Tuesday, September 30, 2008

Negatiivisten tunteiden myrskyn jälkeen rauhallisempaa

Kamalaa, miten inhottavia tunteita päässäni onkaan viime päivät pyörinyt: kaikenlaista negatiivista kuten vihaa, katkeruutta ja muita vastaavanlaisia tunteita, joita en viitsi edes nimetä. Hyh, nyt oikein hävettää, vaikka...

Niin, kai joskus on hyvä päästellä höyryjä pihalle. Minä kun olen mestari sulkemaan kaikenlaisia tunteitani, ja varsinkin niitä negatiivisia, sisälleni. En kuitenkaan ole pitänyt itsestäni viime päivinä, en pysty hyväksymään itseäni. Tai toisaalta olen iloinen siitä, että minulla on tunteita, joiden annoin tulla kerrankin melko vapaasti, mutta tuollaiset negatiiviset tunteet ovat rumia.

Sattuuhan sitä ja pääasia, että nyt on tyyntynyt. Tämä alistunut ja lannistunut rauhallisuus on parempi, vaikkakaan ei hyvä. Ei siitä pääse mihinkään, että on silti paha olo. Uskon kuitenkin, että suunta on jo parempi; on hieman jotain odotettavaakin.

Monday, September 29, 2008

Pakkopullaa

Viime viikko oli kamala, eikä viikonloppukaan synnyttänyt sisälläni hurraa-huutoja ja nyt pitäisi innostua uudesta viikosta. En innostu.

Vatsani on kipeä ja äänekäs enkä ymmärrä miksi. Mielialani on pakkasella enkä oikein tiedä, voinko huonommin psyykkisesti vai fyysisesti; jotenkin molemmat puolet kietoutuvat toisiinsa juuri nyt liian tiukasti. Ei kai auta muuta kuin keskittyä arkeen, tehdä työt jotenkuten ja lueskella opiskelujuttuja. Yrittää kehitellä jotain (mitä tahansa) piristävää viikonlopulle (kunpa keksisin jotain!). Niinhän se on, että kurjatkin päivät menevät joskus ohi ja jotain kivaa tulee tilalle, aina ennenkin on käynyt niin. Se kuuluu elämän kulkuun, vaikka sitäkin on vaikea juuri nyt ajatella. Oikeastaan: kunpa pystyisin olemaan edes hetken ajattelematta.

Ehkä yritän piristää itseäni suunnittelemalla jotain kivaa odotettavaa.

Friday, September 26, 2008

Kamala viikko

On ollut harvinaisen kurja viikko. Vaikka jotain hyvääkin on toki ollut, niin on ollut liikaa myös stressaavia ja ahdistavia asioita sekä kiirettä. Oloni on tuntunut tänään sellaiselta kuin harteilleni olisi kasattu liikaa painoa ja pienikin lisäpaino voisi olla liikaa. Suorastaan pelkään sitä, että saan jonkin hermoromahduksen ja teen jotain hallitsematonta.

Oleminen on nyt tosi sinnittelyn äärirajoilla pingottamista. Pitää yrittää olla, vaikka ei oikeasti jaksa. Melkein tänään jo ylitin jonkin (pelottavan?) rajan, kun olin kömpelö: mieleni ei enää sietänyt kömpelyyteni aiheuttamaa "stressiä", vaan ahdistuin, päässä pyöri ja mahaan sattui. Pelottavaa.

Rasittavintahan on tietenkin henkinen paine. Minua on puristanut tällä viikolla kiire, työt ja niiden ajoittainen vaikeus, opiskeluun liittyvät eräät asiat, univaje ja naapurini. Muuten olisin varmaan sinnitellyt siedettävästi, mutta jotenkin tuo naapurijuttu oli ihan liikaa, se oli piste i:n päälle tämän viikon jaksamisten kannalta.

Toki stressaan liian helposti ja minun pitäisi opetella ottamaan rennommin, melkein hinnalla millä hyvänsä. Monien asioiden pitäisi vain antaa mennä niin että ei tekisi murheista suurta , jäytävää painoa sisuksiinsa. Minun pitäisi lisäksi opetella olemaan vähemmän perfektionisti: ei kaikkea tarvitse aina saada tehtyä eikä varsinkaan täydellisesti. Vähempikin voisi riittää. Lisäksi kunpa jotenkin oppisin olemaan stressaamatta muista ihmisistä siten, että vaikka he minua kohtaan olisivatkin ikäviä, niin en jäisi sitä vatvomaan loputtomiin. Ottaisin asiat niin kuin ne tulee ja päästäisin ne myös menemään ja jatkaisin elämääni. Se olisi hyvä.

Monta asiaa olisi hyvä oppia, mutta se on vaikeaa. Kun on tällainen stressaava ja murehtiva pää, on välillä niin kovin vaikea olla. Onneksi on perjantai.

Thursday, September 25, 2008

Negatiivinen huomioiminen

Välinpitämättömyyttä on tosi paljon, ei useimpia kiinnosta naapurin Elsan ongelmat tai kadulle sammuneen Kalervon kohtalo. Tuttava Maisa onnistuu jossain hänelle tärkeässä projektissaan loistavasti, mistä ollaan toki itseksemme iloisia, mutta ei välitetä sanoa Maisalle iloisia ja kannustavia onnitteluja. Serkku Liisa on muuttamassa ja tarvisisi jonkun kaverikseen purkamaan isoa kirjahyllyä. Ei ehditä auttaa, kun on muita kiireitä, kai joku muu Liisaa auttaa tai selviäähän hän, aikuinen ihminen, itsekin. Kerttu jätti Ilpon ja Ilpo vaikuttaa vetäytyvältä ja vaisulta. Ei häntä siis varmaan kannata häiritä, vaan pidetään kekkerit ilman häntä. Iloiset kekkerithän voisivat vain masentaa eronnutta.

Monta tilannetta, joissa olisi voinut huomioida lähimmäistä positiivisesti ja kannustavasti. Minusta tuntuu, että nykyään moni huomionosoitus on lähinnä negatiivista ja inhottavan sävyistä: puututaan ongelmiin vasta pakon edessä ja silloinkin ennemminkin rangaisten kuin huolehtien (naapurin Martti ruttasi vahingossa vaimonsa Helvin auton viime viikolla - Helvi ei puhu Martille vieläkään, 16-vuotias Jere tuli kotiin älyttömässä humalassa, äiti Sirpa huusi hänelle siitä kaksi tuntia ja laittoi Jeren kahden viikon kotiarestiin, koulukiusattu Joonas joutuu vaihtamaan koulua, kun kiusaaja Hanneksen asioihin ei voi puuttua).

Minua ärsyttää ihan suunnattomasti sellainen huomio, joka on vääränlaista tilanteeseen nähden. Tästä aasinsiltana...

Minua ärsyttää suunnattomasti sekä häiriköivät naapurit että kyttäävät naapurit! Olen rauhallinen asukki ja vaivaton vuokralainen. Minä en häiriköi, elän hajottamatta paikkoja ja tervehdin naapureitani. Siitä huolimatta minua on viimeisen parin vuoden aikana häiriköinyt ja pelotellut ainakin kaksi naapuria ilman mitään näkyvää syytä. Nyt tähän sankkaan ja kivaan naapureiden joukkoon on ilmaantunut kaksi kyttääjää. Jipii!

Olen huomannut jo jokin aika sitten, että kulkemisiani seurataan naapuripariskunnan toimesta ovisilmästä tiiraillen (väliovesta kuulee heidän liikeitään heidän ovensa takana). Mahtavatkohan lisäksi kuunnella seinän läpi? Ainakin eräältä vieraaltani on rappukäytävässä jopa kyselty parisuhdetilanteestani ja vieraideni kulkemisia seurataan myös hyvin tarkkaan. Eikö ihmisillä ole omaa elämää?!

Oikeasti minua rasittaa ihan suunnattomasti tuollainen, että kun ei ole aihetta puuttua toisen ihmisen toimintaan mitenkään, niin siitä huolimatta puututaan, tutkitaan ja mietitään, että voisiko jotain olla pielessä. Minähän vain elän harmittomasti ja enimmäkseen hiljaisesti niin kuin useimmat muutkin!

Onneksi suurin osa naapureistani on mukavaa, nuorta väkeä, joita ei kiinnosta normaalia elämää viettävien naapurien toimet mitenkään. Pirskeitäkin moni pitää eikä se häiritse, koska ei se ole jatkuvaa häirintää vaan normaalia elämää.

Ei pitäisi provosoitua, mutta minua ärsyttää ihan luokattoman paljon. Häiriköinti ja varsinkin tuo kyttääminen tekee oloni tosi turvattomaksi kotonani, paikassa, jonka pitäisi olla minun turvapaikkani, minun valtakuntani.

Onneksi on turvalukko. Taidan alkaa kuunnella kirkonpolttoheavyä päiväaikaan useammin.

(Nuo ylläolevat esimerkkitapaukset ovat täysin keksittyjä.)

Monday, September 22, 2008

Kiirettä ja soija 2.0

Huoh, on ollut kiirettä. Aikatauluttaminen on muodostunut melkoiseksi taiteenlajiksi: jokainen pieni rakonen (kuten bussissa istuskelu) pitää hyödyntää tarkasti, jotta ehtii tehdä kaiken pakollisen. Bussissa lueskellaan opiskelujuttuja, paitsi silloin kun hoidan päivän liikunnat näppärästi pyöräilemällä paikasta toiseen. Kun tietokone käynnistyy, järjestelen paperit ja pöydän. Syödä voi samalla, kun tekee töitä ja kotona siivoaminen... siis jostainhan on pakko karsia, joten siitä. Iltaisin ennen nukkumaan menoa lueskelen opiskelujuttuja, koska sanovat, että yöllä mieli käsittelee saamaansa tietoa. Huoh. Onneksi viikonloppuna oli leppoisampaa ja jopa nukuin hyvin.

Ihan toiseen asiaan: Eviran sivuilla on uutinen, että EU on hyväksynyt muuntogeenisen soijan. Sellaista on kohta siis kaupan hyllyillä tarjolla... voi itku! En pidä sitten yhtään siitä, että luontoa aletaan muuttaa ihmisen mieleisiksi keinoilla, joista ei ole mitään tietoa, mitkä niiden pitkäaikaisvaikutukset ovat. On vieläpä enemmän kuin todennäköistä, että moinen muuntogeeninen rehu risteytyy normaalin soijan kanssa ja se voi olla haitallista koko soijalle lajina. Mistä sen lisäksi tietää, mitä vaikutuksia "uudella" soijalla (versio 1.1 vai 2.0?) on koko ekosysteemiin.

En halua syödä muuntogeenistä ruokaa. Ihminen on muutenkin lajina kuin syöpäkasvain tällä pallolla, levinnyt liian laajalle, liian tiheäksi populaatioksi ja tuhonnut paljon, joten en pidä yhtään sen hingusta päästä sörkkimään herkkää luontoa. Yritän itse siis todellakin välttää muuntogeenistä ruokaa ja mahdollisuuksien mukaan valita luomua. En halua tukea luonnon muovaamista ihmisen ehdolla ja syödä ruokaa, jonka pitkäaikaisvaikutuksista ympäristölle ja terveydelle ei tiedetä mitään.

Huh, tulipa paasattua.

Friday, September 19, 2008

Monia oloja

Viikonloppu ilahduttaa! Tiedossa ei ole juurikaan ikäviä velvollisuuksia, vaan lähinnä aikaa nukkua riittävästi ja tehdä mukavia asioita. Kiva.

Samalla minua kuitenkin ärsyttää. Töissä ärsyttää töiden hoitamisen tarkoituksellinen hankaloittaminen ylemmältä taholta. Lisäksi on muutama muukin mieltä kiristävä asia, joihin lukeutuu selkeästi myös viime keskiviikkoinen kaamea kokemus.

Tuo kaamea kokemus on myös ahdistanut suuresti: minun on ollut vaikea saada illalla unen päästä kiinni, kun juuri ennen nukahtamista tuo kokemus on tulvahtanut tietoisuuteeni, ja ei siinä tilassa sydän hakaten voi nukahtaa toviin.

Kokemukseen liittyy myös häpeä, pelko ja suuri yksinäisyyden tunne.

Päälimmäisenä tuntemuksena minulla on nyt kuitenkin ärsytys monestakin asiasta. Ärsytys taas nostaa pintaan myös katkeruutta, jolloin mieli on pingoittunut, kireä ja jotain positiivista kaipaava (positiiviset asiat voisivat poistaa katkeruuden). Inhoan katkeruutta, kun se on ihan ääriturha tunne, se ei johda mihinkään positiiviseen, ei itseni eikä muiden ihmisten kannalta. Se ei hyödytä mitään eikä ketään, vaan kaventaa näköalaa.

Toivottavasti siis saan rakennettua kivan viikonlopun, jolloin olisi kiva ja hyvä olla. Sitten jaksaisi taas kirmata kiireiseen arkeen. Onneksi sentään sää suosii.

Wednesday, September 17, 2008

Satuttamista

Minulla oli tänään yksi kauheimmista kokemuksistani ikinä. Vihjeeksi voin kertoa, että asia on vahvasti naisten juttuja. Inhosin ajatusta jo etukäteenkin, mutta en osannut arvatakaan, miten kauheaksi kokemus muodostuisi. Olin jo varma, että saan jonkin kohtauksen kesken kaiken, kun tunsin hengitykseni vaikeutuvan, kurkkua kuristavan, huimasi ja tärisytti. Ja ennen kaikkea SATTUI niin, että en pystynyt enää olemaan muuten kuin älyttömällä sinnikkyydellä! Kaameaa.

Vieläkin on kaamea olo, vaikka tunteja on kulunut. Ajatus uudesta tuollaisesta kokemuksesta ehkä joskus tulevaisuudessa saa paniikin hiipimään lähemmäksi - siis ihan aidosti ja oikeasti en pysty menemään tuollaiseen enää IKINÄ! Olisikohan paha tempaista puoli pulloa viiniä ennen tuollaista toimenpidettä? Vai saiskohan jostain rauhoittavia, jos pyytäisi?! Ei, en usko, että minusta on enää tuollaiseen. Olen kai vain liian kipuherkkä, herkkä ja herkkä.

Vieläkin tärisyttää, heikottaa ja on kaamea olo. Taitaa päivän suunnitelmat mennä uusiksi. Pitäisi uhrata muutamalle asialle ajatustakin vielä tämän päivän aikana, mutta ei tässä ällötystilassa pysty. Kai on parempi vain vetäytyä toipumaan kokemuksesta.

Tuesday, September 16, 2008

Ryhmään kuulumattomuus katkeroittaa

Mikä ihme ryhmään kuulumisessa on niin vaikeaa? Tarkoitan sitä, että miksi se ei useimmiten onnistu minulta siten, että tuntisin oloni hyväksi? Nyt seuraa katkeraa vuodatusta...

Kuppikuntien muodostuminen on ihan normaali kehitys erilaisissa yhteisöissä ja porukoissa, kuten työpaikoilla. Toiset tulee toisten kanssa paremmin toimeen kuin toisten, eikä siinä ole mitään väärää. Näyttää myös olevan varsin luonnollista, että porukkaan "kuuluu" löyhästi myös henkilöitä, jotka eivät oikeastaan kuulu mihinkään porukkaan, mutta työ- tai vastaava rooli pakottaa roikkumaan mukana.

Minä vain en jaksa eikä minua huvita. Tympii katsoa, kun erilaisiin työpaikan tapahtumiin ja rientoihin kerätään porukkaa ja minä olen aina se, jota ei ikinä kysytä mihinkään mukaan. Lohduttautua voin sillä, että en todellakaan ole ainoa ulkopuolistettu, mutta silti ärsyttää ihan suunnattomasti katsoa, kun porukka, johon pitäisi kuulua, ei todellakaan ole oma porukka. Kun eihän minulla ole mitään sellaista ryhmää, johon aidosti kuuluisin, mutta jotenkin olen tyhmänä olettanut, että töissä tiimi on tiimi, eli yhtä kuin kaikki ryhmän jäsenet.

Voisinhan minä tyrkyttää itseäni mukaan tuntien suurta kiusaantumista. Voisin väkisin ängetä hymyillen askartelemaan samojen rientojen parissa kuin muutkin, vaikka ketään minun osallistumiseni ei kiinnostakaan. Voisin olla mukana, sosiaalinen, reipas, iloinen ja mitä kaikkea. Vaan en osaa olla. Minä joko olen kunnolla mukana, myös mukaanotettuna, enkä jonain perässäroikkujanapellenä. Minä en osaa enää olla sivustakatsoja sellaisessa tilaisuudessa, jossa osallistutaan. Se tekee minut vain ärtyneeksi, vihaiseksi ja katkeraksi.

Vaikka kyse onkin suurelta osin omasta osaamattomuudesta, niin olen suunnattoman katkera siitä, että minä en pääse mukaan, että minun on pakko tyytyä osaani. En ymmärrä, miten muut ovat tehneet sen, päässeet mukaan siten, että voivat nauttia sekä seurasta ja tekemisestä. Minä kun olen ikään kuin minua ei olisikaan, tyhjä. Ehkä olen jonain huonona päivänä näyttänyt väsyneen nyrpeää naamaa, joka oikeuttaa sen, että minua ei huolita mukaan. Ehkä en ole osannut tyrkyttää itseäni riittävästi, vaikka epäilenkin, että ei sekään olisi auttanut. Pitää olla oikeanlainen tyyppi, sellainen supersosiaalinen, toisia hyödyttävä ja viihdyttävä. Mutta en minä ole. Olen vain mukava, aika usein hymyilevä, pieni, harmiton ja rauhallisesti keskusteleva. Eli en todellakaan suureen yleisöön vetoava.

Nämä on hetkiä jolloin todellakin haaveilen jollekin kivalle, pienelle paikkakunnalle muuttamisesta. Siellä minulla olisi oma söpö mökki, jossa asuisin vailla tietoakaan mistään sosiaalisista arvoasteikoista tai suosituimmuusjärjestyksistä. Siellä minun ei tarvitsisi päteä, vaan voisin olla oma itseni, ilman pakkoa vääntäytyä ärsyyntymään sellaisten ihmisten keskelle, joiden kanssa oleminen vain ärsyttää.

Ei todellakaan tee hyvää hyvinvoinnille olla ulkopuolinen. Ärsyttää.

Monday, September 15, 2008

"Olen aina halunnut laulaa ja julkkikseksi, kun se on niiiin kivaa"

Telkkarissa on taas alkanut pyöriä Idols, mikä ei varmaan ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Tunnustan, että olen seurannut aiemmat kaudet ja aion myös katsoa tämänkin kauden - miksikö? Minusta Idols on niitä harvoja siedettäviä tosi-tv ohjelmia, joita jaksaa katsoa. Lisäksi pidän musiikista... vaikka eihän Idolsissa nyt varsinaisesti musiikista nauti ainakaan alkukarsintojen aikana, mutta myöhemmin saattaa löytyä laulajien joukosta yllättäviä helmiä ja upeita, persoonallisia tulkintoja. Tunnustan myös hekottelevani suorituksille, jotka ovat ihan kaameita, tosin hyvin usein tunnen myös myötähäpeää siitä, että jotkut ihan oikeasti ja tosissaan näyttävät kuvittelevan huikeita omasta laulutaidostaan.

Minä en ikinä menisi Idolsiin, vaikka osaisinkin laulaa, vaikka ymmärrän hyvin heitä, jotka haluavat kokeilla siipiään tuollaisen julkisuusmylläkän kautta. Se minua on nyt vain ällistyttänyt, millaisena jotkut 16-vuotiaat tyttöset ja poikaset oikein elämän näkevät - sellaisena, että tehdään juuri niitä kivoja asioita, joita halutaankin (lauletaan ja leikitään) ja sillä eletään ja kaikki on kivaa? Eihän elämä ole pelkästään kivaa, se on enimmäkseen tylsää arkea ja työtä, työtä ja työtä! Loppujen lopuksi vielä hyvin harva voi tulla toimeen sellaisella työllä, josta aidosti nauttii ja jossa kokee saavansa kykynsä hyvin käyttöön. Useimmilla meistähän työ on vain työtä; tylsää puurtamista, jota tehdään, jotta eletään.

Kyllähän tuollainen lapsenusko elämän kivuuteen on jotenkin söpöä, mutta jotenkin ihmetyttää, mistä se oikein tulee. Kai näiden lapsosten vanhemmat kuitenkin elävät omaa arkeaan. En minä muista murrosiässä kuvitelleeni, että minusta tulisi jotain suurta ja mahtavaa ja että elämä olisi koko ajan "kivaa".

Vielä enemmän minua ihmetyttää kuitenkin se, miten monella tuntuu olevan haaveena tulla julkkikseksi! Sehän oli ykkössijalla jossain toiveammattien listallakin, niin kuin se edes olisi jokin ammatti. Ehkä tuo on heijastumaa tästä koko ajan yksilökeskeisemmästä ajattelusta (minäminäminäminäminä minäensin!!): halutaan korostaa itseään, tuoda esille, olla ihailtu, keskipiste, paras, kaunein, mahtavin. Ovatkohan he saaneet liikaa tai liian vähän huomiota lapsuudessaan?

Eipä silti. Kyllähän minäkin joskus haaveilen, että minusta tulee jotain suurta ja mahtavaa, mutta tiedostan kyllä sen, että oikeasti niin ei todennäköisesti tule käymään. En ole siitä lainkaan pahoillani: minusta on kiva olla tuntematon tavis, joka toivottavasti löytää sen oman juttunsa ihan toisaalta kuin kilpailemalla huterilla sosiaalisen arvoasteikon tikapuilla.

Thursday, September 11, 2008

Tyhmä, vanha ja ruma

Joskus tulee päiviä, jolloin tunnen itseni tyhmäksi, vanhaksi ja rumaksi. Vaikka tiedänkin, että kyseessä on lähinnä vain tunne, joka tulee ja menee, eli siihen ei kannata takertua, niin silti se on inhottavaa. Se tuntuu todelliselta, vaikka todennäköisesti todellisuutta tuossa tunteessa on vain pienen pieni hippunen, jos sitäkään.

Tiedän olevani normaaliälyinen, mutta silti se ei meinaa välillä riittää. Vaadin ajoittain itseltäni mahdottomia, vaikka tiedänkin, että joskus vain tulee hetkiä (jokaiselle!), jolloin ei todellakaan leikkaa ja silloin antaa itsestään ihan typerän kuvan. Sattuuhan sitä. Jos tuntuu, että en opi tai älyä jotain tärkeää asiaa, niin lisätyöllä olen yleensä oivaltanut tarvittavat asiat. Ei minulla ole syytä olla huolissani älyllisestä suorituskyvystäni. Aina voin paikata työmäärällä mahdollisia heikkouksia.

Ei välttämättä kannata mennä parikymppisten sekaan näin kolmekymppisenä, jos haluaa tuntea itsensä nuoreksi.. siis nuorekkaaksi. Rumuuden tunteeni liittyvät myös ikääni, vaikka olen ilmeisesti ikäisekseni ihan kivan näköinen.

Siis tunteeni tymyydestäni, vanhuudestani ja rumuudestani olen muodostanut vertailemalla itseäni ihmisiin, joihin minulla ei ole mitään syytä eikä järkeä itseäni vertailla. Ylipäänsä vertailu on typerää, ja erityisen typerää se on, jos vertailukohdat ovat sellaista ryhmää, johon itse ei mitenkään kuulu esim. ikänsä puolesta.

Pitää siis yrittää järkeillä itsensä ulos tästä ikävästä tunteesta ja heikon itsetunnon kuristavasta syleilystä.

Tuesday, September 09, 2008

Vaaleat housut ja suklaa - ei ei ei...

Olen tänään oppinut, että jos päällä on vaaleat housut, suklaata ei kannata syödä. Ei ainakaan istua ja syödä. On aika kiusallista huomata ruskeita länttejä varsin harmillisella alueella, "läntti siellä, toinen täällä"... Luulen, että suklaata ei ole mahdollista syödä siististi. Ei ainakaan, jos on vaaleat vaatteet päällä.

Ei ole kauankaan aikaa siitä, kun en voinut sietää vaaleita housuja (tarkoitan nimenomaan vaalean ruskeita, en edelleenkään siedä valkoisia housuja), mutta niin se vaatemaku muuttuu. Nyt minulla on niitä peräti parit, kirppareilta löydettyjä, parin euron hyvälaatuisia housuja. Ei ehkä ulkonäöltään mitenkään ihmeellisiä, mutta mukavat jalassa ja siistit. Ei kai normaalina arkena muuta kaipaakaan. Silti minulle on vielä hieman hämärän peitossa se, että miten ne saa pysymään siisteinä, kun sateella niitä ei voi (kai) pitää, jotta ne pysyisivät kurattomina, ja suklaata ei kestä syödä (ja varmaan muunkin ruokavalion kanssa saa olla tarkkana). Hyvänä puolena tuntuu kuitenkin olevan se, että niiden kanssa näyttää sopivan monenväriset yläosat, kun taas farkkujen kanssa ei sovi oikein minkäänväriset paidat.

Jaa, muoti? Ei minulla ole hajuakaan, onko vaaleat housut muotia. Todennäköisesti ei, kun tykkään pitää niitä nyt. Olihan minulla leveiden housunlahkeiden kausikin juuri ennen kuin moiset lahkeet tulivat muotiin eikä tuo ole ainoa kerta, kun oma aikani ei ihan "mätsää" muotivillitysten kanssa. Juntti mikä juntti kai sitten.

Monday, September 08, 2008

Väsymys lyö päänsäryn

Viikonloppu meni enimmäkseen heikosti johtuen huonosta olostani. Päänsärkyni jatkui koko viikonlopun ja sen ohella tuli muuta pahaa oloa ja ällötystä. Ihme kyllä nukuin aika hyvin, mutta ei unikaan auttanut päähäni - mutta yllättäen valvominen auttoi.

En saanut viime yönä nukuttua, vaan pyörin enimmäkseen hereillä. Torkahdin 3 kertaa, joista viimeisimmän kesto oli noin tunti. Tuskin ne kaksi aiempaakaan torkahtamista sen pidempiä olivat. Täytyy kyllä sanoa, että nuo yön tunnit olivat aivan uskomattoman pitkiä. Tuntui siltä, että aamu ei tule koskaan, mutta tulihan se ja toi arjen tullessaan.

On ihan käsittämättömän paha olo. Vaikka päänsärky onneksi oli aamulla poissa, niin silti rintakehässä puristaa ihan kaamea ahdistus ja paino. Väsymys ei tietenkään kevennä oloa yhtään, vaan tuo omat vivahteensa arkiseen olemiseeni ("jaa, että pitäisi pystyä tekemäänkin jotain?!"). Harmittaa, kun päänsärky ja paha olo estivät mukavat tekemiset viikonloppuna, joten sekin laittaa muutaman ylimääräisen tiiliskiven hartioilleni. Miten onkin näin raskas olo :(

Inhottavaa on myös joutua syytetyksi asiasta, jolle en oikein mitään voi tehdä ja johon liittyy todennäköisesti myös väärinkäsityksiä. Klimppinen soppa, joka kaatuessaan leviää joka paikkaan tahrien.

On tosi yksinäinen olo. Muu arkinen elämä pyörii ympärilläni kuin aina ennenkin, mutta itse olen kuin erilläni siitä: täysinäinen astia täynnä tunkkaisen mustaa pahaa oloa, särkyä ja ahdistusta.

Tiedän toki, että hetkellinen stressikausi on suurin syy tähän olooni, mutta olen yllättynyt siitä, miten paha olo voikin puristaa minusta kaikki mehut pois ja tyrkätä kaameaan yksinäisyydentunteeseen kellumaan kuin kuivuneen koivunlehden. Psyykkisen ja fyysisen pahan olon yhteenkietoutunut viheliäinen köynnös estää näkemästä positiivisia asioita, vaikka niitäkin on. Kai. Niiden näkemistä odotellessa...

Friday, September 05, 2008

Päätä kivistää ja puristaa

Minulla on nyt muutaman päivän ollut ikävää päänsärkyä. Se ei ole ollut sellaista normaalia, jyskyttävää, pysäyttävää päänsärkyä, vaan ennemminkin puristusta ja kivistystä koko pään alueella, mikä tuntuu raskaalta jatkuessaan koko päivän. Nukahtaminen tuntuu ihanalta helpotukselta, mutta aamulla herätessä tuttu tunne palaa taas pian.

Luulen, että kyse on univajeesta yhdistettynä stressiin. Olen nukahtanut ällistyttävän helposti ja olen myös nukkunut hämmästyttävän hyviä tuntimääriä arkiöiksi, mutta uskon silti levon jääneen jotenkin heikoksi, kun kaipaan edelleen nukkumista kipeästi ja melkein taukoamatta.

Tällä viikolla minulla on ollut lisäksi turhan monia pohdittavia asioita mielessäni. Olen huomannut, että saatan hyvinkin pohtia tiettyjä, stressaavia asioita ihan aamusta iltaan, ilman että edes huomaan, mitä ympärilläni tapahtuu (toki tietysti pakolliset asiat tulevat hoidettua). On vaikea vain olla ja jättää (turhat) pohdinnat oikeampaan ajankohtaan. Mieli on turhan valpas ja liian suuntautunut.

Toivottavasti viikonloppu tuo rentoutusta ja paljon helpottavaa unta, jotka voisivat viedä puristuksen päästäni pois. Miksi minusta piti tulla tällainen ärsyttävä stressaaja ja murehtija? Miksi en osaa suhtautua asioihin siten kuin niihin kannattaisi suhtautua: asioina, jotka tulevat ja menevät ja jotka hoidetaan silloin, kun niiden aika on :(

Wednesday, September 03, 2008

Uuvuttavia unia

Olen ollut valtavan väsynyt tällä viikolla. Arki vie ja uudet asiat ja tilanteet stressaavat, vaikka järjellä ajateltuna mitään hätää ei olekaan ja levollekin jää oma aikansa. Olen nukkunut poikkeuksellisen hyviä tuntimääriä, mutta silti päässä painaa ja hieman särkykin kalisuttelee sapeleitaan. Liekö sitten unen laatu jäänyt hataraksi.

Näin viime yönä rasittavaa painajaista. Menin jonkun porukan mukana syömään ravintolaan, jossa me kaikki tilasimme annoksemme. Muille sapuska tuotiinkin, mutta minulle ei. Siitä alkoikin sitten rasittava ja loputtomalta tuntuva paikasta toiseen juokseminen ja sen selvittäminen, miksi minun ateriani unohdettiin tuoda. En millään löytänyt henkilöä, joka olisi ollut vastuussa asiasta tai edes hieman kiinnostunut siitä, että minua ei palveltu. Heräsin ahdistuneena ja tokkuraisena.

Uni on todella helppo tulkita. Pelkään niin kovasti ulkopuoliseksi jäämistä, että siihen liittyvät pelotkin suodattuvat yöaikaan mieleeni mitä ahdistavimpina unina. Ikävää on vain se, että tuollaiset unet ovat äärirasittavia; aamulla ei todellakaan ole levännyt olo, vaan tuntuu kuin olisin tehnyt koko yön jotain uuvuttavaa aivotyötä.

Toivottavasti arki tasaantuisi pian ja löytyisi sellainen rytmi, joka tuntuisi vähintään siedettävältä. Toivottavasti myös syksy tarjoaisi pian kauniita, aurinkoisia päiviä ainaisen vedenlotinan sijaan, koska jatkuva harmaus ja kosteuskin väsyttää. Onneksi minulla on sentään uudet, hemaisevan kauniit punaiset kumisaappaat vastaiskuna tulevalle pimeydelle ja liialliselle vedelle.

Tuesday, September 02, 2008

Vastenmielisyyttä ryhmäytymistä kohtaan

Minun on usein vaikea olla ryhmässä, jossa on paljon minulle vieraita ihmisiä. Vielä vaikeampaa on silloin, kun muut tuntevat toisensa, mutta minä en ketään, koska silloin 'ryhmä' ja roolit ovat jo muodostuneet ja minä en osaa "integroida" itseäni osaksi valmista ryhmää. En minä silti osaa oikein ottaa mitään roolia ihan uudessakaan ryhmässä, vaan tuntuu, että jokin rooli vain ajautuu minulle - ja usein se rooli on jonkinlainen tarkkailijan tai ulkopuolisen osa.

Inhoan johonkin rooliin ajatumista ja siihen jämähtämistä. On minulla jotain hyviä ryhmäkokemuksia, joissa olen ollut yksi ryhmän aktiivisista toimijoista, mutta ne kokemukset ovat harvoja ja alkavat kadota muistojen syövereihin. Viime ajoilta ei nimittäin positiivisia kokemuksia ole enää syntynyt, koska olen onnistunut tehokkaasti välttelemään ryhmätilanteita. Nyt olen kauhistunut, koska tiedän, että ryhmätilanteet lisääntyvät elämässäni lähiaikoina ja sen myötä todennäköisesti suuri vastenmielisyys omaa ryhmärooliani (ja pahimmassa tapauksessa myös itseäni?) kohtaan.

En nimittäin enää pysty olemaan vain tarkkailija tai ulkopuolinen. Se osa saa minut ahdistumaan ja tuntemaan suurta turhuutta ja ajanhukkaa - haluan olla osana kokonaisuutta, jos minun on oikeasti pakko! En vain tiedä, miten sen teen, kun minulle näyttää näköjään aina lankeavan tietty rooli, joka tuntuu nykyään minusta vain turhalta ja masentavalta. Sama kuin tekisin asioita yksin kuin olemattomassa roolissa jossain vieraassa ryhmässä.

Ihan parasta olisi kun ei olisi muita ryhmätilanteita kuin VAPAAEHTOISIA, vapaa-aikaan liittyviä.