Ajatuksia elämästä, iloa etsimässä

Väheksyntään kyllästynyt

2012-01-29T18:22:00.004+02:00

Miksi minulle tulee usein sellainen tunne, että minua väheksytään (sekä taidoissa että ihmisenä)? Johtuuko se heikosta itsetunnosta, herkistä "tuntokarvoista" ihmisiä kohtaan vai jostain ihan muusta?

Jos tapaan ihan uuden ihmisen, en yleensä tunne olevani väheksytty, vähemmän arvostettu kuin muut. Tunne herää vasta, kun olen enemmän ollut jonkun kanssa tekemisissä. Ystävyyssuhteet ovat toki eri asia ja tarkoitankin näillä kohtaamisilla erilaisia virallisia tapaamisia kuten töissä tai harrastuksissa, joissa kohtaamiinsa ihmisiin ei kunnolla tutustu.

Arvelen syyn tunteeseeni olevan joko se, että kuvittelen epävarmuuksissani väärin tai että minä ihan todellakin aistin jotain oikein. Koska en tiedä, miten asia on, en koe myöskään voivani sitä kysyä tai muuten selvittää (mahtaisiko se edes hyödyttää).

Eräässä harrastuksessani olen ehdottomasti heikoimmasta päästä koko porukassa (harrastaahan voi kaikentasoiset) ja siten pidän mahdollisena, että suorituskeskeinen vetäjä ei arvosta minua tämän lajin harrastajana. Toisaalta arvelen, että ei hän minua ihmisenäkään arvosta, koska en ole hänen ihanteiden mukainen missään määrin.

Töissä koin olevani vahvasti väheksytty. Olen pohtinut, että se johtui luultavasti väärästä alavalinnasta johtuvista tiettyjen asioiden heikosta osaamisen tasosta, mutta myös siitä, että esimieheni ei arvostanut minunlaistani ihmistä. Se tuntuu jotenkin hassulta, kun meissä on itse asiassa hyvin paljon samankaltaisia ominaisuuksia. Olenkin pohtinut, että ehkä hän ei pitänyt siitä, että näki omat heikkoutensa minussa.

Nämä ovat olleet isoja tilanteita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että koen olevani väheksytty. On niitä tilanteita ollut tietysti muitakin. Milloin olen kokenut olevani arvokas omana itsenäni? Lähinnä läheisteni seurassa. Se onkin toki oikea paikka olla arvostettu.

Kai se on niin, että olen nykyaikana ihan vääränlainen ihminen (sitä tässä nyt sen enempää määrittelemättä). Silti minusta jokaista meistä pitäisi arvostaa sellaisena kuin kukin on. Haluaisin silti keksiä, miten suhtautua ihmisiin, jotka väheksyvät minua. Olen niin kyllästynyt tuollaiseen kohteluun, että saan noista tilanteista erittäin vahvan tunnekuohun (=raivostumisen), jota en välttämättä kuitenkaan tuo esille. Samapa kai tuo, miten toinen ajattelee, mutta tuo tunnekuohu ei tee minulle hyvää varsinkin kun se jää sisälleni pyörimään pitkäksi aikaa. En myöskään haluaisi alkaa lapsellisesti ponnistella yrittäen esittää "oikeanlaista", jotta kelpaisin. Minun pitää kelvata tällaisenaan.

Miten siis saada minua (tai muita) väheksyvät ihmiset aisoihin? Auttaisiko se, jos ei olisi heidän kanssaan missään tekemisissä? Se voisi olla vaikeaa.

Ehkä jotain uuden vuoden lupauksia

2012-01-21T18:32:00.004+02:00

Tämä vuosi alkoikin hieman kiireisemmin kuin olin ajatellutkaan, mutta eiköhän tämä tästä taas tasaannu. Joskus ihmettelen, että miten olen oikein ehtinyt käydä töissä, kun tuntuu, että nytkin on jo yllin kyllin tehtävää. No, tokihan opiskelukin vie aikaa, vaikka sitä saakin aikatauluttaa enimmäkseen omien fiilisten mukaan.

Taisin viimeksi mainita jotain, että voisin ehkä uuden vuoden lupauksiakin itselleni kehitellä. Mietin, että miksi tarvitsen sellaisia, mutta sitten oivalsin, että voivathan ne myös kannustaa. Mietin siis seuraavia "lupauksia" itselleni tämän vuoden varalle, mutta lähinnä kannustimeksi:

Pyrin tekemään mahdollisimman paljon uusia asioita tänä vuonna. Kuten aiemmin mainitsin, ne voivat olla ihan pieniäkin asioita, mutta tarkoitukseni on avartaa elämääni, kokeilla uusia juttuja, etsiä ja mahdollisesti löytää. Ehkä rohkaistun ja opin ajattelemaan asioista eri tavalla. Katsotaan, miten käy. Pyrin raportoimaan tännekin jotain uusista tekemistäni asioista. Alla on heti ensimmäinen, josta näkee, että kyse ei tarvitse olla mistään kovin ihmeellisistä asioista :)
Siivoan varastoni. Minulla on siellä laatikoita, joihin en ole koskenut vuosiin (muuten kuin kantamalla niitä varastosta toiseen). Nyt käyn varastoni romppeet läpi siten, että vain tarpeellinen jää jäljelle. Erityisesti haluan luopua romppeista, jotka herättävät muistoja ikävistä menneisyyden asioista.
Huolehdin kehostani paremmin kuin viime vuonna. Tarkoitukseni on siis liikkua enemmän kuin viime vuonna, mikä ei ole iso homma lainkaan, jos vain pysyn kunnossa. Viime vuottanihan vaivasivat lähinnä erilaiset fyysiset vaivat, jotka rajoittivat liikunnan harrastamistani. Muistan kuitenkin myös sen, että en stressaa ja rääkkää kehoani, vaan kuuntelen, mitä se tarvitsee.
Opettelen stressinhallintaa. Tässä asiassa minun ei tarvitse tulla valmiiksi. Jatkan vain opetteluani liittyen ajanhallintaan ja stressin käsittelyyn. Olen kehittynyt näissä jo hieman, ja ennen työelämään siirtymistä minun olisi syytä opetella lisää.
Löydän uuden suunnan elämälleni. Meinasin kirjoittaa, että "yritän löytää", mutta ymmärsin, että ei minun kannata enää yrittää. Ei yrittämällä välttämättä mitään tapahdu, pitää toimia. En haluaisi siis palata vanhaan työhöni ja sitä myöten vanhaan elämääni, joten minun on syytä kehitellä jotain uutta. Keksin kyllä, aikaakin on.

Eiköhän näillä ole hyvä aloitella tämä vuosi, joka on porskuttanut jo eteenpäin melkein kuukauden verran. Minulla on ollut varsin toiveikas olo. Näyttää siltä, että pääsen tänäkin vuonna tekemään asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Vapaani on myös tehnyt sen, että itsetuntoni on kasvanut kohisten ja se on luonut elämääni ihan toisenlaista tunnetta kuin mitä aiemmin on ollut. Ehkä kirjoitan tästä joskus toiste enemmän :)

---
Uusi asia elämässäni: Seisoin tässä eräänä päivänä päälläni. En millään olisi halunnut (eli uskaltanut), mutta kokeilin kuitenkin, tuettuna. Olen tainnut lapsena seistä käsilläni, mutta näin päälläni seisomista en ole kokeillut. Oikeastihan tuossa ei seisota päällä, vaan käsivarsien ja yläkropan lihasten varassa. Minulle tuli kokemuksesta sellainen tunne, että tuonhan voisi opetella ja sitten voisin seisoa päälläni ihan itseksenikin. Toisaalta en tiedä, miksi minun pitäisi harrastaa tuollaista: onhan siinä kai riskinsä, että jotain voi tapahtua, jos vaikka paino putoaakin pään päälle. No, tulipahan kokeiltua, eikä haittaa, vaikka tuo jäisi viimeiseksi kerraksi :) Tiedänpähän nyt sen, että ei tuo vaikeaa ole, jos opettelee.

Uuden vuoden alussa

2012-01-06T18:14:00.004+02:00

Uusi vuosi on alkanut minulla tietokoneen vieroksumisella. En ole millään halunnut istua koneen äärelle, vaan olen mieluummin tehnyt kaikkea muuta - jopa siivonut. Olen kaivannut enemmän tekemisen meininkiä tai kunnollista rentoutumista, en paikallaan nököttämistä. Näitä aikoja tulee ja menee.

Olen pohtinut viime vuoden "antia". Tiivistetysti voisi kai sanoa, että olin lähinnä sisäänpäin suuntautunut, eli kaipasin (omaa) rauhaa, pohdiskelemista, hidastusta, harkintaa ja lepoa. Halusin kuunnella itseäni, koska en ole sitä elämäni aikana riittävästi tehnyt.

Se tuotti myös tulosta: kun oli aikaa, koen saaneeni paljon työstettävää pääni sisälle. Olen kuunnellut ja katsellut itseäni ja ymmärrän kai nyt itseäni paremmin. Paljon on kuitenkin vielä kesken.

Tänä vuonna uskoisin kaipaavani enemmän ulospäin suuntautumista. Sellaisesta on ollut merkkejä jo muutaman kuukauden. Haluan soveltaa pohdiskelemaani ja itsestä löytämääni käytäntöön ja kokea uusia asioita. Ensimmäisen askeleen olen jo ottanut: olen ilmoittautunut erääseen uuteen asiaan, joka selvästi tuntuu askeleelta uuteen. Toisaalta se saattaa jäädä toteutumattakin, mutta se ei ole sitten itsestäni kiinni: yritin ainakin, mutta minua ei valittu. Tärkeintä on se, että olen tehnyt jotain uutta.

Ehkä pohdin myöhemmin jonkinlaisia uudenvuoden lupauksia, mutta voisin nyt jo mainita yhden: aion tänä vuonna tehdä mahdollisimman paljon sellaisia uusia asioita, jotka ovat arvojeni mukaisia ja kiinnostavat minua. Tuo yllämainittu on yksi näistä ja toinen voisi esimerkiksi olla horsman lehtien kuivaaminen teeksi ensi kesänä. Kyse on siis (myös) erittäin pienistä asioista, uusista näkökulmista, etsimisestä ja toivottavasti myös löytämisestä.

Joulunviettoa aloittelemassa

2011-12-23T15:27:00.002+02:00

Mieli on mukavasti rauhoittumassa joulunviettoon. Vältyn suurimmilta jouluvalmisteluilta, kun en vietä joulua kotonani, vaan olen jo reissussa. Toisaalta en ole pohtinutkaan, millaisen joulun järjestäisin, jos järjestäisin sen itse. Tuskin tekisin suursiivousta, perussiivous riittäisi. Tuskin leipoisin hiki päässä kaikenlaista, vaan ehkä tekisin jotain yhtä leivonnaista. En erityisemmin pidä krääsästä, joten joulukoristeita olisi maltillisesti. En osaa sanoa. Olen vain niin iloinen siitä, että voin viettää joulua läheisteni kanssa. Se on iso asia.

En ole kotikoneellani, joten en saa laitettua joulukuvia. Tyydyn siis "vain" sanomaan:

Hyvää ja tunnelmallista joulua kaikille!

Päätä kivistää

2011-12-18T19:25:00.002+02:00

Ei ole kivaa. Ei ole ollenkaan kivaa. Minulla on ollut nyt muutaman päivän niska ja pää kipeänä. Kun aamulla herään, herää särkykin, ja se mokoma kulkee koko päivän mukanani. Särkylääke ei auta, tosin en ole kokeillut mitään mega-annoksia... vielä.

Heräsin eräänä aamuna siihen, että niskalihakseni olivat tosi jännittyneet. Minun piti todella keskittyä, että sain ne rennoksi - tosin ne jymähti saman tien uudestaan, kun ajattelin jotain muuta. Pääsin kuitenkin sängystä ylös ja tilanne oli suurimman osaa päivää ihan hyvä.

Siitä se kuitenkin paheni. Vetää hermot ihan uskomattoman kireälle, kun tuntee koko ajan särkyä niskassa ja päässä. Särky tekee sen, että tietokoneella ei jaksa istua pitkiä aikoja (pitäisi tehdä opiskelujuttuja) ja lukemiseen on hankala löytää asentoa, jossa niskalihakset eivät tuntuisi olevan ihan kipujumissa (pitäisi lukea tenttiin).

Olen huomannut, että liikunta (erityisesti rankka lihaskuntoharjoittelu) ja hieronta auttavat, mutta juuri nyt poikkeuksellisesti minun pitäisi kulkea siellä ja täällä ja treeniin tai hierontaan ei juuri ole mahdollisuutta (normaalissa arjessa olisi, mutta kun joulu lähestyy). Juuri nyt kun niitä olisi kaivannut. Toivottavasti en menetä hermojani sosiaalisissa tilanteissa, jos tämä vietävän särky ei katoa. Argh.

Ei ole muuten ihan helppoa perustella, että ei ole tehnyt jotain tehtäviä vain sen vuoksi, että päätä on särkenyt x päivää. Päänsärkyhän herättää ajatuksen, että se lähtee särkylääkkeellä. Voi kun lähtisikin. Mikä ihme siinä on, että se ei lähde veks?

On minulla ennenkin ollut tällaisia pätkiä, jolloin jännitysniska särkee, lihakset on kipeät ja särkevät pitkin yläkroppaa. Harvoin se kuitenkaan ihan näin pitkään ja hartaasti on kestänyt ja usein olen ehtinyt paremmin hoitaa sitä.

No, voin ainakin sanoa, että tällainen rasittava niskajumikin voi alentaa arkitekemisten kykyä ja lyhentää pinnan suht minimiin. Vaikka kuinka yrittäisin pinnistellä ja hymyillä. Skarppina oleminen ei ole helppoa, jos hieman huimaa ja tuntuu, että veri ei kierrä päässä.

Pitää taas poistua tietokoneen äärestä, kun näytön tuijottaminen ei tunnu hyvältä.

Kyllä minusta on silti mukavaa odotella jouluakin. Hyvää joulun odotusta!

Lahjaostoksilla

2011-12-14T19:36:00.004+02:00

Kävin joululahjaostoksilla. Tänä vuonna asennoinnuin urakkaan toisin kuin aiempina vuosina: valitsin päivän ja paikan ja päätin, että käyn ostamassa kaikki lahjat yhdestä paikasta yhdellä kerralla. Ostosreissuun meni matkoineen kolme tuntia ja sain todellakin ostettua kaiken, mitä ostaa tarvitsikin. Nyt on tuokin asia hoidettu.

Aiempina vuosina olen stressannut joululahjoja kovastikin. Olen ollut kriittinen ja sen vuoksi mikään ei oikein ole kelvannut - olen ollut varma, että juuri tämä lahja on sellainen, jonka kaikki muut ostavat, tai juuri tämä lahja on sellainen, josta vastaanottaja ei pidä. Olen sitten naama kriittisyydestä mutrussa kiertänyt kaupasta toiseen, ahdistunut ja stressannut. Jouluun on tullut inhottava velvollisuuden sävy.

Kyllä minulla edelleenkin on tietynlainen inho sitä kohtaan, että lahjojen antamisesta on tullut ikään kuin velvollisuus. On pakko löytää jotain lahjaksi annettavaa. Lahjoja pitäisi mielestäni antaa hyvillä mielin ilman kiirettä ja stressiä, ja tämähän ei näytä monellakaan ennen joulua täyttyvän. Ei minusta siinä ole ideaa, että annetaan, kun on pakko. Lahja pitäisi aina olla antajalleenkin toivottu ja ilahduttava asia.

Tästä syystä olenkin itse asiassa päättänyt, että annan lahjan vain, jos sen hankkiminen ei tuota itselleni ahdistusta ja murhetta. Tämä päätös on vähentänyt lahjojen hankkimiseen liittyvää stressiä, mikä on itse asiassa vaikuttanut siten, että löydän helpommin lahjoja.

Kauppareissullani meni 122 euroa, mikä on minusta (nykytulojani ajatellen) huikea summa. Aiempina vuosina minulla on varmaankin mennyt suunnilleen sama summa, mutta kun olen ostanut lahjoja yhden kerrallaan eri kaupoista, summat ovat jääneet hämärän peittoon. Minusta on hyvä nähdä, paljonko rahaa menee.

Minulla on ristiristaiset tunteet tuosta rahanmenosta: toisaalta on mukavaa, että ostin oikeasti ihan hyödyllisiä tavaroita, joita on mukava antaa. On mukava antaa lahjoja lähimmäisille. Toisaalta jos lahjojen ostosta tulee velvollisuuden sävyttämää pakkopullaa, rahanmeno harmittaa. Se tuntuu turhalta, kun tulee sellainen olo, että pakkolahja oli inhottava ostaa ja vastaanottaja ei siitä todennäköisesti edes pidä, kun se on väkisin keksitty.

Valitsemani lahjat ovat laadukkaita käyttötavaroita ja siten hintavia. Minusta on tärkeää sekin, että lahja on antajansa näköinen ja sopii hänenkin arvomaailmaansa. Ei krääsän ostamisesta tule ainakaan minulle hyvä mieli, vaikka lapset krääsää näyttävät arvostavankin.

Toisaalta myönnän, että mukavinta minusta olisi se, että lahjoihin ei menisi rahaa lainkaan tai korkeintaan vain vähän. Haluaisin antaa ilmaisia tai halpoja lahjoja, mutta en siksi, että haluaisin pihistellä. Haluaisin vain karistaa joulusta mahdollisimman paljon kaupallisuutta ja keskittyä olennaiseen: joulun viettoon ja lähimmäisiini. Olisi tosi aitoa, jos pieni, kenties itse tehty lahja riittäisi. Antaminen riittäisi. Joulu voisi olla joulu ilman tavarashowtakin.

Kaamosväsy

2011-12-02T11:11:00.002+02:00

Pimeys on nyt iskenyt minuunkin. Päivisin ulkoilu on auttanut, mutta siitä huolimatta keho tuntuu "käsittävän", että on pimeää, siis aidosti pimeää, kun ei luntakaan ole juuri näkynyt. Aamuisin on pimeää tai ainakin hämärää ja pimeys laskeutuu iltapäivällä pian uudestaan.

Aamuheräämiset ovat muuttuneet vaikeiksi. Vaikka minun ei tarvitsekaan herätä aikaisin kuin silloin tällöin ja ne aikaisetkin ovat kello 8, siitä huolimatta herääminen on suorastaan tuskallista. Silmät eivät millään tahdo aueta ja keho on oivaltanut, että sarastuslampun valo ei ole sama asia kuin luonnon valo.

Unen määrä on lisääntynyt selvästi. Iltaisin väsyttää aikaisin ja aamuisin tunnen itseni edes hivenen pirteämmäksi vasta siinä vaiheessa, kun päivä sarastaa (eli myöhään).

On jotenkin luonnoton olo, jos niin voi sanoa. Pitäisi olla lunta, jotta tuntuisi "oikealta". Kaipaan pakkasen nipistystä nenänpäässäni, lumen puhtautta ja raikkautta. Luultavasti minua ei väsyttäisi näin makoisasti, jos talvi olisi nyt "oikea". No, onnea on se, että voin kunnioittaa kehoni tuntemuksia ja elää niiden mukaan.

Pirteyttä kaikille kaamosväsyneille!

Ammatillisen itsetunnon kasvua

2011-11-27T19:24:00.003+02:00

Työuupumukseen väitetään kuuluvan heikentynyt ammatillinen itsetunto. Voin omalla kohdallani allekirjoittaa tämän: väsymys, kiinnostuksen puute ja tietyt tekijät töissä tekivät sen, että usko omiin (työ)kykyihini heikkeni ja koin, että en osaa "mitään". Se lisäsi ahdistusta ja vähensi entisestään itseluottamustani sekä työssä että vapaalla.

Etsin ammatillisen itsetunnon kohentamisen ratkaisuksi opiskelua. Aika looginen ratkaisuyritys, eikö? Opiskelu töiden ohella ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta. Toki koin opintojeni parissa onnistumisen hetkiä, mutta niiden kannattama itseluottamus ei siirtynyt työelämään.

Tauko työelämästä yhdistettynä opiskeluun on tuottanut tulosta, olen vihdoin huomannut asian. Olen vielä alussa tällä taipaleella, mutta on mahtavaa jo nyt pystyä luettelemaan itsessäni ominaisuuksia, jotka ovat hyvän työntekijän ominaisuuksia. Eikä niitä ominaisuuksia ihan vähänkään ole :)

Olen aina ollut hyvä opiskelija, sellainen koulussa pärjäävä, hieman teoreettinen tyyppi. Hyvät arvosanat ovat olleet kannustavia. Nyt olen opiskeluissani päässyt tekemään monenlaisia asioita, sellaisia, joita työelämässäkin voisi tulla vastaan. Olen onnistunut hienosti jo monessa tehtävässä! Samalla olen päässyt katselemaan muidenkin opiskelijoiden "työntekoa", mikä erityisesti on avannut silmiäni.

Olen ollut tolkuttoman itsekriittinen. Ehkä opiskelijat tekevät aikanaan parempaa jälkeä työelämässä kuin opintojen parissa, mutta minulla ei todellakaan ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Teen huolellista jälkeä olematta turhan hidas, olen tarkka, osaan kirjoittaa riittävän hyvin ja pysyn aikataulussa. Nämä eivät ole todellakaan mitään itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi aikatauluissa pysyminen näyttää tuottavan yllättävän monelle haasteita. Itsensä ilmaiseminen kirjallisesti ei myöskään ole mikään kaikkien taito puhumattakaan huolitellusta työn lopputuloksesta. Ja tässä oli vasta muutamia, ammattiini liittymättömiä hyviä ominaisuuksia.

Oikeastaan kokemukseni nyt ovat vahvistaneet sitä ajatusta, että meillä kaikilla on vahvuutemme. Jos joku sählääkin aikataulujen kanssa tai itsekuri ei riitä tehtävien tekemiseen, hän voi olla jotenkin muuten todella taitava. Minulla on puutteeni, mutta toisaalta esimerkiksi varsin hyvä itsekuri. Luulisin, että erilaiset ominaisuudet täydentävät hyvin toisiaan.

Olen myös huomannut olevani oppimiskykyinen, joten jos en jotain osaakaan, voin opetella. Sikäli oloni työelämän suhteen on nyt luottavaisempi: minulla on paljon annettavaa, vaikka ihan kaikki ei kädenkäänteessä sujuisikaan. Tärkeää on tietää myös tämä: ei sujuisi muillakaan.

Toivon todellakin, että seuraava työni (mitä ikinä onkaan) olisi sellaista, että pääsisin käyttämään vahvuuksiani ja jossa minua arvostettaisiin. Arvostuksen puute työpaikalla syö ihmistä. Paljon.

Kaipuu metsään

2011-11-26T20:24:00.004+02:00

Tänään kävelyllä käydessäni kaipasin metsään. Kävelin kyllä "metsässä" eli paikassa, joka täyttää metsän kriteerejä. Puita löytyy riittävässä tiheydessä, polkuja risteilee siellä täällä ja vesistöäkin on. Metsäkokemusta en kuitenkaan saanut.

Paikkaan nimittäin kuuluu valtava liikenteen jyly, joka peittää alleen pienet ja hurmaavat luonnon äänet. Veden virtauksen kuulin, kun keskityin kuuntelemaan sitä. Lintuja en kuullut enkä nähnyt. Polkujakin on oikeastaan liikaa: olisi mukavaa, jos näkösällä olisi muunkinlaista maata kuin tallattua "polkua".

On valitettavaa, että tuossakin, sinänsä ihan miellyttävässä paikassa, kuuluu niin valtaisa liikenteen ääni. Tietä ei toki näy, mutta tekeeköhän lehtien puute sen, että ääni kuuluu kovaa ja kauas. Kaipaan oikeaan metsään, oikeaan luontokokemukseen, johon kuuluu olennaisena osana hiljaisuus höystettynä luonnon ihastuttavilla äänillä. En oikein osannut rentoutua ja nauttia. Omaan rentoon hiljaisuuteeni ei kuulu autojen äänet.

Arvelen kuitenkin, että kaupunkilaiselle tuokin "metsä" käy täydestä. Se on luontoa, jossa käydään lenkillä. Minä, melkein metsässä kasvaneena, tiedän ja kaipaan toisin.

Viikko, jolloin tekemistä riitti

2011-11-23T18:08:00.003+02:00

Viime viikko oli minulla poikkeuksellisen näännyttävä. Opiskeluun liittyvää tehtävää oli päässyt kasaantumaan siten, että sainkin urakoida kunnolla. Siihen päälle vielä olin reissussa viikonlopun ja vaikka se olikin tosi mukavaa, se ei varsinaisesti piristänyt nääntynyttä fiilistäni. Onneksi tämä urakointi kesti vain suhteellisen lyhyen ajan.

Silti huomasin, että (työ)uupumuksesta toipumiseni on vielä pahasti kesken. Kauankohan siihen menee vai jäänkö iäksi tällaiseksi, heikommaksi? Muutaman päivän kunnon ahkerointi heikommilla yöunilla ei todellakaan tuntunut sopivan minulle. Tai ehkä juuri ja juuri tuollainen pätkä, mutta ei ainakaan pidempi.

Pohdin myös sitä, että paljonko itse asiassa tein kaikenlaisia "töitä", ja määrä tuntuu silti aika vähäiseltä kun vertaa, paljonko olen jaksanut joskus nuorempana. Silloin jaksoin hämmästyttävän paljon, työtä, opiskelua ja harrastusta samaan aikaan.

Keskustelin viikon aikana myös henkilöiden kanssa, jotka yhdistävät elämäänsä työtä ja opiskelua. Minua hengästytti kuunnellakin sitä tahtia, miten nämä ihmiset ahkeroivat aamusta iltaan. Oli tavoitteita töissä ja opiskeluissa, jollakin perhettäkin, kiirettä piti. Kyllä minäkin aikanaan jaksoin, joten ymmärsin toisaalta hyvin. Toisaalta ihmettelen, mitä nykyään tarvitsee jaksaa? Ovatko he ihanneihmisiä vai standardi, johon on taivuttava? Ja mikä on minun osani, kun moinen tahti ei oikein enää tunnu istuvan minuun? Näissä ihmisissä oli kyllä eräs piirre, joka todennäköisesti kantaa heitä eteenpäin: he olivat kiinnostuneita tekemisistään.

Keskustelu teki sen, että tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun en tällä hetkellä suorita. En olisi uskonut, että se, että elämä on rauhallista, rennohkoa ja mukavaa, vetää selvää eroa ihmiseen, jolla on kiire päivän ja viikon askareissa. Samalla en sovi opiskelijamaailmaankaan, koska olen liian "vanha". En ole töissä, vaikka voisin olla, joten lienen outo tai luuseri. En ole myöskään työtön. En sovi mihinkään?

Valoisa syksy

2011-11-11T11:22:00.003+02:00

Pohdin vuosi sitten, että miltähän tänä syksynä tuntuu se, että voi ulkoilla valoisaan aikaan. Ei tarvitse istua koko valoisaa aikaa sisällä töissä, jolloin näkee vain keinovaloa ja pimeyttä. Nyt voin kertoa, että tuntuu erilaiselta, hurjan hyvältä ja oikealta! Kyllä ihmisen kuuluu valoa nähdä.

En tietenkään voi sanoa, että pelkästään valon näkeminen ja päivällä ulkona liikkuminen ovat tehneet minusta pirteämmän, koska kyllähän elämäni on nyt täysin erilaista kuin vuosi sitten, kun olin töissä! Voin elää oman päivärytmini mukaisesti, ehdin laittaa hyviä ruokia, ehdin levätä ja saan paneutua asioihin, joista suurin osa kiinnostaa edes jonkin verran (opiskelu). Elämässäni on sekä valo että tasapaino.

Vaikka olen koko vuoden elänyt erilaista elämää kuin aiemmin, niin minusta tuntuu, että vasta nyt tämä uusi elämä on todella avautunut minulle. Näinkö kauan uupumuksesta toipumiseni on vienyt? Näin taitaa olla. Töiden aikaan vain kaipasin edes muutaman viikon lomaa, jotta "toipuisin", mutta nyt näen, että se ei olisi riittänyt mihinkään. Ehkä pahimpien univelkojen kuittaamiseen ja hengähtämiseen, mutta siinä kaikki.

Näin paljon aikaa on vaatinut se, että silmäni ovat auenneet. Näen nyt loppuaikani töissä selvemmin, sen sinnittelyn siellä olleiden ikävien asioiden parissa, päivästä toiseen toistuvan samanlaisuuden, tasaisen pyörän, joka ei tarjonnut yhtenäkään päivänä mitään uutta. Muistan ahdistukseni, joka sai minut näkemään koko elämän lohduttomana ja väsymyksen sävyttämänä ja oman elämäni epäonnistuneena ja vailla vaihtoehtoja. Elin mustassa kuopassa, johon valo ei paistanut.

Nyt tilanne on aivan erilainen. Olen useimpina päivinä hämmästyttävän hyväntuulinen, suorastaan sädehtivä. Olen oppinut hymyilemään ja kiittämään (itseäni ja muita). Näen mitä ympärilläni tapahtuu. Tiedostan omia tekemisiäni. Elämääni ovat nousseet keskiöön itselleni tärkeät asiat. Tunnistan itseni, mutta samalla opin itsestäni uutta joka päivä. Oivallan olevani osaava ja jopa luova. Oloni on tasapainoinen.

Voisin luetella näitä hyviä muutoksia elämässäni vaikka kuinka paljon, mutta taidan kirjoittaa niistä joskus erikseen enemmän. Nyt olen lähinnä hämmentynyt siitä, miten paljon hyvää positiivinen elämänmuutos voi saadakaan aikaiseksi. Olen hämmentynyt, mitä kaikkea olenkaan löytänyt, miten paljon olenkaan muuttunut. Minulla on hyvä olla.

Toive terveemmästä selästä

2011-11-03T18:57:00.004+02:00

Eilen ja tänä aamuna minusta tuntui siltä, että joku flunssapöpön kaltainen kolkuttelee ovellani eli kurkkussani tuntui alkavaa kipua. En kuitenkaan avannut oveani eli oloni on nyt kohentunut! Olen iloinen, että tämä meni näin pian ja helposti ohi (*koputtaa puuta*). Nythän taitaa olla monenkinlaista pöpöä liikkeellä.

Selkäni ei kuitenkaan päästä minua yhtä helpolla. Alaselkäni on oireillut jo vuosia: sitä toisinaan särkee (varsinkin istuessani) ja välillä se lähettelee särkyä hermoja pitkin jalkoihini kummallisesti (eli on vaikea joskus älytä, että kyse on selkävaivasta eikä ongelmasta jaloissa). En ole varma, mistä ongelma on alunperin tullut. Vaihtoehdoiksi olen arvellut liian syvät venyttelyt ja/tai istumisen.

Nyt minulla on taas ollut oireita jaloissani, mutta en heti ymmärtänyt selkäni yhteyttä sinne. Vaivan symmetrisyys molemmissa jaloissa ja aiemmat vastaavat kokemukseni ovat saaneet minut kuitenkin oivaltavaan, että selästähän tämä vaiva on luultavasti lähtöisin. Tai ainakin jokin selästä lähtevä hermo on jumissa jossain. Särky on onneksi melko lievä ja liikunta, erityisesti kävely, tuntuu tekevän hyvää. Kokemuksesta tiedän, että näin vähäinen vaiva ei lääkäreitä kiinnosta, joten ei auta muuta kuin keksiä itse ratkaisu ongelmaan.

Selkääni ei auta lepo ja liikkumattomuus. Nykyinen määrä liikuntaakaan ei tunnu tekevän ihmeitä, se lähinnä pitää vaivoja tasaisina, välillä lievästi parempina ja välillä pahempina. Olenkin ajatellut varovaisesti lisätä monipuolista liikuntaa ja liikkuvuusharjoituksia ja toivon, että se tekisi hyvää. Tuntuu ikävältä ajatella, että minun täytyy joskus palata työelämään, kun tiedän, että istuminen ja seisominen eivät selälleni oikein sovi, ainakaan liiallisessa määrin. Onneksi tässä on vielä aikaa "kuntouttaa"...

Ymmärrän kyllä mainiosti ihmisiä, jotka valittavat selkäänsä. Se voi kyllä järjestää viheliäisiä vaivoja pitkin kehoa ja niiden hoitaminen voi olla tosi vaikeaa!

Olen tosi kyllästynyt terveysvaivoihini, vaikka tiedänkin, että ne ovat ainakin vielä tässä vaiheessa varsin lieviä. Osa voi parantua kokonaankin, osa luultavasti pysyy tällaisenaan ja osa saattaa pahentuakin. On masentavaa todeta, että 30 täytettyäni en ole juuri tervettä päivää nähnyt. Melkein joka päivä jokin paikka on rieponut ainakin pienesti, mutta ei kai tässä auta muuta kuin tehdä parhaansa kehonsa eteen ja siinä sivussa kehittää vaivojen sietokykyä.

Piilevää stressiä

2011-10-17T21:37:00.002+03:00

Olen ajatellut, että ei minulla voi tässä elämäntilanteessa olla juurikaan stressiä. Olen tainnut olla väärässä: nyt kun olen tarkkaillut olotilojani ja stressiin vivahtavia tuntemuksia itsessäni, olen kuin olenkin huomannut, että stressailen. Aiheet ovat tosi pienistä pieniin, harvemmin on mitään oikeaa, suurta stressin aihetta... paitsi jos kehittelen itselleni sellaista.

Murehdin tulevaisuutta (paljon) ja harmittelen menneisyyden valintojani (tosi paljon) ja kaiken tämän välillä yritän muistaa olla läsnä tässä hetkessä. Toisin sanoen, läsnäoloharjoitteluni on vielä pahasti vaiheessa, mutta yritän muistaa, että askeleet ne lyhyetkin ovat. Tosi lyhyetkin. Harmittaa vain nämä murehtimiset, koska ne eivät ole oikeasti tässä hetkessä olevia (ja ratkaistavia) asioita, vaan ne ovat itse tähän hetkeen kehittelemääni ylimääräistä taakkaa.

Stressaan selvästi sitä, jos aikataulutuksestani tulee liian tiivis. Stressaan, jos minun pitää tehdä opiskeluihini liittyen ei-mieluisia tehtäviä. Stressaan hieman ihmissuhteitani (teenkö tarpeeksi niiden eteen? onko toinen suuttunut?), vaikka syytä ei olisikaan. Näistä asioista voi tulla yllättävänkin ikävä olo.

Stressin vältteleminen on vaikeaa. Onkohan arkeni keventyminen herkistänyt minut entisestään stressin vaikutuksille? Luulisi, että arkipaineiden väheneminen auttaisi suotuisasti, hiljalleen ajan kanssa parantavasti, mutta en koe itselleni tapahtuneen näin. Tai oikeastaan arvelen kestäväni hetkellistä kovaakin stressiä nyt aiempaa hieman paremmin, mutta sellaista pitkäkestoista, jäytävää en. En oikein pientäkään. En voi sanoa nyt voivani huonosti, päinvastoin: voi oikeastaan mainiosti joitakin yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Parantamisen varaa edelleen kuitenkin on.

Stressitöntä elämää tuskin on, mutta kai minun on hyvä yrittää suunnata mahdollisimman stressittömämpään suuntaan. Ainakin tällä hetkellä. Onneksi olen sentään oppinut pysähtymään, rauhoittumaan edes hetkeksi. Se auttaa paljon.

Kirsikkatunnustus

2011-10-15T13:51:00.005+03:00

Toinen ihanan kirsikkainen tunnustus on tullut Aikatherinelta. Kiitos! Siihenkin liittyy tehtäviä...

Minun tulee...

1. Antaa tunnustus eteenpäin heille , joista pidän, ja jotka inspiroivat.
2. Listata kolme itselle rakasta asiaa.
3. Laittaa esille kuva, jota rakastan, ja kertoa, miksi.?

1. Minua inspiroi monikin blogi. Pidän blogeista, joissa näkyy kirjoittajan aito, oma persoona ja inhimillisyys ympäröiviä elämän asioita kohtaan. Kaikki he ansaitsevat tunnustuksen.

2. Minulle rakkaita asioita on paljonkin. 1. Terveys on ollut minulle aina tärkeä asia, koska koen sen olevan olemassaoloni perusta. Jos se on riittävän hyvässä kunnossa, voin antaa muillekin, tehdä isojapieniä asioita. 2. Läheiset ihmiset luovat elämään mielekkyyttä, turvaverkkoa. Heitä ole voi olla liikaa. He ovat äärimmäisen rakkaita. 3. Tässä maassa on eräs paikka, jossa voin hengähtää elämän pyörteessä. Paikalla on historia, henki ja oma olemuksensa.

3. Rakastan luontoa, joten sikäli kuva oli helppo valinta. En tosin rakasta mitään tiettyä kuvaa ylitse muiden, joten valitsin valikoimistani vain jonkin.

Auringonpaistetunnustus

2011-10-15T13:30:00.003+03:00

Olen saanut viime aikoina kaksikin tunnustusta, joista haluan laittaa nyt kiitokset. Ensimmäisen laittoi Huopalintu, kiitos! Tämä auringonpaiste ilahduttaa, mutta myös velvoittaa vastaamaan kymmeneen kysymykseen ja laittamaan auringonpaisteen eteenpäin kymmenelle ihanalle blogille.

1. Suosikkiväri: ruskan värit, vihreä
2. Suosikkieläin: koira tai tiainen
3. Suosikkinumero: 4
4. Suosikki alkoholiton juoma: vähäsokerinen puolukkamehu
5. Facebook vai Twitter: Facebook
6. Intohimosi: luonto
7. Saada vai antaa lahja: kumpikin
8. Suosikkikuvio: epämääräinen pyöryläinen
9. Suosikkiviikonpäivä: lauantai
10. Suosikkikukka: kullero

Kuten liian usein, en nytkään suuntaa tunnustusta kenellekään tietyille. Toivon kuitenkin kaikille aurinkoa elämään!

Voihan nuha

2011-10-14T18:36:00.002+03:00

Minulla on oikein kunnon aito ja oikea räkätauti. Tämän myötä olen ihmetellyt, että onko minulla tänä vuonna ollut aiempaa enemmän kohtaamisia pöpöjen kanssa vai heikompi vastustuskyky? Ensimmäinen on todennäköinen, toinen mahdollinen asia. Tympeää tämä ainakin on.

Keväällä otin niskalenkin influenssasta, jota en muista aiemmin sairastaneeni. Nyt syksyllä minulla on parin viikon välein ollut sellainen tunne, että olen tulossa kipeäksi, tai olen muuten ollut aivan viimeisen päälle väsynyt ja loppu. Väliin on sitten mahtunut hyviäkin päivä, mutta sitten on taas tullut notkahdus. Nyt sitten räkätauti iski eikä vain meinannut ja tämä viikko on mennyt peiton alla köllötellessä.

Olen alkanut ottaa nyt reilummin D-vitamiinia, jonkin verran C-vitamiinia ja muitakin vitamiineja ja olen pyrkinyt syömään monipuolisesti. Hyvä vastustuskyky (jolla olen voinut aiemmin kehuskella) on oikeasti varsin mainio asia. Vinkkejä vastustuskyvyn tukemisesta otan mielelläni vastaan :)

Terveitä päiviä!

Ei kiristä

2011-10-08T19:20:00.003+03:00

Sain hiljattain suureksi ilokseni keskustella yli 80-vuotiaan viisaan naisen kanssa. Tällaiset hetket ovat minulle arvokkaita - en tiedä miksi, mutta olen aina tullut paremmin juttuun itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Heidän kanssaan oleminen on jotenkin rennompaa, vapautuneempaa ja tunnen hyväksyntää (puolin ja toisin). Nuoremmissa lienee (ainakin kokemukseni mukaan) enemmän kireyttä ja suorituskeskeisyyttä - tai sitten he ovat yksinkertaisesti vain keskittyneempiä ihmisen kuoreen, jolloin ihmisen todellinen sisin jää huomiotta.

Tämä nainen sanoi tärkeän asian, joka jäi mieleni sopukoihin muhimaan. Hän sanoi, että vanhuudessa hyvää on se, että päätä ei kiristä, ei yhtään. Nuorempana moni asia ahdisti, mutta ei ahdista enää. Hänestä näkeekin tietynlaisen vapautuneisuuden, kun elämänkokemus on opettanut keskittymään olennaiseen.

Minä mietin, että miksi pään kiristyksen hellittämistä pitää odottaa siihen asti, että on ollut eläkkeellä jo tovin? Miksi vapautua ei voisi jo nyt? Miksi elämää täytyy haaskata turhiin ahdistuksiin? Jos nyt itse mietin omia ahdistuksiani, voin täydellä sydämellä sanoa, että suurin osa niistä on ollut aivan turhaa murehtimista, jolle en ole voinut tehdä sillä kyseisellä murehtimisen hetkellä yhtään mitään (muuta kuin murehtia). Yleensäkin kannattaisi panostaa enemmän toimintaan kuin turhaan murehtimiseen: toiminta luo muutosta, ikävien asioiden mielessä hautominen ei.

Kai näin nuorempana on liikaa asioita menossa ja tulossa. On liian paljon menetettävää, jonkin verran saavutettavaa, eikä riskejä uskalla ottaa. Helposti kuvittelee, että mielen vapautuminen liiallisen murehtimisen taakasta veisi jotain pois, mutta minusta tuntuu, että se, mitä saavuttaa, on sen arvoista. Tosin en usko, että elämä siitä köyhtyy, vaan mahdollisesti jopa rikastuu.

Uusia päivärutiineja, osa 3

2011-10-05T22:05:00.003+03:00

Kun pääsin tunnustelemaan joogan tunnelmia, aloin kaivata rentoutumistuokioita kotonakin. Pohtiessani, että miten rentoutuisin, päätin kokeilla pitkään elämästäni sivussa ollutta meditaatiota. Pääsisinkö siihen sisään tällä kertaa?

Minullahan on ollut ongelmana se, että keskittymiskykyni on varsin heikko. Meditaatiossa se näkyy siten, että hiljentyminen nostaa oikein korostetusti pinnalle erityisesti ikävät ajatukset, huolet ja murheet. Monesti "meditoimiseni" on lähinnä ahdistanut ikävien asioiden pyöriessä mielessäni vimmatusti.

Tällä kertaa meditoimiseni alkoi ihan hyvin. Keskittyminen onnistui (kehittelin itselleni keinoja saada ajatukseni rauhoittumaan) ja mieleni rauhoittui. Tuokion jälkeen oloni oli mainio!

Hyvän alun jälkeen on tullut kuitenkin takapakkia. Pari viime kertaa ajatukseni ovat pyrähtäneet ahdistaville urille, enkä ole saanut kierrettä meditoidessani poikki. En tiedä, mistä se johtuu. En aio kuitenkaan luovuttaa, vaan aion jatkaa, koska näistä hiljentymishetkistäni yleensä tulee oikein rauhallinen ja miellyttävä olo. En tiedä, voiko "meditoimistani" oikeastaan edes kutsua meditoimiseksi, kun lähinnä keskityn tyhjentämään pääni ja vain hengittelen rauhallisesti. Asennollanikaan ei ole oikeastaan väliä muuten kuin että istuessani en nukahda.

Aiemmasta olen tosin oppinut sen, että meditoidessa ei kannata yrittää eikä pakottaa itseään mihinkään suuntaan. Jos häiritseviä ajatuksia nousee pintaan, ne kannattaa vain rauhallisesti siirtää sivuun. Jos se ei onnistu, voi ajatella ajatuksen loppuun ja siirtää sen sitten sivuun. Minä olen aiemmin ehdottomasti yrittänyt ja pinnistellyt liikaa. Meditoimiseni, rentoutumiseni on ollut melkoista suorittamista. Toivon, että tämän oivaltaminen ja suorittamisesta hellittäminen auttaa minua löytämään meditoimisesta ihan uusia ulottuvuuksia.

Olen iloinen siitä, että minulla on ollut aikaa löytää aamuinen jumppatuokio, jooga ja meditoiminen elämääni. Ne selvästi auttavat minua sekä fyysisesti että henkisesti voimaan tasapainoisemmin.

Uusia päivärutiineja, osa 2

2011-09-26T19:29:00.003+03:00

Uusi harrastukseni ei vielä täytä rutiinin kriteerejä, mutta mainitsen senkin uutena rutiinina, koska se johti vielä yhteen uuteen päivärutiiniin. Aamuinen jumppatuokioni innosti minut joogatunnille. Menin sinne sillä ajatuksella, että opin siellä joogaan kuuluvia asanoita ja muita elementtejä, joiden parissa voin sitten kotona hikoilla ja rauhoittua. Varsinaisesti ryhmäharrastusta en itselleni nyt kaivannut.

Jooga on osittain täyttänyt odotukseni. Se tuntuu kehossa ja mielessä hyvältä ja olen oppinut sellaisia harjoituksia, joita todella voin tehdä kotonakin. Pieni pettymys on ollut se, että kaikki liikkeet eivät sovi selälleni. Alaselkäni särky heräsi ensimmäisellä tunnilla pelottavasti, mutta sen jälkeen olen taas muistanut olla varovainen ja jättää selkää rasittavat liikkeet tekemättä. Selkä on jonkin verran jo rauhoittunutkin.

Jooga on selvästi ihan oma maailmansa hymistelyineen ja rentoutuksineen, mutta en ole kokenut sitä häiritseväksi. Minusta tuntuu hyvältä, että tuo liikuntamuoto on niin monipuolinen, siinä on jokaiselle jotakin: voin napata sieltä itselleni sopivia elementtejä ja panostaa niihin, ja jättää vähemmälle sellaisten asioiden pohdiskelun, jotka eivät itselleni sovi. Se, mihin heti ensimmäisen kerran jälkeen heräsin oikein kunnolla, oli rentoutus, rentoutuminen. Miksi en ole aiemmin ottanut hetkiä ihan vain rentoutumiseen, hiljaa olemiseen? Siitähän tulee aivan mahtava olo!

Uusia päivärutiineja, osa 1

2011-09-20T09:01:00.002+03:00

Eräänä aamuna elokuussa herätessäni mietin, kuinka mukavaa voisi olla, jos aamu lähtisi nopeammin käyntiin (olen tosi hidas heräämään) ja keho tuntuisi jo heti aamusta vetreältä. Niinpä nousin ylös ja aloitin aamujumpan. Tein samoin seuraavana aamuna ja sitä seuraavana. Tuntui tosi hyvältä.

Sitten pidin kuitenkin parin aamun tauon, kun yhtäkkinen aloitus tuntui kropassani liialliselta ja varsinkin ranteissani turhan yhtäkkiseltä. Tauon jälkeen sain kuitenkin taas rytmin päästä kiinni ja nyt pyrinkin tekemään aamujumppani noin joka toinen aamu, mutta kuitenkin niin, että en stressaa määristä. Jos joskus jää väliin, sitten jää. "Jumppani" kestokin vaihtelee puolesta tunnista tuntiin. Tärkeintä ei ole määrä, vaan se, että tekee.

Aamuinen hetkeni ei ole pelkästään harjoitus keholleni, vaan myös mielelleni. Se herättämisen ohella rauhoittaa ja tasoittaa mieltä. Liikuntahetkeeni ei kuulu musiikkia (paitsi joskus jotain rauhoittavaa) eikä hyppelyitä. Avaan joogamattoni ja asetun siihen makaamaan. Siitä käsin teen liikkeitä, jotka ovat yhdistelmä jumppaa, pilatesta ja joogamaisia liikkeitä yhdistettynä venyttäviin liikkeisiin. Näiden lisäksi teen myös liikkuvuusharjoituksia.

Uudesta rutiinistani on muodostunut tärkeä aamullinen herätys keholleni ja mielelleni. Vaihtelen harjoituksessa painopistettä lihaskuntoharjoittelun, venyttelevän harjoittelun ja liikkuvuuden välillä senkin mukaan, miten fyysisesti väsyneeltä keho tuntuu. Olenkin oppinut kuuntelemaan kehoni viestejä aiempaa paremmin enkä enää edes yritä rehkiä yli sen rajojen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole mikään kotijumppaaja, en vain saa aikaiseksi jumpata kotona. Toisin voi näköjään kuitenkin käydä, kun löytää itselleen mieleisen, toimivan tavan liikkua.

Riittäisi jo

2011-09-16T14:36:00.002+03:00

Olen pohjattoman kyllästynyt. Uuden oppimiseen ja pään käyttämiseen keskittyvä arkeni on ihanan piiiitkän lomani jälkeen taas alkanut ja olen jo nyt kyllästynyt. En opiskeluun sinänsä, vaan omaan alaani. Riittäisi jo!

Olen yli kymmenen vuotta opiskellut ja työskennellyt valitsemallani alalla. En alun alkaenkaan ollut siitä kiinnostunut, mutta se oli oikein mainio järkivalinta. Ei se vastenmieliseltäkään tuntunut: en tiennyt siitä mitään, joten olin utelias uutta kohtaan. Niinpä opiskelin ja ajattelin voivani työskennellä kyseisellä alalla, mutta hankalastihan se kantoi, kun todellinen kiinnostus puuttui.

Nyt kun olen opiskelemassa samaa kauraa lisää, olen ihan kypsä vaihtamaan suuntaa, tavalla tai toisella. Tämä on niin väärä tie tällä hetkellä kuin voi ikinä olla, joudun pinnistelemään äärimmilleni, jotta saisin tehtyä välttämättömät tehtävät. Tunnen itseni ulkoavaruuden olennoksi alani ihmisten keskellä, kun en jaa samaa kiinnostusta heidän kanssaan (jostain syystä millään muullakaan elämän osa-alueella). Onneksi tällä hetkellä minulla on muitakin opintoja suoritettavana kuin oman alan kura, joten se auttaa minua pysymään mieli virkeänä.

Todennäköisesti pudottaisin hansikkaani heti, jos kuulisin, että tätä olisi tiedossa loppuiäkseni. Sinnikkäänä ihmisenä uskon kuitenkin jaksavani tämän opintopätkän, kun tiedän, että se loppuu. Mutta että minun pitäisi tämän jälkeen kiinnostua vielä näistä samoista asioista työelämässäkin?! Ei! Antakaa armoa! Eikö kymmenisen vuotta riittäisi jo ei-kiinnostavien asioiden parissa askarteluun?!

Uskoisin, että omalta alaltanikin löytyy kiinnostavia tehtäviä, mutta niitä saa todennäköisesti etsiä oikein etsimällä. Löytäminen olisi mieletön tuuri ja työpaikan saaminen olisi varmaankin jo lottovoittoon rinnastettava. Ehkä silti aikanaan yritän, jos muutakaan en keksi.

Väärä alavalinta tuntuu juuri nyt mielettömän tukalalta. Miten pääsen tältä tieltä sivuun? Miten voisin löytää jotain ihan muuta tällä koulutuksella ja kokemuksella? En tiedä, mutta ei kai auta muuta kuin aikanaan kokella jotain ihan muuta. Pidän ihan mahdottomana sitä ajatusta, että näiden vuosien pinnistelyjen jälkeen vielä pakottaisin itseni johonkin itselleni ei-kiinnostavaan ja merkityksettömään. Luulen, että en edes pystyisi siihen, vaikka yrittäisinkin.

Kirjeitä vuosien takaa

2011-09-04T17:55:00.002+03:00

Olen käynyt läpi varastossa olevia tavaroitani ja nyt viimeksi törmäsin vanhoihin, ystäviltäni tulleisiin kirjeisiin. Kirjeet ovat tulleet minulle 10-20 vuotta sitten (hui, miten nopeasti aika kuluu!). Suurin osa on rakkaalta lapsuudenystävältäni, mutta joitain kirjeitä ja kortteja on muiltakin, jo ajat sitten elämästäni kadonneilta ihmisiltä. Suurimman osan kirjeistä laitoin suoraan laatikkoon edelleenkin säilytettäväksi, osaa luin hieman ja osan laitoin roskiin.

Kirjeitä lapsuudenystävältäni lukiessani tunteet myllersivät sisälläni: miten minulla on ollutkin (ja on edelleen) noin ihana ystävä! Miten ihanaa on ollut, kun on voinut jonkun kanssa jakaa elämän iloja ja murheita, olla yhteyksissä, tuntea yhteyttä. Elää Ystävyyttä, luottaa, rakastaa toista sellaisenaan kuin hän on.

Elämä vei meitä molempia mennessään, tuli muka niin kovin kiireisiä vuosia ja yhteydenpito pätki, vaikkakaan ei koskaan ole loppunut. Tunnen valtavaa surua siitä, että minulla on muka ollut niin tärkeitä asioita, että en ole pitänyt tiiviimmin yhteyttä. Tunnen surua tässäkin asiassa siitä, että olen menneisyydessäni tehnyt valtavan vääriä valintoja. Miten olen voinut (melkein) luopua näin arvokkaasta asiasta kuin ystävyys hetkellisten, joutavien ja ehdottomasti väärien valintojeni vuoksi (tokihan en silloin lapsellisuudessani ymmärtänyt niiden olevan vääriä)?

Vilkuilin muiltakin ihmisiltä tulleita kirjeitä. Osa kirjeistä herätti lämpimiä tunteita, osa kirjeistä herätti mietteitä, mitähän kyseisille ihmisille mahtaa nykyään kuulua. Olisi kiva olla yhteydessä vieläkin, mutta yhteystietoja ei enää ole.

Osa kirjeistä herätti minussa suurta tuskaa. Erityisesti kirjeet, jotka johdattivat minut nykyiselle elämänpolulleni. Voi kunpa niitä kirjeitä ei olisi koskaan tullut, ollut! Heitin kirjeet roskiin. On helpottavaa, että voin heittää edes jotain muistoja vääristä valinnoistani roskiin, tuhottaviksi. Ehkä nekin asiat vaipuvat joskus unohduksen ihanaan syvyyteen, kun mitään niistä muistuttavaa ei ole enää olemassa (tämä on yksi syy, miksi haluan nyt siivota varastoni).

Kirjeet ja kortit on nyt käyty läpi. On tosi mukava tietää, että niissä, säilytetyissä, säilyy paljon minulle arvokkaita ja rakkaita muistoja. Olen iloinen, että olen elänyt vielä korttien ja kirjeiden aikaa.

Arnaldul Indridason: Ääni kuin enkelin

2011-08-31T17:13:00.003+03:00

Kesäni on mennyt myös kirjoja lueskellessa. Yksi tämän kesän mainio löytö on ollut islantilaiskirjailijan Arnaldur Indridasonin dekkarit. Niissä pääsee sukeltamaan islantilaiseen elämänmenoon ja vuodenaikoihin rikosten selvittelyn lomassa. Näissä kirjoissa (kuten myös aiemmin mainitsemissani Wallander-kirjoissa) päähenkilönä on keski-ikäinen, yksinäinen mies, joka työnsä ohessa pohdiskelee elämäänsä ja sen merkitystä.

"Ääni kuin enkelin" on mielestäni yksi Arnaldurin parhaista kirjoista, mutta jos päähenkilön taivalta haluaa lukea mahdollisimman alusta lähtien ja järjestyksessä, kannattaa aloittaa sarjan ensimmäisestä suomennetusta kirjasta "Räme".

"Ääni kuin enkelin" alkaa hotellista löytyvästä murhatapauksesta. Hotellin henkilökuntaan kuuluva mies on puukotettu hengiltä ja löydetty joulupukin puvussa housut kintuissa. Kirjan päähenkilö Erlendur aloittaa tutkimuksensa kollegojensa kanssa ja alkaa hiljalleen avata kuolleen miehen elämää ja kohtaloa.

Samalla Erlendur pohtii omaa elämäänsä ja läheisiään, jolloin elämä ja kirjan tarina saa rosoisia, mutta myös inhimillisiä sävyjä. Kirjaa lukiessa taustalla voi nähdä islantilaisen karun maiseman ja vaihtelevan, kylmän ja kostean sään.

En ole aiemmin lukenut kirjoja islannista ja se on yksi asia, josta tässä kirjassa iloitsen. On mukavaa päästä elämään hetkeksi pienen saarivaltion arkeen, nähdä ja kokea uutta uudessa ympäristössä. Luin kesän aikana myös toisen islantilaiskirjailijan Arni Thorarinssonin dekkarin "Ylitse muiden", joka sekin avasi minulle islantilaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Sekin on mainio kirja, vaikkakin tyyliltään hyvin erilainen Arnaldurin kirjoihin verrattuna (kirja osui kirjastossa käteeni, kun etsin Arnaldurin kirjoja: sijaitsivat vierekkäin).

Arnaldur kietoo tarinat mielenkiintoisiksi paketeiksi, joissa tapaukset selviävät säie kerrallaan kuin lankakerää purkaisi. Kirjojen kieli on selkeää ja helppolukuista ilman turhia kiemuroita ja kaunisteluja. Inhimillinen ote yhdistettynä mielenkiintoisiin rikoksiin on kiehtova yhdistelmä.

Mielenkiintoinen artikkeli kirjailijasta löytyy Suomen kuvalehden sivuilta.

Mustikkaa ja pakkasta

2011-08-26T18:56:00.003+03:00

Olen toivoton "sitten kun" -ajattelija. Eli ajattelen tekeväni asioita, sitten kun se ja se ehto täyttyy. Olin esimerkiksi ajatellut, että ensi vuonna saan tavalla tai toisella marjastuksen toimimaan elämässäni. Nythän se ei oikein toimi, kun minulla ei ole autoa.

Paitsi että minulle tulikin mahdollisuus marjastaa. Mansikoita olisin päässyt keräämään enemmänkin, mutta pakastintilani ei silloin riittänyt. Sitten kun huomasin pääseväni myös mustikkaan useammankin kuin kerran, tajusin, että marjastukseni onnistuukin jo nyt. En tarvinnut siihen tällä kertaa autoa, vaan ystävälliset lähimmäiset riittivät. Ainakin tällä kertaa. Ostin pakastimen.

Olen aina pitänyt marjoista ja marjastuksesta. Kaipaan metsään joka päivä. Olen marjastajana hidas maisemien katselija, mutta ei se minua haittaa: ehdin saada riittävästi marjojakin. Minusta marjastus on rauhoittava harrastus metsässä, eikä kiireinen suoritus tavoitteena saada mahdollisimman runsas lopputulos. Sehän on vain mukavaa, jos "joutuu" tekemään useammankin marjastusreissun!

Minussa on vahvaa keräilijähenkeä. Saan tyydytystä siitä, että voin katsella ruokavarastojani eli tässä tapauksessa monella tavalla säilöttyjä marjoja. Olen marjastanut pienestä pitäen, mutta viime vuosina se on ollut vaihtelevaa. Olen tänä kesänä ymmärtänyt, että marjastus on yksi "omista jutuistani": pidän siitä, pidän marjojen käsittelystä ja varsinkin niiden syömisestä. Marjoihin liittyy monenlaista mieluisaa puuhastelua. Enää en aio pitää siitä taukoa muuten kuin pakon edessä. Aion saada tänä syksynä vielä puolukoita ja karpaloita, ja ensi vuonna marjastan vielä enemmän kuin tänä vuonna.

Kesäonnea

2011-08-15T12:10:00.002+03:00

Kesä on vienyt minut mukanaan. Alkukesän hankaluuksien jälkeen tein reissun, jonka jälkeen tein seuraavan, jonka jälkeen seuraavan... ja niin minusta tuli Kulkija. Hankaluudet unohtuivat, elämä vei mukanaan. Tietokonekin sai pölyttyä rauhassa.

Olen ollut onnellinen, en edes muista, koska olisin viimeksi nauttinut elämästä siten kuin olen nyt tänä kesänä tehnyt. Mistä se johtuu? Ensimmäinen syy on tietysti loma eli vapaus. Vapaus on minulle kenties tärkein asia elämässä. Minä tarvitsen edes tunnetta vapaudesta, jotta voin kulkea mieli kevyenä. Toinen syy on ollut ihanien ihmisten tapaaminen, mielenkiintoisten paikkojen näkeminen ja luonnossa oleminen. Olen niistä ihan valtavan kiitollinen, kiitos!

Kolmas syy on ollut kotoa pois oleminen. Kyllä, niin karulta kuin se kuulostaakin, olen onnellisempi poissa kotoa kuin kotona. Ehkä se kertoo jotain oleellista elämästäni tällä hetkellä. Paikasta, jonka pitäisi olla koti, mutta joka ei ole sitä. Olen jollain tavalla melkeinpä koditon ja olen siitä hyvin surullinen (paitsi en nyt kesällä).

Minulla on siis ollut harvinaisen paljon hyviä hetkiä tänä kesänä. Se lämmittää mieltäni suuresti, koen löytäneeni itsestänikin paljon uutta. Paljon vanhaa toivetta ja merkitystä on vahvistunut. Ehkä jopa jotain elämänsuuntaa on vahvistunut.

En tiedä, mitä kesän vaihtuminen syksyksi vielä tarkoittaa. Eihän onni voi jatkua ikuisesti? Ehkä ei, mutta toivoisin tästä kesästä jäävän montakin pysyvää hyvää asiaa.

Varovainen tunnustelija

2011-07-04T20:28:00.004+03:00

Olen edelleen aivan liian varovainen ihmisten suhteen. Pelkään edelleen tosi paljon sitä, että he lähtevät luotani, jos olen "oma itseni" (mitä se sitten onkaan). Omat kokemukseni sanovat vahvasti, että vapautuminen ei kannata, jos en halua olla yksin. Kumpi sitten on tärkeämpää: se, että on oma itsensä (yksin) vai sitten se, että on sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka hyväksyvät minut vain tietynlaisena?

Aika on tehnyt sen, että haluan olla ennemmin vapautunut oma itseni. Silti se ei näy käytöksessäni, vaan olen entistäkin varovaisempi ihmisten seurassa. Tunnustelen ilmapiiriä ja toisen mielialoja kuin minulla olisi tuntosarvet. Tunnustelen ja luon käyttäytymiselläni ja sanoillani siihen sopivaa ilmapiiriä.

Toisaalta olen kokenut olevani enemmän oma itseni hiljaa sisälläni eli en ole välttämättä puhunut ajatuksistani ja tuntemuksistani. Näin vältän myös asioiden kaunistelemisen, mutta toisaalta jätän paljon itsestäni kertomatta.

Pelkään konflikteja ihmissuhteissa siksi, kun minut on usein hylätty niiden seurauksena. Pari "ystävää" on kaikonnut yhden ainoan mitättömän riidan seurauksena. Ei minulla ole ollut eikä ole syytä luottaa siihen, että ystävä pysyy, jos riidellään.

Silti minusta nykyään tuntuu siltä, että mieluummin olen yksinäinen kuin varon käytöstäni, muita ihmisiä. Paljon jää elämättä ja kokematta, jos keskittyy pinnistelemiseen, hillitsemiseen, varomiseen.

Nuori "taiteilija"

2011-06-27T17:16:00.002+03:00

Olin peruskoulussa kuvaamataidossa keskinkertainen, kasin tyttö. Kuvaamataito oli kai ihan mukavaa, mutta siitä ei jäänyt juurikaan muistoja, ei edes minkäänlaisia muistikuvia. Toisin oli lukiossa.

Kävin lukiossa kaikki mahdolliset valinnaiset kuvaamataidon tunnit. Aloin "töhertää", "väkertää" ja tuottaa oikein urakalla ja innolla. Tein erilaisia töitä ja nautin siitä tosi paljon. Lopputulokseni olivat keskinkertaisia, kuin kenen tahansa tekemiä luomuksia, joista ei huokunut edes erityinen luovuus. Vaikka en ollutkaan huono piirtämään, en todella ollut hyväkään. Töherrykseni hukkuivat masssaan. Nykyään ne taitaisivat olla lähinnä avuttomia tikku-ukkoja, jos sitäkään.

Sain lukiossa kuvaamataidosta kiitettäviä arvosanoja, vaikka tuotokseni todennäköisesti erottuivat oikeasti lahjakkaiden tuotoksista. Opettajani taisi arvostaa sinnikkyyttäni ja intoani, ja minä arvostin sitä, että hän arvosti tekemistä ja intoa, eikä pelkästään lopputulosta. Opettajani oli todella kannustava ja pidinkin hänestä. Opettajani oli yksi osatekijä innostuksessani kuvaamataitoon. Hän siivitti minua niin "hyväksi nuoreksi taiteilijaksi" kuin minusta oli ikinä mahdollista silloin tulla.

Lukion jälkeen "taiteiluni" on jäänyt, mutta jotain ymmärrän nyt saaneeni noilta innostavilta tunneilta: tekemisen palon, innostuksen avulla oppimisen ja pystymisen. Minäkin voin oppia! Unohdin kuvaamataitotuntini vuosikausiksi, mutta viime aikoina olen pohtinut niitä lämmöllä. Minusta (ja kenestä tahansa) voi saada paljon irti, jos tekeminen tapahtuu sydämestä, täydellä innolla! Keskinkertainenkin voi venyä oikein hyväksi, jos hän asiaan oikein paneutuu.

Alavalinnastani johtuen olen kadottanut tekemisestäni innon ja sykkeen. Harva asia lukion jälkeen on vetänyt minua samoin kuin kuvaamataidontuntini, mutta nyt olen ymmärtänyt, että voinhan minä edelleen löytää samankaltaista innostuksen tuomaa voimaa! Eihän se ikää kysy. Löytää voi vain jos etsii. Odottajalle tuskin ojennetaan.

Uusia naapureita

2011-06-17T16:08:00.002+03:00

Huomasin tässä eräänä päivänä, että minulla on uusia naapureita. Huomasin ne äänestä, joka ei kuitenkaan häirinnyt minua, vaan oikeastaan päinvastoin. En olisi uskonut, että näinkin korkealla naapuriin voisi saada toivotun perheen asumaan, mutta näin on käynyt. Olen tosi ihastunut näihin pirteisiin sinitiaisiin.

Olen kuullut linnunlaulua läheltä. Olen kuullut varoitushuutoja, nähnyt linnunhahmojen sujahtavan ikkunani takana johonkin. Lopulta parvekkeeni kaiteella istuva pikkuruinen, kovaa varoitusääntä kailottava tintti sai minut seuraamaan naapureideni elämää. Minusta tuli kerrostalokyttääjä.

Sinitiaisella on tapana istahtaa parvekkeeni kaiteelle ja huudella ennen kuin se sujahtaa pesäänsä. Siten pikkukaveria ei voi olla huomaamatta. Välillä se lepää, mutta sitten taas ilmestyy takaisin työntouhuun. Olen kurkistellut seinustan koloja pesää etsiskellen, mutta mielestäni sopivia koloja ei ole: minulla ei olekaan linnun taitoja taikoa koti sopiviin paikkoihin.

Kerran sinitiainen lensi ikkunani takana kuin kolibri, ihan paikallaan. Liekö nähnyt kuvajaisensa ikkunastani. Kerran olemme törmänneet toisiimme parvekkeellani. En tiedä, kumpi säikähti enemmän.

Olen valtavan ihastunut uusiin naapureihini. Näitä ottaisin mielelläni lisää ja mieluusti vähemmän - paljon vähemmän - siivettömiä, isokokoisia ja äänekkäitä kaksijalkaisia.

Ilta-ajatuksia

2011-06-06T12:30:00.002+03:00

Olen viime aikoina nukkunut varsin hyvin. Joskus kuitenkin iltaisin hiljaisen hetken koittaessa ajatukseni ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ne ovat rynnänneet tietynlaisten ajatusten kimppuun, jotka ovat virkistäneet mieltäni ja karkoittaneet unen, valitettavasti. Siksi olenkin nyt pohtinut, että iltaisin pitäisi olla ihan omia ilta-ajatuksia.

Olen miettinyt iltaisin mm. sellaisia asioita kuin hammaslääkärissä tapahtuvia toimenpiteitä (heihei uni) ja erilaisia murheita (joita kyllä keksii vaikka tyhjästä, jos mitään suurempaa ei ole). Tiedän, että näiden ajatusten pohtiminen iltaisin on ihan joutavaa, mutta en hallitse ajatuksiani.

Olenkin ottanut nukahtamiseen ja ajatusten harhailuun avuksi sellaisia kirjoja ja lehtiä, joiden aiheet ovat neutraaleja ja ei-ahdistavia. Ne auttavat jossain määrin.

Haluaisin olla aamuvirkku. Nyt kun minulla on aikaa, voisin kokeilla siirtää unirytmiäni, mikä on aiemmissa kokeiluissani osoittautunut hankalaksi. Minulla on tapana nukkua liikaa, jos saan nukkua vapaasti. Tämä tekee sen, että illalla ei uni tule ja seuraavanakaan yönä rytmi ei siirry. Kesäaamut ovat kuitenkin niin upeita, että haluaisin kokea niitä enemmän...

Apuna tähänkin voisivat olla ilta-ajatukset eli ilta-ajalle räätälöidyt ja omistetut turvalliset ajatukset. Muutenkin minusta on parempi pohdiskella erilaisia itseensä liittymättömiä ajatuksia, kun ne ovat paljon antoisampia ihan omankin elämänsä kannalta. Murheissa kieriminen on helposti kehä, joka ei pääty.

Virkistystä vai ryyppäämistä?

2011-06-04T20:11:00.003+03:00

Olen viime aikoina kuunnellut juttuja työpaikkojen koulutus- ja virkistyspäivistä. Kaikenlaista sitä työpaikoilla järjestetäänkin! On koulutuksia monenlaisista työhön liittyvistä ja liittymättömistä asioista ja virkistyspäiviäkin on erilaisin aktiviteetein useamman kerran vuodessa. Kuunteleminen on ollut hyvin avartavaa.

Minä en muista viimeisintä koulutustani työssäni, koska siitä on niin paljon aikaa. Koulutukset yksinkertaisesti poistettiin säästösyistä, vaikka niille olisi ollut tarvettakin. Jos jotain uutta tarvitsi oppia, se piti opetella itsenäisesti. Motivoiko? No, eipä erityisesti.

Virkistyspäivätkin taisivat olla turha menoerä. Omat kokemukseni rajoittuvatkin "virkistyspäiviin", joiden pääasiallinen tarkoitus oli vain järjestää näennäisesti jotain ja se jotain oli lähinnä ryyppäämistä. Minulle oli ällistyttävää huomata se, että monet nimenomaan halusivatkin sitä, että vain ollaan, seurustellaan ja ennen kaikkea ryypätään. Alkuun vielä jaksoin ihmetellä sitä, miksi jotkut eivät tulleet "virkistyspäiviin", mutta en enää myöhemmin. En minäkään tuollaisesta illasta virskistyisi. En edes viihtyisi. Kaipaisin jotain mielenkiintoista tekemistä, elämyksiä, mitä muut eivät kaivanneet.

Tunsin itseni aina vialliseksi, kun en sopinut porukkaan. Nyt kuitenkin viime aikoina olen oivaltanut, että onhan niitä muunkinlaisia työporukoita! Vaikka aika monessa paikassa ei käsittääkseni välitetä tavata työkavereita vapaa-ajalla, niin on myös toisenlaisia työpaikkoja, joissa tehdään mielellään jotain uutta ja mielenkiintoista yhdessä. Miksi minun kohdalleni osui ryyppymeininki? En tiedä, huonoa tuuria tai väärä ala.

Mukavaa, kun tulee hetkiä, jolloin omat käsitykseni avartuvat.

Vapaaseen virittäytymistä

2011-05-30T11:51:00.003+03:00

Olen pohtinut törmääväni hyvin usein loman lähestyessä ja alkaessa tiettyyn ilmiöön: olen ensimmäisinä vapaapäivinäni usein ahdistunut ja synkeä, elämä on tummasävyinen. Lomaahan ei yleensä liikaa ole, joten nämä synkistelyhetket syövät lomistani useimmiten muutaman päivän - ja ilmiö korostuu, kun olen yleensä pilkkonut lomani useammaksi pätkäksi. Tuntuu tosi turhalta haaskata lomia näin, mutta minkäs teet. Minua vaivaa myös lomien lyhyys -ahdistus.

Nyt kun minulla on Oikea Loma, ilmiö ei haukkaa lomastani merkittävää osaa. Oikeastaan loma ja suunnittelu ahdistaa minua poikkeuksellisen vähän, koska tiedän ehtiväni tehdä kaikkea, mitä haluankin. Tai no, ainakin melkein kaikkea :) Mieli pystyy päästämään irti normaalista arjesta ja suorittamisesta ja ajan kuluminen tuntuu pehmeältä, sallitulta. Nyt ei ole kiire ehtiä.

Tekemiseni on hidastunut, saatan juoda yhtä teekupillista tunnin vain paikallaan istuen ja ikkunasta ulos katsellen. Teehän ei ole pahaa jäähtyneenäkään. Näiden hetkien jälkeen on taas mukavaa olla ahkera ja tehdä, koska sen jälkeen voi taas levätä. Viikonpäivät menevät sekaisin ja oikeastaan ne menettävät merkityksensä. Olen hidastunut, mutta toisaalta halutessani hyvinkin aikaansaava. Se tuntuu nyt jotenkin omituiselta, kun työelämässä ennemminkin teen paljon, mutta saan vähemmän aikaiseksi. Lisäksi useimmiten väsyttää. Elämä on kumma juttu.

Kevätsiivousta aloittelemassa

2011-05-24T16:16:00.003+03:00

Olen lueskellut hieman kateellisena toisista blogeista ihmisten kevätaskareita pihalla ja puutarhassa. Voi kun minullakin olisi... ja olenkin päättänyt, että joskus minulla on jonkinlainen "ulkotila", jossa voin puuhastella! Saa nähdä, miten se järjestyy.

Sitä odotellessani olen kuitenkin aloittelemassa kevätsiivousta. Nythän taitaa olla jo oikeastaan kesä, mutta arkiaskareet ovat sitoneet siten, että en ole suotta viitsinyt kiirehtiä. Näin kun ilmassa tuoksahtaa jo vahva loman tuoksu, voin hiljalleen aloitella urakkaani.

Parvekkeestani on talven aikana muodostunut romuvarasto. Miten niin pääsi käymään? Taisi olla helpoin tie päästä ylimääräisestä romusta eroon. Eli joo, painin edelleenkin samojen tavaramääräongelmien parissa kuin aiemminkin. Tavaran määrä tuntuu olevan kasvava vakio (voiko noin sanoa?) eli siis se kasvaa tasaiseen tahtiin poistoyrityksistäni huolimatta. Olen ostanut talven aikana poikkeuksellisen vähän, mutta näin loppukeväästä vaatekaappini on saanut hieman täydennystä. Tyhjennysurakka on siis taas edessä.

Seuraavaksi onkin edessä keittiön kaapit. Kirjahylly. Vielä hieman kasvien hoitamista ja pistokkaiden ruukkuun istuttamista. Kaikki nämä puuhat ovat nyt mukavia, kun on kerrankin aikaa.

Samalla pohdiskelen kesäksi muutakin mukavaa tekemistä, reissuja ja muuta iloa. On mukavaa, kun ei stressaa. On mukavaa, kun loma on kerrankin sen pituinen, että ehdin tehdä kaiken, mitä haluankin. Ei tarvitse priorisoida, ei tarvitse karsia mukavia tekemisiä, ei tarvitse ahdistua lomasuunnittelussa. Voi vain olla ja tehdä silloin, kun tuntuu. Ja lähteä reissuun. Tai oikeastaan reissuihin, monikossa.

Nyt on kesä. Todellakin.

Vakuuttavuudesta

2011-05-20T21:52:00.005+03:00

Olen pohtinut, että tarvitsen käytökseeni ehdottomasti enemmän vakuuttavuutta. En halua muuttaa itseäni, mutta käytöstäni kyllä. Haluan antaa itsestäni varman ja vakaan kuvan. Haluan esittää asiani siten, että muutkin voivat vakuuttua sanomisistani.

Minulla on ongelmia katsekontaktin kanssa. Jos minun pitää pohtia vastaustani, katseeni lähtee harhailemaan, koska en ilmeisesti osaa katsoa silmiin ja pohtia tiukasti jotain asiaa samanaikaisesti. Katseen harhailu tulkitaan epävarmuudeksi. Lisäksi taidan käyttää sellaisia sanavalintoja, että vaikka olisinkin varma, verhoan sanomiseni selittelyn muotoon. Lisäksi ulkonäköni lienee enemmän epävarmuutta huokuva kuin varmuuden perikuva.

En ole myöskään käyttäytymisessäni suora ja lähestyvä. Ennemmin halua pohtia asioita itsekseni ja sanoa asiani, kun tulee hyvä hetki. Ääneni taitaa olla enemmin naisellisen hentoinen kuin vahva ja vakaa. Ylläni on yleensä ennemmin ei-vakuuttavaa vaatetusta kuin aikuismaista ja huoliteltua.

Tarve olla vakuuttava lähtee itselläni erityisesti työelämän kokemuksista. Siellä pitäisi olla joka käänteessä varma ja vakuuttava, jotta olisi sellainen työntekijä, jolle voitaisiin antaa jotain muutakin kuin rutiinia rutiinin perään. Ulkoisesti epävarmoilta vaikuttavat eivät etene, eivät välttämättä pääse mukaan työyhteisöön ja eivät ole muutenkaan sellaisia mukaanotettavia, huomioitavia, vaan niitä harmaita työmyyriä, jotka kyllä hoitavat työnsä hyvin... ja ehkä siinä sivussa tylsistyvät tylsään työhönsä ja sivussa olemiseen.

En minä uraa kaipaa, vaan sitä, että minua kuunneltaisiin ja huomattaisiin omana itsenäni. Epävarmuus aiheuttaa sen, että toinen osapuoli ei ota vakavasti.

Näitä miettiessäni olen tosin ymmärtänyt, että en halua olla sellaisessa työyhteisössä, jossa täytyy antaa vakuuttavaa kuvaa, eli täytyy osata näytellä oikein, jotta on oikeanlainen. Oikeastaan en haluaisi edes työyhteisöä, johon liittyy kilpailuhenkisyyttä ja -asetelmia (eli etenemismahdollisuuksia "hyville tyypeille"). Tai mitäpä työyhteisöllä noin ylipäätään tekisin. En kyllä välittäisi jostain tietystä työpaikastakaan, johon raahautua joka aamu. Mielekäs työ ja toimeentulo riittäisivät.

Ruukkupuutarha-askareita

2011-05-14T19:07:00.002+03:00

Olen hiljalleen tehnyt huoltotoimia ruukkukasveilleni. Kun puutarha puuttuu, niin tämä käy korvikkeesta. On mukavaa ja leppoisaa, ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, kuinka nuutuneista kasveista tulee mm. saksien avulla virkistyneen näköisiä. Pari kasvia on niin nuutuneen näköisiä, että ne taitavat mennä luonnon kiertokulkuun.

Pitäisi sahata pari puuvartista kasvia poikki. Ne eivät pysy enää omin voimin pystyssä ja toinen on kasvanut kattoon asti. Olen lykännyt tätä jo ainakin pari vuotta... kun en millään raaskisi pätkäistä kavereitani poikki. Se vain on vaikeaa, hölmöä? Taitaa se olla. Herkkämielisyyttä kasvien suhteen...

Noiden "puiden" pitäisi kyllä alkaa latvapistokkaasta kasvamaan ja saattaapa jäänyt "kantokin" alkaa pukata uutta vartta. Lopputulos saattaa olla paljon parempi kuin tämä nykytilanne, jossa kasvit nuokkuvat narujen ja keppien varassa, pitkä puinen varsi ilman lehtiä. Raaskiminen on vain niin vaikeaa.

Tänä vuonna nuo kasvit menevät kuitenkin poikki ja jään jännityksellä odottamaan, mitä niistä tulee. Kyllä elämän (ja kasvillisuuden) pitää välillä uudistuakin.

---
Päivän pieni ilo: tämäkin liittyy kasveihin: uusin lisä kasveihini (jo viime syksynä saatu) enkelinsiiven latvapistokas kasvaa. Lehdet ovat pieniä, mutta niitä on tulossa lisää. Toinen, lehdestä otettu pistokas ei ole tehnyt vielä mitään, mutta ei se kuihtumassakaan näytä olevan. Ehkä sekin alkaa joskus vielä kasvaa.

Aika kuumuuden on alkanut

2011-05-10T19:27:00.003+03:00

Missä välissä kesä tuli? Siinä, kun olen istunut kotona tietokoneen äärellä? Ilmeisesti. Rakastan kevättä, tätä aikaa, kun luonto heräilee. On aina yhtä sykähdyttävää nähdä vihreän ponnistavan maasta vahvasti, nähdä sen leviävän täyttämään koko maiseman. Kevät on ehkä itselleni mieluisin vuodenaika, vaikka pidänkin kaikista.

Lähestyvä kesä tuo tullessaan murheen sisälämpötilan noususta. Eilen laitoin tuulettimen päälle ensimmäistä kertaa - auringon paistaessa asuntoni lämpötila nousee nopeasti sietämättömiin lukemiin. Erityisesti näin alkukesästä kuumuus tuntuu vieraalta ja vaikealta. Keskikesällä se on vain vaikea. En ole keksinyt keinoa viilentää asuntoani.

Kaipaan luontoon tai oikeastaan "luonnossa olevaan kotiini". En tarkalleen tiedä, mitä tuolla tarkoitan, mutta kaipaan luonnossa olemista ja sen tuomaa tunnetta siitä, että olen kotona. Rauhallisuutta ja vahvaa kuuluvuuden tunnetta.

Sitä odotellessa viimeistelen kevään "töitäni"; pian olen saavuttanut kevään osalta tavoitteeni ja voin olla tyytyväinen. Pian sen jälkeen voinkin siirtyä kaivatulle lomalle. Tiedossa oleva vapaa-aika tuntuu hämmentävältä: mitähän kaikkea tekisinkään?

Yksinäisiä tunteita elämänpolulla

2011-04-26T21:00:00.003+03:00

Alkuvuoteni on jatkunut edelleen henkisesti raskaana. Hieman fyysisestikin raskaana siinä mielessä, että en voi juurikaan liikkua. Yritän tuntea kiitollisuutta siitä, että voin vielä sentään hoitaa omat asiani ja olen periaatteessa terve, kunhan maltan parannella äärimmäisen hitaasti paranevia vammojani. Tämä parantelu on kuin pitkä henkisen sietokyvyn taival. Pitää pysyä tiukasti määrätyllä polulla ja jos en pysy, paranemiseni palaa alkuun. Tai oikeastaan ei edes alkuun, vaan askeleen siitäkin taaksepäin.

Tunnen itseni tosi yksinäiseksi vaivojeni kanssa, mutta sehän on ihmisen osa. Kukin meistä kantaa vaivansa ihan itse, lähimmäiset voivat tukea henkisesti ja joskus fyysisestikin, mutta he eivät voi koskaan olla sinä kaikkine vaivoinesi. Tekisi mieleni ojentaa parantumiseni taakkaa lääkäreille, mutta vastuu on kokonaan itselläni. Niinhän se on, hoitohenkilökunta voi auttaa ja ohjata oikealle tielle, mutta paranemisen polulla on kuljettava itse.

Viime ajat ovat myös näyttäneet minulle ihmisen elämän muidenkin alueiden yksinäiset puolet. Vaikka minulla joitain läheisiä onkin, olen varsin yksin. On paljon asioita, joita minun täytyy ratkaista yksin. Minun täytyy ratkaista tiettyjä suurempia, elämääni liittyviä asioita yksin ja olen huomannut, että valitsen mitä tahansa, joudun luopumaan joistakin asioista ja ihmisistä ja päädyn vielä aiempaakin yksinäisemmäksi. Riskien ottaminen voi toki tuoda uuttakin elämään, kenties jopa uusia ihmisiä, mutta en uskalla luottaa siihen. Ja vaikka minulla olisikin valtava läheisten ihmisten turvaverkko, ei se poista yksinäisyyttä, joka ihmisen osa loppujen lopuksi on.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että jotkut eivät joudu elämässään olemaan samalla lailla yksinäinen toimija ja päättäjä kuin minä. Ehkä kuvittelen, ehkä asia on todellakin niin. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että kaipaan kaikkein eniten perhettä (johon voi kuulua lisäkseni 1+ ihmistä ja/tai eläintä) ja kotia. Kummassakin asiassa elämäni on ihan vinksallaan.

Vaivoistaan puhuminen

2011-04-10T13:45:00.004+03:00

Lapsena ja nuorena ihmettelin, miten (silloisesta näkökulmasta katsottuna) vanhat ihmiset jaksavat puhua vaivoistaan pitkään ja hartaasti. Minua ei kiinnostanut, vaikka toki osasin olla jollain tavalla pahoillani toisten vaivoista.

Nyt ymmärrän. Minusta tuntuu, että voisin jauhaa vaivoistani loputtomasti, jos vain joku kuuntelisi. Toisaalta taas en halua puhua vaivoistani, vaan haluaisin tehdä jotain mukavaa, unohtaa kivut ja jomotukset. Ehkä haluaisin siis avautua vaivoistani jollekin lyhyesti ja sitten keskittyä tekemään jotain muuta. Minusta on tainnut tulla vanha, kun vaivoista keskustelemisesta on tullut "mielenkiintoista". Voisin sujuvasti kuunnella muidenkin ongelmia, kun empatiaa ja ymmärrystä nykytilassani kyllä riittäisi.

Olen kuitenkin huomannut, että erityisesti "vaivattomia" ihmisiä toisen vaivat eivät kiinnosta. Ne ovat aihe, joka kuitataan kohteliaalla kysymyksellä, johon kuuluu vastata virkkeellä tai parilla. Siinä kaikki. Siksi olenkin nyt yrittänyt keskittyä lähinnä pohtimaan ongelmiani itsekseni.

Itsekseen pohtimisessa (ja googlaamisessa) on se ongelma, että pelot saattavat vain lisääntyä. Olen mainio kehittelemään melkoisiakin kauhutarinoita terveysongelmiin liittyen omassa päässäni tiedon puuttuessa. Toisaalta taas googlatessa monesti löytää sekä lohdullista tietoa että kauhutarinoita. Olenkin miettinyt, että mitä keskustelutarpeellani oikein etsin.

Kaipaan tietysti huomiota ja lohdutusta, pelkojen lievittämistä. Kaipaan tunnetta siitä, että vaikka vaivat ovatkin minussa ja rajoittavat tekemisiäni, en ole ihan yksin, vaan minullakin on turvaverkko. Kaipaan kannustusta, jotta henkinen selkärankani ei napsahtaisi poikki, vaan jaksaisin uskoa vaivojeni hoitumiseen.

Puhuminen ei vain tunnu oikealta, kun eihän toisia, varsinkaan terveitä ihmisiä kiinnosta toisten vaivat. Ja tämä kiinnostamattomuus on tavallaan ihan oikeinkin, ei tarvitsekaan kiinnostaa. Tarpeeni puhua ei ole väärin sekään. Tässä asiassa ei ole oikeaa ja väärää. Kukin meistä täällä loppujen lopuksi kulkee vain omaa polkuaan yhtä vajaana tai täytenä kuin kuka tahansa meistä. Joskus sen keskustelukaverin löytää, joskus ei.

Epämuodikas eli tyyliä etsimässä

2011-04-05T10:32:00.003+03:00

Olen viime aikoina vilkuillut ympärilleni sillä silmällä, että miltä näytän muiden seassa. Ei sillä, että minun tarvitsisi sulautua joukkoon, vaan ihan mielenkiinnosta. Olen huomannut, että olen todellakin jäänyt "muodissa" jälkeen. Olen kuin jostain menneistä ajoista vaatteineni, jotka lienevät vähintään kymmenen vuotta vanhoja. Osa on toki "aina kelpaavia" perusvaatteita. En ole ostanut juuri mitään uutta vaatetta vuosiin, kun en pidä vaatekauppojen kiertämisestä. Kirpputorilöytöni tuskin henkivät tämän ajan henkeä, kun vaatekaappini on muutenkin jämähtänyt menneeseen.

Toisaalta minusta muoti on ollut jo vuosikausia aika rumaa ja ankeaa, joitain pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kuvittelenkohan vain, mutta eikö muoti ollutkin silloin nätimpää, kun ei ollut rahaa ostaa vaatteita?

En ole oikein päässyt sisään tähän nykymuotiin, jossa sukkahousuja pidetään päälihousuina. Eli pyllistettäessä alushousut paistaa läpi. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, että monet nuoret pitävät kesäkenkiä (sellaisia kangaskenkiä) talvellakin. Pitkistä neulemekoista pitäisin, mutta yhtään nättiä ja ei-akryylista ei ole vastaani tullut. Muotivärejä en viitsi edes kommentoida.

Viralliset tilaisuudet olisivat minulle nyt kauhistus. En todellakaan tietäisi, mitä laittaisin päälleni. Luultavasti joutuisin kauppakierrokselle ja ostamaan jotain ei-mieluisaa. Arkivaatetukseni on usein sporttiseen vivahtavaa, mikä toimii useimmiten jotenkin. Hameitakin pidän, vaikka niihin sopivia kenkiä ja talvitakkia en omista. Juuri tuokin minua kiusaa: vaikka minulla onkin jotain ihan kivoja vaatteita, niiden kanssa yhteensopivia talvivaatteita tai-kenkiä minulla ei ole. Inhoan kenkien ja takkien ostamista. Kesällä on helpompaa.

Haluaisin jotenkin päivittää vaatetustani, mutta en tiedä miten. En toisaalta pidä kuluttamisesta, mutta toisaalta minulla olisi tarvetta näyttää siistiltä. Minulla on kuulemma tyyli, mutta en silti tiedä, mikä tyylini on tai mikä tämän ikäiselle sopisi. En ole ihan teini enää, mutta en vanhakaan. Siltä väliltä eli ei oikein tarkasti ottaen mikään.

Tiedän, mitkä värit minulle sopivat, joten voisin näiden värien ympärille muodostaa toimivan arkivaatetukseni, mutta juuri noita värejä myydään äärimmäisen vähän tai ei ollenkaan. Tiedän, millaisista vaatteista pidän, joten jos sellaisia ylipäätään myytäisiin, saisin niistäkin tehtyä itselleni siedettävän vaatekokoelman. Vaan ei myydä. Tiedän, millaiset vaatteet istuvat päälläni hyvin, mutta usein myydään juuri toisen mallisia. Hankalaa. En tiedä, mistä lähtisin liikkeelle.

Onnistumisia ja haasteita

2011-03-23T21:39:00.002+02:00

Olen iloinen siitä, että pärjään opinnoissani. On ihan eri asia opiskella nyt kuin nuorempana: kyllä minäkin nuorena suoritin opinnot nimenomaan suorittamalla, kunhan läpi meni. Olin silti aika hyvä opiskelija, vaikka keskityinkin lähinnä muuhun elämään.

Nyt käytän todennäköisesti hieman enemmän aikaa opintoihini siten, että oikeasti syvennyn opiskeltaviin asioihin. Suunnittelen ja pohdin, kyseenalaistan ja oivallan. Minulla on motivaatiota, koska olen nyt oivaltanut opiskelevani itseni vuoksi, oman etuni vuoksi. Motivaationi tulee sisältäni ja kun ymmärrän mitä teen ja miksi, saan tehtävät hoidettua kiitettävästi, vaikka en arvosanoja tavoittelekaan. Toki myös turvattu talous tuo kiitollisuutta ja turvallisuuden tunnetta, mistä myös motivoidun. Pelkkä opintotukihan olisi naurettava raha.

Samalla alkuvuoteni on ollut haasteita täynnä. Terveysongelmani nimittäin vain jatkuvat ja jatkuvat ja loppua ei näy. Yhden vaivan väistyessä toinen tulee. Eilen pohdin, että pian pääsen edes jotenkin liikkumaan, kunnes aamulla heräsin silmä muurautuneena melkein umpeen (se rähmii) ja kauppareissulla polvestani kuului rusahdus, joka ei voi enteillä ainakaan mitään hyvää.

On ollut tosi vaikeaa opetella liikkumatonta elämäntapaa. En ole löytänyt mitään korvaavaa mukavaa ajanvietettä liikkumisen tilalle, joten olen katsellut telkkaria. Tämä on alkanut käydä henkisesti tosi raskaaksi ja tämä viikko onkin mennyt jo luovuttajafiiliksissä... Kyllä se liikunta oli/on vain niin tärkeä asia minulle.

Ammattitaito ja lapsen hoitaminen kotona

2011-03-14T14:42:00.003+02:00

Varmaankin joka vuosi muistetaan eri medioissa herätellä keskustelua siitä, kuinka naiset "pilaavat uransa" jäämällä kotiin hoitamaan lapsiaan. Syyllistävä sormi osoittaa tuoreita äitejä, jotka haluavat lapsilleen parhaan mahdollisen alun heidän elämäntaipaleilleen. Jutuissa poikkeuksetta kuvitellaan, että muutama vuosi kotona kadottaa ammattitaidon ja tekee naisesta huonon työntekijän. Tympii jo nämä roskaa toitottavat jutut.

Luin hiljattain Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan "Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot" ja siinä kirjoittaja viittaa useampaankin tutkimukseen, jonka mukaan alle vuoden ikäisen lapsen irrottaminen ensisijaisesta hoitajastaan on haitallista lapsen perusturvallisuudelle sekä alle kolmevuotiaan lapsen laittaminen liian suureen hoitoryhmään haittaa lapsen sosiaalista kehitystä. Nämä olivat minulle yllättäviä asioita erityisesti siksi, kun päiväkotia perustellaan yleensä nimenomaan sosiaalisten taitojen kehittymisellä, tämä on itse asiassa yleinen vallitseva käsitys ja suorastaan totuus maassamme. Nämä taidot lähinnä kuitenkin taantuvat suuressa, hallitsemattomassa ryhmässä, joita päiväkotiryhmistä varmaan suuri osa on.

En todellakaan usko, että lapsen hoitaminen kotona muutaman vuoden tekee naiselle tai miehelle huonoa, luulisi ennemminkin vaihtelun virkistävän ja lapsen tuovan elämään paljon uusia asioita ja elämänarvojen uudelleenjärjestymistä. Harvalla alalla ammattitaito vanhenee muutamassa vuodessa, oikeasti. Vanhempainvapaan jälkeen työntekijä saattaa itse asiassa olla jopa aiempaa "parempi", motivoituneempikin, kun on saanut elää arvojaan.

Siksi väitänkin, että ongelma on lähinnä nyrpeät ja nirsot työnantajat, jotka kuvittelevat erilaisten luonnollisten elämänvaiheiden ja tapahtumien tekevän ihmisestä työntekijänä huonon. Ongelma on työnantajat ja heidän loputon nurkuminen. Ymmärrän, että yrittäjälle äitiysloma tulee kalliiksi, mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan yleisestä asenteesta vanhempainvapaita kohtaan.

Lapselle olisi siis vain hyväksi, että hän saisi kasvaa kolme ensimmäistä vuottaan rauhallisessa ja hallitussa ympäristössä. Vanhempi saa seurata lapsensa kehittymistä stressittömästi ja elää kenties arvojensa mukaan. Kuulostaa siis hyvältä.

Luulen, että äitien syyttäminen tulee siitä, että he ovat tässä se heikompi osapuoli. He eivät voi mitään sille, että heitä syytetään. Työnantaja on se niskan päällä oleva osapuoli, joka voi päättää työntekijänsä kohtelusta erityisesti tällaisessa maassa, jossa työttömien armeijan ylläpitäminen tuntuu sekin olevan jonkinsortin poliittinen tavoite. Tällaiset epätasapainotilat osapuolten välillä pitäisi saada pois, ne ovat vastenmielisiä.

Liikkumisen haasteita

2011-03-05T18:38:00.003+02:00

Minulla on ollut harvinaisen hankala vuoden alku fyysisen terveyteni kannalta. Yhden vaivan hieman hellittäessä otettaan seuraava iskee päälle. Juuri kun kuvittelen, että "seuraavalla viikolla varmaankin pystyn jo käymään kävelyillä", tapahtuu jotain, mikä lykkää kävelylenkkejäni taas viikolla tai parilla.

Olen nyt enemmän tai vähemmän levännyt jo monta viikkoa ja se tuntuu kunnossa ja venyvyydessä. Pelkkä venyttely ei tosiaan pidä lihaksia vetreinä ja venyvinä. Vaikka olen venytellyt melkein päivittäin, paras etureisivenytys itselleni on tällä hetkellä kävely. En tosin pysty kävelemään täysin normaalin reippaasti, joten vielä en pysty venyttelemään etureisiäni kävellen. Ehkä ensi viikolla.

Venyttelyjen kanssa kannattaa olla varovainen: olen kaksi kertaa rikkonut selkääni venytellessäni ja molemmat kerrat tapahtuivat tosi huomaamattomasti. Oireet tulivat viiveellä. Kannattaa siis tarkkailla selän asentoa huolellisesti ja varmistaa, että minkäänlaista paineen tunnetta selässä ei venytellessä tunnu. Kannattaa muutenkin vältellä syviä taivutuksia ja kiertoja ja varsinkin liikkeitä, joissa tehdään molempia yhtäaikaa.

Venyvyys on varmasti kaikille tärkeää, mutta erityisesti paljon liikkuvalle. Lihaskireydet altistavat rasitusvammoille, joista toipuminen voi kestää pitkään, koska rasittuneiden ja vaurioituneiden jänteiden paraneminen on hidasta. Kaiken lisäksi vaurioituneista jänteistä ei tule enää uuden veroisia. Haasteellista itselleni onkin ollut yhdistää venyttely ja selän suojeleminen. Miten venytellä siten, että saa venyvyyttä, mutta että ei riko selkäänsä? Minulla melkein kaikissa etureisivenytyksissä tulee painetta alaselkään.

Liikkumattomuus on koetellut henkistä kanttiani. On pitänyt malttaa olla liikkumatta liikaa ja alkuun epäonnistuinkin siinä ja paraneminen siirtyi. Huomaan, että sauvakävely on nykykunnolleni suorastaan raskasta liikuntaa - on murheellista siirtyä nopeasti elämänsä parhaasta kunnosta huonoimpaan yli kymmeneen vuoteen.

Haasteellista on nyt se, että pitäisi saada liikettä ja lihasvoimaa selälle, vatsalle ja jalkoihin, kun samalla pitäisi lepuuttaa ja olla rasittamatta jalkoja. Motivaationi heittelehtii: tekisi mieli viettää aikaa vain sohvalla, kun ponnisteluni ovat aiheuttaneet vain lisäongelmia ja -vaivoja. Toisaalta liikuntaa olisi pakko saada toipumisen edistämiseksi.

Terveys on iso asia ja sitä kannattaa arvostaa. Ei kuitenkaan kannata repiä itseään liikaa. Ole lempeä itsellesi.

Madeleine Hesserus: Paljain jaloin

2011-02-26T11:53:00.003+02:00

Yliherkkyys kiireistä elämäntapaa kohtaan - siinä on mielenkiintoinen alkuasetelma Madeleine Hesserusin kirjassa "Paljain jaloin". Tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla, koska ajatus siitä, että oma elämä voisi olla itselle epäsopiva tuntui jotenkin oudolla tavalla kiehtovalta - ja tutulta. Itsekin stressistä ja muusta itselleni sopimattomasta elämäntilanteen tuomasta olosta kärsineenä pystyin hyvin samaistumaan päähenkilön tukalaan oloon.

Suurkaupungissa Ruotsissa elävä kirjan päähenkilö, nainen, saa allergisia reaktioita. Hänen elämäntapansa, kiire sekä aikapula parisuhteessa saavat hänet oireilemaan tavalla, joka pakottaa hänet tekemään suuren muutoksen: hän lähtee kaupungista. Hän kävelee kaupungin lähiöihin ja aina vain syrjäisemmille seuduille päätyen lopulta metsään. Ahdistava elämä jää taakse ja edessä avautuu aivan toisenlainen maailma, elämä ja lopulta sen myötä päähenkilöstä kehittyy myös toisenlainen ihminen.

Kirja on ilmiselvä kehitystarina, joka tempaisi minut mukaansa. Minusta on kiehtovaa lukea kertomus, jossa päähenkilö lähtee rohkeasti muuttamaan jotain ikävää, vallitsevaa tilannetta päätyen lopulta tilanteeseen, joka onkin aivan uusi ja outo, mutta itselle sopiva. Tie kulkee ahdistuksesta vapauteen.

Vaikka kokonaisuudessaan pidin kirjasta, ehkä loppuratkaisu kuitenkin yllätti minut eikä pelkästään positiivisesti. Toisaalta se sopi toki tarinaan ja rakensi sen kokonaiseksi, mutta minä pidän toisenlaisista lopuista enemmän. Makuasioita siis ;)

Kirja on kirjoitettu mielestäni hyvin kauniisti ja sujuvasti, kieli tempaisee mukaansa. Minusta on upeaa, miten kirjan päähenkilön rohkeus on tuotu esiin: jos minun pitäisi kuvata kirjan tarinaa tai päähenkilöä yhdellä adjektiivilla se voisi olla rohkeus. Minä sain nimittäin kirjasta ehkä eniten sen "sanoman" kautta, että elämässä kannattaa olla rohkea, jotta voi saavuttaa jotain. Pitää lähteä kävelemään, ainakin kuvannollisesti.

Kiitos tunnustuksesta!

2011-02-26T11:43:00.004+02:00

Suuri kiitos Laventelille saamastani tunnustuksesta! Se lämmittää mieltäni kovasti. Jos olisin vahvaitsetuntoinen luottaisin siihen, että blogini on jossain määrin järjellinen ja ajatuksia sisältävä, mutta olen valitettavasti (vielä) varsin horjuva. No, ei sillä niin väliä, tunnustus on joka tapauksessa mieluinen!

Tunnustukseen kuuluu viisi kysymystä, joihin vastataan. Tässä ne tulevat:

1. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan elämästä yleensä, elämästäni ja ajatuksistani. En ole juurikaan asettanut rajoja käsittelemilleni aiheille.

2. Mikä tekee blogistani ainutlaatuisen verrattuna muihin?
Jaa-a, vaikea sanoa. Maailmassa ei ole kuin yksi minä ;)

3. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Olen pitänyt vaihtelevalla menestyksellä päiväkirjoja, joten aluksi siirsin päiväkirjan vain sähköiseen muotoon. Sitten aloin kirjoittaa "julkisesti", koska pidän kirjoittamisesta ja se selventää ajatuksiani. Kontaktit muihin ihmisiin on iso plussa.

4. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin lisätä enemmän kuvia ja ehkä muokata hieman ulkoasuakin. Kirjoittaminen on mukavaa, mutta ulkoasun ylläpito jää hieman liian vähälle huomiolle.

5. Mitä haluaisit muuttaa muiden blogeissa?
Omituinen kysymys, en mitään! Minusta on mukavaa, jos/kun blogissa näkyy ihmisen oma persoonallinen ilmeensa ja jälkensä.

Tunnustus pitäisi jakaa viidelle eteenpäin. Jätän tällä kertaa tämän vaiheen väliin, kun en millään osaa nyt valita, keille laittaisin tämän. On aina yhtä ikävää jättää jotain kivoja blogeja huomiotta! Kiitos kuitenkin blogiani lukeville ja kommentoiville sekä muille blogien pitäjille mielenkiintoisista kirjoituksista!

Uusi, leppoisampi arki

2011-02-20T12:32:00.003+02:00

Olen elänyt nyt "uutta arkeani" jo jonkin aikaa. Työ sai jäädä tauolle ja olen täyttänyt sen uusien asioiden miettimisellä ja oppimisella. Voin sanoa leppoistaneeni, ottaneeni askeleen haluamaani suuntaan, vaikka kyseessä onkin väliaikainen tauko - kai, mistä sen tietää, miten elämä kuljettaa taukoni aikana. Eihän työpaikkani mikään turvallinen lintukoto ole, vaan voi hyvinkin kadota taukoni aikana. Nyt on kuitenkin nyt ja elän mahdollisimman paljon tätä hetkeä.

Olen silti ollut viime viikot kiireinen, ristiriitaista? Mitä leppoistamista se on? Olen huomannut, että leppoistaminen, kohtuullistaminen on myös mielen sisäinen tila: nyt kun arkitekemiseni on aiempaa mieluisampaa, se ei tunnu samanlaiselta raatamiselta kuin aiempi arkeni. Ei, vaikka välillä teen päivässä enemmänkin "työ"tunteja kuin aiemmin.

Toimivuutta arkeeni tuo myös se, että voin itse säädellä aikatauluni ja työtahtini. Vaikka opinnot määräävätkin tiettyjä aikarajoja, voin silti enimmäkseen itse päättää, mitä teen ja milloin. Voin siis tehdä tehtäviäni silloin, kun niille on oman oloni kannalta otollisin aika. Tämä on mielestäni todella tärkeä asia jaksamisen kannalta: jos raataa itselleen epäsopivalla hetkellä eli pakottaa itsensä raatamaan, se vie paljon enemmän voimia kuin se, että jos tehtävät saa tehdä parhaalla mahdollisella hetkellä omaan tahtiinsa.

Saan myös tehdä suurimman osan "työstäni" kotona. Voin tehdä samalla itselleni laadukasta ruokaa, syödä säännöllisesti, käydä vaikka lenkillä ja sovittaa "työni" sopimaan luonnollisiin rytmeihini. Voin lukea rauhassa hiljaisuudessa ja kukaan ei häiritse keskittymistäni.

Tekemiseni on nyt myös vaihtelevaa: tiedän esimerkiksi, että pari seuraavaa viikkoa ovat työntäyteisiä, mutta tiedän myös sen, että pian tulee lisää uutta opittavaa ja sen jälkeen kevyempää aikaa ja sitten loma. Eli työmääräni, tekemisen luonne ja mielenkiintoisuus vaihtelevat.

Olen huomannut myös olevani varsin epäseurallinen, en nimittäin kaipaa minkäänlaista työyhteisöä. Tapaan ihmisiä harrastusteni ja muun vapaa-ajan toiminnan parissa. Se näyttää riittävän. Oikeastaan olen aiempaa sosiaalisempi, kun minulla on aikaa tavata ihmisiä. En toisaalta koskaan oikein muistakaan ammentaneeni voimaa (mistään) työyhteisöstä, vaan suhteeni työkavereihin on ollut joko neutraali (ei voimaa tuovaa eikä vievää) tai negatiivinen (voimaa vievää).

Uuden arkeni lopputulos on ollut toistaiseksi se, että uupumukseni näyttäisi kadonneen. Muutos on ollut tosi nopea, vaikka toki täytyy myöntää, että kevään etenemisellä on ollut oma vaikutuksensa. Silti se ei kumoa sitä, että uusi, itseni kannalta toimivampi arkeni on ollut minua voimaannuttava. Muutos on ollut ällistyttävän nopea.

Tiivistetysti voisin sanoa, että minun kohdallani näyttää toimivan kohtuullinen määrä edes jossain määrin kiinnostavaa työtä, vapaus aikatauluttaa oma työni, työn vaihtelevuus (määrän ja ajan suhteen), kotona työskenteleminen sekä pakkososiaalisuudesta (jokapäiväisestä työyhteisöstä) vapautuminen. Tämä kaikki on mahdollistanut elämän, jota voin elää omien voimieni ja arvojeni mukaan aiemman tarkasti aikataulutetun pakkotahdin sijaan. Työn määrä tuskin on silti muuttunut, mikä tuntuu hämmästyttävältä.

Eräs tämän taukoni tavoite nyt onkin yrittää löytää jotain sellaista työelämän mallia (tai työtä), joka voisi mahdollistaa edes osan näistä minua voimaannuttavista asioista. Se voi toki olla turhaa haaveilua ja haahuilua, mutta aina voi tavoitella itselleen tärkeitä asioita. Ei tuo utopista kuitenkaan ole, vaikkakin haastavaa. En enää halua hukuttaa itseäni uupumuksen taakan alle, jos vain voin jotenkin välttää sen.

Kiirettä ja hankalaa oloa

2011-02-18T12:28:00.003+02:00

Monta kertaa olisin jo halunnut kirjoitella monestakin asiasta, mutta arkikiireet eli opinnot ovat vieneet paljon aikaani. Yllättävää tosin on se, että en ole ollut suuremmin stressaantunut, vaan olen tehnyt tehtäviäni ihan mielelläni, tasaiseen tahtiin. Olen tosin ollut niin kiinni näissä tehtävissä, että en ole pystynyt suomaan itselleni aikaa juurikaan muuhun, kuten kirjoittamiseen tai liikkumiseen. Onneksi nyt taitaa alkaa hieman kevyempi aika opintojen suhteen.

Toisaalta oloni on muuttunut taas hankalaksi oireilevan viisaudenhampaani vuoksi. Se, mokoma kiusankappale, on tainnut alkaa kasvaa ja sen se tekee todella hankalaksi ja kivuliaaksi minulle. Se nimittäin kasvaa ihan väärään suuntaan, kartta ja kompassi hukassa. Kävin hammaslääkärissäkin ja se toki poistetaan, mutta vasta siellä käynnin jälkeen oivalsin, että kipuni johtuu todennäköisesti juuri tuosta hampaan kasvamisesta. Suussani tuntuu koko ajan siltä kuin viereisen hampaan ientä revittäisiin irti, mitä todennäköisesti tapahtuukin.

Otan mielelläni vinkkejä vastaan siitä, miten hampaan kasvun saa pysäytettyä. Ajattelin itse ainakin yrittää liikkua paljon, kun se todennäköisesti ainakin auttaa suuntaamaan huomion johonkin toisaalle ja liikunnan tuottamat endorfiinit todennäköisesti helpottavat oloa. Muuten onkin sitten lähinnä pelokas olo siitä, että mitä jos tuo kipu tarkoittaakin sitä, että jotain peruuttamatonta pahaa on tapahtumassa. Hammaslääkäri ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta, mutta toisaalta ei ollut mitään puhetta siitä, että tuo hammas liikkuu. No, katsotaan. On ollut kyllä fyysisten vaivojen sävyttämä alkuvuosi!

Ulkona on kaunista. Toivottavasti viikonloppuna pääsisin hiihtämään. Se tekisi hyvä. Kaunista viikonloppua!

Säästövinkkejä

2011-02-05T11:52:00.003+02:00

Minusta on mainio idea, että on koottu sivusto, jossa kerrotaan säästövinkkejä: Säästö.fi. Monille tuo tulee varmastikin tarpeeseen, koska elämätilanteet voivat vaihdella kovastikin ja tie työelämään ei välttämättä joillakin aukea kunnolla koskaan. Minäkin olen lukenut tuota suurella mielenkiinnolla, koska haluan säästää - ihan siitäkin syystä, että tuloni ovat pudonneet, mutta myös siitä syystä, että rahaa saadakseen pitää tehdä töitä ja minulle oikeastaan riittäisi vähempikin työmäärä, jos suinkin mahdollista.

Minun täytyisi myös aloitella jonkinlaista kodin järjestelyprojektia. Olen jo laittanut esille pussukan, johon kerään kierrätykseen meneviä vaatteita. Näin talvella näkee hyvin, mitä talvivaatteita on tullut käytettyä ja mitä ei, eli karsintaa voisi nyt hyvin tehdä. Lisäksi minulla on suunnitelmissa huonekalun tai parin hankinta. En haluaisi ostaa uutta, mutta minun täytyy myöntää, että järjestyksen ylläpitämisen kannalta minun olisi aivan välttämätöntä saada jotain järjestystä helpottamaan (eli säilytystilaa eli huonekaluja). Asuntoni kaappitilat ovat käytännössä olemattomat ja pöytätilaa ei juuri ole.

Arki on hieman yllättänyt minut työteliäisyydellään, mutta toisaalta tiedän, että tämä on nyt vain muutaman viikon työteliäämpi jakso. Uusi arkeni maistuu minulle oikein hyvin, mutta siitä kirjoittelen lisää myöhemmin.
---

Päivän pieni ilo: Vaikka nyt onkin vielä helmikuu, jotain pientä kevään enteilyä on ollut ilmassa: linnut ovat aktivoituneet sirkuttamaan ja päivä on pidentynyt. Mukavaa!

Asioiden hoitamisen lykkäämisen tyhmyydestä

2011-01-20T17:57:00.002+02:00

Minulla on vahva taipumus lykätä sellaisten asioiden hoitamista, jotka ovat joko minulle vaikeita tai vastenmielisiä. Eilen päivällä päätin pyhästi hoitaa kaksi asiaa illalla. Illalla päätin, että hoidan nämä asiat aamulla. Nukkumaan mennessäni pohdin näitä asioita ja mietin, että toivottavasti muistan.

Ja muistinhan minä, liiankin hyvin ja "koko" yön. Heräilin siis jatkuvasti nähden unia näistä kahdesta asiasta. Aamulla ylös noustessani olin ihan poikki JA taatusti muistin nämä kaksi asiaa. En kuitenkaan väsymykseni vuoksi jaksanut hoitaa asioita, vaan lykkäsin ne iltapäivään. Aamupäivän stressasin. Iltapäivällä minulla meni noin 10-15 minuttia hoitaa nämä molemmat asiat. Kuka on tyhmä?!

Olen uskomattoman monta kertaa todennut itselleni, että hoida haastavat asiat heti tai ainakin mahdollisimman pian. Jokainen lykkäys kasvattaa asioiden vaikeutta (henkisellä tasolla) ja stressiastetta lumivyöryn lailla.

Opinkohan tästä kerrasta?

Tilan kaipuu

2011-01-19T18:27:00.002+02:00

Minusta tuntuu usein, että kaipaan vääriä asioita. Kaipaan asioita, jotka eivät ole tässä yhteiskunnassa, tässä ajassa suositeltavia valintoja tai toimintatapoja. Yksi niistä on tilan kaipuu.

Nykyäänhän suuntauksena ja tavoitteena on se, että ihmiset muuttaisivat asumaan ahtaasti kasvukeskuksiin. Lähiöitä tiivistetetään, viheralueita supistetaan ja karsitaan tehokkuuden nimissä. Asunnot rakennetaan ahtaiksi, minkä jälkeen ne ovat silti edelleen ylihintaisia. Harvalla on varaa oikeasti tilavaan asuntoon hintojen noustessa tasaisesti, ja työpaikat on nekin sullottu jo muutenkin ahtaisiin ja ruuhkaisiin kasvukeskuksiin.

En minä silti asunnon neliöitä kaipaa, mahdun pienehköönkin tilaan. Kaipaan väljyyttä. Tarvitsen oman tilan, jossa koen olevani turvassa. Kotini onkin sellainen. Jos asuisin kimpassa muiden ihmisten kanssa, tarvitsisin silti oman koloseni, oman paikkani, ja tämä olisi ongelma. Asunnot ovat niin pieniä, että toiseen törmää jatkuvasti, minkä itse koen ajan myötä raskaaksi. En tiedä, miksi olen niin herkkä, että muiden jatkuva läsnäolo samassa, pienessä tilassa rasittaa.

Pieni asunto voisi kuitenkin menetellä, jos sen ympärillä on tilaa. Minusta on jotenkin kamalaa, että ympärillä hyörii ja pyörii jatkuvasti valtavat ihmismassat. Oma tila rajoittuu omaan asuntoon ja sen ulkopuolella käy kuhina: kulkijaa löytyy joka lähtöön, niitä pelottaviakin. Naapureita on niin monta, että en edes tarkalleen tiedä lukumäärää. Ulkona ei ole mitään omaa rauhallista tilaa, on vain ihmismuurahaisten polkuja ja kekoja. En viihdy.

Olisi mukavaa ja helppoa olla ihminen, joka tuntisi olonsa kotoisaksi ihmisten keskuudessa ja joka ei tarvitsisi omaa tilaa ja rauhaa. Silloin minullekin olisi paikka ja ratkaisu: se olisi lähiö muiden kulkijoiden keskuudessa. Nyt vain kaipaan tilaa joko kotiini tai mieluiten sen ympärille (omaa pihaa, lähimetsää), omaa rauhaa, hiljaisuutta ja rajoitetusti ihmisiä.

On ikävä tietää, millainen olisi se oma ihanne asuinympäristö, kun sellaisen saavuttaminen tuntuu utopialta. Enkä minä edes välttämättä ihannettani tarvitse, mutta nykyistä enemmän väljyyttä kyllä. Olen kasvanut väljyydessä ja metsissä, se on se syvin minä, oma paikkani, oma elämäni. Itseään voi yrittää muuttaa, mutta syvintä olemustaan ei. Kyllä sen tuntee, millainen sen oman ympäristön pitäisi olla.

Polvillaan

2011-01-17T13:39:00.003+02:00

Väittävät, että ihminen tajuaa elämänsä ja mahdollisuuksiensa rajallisuuden noin 40-44 vuotiaana (onneksi blogissa ei tarvita lähdeviitteitä). Minulla tuohon ikään ja ehkä noiden rajallisuuksien ymmärtämiseenkin on vielä matkaa, mutta omaan fyysiseen rajallisuuteeni olen jo törmännyt. Ja se koskee, siis sekä kirjaimellisesti kehossani että henkisesti.

Ensin kuitenkin positiivisempi fyysinen katsaus: minulla on ollut selkävaivaa, mutta se on mennyt selvästi parempaan suuntaan. Pystyn tekemään jo lähes kaikkea, mitä haluankin ja se on riittävästi! Olen iloinen. Terve (tai melkein terve) selkä on iso asia.

Muuten olenkin nyt polvillani, mutta vain henkisesti. Fyysisesti polviini todennäköisesti kyseinen asento sattuisi. Ovathan polveni pienesti vaivanneet jo vuosia, mutta nyt ne ovat ottaneet nokkiinsa selvästi pahemmin. Otan portaissa tukea, istumasta ponnistan ylös mahdollisimman paljon käsivoimin. Tunnen oloni kuin jo ikääntyneeksi mummoksi, joka etsii katseellaan tukea, jotta pysyisi jaloillaan. Minä tosin vain varon polviani, voimani riittävät kyllä.

Olen varma, että vika on rustoissani, ne eivät ole enää kunnossa. Kummallista on tosin se, että oirehtimiseni vähenee toisinaan huomattavasti. Hyvän jakson jälkeen todennäköisesti innostun hyppimään liikaa, jolloin olen taas lähtöpisteessä, kuten nyt. Ei olisi pitänyt innostua ja hyppiä.

Minun pitäisi vahvistaa jalkojeni lihaksia, olen tiennyt sen jo pitkään. Se on vain vaikeaa. Kuntosalilaitteista ja -liikkeistä tiedän vain yhden, joka ei tunnu polvissa (polven ojennus). Kyykyt esimerkiksi tuntuvat pelottavilta ja joskus ne sattuvatkin. Pitäisi keksiä kotiversio tuosta polven ojennuksesta, jotta sitä voisi tehdä monta kertaa viikossa kotona.

Jotkut tuntuvat vannovan kävelyn nimiin, itse en osaa sanoa, auttaako se. Olen nyt kävellyt vähemmän, kun olen hoitanut "lenkkini" sukset jalassa, onkohan se yhdessä vähäiseen jalkojen voimaharjoitteluun tehnyt viime aikoina pahaa? Lisäravinteitahan voisin kokeilla ja täytyy sanoa, että kokeilenkin. En ole koskaan uskonut siihen, että jotkut hainrustovalmisteet oikeasti voisivat auttaa, mutta nyt on kai pakko kokeilla. Lisäksi olen huomannut, että lämpö (eli kuumavesipullo) tekee polvista vetreämmät ja vähemmän kipuilevat.

Koen polvieni oireilun suureksi uhkaksi harrastuksilleni. Liikunta on aina ollut minulle tosi tärkeä henkireikä ja mikä tahansa uhka sitä kohtaan on minulle iso asia. Minulla on eräs harrastus, jossa erityisesti tarvitsen polviani ja joka myös kuormittaa polviani. Kysynkin nyt itseltäni, että pitäisikö minun luopua siitä? En uskalla ajatella asiaa. Vielä.

Treeniä, treeniä!

2011-01-13T15:39:00.002+02:00

Olen onnistunut täyttämään kalenterini. Ajattelin, että minullahan on nyt aikaa, joten teenpä kaikenlaista mukavaa, mutta nyt kun suunnitelmani ovat toteutumassa, olen huomannut liiallisuutta. Valitsemani harrastukset ovat liikunnallisia ja kun niihin yhdistää ns. hyötyliikunnan, lopputuloksena on paljon liikuntaa. Ja silti haluaisin vielä ehtiä hiihtämään. Miten tässä näin kävi?

Minulla on tavoitteena kohottaa kuntoani kesään mennessä, jolloin voisin kenties hyödyntää parempaa kuntoani erään haaveeni toteuttamisessa. Olen nyt kuitenkin oivaltanut, että eihän siitä mitään tule, jos rikon tai ylirasitan itseni ennen kesää!

En kuitenkaan osaa karsia... enhän halua jättää mitään pois, vaan haluan tehdä kaikkea. No, pitää tunnustella omaa oloani, jaksamistani ja muistaa maltti. Nyt kun ajattelen viime viikkoa, niin mahtuuhan siihen kaksi lepopäivääkin. Sehän on ihan hyvä, kun ei kaikki liikuntani kuitenkaan rankkaa ole. En vain ole erityisen vahva ja hyväkuntoinen, joten en pysty rehkimäänkään hurjasti.

--
Päivän pieni ilo: Pesin uunini. Oho. En olisi uskonut tätä päivää vielä näkeväni, vaikka ei tuo urakka edes mitenkään erityisen pitkään kestänyt (peukaloon tuli tosin rakko). Joskus Kuluttaja-lehdestä luin uuninpuhdistusaineiden testin, jossa testin voitti mäntynestesaippua. Siispä pesin uunini mäntynestesaippualla männyn tuoksuja haistellen. Uunini puhdistui tosi hyvin! Suosittelen!

Uusi vuosi, uudet kujeet

2011-01-05T13:50:00.003+02:00

Hyvää alkanutta vuotta! Nyt kun olen sanonut itselleni "uusi vuosi, uudet kujeet", minusta on myös oikeasti tuntunut siltä. Että en enää toista aiempia vuosia. Se tuntuu hyvältä. Arjessani tapahtuu muutoksia, mutta en pidä sitä kuitenkaan suurimpana muutoksena - koen, että suurin muutos on tapahtunut itsessäni. Erityisesti siinä, miten suhtaudun itseeni, tulevaan, kaikkeen. Miten olen tässä hetkessä. Miten elän pääni sisällä.

Oma vuosi vaihtui nukkumisen merkeissä. Kyllä, olin niin väsynyt, että en jaksanut kiinnostua paukkeesta ja ihmisistä, vaan nukuin. Se taisi ollakin ensimmäinen kerta sitten lapsuuden, kun vietin tällaisen uuden vuoden, mutta en kokenut mitään tarvetta tehdä mitään erityistä sen vuoksi, että on jokin tietty ajankohta. Juhlin sitten pirteämpänä joskus toiste, kun minusta tuntuu siltä.

Olen nauttinut olostani. Olen ollut lomalla ja tehnyt kaikenlaista mukavaa: viettänyt joulua hyvässä seurassa, hiihtänyt, pyöräillyt, kävellyt, lueskellut, neulonut, katsellut TV-ohjelmia... Siinä sivussa olen hieman siivonnut ja suunnitellut tulevaa. Mikäpä tässä on ollut ollessa, kun sääkin on suosinut ja on ollut todella kaunista.

--
Päivän pieni ilo: sain vihdoin siivottua ja pestyä jääkaapin oikein kunnolla. On hävettävää tunnustaa, että jouduin käyttämään siinä jopa saippuavillaa.

Joulutunnelmissa

2010-12-23T20:08:00.002+02:00

Pakkanen nipistää poskea. Puut on kuorrutettu lumella, maa on valkoisen peiton alla. Ilma on raikasta hengittää ja auringon valo on sinistä ja hämyistä. Minä reippailen ulkona, kirmaan sisälle. Syön jotain hyvää, nautin glögiä peiton alla. Lueskelen hyvää kirjaa, nautin olostani. Sauna on lämpenemässä. Minulla on hyvä ja rauhallinen olo. Toivottavasti teilläkin.

Kauneutta, rauhaa ja runsaasti hyvää mieltä joulun viettoihinne!

Vanhanaikaista ajanhallintaa

2010-12-21T11:15:00.002+02:00

Näin eräässä kaupassa nätin ja käytännöllisen näköisen kalenterin, joten ostin sen, ihan heräteostoksena. Olin aiemmin pohtinut, miten kirjaan ensi vuoden menojani, sähköisesti (niin kuin ennen) vai ihan paperiseen kalenteriin, mutta en ollut osannut päättää. Puhelimen kalenteri on toiminut oikein mainiosti, mutta siitä on jotenkin vaikeampaa hahmottaa laajempia ajanjaksoja. Ja sitä paitsi sievässä, paperisessa kalenterissa on jotain varsin suloista (ja hitaampaa).

Itsellenihän ihanne olisi se, että kalenteria ei tarvitsisi ollenkaan. Se ei ole kuitenkaan tässä vaiheessa mahdollista, joten jotain täytyy tehdä. Saa nähdä, miten sopeudun puhelinkalenterin käyttäjästä paperiseen versioon: itse asiassa luulen jatkossakin käyttäväni puhelimen kalenteria joihinkin asioihin, erityisesti ehkä toistuviin arkimenoihin.

Ajatus omasta söpöstä kalenterista on jotenkin hassu ja lapsellinen. Vielä hassummalta tuntuu, kun mietin, miten mukavaa olisi laittaa siihen tarroja. Onneksi tämäkin asia on sellainen, jossa ei tarvitse koskaan "aikuistua" :)

Katse kohti tulevaa

2010-12-20T13:37:00.002+02:00

Olen viime aikoina katsellut tulevaan. En kuitenkaan siten, että eläisin tulevaisuudessa, vaan olen tehnyt nyt asioita siten, että katse on positiivisesti eteenpäin. En ole murehtinut juurikaan menneitä, mutta en ole murehtinut tulevaakaan. Olen tehnyt ja ollut tässä hetkessä luottaen tulevaan. Se on tuntunut tosi hyvältä.

Totta puhuen en olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että voisin murehtia menneitä ja tulevia vähemmän. Olen aina pitänyt itseäni murehtijana, ja murehtiminen on ollut iso osa minua, liian iso osa. Silti olen nyt onnistunut pääsemaan tilanteeseen, jossa murehdin aiempaa selvästi vähemmän. Se on siis mahdollista!

Syitä tälle positiiviselle kehitykselle voisin luetella useita. Tärkein lienee kuitenkin jonkinlainen kasvaminen, oivaltaminen, herääminen. Käytännön elämän muutokset siivittävät asioita eteenpäin. Olen liikkeessä, jolloin täytyykin katsella eteenpäin, jotta näkee, minne menee.

Samalla olen huomannut vahvan tarpeeni tarrautua asioihin heikentyneen! Minulla ei ole enää niin suurta tarvetta pitää kiinni vanhasta (ja toimimattomasta), vaan olen kiinnostuneempi uusista tuulista. Tietysti haluan pitää kiinni hyvistä ja itselleni tärkeistä asioista (ja ehkä jopa enemmän kuin ennen!), mutta irrottautuminen ikävämmistä asioista ei enää tuota niin suurta tuskaa kuin mitä sellainen olisi joskus aiemmin tuottanut. Luopuminen tuo toki haikeutta, mutta enää en tunne tarvetta pitää kiinni vanhasta ja turvallisesta vain siksi, että niin olisi turvallisinta. Nyt minua kiinnostaa se, että tukeeko jokin asia arvojani ja tavoitteitani.

Samalla myös kiinnittymiseni materiaan on hellittänyt. Pidän edelleen kiinni materiasta, jota koen oikeasti tarvitsevani, mutta vähänkin turhemmasta on helpompi luopua kuin aiemmin.

Luulisin vapauden lisääntyvän sen myötä, kun ei kiinnity liikaa asioihin, jotka eivät omalle arvokartalle mahdu. Elämään löytyy runko niiden oikeasti tärkeiden asioiden ympärille, ja se runko on omalla kohdallani varsin yksinkertainen. Minulle riittää tietyt perusasiat, ne itselleni tärkeät asiat. Käytännön elämässäni en toki pääse kaikkea itselleni tärkeää toteuttamaan tällä hetkellä, mutta tiedänpähän, mitä tavoitella ja mihin ei kannata takertua.

Vaikka minulla onkin nyt luottavainen olo tulevan suhteen, pelkään silti tosi paljon sitä, että en pääse elämään eräitä itselleni tosi tärkeitä asioita. Pelkään olosuhteita, joihin en voi vaikuttaa ja jotka voivat heittää tai jumittaa.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

2010-12-18T14:09:00.002+02:00

Onneksi kirjat on keksitty! Mikäpä olisi näin talvisena päivänä ja iltana mukavampaa kuin sukeltaa uusiin ja ihmeellisiin maailmoihin, ajatuksiin ja tunnelmiin. Khaled Hosseinin kirja Tuhat loistavaa aurinkoa osoittautui mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi erityisesti siksi, että kirja toi minulle jotain uutta eli tuulahduksen vieraasta kulttuurista.

Kirja kertoo kahdesta afganistanilaisnaisesta, heidän kohtalostaan ja ystävyydestään talebanien hallitsemana aikana. Naisilla ei ole juuri valtaa siihen, kenelle heidät naitetaan, ja tämä hallitseekin naisten elämää. Avioliiton myötä miehestä tulee naisten "hallitsija" ja kurittaja - onkin raskasta lukea väkivaltaisesta ja ankeasta avioliitosta. Toisaalta kaiken lyömisen ja henkisen väkivallan takana loistaa naisten kehittyvä ystävyys ja muutama muukin toivoa herättävä asia.

Toisaalta kirja antaa myös näkymän Afganistanista mullistuksen aikana. Kirja tarjoaa näkymän maan sisältä käsin, kun me voimme lukea uutisia Afganistanista yleensä ikään kuin ulkopuolelta katsottuna, raportoituna.

Kirjan tarina on mielenkiintoinen ja uskottava. Näkökulma, eli naisten elämä Afganistanissa heidän näkökulmastaan katsottuna on uusi ja raikas. On myös kiinnostavaa kurkistaa Afganistaniin, maahan, josta uutiset ovat melkein poikkeuksetta jossain määrin synkkäsävyisiä.

Pisarana meressä

2010-12-15T09:50:00.003+02:00

Olen viime aikoina tuntenut ja ymmärtänyt oman pienuuteni. Olen tuntenut, miten pieni pisara meressä olen, miten mitätön oma elämäntaipaleeni tavallaan onkaan. Se on merkityksellinen oikeastaan ainoastaan itselleni (yhdelle miljardeista tällä pallolla) ja muutamalle läheiselleni. Niin se vain on ja niin sen tavallaan kuuluukin olla.

En toki ole kuvitellut itsestäni suuria aiemminkaan. Tiedän, että en ole oikeastaan juuri missään erityisen hyvä, olen monessa asiassa keskinkertainen tai riittävän hyvä ja joissain asioissa huono. Eli olen ihan tavallinen tallaaja, niin kuin me kaikki ollaan. Olen vain pisara ja samalla kuitenkin riittävän hyvä ja merkityksellinen.

Näitä miettiessäni olen myös ymmärtänyt, että minä todellakin elän omaa elämääni ja olen oman elämäni tärkein henkilö. Jos minua ei olisi, minulla ei myöskään olisi minulle tärkeitä henkilöitä, elän siis itseni kautta, niin kuin kuuluukin. Olenko siis keskittynyt riittävästi omaan elämääni, elämiseeni, koska olen ainoa henkilö, joka voi ohjata elämäni venettä? Vai olenko antanut elämäni ohjaksia liikaa muille tahoille?

Ei minun valinnoistani ole juuri kukaan kiinnostunut, se on todellakin totta. On helppo kuvitella olevansa suurempi ja merkityksellisempi kuin onkaan, vaikka todellisuudessa onkin "vain" ihan tavallinen ihminen iloineen ja suruineen. On helppoa yrittää ammentaa itselleen suurempaa merkitystä jonkun toisen ihmisen kautta. Ihmisten kautta saa huomiota ja itsetunnolleen pönkitystä, mutta ei se sitä poista, että on loppujen lopuksi "vain" pisara meressä ja loppujen lopuksi toisen elämä on todellakin toisen elämä. Oma elämä on se oma juttu. Niin se ainakin pitäisi olla.

---
Päivän pieni ilo: ulkona on tosi kaunista ja olen löytänyt talvipyöräilyn ilon!

Särkyä ja kuurin välttelyä

2010-12-09T14:39:00.004+02:00

Olen aina kammoksunut suuresti kaikenlaisia hampaisiini kohdistuvia toimenpiteitä. Olen toisaalta ollut onnekas, kun olen selvinnyt muutaman pienen reiän paikkauksella ja hammaskiven poistolla. Minulta on myös melko nuorena poistettu lähes kaikki viisaudenhampaat, mikä on erittäin hyvä asia sikäli, että moinen toimenpide nykyään tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömältä - minusta on tullut järjettömän herkkä kaikkia kehooni kohdistuvia toimenpiteitä kohtaan. En siedä enää mitään, vaikka moinen herkkyys jotenkin järjettömältä tuntuukin (kärsiikö joku muukin tällaisesta?). Sitä toimenpiteessä syntyvää päänsisäistä paniikkia ja kehon tärinää en vain pääse pakoon.

Olen viime kuukaudet kärsinyt ikävästä ientulehduksesta, joka on kuitenkin enimmäkseen ollut siedettävää. Välillä se on äitynyt pahemmaksi, jolloin hampaiden harjaamisesta on tullut kidutushetkiä. Kyseessä on siis viisaudenhampaan alueen ikenen tulehdus, eli alueen puhdistaminen on hyvin hankalaa. Sain hammaslääkäriltä putsausohjeita ja antibioottireseptin, jonka voin käyttää, jos tulehdus ei hellitä... mutta...

En sitten millään haluaisi popsia antibiootteja, kun ei ole mitään takuuta, etteikö tulehdus tupsahtaisi parannuttuaan takaisin! Edellisestä antibioottikuuristani (eri vaivaan) on vuosia, enkä haluaisi sekoittaa kroppaani moisilla lääkkeillä - edellisellä kerrallakin vatsani meni sekaisin. Ehkä suhtaudun turhan nihkeästi lääkkeisiin, mutta olisi helpompaa suhtautua myönteisesti, jos tietäisi hoidon olevan ainoa vaihtoehto ja välttämätön...

Viisaudenhampaan poisto-operaatio on minulle henkisesti jotenkin aivan mahdoton ajatus, joten toivon tulehduksen vihdoin jossain välissä rauhoittuvan. Nyt ei kyllä hyvin mene, kun tulehduskipulääkettä (jota myös normaalisti herkän vatsani vuoksi välttelen) menee, erityisesti ennen hampaiden harjausta, jotta putsauksesta saisi edes jotenkin siedettävän hetken. Ruokakaan ei maistu, kun syöminen ei tunnu hyvältä.

Mitä haluan tällä vuodatuksellani sanoa? En kai mitään erityisempää kuin että kaikenlaiset vaivat ovat kyllä ikäviä ja sellaiset päivät, kun mitään paikkaa ei suuremmin kolota, ovat yhtä juhlaa. Nyt osaan ainakin arvostaa suun terveyttä, sitä, että kaikki on hyvin. Toivoisin itselleni lisää hurjia hermoja ja sietokykyä, jotta pystyisin hoitamaan näitä fyysisiä vaivoja vaivattomasti tai olemaan hoidettavana ilman hermoromahdusta. Ehkä elämä joskus opettaa.

Tästä huolimatta viime aikoina on ollut varsin kivaakin.

Pientä puuhastelua

2010-12-02T13:40:00.002+02:00

Aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Talvi on taas tullut ja pian on joulukin. Olen ollut tyytyväinen siitä, miten tasapainossa kalenterini on viime viikkoina ollut. Minulla on ollut juuri sopivasti tekemistä, vieläpä sopivan vaihtelevia tekemisiä. Olen tehnyt töitä, lueskellut kirjoja, liikkunut, nukkunut hyvin ja nähnyt ihmisiä. Olen alkanut jopa neuloa.

Juuri nyt tuntuu hyvältä tehdä kiireettömästi paljon, koska se estää minua murehtimasta ja pelkäämästä tulevaa. Toisaalta pysähtymisen hetketkään eivät ole lainkaan ikäviä, vaan saan paljon irti niistäkin. Pidän tästä hyvästä tasapainosta, mikä nyt vallitsee, ja toivonkin, että tämä tietynlainen aktiivinen vire jatkuisi myös ensi vuonna.

Osittain tämä aktiivinen vire johtuu lähestyvästä joulusta, joten toivon, että ensi vuosi ei tuo tullessaan liiallista paikalleen jämähtämistä yksinäisyyden kera. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki sujuu riittävän hyvin. Jos minä en luota siihen, kuka muka luottaisi puolestani?

--
En ole neulonut vuosiin, joten olen aloittanut mahdollisimman helposta päästä eli säärystimistä. Muistin oikean silmukan helposti, mutta nolosti tunnustan, että nurjaan silmukkaan etsin ohjetta netistä. Vielä suuremmaksi häpeäkseni tunnustan, että en ymmärtänyt ohjeita. Ihmettelin tovin, miksi en enää muista mokomaa silmukkaa, kun aikanaan olen tehnyt niitä paljon, joten otin säärystimenalkuni käteeni, tyhjensin pääni ja annoin käsieni tehdä. Ja kappas, nurja silmukka löytyi! Jostain liikemuistista tuo varmaankin tupsahti, kun en ajattelemalla sitä millään keksinyt. Pitäisi luottaa myös kehon viisauteen, ei pelkästään älylliseen pohdiskeluun.

Olen nyt hirmu innostunut neulomisesta, joten pitää alkaa etsiä helppoja ohjeita. Aikanaan minulla ei ollut kärsivällisyyttä suunnitella ja tehdä tekeleitäni loppuun, mutta uskon nyt "aikuistuneeni": luultavasti saan jopa joskus jotain valmista! (Kun nyt ensin oppisin tekemään edes jotain perusjuttuja...)

Iloa pakkasesta

2010-11-23T14:53:00.003+02:00

Talvi on tullut ja minä olen nauttinut siitä. Olen viime vuosina löytänyt (taas?) talvi-ilon, lumen ja pakkasen hyvät puolet. Nautin, kun lumen myötä maisema kirkastuu ja näyttää kuin uudelta.

Syksyn räntäloskakausi harmittaa minua joka vuosi yhtä paljon. Se on minulle se hankalin aika, en koe sitä mitenkään "omakseni". Se on ikävä kausi, kuin ikävä vieras, joka on pakko elää läpi. Sen jälkeen helpottaa, ainakin toivottavasti.

Talviviihtymistäni on auttanut suunnattomasti ihanat ja lämpimät varusteet. Olenkin viime vuosina saanut tai ostanut pehmoisia tumppuja, villasukkia, myssyjä ja huiveja. Viime talvena ostamani huopikkaatkin ovat mahtavat, parhaat kengät heti eräiden lapsuuden kenkieni jälkeen (joita ei tietenkään ole enää vuosikausiin ollut). Minulta oikeastaan puuttuu vain sellainen takki, jonka kokisin omakseni. Tiedän, millainen se olisi, mutta kaupat eivät sellaisia myy. Jatkan siis vielä etsintöjäni takin osalta.

Toivottavasti ehtisin ensi viikonloppuna ulkoilemaan oikein kunnolla. Pakkasessa ulkoilun jälkeen on ihan erityisen mukavaa käpertyä sohvalle peiton alle lämpimään jotain hyvää napostellen.

Epämukavaan tilanteeseen valmistautuminen

2010-11-22T11:12:00.005+02:00

Olen huomannut tilanteita, joissa heittäydyn todella negatiiviseksi. Vatvon ihan kohtuuttoman paljon tällaisten tilanteiden negatiivisia puolia, mistä ei ole minulle muuta kuin haittaa. Ihan hiljattain jouduin menemään itselleni epämiellyttävään tilaisuuteen, mitä tyypilliseen tapaani pohjustin kaikenlaisella negatiivisella pohdinnalla sekä itseni ja muiden syyttelyllä... kunnes huomasin, mitä olin tekemässä.

Pysäytin mieleni negatiivisen myllyn. Tajusin, että tuleva, itselleni epämiellyttävä tilaisuus tuntuu minusta etukäteenkin ikävältä, vaikka enhän minä edes vielä ole kyseisessä tilaisuudessa. Eli tavallaan pitkitän ikävää tilaisuutta pidemmäksi kuin olisi tarpeenkaan. Mietin rauhallisesti, miksi kyseinen tilaisuus on minulle niin ikävä ja ymmärsin, että tilaisuuden epämukavuus minulle ei ole kenenkään vika. En vain yksinkertaisesti viihdy moisissa. Ei siitä tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä.

Siispä kun olin selvittänyt itselleni epämukavuuteni syyn, päätin unohtaa koko asian. Ennen tilaisuutta rauhoittelin mieltäni hengittämällä rauhassa silmät kiinni istuen ja miettimällä asioita, joista olen kiitollinen. Mieleni rauhoittui ja minut valtasi hyvä mieli. Menin itse tilaisuuteen.

Jälkeenpäin pohdin, että vaikka en erityisesti viihtynytkään tilaisuudessa, niin löysin sieltä paljon mukaviakin hetkiä. Koin, että kaikki meni paljon paremmin, kun en ollut ladannut mieleeni etukäteen paljon negatiivisia odotuksia, vaan menin paikalle rauhallisin ja avoimin mielin. Otin tilanteen vastaan sellaisenaan kuin se tuli, eli lyhyesti sanottuna: menin, tein ja palasin kotiin. Selvisin siis vähin tuntein ja ennen kaikkea vähin negatiivisin tuntein. Tämä oli minulle uutta.

Käytän tätä menetelmää varmasti jatkossakin. On mahtavaa, jos pystyy selviytymään jännittävistä ja negatiivisia tunteita herättävistä tapahtumista mahdollisimman vähin negatiivisin tuntein. Oikeastaanhan meillä on monia asioita, joita pitää tehdä, mutta ne ovat tavalla tai toisella epämiellyttäviä. Tekemättä jättäminen on monesti se kaikkein huonoin vaihtoehto seurausten kannalta, joten kun saa ikävät tunteet painettua mahdollisimman vähiin, pakolliset asiat saa hoidettua mahdollisimman kivuttomasti ja elämä voi jatkua. Epämiellyttävä tilanne on useimmiten sellainen, että se ei maata kaada, kunhan sen hoitaa. Kukaan (itsekään) ei muista sitä enää jonkin ajan päästä. Itse rakennettua tunnemyllerrystä ei tarvita.

Tiedän, miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu

2010-11-15T15:45:00.002+02:00

En tiedä, miten hämmennykseni ilmaisisin. Luulisi, että monen työvuoden jälkeen olisin tietoinen työnantajani tarjoamista eduista ynnä muusta vastaavasta, mutta enpä ole ollut. Etuja on jäänyt käyttämättä, kun en ole tiennyt niiden olemassaolosta. En kai oikein voi itseäni syyttää, kun en ole tiedon puutteessa voinut vaatia (ei voi vaatia sellaista, mitä ei tiedä), eikä toisaalta kai voi vaatia, että työnantaja on käsi ojossa tarjoamassa etujaan. Ilman tuli siis jäätyä, mikä ärsyttää. Harmittaa toki myös taloudellinen tappio, joka sekään ei ole kovin pieni.

Ei nämä epäkohdat ja harmitukset yhteen asiaan toki jää. Olen tietysti iloinen, että armas työnantajani on päättänyt tukea työkaveriani hänen opinnoissaan. Itsehän jäin ilman tukea, en saanut tukea edes palkattomasti, eli siis en yhtään mitään. Tutkinnot ovat toki erit, mutta molemmat ovat alaan liittyvää jatko-opiskelua. Olen sanaton. Jos olisin eräänä tiettynä hetkenä törmännyt näistä asioista päättäviin henkilöihin, en olisi ollut sanaton enkä todennäköisesti toimetonkaan.

Miksi loukkaannun siitä, kun minulle sanotaan, että opintoni eivät hyödytä työnantajaa? Juuri minun opintoni, mutta saman kaltaista työtä paiskiva työkaverini opinnot siis hyödyttävät? Varsinkin, kun kauniissa puheissa sanotaan, että työntekijänkin etu painaa näissä asioissa. Hyödyttävätkö omat jatko-opintoni minua urallani eteenpäin? Kyllä, sen ne tekevät (enemmänkin kuin työkaverini, jos vertailu sallitaan), jos saan ne loppuun suoritettua. Tai eihän tuota varmaksi voi sanoa, mutta uuden tutkinnon arvo on oikeasti monta kertaa painavampi nykyiseen tutkintooni verrattuna, sen miten työnantajapuoli asian näkee, on asia erikseen.

Näistä ja muutamasta muustakin asiasta viisastuneena haluan sanoa:
Vaatikaa oikeuksianne!

Vaatikaa ensimmäisen kerran, toisen, kolmannen ja kymmenenen kerran ja aivan erityisesti, jos olette tietoisia työnantajanne yleisistä käytännöistä ja ne eivät toteudu kohdallanne. Vaatikaa aina perusteluja kielteisiin päätöksiin ja kohdistakaa vaatimuksenne seuraavaan osoitteeseen, jos ensimmäinen ei tuota tulosta. Jos ei toinenkaan auta, siirtykää seuraavaan.

Korostan omalla kohdallani sitä, että aina, kun olen pyytänyt jotain (työaikajoustoa, työvälineitä, mitä tahansa), minulla on ollut erittäin hyvät perustelut pyynnöilleni. Olen lisäksi aina miettinyt, miten pyyntöni vaikuttavat töideni hoitoon ihan kaikista pienistäkin käytännön asioista lähtien. Kaikki pyyntöni ovat olleet siis hyvin tarkkaan harkittuja ja punnittuja joka kantilta. Ikään kuin valmiiksi mietittyjä paketteja.

En tiedä, kannattaako hankalaksi ja vaativaksi työntekijäksi heittäytyminen, mutta liika vaatimattomuus ei ainakaan kaunista, vaan tekee nöyräksi typerykseksi, joka jää aina ilman. Liika kiltteys ei kannata työelämässäkään.

Tyynenä hetkenä

2010-11-09T11:51:00.003+02:00

Olen ollut jollain tapaa tyyni ja tyytyväinen, mikä hiljentää minut. Ei ole ollut valitettavaa, joka näyttää olevan yksi suurimmista kimmokkeista kirjoittamiselleni - valitettavasti. Olisi mukava kirjoittaa enemmän pienistä iloista, innostuksista, hehkutuksista, mutta noissa mielentiloissa tyydyn helposti "vain" myhäilemään tyytyväisenä itsekseni sohvan perukoilla.

Kaipaan läsnäolo-harjoituksia. Kirjojen lukeminen on tökkinyt, en tiedä miksi. Yleensä lukemisintoni seuraa mielialojani: kun on kurja mieli, ei luetuta. Nyt on hyvä mieli ja kirjaan on vaikea tarttua. Tästä harmistuneena tartuin kuitenkin kirjaan, joka takuuvarmasti tempaisee mukaansa (Wallander- sarjan kirja), jos se vaikka tästä taas alkaisi sujua, nuo lasnäolo-harjoituksetkin.

Hidasta elämää -blogissa on paljon hyviä kirjoituksia, mutta kirjoitus "Miten hidastaa tässä yhteiskunnassa?" herätti erityisesti mielenkiintoni. Minua kiinnostaa, miten käytännössä voisin tasapainottaa elämäni eri osa-alueita ja juosta vähemmän oravanpyörässä. En tarkoita tällä nyt sitä, että haluaisin vain laiskotella, vaan haluaisin kohdistaa tekemistäni enemmän itselleni merkityksellisiin asioihin ja tehdä töitä sen verran kuin mitä minun oikeasti tarvitsee (jolloin myös tietysti jaksan paremmin, olen tehokkaampi, motivoituneempi yms.).

En olisi uskonut, että työaikalaissa voisi olla tuollainen kohta:
”Jos työntekijä haluaa muista sosiaalisista tai terveydellisistä syistä tehdä työtä säännöllistä työaikaa lyhyemmän ajan, työnantajan on pyrittävä järjestämään työt niin, että työntekijä voi tehdä osa-aikatyötä.”

Tuohan on suorastaan kannustus siihen, että voisi keventää, jos ei enää oikein jaksa tai jos elämässä on muita aikaa vaativia asioita (kuten lapset, opiskelu)! Kuulostaa mahtavalta. Omalla kohdallani tuo ei kuitenkaan onnistunut, vaikka mielestäni minulla hyvät syyt olivatkin. Työnantajia on joka lähtöön.

Nautin omasta tyynestä hetkestäni. Odottelen lumisadetta ja talvea. On mukavaa, kun pakkanen nipistää poskesta.

---
Päivän pieni ilo: Olen viime aikoina tehnyt jotain ihan uusia asioita. Lisäksi olen saanut tiettyjä projekteja päätökseen, tehnyt kaiken kaikkiaan tosi mielekkäitä asioita ja jättänyt kiireellisemmät ajat taakse. On kivaa.

Toiveiden toteutumisesta

2010-11-03T10:33:00.003+02:00

Kaikilla meistä on varmasti lukuisia toiveita mielen sopukoissa odottamassa toteutumistaan. Osa tietysti toteutuu, osa ei. Minun on tunnustettava, että minulla on toteutunut parikin tosi merkityksellistä, isoa toivetta viime vuosina, ja olen siitä kiitollinen. En kuitenkaan ole täysin ymmärtänyt tätä, kun ne toiveet eivät ole toteutuneet ihan sellaisina kuin olen ajatellut.

Harva asia elämässä on täydellinen, asioilla tuppaa olemaan ne molemmat puolensa, positiiviset ja negatiiviset. Jos esimerkiksi toivoo tapaavansa uuden, tietynlaisen (esimerkiksi samat elämänarvot omaavan) ihmisen, hänellä on myös huonot puolensa, kuten kaikilla meillä. Eli samassa paketissa tulee ne hyvät ja huonot puolet, koska ihminen on aina kokonaisuus.

Samoin jos toivoo löytävänsä esimerkiksi kivan harrastuksen, voi yllättyä, mitä kaikkea ikävääkin se voi sisältää. Se voi esimerkiksi viedä ajoittain enemmän aikaa kuin toivoisi tai henkilöiden välinen kemia voi tökkiä. Kaikki on mahdollista, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö se varsinainen toive - kiva harrastus - olisi toteutunut.

Pitäisikö toiveita siis yrittää määritellä tarkemmin vai rajaako se jo liikaa? Minä toivoin kivaa harrastusta ja sain sen, mutta siinä paketissa tuli muutakin. Siltä ei kai voi välttyä, näin olettaisin. Elämä on arvaamatonta. Ehkä kannattaa myös varoa, mitä tarkalleen ottaen toivoo ;)

Pimeys laskeutuu

2010-10-26T15:50:00.004+03:00

On taas se aika vuodesta, jolloin pimeyttä on tarjolla rutkasti enemmän kuin valoa. Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että se ei minuun juuri vaikuta, mutta väärässä olen. Se vaikuttaa. Aamulla herätessäni on pimeää, illalla pimeä tulee jo kovin aikaisin. Valoisaa aikaa näen viikonloppuna, ellen sitten ole liian väsynyt ja jää sohvalle. Niin, on häpeällistä tunnustaa, että olen ollut niin kiireinen, että viime viikonloppukin meni sisällä ollessa (siis se aika, joka oli vapaa-aikaani).

Aamuherätykseni ovat muuttuneet arkisiksi kidutushetkiksi. Tekee oikeasti ihan käsittämättömän pahaa herätä, koko kehossani päästäni puhumattakaan tuntuu ihan käsittämätön raskaus ja univaje riippumatta siitä, pajonko olen onnistunut nukkumaan. Ja minä olen nukkunut ihan hyvin, uni tulee mainiosti illallakin. Taitaisi se tulla keskellä päivääkin, jos sille antaisi mahdollisuuden. Siis ihan milloin vain.

Miltähän tuntuisi elää oman rytminsä mukaisesti tähän aikaan vuodesta? Nukkuisinko oikeasti enemmän? Luulen, että ainakin aamuisin uni venyisi, niin kuin se nytkin meinaa venyä. Kesällä minun on niin valtavan paljon helpompi herätä aamuisin kuin talvisin. Ihmettelen myös sitä, että jos joka aamu käyttää ihan mielettömän kasan tahdonvoimaa, jotta saa itsensä kuntoon työelämää varten, niin onko ihme, että väsyttää? Kyllähän tuollainen ponnistelu vie voimia. Varsinkin, kun tuollaisen aamun jälkeen koko päivä on ihan samaa sarjaa, eli uupumuksen vastaista taistoa, joka taukoaa vasta illalla sänkyyn mennessä alkaakseen taas aamulla uuden kierroksensa.

Tuntuu todella omituiselta ajatella, että itse asiassa ensi vuonna pääsen kokeilemaan tuota omaa rytmiäni. Oikeastaan en osaa edes kuvitella, että ei väsyttäisi tähän aikaan vuodesta, vaikka kaipa se on mahdollista. Miltähän sekin tuntuu, että arkisin näkee päivänvaloa?

---
Päivän pieni ilo: Eipä ainakaan unettomuus vaivaa.

Jotain on heräämässä..?

2010-10-15T14:01:00.002+03:00

Viikonlopun tullessa saatan minäkin herätä väsymyksestäni, mutta en tarkoita otsikollani sitä. Minulla on ollut tällä viikolla vahva "ennen suurta oivallusta" -olo. En osaa tuota oloa kovinkaan tarkkaan selittää, mutta tuntuu kuin jotain olisi tulossa, jotain merkityksellistä.

Minulla on ollut stressin aiheita ja huolta ja vaikka en niitä koko ajan aktiivisesti pohdikaan, olen selvästi alitajuisesti työstänyt asioita. Olen esimerkiksi oivaltanut, että eräät "ongelmat" joiden parissa olen paininut viime viikot, näyttäytyvät sekä työelämässä että vapaa-ajalla yllättävän samalla tavalla. Täytyyhän sen kertoa jostain?! Kertoohan se, mutta mielenkiintoista on myös se, että ratkaisukeinot eivät ole todellakaan samat molemmilla elämänalueilla. Tai voisivat olla, mutta ei tarvitse olla. Se osoittaa mm. vaihtoehtojen olemassaolosta silloin, kun ei heti ymmärräkään, että vaihtoehtoja voi olla ja usein onkin.

Eräs tähän liittyvä suuri oivallukseni on ollut se, että vinksallaan oleviin asioihin pitää puuttua AJOISSA, mutta parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan. Mielenkiintoista on ollut se, että olen tutustunut ihmiseen, joka osaa tämä puolen oikein hyvin.

---
Päivän pieni ilo: iloitsen tietysti perjantaista, mutta myös siitä, että sain vihdoin hoidettua erään oikeasti ISON asian. Vihdoinkin. Asiat etenevät.

Väliaikaista stressiä

2010-10-12T14:40:00.002+03:00

Olen aivan poikki! Minulla on nyt menossa muutaman viikon (tai hieman pidemmänkin ajan) jakso, jolloin minulla on tekemistä aamusta iltaan. Arki-illatkin olen jo myynyt, mutta onneksi en viikonloppuja. Eli elämäni on viisi päivää juoksua ja kaksi lepoa. Riittääkö tuo lepo-jakso? Ei!

Olin viime viikonlopun tosi väsynyt. Uupumuksen verho alkoi aueta vasta sunnuntai-iltana, mikä lähinnä harmitti: mitä hyötyä on piristyä hetkeksi, jotta jaksaa töissä päivän-pari? Enemmän piristymisestä olisi iloa vapaa-ajalla. Nyt on taas kiire päällä ja olen ihan poikki ja on vasta tiistai. Tämä on älytöntä.

Töihin en toki voi vaikuttaa, se on mitä on, mutta vapaa-aikani olisi pitänyt jättää rennommaksi. Toisaalta taas luulin, että valitsemani vapaa-ajan tekemiset olisivat lataavia, innostavia ja hauskoja, mutta todellisuus on osoittautunut "hieman" toisenlaiseksi. Saan nyt vapaa-ajallakin maistaa kosolti pahaa mieltä ja stressiä, mutta sitoumukset estävät muuttamasta tilannetta nyt heti.

Ehkä tällainen ajankäyttö ei ajaisi uupumuksen ja pahan olon syövereihin, jos ne tekemiset olisivat mukavia ja innostavia, energisoivia. Mutta ei, minulla sekä työ- että vapaa-aika tökkivät. Molemmat tuovat minulle stressiä ja pahaa mieltä, negatiivista asennetta ja palautetta muilta ihmisiltä. Molempia teen (ainakin osoittain) vastentahtoisesti aivan kuin olisin suoritusrobotti, joka tekee asioita vain toisten mieliksi.

Eniten harmittaa harrastukseni, joka on herättämien tunteidensa perusteella veistetty ihan samasta puusta kuin työelämäkin. On hampaiden kiristystä, riitaa, stressiä omasta riittämättömyyden tunteesta, hiljaisia vaatimuksia ja väheksytyn osaan joutumista. Pitäisi olla lisäksi kiltti ja niellä kaikki ikävät asiat, jotta asiat sujuisivat edes sen vähän, mitä nyt. Miksihän edes vaivaudun?!

Tämä on älytöntä. Minuhan on pitänyt leppoistaa elämääni, suoda lepoa ja aikaa, jotta voisin paremmin! Siksi olenkin iloinen, että tämä stressi on "vain" väliaikaista. Toivon vain, että se ei aiheuta liikaa vahinkoja pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä se on sen jo tehnyt.

Erään päivän kalorit

2010-10-11T12:42:00.002+03:00

Ei, minä en laihduta. Minun ei edes tarvitse laihduttaa. Olen vain utelias tietämään kulutukseni ja ruoasta saamani kalorimäärän. Siitä syystä päätin eräänä päivänä mitata päivän aikana syömäni ruoan määrät ja kalorimäärät. Mittaaminen oli varsin vaivalloista, mutta hyvällä keittiövaa'alla tuo onnistui kuitenkin mainiosti. Netistä löytämieni ruokien kalorimäärien (kalorilaskurien) avulla sain laskettua päivän aikana syömäni kalorimäärän. Harmillista kyllä proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteen laskeminen ei onnistunut kuin aamiaisen ja lounaan osalta.

Koko päivän kalorimääräksi tuli vajaa 1700 kcal. Päivään kuului ei-niin-kuluttavien töiden lisäksi puolitoista tuntia hikiliikuntaa ja hieman kävelyä. Liikunnan määrän huomioiden yllätyin, kuinka vähän sainkaan kaloreita! Tällä liikuntamäärällä kokoiseni nainen "saisi" syödä käsittääkseni 2000 kalorin edestä, jopa enemmän.

Aamiaiseni sisälsi noin 400 kcal, oikeastaan yllättävän paljon siis. Proteiineja oli 15%, hiilihydraatteja 77% ja rasvaa 8%. (Käytännössä aamiaiseni oli puuropohjainen, johon olin lisännyt mm. hedelmiä.) Lounas meni selvästi karppihengessä (en ole karppaaja): proteiineja 28 %, hiilihydraatteja 9% ja rasvaa 63%. (Lounaani oli ruokaisa salaatti.) Kaloreita reilu 400.

Päivälliseni oli pikaisesti väsätty, vajaa 400 kilokaloria (karppihenkisempi kuin yleensä), jonka jälkeen riensin hikiliikuntaan. Oli hieman "vajaa" olo, olisin tarvinnut enemmän sapuskaa. Illalla mittailu ei enää oikein jaksanut kiinnostaa, kun väsyttikin, joten söin vain jotain helppoa ja pientä (jogurttia ja pähkinöitä), jonka jälkeen yritin kuitata nälkää jäätelöllä. Ei lähtenyt kunnolla. Ai niin, päivän aikana meni muutama suklaapalakin.

Yksi suurimmista yllätyksistäni oli se, kuinka paljon kaloreita tuli herkuista! Niitä tuli 400-500 eli aika reilu osa päivän kaloreista, vaikka en syönyt kuin "pari palaa" suklaata ja "pienen nokareen" jäätelöä. Toisaalta yllätyin, miten vähän kaloreita "oikeasta" ruoasta tulee, sitähän joutuu mättämään melkoisen kasan, jotta päivän kulutus täyttyy! Ei ihme, että väsyneenä päivänä suklaa houkuttelee... sillähän kuittaa helposti yhden aterian (mutta nälkä ei lähde). Herkut hämäävät tosi paljon: pieni koko sisältää paljon, silmät eivät selvästikään käsitä sitä.

Minulle jäi päivästä sellainen olo, että olisi pitänyt syödä enemmän. Ehkä kulutukseni on siis lähempänä kahtatuhatta, kun kuitenkin liikun aika paljon. Sapuskan laadusta en osaa sanoa vielä paljonkaan, mutta veikkaan, että rasvaa menee reilusti, kun en sitä mitenkään välttele. Se pitää mielestäni hyvin nälkää loitolla. Turhia hiilareita sen sijaan välttelen (paitsi tuleehan noita herkuista...). Proteiinin määrään on todennäköisesti syytä kiinnittää huomiota.

Aion pitää näitä tällaisia laskupäiviä muutamia, joiden jälkeen pystyn paremmin vetämään johtopäätöksiä omasta kulutuksestani ja siitä, syönkö tarpeeksi. Ongelmani taitaa nimittäin olla ennemmin se, että en syö tarpeeksi kuin että söisin liikaa. Tosin herkut näyttävät täyttävän kalorivajetta oikein "mainiosti", mutta se on vaikea nähdä positiivisena asiana. Toivottavasti saisin ensi kerralla myös tarkemmin mitattua noita proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteita, koska se on myös mielenkiintoinen asia.

Kuka minä olen?

2010-10-05T14:34:00.003+03:00

Minä ihmettelen edelleen, miten oma käsitykseni itsestäni ja muiden käsitykset minusta voivatkin erota toisistaan niin paljon. Siinähän on kaksi eri ihmistä, tai useampikin! Kuvittelenko itsestäni liikoja vai onko muiden näkemys minusta pahasti vinksallaan? Olen pohtinut tätä aihetta aiemminkin, mutta en voi olla hämmästelemättä uudelleen ja uudelleen sitä, miten ihmiset minut näkevätkään. Törmään tähän ongelmaan jatkuvasti. Olen siihen jo tosi kyllästynyt.

On ahdistavaa huomata, jos toinen pitää minua jotenkin huonona ja kelvottomana johonkin tehtävään, vaikka itse tietäisinkin olevani täysin kykenevä. Tähän asiaan olen törmännyt jatkuvasti, ja uskonkin, että itsetuntoni on saanut tästäkin liikaa kolahduksia. Varmaankin perinteisin esimerkki tällaisesta "väheksymisestä" on monet fyysisesti raskaammat toimet: pienikokoisena naisena erityisesti miesten voi olla vaikea käsittää, että jaksankin, pystynkin. Olen useammankin kerran tarttunut johonkin raskaaseen ja kantanut itse, vaikka olenkin kohdannut ensin epäuskoa ja tuhahtelua.

Olen myös varsin sinnikäs, vaikka sitä ei päältä päin voi nähdäkään. Taas kun olen kohdannut väheksyntää, että "et kuitenkaan jaksa", olen näyttänyt jaksavani. Minussa on sinnikkyyttä, jota voimistaa vahva henkinen kantti, vaikka toki minullakin (kuten kaikilla) rajansa on. Se raja vain voi olla erilainen samankokoisillakin ihmisillä.

Ongelmani on ollut se, että olen ehkä liian helposti antanut periksi muiden käsityksille ja antanut muiden hoidella minulle "sopimattomia" tehtäviä. Tai toisinsanoen: olen antanut muiden tarttua tarjolla oleviin mahdollisuuksiin. Minulla ei ole ollut myöskään teräviä kyynärpäitä ta sähäkkää kieltä, jolla laittaa "väheksyjät ruotuun". Uskon toisten ihmisten kunnioittavaan kohteluun.

Miten voi uskoa itseensä, jos törmää hymähtelyihin ja väheksyviin katseisiin, vaikka tietää olevansa täysin pystyvä, joskus jopa parempi kuin moni muu? Sisältähän se lähtee, pitää itse uskoa itseensä, niin muutkin saattavat uskoa. Minulla kanava sisältäni ulos on usein tukossa: ulkokuorenani on muuri, jonka taakse ei näe. Miten voi olettaa ihmisten näkevän minussa mitään muuta kuin ulkoisen kuoreni, joka ei kerro sisimmästäni paljonkaan?

Minun pitäisi opetella tuomaan sisintäni enemmän esille. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun siinä on ristiriitaisuutta ulkoisen olemuksen kanssa. Olen nimittäin enemmän kuin usein törmännyt siihen, että kun olen tuonut itseäni esille, ihmiset ovat yllättyneet. Olen tuohon yllättymiseenkin jo tosi kyllästynyt, kun minusta olisi vain mukavaa toimia omana itsenäni ja olla pystyvä myös muiden silmissä. Vaikka tokihan se riittää, että itse tietää olevansa pystyvä ja hyvä, mutta olisihan se mukavaa, jos siitä saisi vastakaikuakin, joka voisi johdattaa elämää eteenpäinkin. Että ei jäisi aina siksi sivustakatsojaksi, hennoksi naiseksi, joka on tyytyväinen tuossa noin, paikallaan, muiden porskuttaessa eteenpäin. Joskus olen haaveillut asioiden hoitamisesta siten, että vastapuoli ei näe minua. Silloin ulkonäköni ei määrittäisi minua liikaa.

Minua pidetään rauhallisena eli tyytyväisenä vallitsevin olosuhteisiin, vaikka sisimpäni on levoton ja janoaa uutta oppimista. Minä olen suopea ja hyväksyvä asioita kohtaan, joita hyväksyn ja siedän. Se EI tarkoita sitä, että siedän ja hyväksyn mitä tahansa, se EI tarkoita selkärangattomuutta. Tarvittaessa olen hyvinkin jämäkkä ja suorastaan julma, jos tarve vaatii.

Vaikka minä usein annankin epävarmaa kuvaa itsestäni, se EI tarkoita sitä, että olen epävarma joka asiassa. Minun reagointitapani saattaa olla epävarma, koska minä TARVITSEN aikaa päätöksilleni. Saatan vaikuttaa ehkä perinteisen (oravanpyöräisen) elämäntyylin kannattajalta, mutta se EI tarkoita sitä, että olisin joka mahdollisessa asiassa perinteinen (mitä ihmettä se taas sitten onkaan). Oikeastaan olen varsin utelias ja seikkailunhaluinen: liika jumiminen erityisesti epätyydyttävään aiheuttaa vain masennusta.

Saatan vaikuttaa ujolta, mutta se EI tarkoita sitä, että olen ujo. Minulla vain ei välttämättä ole oikeasti mitään sanottavaa. Saatan vaikuttaa siltä, että minua ei kiinnosta, mutta se ei tarkoita välttämättä sitä: ajatukseni lentävät ja keskittymiskykyni on vielä kehittymisasteella, joten todennäköisesti ajatukseni ovat vain käväisemässä jossain ihan muualla. Saatan näyttää sinisilmäiseltä, mutta EI kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä ulkonäöstäni ja tulkita ihan täysin NORMAALIA ystävällisyyttä kutsuksi hyväksikäyttöön.

Onneksi itsensä ilmaisussa voi kehittyä, vaikka se ei helppoa olekaan.

---
Päivän pieni ilo: saamani kasvin alut näyttävät hiljalleen piristyneen! Alkuun ne olivat kovin nuupahtaneita ja pelkäsin, että ne eivät selviytyisi. Eihän sitä vieläkään tiedä, mutta ovat ne sentään alusta jo selvinneet.

Ihmisellä kaksi puolta

2010-09-26T18:54:00.002+03:00

Keskustelin eräänä päivänä erittäin lempeältä vaikuttavan naisen kanssa. Hän hymyili lämpimästi ja kyseli minulta mukavia asioita. Hän oli empaattinen ja hymyileväinen, kuunteleva ja ymmärtäväinen. Yhtä lämpöä koko nainen.

Yhtäkkiä huomasin hänen puhuvan väärää tietoa. Minä tietysti ystävällisesti aloin korjata hänen tietojaan, koska hiljattain asiaan perehtyneenä olin aivan varma tiedoistani. Naisen ilme muuttui, empatian ja hymyn tilalle vaihtui jotain muuta. Voivatko kasvojen piirteetkin muuttua yhdessä hetkessä?

Hän suorastaan suuttui ja pysyi tiukasti omissa väärissä tiedoissaan suu tiukkana viivana. Minä yritin edelleen korjata asiaa, mutta en enää oikein osannut yhdistää empaattista ja hymyilevää naista suuttuneeseen, kovaan ja kylmään ihmishahmoon. Luovutin.

Empatia palasi, kun hän sai pitää kantansa. Hän jutteli minulle taas ystävällisesti ja empaattisesti. Ainakin periaatteessa. Jotain oli kuitenkin särkynyt. Minä en nähnyt hänessä enää mitään lämmintä ja aitoa, vain tyhjän kuoren, joka edusti jotain minulle vierasta.

---
Päivän pieni ilo: Minusta on aivan mahtavaa, että omenapuita omistavat ihmiset keräävät ylimääräisiä omenoitaan koreihin ja jättävät niitä kadunvarteen ohikulkijoiden otettaviksi. Kiitos heille! Kotimaiset omenat ovat ihan parhaita :)

Kiviseinästä kiitollisuuteen

2010-09-22T14:04:00.003+03:00

Olen hakannut päätäni kiviseinään. Siltä ainakin tuntuu. Toisin sanoen olen yrittänyt saada elämästäni toimivampaa ja ennen kaikkea mielekkäämpää, mutta olen aina törmännyt siihen, että työnantaja vastustaa kaikkia ehdotuksiani. Työnantajani mielestä on parempi olla sairaslomalla kuin saada kevennettyä työaikaa. Lisäksi työntekijän ei tarvitse mitenkään kehittää itseään eikä ammattitaitoaan. Ja sitten minun pitäisi olla motivoitunut? Sen jälkeen, kun mikään ei käy?

Olenkin ihan suunnattoman kiitollinen siitä, että meillä on kaikenlaisia työelämään liittyviä lakeja, kuten vanhemmuuteen liittyviä, opintovapaita, vuorotteluvapaita, osasairauspäivärahoja yms. Se on oikeasti mahtava asia, työntekijät pääsevät samalle viivalle riippumatta esimiehestä ja työnantajasta! Harvoin näitä tällaisia etuja tajuaa ennen kuin omalle kohdalle tulee tarve sellaiseen, on se tarve sitten millainen hyvänsä.

En ymmärrä esimerkiksi työnantajien nihkeyttä keventää työtaakkaa, jotta työntekijä jaksaisi paremmin. Millä perusteella sairasloma ja todellinen uupuminen hitane toipumisaikoineen on se parempi vaihtoehto? Jos työntekijälle ei anneta mitään mahdollisuutta kehittää itseään ja ammattitaitoaan (mikä olisi nykyään ihan välttämättömyys!) muuten kuin pitkien työpäivien jälkeen, miten ihmeessä kyseinen työpaikka saa uusia tuulia, uusia osaamista, uusia ideoita ja ennen kaikkea parempia työntekijöitä?

Mitä tapahtuu työntekijän motivaatiolle, kun kaikki hänen erittäin hyvin perustellut ehdotuksensa jyrätään yksi toisensa jälkeen? Sen jälkeen ei ole enää hyvää ja motivoitunutta työntekijää, on vain yksi lisää siihen joukkoon, joka "tekee vain työnsä ja lähtee kotiin". Paljon on menetetty. En ymmärrä työnantajien logiikkaa. Kai työntekijöistä on tullut vain vastenmielinen, pakollinen resurssi. Ikävä kyllä kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen. Tarjoa kylmää kättä, saat kylmää kättä.

Minä olen kiitollinen työelämään liittyvistä laeista, ainakin niistä, jotka puolustavat pienen työntekijän oikeuksia ja mahdollisuuksia tässä nykyajan kylmässä työelämässä. Ne ovat minuakin auttaneet ja auttavat. Tiedän toki, että työnantajia on moneen lähtöön. Olen tavannut sellaisiakin työntekijöitä, jotka ovat tosi innoissaan työssään, jossa he ovat todella hyviä. Melkein poikkeuksetta näissä tapauksissa työnantajan kanssa on voinut keskustella työntekijän tilanteesta ja jaksamisesta, tarpeesta joustoihin. He käyvät myös säännöllisesti koulutuksissa tai kouluttavat itseään töiden ohella työpaikan tarvittaessa joustaessa. Homma toimii! Kun työntekijä kokee toteuttavansa itseään, työpaikkakin voittaa. Kaikki voittavat. Mikä siinä on niin vaikea käsittää?

Arkisia asioita

2010-09-21T14:36:00.004+03:00

Sumua, vettä, aurinkoa, vettä. Säiden osalta tarjolla on ollut monenlaista, vaikkakin pääasiassa kosteaa. Kaipaan ulos, kaipaan sitä hurjasti. Liian rankka sade on vesittänyt jo monta lenkkiäni. Pientä sadetta minä en pelkää, mutta hurjaa sadetta kylläkin.

Kiirettä minulla ei ole ollut, mutta en silti ole ehtinyt juuri lenkkeillä tai pyöräillä. Kaipaan ulkona liikkumisen riemua, hengästymistä ja raikasta ilmaa. Jonkinlaista oikean elämän tuntua, jota ei saavuta sisällä aikaansa haaskaamalla.

Olen tosin onnekseni ehtinyt lueskella kirjoja, istua itsekseni teekuppi sylissä ja vain olla. Se näyttää tehneen minulle hyvää, koska en ole tuntenut itseäni erityisen uupuneeksi. Silti työ vie, ei määränsä vuoksi, mutta muiden asioiden vuoksi. Minusta olisi mukava tehdä työtä, joka olisi minulle mielekästä ja sopivasti haastavaa, ja työyhteisökin olisi kannustava ja mukava. No, ehkä joskus (kaukaisessa) tulevaisuudessa.

Olen huomannut, että olen oppinut parempaa päivieni aikataulutusta. Kiireeni ovat vähentyneet, aikataulutukseni eivät enää ahdista, kun ne toimivat aiempaa paremmin ja olen myös jättänyt väliin menoja, jos en ole halunnut niihin mennä. On mukava huomata, että arkinen elämäni toimii jotenkin aiempaa paremmin, kun olen kuunnellut enemmän itseäni ja tehnyt valintoja omia arvojani ja vointiani kuunnellen. Kylläpä täytyy näköjään "vanhaksi" elää, ennen kuin oppii elämään omaa elämäänsä!

---
Päivän pieni ilo: minulla on ollut useita päiviä, jolloin minusta on tuntunut, että minulla on työpäivän jälkeen jopa aikaa enkä ole ollut koomaväsynyt.

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

2010-09-13T19:00:00.003+03:00

"Vähemmän työtä ja enemmän elämää?" Kysymys, joka todellakin koskettaa myös minua! Onko tuo mahdollista? Miten? Kaarina Davisin kirja "Irti oravanpyörästä" on eräs tarina siitä, miten oravanpyörästä voi siirtyä enemmän omannäköiseen elämään ja jättää uupumukset masennuksineen menneisyyteen. Tämä on yksi tie ja sellaisenaan hurjan mielenkiintoista luettavaa oravanpyörän uuvuttamalle.

Sairaanhoitaja Kaarina Davisin aiempi kirja (Rankka kutsumus - sairaanhoitajan päiväkirja) kertoi sairaanhoitajan arjesta. Sitä en ole lukenut, mutta kirjailijan tausta näkyy myös tässä kirjassa. Kirjoittaja on uupunut arkeensa sairaanhoitajana ja päättää etsiä tavan nauttia elämästä joka päivä eikä "sitten joskus". Tämä polku vie hänet kaupunkiasunnosta rakkaisiin lapsuuden maisemiin ja vaihtoehtoiseen, luonnonläheiseen elämään. Suorittaminen vaihtuu seesteisempään tekemiseen, kiire maaseudun rauhaan. (Ylläolevasta linkistä löytää lisää tietoa kirjasta.)

Mitä minä pidin kirjasta? PIDIN, hurjasti. Luin sen muutamassa päivässä kannesta kanteen ja vaikutuin. Juuri tätähän minä olen etsinyt koko ikäni. Tällä tarkoitan tietoa, esimerkkiä siitä, että vaihtoehtoinen elämäntapa on mahdollinen, vaikka sen ei tarvitsekaan mennä ihan noin äärimmäisyyksiin ja täysin pois työelämästä. Omavaraisuudessakin on eri asteita.

Kirjassa näkyi elementtejä siitä, millainen elämä voisi minulle sopia. Löysin itsestäni osia, jotka ovat olleet pitkään piiloksissa, hiljaa, odottaen sopivaa kimmoketta. Uupumukseni ja tämän kirjan lukeminen ovat todellakin herättäneet minut.

Toisaalta minusta tuntuu vaikealta yrittää saada elämästä enemmän omannäköistään, kun se on niin kovin eri näköinen kuin mitä nykyaikana pitää tavoitella. En minä halua asua kaupungissa, mutta miten saisin elannon jossain syrjemmässä? En minä paljon tarvitse, mutta se vähäkin voi olla tiukassa. En halua tehdä palkkatyötä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, en varsinkaan epämieluisaa työtä. Mistä löytäisin itselleni sopivan osa-aikatyön tai miten voisin ryhtyä yrittäjäksi?

Kirja herätteli minua myös näkemään rahan arvon. Paljonko minä esimerkiksi joudun tekemään töitä, jotta voin saada jotain tiettyä. Olenko valmis tekemään x tuntia töitä, jotta saan jonkin uuden härpäkkeen/vaatteen? Olen yllättynyt, miten usein olen nyt viime aikoina vastannut "ei". En oikeasti halua käyttää vaivalla saatua rahaa johonkin oikeastaan aika joutavaan (materiaan). Yllättäen menonikin ovat karsiutuneet, vaikka ne ovat aika vähäisiä olleet tähänkin asti.

On vain ollut niin valtavan helppoa ostaa ajattelematta asiaa sen kummemmin, rahaa on vain tullut ja sitä menee. Varmasti aika harva ajattelee, mitä uhraa rahan eteen ja kuinka hyödyttömiin asioihin sitä oikeastaan menee. Rahaa "kuuluu" tuhlata.

Kirja on herättelevää luettavaa. Se on kirjoitettu sujuvasti ja mielenkiintoisesti, ja joskus kaupunkilaisen ongelmat maalla hymyilyttävät. Suosittelen kirjaa erityisesti oravanpyörän väsyttämille.

Saatu tunnustus, osa 2

2010-09-13T17:52:00.004+03:00

Olen hurjan kiitollinen. Olen saanut toisenkin tunnustuksen ja peräti kahdelta eri taholta, eli Aamu muisti minua Aamutuulia-blogissaan, joka tarjoaa useimpina päivinä ajankohtaisia kuvia, joista katsoja voi löytää syvempiä merkityksiä luonnossa ilmenevien pienien yksityiskohtien myötä. Saman, viehättävän "Cherry on top award"-tunnustuksen sain myös kummastus-blogin kirjoittajalta Wind-up toy. Hänen blogissaan pääsee kurkistamaan arkeen ja monenlaisiin pohdintoihin. Kirjoittajan toisessa blogissa pääsee kasvattamaan koirakuumetta - blogi sisältää kirjoituksia lapinkoiran elämästä. Se sisältää myös suloisia koirakuvia.

Tunnustukseen sisältyy tehtävä, eli pitää kertoa kolme rakasta asiaa. Omat rakkaat asiani ovat siis:
1. Läheiset ihmiset.
2. Eräs tietty paikka, johon olen tainnut hieman juurianikin kasvattaa.
3. Luonto.

Lisäksi tunnustukseen sisältyy toinenkin tehtävä. Siinä täytyy kuvailla itselleen rakas kuva... vaikeaa! Minulla on rakkaita kuvia niin valtavan paljon!

Oma rakas kuvani on kuitenkin paikasta, joka on rakas asiani numero 2. Siinä näkyy luontoa, rakennuksia ja vettä...

Minun on vaikeaa antaa tunnustuksia eteenpäin, kun olen varma, että joku tärkeä jää juuri sillä kertaa mainitsematta. Tällä kertaa haluan kuitenkin ojentaa tunnustuksen eteenpäin.

Aamulle haluan antaa tunnustuksen syistä, jotka jo mainitsin tuossa ylempänä.

Wind-up toyn kirjoituksia arkisista sattumuksista ja koiran elämästä lukee mielellään. Tarjolla on myös ajatuksia elämästä ja ruokaohjeita. Kattaus on siis monipuolinen :)

Hehkuvainen kirjoittaa arkisista (ja vähemmän arkisista) asioista usein niin, että ei voi olla hymyilemättä. Hehkuvainen on myös ollut tosi kannustava, ja se on asia, josta olen tosi kiitollinen. Hauki-juttu on muuten mainio :)

Pellon pientareella tapahtuu itseäni kiinnostavia, maalle muuttoon ja siellä asumiseen liittyviä asioita, joiden välissä on herättelevää pohdintaa mm. uupumuksesta ja elämästä. Olen saanut kovasti kannustusta kirjoittajan kirjoituksista ja löytänyt useammankin vinkin aivan loistaviin kirjoihin! Olen kiitollinen myös saamastani runsaasta kannustuksesta.

Trinan blogissa asuu rauha ja kauneus. Sinne menee mielellään, kun tietää, että sieltä löytää kauniita kuvia, ajatuksia herättäviä runoja ja muita usein mukavan positiivisia kirjoituksia.

Saatu tunnustus, osa 1

2010-09-08T14:43:00.005+03:00

Olen ollut viime aikoina onnekas ja mukavan huomion kohteena, eli saanut tunnustuksia, useammankin kappaleen! On siis jo korkea aikakin kiittää niistä. Ensimmäinen tuli Hehkuvaiselta, jonka seitsemää asiaa luin suurella mielenkiinnolla. Tähän tunnustukseenhan kuuluu se, että kertoo itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustuksen edelleen eteenpäin seitsemälle. Tässä siis jotain "asiaa" minusta (saatan olla aiemminkin näistä kertonut, mutta en nyt muista...):

- En pidä pitkistä kynsistä. En tiedä, mikä siinä onkin, mutta heti kun kynteni kasvavat, ne alkavat häiritä ja ovat tiellä.

- Pelkään usein pimeässä (en onneksi kotona). Ideoita, miten tähän "piirteeseeni" saisi jotain tolkkua, eli ratkaisuehdotuksia? :)

- Kirjoitin ala-asteella tarinoita vihkoihin. Tarinoiden kehitteleminen oli mukavaa.

- Olen käynyt kerran Pohjois-Norjassa (iäisyys sitten) ja haaveilen uudesta reissusta sinne.

- Ikääntyminen huolestuttaa minua erityisesti nyt, kun minulla on muutama fyysinen vaivantapainen riesana.

- Olen joskus vuosia sitten seisonut palkintopallilla.

- Tunnen oloni kotoisammaksi ollessani metsässä tuulipuvussa ja kumisaappaat jalassa kuin juhlissa hienossa mekossa ja kuohuviinilasi kädessä.

---
Jätän tällä(kin) kertaa väliin tämän tunnustuksen eteenpäin jakamisen, vaikka monelle sen mielelläni soisinkin.

---
Päivän pieni ilo: Nämä lämpimät ja tyynet syyspäivät ovat olleet aivan upeita!

Totutusta luopuminen

2010-09-06T13:22:00.002+03:00

Mikähän siinä onkin, että vanhasta luopuminen on aina yhtä vaikeaa? Jopa ikävästä asiasta luopuminen tuo ahdistusta, vaikka lopputulos onkin varmasti toivottu. Usein täytyy kuitenkin luopua, jotta voi saada jotain muuta tilalle.

Minä lopetin yhden lehden tilauksen ja vaikka asia kuulostaakin tosi pieneltä, tunsin ahdistusta. Lehti, jota olen tilannut monta vuotta, kuuluu elämääni. Minä olen kehittänyt itselleni riippuvuuden siihen, haluan tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, haluan omat hetkeni lehden parissa. Näin olen tuntenut, kunnes aloin pohtia asiaa tarkemmin.

Haluanko minä tietää lehdessä kirjoitetuista asioista niin paljon, että olen valmis maksamaan siitä xx euroa vuodessa (eli tekemään sen eteen xx tuntia töitä)? Haluanko lukea juuri niitä asioita vai mieluummin jotain ihan muuta? Mitä minä oikeasti saan kyseisestä lehdestä?

Halusin joskus tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, mutta nyt olen ymmärtänyt, että enää en halua. Se ajatusmaailma ja lehden tiedot eivät kuulu enää tähän elämääni, eikä varmasti siihen, mitä elämää tulevaisuudelta haluan. Aikani olen nauttinut hetkistä lehden parissa, mutta olen nyt tajunnut, että voin saada ne samat hetket edelleenkin, mutta lukemalla jotain ihan muuta, jotain sellaista, joka tukee oikeasti omaa elämääni nyt ja tulevaisuudessakin. Lukemistahan maailmassa riittää, liikaakin.

Tunnen silti vieroitusoireita, mutta ne taitavat olla välttämättömiä siinä vaiheessa, kun raivaa vanhaa tieltään ja avaa itsensä uudelle. Totutussa urassa porskuttaminen on niin valtavan helppoa, että sillä tiellä kadottaa helposti itsensäkin. Silloin ihmisestä tulee vain samoja asioita toistava robotti, joka pelkää elämänsä ohi.

Kalenterin hallintaa

2010-09-03T12:55:00.002+03:00

Niinhän siinä kävi, että kun syksy koitti, kalenterini täyttyi. Nyt on parin viikon jakso, jolloin on melkein joka ilta jotain menoa ja tiedän, että en jaksa moista. En enää, ehkä nuorempana jaksoinkin. Miten tässä taas kävi näin?

Tällä kertaa olen jämptimpi kuin aiemmin. Aion kylmästi karsia menojani ja tekemisiäni siten, että kokonaisuudesta tulee itselleni mieluisampi ja toimivampi. En jaksa juosta joka ilta jossain (vaikka kyseessä olisikin mieluisa meno), joten en juokse. Sitä paitsi vapaa-ajan askareet ovat aina jossain määrin vapaaehtoisia, vaikka olisikin sitoutunut johonkin. Miten niitä jaksaisi tehdä sitäkään määrää, mitä nyt tekee, jos ei huolehdi omasta jaksamisestaan?

Minä siis priorisoin. Katson kalenteriani ja karsin ylimääräisiltä näyttävät. Sommittelen menojani yhteen, jotta en joudu tekemään montaa reissua samaan suuntaan eri asioiden vuoksi. Jätän jotain epäolennaista tekemättä, jotta varsinainen pääasia onnistuisi. Suunnittelen tekemiseni huolellisemmin. Teen vähemmän, mutta laadukkaammin silloin kun teen. Varaan päiviä, jolloin en tee mitään. Eiköhän tällä reseptillä onnistu.

---
Päivän pieni ilo: Olen viilentänyt asuntoani, välillä vahingossakin (unohdin eilen parvekkeen oven auki koko päiväksi). Se onkin tuntunut yllättävän hyvältä. Illalla on ihanaa kaivautua peittojen alle ja uni tulee helposti, kun ilma on raikas ja peiton alla on lämpö. Sohvalla on mukava lukea huovan alla ihanasti lämmittävää teetä juoden. On mukava pitää pehmeitä ja lämpimiä vaatteita sisällä. Olen katsellut jo kynttilöitänikin, josko tänä viikonloppuna aloittaisi kynttiläkauden...

Uskoa ja epäuskoa

2010-09-02T13:02:00.002+03:00

Arki on taas todellakin iskenyt täydellä voimallaan eli väsyttää. Sen myötä käy haasteellisemmaksi hoitaa asioita heti, kun ne vastaan tulevat. Olen nimittäin tehnyt päätöksen, että yritän hoitaa pakolliset hoidettavat asiat heti, kun ne voi tehdä, jolloin ne eivät loju tekemättömissä aiheuttaen ylimääräistä stressiä.

Ajatukseni tulevasta ovat heiluneet ääripäiden välillä. Enimmäkseen minä uskon, että tulevaisuuden suunnitelmani on hyvä, mutta välillä tuntuu epätoivoiselta, että juuri minä tällaisine persoonallisuuspiirteineni ja tällä osaamisella pystyisin omalla toiminnallani parantamaan tilannettani tässä massatyöttömyyden maassa. No, jos minä en usko itseeni, niin kuka uskoo?

Tuo kirjoittamani paljastaa myös haasteen, jonka parissa edelleenkin askartelen: tässä hetkessä eläminen. Olen syyllistynyt murehtimaan asioita, jotka ovat ajankohtaisia vuosien päästä. En tiedä, miksi sellaisia asioita pitäisi murehtia. Nykyhetki on ihan hyvä ja siitä käsin voin ottaa kompassisuunnan siihen, mitä elämältäni haluan. Minulla on siis kaikki, mitä tarvitsen, eli hyvä nykyhetki ja itselleni tärkeä ja arvojeni mukainen suunta, johon kulkea. Aion panostaa tänä syksynä enemmän näihin tässä hetkessä elämiseen liittyviin asioihin ja niiden opiskelemiseen.

---
Päivän pieni ilo: Viime aikojen suuri ilo minulle on ollut Henning Mankellin Wallander-kirjat. En olisi uskonut, että innostuisin dekkareista näin paljon. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas pohtimaan seuraavaa murhamysteeriä (Kasvoton kuolema)...

Kesäiloa

2010-08-25T21:09:00.006+03:00

Kesä alkaa taittua syksyn puolelle ja muuttua mielessäni muistoiksi. Oli kiva kesä. Tokihan se sisälsi sekä ylä- että alamäkiä, mutta enää muistelen vain positiivisia asioita. Oikeastaan: sisälsikö kesäni muka jotain negatiivista, häh?! :)

- Minulla oli aika hyvin aikaa ja sopivasti mukavaa/ihanaa seuraa.
- Sain pakastimeni täyteen marjoja, eli pääsin jopa marjastamaan!
- Selkäni kesti marjastamisen ihmeellisen hyvin, vaikka muuten se ei moisesta kyykkimisestä pidäkään. Hämmentävää :)
- Pääsin metsään, rannalle, suolle, niitylle, vesille. Sain haistella luonnon tuoksuja ja antaa mieleni levätä.
- Uin montamontamonta kertaa! Pääsin kokeilemaan jopa vesijuoksua.
- Pääsin erääseen kesätapahtumaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli upeaa.
- Näin pari ihmistä, joita en ole nähnyt tooooosi pitkään aikaan. Se oli suorastaan liikuttavaa.
- Pääsin käymään mielenkiintoisilla paikkakunnilla.
- Sain/ostin muutaman aivan ihanan tavaran/tuotteen/vaatteen, joista on minulle iloa tosi pitkäksi aikaa.
- Tein pitkiä pyörälenkkejä.
- Näin paljon perhosia.

(Unohdin varmasti jotain olennaista listastani.)

Nautin kesästäni. Nyt olen valmis nauttimaan syksystä.

Tal Ben-Shahar: Onnellisemmaksi - Merkitystä, mielihyvää ja kestävää onnea etsimässä

2010-08-23T18:55:00.004+03:00

Onnellisuus ei synny haluttujen
olosuhteiden passiivisesta kokemisesta vaan siitä,
että ihminen tekee arvokkaaksi kokemiaan asioita
ja etenee kohti tavoitteitaan.

(David Mayers ja Ed Diener)

Siinä on tiivistetysti suurin sanoma, jonka kirjasta imin itseeni. Tämä kirja onnellisuudesta on mielestäni tähän astisista vastaavista paras - kirja on selkeä, ei kovin paksu, helppolukuinen ja -tajuinen ja mielenkiintoinen. Sanoma on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen, vaikkakin näiden asioiden sisäistäminen vaatiikin paljon aikaa. Ainakin minulta.

Aloitin kirjan lukemisen jo muutama kuukausi sitten. Hiljattain hätkähdin, että minullahan on jäänyt kirja kesken ja nyt se pitää palauttaa kirjastoon! Lukaisin kirjan nopeasti loppuun, mikä ei kuitenkaan haitannut yhtään. Päinvastoin. Luulen, että näin oli tarkoituskin käydä: kirjan sanoma puhutteli minua nyt enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Nyt tunsin kirjan sanoman sisälläni ja elin sen. Pohdin kirjassa esitettyjä kysymyksiä ja omaa onnellisuuttani. Minulle tuli tunne, että olen oikealla polulla.

Useimmat ihmiset ovat jokseenkin niin onnellisia
kuin he päättävät olla.

(Abraham Lincoln)

Kirja pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja sen tutkimustuloksiin tuoden tutkimustietoa ymmärrettävässä muodossa kaikkien ulottuville. Kirja sisältää myös harjoituksia, joita voi tehdä, sekä kysymyksiä, jotka herättelevät pohtimaan omaa elämää ja onnellisuutta.

Lukutauon jälkeen, kun jatkoin kirjan lukemista, aiheeksi ilmeni osuvasti työelämä. Se, miten työelämä on ikävä velvollisuus ja taakka ja vain vapaa-aika ja lomat ovat oikeaa elämää. Kirjan mukaan tällainen ajattelumalli iskostetaan meihin jo koulussa, jolloin sekä koulu että työelämä saattavat muuttua ikäväksi pakertamiseksi. Tunnistan tämän itsestäni, näinhän olen tehnyt, elänyt lomillani. Kirja antaa kuitenkin toivoa siihenkin, että työelämäkin voisi olla merkitystä ja mielihyvää tuottava elämän osa-alue.

Kirjassa painotetaan myös tavoitteiden asettamisen tärkeyttä. Tavoitteita on hyvä olla, mutta pääpaino on silti matkalla: "Pitkän aikavälin tavoitteiden tehtävä on vapauttaa meidät nauttimaan elämästämme tässä ja nyt. Jos lähdemme ajelulle ilman minkäänlaista päämäärää, matkasta ei tule kovin hauska. [...] Jos meillä on mielessä päämäärä ja tiedämme suunnilleen, minne olemme menossa, pystymme kohdistamaan koko huomiomme siihen, missä olemme sillä hetkellä, ja ottamaan siitä kaiken irti."

"Pitkän aikavälin tavoitteet ovat välineitä, eivät pelkkiä päämääriä."

Kirjan lukeminen oli minulle hyvin mielekästä ja merkityksellistä. Suosittelen, mikäpä voisi olla mukavampaa kuin onnellisuuden lisääntyminen? :)

Lisätietoa ja lukupätkiä kirjasta löytää mm. kirjan nettisivuilta.

Pysähdyksiä ja löytämisiä

2010-08-23T10:32:00.004+03:00

Kirjoitin aiemmin elämän herkkyydestä, eli elämän päättymisestä yllättäen parin tietämäni tapauksen kautta. Nyt on tullut pari kuolemantapausta lisää, mutta edelleen lähipiirini "tuolle puolen", eli tietämiini ihmisiin. Ne edellisetkin painavat vielä hieman, joten nyt kun siihen niputtaa vielä pari tuttua lisää, tuntuu tosi pysähdyttävältä, raskaaltakin. Vielä kun kuolemiin liittyy viranomaisten uskomatonta sählinkiä ja voittamatonta sairautta, asia ei ole yhtään helpompi.

Elämä voi olla lyhyt. Suututtaa istua töissä rahan vuoksi ja haaskata sitä ainoaa asiaa, jolla on jotain merkitystä, eli elämää. Olen kuitenkin iloinen tässä kesässä myös siitä, että elämäni suuntaviivat ovat viimein piirtyneet, minulla on tavoitteita. Minulla on lyhyen ajan tavoite. Minulle on nyt viime viikkoina muodostunut myös koko elämän kestävä tavoite, elämisen malli, haave, jota kohti alan kulkea. Ehkä en koskaan saavuta päämäärääni täydellisesti, mutta ei se haittaa: matka sinne on jo itsessään tosi mielenkiintoinen ja merkityksellinen, ja jokainen saavutettu välietappi vie minua lähemmäs oman näköistäni elämää, joten olen syystäkin innoissani. Minä taidan olla löytänyt itseni.

Toki töitä täytyy tehdä ja paljon, jotta voin saavuttaa haaveilemani asiat, mutta onpahan minulla sentään suunta. Kun teen valintoja, voin peilata niitä tavoitteeseeni ja valita sitä tukevia vaihtoehtoja. Enää ei tarvitse juurikaan surra sitä, että elämä valuu hukkaan joutavanpäiväisessä oravanpyörässä ja voimia ei riitä muuhun: irrottaudun, vaikka en tietenkään voi tietää, pystynkö pysymään irti oravanpyörästä loppuikäni. Tavoitteena se kuitenkin on. Niin, se on sanottava, että mielekäs työ, joka ei vie liikaa voimia ja aikaa, ei ole oravanpyörää, vaan elämää.

Naapurissani on mies, joka huutaa vaimolleen. Mitä turhuutta tuollainenkin on, sekä huutaminen että sen kuunteleminen. Elämän haaskausta. Tuntuu, että nykyelämänmenossa on niin paljon turhuutta, että sitä on vaikea uskoa; ihmisten välillä, materialistista ja byrokratiaa. Sellaista, että sitten kun kuolee, niillä asioilla ei ole saavuttanut ainakaan mitään hyvää, ei kestävää onnea, ei mielenrauhaa ja tasapainoa. Näen tuollaista turhuutta koko ajan vain enemmän
ja se ahdistaa. Mihin ihmeen maailmaan olen oikein putkahtanut?

Elämä on herkkä ja se kannattaa käyttää järkevästi mielekkäisiin ja merkityksellisiin asioihin.

Itsetuntopäätös

2010-08-12T17:25:00.002+03:00

Hyvä mieli ja vahva itsetunto kulkevat käsikädessä. Päätin muutama päivä sitten, että minulla on hyvä itsetunto. Siitä lähtien minulla on ollut hyvä itsetunto. Hymyilyttää.

Olen siis höpsötellyt mielessäni, tokihan tiedän, että itsetuntoa ei voi päättää (vai voiko?). Olen lukuisat kerrat päättänyt milloin mitäkin mahdotonta: "en ole enää alakuloinen", "olen avoin", "olen iloinen", "olen aina ystävällinen" ja nyt "minulla on hyvä itsetunto". Oman kokemukseni mukaan ihminen ei ole niin vakaa olento, että se voisi olla jotain yhtä ja samaa koko ajan. Meillä on kaikilla epäystävälliset ja sulkeutuneet hetkemme kuin myös iloiset ja avoimet hetkemme.

Mieliala on vahva biologinen pohja, jolla itselläni ainakin itsetunnon kaltaiset ominaisuudet osittain seisovat. Jos minulla on hyvä mieli, itsetuntonikin nousee. Ollessani alakuloinen, tunnen itseni huonoksi. Nyt olen piristynyt, joten voin helposti "päättää", että minulla on hyvä itsetunto. Toimii. Entä sitten synkkänä hetkenä? Jaa-a, en tiedä.

Toivon muistavani synkempänä hetkenäni, että minulla on runsaasti syitä hyvään itsetuntoon. On suorastaan elämän haaskausta ajatella olevansa jotenkin surkea, huono, ja jättää toimimatta sen vuoksi. Toimeliaisuus tuo iloa, itsetuntoa ja liikettä, ja se on tosi hyvä.

---
Päivän pieni ilo: Mukavan ihmisen tapaaminen tuotti suurta iloa!

Syvistä vesistä metsän kautta ylös

2010-08-08T20:57:00.004+03:00

Olen viime aikoina soutanut syvissä vesissä. On ollut raskas ja alakuloinen olo, jonka syytä on vaikea määritellä. Olen ehkä ollut levoton, kokenut oloni turvattomaksi, ja matkani enemmän oman näköiseen elämääni on tuntunut liian pitkältä.

On hankalaa sinnitellä tiettyjen ei-tyydyttävien asioiden kanssa, kun ne asiat ovat olleet pielessä elämässäni jo pitkään. Ja ne asiat ovat vielä tulevaisuudessakin pielessä ties kuinka pitkän ajan. Se kyllästyttää jo valmiiksi. En vain jaksaisi enää, vaikka tiedänkin, että jos elämässään menee 10 000 kilometriä harhaan omalta polultaan, pitää tarpoa se 10 000 kilometriä takaisin polulle. Jos onnistuukin löytämään oikopolun, on siinäkin matkaa kuljettavaksi ja työtä tehtäväksi.

Haluaisin (ja olisi jo aikakin!) alkaa tehdä nyt jo omia juttujani, elää omaa elämääni! En tiedä, miksi normaali arkeni latistaa minut apaattiseksi oravaksi. Olisihan normaalissa arjessanikin mahdollista tehdä niitä omia juttuja (siis enemmän kuin mitä tällä hetkellä teen). Silti, aina pienen tauon (eli loman) jälkeen huomaan, että valun taas samaksi väsyneeksi ja valjuksi oravaksi, joka kadottaa innokkuutensa ja luovuutensa, junnaa samoja vanhoja uria, joita on kiertänyt jo lukemattomia vuosia. Toistaa samoja päiviä yhä uudelleen. Yäk.

Minun kaltaisilleni ei kai pitäisi tarjota minkäänlaisia lomia. Lomilla aina jotenkin herään ja olen eri ihminen kuin muulloin (enkä ole edes ainoa, joka on huomannut tämän). Tajuan elämän(i) (ja yhteiskunnan) älyttömyyden, suorituskeskeisyyden ja rahan perässä juoksemisen typeryyden ja monta muuta asiaa. Näen, miten minussa olisi älyä, viisautta, ystävällisyyttä ja voimaa muuhunkin kuin valjun oravan samojen asioiden päivästä toiseen jatkuvaan yksinäiseen toistamiseen.

Minä kävin metsässä. Minä siis pääsin vihdoin edes hetkeksi irti normaalista arjesta ja pääsin luonnon keskelle. Olen aina tiennyt sen olevan asia, joka minua elvyttää, ja se toimi tälläkin kertaa, luonto on vahva lääke. Siksikin olen tosi katkera siitä, että asun siten, että luontoon on hankala mennä ja jos sinne pääsenkin, siellä on vähintään kourallinen ei-luontoihmisiä viettämässä aikaansa ja minä kaipaisin nimenomaan rauhaa.

---
Luonnossa kulkijoille vinkiksi sen verran, että kannattaa tarkistaa huolellisesti, mitä vettä käyttää. Minä pesin hampaani vedellä, jossa kellui hiiren raato. Huomasin raadon vasta, kun olin jo pessyt hampaani. Yäk.

Elizabeth Flock: Emma ja mä

2010-08-03T21:12:00.003+03:00

Tämän kesän ehkä vaikuttavimmista lukemistani kirjoista on ollut ehdottomasti Elizabeth Flockin "Emma ja mä". Pokkari vaikutti sopivan kevyeltä kesälukemiselta, joten valitsin sen, mutta lukukokemus yllätti: kyseessä ei ollutkaan kovin kevyttä tavaraa.

Kirja kertoo 8-vuotiaasta, köyhän perheen tytöstä, Carriesta, hänen pikkusiskostaan Emmasta, heidän emotionaalisesti poissaolevasta äidistään ja juoposta isäpuolestaan. Kirjassa eletään päälle päin melko normaalia amerikkalaisen perheen elämää - kirjaa lukiessani itselleni tuli sellainen olo, että kaikki on aika normaalia, vaikka nopeasti ilmenikin, että oikeasti ei ollutkaan: tapahtumat olivat ajoittain aika raskastakin luettavaa. Kirja ei kuitenkaan ahdistanut.

Kirjan kerronta vaikuttaa kevyeltä, koska siitä melkein kuulee 8-vuotiaan äänen, lapsen näkökulman asioihin. Aikuisten asiat näkyvät lapsen silmin, lapsen kuvitelmien kautta. Se on mielenkiintoista ja mielestäni oikein onnistunutta.

Kirja kosketti minua ja olinkin hämmentynyt kirjan jälkeen. Melkein sanaton, yllättynyt, uusien ajatuksien risteillessä päässäni. Oliko kirja jotenkin erityisen huikaiseva? En tiedä, mutta minuun se vaikutti. Mukavaa, että löysin tämän kirjan.

Haaveilun sudenkuoppia

2010-08-02T22:12:00.004+03:00

Olen viime aikoina haaveillut paljon. Olen miettinyt, että mitä teen sitten, kun... Eli olen toiminut vastoin omia pyrkimyksiäni elää juuri tässä hetkessä, mahdollisia haaveitani (kaiken kokoisia) toteutellen juuri nyt.

Siksi haaveilu tuntuu nyt ikävältä. Tulee sellainen olo, että niiden toteuttamisen aika on liian kaukana, en voi juuri tässä hetkessä tehdä itseäni ilahduttavia asioita tai ne asiat ovat kovin pieniä tai ainakin jäävät jättimäisten ikävien asioiden varjoon. Lisäksi lannistun kovin helposti: yhden haaveen kaaduttua tuntuu kaatuvan koko haaveiden korttitalo. Haaveita pitäisi kai olla niin monta, että yhden kaaduttua voisi ottaa seuraavan käsittelyyn.

Onhan sekin totta, että elän juuri nyt paljon haaveideni kautta: sitten kun minulla on... Niinpä niin. Kun nojautuu liiaksi tulevaisuuden toiveisiin, nykyhetki horjuu, peilautuu kurjan näköisenä eteeni. Toisaalta tosiasiat (työ ja asuinpaikka) estävät tiettyjen haaveideni toteutumista vielä tovin. Se on hyväksyttävä ja tehtävä se, minkä tässä hetkessä voi tehdä. Niitä pieniä asioita. Miksi mieleni kuitenkin halajaa edes jonkin suuremman, piristävän haaveeni toteutumista juuri nyt? Ehkäpä siksi, kun arki tuntuu niin raskaalta ja pääni tarvitsisi välttämättä jotain muuta, uutta, vaihtelua.

---
Päivän pieni ilo: Minulla on kaksikin pientä iloa: pitkät pyörälenkit ja uiminen.

Henning Mankell: Askeleen jäljessä

2010-07-28T14:34:00.002+03:00

"Askeleen jäljessä" on ensimmäinen lukemani Mankellin kirja. Se on myös toinen lukemani dekkari - minä en pahemmin ole dekkareihin uppoutunut. Olisi ehkä kuitenkin kannattanut, sen verran innokkaasti luin tämän kirjan läpi jo jokin aikaa sitten.

Kirjassa etsitään muutaman erikoisesti pukeutuneen nuoren murhaajaa. Kurt Wallander tutkii tapausta ja tuntee olevansa aina askeleen jäljessä murhaajaa. Samalla kun murhavyyhti alkaa aueta Kurt pohtii omaan elämäänsä ja terveyteensä liittyviä kysymyksiä sekä ihmettelee kollegansa omituista katoamista.

Kirja on jännittävä ja mukaansatempaiseva, juuri sellainen, jota ei malttaisi laskea kädestään ennen viimeistä sivua. Koin myös mielenkiintoiseksi sukeltamisen keski-ikäisen miehen ajatusmaailmaan: yleensä olen keskittynyt enemmän kirjoihin, joissa "seikkailee" nuorehkoja naisia, joten toisenlainen ajatusmaailma ja elämä oli virkistävä luettavaa.

Tämän kirjan jälkeen haluan lukea lisää Wallander-sarjan kirjoja.

Mansikkaostoksilla

2010-07-24T19:32:00.002+03:00

Kävin torilta ostamassa viisi kiloa mansikoita. Hymy huulillani kannoin laatikon kotiini ja laitoin sen jääkaappiini odottamaan jatkokäsittelyä. Minulla on mansikoita!

Vielä muutama päivä sitten surin sitä, että minulla ei ole mahdollisuutta mennä itse poimimaan mansikoitani. Surin sitä, että tätä elämäni on: aina luopumista jostakin itselleni tärkeästä, ei aikaa eikä mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Kunnes sitten ymmärsin, että ehkä en saa tässä asiassa toteutettua itseäni niin kuin haluan, mutta pääsen kyllä riittävän samaan lopputulokseen muutakin kautta! Siispä torille ostoksille!

Olen nyt siis syönyt mansikoita, tehnyt niistä herkkua ja laittanut pakastimeen. Olen tyytyväinen. Olen myös vakaasti päättänyt, että alan tehdä enemmän ja enemmän itselleni tärkeitä asioita. Toteutan niitä tavalla tai toisella, koko ajan suunnaten enemmän ja enemmän siihen suuntaan kuin haluankin. Minä haluan marjoja, minä ostan ne vaikka torilta. Jonain vuonna minä pystyn hankkimaan ne itse poimien. Näin olen päättänyt. Näin myös teen.

---
Päivän pieni ilo: Mansikat!

Ajatusten ahdistelua

2010-07-22T12:54:00.003+03:00

Minun on ollut viime päivinä yllättävän vaikeaa päästä eroon ikävistä ajatuksista. Päässäni on siis pyörinyt ajatuksia tyyliin: "pitäisi tuokin asia tehdä", "onpa ärsyttävä ihminen", "kotini on epäsiisti, pitäisi siivota nyt heti", "väsyttää, mutta pitäisi tämäkin aika käyttää jotenkin hyödyksi", "miksi en ole ulkona, kun on niin nätti ilma", "ärsyttävää, miten naurettavan pituinen lomani on", "lomani lyhyys stressaa ja ahdistaa" jne. Tätähän riittää, negatiivista mielen mongerrusta. Mitä tuo hyödyttää?

Ei mitään. En voi järjestellä kaikkia noita häiritseviä asioita nytheti sidettävälle mallille, en mitenkään, mutta pidemmällä aikavälillä saan nuo kaikki hoidettua. Saan siivottua, kun annan sille vain riittävästi aikaa. Ikäviä ihmisiä en voi muuttaa, mutta niiden kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Jos minua juuri nyt väsyttää, miksi minun pitäisi juuri nyt suorittaa, voinhan tehdä kyseisen asian myöhemminkin ja jos silloinkaan en voi, mitä väliä sillä on! Pääasiahan on, että juuri nyt, tällä ainoalla todellisella olemisen hetkellä, minulla on mahdollisimman hyvä olla.

Lomani (kuten useimpien) on toki naurettavan lyhyt, ja en millään ehdi siinä "toipua", mutta olen tehnyt ratkaisuja tämänkin asian suhteen: ensi kesänä minulla on koko kesä vapaa. Siis ihan koko kesä. Käsittämätöntä, huikeaa ja riemastuttavaa! Ei enää priorisointeja, jotta ehdin lomallani tehdä kaikki "pakolliset", ei enää lomastressiä ja ahdistusta naurettavan lyhyestä "lakisääteisestä". Ensi kesänä, jos muuten mahdollista, toteutan haaveitani, toivun ja voimistun.

Eli vaikka en juuri nyt saakaan mieltäni hiertäviä asioita "kuntoon", asiat ovat kuitenkin pidemmällä tähtäimellä kulkemassa haluamaani suuntaan ja se on tärkeää. Ei myöskään ole mitään syytä sille, että en voisi ottaa rennommin juuri nyt. Voin toki, tietyissä rajoissa, mutta niissäkin rajoissa voi silti elää.

Voi kun tuon ajatusmyllyn saisi helpommin hiljenemään, mutta jostainhan on lähdettävä liikkeelle. Uskon, että erityisesti sitten, kun minulla on enemmän aikaa itselleni, asiat alkavat edetä ihan toista vauhtia kuin nyt. Se tuntuu hyvältä.

Vähättelystä, jatkoa edelliseen

2010-07-20T13:09:00.005+03:00

Edellisessä kirjoituksessani oikeastaan harhaannuin siitä, mitä minun oikeastaan piti kirjoittaa, vaikka tuokin toki liittyy siihen. Minua häiritsee nimittäin erityisesti se, että koen koko ikäni saaneeni muilta ihmisiltä itseni vähättelyä.

Ihan pienenä tyttösenä minä olin liian pieni, jotta sain tehdä jotain asioita, joita kaverini saivat tehdä. Jossain vaiheessa kai sukupuoleni myös vaikutti asiaan: olen aina tykännyt tehdä fyysisiä töitä, jos vain niihin pystyn, mutta en silti kuitenkaan saanut tehdä niitä, koska miehet hoitivat ne hommat minua paremmin. Sivustakatsojana oli kurja olla.

Ensimmäisen parisuhteeni kariuduttua nuorena exäni teki minusta kutakuinkin nollan eräälle henkilölle. Sitä ei ollut tarkoitettu minun silmilleni ja korvilleni, joten exäni todennäköisesti ajatteli suunnilleen siten kuin sanoi, mistä loukkaannuin suuresti. Tämä "sanominen" on ollut tähän astisen elämäni pahin loukkaus.

Nuori, ihan nätti nainen on myös sellainen asia, jota ei oteta vakavasti. Minua ei ainakaan otettu. Minusta pidettiin ja kiinnostuttiin, mutta melkein aina se liittyi ulkonäkööni. Tämä vei uskoa persoonaani.

Vähättelyä, syrjään työntämistä, välinpitämättömyyttä - näitä olen katsellut paljon ja paljon. Luulen, että räiskyvämpi persoona olisi raivannut itsensä esille ja näyttänyt kaapin paikan näille vähätelijöille, mutta minulta se ei onnistunut. Se herkkä persoona, joka minussa sievästi kukki, jäi auttamatta "vahvempien" sivuun ja lopulta menetti uskonsa itseensä. Ihan suotta. Minussa on paljon hyvää.

Nyt viimeisimmäksi työelämä on painanut itsetuntoani. Minä olen hyvä työntekijä, mutta juuri sellainen, joka ei saavutuksillaan kehuskele. Olen se, joka tekee eikä vain puhu tekevänsä. Olen tarkkasilmäinen, aikatauluissa pysyvä, inhimillisyyttä ymmärtävä ja tunnollinen - minä siis sanoisin, että olen hyvä. Hyvyyteni on vain sellaista joka ei näy. Ihan suotta olen antanut itsetuntoni laskea arvostuksen puutteen vuoksi. Eihän se minun vikani pitäisi olla, jos työt menevät toisenlaisille persoonille ja me tällaiset - no, me vain kärsitään hiljaisesti.

Olen tosi kyllästynyt siihen, että minua edelleen vähätellään. Kykyihini ei pääsääntöisesti uskota. On tosi vähissä ne hetket, kun minua kannustetaan ponnistelemaan joidenkin itselleni tärkeiden asioiden eteen. Sosiaalinen paine vaatimattomaan suoritukseen on jotenkin kohdallani käsittämättömän suuri, niin kuin on aina ollut. Miksi niin moni vastaani tullut ihminen pitää minua jotenkin huonona, kykenemättömänä? Miksi osakseni kuvitellaan hiljainen tyytyjä, joka en sisimmältäni ole? En jaksa sitä, että en saa tehdä, toimia, vaatia, päättää. Enkä suostu uskomaan sitä, että olen sellainen kuin vähättelijät ajattelevat minun olevan.

Luulen, että kyse on kaksisuuntaisesta peilistä: lapsena minuun (kuten moneen muuhunkin lapseen) suhtauduttiin kuin olisin kykenemätön ja tyhmä. Sen myötä kuvittelin itsekin olevani sellainen, itsetuntoni jäi heikoksi. Se sitten vanhempana heijastui itsestäni ulospäin, jolloin minun ajateltiinkin olevan sellainen ja sain sen mukaista kohtelua, joka vahvisti käsitystäni itsestäni huonona jne. Hankala kierre.

No, nyt on nyt ja olen aikuinen. Nyt tämä kierre on katkaistava, jos joskus, ja kuka sen kissan hännän nostaa ellen minä itse?

"Huonouteen" kyllästynyt

2010-07-20T12:07:00.004+03:00

Plääh, kun väsyttää. Pitäisi olla varovainen, että väsymys ei pääse muuttumaan pidemmäksi uupumukseksi. Siitä eroon pääseminen on nimittäin sen verran vaikeaa... ja itse tiedän olevani vasta alussa tässä.

Olen ihan lopen kyllästynyt "huonouteeni". En oikeastaan enää itse pidä itseäni huonona (noin yleisesti), vaan ihan riittävän älykkäänä ja fiksuna, pystyvänä ihmisenä. Miksi silti kuitenkin edelleen näen ympärilläni minua osoittelevia sormia, jotka osoittavat: "tuo on huono" tai "se ei ole riittävän hyvä"? Sisältänikö nekin "näkemiseni" oikeasti kumpuavat?

Onhan kyse pitkälti siitäkin, että olen vääränlainen persoona tähän maailmaan. Nykyään pitää nimittäin olla yltiösosiaalinen, viihdyttävä, aina äänessä ja itseään tyrkyttämässä. Pitää näyttää siltä, että on sitä, mitä pitääkin, lopputuloksen kanssa ei ole niin väliä. Minähän en ole tuollainen: minä saatan olla sosiaalinen, mutta yhtä hyvin saatan vetäytyä. Puhun, jos on puhuttavaa, teen ilman suurempia näytöksiä sen, mitä lupaankin tehdä. Minä en osaa viihdyttää ihmisiä, minä olen miten olen, omana itsenäni.

Töissä näkee hyvin, miten siellä persoonat etenevät. Saman näen harrastuksissani ja muissa vapaa-ajan toimissani. Työpaikkoihin haetaan persoonia ja kanssakulkijat työntävät selästä eteenpäin nimenomaan oikeanlaisia persoonia. Kuinka kyllästyttävää...

Siksi minullekin tulee huono olo, vaikka ihan suotta. Minä kuitenkin pidän itsestäni tällaisena kuin olen, vaikka toki joitakin piirteitäni voisin kyllä suosiolla "hieman" hioa. Haluaisin vain lopettaa sen katsomisen, kuinka ihmisiä tyrkitään eteenpäin nimenomaan persoonallisuuden piirteiden perusteella, vaikka muuten kokonaisuus ei antaisikaan aihetta moiseen.

---
Päivän pieni ilo: sisälläni on vielä iloa mukavasta viikonlopusta. Vaikka arkeen palaaminen Elämisen jälkeen onkin aina kammottavaa, niin kaipa ne Elämisen Hetket kuitenkin kannattavat.

Kesäoleilua

2010-07-13T10:35:00.003+03:00

Olen onnistunut siirtymään kesätilaan. Rauha on laskeutunut mieleeni ja olen tehnyt lähinnä vain mukavia asioita rennolla asenteella ja mielellä, pään sisäinen ajatuskoneistokin taitaa olla osittain kesähuollossa. Mikäpä tämän mukavampaa, tämä tuntuu Elämältä :)

Olen lukenut urakalla hömppäkirjoja, joiden maailmaan olen oikein antaumuksella sukeltanut. Helle hieman kiristää mielialaani, mutta toisaalta olen ollut niin tohkeissani noista rinnakkaisista elämistä, joita kirjat tuovat, että se ei ole haitannut.

Toisaalta olen myös uinut ahkerasti ja löytänyt jopa vesijuoksun riemun. Tai ainakin sen, että vesijuoksuvyötä voi käyttää ihanaan vedessä lillumiseen siten, että pääsee kauemmas rannasta pois meluavien ja roiskivien ihmisten keskeltä. Vesi on viilentänyt ihanasti ja samalla on saanut hyvältä tuntuvaa liikuntaa, joka muuten näyttäisi näin helteellä olevan turhan tukalaa.

Välillä jopa unohdan sen, että minulla on vielä töitäkin. Se näyttelee nyt niin pientä osaa pääni sisällä, kun ajelehdin ajatuksissani ihan muissa maailmoissa. Päänsä sisällä voi viettää kesää vaikka koko päivän, vaikka tekisi hieman töitäkin. Kesäasennetta, kesäoleilua, se on nyt parasta!

Veikko Huovinen: Hamsterit

2010-07-01T19:18:00.002+03:00

Veikko Huovisen kuoltua viime syksynä päätin lukea jonkin hänen kirjansa, ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Toisaalta minusta on myös mielenkiintoista lukea monenlaisia kirjoja, joten senkin vuoksi tartuin "Hamsterit" -kirjaan. Koinkin hieman erilaisen lukuelämyksen kuin mitä yleensä koen, mikä oli virkistävää.

Hamsterit kertoo miehistä, jotka päättävät kerätä vahvat ruoka- ja tarvikevarastot kylmään ja tuiskuttavaan talveen varautuen. Kirja keskittyy miesten vilpittömään intoon haalia mahtavia ruokavarastoja kuten hilloja (itse kerätyistä marjoista tehtyjä tietysti), lintupaisteja, lampaan lihaa, jauhoja, mehuja yms. Näiden lisäksi pitää tietysti olla lämpimiä vaatteita ja suksia koko perheelle. Kirja on julkaistu 1957, joten kirjasta huokuu ajan henki, kun miehet tarvikkeiden eteen ponnistelevat.

Kirjassa on mielestäni erityisen hienoa siitä huokuva hyväntahtoisuus ja lämpö. Toinen miehistä on ehkä hieman yksinkertainen, mutta sitä ei pilkata eikä käytetä hyväksi, vaan tarinasta huokuu elämä sellaisenaan kuin se on sekä ihmisten hyväksyminen. Luulen, että kirja kertoo myös onnellisuudesta, joka syntyy miesten toteuttaessa vihdoin itseään.

Minä en ole yleensä lukenut tällaisia tarinoita tai kirjoitustyyliä. Olikin mukava lukea tekstiä, joka on kirjoitettu siten kuin se on, koska se herättelee omaakin kirjoittamistani, näyttää laajempia mahdollisuuksia. Mielikuvituksen lento on myös omaperäistä, mielenkiintoista, hymyilyttävää. Ja kyllä, "hamsterit" lopulta pääsevät myös nauttimaan keräämistään antimista.

"Yöllä myrsky kyyristyy loikkaan, sen hännänpää heilahtaa ja sitten se ryntää karjuen eteenpäin. Yli tundran, yli tunturien, soiden ja järvien käy kiireinen taival. Kokonaiset lumipilvet pudota mäiskähtelevät maahan, niin että pölinä käy."

Oravanpyörän pyörähtelyä

2010-06-28T14:00:00.003+03:00

Missähän vaiheessa työelämä muuttui elämässäni energiaimuriksi, negatiivisia asioita elämääni tuovaksi ja suorastaan kaiken ja erityisesti itsetuntoni syöväksi? Liukuminen tuohon on ollut niin hidasta, että minulle on käynyt kuin sammakolle kattilassa, jonka vesi alkaa kuumeta hiljalleen ja lopulta kiehua vieden sammakon hengen. Paha oloni on lisääntynyt, mutta en ole hyväksynyt/ymmärtänyt/halunnut nähdä sitä, että työelämä on paljon negatiivisen lähde elämässäni.

En kuitenkaan syytä pelkkää työelämää, koska asioilla on aina useampia puolia. Minäkin olen muuttunut, arvostan nykyään erilaisia asioita kuin vielä jokunen vuosi sitten. Lisäksi asiaan vaikuttaa varmasti ainakin persoonallisuuteni, stressinsietokykyni, jaksamiseni ja moni muukin asia, joihin kuuluu myös piirteitä, jotka eivät tue nykytyössäni pärjäämistä ja jaksamista. Nykyelämäni ei myöskään heijastele omia oikeita arvojani kuin pieniltä osin, suurelta osin (eli työelämän osalta) ei.

Hämmästelen sitä, miten niin moni asia voikin olla pielessä työhöni liittyen! Lyhyesti sanottuna voisi sanoa, että työni ei tarjoa enää minulle mitään, työihmissuhteet mättävät ja mitään parempaa ei ole näköpiirissä, jos jäisin sellaista odottelemaan. Kyllä ne mahdollisuudet ovat menneet ja menevät ihan toisille ihmisille johtuuko se sitten heidän "sopivimmista" persoonistaan vai mistä. Sama se kuitenkin on, kun paikka on ylipäätään minulle ihan väärä. Se on vaikea myöntää. Se tuntuu epäonnistumiselta.

En tiedä, mistä voi ammentaa voimaa työelämään enää siinä vaiheessa, kun koko kehikko on jo sortunut ja jäljellä on enää vain itse työ toistuen samanlaisena joka ikinen päivä. Rahasta?! Ei siitäkään jaksa ammentaa loputtomiin, tuntuu lähinnä vain siltä kuin antaisi joka päivä käyttää itseään hyväksi.

Työelämä voi tehdä paljon pahaa. Minulla on hiljalleen mennyt mielenkiinto ja arvostus siihen täysin. Työitsetuntoni on nollissa ja on vaikea kuvitella itselleen työtä, josta nauttisi ja jossa pärjäisi ja jota haluaisi tehdä. En osaa enää kuvitellakaan, millainen on hyvä työyhteisö. Yritän kuitenkin muistaa, että nämä ovat seurauksia vallitsevista olosuhteista, sellaisia sisäisiä olotilojani, jotka eivät ole todellisuutta ellen sitten halua tehdä niistä todellisia ilmentymiä elämässäni (en halua). Varmasti saan itseni jaloilleni, kunhan pääsen "huonoista" olosuhteista eroon.

Juuri nyt vain ihmettelen, miten asiat voivat hiljalleen mennä näin pahasti vinksalleen yhdellä elämän osa-alueella. Olen selkeästi ollut joko nukuksissa tai sokea!

Elämä on herkkä

2010-06-26T19:28:00.002+03:00

Viime aikoina olen havainnut pari kuolemantapausta, joissa kuolemaan liittyy "ei-perinteisiä elementtejä" (en nyt määrittele sanaa "perinteinen"). Kyseessä on ollut henkilöitä, joiden kanssa olen vaihtanut sanan-pari, mutta en ole tuntenut heitä sen paremmin. Ja sitten he ovatkin jo kuolleet, mitä ei olisi heidän kohdallaan osannut vielä odottaa. Se on ollut tosi pysähdyttävää. Elämästä on tullut herkkä.

Olen jopa hieman surrut. Olen pohtinut, antoiko elämä heille sen, mitä he halusivat? Ainakaan haluamaansa kuolemaa he eivät saaneet, siitä olen varma. Tapahtui odottamatonta, yllättävää, ja samanlaista voisi tapahtua kenelle tahansa, koska tahansa. Minullekin, vaikka huomenna?!

Olen tuntenut jotenkin tosi vahvasti elämän herkkyyden, langan ohuuden. Olen nähnyt kirkkaasti, miten vain minä olen vastuussa elämästäni, minä teen ratkaisuni ja niiden myötä elämästäni sellaisen kuin se on. Minä teen itsestäni sellaisen ihmisen kuin olen. Elänkö juuri nyt siten kuin haluaisin elää? Olisinko tyytyväinen elämääni, jos kuolisin huomenna? Toteutinko itseäni?! Olenko ollut minä?!

Nämä tapaukset ovat herätelleet minua tosi vahvasti. Olen tyytyväinen, että olen vihdoin tehnyt ratkaisun tulevaisuuttani ajatellen, koska nykyinen polkuni ei ole oma tieni, näen sen koko ajan vain selvemmin. Olen iloinen, että parantunut oloni on nostanut itsetuntoani, tunnen itseni vahvaksi ja pystyväksi. Minulla on tunne, että haluan elää omaa elämääni, en kenenkään toisen. Juuri siksikin, kun minulla on vain tämä elämä, joka voi katketa koska tahansa, miten tahansa. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, siitä olen varma.

---

Päivän pieni ilo: En halua näin juhannuksena kuulostaa vain vakavalta ja synkeältä, joten siksi haluan mainita pienenä (oikeastaan aika suurenakin) ilona hetken laiturilla auringon syleilyssä maaten, pilvien kulkua seuraten. Seurakin oli parasta mahdollista. Oli tosi mukava kesähetki.

Kesäpäivänseisaus

2010-06-21T14:05:00.003+03:00

Tänään on kesäpäivänseisaus, vaikka kesä tuntuu olevan vasta aika aluillaan. Niinhän se kuitenkin menee, vuodenaikojen ja luonnon kiertokulku. Tähän aikaan vuodesta on kaikki eväät tuntea mielihyvää: lämpö hellii, luonto huumaa tuoksullaan ja kutsuu syliinsä, työelämä on rauhoittumaan päin ja loma on edessä. Mikäpä tässä on ollessa, kun velvollisuuksien lisäksi jää aikaa ja voimia nauttia elämästäkin.

Olen ollut yllättävän positiivinen nyt viime aikoina maanantaisin. Kun mieliala on hyvä, kuvittelen lapsellisen söpösti, että maanantai on hyvä päivä ja kaikki ikävät asiat töissä ovat jotenkin mystisesti kadonneet. No, eiväthän ne ole, petyn joka kerta, mutta kaikki muu hyvä (kuten kesä ja loman odotus) tekevät kuitenkin sen, että työelämä ei pääse tarttumaan minua tiukasti jaloistani ja kiskomaan maan alle. Voin olla kepeä ja olla ja nauttia, niin kuin aina kuuluisikin olla. Vielä ei ole tuleva syksy.

Olen oppinut viime aikoina valtavasti itsestäni, mutta olen samalla myös seisahtanut kieltämään oivallukseni. Olen halunnut seisahtua vanhaan, kuten tänään haluaisin seisauttaa ajan kulun kesäpäivänseisaukseen ja valon voittoon. Syksyn ei tarvitse tulla eikä minun kuulu muuttua..?! No, eihän se noin mene, aika kuluu ja sen kuuluu kulua ja edetä.

Nautitaan kesäpäivänseisauksesta ja runsaasta valosta nyt, kun on sen aika! :)

Ratkaisuja

2010-06-14T13:56:00.002+03:00

Tämä on viidessadas kirjoitukseni blogiini! Olen iloinen "saavutuksestani", vaikka en tätä suorittamiseksi laskekaan. Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja erityisen mukavaa on ollut "tavata" monia mukavia ihmisiä tätä kautta :)

"Juhlan" kunniaksi haluan olla positiivinen, joten kerron positiivisia asioita. Minä olen keksinyt itselleni jonkinlaisen suunnan tulevaisuudellelleni, vihdoinkin! Aikaa se on vienyt tuskastuttavan pitkään ja uskoni on meinannut loppua moneen kertaan, mutta nyt minulla on jotain ihan oikeaa odotettavaa. Se on uskomatonta! Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, vaikka ei näyttäisikään siltä, että tukalaan tilanteeseensa löytäisi ratkaisun. Uskon, että aktiivisuudellaan löytää!

Oma ratkaisuni on kaukana täydellisestä, mutta en usko elämän koskaan olevan täydellistä. On "vain" vaiheita yhdestä vaiheesta toiseen ja siitä taas seuraavaan. Minä taidan kokeilla välillä jotain muuta "puuhastelua", joka suo minulle ihanan hengähdyksen ahdistavasta työelämästä ja tuo jopa hieman vapauttakin, vaikka ei tämäkään vaihtoehto ihan kevyttä ja "työtöntä" ole. Onpahan jotain muuta kuitenkin. Uutta.

Suunnitelmani sisältää sikäli riskejä, että se pohjautuu asioihin, joista en oikeastaan ole kiinnostunut. Toivon siis, että onnistuisin jotenkin rakentamaan uutta suuntaa vanhalle pohjalle, eli kääntämään nykyistä "laivaa" toiseen suuntaan, vaikka en tiedä, onko se riittävän suuri muutos. On se kuitenkin jotain ja liike on aina parempaa kuin omassa tuskassaan istuminen.

Minulla on vielä tässä paljon aikaa selvitellä monia asioita, kuten käytännön asioita ja taloudellista puolta. Tarvitsisi suunnitella vähän sitä ja tätä, mutta sekin tuntuu jo hyvältä, kun sillä on suunta. Tämä on opettanut minulle sen, että jostain syystä tarvitsen suuntaa, päämäärää. Samojen asioiden päivästä (ja vuodesta) toiseen pyörittely (kuten töissä usein on) on jostain syystä minulle epäsopivaa. Tylsistyn, ahdistun ja voin huonosti. Motivaationi katoaa. En tiedä, miten kävisi, jos pyörittelisin kiinnostavia ja itselleni merkityksellisiä asioita päivästä toiseen.

Tämän suunnitelmani oivaltaminen on tuonut minulle sisäistä rauhaa, mutta myös pelkoa siitä, onko valintani "oikea". Mikä kuitenkaan on oikea? Ei kai sellaista olekaan, on vain suuntia. Sitä paitsi yhden muutoksen tekeminen (tämä muutos ei edes sisällä juuri mitään riskejä) voi johtaa muihin muutoksiin ja ehkä koko elämä liikahtaakin niiden myötä toivottuun suuntaan. Tai sitten ei, ei sitä voi tietää. Minä kuitenkin toimin ihan itse oman elämäni eteen ja jo se tuntuu nytkäyttävän itsetuntoani ylöspäin. Minä toimin.

Tunnen jo nyt, kuinka vanhaan jämähtäminen vetää puoleensa yhtä paljon kuin muutos. Minä olen jumittaja, pahemmanlaatuinen jämähtäjä, joka ei uskalla ottaa riskejä ja tehdä muutoksia turvalliseen. Joskus on kuitenkin pakko tehdä jotain, jotta omasta elämästään voisi saada enemmän oman näköisen. Minusta tämä muutos tuntuu hyvältä. Ainakin enimmäkseen. On helpottavaa, että minun ei tarvitse enää vain seurata muiden tekemiä ratkaisuja, vaan minäkin toimin.

On vaikeaa ajatella sitä, kuinka minulla ei ole ollut oma elämäni omissa käsissäni viime vuosina, vaikka on kuitenkin ollut. Olen ollut toimimatta ja siihen on ollut toki syitä. Silti minusta tuntuu, että olen hukannut vuosia... vaikka kaipa sillä on ollut tarkoituksensa. Onneksi tästä vitkastelusta on ollut edes taloudellista hyötyä ja on mahdollisesti sitä jatkossakin. Jotain tarkoitusta tällä raatamisellakin siis on ollut!

En halua päättää tätä kirjoitusta negatiivisuuteen vajoamisella, joten täytyy vielä sanoa, että vaikka tunnen pelkoa ja jopa suruakin, olen oikeasti iloinen ja helpottunut. Kyllä tämä tästä. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä täällä (tietojeni mukaan), joten kaikki toimet sen viemiseksi oman, "oikean elämän" suuntaan ovat varmasti ainakin joilta osin (riittäviltä osin?) tuloksellisia ja ainakin opettavaisia. Iik, jänskättää jo nyt, vaikka tässä onkin vielä paljon aikaa ;)

Hyvä päivä

2010-05-31T18:57:00.002+03:00

Tänään ei tapahtunut mitään erityistä. Päivä vain kulki omaa tahtiaan ja minä hymyilin, saatoin tuntea jopa onnen henkäyksiä. Mistä ne tulivat? En tiedä. Ehkä ne eivät tulleet mistään, vaan ne ovat, asuvat sisälläni. Hiljaiset asukkaat, jotka rohkaistuivat esille juuri tänään kurkistamaan hyvän päivän menoa.

Aamu alkoi vetreänä. Liikuin, venyin ja lihakseni työskentelivät, kunnes minulle tuli pieni hiki. Veri kiersi kuljettaen hyvää oloa koko kehooni ja mieleeni. Hymyilytti, oli mukava tarttua päivän töihin vahvana ja voimakkaana. Mukava?! Joo-o, sellaistakin voi tapahtua hyvänä päivänä.

Kävin tervehtimässä auringonpaistetta! Sekin tuntui vilkuttavan minulle. Missä piileksivät normaalit arkitunteeni, ne ahdistuneet, syrjään vetävät, surua tuovat ja tylsistyneet? En tiedä. Ehkä niitä ei ole ollut tänään olemassa.

Haasteita? Oli niitäkin tänään. Ikäviä asioita? Joo, niitäkin löytyi. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan tuntuneet miltään, ne ikään kuin vain olivat... ja menivät. Ratkeavat jos ratkeavat, eivät vaikuta minuun.

Mistä tämä tasapaino on tullut? En tiedä. Ehkä se ei ole tullut mistään, vaan se on minussa. Minä olen tasapainoinen. Juuri nyt.

Yksinäinen vanhus

2010-05-28T11:47:00.005+03:00

Teoriassa on mahdollista, että naapurini, yksinäinen vanhus, on kuollut kotiinsa. Yhtä hyvin on mahdollista, että hän on ollut viimeiset pari kuukautta hoidossa. En ole kuitenkaan voinut olla miettimättä asiaa, kun päivittäin näen hänen ovensa vieressä olevan sanomalehtipinon kasvavan.

Lehtipino on surullinen näky. Se kertoo siitä, että vanhuksella eivät ole asiat hyvin, eikä kukaan hoida hänen asioitaan. Aivan kuin kukaan ei välittäisi.

Tähän taloon on kuollut vanhuksia kotiinsa, niin tämä henkilö minulle joskus sanoi. Hän kertoi huoliaan ja ärsytyksen asioitaan omalla persoonallisella tavallaan. En niin kiinnittänyt hänen jutusteluihinsa huomiota, koska ne hetket eivät varsinaisesti olleet minulle mitään mieluisia - itse asiassa olen viime ajat ollut vain iloinen, kun häntä ei ole näkynyt, eikä kuulunut.

Nyt kuitenkin toisaalta hävettää oma tyly asenteeni ja iloni. Onhan se totta, että hänessä on paljon sellaista, mitä on vaikea sietää ja hyväksyä, mutta silti. Onhan se karua, että varmaan kaikki naapurini inhoavat häntä. Hän ei todellakaan ole ollut vakaa ja ihanteellinen naapuri, vaikkakin omista lähtökohdistaan käsin varmasti tehnyt parhaansa.

Inhimillisyyttä on vaikea ymmärtää. Koen taas saaneeni opetuksen tässä asiassa, kun olen huomannut ajatelleeni tosi ikävästi tästä ihmisestä: en todellakaan vain haluaisi puhua inhimillisyyden ymmärryksestäni, vaan haluaisin oikeasti toteuttaakin sitä. Eikä se tarkoita sitä, että hyväksyisi ikävää käytöstä, mutta yrittäisi edes ymmärtää, mistä se johtuu ja että me kaikki olemme "vain" ihmisiä, kukin omalla tavallaan "vajaa".

Minua häiritsee tämä naapuriasia. Toisaalta hän todennäköisesti on hoidossa, joten mitään mietittävää ei ole. Ja ennen kaikkea, mitä voisin naapurina tehdä? En mitään. Hänen asiansa eivät yksinkertaisesti minulle kuulu. Minun ei todellakaan kannattaisi turhia murhehtia toisten asioita.

Samalla kuitenkin pohdin sitä aikaa, jolloin Suomessakin oli (käsittääkseni) enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyksiä, naapureistakin huolehdittiin. Se oli tervettä meininkiä verrattuna tähän nykyiseen "itsenäisyyden" (eli yksinäisyyden) aikaan, jolloin yksinäiset vanhukset saavat lojua kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia.

Mielenrauhaa tavoittelemassa

2010-05-26T10:50:00.004+03:00

En usko, että mielenrauhaa voi saavuttaa. Voi saavuttaa toki hetkiä, jolloin on rauha päässä, mutta pysyväksi olotilaksi se ei voi jäädä. Näin olen oivaltanut, kun olen nyt huomannut tavoitelleeni tuota niin epärealistista mielenrauhaksi kutsuttua olotilaa piiiitkään. Ehkä tavoittelemisen arvoista olisi mahdollisimman runsaasti mielenrauhan hetkiä, koska ne voimaannuttavat.

Olen huomannut saavuttavani mielenrauhaa liikunnalla (tai ylipäätään fyysisellä tekemisellä) ja luonnossa olemisella. Olenkin viime vuodet liikkunut mahdollisimman paljon ja tavoitellut hetkiä, jolloin pääsisin luonnon helmaan, eli olen tavoitellut mielenrauhaa. Tavallaan olen siis tehnyt oikeita asioita itseni kannalta, mutta olen kuvitellut (vähintään alitajuisesti), että voisin saavuttaa lopullisesti tilan, jossa olisi lähinnä mielenrauhaa. Se on epärealistista.

Arjestani on useimmiten mielenrauha kaukana, joten en ihmettele, että väsyn. Ajatukseni kulkevat päässäni tuhatta ja sataa, monella kaistalla samanaikaisesti, kukin huomiota kaivaten. Meno tuntuu välillä olevan kuin päiväkodin ryhmässä, jossa on vain ylivilkkaita lapsia, menoa ja meininkiä riittää. Näin aikuisena levottomuutta ei voi kuitenkaan purkaa oikein mitenkään, varsinkaan työelämässä. Pitää olla hillitty, hallittu ja antaa fiksua vaikutelmaa, vaikka haluaisi vain rallin pään sisällä rauhoittuvan, jotta olisi helpompi olla. Töissä ei voi liikkua eikä mennä luonnon helmaan. Yritän siis hallita älämölöä keskittymällä sinnikkäästi. Siispä väsyn, mikä on mielestäni vain luonnollista.

Olisi mielenkiintoista kurkata muiden ihmisten päiden sisälle, ajatuksiin. Millainen meno heillä on? Vai onko siellä järjestelmällistä ja hallittua, tasaista ja tyyntä? Onko tyyni ulkokuori merkki sisäisestä tyyneydestä vai yrityksestä hallita sekamelskaa? Onko heillä aina tasainen päänsisäinen meno vai vaihteleeko se tilanteen ja oman olon mukaan? Voivatko ajatukset kulkea aina (useimmiten) siististi ja loogisesti?

Helle sekoitti unirytmini, joten olen ollut väsynyt, mikä on lisännyt vauhtia ajatuksiini, tosin ikävä kyllä siten, että mitään järkevää ei synny lopputulokseksi. Väsyttää vain ja tekisi mieli hyppiä seinille. Tarvitsisin juuri nyt kunnon annoksen mielenrauhaa ja hyvät yöunet. Niitä siis odotellessa.

Sulamispiste

2010-05-22T21:00:00.002+03:00

On kuuma. Aivan liian kuuma. Ei ole hyvä olla.

Kotonani on melkein 30 astetta lämmintä eli ihan liian paljon minulle. Olen hiestä ihan märkä, hikinoro valuu otsalla, on tukala ja hankala olla. Jopa hengittäminen tuntuu raskaalta huonosta, raskaasta ja kuumasta ilmasta johtuen.

Lattiatuulettimeni hurisee suoden hieman helpostusta, mutta ei sekään lämpötilaa laske. Olen yrittänyt olla ulkona mahdollisimman paljon, mutta kotonaan on välillä pakko olla ja yöpyä. Nukkuminen onkin melkoisen hikinen ja katkonainen operaatio, joka ei houkuttele yhtään.

Olisin varmaankin hankkinut pienehkön ilmastointilaitteen, jos sellaisen poistoputkelle olisi jokin paikka. Naapurit tuskin arvostaisivat postiluukusta rappukäytävään törröttävää putkea, joka hönkii kuumaa ilmaa. Tuotakin olen toki harkinnut.

Kiinteä vesimaksu herättää pohdintoja viileän veden käyttämisestä hyväkseen viilentämisessä, mutta tässä kuumuudessa kaikenlainen toimiminen on yksinkertaisesti liian raskasta.

Jos tänä kesänä tulee vielä pitkä hellejakso, harkitsen vakavasti yöpymistä jossain toisaalla ainakin muutaman yön, maksakoon mitä maksaa. Tällainen kuumuus on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä!

Aikaansaaminen tuntuu hyvältä

2010-05-19T14:30:00.003+03:00

Olen todennut täälläkin varmaan monta kertaa, että tuntuu hyvältä saada aikaiseksi yhtä ja toista! Olen vihdoin varannut aikoja, joita on pitänyt varata, ilmoittautunut tapahtumaan, johon pitää ilmoittautua, aikatauluttanut erään pienen reissun, päättänyt loma-ajankohtani, lukenut kirjoja ja blogeja, käynyt lenkillä useammankin kerran ja treenannut lihaskuntoakin. Tähän päälle olen vielä onnistunut olemaan jahkailematta töideni suhteen, joten olen niitäkin saanut tehtyä! Hurraa!

Olisipa aina tällainen vire, mutta kai se on vain hyväksyttävä, että aina ei ole ja että sekin on ihan ok. Välillä on hyvä ja välillä vähemmän hyvä ja se vaihtelu on vain normaalia elämää. Hyvänä hetkenä kannattaa tehdä niin paljon kuin siinä hyvässä "virrassa" saa tehtyä, jotta sitten huonompana hetkenä voi huilia.

Joustava mieli -kirjaa lukiessani olen tullut siihen tulokseen, että ajatuksissani on paljon muokattavaa eli minun lienee syytä ostaa kyseinen opus. Todennäköisesti hyötyisin kirjan lukuisista harjoituksista, joita en ole vielä juuri tehnyt kirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Jotenkin näin hyvässä "flowssa" ollessani minun on helppo ymmärtää kirjan yksi ajatus siitä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme. Ajatukset ja tunteet ovat vain ajatuksia ja tunteita, joita voi tarkkailla ja antaa niiden mennä ohi. Minun ei myöskään tarvitse kuvitella lukuisten päässä pyörivien arvostelevien ajatusteni olevan jotenkin totta: ne ovat arviointeja kulloisestakin tilanteesta tai asiasta, eivätkä sen enempää. Helpottavaa!