Monday, June 29, 2009

Suuntana vaihtoehdottomuus

Teoriassa ainakin tuntuu siltä, että vaihtoehdot elämän eri osa-alueilla lisääntyvät koko ajan. Kun hyvinvointi ja vauraus lisääntyvät (näinhän meille hoetaan riippumatta siitä, mikä todellisuus on), luulisi erilaisten valintojenkin lisääntyvän, mitä elämään tulee, mutta ei siltä näytä. Oikeasti kun ympärilleen pälyilee ja poliitikkojen ja muiden päättäjien toiveita, puheita ja päätöksiä seurailee, niin huomaa todellisuuden olevan jotain muuta. Tässä esimerkkejä:

- Ainoa oikea työmuoto on kokopäivätyö. Siihen pyritään, vaikka työtä ei riitä nyt eikä tulevaisuudessa kaikille.
- Eläkeikä kaikille samaksi ja mahdollisimman korkeaksi riippumatta työstä. Myös osa-aikaeläkettä karsitaan (siis ikärajaa nostetaan eli vaihtoehtoja vähennetään).
- Opiskelu nopeammaksi: mahdollisimman pian putkesta sisään ja putkesta ulos, kaikki samalla tavalla tahdissa marssien, eli ei juuri vaihtoehtoja eikä joustoja, vaikka voisi kuvitella mahdollisimman laajan osaamisen olevan tulevaisuudessa "myyntivaltti".
- Terveydenhuollossa on vain yksi ja ainoa totuus, jota noudatetaan kirjaimellisesti. Jos apua sattuu saamaan jotenkin muuten kuin terveydenhuollon hyväksymällä tavalla, se on väärin. Vaihtoehtoisia hoitomuotoja pyritään siis rajoittamaan ja kahlitsemaan ja usein sen tekee henkilöt, jotka eivät näistä hoidoista mitään tiedä.
- Ruokaympyrä on ainoa oikea ruokavalion malli jokaiselle suomalaiselle ja itselle sopivia räätälöityjä malleja katsotaan pahasti kieroon.
- Ainoa oikea asumisen muoto on pienehkö kerrostalo-osake kaupungin jossain isohkossa lähiössä. Vuokralla asumista pidetään köyhien kohtalona ja tavoite on sitoa ihminen lainan avulla jatkuvaan pakkotyöhön, jotta pienen, ahtaan luukkunsa saa elinaikanaan maksettua.
- Edelliseen liittyen ainoa oikea tapa on saada työpaikat myös kaupunkeihin, jotta ihmiset pääsevät "viihtymään" pieniin ylihinnoiteltuihin luukkuihinsa ja nauttimaan naapureiden elämänmenosta ja autojen jatkuvasta hurinasta. Hyvinvointihan "tunnetusti kasvaa" tiiviissä yhteisössä (joopa joo, kyllähän sen näkee).
- Autokin on syytä omistaa, ja sillähän saa mennä melkein minne tahansa - lukuisat kaupunkien keskustoihin nousevat parkkihallit mahdollistavat moisen, jos vain kukkaron pohjalla killuu vähänkin enemmän lantteja. Joukkoliikennettähän tietysti kannatetaan, mutta oikeasti sitä ei tueta (eli kaupunkien ulkopuolella on varsin vaikeaa päästä pienille paikkakunnille) ja yleinen ajatusmallikin tuntuu olevan, että "sitä käyttävät vain köyhät ja muut ituja vetävät hipit".
- Ainoa oikea maanviljelyksen muoto näyttää olevan mahdollisimman tehokas muoto käyttäen eteläisempiä alueita vertailukohtina huolimatta siitä, että ilmasto-olosuhteet eivät moista vertailua täällä pohjoisessa tue. Suuntana on varmaankin myös se, että pian kasvatetaan rehuja vain siellä, missä se on ilmastollisesti ja taloudellisesti kannattavinta. Ja mehän hyödymme tästä, joo-o? Eli raahataan hyvin lannoitettua ja myrkytettyä sapuskaa toiselta puolelta maapalloa (josta metsät on kaadettu nurin) jos siellä nyt sitten sattuu olemaan poliittisesti rauhalliset olot ja myrsky ei ole vienyt satoa.

Siis mahdollisimman tiiviiksi, tehokkaaksi ja kaikki samoja polkuja kulkeviksi. Miksi minusta tuntuu, että tämä ei lisää hyvinvointia? (Kai niitä vaihtoehtojakin on, mutta vaatii melkoista rohkeutta uskaltautua irti perinteisestä oravanpyörästä, kun suunta on mikä on.) Joku hyötyy tästä kurjistamisesta, koska eihän muuten suunta olisi tämä. Veikkanpa, että hyötyjät eivät istu köyhien ja keskituloisten (eli suuren massan) joukossa... Tämä vaihtoehdottomuuden ilmassa leijuva "ihanne" inhottaa minua, kun mahdollisuudet muuhunkin olisi olemassa, jos tahtoa ja osaamista siihen olisi.

Thursday, June 25, 2009

Hartiavaivoista

Ei minulla ole moneen vuoteen ollut kovinkaan pahoja hartiavaivoja, mutta viime viikkoina ne ovat loistaneet poissaolollaan vielä aiempaakin useammin ja selvemmin. Olen ollut ilahtunut ja pohtinut, että mikä mokoman vaivan vie pois... ja ratkaisu on ollut reilu määrä liikuntaa yläkropalle ja tietysti asiaan kuuluvat venyttelyt.

Olen huomannut monien naisten valittavan hartiavaivoistaan ja huokailevan, kuinka täytyisi venytellä. Sanoisin tuohon, että ei, ei ei... ei se venyttely oman kokemukseni pohjalta mitään yksinään tee kuten ei mitkään muutaman sekunnin hartioiden pyörittelytkään. Tarvitaan liikettä! Omassa pienessä päässäni pyöritelty teoriani on, että naisten heikommat lihakset aiheuttavat särkyjä ja jomotuksia (heikommin voimaa ylläpitää asentoa, mikä aiheuttaa jännityksiä), koska en ole kuullut miesten valittavan samasta vaivasta. Ergonomia-asioihin naiset tuntuvat kiinnittävän huomiota jopa miehiä enemmän. Naiset tarvitsevat siis lisää lihaksia yläkroppaan, jotta keho jaksaa pitää yllä kaunista ryhtiä säryittä (rintavilla naisilla toki rinnat voivat tuoda oman lisätaakkansa).

Masentavaa on ollut huomata se, että mitä enemmän ja ennen kaikkea useammin olen pystynyt järjestämään yläkropalle liikuntaa (siis oikein kunnon pitkäkestoista liikettä (1-3 tuntia) tai ajoittain voimaakin vaativaa), sitä paremmin yläselkäni ja hartiani ovat voineet. Mukavahan olisi toki liikkua vaikka kuinka ja paljon, mutta millä ihmeen ajalla?! Minullahan kuluu jo ihan liian suuri osa päivästä töissä ja sen lisäksi pitäisi melkein joka päivä huoltaa kroppaa 2-3 tuntia?! Olisihan se kiva, mutta.... ei tässä maailmassa :(

Eräs tärkeä oivallukseni on myös ollut asennon ylläpitäminen. Olen keskittynyt pitämään yllä hyvää ryhtiä, mikä oli toki alkuun siihen tottumattomalle raskasta. Lihakset kuitenkin kehittyivät siten, että eivät ne enää rasitu esimerkiksi suorasta selästä. Melkein tätäkin tärkeämpi on ollut oivaltaa lapojen vetäminen alas kaikessa, mitä tekee (tämä korjaa myös ryhtiä). Eli kun istuu tai seisoo, lavat alas (eli ei hartioita korviin). Pyöräillessä yläselän jännittyneisyys vähenee, kun hartiat ovat paikallaan (eli lavat alas). Käsiäkin voi nostella ilman että nostaa hartiat ylös - ja taas jännittyneisyys hartioilla vähenee ja liike kohdistuu laajemmin yläselkään. Yläselän lihasten vahvistaminen auttaa myös hurjasti.

Sitten kun sekä pitkäkestoisen liikkeen että lihasvoimaharjoitukset saa toimimaan, kannattaa aloittaa monipuoliset venyttelyt. Kuulin jostain, että pelkästään yläselän venyttelyt eivät auta, vaan tärkeää on venytellä myös rintalihakset. Kireät rintalihakset voivat nimittäin vetää hartioita eteenpäin, mikä lisää jännitystä lapoihin, mikä aiheuttaa särkyä.

Jos joutuu istumaan tuntikausia useimpina päivinä kannattaa lisäksi mahdollisuuksien mukaan antaa yläkropalle liikettä myös (työ)päivän aikana: käsiä voi nostella ja pyöritellä, kroppaa taivutella ja kiertää, hartioita liikutella eteen ja taakse ja pieniä venyttäviä liikkeitäkin voi tehdä. Tärkeintä on, että veri kiertää ja yksitoikkoinen, staattinen jännitys katkeaisi. Istuma-asennon vaihtaminen ja kävelytauot kannattavat myös. Minä esimerkiksi liikun varsin paljon työpäivän aikana, vääntelen ja kääntelen itseäni, vaihdan asentoa ja kävelen aina, kun voin. Se on ehkä oudon näköistä, mutta en vain koskaan ole ollut sellainen ihmistyyppi, joka jaksaisi istua tuntikausia tyynesti kuin patsas ja keskittyä.

Näiden kokemusteni myötä olen taas tullut siihen tulokseen, että vaikka kuinka puhuttaisiin ergonomioista ja ties mistä, ihmistä ei ole tehty istumaan tuntikausia joka päivä. Sikäli mielestäni nykyaika ei todellakaan palvele hyvinvointia (siltäkään osin). Onhan sitten toki heitä onnellisia (erityisesti kai miehissä), joilla ei moisia vaivoja ole ja jotka voivat porskuttaa kehoa laiminlyöden vuodesta toiseen. Minä en ikävä kyllä kuulu heihin ja olen sen jo varsin nuorena (eli vuosia sitten) nähnyt. Sikälikin mietin usein, että millainen elämä, työ ja harrastaminen tukisivat parhaiten myös fyysistä hyvinvointiani, kun tämä nykyinen ei kyllä ihan täysin istu tuohon kuvioon.

Wednesday, June 24, 2009

Heikkoutena kirpputorit - viikko 8

Minun heikkoutenani ovat kirpputorit. Rakastan niissä kiertelemistä ja aarteiden etsimistä. On aina yhtä jännittävää astua sisään ja miettiä, miten päin paikan kiertäisi ja sitten käydä pöytien kimppuun - mitähän kivaa löydän tällä kertaa?

Kaupoista yleensä tietää suunnilleen, mitä löytää ja saa (eli useimmiten en löydä itselleni mieluisia tuotteita, vaikka kiertelisin tuntikausia), joten shoppailua kaihtavana etsin mieluusti jännitystä ja mielenkiintoa käytetyistä tavaroista ja vaatteista. Usein en löydä mitään "uutta", mutta joskus löydän itselleni parilla eurolla uuden lempipaidan tai jonkin hyödyllisen tavaran. Kukkarokin kiittää ja mieli jää hyväksi, kun en ole tuhlaillut hirmuisia summia johonkin pieneen käyttöjuttuun, joka on todennäköisesti pienin käsin kiireellä väkerretty puoli-ilmaiseksi huonoista osista/raaka-aineista Kiinassa.

Ja kyllä, onhan kirpparillakin olevia tavaroita väkerretty Kiinassa, mutta ne sentään ovat kiertäneet jonkun kautta ja kivasti halventuneet sen myötä. Tuen kierrätystä ja samalla joku saa muutaman lantin vanhoista vermeistään, mikä voisi olla sen parempaa shoppailumaailmassa? :)

Kirpparit ovat tuoneet kuitenkin minulle myös ongelman: kun halvalla saa, tulee ostettuakin helposti. Varsinkin vaatekaappini pursuilevat uhmakkaasti vaatevuorista, joiden karsiminen ei kuulu itselleni helppoihin askareisiin ("entä jos vielä tarvitsenkin tuota paitaa?!").

Romuprojektin tämän viikkoinen askereeni liittyykin vaatteisiini. Heivaan kaapistani kaksi vaatetta pois (ei pitäisi olla vaikeaa!) ja sen lisäksi vielä yhden lisää, kun kerran sorruin kirppariostokseen viime viikolla (löytyi kiva takki kahdella eurolla ja ostin, vaikka minulla on ennestäänkin "jokunen" takki).

En tiedä, miten ratkaisisin sen ristiriidan, että haluaisin kierrellä kirppareilla, mutta en halua yhtään lisää täytettä vaatekaappiini ennen kuin siellä on oikeasti tilaa. Ajattelin ensimmäiseksi askeleeksi sitä, että heitän ison läjän vaatteitani laatikkoon ja varastoon, jolloin en ole lopullisesti heittänyt niitä pois (mielelle helpompaa luopumista), mutta jos en niitä muutamaan vuoteen enää kaipaakaan, niin saan ne ehkä heitettyä joskus lopullisestikin kierrätykseen... ehkä. Ainahan niitä tosin voi tarvita, vaikka sitten eläkkeellä.

Monday, June 22, 2009

Yksinäinen ostaa tukea ja apua

Olen tässä viimeisten viikkojen aikana tajunnut luovuttaneeni sen suhteen, että minulla voisi joskus olla edes jonkinlainen sosiaalinen verkosto. En enää usko, että jollain ihmeen konstilla pystyisin pääsemään osaksi jotain sosiaalista yhteisöä, porukkaa, kun minulla ei ole mitään taitoja siihen, eikä ole koskaan ollutkaan. Ei minulla ole koskaan tainnut edes olla verkostoa, jos ei lapsuuden perhe-elämää laske mukaan, mutta jotenkin olen lapsellisesti pitänyt itsestään selvänä sitä, että kyllähän kaikilla on jonkinlainen verkosto. Karua kyllä, näin ei todellakaan ole.

Tällainen yksinäisyys surettaa minua. Jos tarvitsisin jotain apua tai sosiaalisen verkoston tukea, en voi sitä (koskaan) saada (enkä siis voi myöskään antaa omaa tukeani tai apuani, koska ei ole ketään kenelle sitä antaa, ja tämäkin surettaa). Jos tarvitsen apua, joudun siitä usein maksamaan enkä usko, että tämä asia tästä miksikään muuttuu. Jos siis esimerkiksi muutan, maksan muuttofirmalle.

Luovuttaminen tarkoittaa sitä, että toimenpiteet tilanteen muuttamiseksi on lopetettu. En ole viime aikoina juuri edes yrittänyt olla sosiaalinen, koska en koe sen muuttavan enää mitään. Ystäviä, kavereita ja tuttavia on edelleen ilo tavata, mutta siihen se jääkin (Eiköhän minulla jotain ystäviä, kavereita ja tuttavia tule aina olemaan, mutta se on eri asia kuin verkosto tai kaveripiiri). On helpompaa alistua ja yrittää tehdä muista elämän osa-alueista itselleen mieluisampia.

Tässä on toki kyse myös epäonnistumisen pelosta: en jaksa enää sosiaalisia epäonnistumisia, tuntemuksia omasta huonommuudestani ja muistutuksia sosiaalisten taitojeni puutteesta. Haluaisin olla aktiivinen ja osallistua, mutta osanani näyttää olevan jäädä kyynärpäitään käyttävien jalkoihin ja sivustakatsojaksi. Eli minulle ei ole paikkaa.

Ulkopuolisuuden tunne nostaa pintaan katkeruutta, jolta toivoisin välttyväni. Katkeruus sisältää aina vihaa, ja se on kuluttava tunne ja erottaa vielä lisää muista. Tarvitsisin parempaa kykyä hyväksyä oman osani ja roimasti rohkeutta tehdä suurempia muutoksia muilla elämän osa-alueilla, joilla voisin yrittää kompensoida sosiaalisen elämäni puutoksia. Uskon voivani elää ilman sosiaalistakin verkostoa, mutta jotenkin minun pitäisi saada katkeruuteni haudattua.

Enhän ole kai koskaan ollutkaan mikään seurapiiri-ihminen, mutta kyllä minunkinlaiseni kaipaa edes jonkinlaista tietoisuutta ihmisryhmästä, johon kuuluu. Kun sitä tietoisuutta ei voi omien taitojen puutteen vuoksi saavuttaa, olisi mukava löytää tällekin yksinäiselle sudelle mieluisa polku kulkea.

Monday, June 15, 2009

Suojasuihke suoristusraudan kanssa vai ei? - viikko 7

Romuprojektin tämän viikon poistoina on kaksi sekalaisiin romuihin kuuluvaa tavaraa: hiustenkuivaajan osa, jota en ole ikinä käyttänyt enkä tule käyttämään, ja erääseen erikoistarkoitukseen tarkoitettu peili, jota en myöskään tarvitse. Olen luonnollisesti säästänyt kaikki hiustenkuivaajaani liittyvät "irtoavat osat", mutta kun hiustenkuivaajallani ei ole jälleenmyyntiarvoa (eikä minulla ole mitään syytä myydä sitä ehjänä), ei minulla ole mitään syytä enää säilyttää sellaista, jota en käytä.

Tein viime viikolla hankinnan, jonka vastapainoksi luovun vanhasta hiustensuoristajasta, jonka keraamiset pinnat ovat menneet pilalle. En edes tiennyt, että ne voivat mennä pilalle parissa vuodessa, mutta näin kävi: nyt pinnat eivät luista hiuksissa yhtään, vaan jämähtävät kiinni tukkaan. Uuden hiustensuoristajan (joka on luonnollisesti erilainen kuin vanha) käyttöohjeissa sanotaan, että hiusten muotoilutuotteet saattavat vahingoittaa suoristusraudan pintoja. Siis mitä? Kampaaja sanoo, että suojasuihketta pitää käyttää hiusten suojaamiseen ja suoristusraudan käyttöohje on sitä mieltä, että mitään aineita ei saa käyttää. Ei ole loogista eikä helppoa.

Kaiken lisäksi suojasuihkeet jämähtävät suoristusraudan pintaan, joten sitä on syytä muistaa putsata aika ajoin. En olekaan vielä päättänyt, että käytänkö tuoreen suoristusrautani kanssa suojasuihketta vai en. Kai tämäkin on vain näitä asioita, joita pitää itse kokeilla ja löytää omat ratkaisunsa.

Työelämä kovenee

Olen blogissani kritisoinut työnantajaani ja työkavereitani jonkin verran, vaikka usein mielessäni pistääkin se, että "saako" niin tehdä. Kirjoitan anonyyminä enkä paljasta "oleellisia" tietoja, mutta silti tahoista ja henkilöistä valittaminen tuntuu jotenkin väärältä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltä kannalta, että ei minulla oikeastaan ole ketään henkilöä tai mitään kanavaa, johon avautua asioista, joten miksi en voisi kirjoittaa asiaa täällä, internetissä sijaitsevassa pienessä lokerossani. On täällä valittaminen siis oikein tai väärin, aion edelleen jatkaa rajoitettua kritisointiani. Ei sekään oikealta tieltä tunnu, että kaiken inhottavan vain sulkee sisäänsä ja kestää... vaikka täytyy sanoa, että asioilla on aina useampi puoli eikä omani toki ole se koko totuus. Se on vain "totuus", jonka minä näen ja koen juuri nyt.

Ennen kritisointia täytyy mainita, että on työssäni ja työkavereissani helmiäkin, todellakin. Suuntaus viime aikoina on vain ollut selkeä, sekä työnantajan puolelta harkittu, ja se suunta on huonontuminen.

On ollut uskomatonta seurata viime kuukausina, kuinka työilmapiiri romutetaan täysin harkitun näköisesti ja tietoisin askelin aivan oppikirjamaisesti. On jotenkin vaikea uskoa, että ihan kaikki askeleet olisivat olleet harkittuja, mutta en voi sitä oikeasti tietää. Suunta on ollut kuitenkin selkeä. Asioita on pehmitetty erilaisilla voivotteluilla, maailmantalouteen vetoamalla, kauniilla kirjoituksilla ja pehmittely-yrityksillä, mutta taustalla jylläävät kovat voimat, kova johtajuus ja markkinavoimat. Vaikka olisi sata kaunista kirjallista tavoitetta, niin käytännön toimet ne merkitsevät, ja tarkemmin ajateltuna nimenomaan ne ovat olleet (piilo)inhottavia.

En viitsi kaikkea inhottavuutta luetella, mutta epävarmuuden ylläpitäminen ja pitkittäminen on yksi asia. Työntekijöiden yllyttäminen kilpailemaan toisiaan vastaan on myös yksi ja suosikkityöntekijöiden näkyvä suosiminen. Työntekijöitä voidaan todellakin laittaa arvojärjestykseen, jonka annetaan hieman näkyäkin. Tärkeintä tuntuu olevan se, että työntekijät eivät liikaa luota asemaansa ja heidät laitetaan ponnistelemaan pelolla ja keskinäisellä kilpailulla.

Minä en millään taivu tuollaisiin inhottavuuksiin eivätkä ne motivoi minua, päinvastoin. En  ole enää sitoutunut, innostunut ja kiinnostunut. Minulle tulee ihan sellainen olo kuin olisi myymässä aatteitani, kuten vihreät ovat hallituspaikkansa vuoksi tehneet, ja se ei tunnu kivalta. Samalla minun olisi kuitenkin syytä muistaa, että työelämä on vain työelämää eikä sitä ole syytä ottaa turhan vakavasti. Hankin rahaa itselleni ja sillä siisti. Muuta olisi kiva olla, mutta juuri nyt ei ole ja sillä siisti. Työelämä on koventumassa ja kehitys jatkuu siihen asti, kunnes... mitä? En minä vain tiedä. Toivottavasti koveneminen ja ns. tehostaminen joskus loppuvat.

Pitäisi pohtia joskus jotain muutakin taas kuin näitä työelämän kovenemiseen liittyviä asioita, mutta toisaalta kirjoitusaiheeni kumpuavat sen hetkisistä murheistani ja iloistani. Juuri nyt minä haaveilen hyvästä työelämästä, jota kohta ei ehkä ole muualla kuin unissa...

Saatu tunnustus ja kiitoksia

Sain oheisen tunnustuksen NeitiMistyJ:ltä hänen bloginsa "Mistyn maailma" kautta - iso kiitos, olen tosi ilahtunut! :) Pohdiskelin hetken, kenelle itse haluaisin kyseisen tunnustuksen antaa ja vaikeaksi menee - tunnustuksen ansaitsevia blogeja on nimittäin useita!

Olenkin siis tylsä ja annan tämän tunnustuksen kaikille seuraamilleni blogeille. Mistä sen tietää, mitä blogeja seuraan? No, eipä oikein mistään :) Joitakin kommentoin, mutta joitakin vain lueskelen. Kiitos kuitenkin näiden blogien kirjoittajille ja heille, jotka jaksavat kommentoida omia raapustuksiani.

Thursday, June 11, 2009

Fyysistä tekemistä

Olen viime aikoina päässyt hieman tekemään fyysisiä hommia, eli rehkimään kroppani voimin, ja täytyy sanoa, että olen nauttinut! On ollut ihanaa tuntea, että on oikeasti tehnyt jotain, jolloin myös illalla koittava lepohetki on ollut äärimmäisen nautinnollinen. Myöskään unettomuudesta ei ole ollut tietoakaan, kun olen ollut terveesti niin väsynyt, että uni on vain tullut ja se on ollut todella lepoa suovaa. Minulla on siis ollut varsin terve olo kropassani ja päässäni.

Ei ihmistä ole tehty nököttämään paikallaan. Ihmisen pitää tehdä, liikkua, käyttää kroppaansa ja sopivassa suhteessa toki päätäänkin, mutta nykyaika on vienyt elämän ihan vinksalleen, kun pitäisi selvitä pelkällä pään käyttämisellä ja istumisella. En enää ihmettele omaa ajoittain ilmenevää pahaa oloani, unettomuuttani ja stressiäni, kun elämäni on ihan sen vastaista, miten minun pitäisi "oikeasti" elää.

En minä voi saavuttaa hyvää oloa sisällä istumalla vaikka mitä tekisin, jos oikeasti saavutan parhaan oloni ja tasapainoni ulkona puuhastelemalla. Jos vietän normaalisti päivästä kolmasosan (talvella siis sen valoisan osan) sisällä ja ulkoilulle ja fyysiselle "rehkimiselle" jää mitätön hetki, niin ei ole ihme, että päätäni puristaa ja ahdistaa.

Olen huomannut sen jo paljon aiemmin, että minä en jaksa olla tehokas työntekijä 8 tuntia päivässä. Kai se riippuu työstäkin, mutta nykyisessä työssäni olen tehokas ehkä 6 tuntia ja loppuaika menee enemmän tai vähemmän ihan johonkin muuhun - en vain jaksa 8 tuntia. Olenko siis laiska vai onkohan se luonnollista, että päivästä ei tuon enempää jaksa käyttää työhön, jossa pitäisi käyttää lähinnä päätään? En usko, että minua on tehty pelkästään päätyöläiseksi, vaikka tykkäänkin käyttää päätäni. Liika vain on yksinkertaisesti liikaa, mutta yhteiskuntamme ei anna muita malleja ja vaihtoehtoja.

Unelmatyöni pitäisi sisällään ehkä puolet henkistä työtä ja puolet fyysistä rehkimistä. Fyysinen puoli ei kuitenkaan saisi olla sellaista, että siinä rikkoo kroppansa, vaan lähinnä se olisi jonkinlaista ihmiselle luontaista liikkumista ilman ääriasentoja ja suuria voimainponnistuksia.

Minusta työelämä on alkanut mennä pahasti pilalle siinä, kun on luotu todella kapea-alaisia työtehtäviä, jotka vain ahdistavat, ovat kropalle pahaksi, luovat huonoa oloa ja tylsistymistä. On luotu tasan yksi työelämän malli (täysipäiväinen, kapea-alainen työ), johon kaikki yritetään kyvyistä ja haluista huolimatta tunkea. Tämän jälkeen jokaista työtehtävää yritetään puristaa niin tehokkaaksi, että horjutaan pahasti työn laadun ja työntekijän hyvinvoinnin äärirajoilla.

On inhottavaa nähdä, millainen elämä sopisi itselleen parhaiten, kun sellaisen järjestäminen on äärimmäisen haastavaa. On inhottavaa tietää, että vaikka kuinka järjestäisi oman elämänsä mahdollisimman hyvällä mallille, niin silti siitä ei saa omalle hyvinvoinnilleen hyvää näillä nykyisillä eväillä. Voin yrittää ainoastaan muuttaa asennoitumistani vallitseviin olosuhteisiin ja sietää. Ikävä kyllä tässä yhteen muottiin puristetussa kapitalistisessa rahaa kumartavassa ja tehokkuutta kuolaavassa yhteiskunnassa työn ja asuinpaikan vaihtaminen itselleen sopiviksi ei todellakaan ole yksinkertainen asia. Niin, minä haaveilen todellakin erilaisesta, viihtyisämmästä asuinympäristöstä ja jostain itselleni paremmin sopivasta työstä.

Wednesday, June 10, 2009

Vanhoja puhelimia - viikko 6

Minä olen säilyttänyt varsin pitkään vanhoja kännyköitäni. Olen tiennyt, että en niitä enää tule käyttämään, mutta en ole saanut niitä poiskaan heitetyksi. Mieleni on siis taas tässäkin ajatellut, että "jos vaikka vielä joskus tarvitsen...". No, en tarvitse, niinpä toimitin kaksi kännykkääni keräykseen.

Uusia ja käytettyjä kännyköitä löytyy edulliseenkin hintaan kaupoista, joten en todellakaan tarvitse jotain vuosia vanhoja kapistuksia, joista akutkin ovat todennäköisesti jo aikansa eläneet. Tunnustan kyllä säilyttäneeni puhelimia niissä olevien tekstiviestienkin vuoksi, mikä tuntuu nyt älyttömältä: en todellakaan halua säilyttää sellaisia muistoja, joista osa ei edes ole hyviä ja muistelemisen arvoisia. Aika aikansa kutakin ja elämä menee eteenpäin ja hyvä niin.