Thursday, January 20, 2011

Asioiden hoitamisen lykkäämisen tyhmyydestä

Minulla on vahva taipumus lykätä sellaisten asioiden hoitamista, jotka ovat joko minulle vaikeita tai vastenmielisiä. Eilen päivällä päätin pyhästi hoitaa kaksi asiaa illalla. Illalla päätin, että hoidan nämä asiat aamulla. Nukkumaan mennessäni pohdin näitä asioita ja mietin, että toivottavasti muistan.

Ja muistinhan minä, liiankin hyvin ja "koko" yön. Heräilin siis jatkuvasti nähden unia näistä kahdesta asiasta. Aamulla ylös noustessani olin ihan poikki JA taatusti muistin nämä kaksi asiaa. En kuitenkaan väsymykseni vuoksi jaksanut hoitaa asioita, vaan lykkäsin ne iltapäivään. Aamupäivän stressasin. Iltapäivällä minulla meni noin 10-15 minuttia hoitaa nämä molemmat asiat. Kuka on tyhmä?!

Olen uskomattoman monta kertaa todennut itselleni, että hoida haastavat asiat heti tai ainakin mahdollisimman pian. Jokainen lykkäys kasvattaa asioiden vaikeutta (henkisellä tasolla) ja stressiastetta lumivyöryn lailla.

Opinkohan tästä kerrasta?

Wednesday, January 19, 2011

Tilan kaipuu

Minusta tuntuu usein, että kaipaan vääriä asioita. Kaipaan asioita, jotka eivät ole tässä yhteiskunnassa, tässä ajassa suositeltavia valintoja tai toimintatapoja. Yksi niistä on tilan kaipuu.

Nykyäänhän suuntauksena ja tavoitteena on se, että ihmiset muuttaisivat asumaan ahtaasti kasvukeskuksiin. Lähiöitä tiivistetetään, viheralueita supistetaan ja karsitaan tehokkuuden nimissä. Asunnot rakennetaan ahtaiksi, minkä jälkeen ne ovat silti edelleen ylihintaisia. Harvalla on varaa oikeasti tilavaan asuntoon hintojen noustessa tasaisesti, ja työpaikat on nekin sullottu jo muutenkin ahtaisiin ja ruuhkaisiin kasvukeskuksiin.

En minä silti asunnon neliöitä kaipaa, mahdun pienehköönkin tilaan. Kaipaan väljyyttä. Tarvitsen oman tilan, jossa koen olevani turvassa. Kotini onkin sellainen. Jos asuisin kimpassa muiden ihmisten kanssa, tarvitsisin silti oman koloseni, oman paikkani, ja tämä olisi ongelma. Asunnot ovat niin pieniä, että toiseen törmää jatkuvasti, minkä itse koen ajan myötä raskaaksi. En tiedä, miksi olen niin herkkä, että muiden jatkuva läsnäolo samassa, pienessä tilassa rasittaa.

Pieni asunto voisi kuitenkin menetellä, jos sen ympärillä on tilaa. Minusta on jotenkin kamalaa, että ympärillä hyörii ja pyörii jatkuvasti valtavat ihmismassat. Oma tila rajoittuu omaan asuntoon ja sen ulkopuolella käy kuhina: kulkijaa löytyy joka lähtöön, niitä pelottaviakin. Naapureita on niin monta, että en edes tarkalleen tiedä lukumäärää. Ulkona ei ole mitään omaa rauhallista tilaa, on vain ihmismuurahaisten polkuja ja kekoja. En viihdy.

Olisi mukavaa ja helppoa olla ihminen, joka tuntisi olonsa kotoisaksi ihmisten keskuudessa ja joka ei tarvitsisi omaa tilaa ja rauhaa. Silloin minullekin olisi paikka ja ratkaisu: se olisi lähiö muiden kulkijoiden keskuudessa. Nyt vain kaipaan tilaa joko kotiini tai mieluiten sen ympärille (omaa pihaa, lähimetsää), omaa rauhaa, hiljaisuutta ja rajoitetusti ihmisiä.

On ikävä tietää, millainen olisi se oma ihanne asuinympäristö, kun sellaisen saavuttaminen tuntuu utopialta. Enkä minä edes välttämättä ihannettani tarvitse, mutta nykyistä enemmän väljyyttä kyllä. Olen kasvanut väljyydessä ja metsissä, se on se syvin minä, oma paikkani, oma elämäni. Itseään voi yrittää muuttaa, mutta syvintä olemustaan ei. Kyllä sen tuntee, millainen sen oman ympäristön pitäisi olla.

Monday, January 17, 2011

Polvillaan

Väittävät, että ihminen tajuaa elämänsä ja mahdollisuuksiensa rajallisuuden noin 40-44 vuotiaana (onneksi blogissa ei tarvita lähdeviitteitä). Minulla tuohon ikään ja ehkä noiden rajallisuuksien ymmärtämiseenkin on vielä matkaa, mutta omaan fyysiseen rajallisuuteeni olen jo törmännyt. Ja se koskee, siis sekä kirjaimellisesti kehossani että henkisesti.

Ensin kuitenkin positiivisempi fyysinen katsaus: minulla on ollut selkävaivaa, mutta se on mennyt selvästi parempaan suuntaan. Pystyn tekemään jo lähes kaikkea, mitä haluankin ja se on riittävästi! Olen iloinen. Terve (tai melkein terve) selkä on iso asia.

Muuten olenkin nyt polvillani, mutta vain henkisesti. Fyysisesti polviini todennäköisesti kyseinen asento sattuisi. Ovathan polveni pienesti vaivanneet jo vuosia, mutta nyt ne ovat ottaneet nokkiinsa selvästi pahemmin. Otan portaissa tukea, istumasta ponnistan ylös mahdollisimman paljon käsivoimin. Tunnen oloni kuin jo ikääntyneeksi mummoksi, joka etsii katseellaan tukea, jotta pysyisi jaloillaan. Minä tosin vain varon polviani, voimani riittävät kyllä.

Olen varma, että vika on rustoissani, ne eivät ole enää kunnossa. Kummallista on tosin se, että oirehtimiseni vähenee toisinaan huomattavasti. Hyvän jakson jälkeen todennäköisesti innostun hyppimään liikaa, jolloin olen taas lähtöpisteessä, kuten nyt. Ei olisi pitänyt innostua ja hyppiä.

Minun pitäisi vahvistaa jalkojeni lihaksia, olen tiennyt sen jo pitkään. Se on vain vaikeaa. Kuntosalilaitteista ja -liikkeistä tiedän vain yhden, joka ei tunnu polvissa (polven ojennus). Kyykyt esimerkiksi tuntuvat pelottavilta ja joskus ne sattuvatkin. Pitäisi keksiä kotiversio tuosta polven ojennuksesta, jotta sitä voisi tehdä monta kertaa viikossa kotona.

Jotkut tuntuvat vannovan kävelyn nimiin, itse en osaa sanoa, auttaako se. Olen nyt kävellyt vähemmän, kun olen hoitanut "lenkkini" sukset jalassa, onkohan se yhdessä vähäiseen jalkojen voimaharjoitteluun tehnyt viime aikoina pahaa? Lisäravinteitahan voisin kokeilla ja täytyy sanoa, että kokeilenkin. En ole koskaan uskonut siihen, että jotkut hainrustovalmisteet oikeasti voisivat auttaa, mutta nyt on kai pakko kokeilla. Lisäksi olen huomannut, että lämpö (eli kuumavesipullo) tekee polvista vetreämmät ja vähemmän kipuilevat.

Koen polvieni oireilun suureksi uhkaksi harrastuksilleni. Liikunta on aina ollut minulle tosi tärkeä henkireikä ja mikä tahansa uhka sitä kohtaan on minulle iso asia. Minulla on eräs harrastus, jossa erityisesti tarvitsen polviani ja joka myös kuormittaa polviani. Kysynkin nyt itseltäni, että pitäisikö minun luopua siitä? En uskalla ajatella asiaa. Vielä.

Thursday, January 13, 2011

Treeniä, treeniä!

Olen onnistunut täyttämään kalenterini. Ajattelin, että minullahan on nyt aikaa, joten teenpä kaikenlaista mukavaa, mutta nyt kun suunnitelmani ovat toteutumassa, olen huomannut liiallisuutta. Valitsemani harrastukset ovat liikunnallisia ja kun niihin yhdistää ns. hyötyliikunnan, lopputuloksena on paljon liikuntaa. Ja silti haluaisin vielä ehtiä hiihtämään. Miten tässä näin kävi?

Minulla on tavoitteena kohottaa kuntoani kesään mennessä, jolloin voisin kenties hyödyntää parempaa kuntoani erään haaveeni toteuttamisessa. Olen nyt kuitenkin oivaltanut, että eihän siitä mitään tule, jos rikon tai ylirasitan itseni ennen kesää!

En kuitenkaan osaa karsia... enhän halua jättää mitään pois, vaan haluan tehdä kaikkea. No, pitää tunnustella omaa oloani, jaksamistani ja muistaa maltti. Nyt kun ajattelen viime viikkoa, niin mahtuuhan siihen kaksi lepopäivääkin. Sehän on ihan hyvä, kun ei kaikki liikuntani kuitenkaan rankkaa ole. En vain ole erityisen vahva ja hyväkuntoinen, joten en pysty rehkimäänkään hurjasti.

--
Päivän pieni ilo: Pesin uunini. Oho. En olisi uskonut tätä päivää vielä näkeväni, vaikka ei tuo urakka edes mitenkään erityisen pitkään kestänyt (peukaloon tuli tosin rakko). Joskus Kuluttaja-lehdestä luin uuninpuhdistusaineiden testin, jossa testin voitti mäntynestesaippua. Siispä pesin uunini mäntynestesaippualla männyn tuoksuja haistellen. Uunini puhdistui tosi hyvin! Suosittelen!

Wednesday, January 05, 2011

Uusi vuosi, uudet kujeet

Hyvää alkanutta vuotta! Nyt kun olen sanonut itselleni "uusi vuosi, uudet kujeet", minusta on myös oikeasti tuntunut siltä. Että en enää toista aiempia vuosia. Se tuntuu hyvältä. Arjessani tapahtuu muutoksia, mutta en pidä sitä kuitenkaan suurimpana muutoksena - koen, että suurin muutos on tapahtunut itsessäni. Erityisesti siinä, miten suhtaudun itseeni, tulevaan, kaikkeen. Miten olen tässä hetkessä. Miten elän pääni sisällä.

Oma vuosi vaihtui nukkumisen merkeissä. Kyllä, olin niin väsynyt, että en jaksanut kiinnostua paukkeesta ja ihmisistä, vaan nukuin. Se taisi ollakin ensimmäinen kerta sitten lapsuuden, kun vietin tällaisen uuden vuoden, mutta en kokenut mitään tarvetta tehdä mitään erityistä sen vuoksi, että on jokin tietty ajankohta. Juhlin sitten pirteämpänä joskus toiste, kun minusta tuntuu siltä.

Olen nauttinut olostani. Olen ollut lomalla ja tehnyt kaikenlaista mukavaa: viettänyt joulua hyvässä seurassa, hiihtänyt, pyöräillyt, kävellyt, lueskellut, neulonut, katsellut TV-ohjelmia... Siinä sivussa olen hieman siivonnut ja suunnitellut tulevaa. Mikäpä tässä on ollut ollessa, kun sääkin on suosinut ja on ollut todella kaunista.

--
Päivän pieni ilo: sain vihdoin siivottua ja pestyä jääkaapin oikein kunnolla. On hävettävää tunnustaa, että jouduin käyttämään siinä jopa saippuavillaa.