Wednesday, September 30, 2009

Onnellisuudesta, osa 2

Pohdin hieman lisää eiliseen kirjoitukseeni liittyviä asioita. Toinen tavoitteeni onnellisuuden tiellä kirkastui minulle eilen illalla ja liittyy myös ensimmäiseenkin: minun olisi hyvä oppia ilmaisemaan itseäni enemmän, eli puhumaan, näyttämään tunteitani, tuomaan itseäni esille eli yksinkertaistettuna: olemaan oma itseni.

Minulla hyvin usein tunteet (sekä negatiiviset että positiiviset) jäävät sisälleni myllertämään, käännän ne siis sisäänpäin. Luulisin kuitenkin hyvinvointiani parantavan suuresti sen, jos tunteeni kiertäisivät, tuulettuisivat eli tulisivat ja menisivät vapasti, mahdollisimman vähän kontrolloituina (toki elämä vaatii tunteiden hallintaa, mutta minun liiallinen hallintani tekee minulle pahaa). Minä olen pelännyt nimenomaan toisten ihmisten reaktioita, hylkäämistä ja syrjintää, joten torjunta on ollut "luonnollinen" reaktio (halu kuulua laumaan). Tämä torjuminen on kuitenkin etäännyttänyt minut todellisesta itsestäni ja saanut minut näkemään liiaksi sisäänpäin, jolloin en ole enää nähnyt itseäni "ulkopäin", eli että mitä minulle on ihmisenä tapahtumassa ja minkälaisena minua pidetään.

Niinhän se on, että ihmiset pitävät minua sellaisena kuin millaisena minä pidän itseäni. Noin suunnilleen. Enhän minä esimerkiksi usko omiin kykyihini, siispä miksi joku toinen uskoisi? Kyllä epävarmuus huokuu ulospäinkin, vaikka sen yrittäisikin kapseloida sisälleen. Jos hylkää oman ainutlaatuisen persoonansa hyväksynnän tai minkä hyvänsä nimissä, niin sitten on persoonaton, nolla, nurkkaan työnnetty. Kyllä ihmisessä pitää olla jotain, mistä ottaa ote.

Menemällä tilanteisiin, puuttumalla asioiden kulkuun ja puhumalla enemmän voisin tuoda itseäni esille. Sen myötä uskoisin itsetuntonikin kasvavan, kun kokisin olevani enemmän "joku" ja "mukana", että minullakin on ajatuksia. Tässä ongelmani on ollut epävarmuuteni omista kyvyistäni, häpeä mahdollisista "vääristä" mielipiteistäni ja oletus ulkopuolisen roolistani. Mikä mielipide on kuitenkaan loppujen lopuksi väärä? Kauanko joku tuntematon ihminen mielessään myöhäilee jonkun tuntemattoman (siis minun) möläyttämiä mahdollisia älyttömyyksiä? Niinpä. Ja mitä väliä ylipäätään?

Olenhan minä näistä asioista jauhanut täälläkin moneen otteeseen, mutta edistysaskeleet ovat olleet olemattomia käytännön tasolla. Kurja mieliala vie helposti voimia ja mielenkiintoa puuttua asioihin ja silloin mieluiten vain vetäytyy suojaan. Nyt minua on (tavallaan onneksi, vaikka asia ei kiva olekaan) potkaistu eteenpäin tässä asiassa: olen joutunut puolustamaan asemaani ja reviiriäni. Jos en siis puutu eräiden asioiden kulkuun, minut työnnetään syrjään asiassa, joka koskee nimenomaan minua. Näinhän se nimittäin on, että jos työnnettäessä siirtyy suosiolla sivuun, niin se polun vie sitten joku muu.

Olen huomannut, että tällaisissa asioissa eteneminen vaatii pohtimisen ja oivalluksen lisäksi ehdottomasti tilanteita, joissa kehittää itseään. Nyt minulle on siis sellainen suotu, vaikka kyseessä onkin ei-toivottava tapahtuma. Lisäksi olen ajatellut aktiivisempaa otetta opiskeluihin liittyen, vaikka usein niissä piireissä tunnenkin itseni tyhmäksi. Näiden lisäksi pitää yrittää kehitellä vielä lisää tilanteita, joissa voisin opetella olemaan oma itseni.

Ehkäpä katkeruutenikin liittyy itseni kadottamiseen. Se voisi nimittäin olla surua menetetystä itsestäni ja kyvyttömyyden tunteita itseni uudelleen löytämisen suhteen. Ehkä, tuli vain mieleeni.

Tuesday, September 29, 2009

Kohti onnellisuutta..?

Olen seurannyt Yleltä Elämä pelissä -ohjelmaa ja tehnyt siihen liittyvän onnellisuustestin. Sain tulokseksi 48/100, kun suomalaisten keskiarvo on noin 70/100, eli olen lievästi onneton. En varsinaisesti yllättynyt tuloksesta, mutta testiä oli mielenkiintoista tehdä ja tuloksia tuumia.

Voisin tähän aiheeseen liittyen kirjoittaa useammastakin mieleeni ponnahtaneesta ajatuksesta, mutta paneudun tällä kertaa yhteen ohjelmassa käsiteltyyn asiaan. Onnellisuusvalmennuksen aluksi kullekin ohjelmassa mukana oleva henkilölle määritellään kolme tavoitetta, joita tavoitella henkilöiden onnellisuuden tiellä kohti parempaa elämää. Tavoitteilla pyritään ratkaisemaan elämässä juuri sillä hetkellä olevia suurimpia möykkyjä. Mitkä siis voisivat olla minun möykkyni, tavoitteeni?

Näkisin tärkeimmäksi tavoitteekseni kaikenlaisesta jäytävästä katkeruudesta eroon pääsemisen. Näkisin nykyisen elämäntilanteeni olevan varsin otollinen katkeruuden syntymiselle, mutta kun kyseessä on pään sisäinen asia, luulisin omilla toimillani ja ajatuksillani olevan myös ratkaiseva rooli. Olen pyrkinyt jo pitkään pääsemään katkeruuden tunteideni kanssa tasapainoon, mutta toistaiseksi olen lähinnä epäonnistunut. Tuntuu ihan siltä kuin jokaista edistysaskelta seuraisi vähintään yhtä suuri takaisku, jolloin jumiudun taas lähtökuoppiin.

Ihmisiä kohtaan tuntemastani katkeruudesta on ollut vaikea päästä eroon, kun olen edelleen kokenut hylkäämisiä, aiheettomia haukkumisia ja ikävää kohtelua. Juuri kun pystyn esimerkiksi sietämään, ymmärtämään ja hyväksymään naapurianikin paremmin, niin hänellä kilahtaa päässä ja hän aiheuttaa harmia toimillaan (esimerkiksi meluamalla yöaikaan). Juuri kun töissä alan sietää vallitsevia olosuhteita sielu joustaen, niin paikan ihmissuhteissa tapahtuu jotain epäreilua tai minua (tai jotakuta toista) syrjivää. Juuri, kun innostun hetkeksi työstäni, joku vie maton jalkojeni alta ja haluaa kuoria kermat päältä. Juuri kun alan luottaa johonkuhun ihmiseen siten, että avaudun, niin hän hylkääkin minut. Tadam.

Yritän ihan älyttömän sinnikkäästi ajatella asioiden positiivisia puolia tai ymmärtää tapahtumien taustoja. Silti nämä kolaukset joka kerta katkeroittavat. Tuntuu aivan siltä kuin minun pitäisi olla loputon ymmärtämisen, joustamisen ja sopeutumisen lähde ilman lupaa tuulettaa omia tuntemuksiani.

Kai tämä on normaalia elämää, mutta taidan olla liian herkkä siihen.

Ensimmäinen tavoitteeni on siis tosi iso, joten en ole vielä edes uskaltanut ajatella kahta muuta. Olisi niin paljon tehtävää ja työstettävää.

Monday, September 28, 2009

Parittomia sukkia - viikko 21

Romuprojektipäivitykseni myöhästyy taas hieman, mutta ei se haittaa. SE tosin haittaa, että myöhästymiset tapahtuvat oman kurjan oloni vuoksi: on ollut vaikea keskittyä olennaiseen ja toimintaan, kun tämä hetki jäytää.

Tein toissaviikolla kirpputorilta sisutukseen liittyviä hankintoja peräti kaksin kappalein, mikä on tosi harvinaista: sisustaminen kiinnostaa, mutta nykyiseen asuntooni en halua panostaa. Kuitenkin, tämä tarkoittaa romuprojektin nimissä poistoja tällä kertaa 2+2 kappaletta.

En nyt jaksanut kaivaa sisustukseen liittyviä poistoja tai edes tavaraa, vaan päätin luopua yhdestä parista sukkia ja muutamasta parittomasta sukasta. Olen säilyttänyt eräitä parittomia sukkia pitkään jotenkin olettaen, että niiden parit löytyisivät. No, eivät ole löytyneet. Aikaakin on kulunut sen verran, että tuskin löytyvätkään. Pois vain.

Minulla ei ole sitä ongelmaa, että pesukone tai mikään muukaan taho söisi sukkiani: pariton sukka on harvinainen ilmiö. Siksi niitä onkin jäänyt muutama kaapin pohjalle lojumaan ehkä jopa vuosiksi. Minulla on mieltymys erivärisiin ja -näköisiin sukkiin, joten jos jokin sukka eksyy paristaan, vastaavaa sukkaa (yksin tai yhdessä) ei löydy. Tämä on toisaalta tietysti huono asia, mutta toisaalta värikkäillä sukilla saa piristystä arkeen. Merkittävänä asiana on myös pirteän väristen sukkien löytyminen usein alekorista - mistähän lie moinen johtuu.

Parittomilla sukilla en siis taatusti tee mitään, joten keventyköön materiaalinen taakkani tällä kertaa niistä!

Friday, September 25, 2009

Tuomitseminen

Tunnustus: tuomitsen monia asioita aika helposti hiljaa *mielessäni*. En kuitenkaan sano ääneen mitään (no, juuri mitään) ennen kuin olen mahdollisimman perusteellisesti perehtynyt tuomittavaan asiaan. Aina asioita ei voi penkoa pohjamutia myöten, kun tietoa ei riittävästi ole saatavilla, mutta pyrin siihen, että en läiskisi tuomioita asioiden kylkeen ihan heppoisin perustein ja kuuntelematta osapuolia (jos mahdollista).

Monesti nimittäin tilanteilla ja erilaisilla käytöksillä ja tekemisillä on perustelunsa. Joskus sattuu vahinkoja ja suusta pääsee sammakoita, mutta ei ne välttämättä lopullisesti murenna sitä, mitä siellä ihan pohjalla on. Tilanteet ovat tilanteita ja asioita katselee aina omien (minkälieväristen) lasiensa läpi. Omakin näkemys asiasta on siis ainakin jossain määrin aina tulkinta ja tulkinta voi olla vääräkin.

Niin, yritän tässä siis selittää sitä, että mielestäni jotkut ihmiset tuomitsevat toisia ihmisiä, tilanteita tai tekemisiä ihan käsittämättömän helposti. Jokin asia näyttää joltakin --> tuomio --> oman käytöksen muuttaminen (johon voi liittyän jonkinlainen toiselle kohdistuva rangaistus). Ilman minkäänlaista asioihin perehtymistä. Ilman, että asianosaisilta kysellään mitään. Ilman, että tunnetaan tilannetta ja tapahtumia. Ilman, että enää muistettaisiin asiaan liittyvää aiempaa hyvää. Yksi tilanne --> lopullinen tuomio. Se siitä.

Minua moinen on alkanut ärsyttää. Tuomitseminen on helppoa, mutta tuollainen summittainen tuomioiden läiskintä ihan mututuntumalla on ihan käsittämättömän epäreilua siinä vaiheessa, kun sillä vaikutetaan toisen tai toisten ihmisten elämään ja olemiseen.

Silläkin on eroa, louskuttaako leukojaan jostain uutisesta (eli sanoo mielipiteensä johonkin yleiseen asiaan liittyen asiaa pohdiskellen) vai läiskäiseekö tuomionsa jonkun ihmisen kylkeen vain jonkin yksittäisen asian vuoksi ja pitää käsityksensä samana maailman loppuun asti.

Kyllähän tämä vuodatus minulla liittyy johonkin. Olen harmikseni törmännyt joihinkin erittäin tuomitseviin ihmisiin. Ja kyllä, tämä omakin näkemykseni sisältää tuomitsemista. On vain vaikeaa yrittää tehdä itse jotain, kun on tuomio kyljessä ja suljettu ovi edessä.

Tuesday, September 22, 2009

Hetki rauhoittumiselle

Oloni on hieman parantunut viime viikkoisesta. Viikonloppuni oli melko mukava ja arki ei ole vielä ehtinyt tappaa siedettävää ja hivenen toiveikastakin mielialaa.

Olen toki tiennyt, että itselleen olisi hyvä järjestää hyviä hetkiä, mutta käytännössä en ole oikein osannut. En ole tiennyt, mikä arjessa helposti järjestettävä asia tyynnyttäisi ja keventäisi mieltä. No, nyt olen onnistunut, hieman.

Menin lenkille, mutta en tehnytkään siitä tavanomaista lenkki-ulkona-ja-kotiin-venyttelemään -tyylistä suoritusta, vaan pakkasin alustan, eväät ja kirjan mukaan. Pyörähdin sitten lenkin ihan fiiliksen mukaan ja suuntasin rauhalliselle rannalle, joka osoittautui tähän aikaan vuodesta erityisen rauhalliseksi. Asettelin istumiselle tarkoitetun alustan nurmikolle. Kaadoin termospullosta teetä mukiin ja asettelin naposteltavat esille. Taitoin kirjan auki.

Istuin alas risti-istuntaan ja ihmettelin ihanaa auringonpaistetta, joka paistoi kasvoilleni. Venyttelin fiiliksen mukaan, hörppäsin teetä, katselin ympärilleni. Venyttelin. Luin hieman kirjaa ja kruunasin napostelun teellä, annoin tuulen pyykäistä kasvojani. Välillä oikaisin selälleni ja katselin taivasta. Venyttelin. Kaadoin lisää teetä. Yllätyin, miten kivaa oli.

Mieleni alkoi oikein selvästi havaittavasti keventyä ja piristyä. Luulen, että suurin syy sille oli ulkoiluni, luonto ja rauhallinen ympäristö. Minun on vaikea voida hyvin sisälle sullottuna, mitä nykyelämän kai pitäisi olla.

Suosittelen tuollaista vastaavaa päätöstä normaalille tympeälle lenkille. Näköjään tuollainen hetki voi tehdä ihmeitä, harmi vain, että on juuri se aika vuodesta, että sääolosuhteet alkavat heittää omaa kiusaansa kehiin.

Monday, September 21, 2009

CD-hyllyn siivousta - viikko 20

Viime viikon osalta romurojektipäivitys tulee nyt hieman myöhässä. Jatkan silti, kun vieläkin saan suurta nautintoa siitä, kun tavaravuoreni hupenee. Onhan se silti edelleen valtava, mutta jostain pitää aloittaa (ja jatkaa).

CD-hyllyni siivouksella kuittaisin monta viikkoa romuprojektia, joten siitä oli nyt tällä kertaa helppo jatkaa. Etsin yhteensä viisi sinkku-CD:tä, jotka ovat minulla lojuneet jo vuosia: musiikkiahan niissä tosiaan on se pari kappaletta per levy ja sekin sellaista, jota en taatusti kuuntele. Karsiminen oli siis helppoa.

Aikanaan sain CD-sinkut kaupan päälle, kun ostin CD-levyjä. En olisi arvannutkaan, kuinka vähän niitä tulee käytettyä. On epäkäytännöllistä kuunnella vain pari kappaletta, kun voisi ennemmin täräyttää koko levyn. Jos kyseessä olisikin aidosti huikaisevaa musiikkia, asia olisi toinen, mutta peruspopin kohdalla sinkku ei ole minun juttuni.

Ostin edellisellä viikolla vielä kolme erikokoista laatikkoa helpottamaan tavaroideni järjestystä, joten siitä sain tällä kertaa viisi poistettavaa tavaraa. On ollut aivan loistava idea ostaa laatikoita ja koreja, joilla tavaroita saa hallintaan. Onpahan romppeilla paikka, johon ne heittää, kun niitä ei käytä. Siistiä.

Friday, September 18, 2009

Oivallettua elämän harhapoluista

Ei ole kiva oivaltaa. Ei erityisesti silloin, kun koko elämä tuntuu heittävän sen myötä kärrynpyörän ja jäävän päälaelleen. Olenhan toki merkkejä tulevasta aivomyrskystä nähnyt, mutta en arvannut, miten se vetäisi maton jalkojeni alta ja ajaisi mustalle alakulon tielle. Tällä viikolla minulla on ollut varsin karmea olo, maailma näyttää synkeältä ja lohduttomalta ja mitään en ole saanut aikaiseksi. Haluaisin vain nukkua murheeni pois.

Opiskelujeni suurin anti tähän mennessä on ollut oivallus, että olen väärällä alalla. Opintojeni kaikkein "tärkeimmät" (eli alaan liittyvimmät) opinnot ovat sellaisia, joista en ole vähäänkään kiinnostunut ja joihin en halua haaskata aikaani, koska en sellaisiin asioihin liittyviä töitä totisesti halua tehdä. Eivätkä sellaiset asiat todellakaan kuulu edes vahvuuksiini, vaan päinvastoin. Siispä olen opiskellut kaikkea mahdollista muuta, kun pitäähän vapaavalintaisetkin joskus suorittaa. Olen siis noudattanut "aloita jälkiruoasta, elämä on epävarma" -periaatetta, mutta ongelmani on se, että en halua syödä pääruokaa lainkaan. Se maistuu pahalta.

Olen sinnikkäästi yrittänyt löytää omaa tietäni valitsemallani alalla, mutta mitään valoa ei näy tunnelin päässä. Pian toivon, että siellä näkyisi edes juna, jotta edes jotain tapahtuisi. Mutta ei, elän töissä jonkun toisen elämää yhteiskunnan mieliksi ja kuihdun sisältä. On aivan käsittämätön ajatus, että voisin joskus tehdä töitä innostuneesti tuntien olevani hyvä ja tehokas. Nyt olen vain nurkkaan ajettu nolla, joka pakkosuorittaa.

Olen nähnyt myös merkkejä tulevasta asuinpaikkani suhteen. Olen kauhuissani ajatuksesta, kuinka pitkään olen jo asunut nykyisellä paikkakunnalla, jolle en ole sisimmässäni koskaan kotiutunut. Hyviäkin vuosia on ollut, sellaisia, joista olen kiitollinen, että olen ollut täällä, mutta aikansa kutakin. Nyt haluaisin vain kotiin, vaikka en tiedä, missä se voisi olla. Ei se kuitenkaan täällä ole.

Olen kadottanut itseni. Hukuttaudun massaan, johon en koe kuuluvani ja ahdistun yksinäisyyteni vuoksi. En pidä näkymästä kotini ikkunasta, se on rumaa, betonia. Silti maksan siitä käsittämätöntä hintaa, joka ei sekään silti ole alue huomioon ottaen mitenkään muka korkea. En pidä siitä, että täällä asumiseni vuoksi joudun myymään sieluni ja arvoni ja toimimaan siten kuin muut (yhteiskunta) haluaa minun toimivan ja elävän. (Entä minä, minun elämäni?) Olenhan nyt tehokas osa yhteiskuntaa, veronmaksaja, ahtaalle ajettu ja koppiinsa työnnetty, tiiviisti sullottu työmuurahainen, jota kukaan ei oikeastaan näe ja joka ei jaksa kuin hiljaa uikahtaa valituksen silloin tällöin.

Täällä vilisee ihmisiä, joita en edes kaipaa ympärilleni, en niin montaa. Metsä on aika lähellä, mutta se on kaupunkimetsä, ei oikea. En voi harrastaa rakkaita harrastuksiani, kun kaikkialle on niin pitkä matka. Rakkaat paikat ovat liian kaukana ja mielessäni niihin matkustaminen tuntuu tuskaiselta. Pitäisi päästä oikeasti matkaan. Täällä on niin kaukana melkein kaikesta tärkeästä.

Ihmisistä tuntuu huokuvan kopea kaupunkilaisuus. En saa täällä otetta keneenkään, kun kaikilla on niin kiire bisnesuskontoa toteuttaessaan. Kaupunkilaisarvot työntävät minut kauas kaikista, vaikka olen yrittänytkin olla sellainen kuin pitäisi. En vain omaa riittävän teräviä kyynärpäitä ja röyhkeyttä, jotta pääsisin mukaan. En jaksa myöskään kilpailla vellovassa massassa, jotta olisin jotain, tulisin esille, pääsisin toteuttamaan omia arvojani jonkin tärkeän asian hyväksi. En vain jaksa enää näytellä kaupunkilaisihmistä, kun se kieltää itseni, elämäni ja omat aidot ja tärkeät arvoni, jotka minulla ovat olleet pienestä pitäen. Unohdin ne vain hetkeksi, kriittiseksi hetkeksi, ja nyt olen eksynyt ja (melkein) yksin betonin keskellä.

Ympärilläni pitäisi puiden humista, olla rauha. Työni pitäisi innostaa minua, nostaa itsetuntoa, ei päinvastoin. Minun pitäisi osallistua toimintaan, joka toisi sosiaalisuutta elämääni.

Kauas on pitkä matka. Aarrekarttani valmistui, mutta se näyttää lohduttomalta: on niin paljon tehtävää, jos aion löytää elämäni ja se matka voi vaatia vaikeita valintoja. En ymmärrä, mistä saan revittyä voimia varsinkaan, kun mikä tahansa valinta vaatii kohtuuttomia luopumisia. Jos jään tänne suorittamaan arkea, jota jokaisen pitäisi "ilolla" suorittaa, luovun niin paljosta, että pelkään surun ja tuskan tappavan minut, kuihduttavan hitaasti ja varmaksi mitättömäksi kuoreksi. Jos taas olen rohkeampi ja lähden tuntemattomaan, minun pitäisi luopua taas eräistä erittäin tärkeistä asioista. Elämä on epäreilu.

Wednesday, September 16, 2009

Edistysaskeleita leppoisammalla tiellä

Eilen lenkillä ollessani pohdiskelin, miten olen edistynyt elämäni ottamisesta rennommalla otteella. Yllätyin, miten monta asiaa keksin ja jotenkin tuli sellainen olo, että rennompi asenne elämään yleensä voi näkyä monellakin rintamalla samanaikaisesti. Ehkä osittain syynä on myös kyllästymiseni arkeeni, jolloin en jaksa motivoida itseäni tehokkaaksi, ja toisaalta myös yleensäkin rennomman kesäajan jääminen hiljalleen taakseni. Joka tapauksessa, tässä on havaintojani:

Aikatauluttaminen: olen tehnyt maanantaista (siis illasta) kotipäivän. Käyn silloin kaupassa ostamassa ruokatavarat perjantaihin asti, suunnittelen viikon ruoat ja välipalat ja myös kokkaan jotain sellaista, josta saa useamman annoksen ruokaa. Loppuviikon sapuskat ovatkin sitten nopeammin valmistuvia. Lisäksi maanantaisin usein tiskaan, pesen pyykkiä ja hoidan muita kotiaskareita. Loppuviikosta näistä ei sitten tarvitsekaan enää murehtia.

Siivoaminen: olen stressannut vähemmän kotini siisteyttä. Se on toisaalta ollut nyt hyvin helppoa, kun sain vihdoin ja viimein pitkään kestäneen suursiivouksen valmiiksi. Nyt siis riittää vain siisteyden ylläpitäminen, mikä on helppoa, kun joka puolelta ei pursuile tavaroita, ja romppeille on omat paikkansa. Tyhjä lattia on tarvittaessa helppo imuroida.

Liikkuminen: en enää stressaa sitä, että paljonko liikun. Pelkäsin tämän ensin vähentävän liikkumiseni määrää, mutta niin ei ole käynyt. Nyt kun ei tarvitse murehtia, että lenkkeilenkö varmasti riittävän määrän kilometrejä tai jumppaanko varmasti kaikki tärkeät lihakset, olen nauttinut liikkumisesta enemmän. Liikun ehkä jopa useammin, kun voin huoleti mennä vaikkapa ihan lyhyelle kävelylle tai voin pitää kävelyvauhtini hitaana ja katsella enemmän ympärilleni, jos siltä tuntuu (eli olen siirtynyt sykemittari kädessä suorittajasta ympäristöni havainnoijaksi ja nautiskelijaksi, samalla kuitenkin toki liikkuen). Lisäksi olen vaihdellut liikuntamuotoja enemmän, kun ei enää tarvitse suorittaa jotain tiettyä lajia "kunnon kohotuksen vuoksi". Oman fiiliksen ja kropan kuunteleminen tuntuu hyvältä.

Hetken huomioiminen: Jos on kiva sää, menen ulos, vaikka muutakin tekemistä olisi. Ulkoilu on minulle nimittäin erittäin tärkeä keino tuulettaa päätäni. Teen siis enemmän asioita fiiliksen mukaan. En esimerkiksi opiskele, jos ei huvita. Luen kirjaa, jos siltä tuntuu.

Nukkuminen: olen pyrkinyt nukkumaan enemmän. Aina se ei ole onnistunut, kun uni ei tule, mutta olen yrittänyt. Olen muutenkin makoillut enemmän, jos väsyttää.

Opiskelu: olen valinnut opintojani pelkästään kiinnostukseni mukaan. Tämä ei ole vain hyvä asia, mutta toisaalta vaikuttaa positiivisesti motivaatiooni ja jaksamiseeni. Lisäksi olen opiskellut pieniä hetkiä kerrallaan, jolloin vältän loppupaniikkia. Lisäksi olen antanut itselleni luvan vaikka jättää asioita tekemättä, jos näyttää siltä, että jaksamiseni rajat tulevat vastaan.

Työ: tästä ei pitäisi tunnustaa mitään, mutta rennompi asenne on näkynyt töissänikin. Niitä joutuu tosin osittain piilottelemaan... nimittäin töissäni oleva kiire ei ole minusta oikeaa kiirettä (kukaan ei ole hengenvaarassa), joten hommat ehtii kyllä hoitaa... Hoidan kyllä työni, mutta olen suopeampi itselleni, hyväksyn paremmin epätäydellisyyteni ja mahdolliset virheeni. Teen parhaani ja sen on riitettävä.

Ajatukset: mietin hyvin paljon sitä, miten voisin saada elämästäni itseni näköisen. Tämä ei ole helppoa, koska se vaatisi muutoksia nykyiseen elämääni. Mieleni on kuitenkin suuntautunut siten, että elämäni suuntautuisi enemmän itseni näköiseen suuntaan, eli samalla myös rennompaan, vähemmän suorittavaan suuntaan.

---

(Esimerkki siitä, mitä ei kannata tehdä: katselin netistä asuntoja, ihan vain haaveilumielessä. No, eipä olisi kannattanut, löysin nimittäin unelmakämppäni! Aivan ihanaakin ihanampi koti aivan ihanalla paikalla. Halvempikin kuin nykyinen koirankoppini sijainnistaan johtuen, mutta juuri tuollaisella paikalla haluaisinkin asua. Aivan uskomattoman kivan näköinen sisältä ja päältä, vieressä harrastusmahdollisuudet ja metsä. Silti lyhyt matka palveluihin. Aivan ihana. Tuli surullinen olo, kun en voi rynnätä juuri nyt tuollaiseen asumaan, eli ei kannata muistutella itseään haaveistaan silloin, kun juuri ja juuri jaksaa sinnitellä ankeaa arkeaan. Voi katketa selkä siltä viimeiseltäkin sinnittelyltä.)

Monday, September 14, 2009

Ratkaisukeskeinen mieli

Minulla on vahvasti ratkaisukeskeinen mieli ja sitä kautta myös ote elämään. Jos vastaan tulee ongelma, se ratkaistaan ja jatketaan elämää eteenpäin. Simppeliä? Periaatteessa... ainakin joskus. Joskus ei todellakaan.

Pienten ongelmien kohdalla ratkaisukeskeisyys ei ole ongelma, vaan hyvä tapa toimia ja hoitaa asioita pois päiväjärjestyksestä. Suuremmissa, ei niin nopeasti ratkaistavissakin asioissa se on varmaan pidemmällä aikavälillä ihan kelpo toimintatapa, mutta samalla myös aika rasittava. Mieleni kun sattuu olemaan sellainen, että niin kauan kuin sillä on ongelma ratkaistavana, se myös ratkoo sitä. Päivin ja öin.

Siispä nyt kun minulla on suurempi elämääni kokonaisuudessaan (työhöni, asumiseeni yms.) liittyvä ongelmantapainen, niin mieleni ratkoo sitä suurimman osan ajasta. Työni ei ikävä kyllä sido ajatuksiani, joten voin vatvoa ongelmantapaistani koko päivän. Vapaa-ajalla voin harvoin tehdä sellaisia rakastamiani asioita, joissa mieleni olisi sidottu johonkin aidosti kiinnostavaan. Siispä lisää aikaa vatvoa. Ja kun päivät eivät näytä riittävän ongelman ratkaisemiseen, ainahan pähkinää voi purra öisinkin, unissa.

Alan siis olla jo tosi rasittunut. Uuvuttaa, kun mieli suurimman osan ajasta työstää ongelmaa, johon ei ole helppoa ratkaisua. En kuitenkaan pääse tilanteestani irti, kun en vain voi päättää, että nyt asia ei ole mielessäni. Se tulee mieleeni, jos siellä on tilaa, ja ikävä kyllä tympeä arkeni tarjoaa runsaasti tilaa.

Toisaalta olen iloinen, että mieleni vatvoo tilannettani, koska kokemukseni mukaan ongelmiin löytyy yleensä ratkaisu. Ei aina välttämättä täydellinen, mutta jokin siirto kuitenkin sellaiseen suuntaan, että mieli voi rauhoittua ja elämää voi jatkaa ilman sitä aiempaa ongelmaa.

Haluaisin nyt vain lomaa mieleltäni, edes hetkeksi! Olisi ihanaa kuunnella tuulen huminaa ja antaa mielen olla tyhjä. Olisi ihanaa antaa sielun vain kellua itsekseen, ympäristön (tässä tapauksessa luonnon) rauhan rauhoittamana, puhtaana tauluna, johon piirtyisi vain itselleni mieluisia muotoja, värejä ja hahmoja.

Mutta ei. Arkeni ei tarjoa sitä eivätkä lyhyet hengähdystauot riitä. Siispä ei auta muuta kuin jatkaa ongelman pohtimista.

Sunday, September 13, 2009

Kengät säilyvät... ja säilyvät... - viikko 19

ainakin minun kaapissani! Vihaan kenkien ostamista, on äärimmäisen vaikeaa löytää kengät, jotka olisivat hyvät jaloissani. Kaupassa epätoivoisena kenkiä sovitellessani minun on vielä ihan mahdotonta tietää, osoittautuvatko kengät hyviksi. Sen kertoo vasta aika. Olenkin arvioinut, että ostamistani kengistä noin puolet osoittautuu käyttökelpoisiksi. Loput jäävät usein kaappieni täytteiksi (kun eihän uusia kenkiä "voi" poiskaan heittää).

En tiedä, miten saisin karsittua kenkieni määrää tai järjesteltyä ne siten, että ne ärsyttäisivät vähemmän. Nyt kuitenkin romuprojektiini liittyen sain kaivettua esiin peräti kolmet kengät, jotka heitän pois (roskiin tai kierrätykseen). Tässä hieman popojen tarinaa:
- Saappaat: kengät olivat kaupassa aivan taivaallisen pehmeät, tilavat ja jalkoihini sopivat. Kävelin popoilla pitkään kaupassa, jotta voisin olla varma kenkien sopivuudesta ennen ostoa, koska ne eivät olleet ihan halvat. Ensimmäisen kerran, kun ostamisen jälkeen käytin kenkiä, niistä löytyi nilkan sivusta sellainen kovike, joka työntyi suoraan ja kivuliaasti nilkan sivussa olevan luun (mikä lie?) alle. Vuosia olen yrittänyt keksiä ratkaisua ongelmaan, mutta nyt luovutan.
- Sandaalit: joskus teininä sain sandaalit, jotka ovat olleet aikansa eläneet jo aikaa sitten. Heipähei.
- Avokkaat: olin hakenut jo pitkään avokkaita tai vastaavia, joten olinkin iloinen löytäessäni sellaiset, jotka istuivat jalassa kivasti. Aika rumat ne olivat, mutta arvelin niiden täyttävän tehtävänsä mukavuutensa vuoksi. Ensimmäisen kerran, kun pidin avokkaita ostamisen jälkeen jalassa, toinen kenkä putosi risteyksessä pyöräillessäni jalastani. Seuraavatkaan käyttökerrat eivät olleet yhtään parempia: vaikka kengät ovat jalkaani sopivat, ne eivät pysy jalassani. Pois siis.

Ja näitä esimerkkejä riittäisi, vaikka olen yrittänyt olla kaupoissa ihan äärihuolellinen ja tarkka.

Sorruin viime viikolla siis kolmeen kirppariostokseen (ihania vaatteita muutamalla eurolla!), joten laitain poistoihini nyt vastaavasti nuo kengät. Viikkoitaisen romuprojektikiintiön kuittaan parilla hihattomalla paidalla. Ei niistä sen enempää.

Monday, September 07, 2009

Virpi Hämeen-Anttila: "Suden vuosi" - kurkistus yliopistomaailmaan

Luin kesälukemisena Virpi Hämeen-Anttilan "Suden vuosi" -kirjan. Valintani osui nappiin: kirja on viihdyttävyydeltään juuri sopivaa ja hyvää ajanvietettä kesäiselle lomalle, jolloin haluaa vain lojua, lukea ja viihtyä.

Kirja sijoittuu yliopistomaailmaan kertoen professorista ja opiskelijasta eräänä haasteellisena ja muutoksentäyteisenä talvena. Tarina on inhimillinen, mielenkiintoinen ja virkistäväkin (tällaisia kirjoja en ole suomalaisten kirjoittamina juuri lukenut tai nähnyt), mutta paikoin ehkä hieman naiivi. Se ei kuitenkaan haittaa, kun tarina tempaisee mukaansa. Oikeastaan naiivius on piristävää ja jättää hyvän mielen. Kirja oli sellainen, että sen olisi halunnut lukea melkein samantien loppuun.

Kirjaa voisi kuvailla myös kepeänä siinä mielessä, että se ei (välttämättä) vaatinut elämää suurempien asioiden pohtimista. Samalla se kuitenkin herätti ajatuksia, mutta ne eivät olleet raskaita tai ahdistavia, vaan juuri kesälomaoloon sopivia pieniä herättelijöitä, joiden avulla hyvä mieliala sai ilmaa siipiensä alle.

Pidin kirjasta siis sen viihdyttävyytensä ja tarinan mielenkiintoisuutensa vuoksi, vaikka voin kuvitella, että tämän tyylinen kirja ei kaikille uppoa. Henkilöhahmot olivat myös sopivan inhimillisiä kantamaan tarinaa eteenpäin. Suosittelen :)

Sunday, September 06, 2009

Muistutuksia

Juuri, kun yritän kiivaasti keskittyä arkeen, arkeen ja vain arkeen, saan muistutuksia haaveilemaani elämänmuutokseen liittyvistä asioista. Se on niin väärin! Haluaisin saada pidettyä ajatukseni kurissa, jotta saisin suoritettua arkeani mahdollisimman tehokkaasti, ja haihattelut ja haaveilut saisivat nyt pysyä poissa.

Mutta ei. Viime viikolla oli useampikin asia muistuttelemassa minua haaveistani, mm. aamu-tv iloisesti kertoili asioista, joista haaveilen, ja eräs vanha tuttuni otti yhteyttä siten, että mieleni heräili taas ei-toivotusti haaveilemaan, eivätkä muistutukset edes tähän jääneet. Niitä oli niin monta, että ärsytti.

Tänä aamuna otin luettavakseni erään muutaman viikon vanhan lehden. Myös siinä oli kirjoitus elämänmuutoksen tehneestä ihmisestä, josta löysin monia yhtäläisyyksiä itseeni, paitsi että hän heräsi tilanteeseensa vanhemmalla iällä. *Huokaus*

---

En tykkää enää juurikaan puhua haaveistani, koska olen huomannut ihmisten pitävän sellaista haihatteluna, turhana haaveiluna. Tottahan se on, että moni haluaisi muuttaa elämäänsä, mutta ei koskaan tee niin. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö joku joskus voisi elämänsä muuttaa, joten väheksyvä asenne tuntuu inhottavalta. Parempi pohtia asiaa itsekseen.

Vanhojen tietokoneohjelmien säästelyä - viikko 18

Löysin CD-hyllystäni vanhoja tietokoneohjelmia. Oikeasti niin vanhoja, että en taatusti tee niillä mitään. En vain ole oikein tiennyt, että kauanko niitä kannattaisi säilyttää, joten ratkaisuni on näyttänyt olevan "ikuisesti".

CD-hyllyni oikein pursuaa poistoja, tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla sen kimppuun! Pari ensimmäistä käteeni osunutta nippua levyjä sisälsi riittävästi poistettavaa tämän viikon romuprojektiin liittyen - eli kahdeksan CD-levyä (viikkokiintiö kaksi + kuusi viime viikon ostoksista johtuen). Levyihin kuuluu mm. jo aikoja sitten pois heittämäni tulostimeen (meni rikki) liittyviä levyjä - en siis taatusti tarvitse. Nipussa oli myös vuosia sitten saatuja levyjä sisältäen jotain epämääräisiä kaverilta saatuja ohjelmia, joista en tiedä mitään. Pois siis.

Viime viikolla vihdoin löysin käytännöllisen oloisia maustepurkkeja, joita täälläkin aikoinani mainitsin kaipailevani. Ostin niitä muutaman, mutta kummallista on se, että asuinpaikkakunnaltani en niitä ole löytänyt, vaikka olen monesti etsinyt useammastakin paikasta. Pienemmän paikkakunnan sekarompekaupasta niitä löytyi kuitenkin heti. Omituista on muutenkin se, että olen kyseisestä kaupasta löytänyt tosi usein etsimäni, mutta suuremman paikkakunnan useasta suuresta kaupasta en ole löytänyt mitään. Ei se koko, vaan...

Muut ostokseni olivat sekalaisia kirpputorilöytöjä. Olen taas tuntenut valtavaa poltetta päästä katselemaan ja hiplailemaan (ja ostelemaan...) kierrätettyä ja vanhaa. Mistähän näitä tällaisia "tarpeita" oikein kumpuaa? :)

Friday, September 04, 2009

Kun ei arvosta

Olen löytänyt itsestäni inhottavan tunteen: arvostamattomuus. Ei minun ole tarvinnut aiemmin pohtia, että arvostanko jotain ihmistä vai en, vaan olen ollut tasapuolinen kohtelussani kuitenkin tiedostaen, että en pidä kaikista ihmisistä eikä ole edes mahdollista pitää kaikista.

Nyt olen huomannut, että en arvosta erästä ihmistä. Olen pohtinut asiaa. En tunne tätä ihmistä juuri ollenkaan, mutta hän vaikuttaa aika mukavalta. Kunnioitan häntä yksilönä ja hänellä on oikeus olemassaoloonsa (tietysti). Voin toimia tarvittaessa hänen kanssaan, eikä hän kohtele minua huonosti, vaan lähinnä neutraalisti. Minä en kuitenkaan arvosta häntä.

Tokihan minulla on perusteluja arvostamattomuudelleni, mutta en nyt niitä tässä voi ruotia. Koen jotenkin, että syilläni ei ole järjellä perusteltuja, oikeita syitä, vaan ennemminkin arvostamattomuuteni on jotenkin tunneperäistä ("minusta tuntuu..."), joka ammentaa perustelunsa niistä syistä, joita en tässä ruodi (ja joita siis on olemassa, mutta ne ovat sellaisia, jotka ovat jokseenkin jopa luonnollisia ihmisyhteisöissä).

Minun on hankala käsitellä näitä tunteitani. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Olen päättänyt näytellä normaalia tätä ihmistä kohtaan, mutta jotenkin vain en enää jaksa näytellä millään elämäni osa-alueella, joten pirskahduksia todellisista ajatuksistani on päässyt "näytille", lähinnä välinpitämättömyytenä. Se on inhottavaa, on vaikea olla itseni kanssa, kun en osaa käsitellä asiaa siten kuin pitäisi.

Mikä siinä onkin niin vaikeaa, että olisi normaalin ystävällinen? Jotkuthan jaksavat nuoleskella vaikka ketä ja vaikka miten oman itsekkään etunsa vuoksi, ja minä nyt en sitten pysty oman vähäisen etuni vuoksi näyttelemään edes normaalin ystävällistä...

Wednesday, September 02, 2009

Työelämä ei ole elämää

Eräs tuttavani sanoi minulle, että elämää on perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään (illalla ahdistaa jo liikaa seuraava työviikko). Ei muulloin, paitsi tietysti lomilla.

Siinä on oivallisesti tiivistettynä myös omat ajatukseni, koska näinhän se menee. En halua edes ajatella, koska minulla on seuraava loma. Siihen on niin kauan aikaa, että saatan menettää järkeni ennen sitä.

Tässä hieman vertailuja omasta olostani ollessani lomalla ja töissä:

- Töissä: vatsani on sekaisin ja vessan läheisyys on välttämätöntä.
Lomalla: vatsani toimii kuin unelma ja suorastaan ennustettavasti.

- Töissä: selkääni särkee aina toisinaan (onneksi ei jatkuvasti).
Lomalla: selkäsärystäni ei ole minkäänlaista tietoakaan.

- Töissä: nukkuminen on vaihtelevaa (eli välillä hyvää ja välillä huonoa), mutta tuntimäärästä riippumatta aina jotenkin vajaata.
- Lomalla: vähälläkin unella olen pirteä.

- Töissä: väsyttää koko ajan (eli työteho on mitä on) ja illat menee pilalle vielä suuremman väsymyksen vuoksi.
Lomalla: koko päivä on tehokasta aikaa ihan mihin tahansa, koska ei väsytä.

- Töissä: mieliala laahaa pakkasella, mikään ei innosta, ei edes elämä.
Lomalla: elämä maistuu, asiat kiinnostavat, tunnen iloa ja muitakin positiivisia tunteita.

- Töissä: en innostu mistään ja mihinkään en tunne intohimoa. Iltaisin olen liian väsynyt mihinkään. En ole juuri oma-aloitteinen.
Lomalla: olen innostunut, tarmokas ja oma-aloitteinen.

- Töissä: sosiaalinen elämä ei voisi vähempää kiinnostaa (kun ei jaksa).
Lomalla: olisi mukava viettää aikaa ihmisten kanssa (mutta kun ei niitä juuri ole, kun ihmissuhteita ei töiden vuoksi jaksa ylläpitää).

- Töissä: ihmiset ärsyttävät enkä jaksaisi katsella heitä. Suorastaan inhoan joitain työkavereitani ja joskus jopa vastaantulijoita.
Lomalla: ihmiset tuntuvat yleisesti ottaen aika mukavilta.

- Töissä: tunnen jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta, enkä koe osallistuvani sosiaalisessa mielessä mihinkään yhteiseen.
Lomalla: mukaviin asioihin keskittyminen vie ajatuksia pois negatiivisista asioista. Läheisten kanssa saa tunnetta sosiaalisesta osallistumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta.

- Töissä: tunnen itseni sosiaalisesti huonoksi.
Lomalla: tunnen itseni sosiaalisesti heikohkoksi, mutta kehityskelpoiseksi ja useimmiten riittävän pärjääväksi.

- Töissä: tunnen itseni huonoksi eikä minulla ole vahvuuksia.
Lomalla: pohdiskelen, miten voisin paremmin hyödyntää vahvuuksiani.

- Töissä: yleisimmät tunteeni (sekä vapaalla, että töissä) ovat katkeruus, kateus, kireys, kiire, inho, viha, epätoivo, uupumus.
- Lomalla: yleisimmät tunteeni ovat vapaus, kiireettömyys, ilo, rauhallisuus, kärsivällisyys, innostuneisuus, uteliaisuus, välittäminen, toiveikkuus.

Olin jo päättänyt, että vähentäisin työelämään liittyvää ruikutustani täällä, mutta en nyt vielä pystynyt venymään moiseen suoritukseen... Tuo äskeinen listani on nimittäin kovastikin itselleni ajatuksia herättävä. Piti saada se ulos.

Ratkaisuahan tilanteeseeni ei nyt ole muuta kuin ottaa itseäni niskasta kiinni ja päättää piristyä. Jipii.