Sunday, October 28, 2007

Hutera minä

Olo on hyvin hutera. Olen kuin syksyn ensimmäinen lumihiutale, joka hiljalleen laskeutuu punaisen oranssille vaahteranlehdelle ja ihmettelee, mihin saapui ja miksi. Lämpö vaanii vielä ympärilläni, joten saatan kadota hetkenä minä hyvänsä olemassaoloni jäädessä pienen henkäyksen mittaiseksi. Pelottaa.

Ajatukseni ovat juosseet vilkaasti, ne ovat kyseenalaistaneet päässäni vallitsevia käsityksiäni. Mitä jos kuvittelenkin itsestäni liikoja? Mitä jos vain kuvittelen haluavani tiettyjä asioita elämääni? Mitä jos en sittenkään yhtään ymmärrä, millainen ihminen olen? Mitä jos en ymmärrä omaa 'tasoani' vaan vaadinkin kuuta taivaalta? Mitä jos vain kuvittelen, että minussa on värisävyjä? Mitä jos olenkin harmaa kuin maantie, yhtä mielenkiintoinen kuin kiviseinä? Mitä jos kuvittelenkin, että minulla olisi jotain annettavaa jollekin, mutta olenkin tyhjä kuin rikottu jalkapallo? Mitä jos vain kuvittelen olevani hyvä ihminen, mutta oikeasti vain kuljen kolhien ja tönien irvistys kasvoillani?

En minä juuri nyt tiedä, mitä olenkaan. Ehkä tämä on vain ohikiitävä hetki tällaista olemassaolon vaikeutta. Ehkä tämäkin on nyt tarpeellista, jotta näen itsestäni jotain selkeämmin. Ehkä jos näen itseni selvemmin, piirtyvät muut ihmiset myös selkeämpinä ja värikkäämpinä eteeni. Ehkä pitää löytää omat värini ja rajani ensin, jotta pystyy näkemään selvemmin myös kauemmas. En minä oikein tiedä.

Wednesday, October 24, 2007

Järki vai tunteet?

Kiirettä on pitänyt. Se ei tunnu nyt hyvältä; kaipaan pidempää hetkeä vain itselleni, rauhaa, hiljaisuutta ja stressittömyyttä. Onneksi sentään nukkuminen on nyt ihan siedettävän hyvää.

Olen pohtinut paljon, että kumpi on määräävämpi tekijä suhteen syntymisessä ja alussa: järki vai tunteet. Mitä olen ihmisten kanssa jutellut, jotenkin tuntuu, että monet vannovat tunteiden nimiin. Joku "tietää" löytäneensä sen oikean, joku "rakastui palavasti", jollain "kolahti" jo ensi tapaamisella. Tuollaiset vastaukset hämmentävät minua; ei minulle ole käynyt noin. Minähän olen vain jotenkin liukunut suhteisiin kivoilta tuntuneiden miesten kanssa. Ei siinä mitään leiskuvaa ollut, jonkinlaista ihastusta kai vain. Jokin tunne tuokin kuitenkin on ollut, koska ei noissa suhteiden aluissa ainakaan järki ollut mukana.

Minä en siis voi luottaa tunteeseen, jos tapaan uuden miehen. En todellakaan, koska näyttää siltä, että edelleenkin hurmaannun siitä, jos mies on kiinnostunut minusta. Tuo hurmaantuminen saa minut sitten kuvittelemaan, että jotain suurempaakin olisi muka meneillään.

Voisin kokeilla enemmän sitä, että kuuntelisin järjen ääntäni. En tiedä, onko se oikea lähestymistapa suhteiluun, mutta on siinä tällä hetkellä kohdallani enemmän järkeä kuin tuossa "muka tunteideni kuuntelussa". Olen lisäksi jo sen ikäinen, että enää ei kiinnostaisi syöksyä suhteeseen, jossa ei ole pitkällä tähtäimellä mitään järkeä; eli suhde sellaisen miehen kanssa, joka haluaa eri asioita elämältä ja parisuhteelta kuin minä. Ei ole järkeä hakata päitä yhteen siinä vaiheessa, kun ei olisi alunperin yhteen pitänyt päätyäkään.

Jotenkin silti kaipaisin jotain tunnepuolen "viestejä" siitä, kuka voisi olla minulle se oikea. Nyt voin vain kuunnella sisältäni tulevia ääniä, mutta en voi luottaa niihin. En todellakaan uskalla. Olen kuunnellut (tai ollut kuuntelevinani) sitä ääntä aiemmin, ja ne suhteet eivät toimineen. Nyt täytyy opetella jokin toinen tapa. Miten minusta tuntuu, että se ei ole helppoa...

Huomasin, että itseni kehumisprojekti on unohtunut, jo nyt! Täytyykin kiriä!

Kehu 3: Olen avarakatseinen. En helposti tuomitse ihmisiä, suvaitsen erilaisia näkemyksiä ja tapoja elää.

Kehu 4: Ystäväni voivat luottaa siihen, että olen luotettava. En juorua, juonittele tai ilkeile selän takana.

Sunday, October 21, 2007

Miksi parisuhteeni epäonnistuvat

Otsikon kysymys on kiperä. Joku voisi sanoa, että parisuhteissani on yksi yhteinen iso tekijä - minä itse. Näinhän se on, joten olen miettinyt, voisiko tuossa olla perää.

En ole uskonut, että näin voisi olla, ennen kuin ihan hiljattain. Olen alkanut aavistella, että ehkä tavassani 'valita' mies on jotain pielessä. Erinäisten tapahtumien seurauksena olen oivaltanut, että todellakin, minullahan on mennyt todella paljon pieleen siinä, miten olen mieheni 'valinnut'!

Nyt seuraa noloakin nolompi tunnustus: minä en ole valinnut miehiäni, vaan olen hurmaantunut saamastani huomiosta ja alkanut seurustella ensimmäisen vastaantulevan "ihan mukavan" miehen kanssa! Jokainen suhteeni on tarkemmin ajateltuna alkanut näin. En ole siis todellakaan tarpeeksi pohtinut sitä, että onko mies minulle sopiva, onko meillä riittävän samanlaiset arvot ja tavoitteet ja että voisiko homma toimia pidemmällä tähtäimellä. Olen todellakin vain säntäillyt suhteeseen kuin aivoton mato. Eipä ole ihme, että ei ole toiminut!

Tämä asia vaatii nyt sulattelua. Tuntuu pahalta. Miten olenkin voinut säntäillä noin älyttömästi hyväksymisen pelossa; aivan kuin ensimmäinen vastaantuleva mies olisi maailman ainoa mies, ja minun olisi pakko päästä parisuhteeseen.

Olen varma, että kelpaan kyllä jollekin ilman päätöntä säntäilyäkin. Kunpa vain nyt sisäistäisin tuon ajatuksen.

Onneksi nyt tuntuu siltä, että yksin on hyvä olla.

Reissuhaaveiluja

Olen miettinyt paljon, että mistä haaveilen, mitä haluaisin elämässäni seuraavaksi tehdä. Olen ajatellut, että parisuhde voisi olla kiva tämän sinkkuiluajan jälkeen - mutta olen nyt törmännyt sellaiseen ajatukseen, että ehkä parisuhde ei olekaan se yksi suurimmista haaveista. Haluaisin nimittäin ottaa katkoksen arkeen ja lähteä pidemmälle reissulle. Tehdä sellaisen seikkailutyyppisen reissun.

Parastahan tietysti olisi, jos olisi samasta asiasta kiinnostunut kumppani, jonka kanssa voisimme yhdessä jakaa haaveen. Riittäisi sekin, että olisi joku kaveri tuohon reissuun, mutta todennäköisesti minun täytyisi toteuttaa haaveeni yksin. Kaikkein eniten tarvitsisin siis rohkeutta, että uskaltaisin. Olen kuitenkin melkoinen arkajalka, ja ajatus maailmalla kulkemisesta yksin pelottaa, vaikka kai yksinäinen nuorehko nainen voi yksinkin reissata, jos käyttää järkeään.

Saatan kyllä kokeilla kaverin etsimistä tähän projektiin, mutta tuntuu, että monia kiinnostaa lähinnä kotisohva oman kullan kanssa ja arkinen aherrus. Kai aina kuitenkin kannattaa yrittää. Voihan olla, että en koskaan mihinkään lähdekään, mutta tämä haaveilukin on jo mukavaa. Jos nyt pidän silmäni auki, seurailen vaihtoehtoja, suunnittelen, mietin ja puhun asiasta - ehkä jonain päivänä törmäänkin johonkin sellaiseen asiaan, joka tekee tästä haaveestani niin mahdollisen, että uskallan ottaa rohkean askeleen toteuttamista kohti. Eihän sitä koskaan tiedä.

Tämä haave on kuitenkin niin iso, että minua pelottaa treffailu. On nimittäin todennäköistä, että minulle on tiedossa lähiviikkoina treffit. En juuri nyt halua minkään suhteilun tekevän reissuhaaveiluistani vaikeampaa. Totta puhuen: en ole juuri nyt kiinnostunut suhteilusta sellaisen miehen kanssa, joka haluaa lähinnä söpöä suhteilua ja perheen lapsineen mahdollisimman pian. Minä en ole oikea nainen kenellekään tuollaiseen juuri nyt. Kuitenkin minusta tuntuu, että tuotahan suurin osa miehistä haluaa, eikös?

Friday, October 19, 2007

Unettomuus on vieraanani

Olen näköjään taas tehnyt itselleni unettomuuden kierteen. Huonoja öitä alkaa olla taas takana sen verran monta, että saa nähdä, miten jatkossa menee. Nyt on tietysti viikonloppu, ja se voi onneksi auttaa. En vain jaksaisi enää kovin montaa huonoa yötä.

Väsyneenä minusta tulee keskittymiskyvytön ja ahdistunut, ja tuntuu kuin osa aivoistani lakkaisi toimimasta normaaliteholla. Ajatukset ovat tahmeat ja kulkevat joskus outoja polkuja. En pysty keskittymään seuraamaan normaaleja keskusteluja, vaan ajatukseni harhailevat. Oloni muuttuu myös fyysisesti jotenkin huonommaksi, heikommaksi.

Ehkä tämä unettomuus tulee siitäkin, kun minulla on edelleen elämässäni tapahtumassa aika paljon. On nimittäin yhtä mahdollista, että elämääni jää jotain pysyvää uutta kuin että mitään ei juuri muutu, ja tämä kaikki on sinällään jännittävää. Lisäksi täytyy myöntää, että asioiden tapahtuminen ylipäätään pitää ajatustoimintaa vilkaampana kuin 'normaalisti'. Harmittaa vain se, että kaikki tämä 'tapahtuminen' on väsyttänyt minua niin paljon, että en ole jaksanut paljoakaan kirjoitella. Minulla on kuitenkin pää täynnä asioita, joita minun pitäisi jossain käsitellä.

Voi kun saisi lisää aikaa, unta ja voimia.

Saturday, October 13, 2007

Mykkää hämmennystä

Olen huomannut, että reagoin yllättävässä tilanteessa muuttumalla tuppisuuksi. Sen sijaan, että saisin sanottua, mitä mieltä olen oikeasti asiassa, hämmennyn ja toimin jotenkin hiljaa ja myötäillen. Tuntuu aivan siltä, kun aivoni lakkaisivat hetkeksi toimimasta ja reagointini tulee jostain syvemmältä, "selkärangasta", ja tuo toimintatapa ei miellytä minua.

Tänään törmäsin tuollaiseen yllättävään tilanteeseen. Koin, että minua yritettiin pikkaisen 'huijata', mutta reagointini tuohon oli siitä huolimatta myötäily ja halu miellyttää. Yritin löytää ratkaisun, joka olisi miellyttänyt toista osapuolta, vaikka minä olinkin oikeassa. Aika pian aloin kyllä kiehua, mutta silti en saanut päästettyä höyryjä ja todellisia ajatuksiani ulos. Kävelin paikalta pois ihan raivoissani, vaikka asia saatiinkin hoidettua ihan hyvin.

Olin tosi ärtynyt itseeni. Mikähän siinä onkin, että itsestään on vaikeaa saada ulos niitä tiukkoja sanoja sellaisessa tilanteessa, jossa niitä todella tarvitsisi? Toki jälkeenpäin keksin vaikka mitä sanottavaa, mutta yllättävän tilanteen tullessa eteeni se ei paljon auta; silloin niitä sanoja (tai ylipäätään mitään järkeviä sanoja) ei vain tule.

Jotenkin en ihmettele, jos jotkut pitävät minua ihan nössönä; jos ei saa sanottua asioita kovinkaan napakasti ja varmasti silloin, kun pitäisi, lyödään helposti nössön leima otsaan siitä eteenpäin. Vaikka ei kai sillä väliä, mitä muut ajattelevat, kunhan olisin itse tyytyväinen.

Tämän kertainen kehu itsestäni: painoni on juuri sopiva, jos painoindekseillä mitataan.

Friday, October 12, 2007

Kehu päivässä

Nappasin Mymskän blogista projektin 'Kehu päivässä'. Kiitos ideasta! Nyt kun minulla on monestakin syystä kurja olo, ja hyvien puolien näkeminen itsessäni on hankalaa, minulle tekee hyvää alkaa miettiä itsessäni olevia positiivisia puolia. Nyt voisinkin sitten listata kehuja itsestäni, en joka päivä, mutta sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä, ja jatkan projektia niin kauan kuin kiinnostaa.

Ensimmäisen kehun keksiminen olikin (nyt jo!) yllättävän vaikeaa. Olkoon se nyt kuitenkin vaikka sellainen, että olen onnistunut ihan hienosti työelämässä.

Wednesday, October 10, 2007

Loukkaaminen

Olen ollut ikävä ja kurja ihminen. Olen loukannut erästä tuntemaani ihmistä. En koe, että voin sanoa juuri mitään puolustuksekseni; olen ollut inhottava ja sillä siisti (kamala myöntääkin). En koe loukanneeni mitenkään pahasti, mutta kun tiedän, että me ajattelemme tästä eräästä asiasta ihan täysin erilailla, niin todennäköisesti loukkaukseni menee hänen näkökulmastaan katsottuna 'pahan' kategoriaan.

En missään nimessä halua loukata ihmisiä, varsinkaan hyviä ihmisiä. En koe, että olisin ihminen, joka on inhottava toisille. Mikä ihme sai minut kuitenkin tekemään jotain, joka ei ollutkaan oikein? Vastaus: itsekkyys.

Tuntuu, että tämän masennuksen myötä minulle on alkanut monessa asiassa tulla rajat vastaan. En vain jaksa tiettyjä juttuja, en jaksa olla aina kiltti ja mukava, vaan haluan tuoda itseäni enemmän esille, vaikka se tarkoittaisikin vaikeita tilanteita ja jopa toisten ihmisten loukkaamista. En halua myötäillä kaikessa ja aina, se ei palvele minua enää parhaalla mahdollisella tavalla.

Joten nyt kun tuli tilanne, jossa minun olisi pitänyt taas myötäillä, niin en sitä tehnyt, vaikka se olisikin ollut ainoa oikea tapa toimia (oma tapani oli oikeasti väärä). Toimin itseasiassa todella ikävästi, kun vaihtoehtona olisi ollut puhua asia selväksi. En vain näköjään vieläkään osannut tuoda itseäni suullisesti esille, vaan toimin - ikävästi. Mikähän ihme tuossa puhumisessa olikin niin vaikeaa?!

Tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi. En taas ymmärrä, mikä minun arvoni on, ja miksi juuri minun kannattaa olla olemassa; enhän ole mitään oikein kenellekään, ehkä korkeintaan keskinkertainen tytär ja ystävä. En osaa tuoda itseäni esille, ilmaista itseäni riittävän hyvin ja tehdä asioita, jotka olisivat hyväksi minulle ja muille. Olen hukassa omien toimintamallieni kanssa.

Nyt tuntuu ihan siltä, että voisin lakata olemasta olemassa, mutta se ei kuitenkaan taida olla vaihtoehto. Nyt pitää vain kärsiä tulevat päivät oman huonon (erittäin ansaitun) omatuntoni kanssa. Tiedän kuitenkin, että huominen voi tuoda jotain uutta. Jopa minä voin oppia parempia toimintamalleja ja tehdä jotain hyvääkin jonain päivänä. Toivottavasti ainakin.

Sinnitellään siis taas.

Tuesday, October 09, 2007

Pelkoja, pelkoja

Miten ihmeessä voi päästä eroon hylätyksi tulemisen pelosta? Olen luullut, että olen saanut käsiteltyä asiaa parempaan suuntaan, mutta en olekaan; ei tarvitse olla kummoinenkaan tilanne, kun alan pelätä. Pelkään, että minä en kelpaa, minua ei hyväksytä, minut hylätään. Kuvittelen jo mielessäni kaikenlaisia kauhukuvia, vaikka mitään hylkäämiseen viittaavaa ei olisi edes tapahtunut. Mielikuvitukseni laukkaa kuitenkin jo tuhatta ja sataa, ja möröt mielessäni nauravat.

Tuo pelko on tosi raskas ja raastava, ja jään pyörittelemään sitä mieleeni ihan liian pitkäksi aikaa. Se on läpitunkevaa ja viiltävää. Se ahdistaa ja voi tulla jopa painajaisina uniini.

Haluaisin jotenkin saada käsiteltyä pelkoni jotenkin järkeilemällä; siten, että mietin asiaa aikani (ei liian pitkää aikaa) ja sitten asia ei tuntuisi enää niin pahalta. Se ei olisi enää iso mörkö, vaan pieni ikävä asia. Silloin se ei ehkä pääsisi liian hallitsevaksi ajatuksiini, jolloin ahdistuisinkin vähemmän. Jotenkin tuo tuntuu vain toiveajattelulta juuri nyt.

Friday, October 05, 2007

Sisäistä rauhaa

Olen tällä viikolla antanut paljon aikaa itselleni. En ole ryntäillyt sinne, tänne ja vähän tuonnekin, vaan olen viettänyt iltoja tehden juuri niitä asioita, joita haluankin. En ole antanut myöskään häiritseville ajatuksille liikaa tilaa; on siis ollut hyvä ja rauhallinen olo.

Kunpa tällaista rauhallista oloa saisi vietettyä enimmän osan ajasta. Ei ole masennusta, ei ahdistusta, ei surua, ei pelkoja; on vain sisäinen rauha. Ehkä hyvä idea juuri nyt on pyrkiä pitkittämään tätä mukavaa oloa tehden niitä asioita, jotka tukevat tämän olon säilymistä. Sitten huonona hetkenä voin muistella tätä oloa ja pyrkiä tätä kohti. Se olisi hyvä.

Monday, October 01, 2007

Minä - mielenkiintoinenko?

Joskus minun on vaikea uskoa, että olen mielenkiintoinen ihminen. Jos ajattelen asiaa järjellä, minusta näyttää siltä, että minussa on mielenkiintoisia ominaisuuksia. Ongelma on vain se, että ajoittain minusta ei tunnu siltä. Minusta tuntuu, että olen tylsä ja mitäänsanomaton hahmo, jonka voi ohittaa vain nopeasti vilkaisten. Tämä järjen ja tunteiden ristiriita tekee oloni joskus hieman vaikeaksi. En tiedä, kumpaa kuunnella.

En ole ihminen, joka jäisi vain sohvan pohjalle istuskelemaan ja voivottelemaan (tosin niitäkin päivä on, mutta harvemmin). Pääasiassa tykkään tehdä asioita, harrastelen monenlaista ja nykyään pidän jopa ihmisten tapaamisesta. On minulla joskus jopa jotain ajatuksia maailmanmenosta ja pidän keskustelemisesta.

Sitten kuitenkin välillä koen saavani signaaleja, että jonkun toisen seura on kuitenkin mielenkiintoisempaa kuin minun. Ei siinä mitään, niin varmasti onkin, mutta kun törmään tuollaisiin samankaltaisiin tilanteisiin melko usein. Itse asiassa muistelisin, että minulla on ollut samankaltaisia ongelmia koko ikäni. Siitä voisin päätellä, että minussa on jotain vikaa. Toki tiedänkin, että ihmissuhteet ovat minulle ainainen haaste.

Mikähän tekee minusta hieman tylsähkön ihmisen? En oikein tiedä. Ehkä se on rauhallisuuteni, luotettavuuteni (eräs ihminen on sanonut, että luotettavuuteni tekee minusta tylsän), kiltteyteni yms. periaatteessa hyvät luonteenpiirteet. Ehkä en myöskään osaa antaa ihmisille sitä, mitä he minulta odottavat, minkä vuoksi minuun ei kannata panostaa.

Olen huomannut, että varsinkin miesten kanssa (ystävät, parisuhteet) minulla on haasteita. Moni mies on alkuun kiinnostunut minusta, mutta tutustuttuaan paremmin, kiinnostus on laimentunut. Tuo on syönyt (naisen) itsetuntoani... Minun on välillä vaikea uskoa, että olisin jonkun miehen mielestä mielenkiintoinen ihminen.

Tiedän toki, että monet miehet ovat moukkia eivätkä he osaa tai välitä kohdella naisia (ystäviä, tyttöystäviä) huomioivasti. Silti tuntuu pahalta, jos joudun tilanteeseen, jossa toisen huomioiminen olisi paikallaan, mutta niin ei vain tapahdu. Syy tilanteelle on se, että mies näkee jonkun toisen huomioimisen hyödyllisemmäksi itselleen kuin esim. minun huomioimisen. Tällaisessa tilanteessa minusta alkaa tuntua pahalta. Minulle tulee olo, että olen harmaa hiiri, joka voi kadota tapetin kuvioiden sekaan, jolloin minulle luonnollisesti tulee paha olo.

Ehkä olen vain törmännyt vääriin ihmisiin. Ehkä olen tulkinnut tilanteita väärin. Vaikea sanoa. Olen jokatapauksessa tehnyt aikoja sitten päätöksen, että en anna itseäni kohdeltavan huonosti, ja se päätös pitää. Pitäisi kai seuraavaksi opetella tulkitsemaan tilanteita paremmin; onko kyse esim. vain moukkamaisesta käytöksestä sen vuoksi, että ei älytä käyttäytyä paremmin, vai onko kyse siitä, että en ole mielenkiintoinen ihminen, jota tarvitsisi huomioida. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa tiedänkin jo ainakin yhden tavan, miten toimia. Poistua paikalta.

Tästä vuodatuksesta voisi saada käsityksen, että viime aikoina olisi tapahtunut jotain erityisempää, mutta ei itse asiassa ole. On ollut pieniä tilanteita ja hieman enemmän aikaa ajatella taas omia asioitaan, jolloin olen taas pohtinut syvällisemmin itseäni ja ongelmiani.