Thursday, June 28, 2007

Sisäistä myllerrystä - menneisyyden mörköjä

Viimeisen muutaman viikon aikana mielessäni ovat pyörineet minua loukanneet ihmiset. Siis sellaiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta ovat haavoittaneet minua aikanaan, osa hyvinkin kauan aikaa sitten. Olen tuntenut voimakasta ahdistusta näiden ajatusten noustessa jostain syvältä. Olen tuntenut suurta murhetta siitä, että osittain nämä loukkaukset ovat olleet omaa syytäni, ainakin osittain: olen päästänyt vääränlaisia ihmisiä liian lähelle. Olen nähnyt varoitussignaaleja, mutta en ole seurankaipuussani kuunnellut niitä. Nyt oma silloinen "tyhmyyteni" harmittaa.

Olen luultavasti aikanaan jättänyt käsittelemättä nämä loukkaukset. Olen haudannut ne johonkin mieleni syövereihin, ja jatkanut huolettomana elämääni todetakseni nyt, että on asioita, joita ei voi haudata. On asioita, jotka pyrkivät pintaan, kun suojamuurit murtuvat (masennus).

Minun täytyisi siis löytää jokin keino käsitellä nämä menneisyyden asiat, jotta voisin jatkaa masennuksesta toipumistani. Ehkä kirjoittaminen voisi olla yksi keino... Selvää on se, että jos tietyt henkilöt pulpahtavat mieleeni aina välillä tuoden mukanaan suuren ahdistuksen, asiat eivät ole päässäni siltä osin hyvin. Tuo myös tarkoittaa sitä, että nämä ihmiset ovat aikanaan onnistuneet siinä, mitä he tavoittelivatkin, eli loukkaamaan minua. Sikälikin olisi tärkeää saada heidän voittokierteensä katkeamaan, ihan oman hyvinvointini vuoksi.

Silti jaksan ihmetellä, että mistä tulee sellaisia ihmisiä, jotka haluavat loukata... haluavat kostaa, jos eivät ole saaneet toisesta kaikkea sitä irti, mitä ovat halunneet. Eikö voisi vain todeta, että "homma ei toimi tuon kanssa, menen pois". Miksi aito välittäminen tuntuu olevan harvinaista nykyään?

Tuesday, June 26, 2007

Täydellisiä ihmisiä

Seurasin tässä yhtenä päivänä "täydellistä" ihmistä. Hän oli hoikka ja ihan mukavan näköinen nainen, ehkä noin 25-vuotias. Vatsa litteä kuin pyykkilauta, ja silmälasit tekivät olemuksesta älykkään näköisen. Olemus oli rauhallinen ja vakaa, kävely varmaa. Pystyin helposti kuvittelemaan hänet yliopisto-opiskelijaksi, joka valmistuu ihan juurikin. Todennäköisesti loistava työpaikkakin on jo tärpännyt.

Niinpä en yllättynyt nähdessäni hänen kihlattunsa. Mies oli komea ja hyvä kroppainen, mutta ei kuitenkaan liian (häiritsevän) komea. Olemus oli ehkä ennemminkin hieman siro kuin raskas, mutta lihaksia löytyi silti sopivasti. Kasvot olivat älykkään näköiset ja katse vakaa. Ikää ehkä siinä noin 30. Yliopistotutkinto oli todennäköisesti valmistunut jokin aika sitten ja nykyinen työpaikka oli loistava. Mikä täydellinen pari.

Täytyy tunnustaa: tunsin kateuden nipistävän sisuksiani. Oli vaikea olla tuijottamatta heitä tuntematta ei-toivottuja tunteita. Niinpä, löytäessäni kateuden sisältäni, tunsin oloni kurjaksi. Minä olen kateellinen eli huono ihminen... mutta tarkemmin ajateltuna; jos en näytä kateuttani, niin olenko huono? Onko kateus huono asia vain silloin, kun sen tuo esille?

Niin tai näin, tunsin kuitenkin myös epäonnistumista. Minulla ei ole kaikkea tuota, mitä tuolla "täydellisellä" parilla on, kaikkein vähiten parisuhdetta ja ystäviä. Olen noin 30, masentunut ja yksinäinen. Sellainen paketti, että ihme, jos jotakuta kiinnostaa.

Pohdin tuota pariskuntaa yllättävän paljon. Ehkä on hyvä miettiä asioita, mutta loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että ei heilläkään todennäköisesti kaikki mene täydellisesti. Jos hyvin meneekin, niin tämä oma elämäni on kuitenkin ihan ikiomani, minä tätä kirjoitan ja koen ja luon joka päivä uutta. Eihän tämä juuri nyt mitään herkkua ole, mutta olisiko tämä silti parempaa, jos olisin "täydellisempi"? Eikös "täydellisillä" ole enemmän paineita olla jatkossakin "täydellisiä" ja paineita suoriutua kaikesta hyvin? En minä jaksaisi... Minä olen kuitenkin minä, ja vaikka en täydellinen olekaan, niin olen kuitenkin minä. Ihan kiva tyyppi. Ainakin enimmäkseen.

Sunday, June 24, 2007

Aurinkoinen sunnuntai ja silti ahdistaa

Sää näyttää mitä ihanimmalta, mutta silti sisälläni velloo ahdistus. Olen ollut yksin kotona koko juhannuksen. Välillä olen käynyt ulkona, joko lenkillä tai muuten vain, mutta muuten olen puuhastellut kotona, mitä mieleen tulee. Se on ollut toisaalta ihan rentouttavaakin, mutta mieliala on kyllä lähtenyt laskusuuntaan...

Masentaa. En jaksaisi kiinnostua mistään, koska ei ole mitään syytä kiinnostua mistään. Elämä on tasaista harmaata massaa. Minusta ei ole tämän enempään, ja jos loppuelämä on tätä, niin ei ole mitään syytä paneutua mihinkään. Antaa elämän vain valua hukkaan, kun en parempaankaan pysty.

Masentaa.

Friday, June 22, 2007

Juhannuksen juhlintaa

Juhannukseni menee ihan samoissa merkeissä kuin moni aiempikin. Olen yksin kotona ja teen suunnilleen samoja askareita kuin muulloinkin. Yritin juhlistaa keskikesää parilla lasilla viiniä. Se oli hyvää, täytyy myöntää. Kävin myös ulkona, koska sisällä on kuuma. Tuntui mukavalta antaa raikkaan ilman hivellä hikisiä kasvojani, kuunnella lintuja ja katsella aurinkoa. Muuten olen lueskellut, katsellut telkkaria ja surffannut netissä. Välillä mielessä on käynyt, että pitäisikö siivota, mutta olen hylännyt ajatuksen.

En enää edes tiedä, miten juhannusta juhlitaan. En tiedä, mitä muut ihmiset tekevät. En enää edes muista, olenko koskaan juhlinut juhannusta. Tuntuu hämmentävältä, kun ihmiset puhuvat juhannuksen juhlimisesta, kyselevät, mitä aion tehdä. En taida enää ymmärtää paljon juhlien päälle, kun en sellaisissa käy. On myös hankalaa sanoa, että olen yksin kotona keskikesän juhlana.

Jos voisin valita, niin tekisin jotain hauskaa mukavassa seurassa. Olisi mukavaa myös olla jossain rauhallisessa paikassa luonnon helmassa ja katsella, kun aurinko laskee järven taakse. Olisi mukavaa kokata jonkun kanssa, syödä rauhallisesti hyvässä seurassa ja kenties pelata hauskoja ulkopelejä.

Niin, moni asia olisi hauskaa... mutta minun on vain hyväksyttävä se, että tuollainen ei ole minun elämässäni mahdollista. Ei minulla ole mielenkiintoista paikkaa, johon mennä. Ei minulla ole seuraa jakamaan juhlapyhiä. Minun on oltava yksin, ja voin vain toivoa, että joskus pystyn hyväksymään yksinäisyyteni. Pystyisin olemaan siten, että en tuntisi suurta surua sisälläni yksinäisyyteni vuoksi, vaan voisin elää nämäkin juhlapyhät niin kuin elämää eletään, ilman tuskaa.

Siihen asti... tunnen suurta surua ja tyhjyyttä.

Suurta Väsymystä

Menin eilen aikaisin nukkumaan ja heräsin tänään poikkeuksellisen aikaisin vapaapäivän aamuksi. Söin maittavan aamiaisen ja kävin juoksemassa. Oli oikein mukavaa juosta raikkaassa aamussa, juoksu jopa sujui oikein hyvin ja sääkin oli mitä parhain. Nyt olo on välipalan jälkeen hieman unelias, ehkä otan kohta päivätorkut.

Olen ollut valtavan väsynyt viime päivät. Teen sen, mitä täytyy viimeisillä voimanrippeillä ihmetellen, että kuinka kauan jaksan. Tekemistä on ollut ihan liikaa, ei minun voimani riitä. Eihän minun voimani riitä mihinkään normaalia arkea enempään nykyään. Toivottavasti nämä kolme vapaapäivää auttavat... tosin välillä tuntuu, että mikään ei auta tähän uupumukseen.

Istun paikallani voimattomana. Yritän päättää, että jaksaisinko raahautua sänkyyn nukkumaan vai jaksaisinko peräti täyttää pesukoneen ja laittaa sen päälle. Tuntuu, että jotain hyödyllistäkin olisi mukava saada aikaiseksi. On vain taas niitä hetkiä, että tuntuu ihan samalta, mitä tekee. Väliäkö millään juuri nyt on, kun istun yksin kotona. Onko sillä niin väliä, onko puhtaita vaatteita tänä viikonloppuna. Väliäkö sillä, jos papereita lojuu lattialla. Ketä ne häiritsee? Minua? Väliäkö sillä on...

Friday, June 15, 2007

Peruskoulutesti

Tein, kun muutkin ovat tehneet:

PERUSKOULUN PÄÄTTÖTODISTUS
Äidinkieli..................... 9
Englanti...................... 10
Ruotsi......................... 7
Matematiikka.................. 10
Fysiikka ja kemia............. 10
Biologia ja maantieto......... 10
Historia ja yhteiskuntaoppi.... 8
Uskonto....................... 10
Liikunta ja terveystieto....... 9
Musiikki....................... 8
Kotitalous.................... 10
Käsityö: tekstiilityö......... 10
Kuvataide..................... 10
Käytös ja huolellisuus......... 9
Keskiarvo.................... 9,3

Onneksi ei tarvitse istua ruotsin tunneilla enää... ja tekstin kirjoittaminen läppärin "hiirellä" oli varsin haastavaa. Niin, testi löytyy siis tuolta: http://www2.hs.fi/extrat/hsfi/omaelama/peruskoulutesti/

Ihmisten keskellä

Viime aikoina on ollut useampi tilanne, jossa olen ollut sellaisten ihmisten seurassa, joita en juuri tunne. En todellakaan vapaaehtoisesti juuri nyt haluaisi valita tuollaisia tilanteita, mutta on ollut pakko. Olen pelännyt näitä tilanteita, koska olen tuntenut, että ne eivät menisi hyvin... ja osittain olen ollutkin oikeassa.

Yksin oleminen on viime aikoina sujunut aika hyvin. Olen voinut panostaa siihen, että nukkuisin riittävästi (tosin en ole saanut nukuttua, mutta aikaa yrittämiselle on ollut). Olen tehnyt mukavia asioita, kukaan ei ole vaatinut minulta mitään. Olen ajatellut, että olen hyvällä paranemisen tiellä, tietäen tosin sen, että sosiaaliset tilanteet voivat viedä oloani huonompaan.

Olen tavannut mukavia ihmisiä, olen tavannut vähemmän mukavia ihmisiä, mutta en koe osaavani olla porukassa, jossa on melko tuntemattomia ihmisiä enemmän kuin kaksi (siis itseni lisäksi). Vaikka minulla olisi sanottavaakin, en tiedä, missä välissä sanoisin asiani. En löydä sitä pientä hiljaista hetkeä keskustelussa, jolloin olisi minun vuoroni. Välillä en tiedä, mitä sanoa. Väsymys painaa mieltä ja silmiä niin, että en jaksa kaiken aikaa keskittyä muiden kuuntelemiseen, jolloin välillä putoan keskusteluista kärryiltä. Silloin en varsinkaan tiedä, mitä sanoa. Silti yritän pinnistellä, vaikka pää huutaakin unta.

Pääasiassa en ole nauttinut sosiaalisista tilanteista, vaikka ei niissä päällisin puolin ole mitään vikaa ollut. En vain koe osaavani. Tuntuu pahalta, kun en osaa. En tiedä, miten saisin itseni osaamaan. Miten voisin opetella?

Vai pitäisiköhän minun vain suosiolla vältellä tilanteita, joissa pitäisi osata olla usean ihmisen kanssa? Näyttää nimittäin niin vahvasti siltä, että en vain osaa, ja oma osaamattomuuteni tuntuu pahalta. Tieto omasta osaamattomuudestani pyörii mielessäni sosiaalisissa tilanteissa, mikä ei ainakaan auta asiaa.

Tuntuu, että sisälläni on lukko, joka estää minua kehittymästä paremmaksi seurassa olijaksi. Avain on vain hukassa. Se on aina ollut. Miten jotain sellaista voi edes löytää, jota ei ole koskaan ollutkaan?

Monday, June 11, 2007

Mies ja valikoiva kuunteleminen

Olen naisena törmännyt useinkin erääseen ominaisuuteen, joka on joissain miehissä. Kyseessä on valikoiva kuunteleminen. En tarkoita siis kuulemista sinällään, vaan sitä, että kuunnellaan sitä, joka on tärkein kuunneltava kyseisessä tilanteessa. Tai sanoisinko, että "tärkein", tuo ehdottomasti lainausmerkeissä. Monessa tilanteessa voi olla järkevää kuunnella "tärkeintä" (esim. tulipalossa), mutta kun vaihtoehtona on se, että ensin kuunnellaan toista ja sitten toista, niin tuota ei voi käsittää.

Ryhmässä on 3 miestä ja 2 naista. Keskustellaan työasioista. Yksi sanoo yhtä ja toinen toista, ihmiset keskustelevat keskenään, mutta eivät varsinaisesti ryhmänä. Nainen sanoo yhdelle miehistä jotain. Mies laittaa tavaroitaan laukkuunsa, ei keskustele kenekään kanssa. Mies alkaa kuunnella ja reagoida naisen sanomiseen. Sitten toinen mies sanoo jotain miehelle ja tämän huomio suuntautuu häneen. Naisen asia unohtuu. Nainen ottaa asian toisen kerran esille toisena hiljaisena hetkenä ja sama kuvio toistuu. Kyse ei ole siis siitä, että mies ei olisi kuullut tai huomannut naisen sanovan jotain.

Miten tuollaiseen pitäisi reagoida? Jos kyseessä olisi vapaa-aika ja tilanne vapaamuotoinen, minä raivostuisin moisesta inhottavasta välinpitämättömyydestä. Ikävä kyllä tilanne on kuitenkin varsin muodollinen ja ystävällisyys täytyy säilyttää, joten paha olo patoutuu sisälle, katkeruus ja inho miestä kohtaa täytyy laittaa piiloon. Sinne muun katkeruuden ja pahan olon sekaan, josta on hyvä ammentaa sitten, kun pato murtuu.

En yhtään ymmärrä, mistä tuollainen ihmisten arvojärjestykseen laittaminen kumpuaa. Mikä saa ihmiset olemaan noin välinpitämättömiä toisten sanomisille? Ei ollut ensimmäinen kerta eikä varmasti viimeinen, ja kerta kerran jälkeen se inhottaa enemmän. Ei, tuo ei saa minua sulkemaan suutani tuollaisissa tilanteissa (niin kuin ilmeisesti näiden ikävien ihmisten tarkoitus on), mutta miten minun pitäisi sitten toimia? Ottaa huomio vaikka väkisin? Miten se otetaan siten, että ei tee itsestään raivopäistä sekoa? Vapaa-ajalla voi olla raivopää, mutta ei muodollisissa, työhön liittyvissä tilanteissa.

Tässä täytyy tietysti ottaa nyt huomioon se, että tuossa esimerkkiryhmässä on itse asiassa kaksi ikävää, välinpitämätöntä miestä: hän, joka keskeyttää kuuntelemisen ja hän, joka keskeyttää naisen puhumisen aloittamalla "tärkeämmän" juttunsa. Yhtä käsittämättömiä tapauksia molemmat, yhtä paljon kunnioituksen puutetta naista kohtaan.

Ketkä sitten käyttäytyvät näin valikoivan ikävästi toisia kohtaan? Uskoisin, että tähän ryhmään kuuluu myös naisia, mutta minulla on kokemuksia vain miehistä, joten keskityn nyt heihin. He ovat ihmisiä, joille toiset ihmiset ovat vain arvojärjestyksessä olevia olentoja, ja sille kumarrellaan, keneltä saa eniten sitä (arvostusta, rahaa), mitä kulloinkin halutaan. Työasiassa nuorehko nainen on taatusti se arvoasteikon alin; ei häneltä saa tietoa (koska hän on nainen, ei naiset mitään tiedä), paikalla on miehiä, joita täytyy seurata valppaasti, jotta ei mahdollisuudet jää näkemättä ja kenties naisen (ikävän) asian huomiotta jättämisellä pääsee itse vähemmällä.

Ratkaisuiksi näen näihin tilanteisiin joko räjähtämisen, asian huomiotta jättämisen tai tilanteesta poistumisen. Tuosta on sitten "hyvä" valita. Tärkeintä on se, että ei patoaisi pahaa oloa sisälleen, ja omaan henkilökohtaiseen elämään ei kuuluisi yhtään tuollaista ikävää ihmistä.

Minulla on vielä paljon opittavaa näiden välinpitämättömien ihmisten käsittelystä. Onneksi yhtään ei kuulu lähipiiriini. En huolisi.

Tuesday, June 05, 2007

Rupsahtamista

Väsymys on ollut seuranani viime päivät. Viikonloppukin meni niin, että paljon en jaksanut. Muuten olo on ollut tasaisen harmaa; ihan hyvää siinä on tietysti se, että ei ole mitenkään kamalan huono olo.

Olen viime kuukaudet katsellut itseäni peilistä ryppyjä etsiskellen. Näkyyhän niitä jo, ei vielä mitenkään selvästi havaittavia, mutta selvästi näkee, miten ne alkavat muodostua. Pieniä juonteita siellä ja täällä, syvempää painaumaa toisaalla. Silmän aluset alkavat tummua ja turvota. Pystyn näkemään, millainen rupsahdukseni tulee olemaan.

Tulen vanhenemaan todennäköisesti aika rumasti. Syvät juonteet tulevat ainakin sinne, missä ne ovat tosi rumat. Silmänalusenikin kaipaavat vuosi vuodelta enemmän pakkelia, jotta minua ei heitettäisi eläintarhaan pandojen sekaan. Naama valahtaa ja ohuempia juonteita tulee sinne tänne.

En halua rupsahtaa, mutta kukapa haluaa. Tuntuu vain niin julmalta katsella, kun nätti naama katoaa, kuukausi kuukauden jälkeen tulee jotain pientä rumentavaa. Siitä on niin vähän aikaa, kun tajusin olevani ihan nätti! Ja nyt se on jo katoamassa...

Kroppani on ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan, koska olen liikkunut aika paljon viime vuosina. On ikävää huomata, että naama ei pian enää ole samaa paria kropan kanssa: juonteiset kasvot, rasvainen ja hieman päivettyneempi iho kuin muualta, sileäihoinen keho, jossa jopa hieman näkyy lihasten muotoja.

Onko ulkonäkö minulle näin tärkeä asia? En oikein osaa sanoa... kai jos eläisi sellaista elämää, jossa olisi myös sosiaalinen puoli kunnossa, niin asiaan ei kiinnittäisi niin paljon huomiota. Nyt kun toivoo, että joskus löytäisi ystäviä ja ehkä jopa parisuhteen, niin tietää, että siedettävästä naamasta voi olla ihmisten kohtaamisessa hyötyä. Varsinkin, kun luonne on niin vaikeasti lähestyttävä.

Miksihän tämä asia painaakin niin paljon. En juurikaan kiinnitä toisten ihmisten ulkonäköön huomiota, jos ihminen on muuten mukava. Ex-miehenikään eivät olleet varsinaisesti komeita: osa oli ihan ok näköisiä ja jotkut vähän vähemmän ok, mutta heidän luonteeseensa (tai siihen, mikä kuvittelin heidän luonteensa olevan) minä nimenomaan ihastuin.

Kai se on sitä samaa surua, jota tuntee, kun katselee kuihtuvaa kukkaa. Kauneutta haluaa vaalia, pitää sitä lähellään, ihastella sitä, ei heittää pois.

Sunday, June 03, 2007

Hyvän parisuhteen löytämisen vaikeus

Joskus hyvinä hetkinä kaipaan parisuhdetta. Olisi mukavaa jakaa asioita jonkun kanssa, olisi mukava keskustella ja iltaisin käpertyä kainaloon. Olisi mukavaa tehdä kesälomasuunnitelmia jonkun kanssa, tuntea suurta odotuksen intoa tulevista kesätapahtumista ja tehdä spontaanisti jotain hullua toisen kanssa. Olisi mukavaa nähdä hymyilevät kasvot ja hymyillä takaisin. Olisi mukavaa halata ja sanoa rakastavansa. Olisi mukavaa tuntea kuuluvansa toisen elämään ja ajatuksiin. Olisi mukava tuntea kuuluvansa omaan elämäänsä, joka tuntuisi oikealta juuri tällä hetkellä.

Tosiasia on kuitenkin se, että en edes tiedä, onko minusta tällä hetkellä parisuhteeseen. En usko jaksavani ylimääräisiä tunnemyrskyjä, koska nykyinen tasainen elämäkin väsyttää tosi paljon. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, joten miten minulla voisi olla aikaa toiselle? Lisäksi tunnen olevani niin rikki, että minulla ei välttämättä ole toiselle riittävästi annettavaa. Pelkään, että parisuhde imisi minut kuiviin, koska voimia minulla ei juuri nyt ole.

Antaisihan parisuhde myös voimia. Rakastuneena olo voisi olla keveämpi ja innostuneempi. Uuden ihmisen tapaaminen ei vain ikävä kyllä tarkoita sitä, että hän olisi se "oikea" ja asiat menisivät hyvin.

Suurin osa parisuhteistani ovat olleet sellaisia, että mies on ollut se osapuoli, joka alkaa naputtaa ja valittaa. He ovat arvostelleet minua, vertailleet minua ex-tyttöystäviinsä ja muihin naisiin ja huomautelleet heikkouksistani. He ovat painostaneet minua muuttamaan itseäni. Hyvää sain harvoin, mutta valitusta ja vänkäämistä sitäkin enemmän. Minun on siis näiden kokemusten jälkeen ihan äärimmäisen vaikeaa edes kuvitella, että jossain voisi olla hyvä mies juuri minulle. Minun on vaikeaa luottaa, että minusta pidettäisiin tällaisena kuin olen. Minun on vaikea käsittää, että joku voisi hyväksyä minut.

Hyvää noissa huonoissa kokemuksissa on se, että jos vielä törmään mieheen, joka arvostelee, valittaa, naputtaa, vänkää tai on välinpitämätön minun ajatuksiani kohtaan, niin tiedän lähteä. En silti ymmärrä, mistä noita miehiä oikein löytyy. Miksi monet miehet kaipaavat kovasti parisuhdetta, mutta sellaisessa ollessaan käyttäytyvät törkeästi tyttöystäväänsä kohtaan? Miten nämä miehet kuvittelevat pitävänsä hyvää parisuhdetta yllä toista alistamalla, mollaamalla, haukkumalla ja arvostelemalla?

Pelkään törmääväni seuraavaksi tuollaiseen sikamaiseen mieheen, joka kuitenkin osaa aluksi peitellä hyvin huonoja puoliaan. Pelkään sitä, miten voimakkaasti tuollainen kokemus vaikuttaisi minuun.

Minun on vaikea uskoa, että tässä ikäryhmässä olisi vielä vapaita, hyviä miehiä. Siihen kun yhdistää sen, että en tapaa uusia ihmisiä juuri koskaan, niin on erittäin epätodennäköistä, että edes tapaisin ketään, vaikka kuinka haluaisin. Sikäli yritän vain nieleskellä sitä tunnetta, että minun aikani oli ja meni - mahdollisuudet löytää hyvä parisuhde on niin minimaalinen, että kirveen voi melkein heittää kaivoon saman tien. Toivo on oikeasti tosi vähäinen, ja se tuntuu pelottavalta.