Monday, October 17, 2011

Piilevää stressiä

Olen ajatellut, että ei minulla voi tässä elämäntilanteessa olla juurikaan stressiä. Olen tainnut olla väärässä: nyt kun olen tarkkaillut olotilojani ja stressiin vivahtavia tuntemuksia itsessäni, olen kuin olenkin huomannut, että stressailen. Aiheet ovat tosi pienistä pieniin, harvemmin on mitään oikeaa, suurta stressin aihetta... paitsi jos kehittelen itselleni sellaista.

Murehdin tulevaisuutta (paljon) ja harmittelen menneisyyden valintojani (tosi paljon) ja kaiken tämän välillä yritän muistaa olla läsnä tässä hetkessä. Toisin sanoen, läsnäoloharjoitteluni on vielä pahasti vaiheessa, mutta yritän muistaa, että askeleet ne lyhyetkin ovat. Tosi lyhyetkin. Harmittaa vain nämä murehtimiset, koska ne eivät ole oikeasti tässä hetkessä olevia (ja ratkaistavia) asioita, vaan ne ovat itse tähän hetkeen kehittelemääni ylimääräistä taakkaa.

Stressaan selvästi sitä, jos aikataulutuksestani tulee liian tiivis. Stressaan, jos minun pitää tehdä opiskeluihini liittyen ei-mieluisia tehtäviä. Stressaan hieman ihmissuhteitani (teenkö tarpeeksi niiden eteen? onko toinen suuttunut?), vaikka syytä ei olisikaan. Näistä asioista voi tulla yllättävänkin ikävä olo.

Stressin vältteleminen on vaikeaa. Onkohan arkeni keventyminen herkistänyt minut entisestään stressin vaikutuksille? Luulisi, että arkipaineiden väheneminen auttaisi suotuisasti, hiljalleen ajan kanssa parantavasti, mutta en koe itselleni tapahtuneen näin. Tai oikeastaan arvelen kestäväni hetkellistä kovaakin stressiä nyt aiempaa hieman paremmin, mutta sellaista pitkäkestoista, jäytävää en. En oikein pientäkään. En voi sanoa nyt voivani huonosti, päinvastoin: voi oikeastaan mainiosti joitakin yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Parantamisen varaa edelleen kuitenkin on.

Stressitöntä elämää tuskin on, mutta kai minun on hyvä yrittää suunnata mahdollisimman stressittömämpään suuntaan. Ainakin tällä hetkellä. Onneksi olen sentään oppinut pysähtymään, rauhoittumaan edes hetkeksi. Se auttaa paljon.

Saturday, October 15, 2011

Kirsikkatunnustus

Toinen ihanan kirsikkainen tunnustus on tullut Aikatherinelta. Kiitos! Siihenkin liittyy tehtäviä...

Minun tulee...

1. Antaa tunnustus eteenpäin heille , joista pidän, ja jotka inspiroivat.
2. Listata kolme itselle rakasta asiaa.
3. Laittaa esille kuva, jota rakastan, ja kertoa, miksi.?

1. Minua inspiroi monikin blogi. Pidän blogeista, joissa näkyy kirjoittajan aito, oma persoona ja inhimillisyys ympäröiviä elämän asioita kohtaan. Kaikki he ansaitsevat tunnustuksen.

2. Minulle rakkaita asioita on paljonkin. 1. Terveys on ollut minulle aina tärkeä asia, koska koen sen olevan olemassaoloni perusta. Jos se on riittävän hyvässä kunnossa, voin antaa muillekin, tehdä isojapieniä asioita. 2. Läheiset ihmiset luovat elämään mielekkyyttä, turvaverkkoa. Heitä ole voi olla liikaa. He ovat äärimmäisen rakkaita. 3. Tässä maassa on eräs paikka, jossa voin hengähtää elämän pyörteessä. Paikalla on historia, henki ja oma olemuksensa.

3. Rakastan luontoa, joten sikäli kuva oli helppo valinta. En tosin rakasta mitään tiettyä kuvaa ylitse muiden, joten valitsin valikoimistani vain jonkin.

Auringonpaistetunnustus


Olen saanut viime aikoina kaksikin tunnustusta, joista haluan laittaa nyt kiitokset. Ensimmäisen laittoi Huopalintu, kiitos! Tämä auringonpaiste ilahduttaa, mutta myös velvoittaa vastaamaan kymmeneen kysymykseen ja laittamaan auringonpaisteen eteenpäin kymmenelle ihanalle blogille.

1. Suosikkiväri: ruskan värit, vihreä
2. Suosikkieläin: koira tai tiainen
3. Suosikkinumero: 4
4. Suosikki alkoholiton juoma: vähäsokerinen puolukkamehu
5. Facebook vai Twitter: Facebook
6. Intohimosi: luonto
7. Saada vai antaa lahja: kumpikin
8. Suosikkikuvio: epämääräinen pyöryläinen
9. Suosikkiviikonpäivä: lauantai
10. Suosikkikukka: kullero

Kuten liian usein, en nytkään suuntaa tunnustusta kenellekään tietyille. Toivon kuitenkin kaikille aurinkoa elämään!

Friday, October 14, 2011

Voihan nuha

Minulla on oikein kunnon aito ja oikea räkätauti. Tämän myötä olen ihmetellyt, että onko minulla tänä vuonna ollut aiempaa enemmän kohtaamisia pöpöjen kanssa vai heikompi vastustuskyky? Ensimmäinen on todennäköinen, toinen mahdollinen asia. Tympeää tämä ainakin on.

Keväällä otin niskalenkin influenssasta, jota en muista aiemmin sairastaneeni. Nyt syksyllä minulla on parin viikon välein ollut sellainen tunne, että olen tulossa kipeäksi, tai olen muuten ollut aivan viimeisen päälle väsynyt ja loppu. Väliin on sitten mahtunut hyviäkin päivä, mutta sitten on taas tullut notkahdus. Nyt sitten räkätauti iski eikä vain meinannut ja tämä viikko on mennyt peiton alla köllötellessä.

Olen alkanut ottaa nyt reilummin D-vitamiinia, jonkin verran C-vitamiinia ja muitakin vitamiineja ja olen pyrkinyt syömään monipuolisesti. Hyvä vastustuskyky (jolla olen voinut aiemmin kehuskella) on oikeasti varsin mainio asia. Vinkkejä vastustuskyvyn tukemisesta otan mielelläni vastaan :)

Terveitä päiviä!

Saturday, October 08, 2011

Ei kiristä

Sain hiljattain suureksi ilokseni keskustella yli 80-vuotiaan viisaan naisen kanssa. Tällaiset hetket ovat minulle arvokkaita - en tiedä miksi, mutta olen aina tullut paremmin juttuun itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Heidän kanssaan oleminen on jotenkin rennompaa, vapautuneempaa ja tunnen hyväksyntää (puolin ja toisin). Nuoremmissa lienee (ainakin kokemukseni mukaan) enemmän kireyttä ja suorituskeskeisyyttä - tai sitten he ovat yksinkertaisesti vain keskittyneempiä ihmisen kuoreen, jolloin ihmisen todellinen sisin jää huomiotta.

Tämä nainen sanoi tärkeän asian, joka jäi mieleni sopukoihin muhimaan. Hän sanoi, että vanhuudessa hyvää on se, että päätä ei kiristä, ei yhtään. Nuorempana moni asia ahdisti, mutta ei ahdista enää. Hänestä näkeekin tietynlaisen vapautuneisuuden, kun elämänkokemus on opettanut keskittymään olennaiseen.

Minä mietin, että miksi pään kiristyksen hellittämistä pitää odottaa siihen asti, että on ollut eläkkeellä jo tovin? Miksi vapautua ei voisi jo nyt? Miksi elämää täytyy haaskata turhiin ahdistuksiin? Jos nyt itse mietin omia ahdistuksiani, voin täydellä sydämellä sanoa, että suurin osa niistä on ollut aivan turhaa murehtimista, jolle en ole voinut tehdä sillä kyseisellä murehtimisen hetkellä yhtään mitään (muuta kuin murehtia). Yleensäkin kannattaisi panostaa enemmän toimintaan kuin turhaan murehtimiseen: toiminta luo muutosta, ikävien asioiden mielessä hautominen ei.

Kai näin nuorempana on liikaa asioita menossa ja tulossa. On liian paljon menetettävää, jonkin verran saavutettavaa, eikä riskejä uskalla ottaa. Helposti kuvittelee, että mielen vapautuminen liiallisen murehtimisen taakasta veisi jotain pois, mutta minusta tuntuu, että se, mitä saavuttaa, on sen arvoista. Tosin en usko, että elämä siitä köyhtyy, vaan mahdollisesti jopa rikastuu.

Wednesday, October 05, 2011

Uusia päivärutiineja, osa 3

Kun pääsin tunnustelemaan joogan tunnelmia, aloin kaivata rentoutumistuokioita kotonakin. Pohtiessani, että miten rentoutuisin, päätin kokeilla pitkään elämästäni sivussa ollutta meditaatiota. Pääsisinkö siihen sisään tällä kertaa?

Minullahan on ollut ongelmana se, että keskittymiskykyni on varsin heikko. Meditaatiossa se näkyy siten, että hiljentyminen nostaa oikein korostetusti pinnalle erityisesti ikävät ajatukset, huolet ja murheet. Monesti "meditoimiseni" on lähinnä ahdistanut ikävien asioiden pyöriessä mielessäni vimmatusti.

Tällä kertaa meditoimiseni alkoi ihan hyvin. Keskittyminen onnistui (kehittelin itselleni keinoja saada ajatukseni rauhoittumaan) ja mieleni rauhoittui. Tuokion jälkeen oloni oli mainio!

Hyvän alun jälkeen on tullut kuitenkin takapakkia. Pari viime kertaa ajatukseni ovat pyrähtäneet ahdistaville urille, enkä ole saanut kierrettä meditoidessani poikki. En tiedä, mistä se johtuu. En aio kuitenkaan luovuttaa, vaan aion jatkaa, koska näistä hiljentymishetkistäni yleensä tulee oikein rauhallinen ja miellyttävä olo. En tiedä, voiko "meditoimistani" oikeastaan edes kutsua meditoimiseksi, kun lähinnä keskityn tyhjentämään pääni ja vain hengittelen rauhallisesti. Asennollanikaan ei ole oikeastaan väliä muuten kuin että istuessani en nukahda.

Aiemmasta olen tosin oppinut sen, että meditoidessa ei kannata yrittää eikä pakottaa itseään mihinkään suuntaan. Jos häiritseviä ajatuksia nousee pintaan, ne kannattaa vain rauhallisesti siirtää sivuun. Jos se ei onnistu, voi ajatella ajatuksen loppuun ja siirtää sen sitten sivuun. Minä olen aiemmin ehdottomasti yrittänyt ja pinnistellyt liikaa. Meditoimiseni, rentoutumiseni on ollut melkoista suorittamista. Toivon, että tämän oivaltaminen ja suorittamisesta hellittäminen auttaa minua löytämään meditoimisesta ihan uusia ulottuvuuksia.

Olen iloinen siitä, että minulla on ollut aikaa löytää aamuinen jumppatuokio, jooga ja meditoiminen elämääni. Ne selvästi auttavat minua sekä fyysisesti että henkisesti voimaan tasapainoisemmin.