Thursday, October 30, 2008

Terveyshuolia

Jos on jotain murehdittavaa, minähän murehdin (on ne sitten omia tai toisten murheita), vaikka olenkin kovasti yrittänyt kitkeä tätä ominaisuutta itsestäni. Liika murehtiminen aiheuttaa vain stressiä ja se taas muita vaivoja, ja niitä minä en enää lisäksi kaipaa. Yllättävissäkin huolissa on ihan riittävästi murehdittavaa.

Minulla on pientä terveyshuolta, ei mitään maata mullistavaa, mutta kun olen aina ollut tosi terve, niin pienetkin asiat pysäyttävät. Olenkin siis kasvattanut tästä pienestäkin asiasta suuren mörön pääni sisälle niin, että suhteellisuudentajuni asian suhteen on täysin kadonnut. Mutta kun olen niin huolissani ja peloissani... Kyllä se niin vain on, että hyvä terveys on ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista, mitä onkaan.

Kai tässä on nyt sitäkin, että olen pitänyt hyvää terveyttä itseni kohdalla oletuksena: olenhan pyrkinyt pitämään itsestäni hyvää huolta! Eihän se kuitenkaan takaa terveyttä, vaan mitä tahansa saattaa tulla vastaan koska tahansa. Sairaudet voivat ja usein ovatkin yllättäviä. Inhottavinta on kuitenkin se, että ne ovat usein myös hallitsemattomia. Toki on vaivoja, joita voi lääkitä tai jotenkin muuten hoitaa helposti pois, mutta monet vaivat ovat arvaamattomampia: vaikka tekisi kuinka parhaansa tilanteen korjaamiseksi, niin tie voi kulkea periaatteessa mihin suuntaan tahansa. Inhottavaa on olla sivustaseuraaja silloin, kun kyse on omasta terveydestä ja omasta elämästä. (Tästä vuodatuksesta huolimatta oma ongelmani on pieni.)

Eräs tuttuni on kuitenkin varsin vakavasti sairas, ja kyse on sairaudesta, joka voi johtaa mihin tahansa: osittaiseen paranemiseen, tilanteen pysymiseen ennallaan tai jopa kuolemaan. Hän ei ole edes mitenkään erityisen kiinnostunut kohtaamaan sairauttaan ja paneutumaan hoitoon, vaan hän jatkaa suunnilleen samalla linjalla kuin ennenkin. Vaikka en olekaan läheisin mahdollinen ihminen hänelle, niin olen kuitenkin huolissani. Kuinkahan paljon häntä itseään huolestuttaa hänen oma tilanteensa? Vaikea sanoa, kun en tiedä, kuinka paljon hän siihen kiinnittää huomiota. Ehkä on ihmisiä, joita ei terveyshuolet yksinkertaisesti kiinnosta? Tai ehkä hän pelkää niin paljon, että peittää sen hyvin?

Minä olen kuitenkin huolissani hänen terveydestään, vaikka huolestuminen tuntuukin toisen asioihin puuttumiselta tai jonkinlaiselta uteliaisuudelta. Minä vain olen tällainen, välitän liian helposti ja pohdin liikaa.

Olen ollut aina kiinnostunut terveysasioista ja täytyy sanoa, että kiinnostus pitää itsestäni parempaa huolta on nyt kasvanut entisestään. Mikään asia ei ole elämässä itsestäänselvyys.

Tuesday, October 28, 2008

Huolen täyttämää raskautta

Mieliala sukeltaa syvälle, pää painaa hartioiden välissä kuin kivettyneenä. Ahertaa pitäisi, mutta keskittymiskykykin tuntuu kadonneen. Ei ole hyvä olla.

Mieli on jähmettynyt, synkeä ja iloton, mikä johtuu eräästä eilisestä postista. Se laittoi huolestuneet ajatukseni laukkaamaan synkkiä ratoja pitkin mielikuvitukseni tuodessa kurjan harmaaseen lisää mustia sävyjä - miksi asioista näkee useimmiten lähinnä negatiiviset puolet ja kauhukuvat? (Ehkä siksi, kun tässä asiassa ei ole mitään positiivista puolta.)

Päätäkin särkee ehkä jo kolmatta päivää (en jaksa edes miettiä, koska sekin alkoi). Hartiat tuntuvat kivettyneiltä ja niistä sinkoilee kipuja ensin niskaan, jossa ne jumiutuvat puristavaksi möykyksi, josta säkenöi kipuharsoja päähän. Kaikki näyttää ja tuntuu etäiseltä ja vain kivun harso sirittää silmissäni. Mikään ei kiinnosta ja mitään ei kiinnostaisi jaksaa.

Onpa synkeää vuodatusta. On käsittämätöntä, miten päänsärky saakin kaiken näyttämään tosi ankealta ja ikävältä ja vie kaiken lisäksi voimat. Siihen kun yhdistää ei-niin-ilahduttavia uutisia, niin olisin ihan täysin valmis viettämään loppuviikon jossain piilossa, turvassa. Ehkä päänsärkykin hellittäisi, jos ei yrittäisi olla enempää kuin mitä jaksaa.

Tämä olo yhdistettynä pakolliseen ahertamiseen on kyllä arkea pahimmillaan.

Friday, October 24, 2008

Tuttu vieras: huonommuudentunne

Sieltähän se taas tulla jolkotteli kepein askelin, virnuilevin kasvoin, ja kellisti minut tantereelle niin, että huokaus jäi minusta vain jäljelle: huonommuudentunne.

Huonommuudentunne kuuluu minulla niihin tunteisiin, joista tiedän, että ne eivät ole todellisuutta, vaan ne ovat heijastumia lähinnä pään sisäisistä ongelmakohdista. Silti sitä on vaikea käsitellä järjellä. Tiedän, että en ole huono, mutta kun tuntuu siltä, tuntuu vahvasti, ja todella kuvittelen näkeväni todisteita ympärilläni huonoudestani. Silti niitä todisteita ei taida oikeasti mitenkään huikeasti olla. Vai onkohan? En voi olla kuvittelematta muutamaa asiaa todisteeksi huonoudestani.

Tiedän, että olen ihan hyvä ja että se riittää. Ei aina voi onnistua, ei vaikka kuinka haluaisi. Voi vain toimia tai olla toimimatta, yrittää pyrkiä johonkin tai olla pyrkimättä. Tuntuu vain aika ontolta... Onneksi on viikonloppu. Tiedän, että se piristää, vaikka ei (kuviteltua?) huonouttani poistaisikaan.

Wednesday, October 22, 2008

Nurkkaan ajettu näkymättömyys

Minä inhoan sitä, että minusta tulee töissä hymytön, ärtynyt ja vihainen. Inhoan sitä, että joudun useimpina päivinä ponnistelemaan, jotta en näyttäisi todellisia tunteitani ulospäin - ja luonnollisesti inhoan niitä näkemiäni ja kokemiani syitä, joiden vuoksi minulla on töissä paha olla.

Minä tiedän, miksi minulla on töissä paha olla. Tiedän, että syyttävän sormen voin osoittaa lähinnä itseäni kohtaan, vaikka koen koko työyhteisön ilmapiirin olevan heikko minunkaltaisilleni yliherkille ja yksinäisyyteen taipuvaisille. En ole ainoa, joka ei viihdy, mutta hampaat irvessä meidän on jaksettava.

Minä pidän työstäni ainakin jossain määrin. Se on ihan hyvää hommaa, vaikka ei vastaakaan arvojani - jotainhan minunkin on tehtävä, ja tämä työ on juuri nyt tällä hetkellä elämässäni ihan hyvä. Harmittaa vain ihan vietävästi se, että työyhteisö, jossa vietän päiväni, edistää lähinnä vain pahoinvointia. En ihmettele yhtään sitä, että huono työilmapiiri ajaa ihmisiä sairaslomille. Niinhän omassa työyhteisössänikin on käynyt.

En kai "saisi" valittaa, kun mitään työpaikkakiusaamista tms. ei esiinny ja saan olla ihan rauhassa ja keskittyä töihini. Silti, kun vuodesta toiseen on ulkona työporukasta ja ahertaa yksin omaa työtänsä ilman, että töissä olisi mitään positiivista, virkistävää vaihtelua tarjolla. Ei ole juuri mitään sosiaalista virikettä päivän mittaan, kukaan ei ota mukaan mihinkään ja itsensä tarjoaminen valmiisiin kuppikuntiin ei toimi käytännössä. On vain oikeasti välillä vaikea jaksaa sitä, että olen ilmaa kaikille, minulla ei ole ketään, kenelle puhua, ei mitään keinoa tuoda itseäni esille, kokea itseäni tarpeelliseksi ja osaksi kokonaisuutta. Minä olen vain ei-kukaan, ilmaa.

Inhoan hapannaamaisuuttani, jonka peittely käy jo työstä. Minä haluaisin oikeasti olla minä, iloinen, hymyilevä, aktiivinen, mukanaoleva toimija, mutta työyhteisöni ajaa minut passiiviseksi, vihaiseksi kyräilijäksi, joka vetäytyy (kun on pakko, jotta hapannaamaisuuteni ei paistaisi niin kirkkaana).

Itsestänihän muutoksen olisi lähdettävä, mutta aikaa on jo kulunut niin paljon nykyisessä työssäni, että jo lukkiutuneita kaavoja ei voi murtaa: minulla on jo rooli, jota on elettävä. Muutosta voisin yrittää pienin askelin, mutta en oikeasti nykyisessä porukassa. Miten voinkin olla näin viallinen, kun en silloin alkuun sopeutunut, onnistunut tyrkyttämään itseäni mukaan?

Olen sopeutuvainen ihminen, mutta työyhteisööni en ole sopeutunut siten, että se edistäisi hyvinvointiani. Voin pahoin nykyisessä roolissani, mutta minulla ei ole keinoja eikä voimia muuttaa sitä. Tekisi mieli väittää, että ympärilläni ahertavat ihmiset ovat vääränlaisia minulle, mutta en sitä varmaksi voi tietää. Voihan olla, että joku työtovereistani tuskailee samojen ongelmien kanssa kuin minä, mutta peittää pahan olonsa paremmin kuin minä. Voihan olla, että joku muukin tekee työtään ja haaveilee samalla työstä, jossa voisi toteuttaa paremmin arvojaan. Siitä olen kuitenkin melko varma, että suuri osa työkavereistani on sitä, miltä näyttääkin, eli ihan erityylisiä ja eri asioita arvostavia ihmisiä kuin minä.

Onneksi sentään pintapuolisesti sopeudun helposti. Vaikka jäisinkin syrjään, en todennäköisesti saa kovinkaan kummallista leimaa ja se varmaankin helpottaa työskentelyä. Ehkä parempi on olla ilmaa kuin kummallinen silmätikku - en ole varma, mutta juuri nyt tuntuu siltä. Haluaisin kuitenkin olla minä, myös töissä, enkä nurkaan ajettu näkymättömyys, joka ahdistuu ja kuihtuu pois.

Tuesday, October 21, 2008

Minäkö kaupunki-ihminen?

Viime päivät ovat tuoneet minulle roppakaupalla uutta ajateltavaa. Ajatukset hypähtelevät pääni sisällä asiasta toiseen välillä jopa uusia uria pitkin, ja samalla sisältäni kumpuaa hyvinkin monenlaisia tunteita ja tuntemuksia. Tuntuu toisaalta hyvältä ja hämmentävältä, toisaalta kipeältä ja pahalta.

Olen oivaltanut itsestäni aika kipeästi mm. sen, että en ole mikään kerrostalobetoniviidakossa viihtyvä kaupunki-ihminen. Olen toki tavallaan tiennyt tämän asian aiemminkin, mutta nyt asian tiedostaminen ja ymmärtäminen tuntuu kipeältä. En minä kaipaa sitä, että ikkunasta näkyy tympeä maisema, oikea luonto on kaukana, iltaisin tarvitsee pelätä nuorisojoukkoja, naapurit ovat mitä ovat ja kauppaan mennessä näkee enimmäkseen vain yrmeitä kasvoja ja joskus penkeillä torkkuvia juoppoja.

En minä kaipaa tällaista ihmis- ja betonimäärää. Minä kaipaan tilaa, luontoa ja sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole kaupungin ihmismassan tympäännyttämiä ja yhteisöllisyysajattelun kadottaneita, kenties vain oman asiansa ajajia, vaan ihmisiä, jotka ovat lähempänä sellaista elämistä ja olemista, jota itsekin arvostan. En nyt tarkoita, että kaupunkielämässä olisi sinällään mitään vikaa, se ei vain ole minua. Ei kai ole mikään ihme, että en koe löytäväni paikkaa, jossa viihtyisin, kun haen sitä paikkaa pakon sanelemana sieltä, missä se ei ainakaan ole.

Minä pidän kaupungistakin, kunhan minun ei tarvitse jumiutua siellä jatkuvasti. Kaupunki on paikka, jossa voi poiketa, kun haluaa, mutta siellä oleminen jatkuvasti ei tuota minulle kuin enimmäkseen tasaista ahdistusta.

Harmittaa tietää, missä viihtyisin ja voisin paremmin, kun en siihen millään helpolla pääse. Kai itselleen paremmin sopivaa elämää voi kuitenkin pitää jonkinlaisena tavoitteena: mistä sen tietää, vaikka jonain päivänä tulisi elämää suurempi tilaisuus ja mahdollisuus, ja hypähdys toiseen paikkaan ja elämään voisi tulla todelliseksi vaihtoehdoksi. Toivon sitä niin kovin. Toivon!

Sunday, October 12, 2008

Keskustelemisen vaikeudesta

Olen usein sanonut, että keskustelu on tärkeää ihmissuhteissa, mutta olenko noudattanut sitä käytännössä? No, olen varmaankin tehnyt parhaani, mutta se ei ole ollut kovin paljon. Törmään nimittäin vieläkin silloin tällöin käytännössä siihen, että kommunikoinnissani olisi vielä runsaasti opeteltavaa ja parannettavaa.

Arkailen sanoa asioita, koska pelkään ihmisten väärintulkintoja ja reaktioita. Luonnollistahan tuo pelko on, mutta kaipaan silti sitä, että voisin tuoda itseäni enemmän esille. Minun on myös vaikea keskustella aroista asioista, jolloin ne voivat helposti jäädä sanomatta. Lisäksi en uskalla avautua helposti, koska minun on vaikea luottaa ihmisiin, jolloin jään etäiseksi.

Kommunikoiminen on yllättävän vaikeaa ja luulen, että moni ihmissuhdesotku olisi jäänyt syntymättä, jos siihen olisi panostettu kaikella kärsivällisyydellä. Se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Tilanteet vievät helposti väärään suuntaan ja ihmissuhteita saattaa mennä ihan vääristä syistä väärille raiteille. Toinen puhuu tuulen voimasta ja toinen tuulen suunnasta ja itse asiaan ei tule selvyyttä, kun ei keskustella edes samasta asiasta. Hankalaa, mutta tuo kuuluu kai elämään.

Tulevat päivät tuovat minulle vaihtelua normaaliin arkeeni ja poikkeuksellisesti olen vähemmän koneen äärellä. Se on varmasti tervettä. Mukavaa uutta viikkoa!

Thursday, October 09, 2008

Kiireen helpottaessa on taas aikaa ajatella

Kiireen helpottaessa (ainakin hetkeksi) silmäni ovat auenneet. Ajatukset ovat taas päässeet kulkemaan vapaasti ilman kiireen ja/tai pahan olon tuomaa sokeutta. Näköjään aikaa tarvitaan siihenkin, että ehtii nähdä asiat oikeissa mittasuhteissaan.

Edelliseenkin kirjoitukseeni viitaten, en ymmärrä, mistä tulee se sellainen älytön pingottaminen elämän suhteen. Siis sellainen, että elämä otetaan ihan haudanvakavasti, otsa rypyssä, synkistellen, (turhia) murehtien ja suurennellen asioita, joita ei kannata suurennella. Mielialat toki selittää osan, ikäviä asioita sattuu ja on ihan luonnollista, että huonoja päiviä on/tulee, mutta en ymmärrä sellaista jatkuvaa pingotusta... En nyt taida osata selittää, mitä tarkoitan :) Yritän kai vain sanoa, että olisi paljon mukavampaa ja helpompaa, jos olisi sopivasti huoleton luonne, osaisi ottaa huonot päivät vain huonoina päivinä ja suhtautuisi elämään "vain" elämänä, ei sen kummempana.

Jotain positiivista: olen valtavan tyytyväinen siihen, että ensimmäinen tenttini meni läpi! Hyvä minä :) Aion ehdottomasti juhlistaa asiaa, vaikka juhlan aihe ei mikään suuren suuri olekaan. .. vaikka olen toki tehnyt paljon töitä ja toki siitäkin itseään kannattaa palkita. Olen myös sitä mieltä, että jos vain on jotain pientäkin juhlistettavaa, niin siitä kannattaa ottaa ilo irti. Iloa ei ole koskaan liikaa!

Wednesday, October 08, 2008

Kiireeseen suhtautuminen

Minulla on ollut nyt aidosti kiire jo useamman päivän. Aika kuluu vähän väliä kelloa tiiraillen ja tuumien, että mahdanko nyt ehtiä tehdä kaiken tarvittavan vai jättäisikö sapuskan/unen/suihkun/tms vähemmälle huomiolle. Mitään rentoa ja mukavaa ei ole tarvinnut edes harkita, ei edes puolen tunnin tv:n katseluhetkeää tai ruoan laittamista (eilinen valmiskeitto oli liian suolaista). Ei ole kivaa. Onneksi parempaa häämöttää jo näköpiirissä, kun vielä muutaman päivän jaksaisi/pystyisi.

Olen huomannut suhtautuvani kiireeseen hätiköiden, panikoiden, stressaten ja murehtien. Kun teen kiireessä jotain, meinaan väkisinkin liukua siihen, että teen asiat hätiköiden, kelloa katsellen, murehtien ja huokaillen, jolloin todennäköisesti jotain menee pieleen tai ainakin lopputulos ei ole toivottu. Lisäksi stressaaminen vie yöunet. En tiedä, mikä siinä onkin niin vaikeaa, että pystyisi kiireessäkin ottamaan yhden asian kerrallaan ja tekemään välttämättömyydet silti rauhassa ja huolella, jotain karsien, jos on pakko. Hätiköimisellä ei nimittäin ainakaan aikaa voita, kun aikaa kuluu stressaamiseen ja virheiden korjaamiseen.

Mistähän voisi ostaa huolettomampaa asennetta elämään? Siis sellaista, että voisi vain todeta, että "aikaa on tämän verran, ja nämä olisi hyvä saada tehtyä, aletaanpa hommiin ja katsotaan, mitä saa tehtyä". Sitten voisi tehdä kaikessa rauhassa tehdä parhaansa, minkä jälkeen voisi nukkua mainiosti ja nousta levänneenä taas tekemään lisää välttämättömyyksiä. Sitten, jos ei ehdikään suorittaa kaikkea, niin voisi kehitellä kaikenlaisia selityksiä itselleen ja muille ja mennä kotiin nukkumaan pitkään ja hartaasti ja herätä taas levänneenä. Huihai, ei huolet paljon paina ja tehdä ehtii myöhemminkin!

Mutta kun ei... :( Kun minun on näköjään pakko pyrkiä täydellisyyteen, tehdä asioita ylitunnollisesti ja -huolellisesti. Minulla taitaa olla liian kiltti ja tunnollinen mieli; siihen olen kasvanut ja moisen mallin sisääni kiinteästi rakentanut.

Kai huolettomuutta voi vielä opetella. Aion ainakin yrittää, mur! :)

Friday, October 03, 2008

Työviikko takana - "vähän" väsyttää

Minua ei ole varmaan ikinä väsyttänyt näin paljon. Taju lähtee, kroppa ei haluaisi totella enkä halua ajatella muuta kuin nukkumista. Tajutonta. Ei ihmisen pitäisi elää näin, että univaje vie melkein järjen ja työmäärä tainnuttaa.

Vielä kun ajattelee, miten paljon arkiseen aherrukseen liittyvää tekemistä on tiedossa viikonloppuna... "jipii". Taidan siis mennä nyt nukkumaan. En todellakaan välitä, jos yöunet menevät. Nyt on viikonloppu, joten ehtii valvoakin.

Wednesday, October 01, 2008

Eräs aamu

Tekee mieli listata tänään (1.10) ärsyttäneitä asioita (nyt oikeastaan naurattaa se, millainen aamupäivä on ollut):

  • Herääminen aikaisemmin kuin yleensä, mutta päätyminen töihin normaalia myöhemmin (mihin se aika aamulla taas katosi?!).
  • Tärkeiden tavaroiden unohtaminen kotiin ja niiden noutaminen, minkä johdosta aikataulut pissivät entisestään.
  • Ruokakaupan pitkät jonot erityisesti silloin, kun jonoa ei ole yhtään kauppaan mennessä, mutta muutaman tavaran koriin noukkimisen jälkeen jonoa on jo reilusti ja/tai se etenee muuten vain hitaasti. Ja olisi tietysti kiirekin.
  • Kaupassa jonkin tavaran unohtaminen sinne, missä pakkasi tavaroita, ja sen tavaran noutaminen myöhemmin. Varsinkin, kun oli se kiirekin.
  • Huomata töissä, että jalassa on likaiset housut. (Mikähän idea on ollut laittaa likaiset housut joskus aikanaan takaisin kaappiin? Miten olisi ollut pyykkikori?!) Aamuväsymyksessä ja hämärässähän ei moista huomaa, mutta kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa asiassa ei ole mitään epäselvyyttä.
  • Epätoivoinen housujen siistimisyritys vessassa vedellä, kun housut ovat jalassa. Sen jälkeen saa vieläpä istua ja odottaa aika tovin (ei tietenkään enää vessassa), että ne märät kohdat sitten kuivuvat (onneksi takapuolessa ei ollut tahroja) ja sama vanha likaisuus tulee esiin.
  • Siivooja tulee siivoamaan työpistettä juuri silloin, kun ei halua liikkua mihinkään housuissa, joita juuri äsken on vedellä yritetty puhdistaa ja ne ovat vielä läikikkäät.
Nyt oikeastaan vain naurattaa, vaikka aamulla melkein hermot repesivät. On se kummallista, miten joskus tulee pingotettua ihan ihme asioista: ei minulla oikeasti maailma siihen kaadu, jos vähän myöhästyn ja yksi päivä likaisissa housuissa ei ole ollenkaan vakavaa. Sattuuhan sitä :)