Olen nauttinut aurinkoisista kevättalven päivistä. Jotkut sanovat tätä aikaa vielä talveksi, mutta minusta nyt on liian valoisaa, jotta pelkkä sana talvi kuvaisi tilannetta. Kevättalvi on ihan eriasia kuin talvi. Valon lisäksi myös äänimaisema on herännyt: linnut laulavat.
Olen kuullut kovin monesta suusta valitteluja, että "eikö se kevät jo tule", "onpa kylmää", yms. Eipä siinä mitään, valittaa saa, mutta kyllä maaliskuu väkisinkin on vielä talvinen ajankohta. Minä otan sukset kainalooni ja menen jäälle tehdylle ladulle nautiskelemaan sekä auringosta että hiihtämisestä. Tämä on aivan ihanaa aikaa vuodesta. Kylmyyttä torjun vaatteilla. Kyllä se kesä vielä tulee yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamuisin. Ei se ole siis tainnut jättää useinkaan tulematta.
Kävin viime viikolla arki-iltanakin hiihtämässä, kun valoa ihanasti riittää. Huomasin, että voimani yläkropassani ovat kasvaneet ihan huomattavasti hiihtämisen myötä: saan tasatyönnöillä työnnettyä jo oikeasti itselleni kunnolla vauhtiakin! Nautinkin omasta voimantuoton tunteesta, minä kun en varsinaisesti ole mitenkään vahvimmasta päästä oleva nainen.
Kaiken tämän nautiskelun ohella olen ihmetellyt vaatekaappini sisältöä. Karsittavaa on ja paljon. Kirjoittelen aiheesta vielä, kunhan saan itseni tsempattua tekemään lisää ja lisää poistoja. Kevät on tuonut vahvan uudistumistarpeen myös vaatekaappiini. Aivan kuin haluaisin kuoriutua uudestaan.
Monday, March 25, 2013
Thursday, March 14, 2013
Suhteeni materiaan
Olen nyt innostunut raivaamaan maallista omaisuuttani sen myötä, kun olen lukenut muiden tavaroiden karsimisesta. Olen laittanut vaatteita keräykseen menevään pussiin ja tavaroita omaan pinoonsa. Enemmän olen ehkä kuitenkin työskennellyt asiassa pääni sisällä: olen käynyt tavaroitani läpi ja tiedän jo ison läjän rompetta, josta luovun. Silti suurin asia itselleni on ollut oivaltaa, että pelkkä tavaroiden raivaaminen ei riitä. Minun täytyy oivaltaa oma suhtautumiseni kaikenlaiseen materiaaliin ja muuttaa ensin sitä. Vain sen myötä voin onnistua siinä, että minulla olisi pysyvästi vain tarpeellinen määrä rompetta.
Jotain oivalluksiani:
Jotain oivalluksiani:
- Olen kiintynyt materiaan ja luopumisen tuska on suuri eli minulla on tyypillinen "voin joskus vielä tarvita tätä" -ongelma. Tälle pohja on muodostunut luultavasti pienestä pitäen. Silloin rahaa ei ollut liikaa (eikä myöskään materiaa), joten kaikki tavarat olivat käytössä ja niistä pidettiin huolta. Mitään ei haaskattu. Kuvittelen vieläkin tarvitsevani kaikenlaista outoakin rompetta "sitten joskus".
- Tuon edellisen oivalluksen myötä ymmärsin, että taloudellisen hyvinvoinnin lisääntyminen on tuonut itselleni mahdollisuuden ostaa melkein kaikkea, mitä tarvitsen. Kun lapsena ja nuorena en saanut kaikkea, niin sen jälkeen sitten annoin palaa. Ostin vapautuneesti ja edellisestä oivalluksestani johtuen en ole juurikaan luopunut mistään. En myöskään harkinnut ostoksiani tarpeeksi. Nyt näistä kalliista virheistä on vaikea luopua.
- Minulla on jokin kuvitelma, että kun ostan jonkin jutun, minun ei tarvitse ostaa sellaista enää koskaan sen jälkeen tai ainakaan pitkään aikaan. En osaa suhtautua tavaraan kulutustavarana, jonka kuuluukin kulua, vanhentua ja poistua. Vaate tai tavara voi myös muuttua epäsopivaksi muustakin syystä. Kuvittelen elämän sellaisena, johon jokin yksi asia sopii tai toimii koko elämän ajan. Tästä esimerkkinä minulla on vanhoja takkeja, joita en voi heittää pois, kun nehän kelpaavat takiksi itselleni vielä pitkän aikaa, vaikka esim. muotikin on ajanut niiden yli jo monta kertaa. "Takki mikä takki, pitäisi kelvata, ajaa asiansa." Tuollaiset vaatteet jää pitämättä ja kaupasta kulkeutuu uusi tilalle.
- Vanhasta uuteen siirtyminen on vaikeaa. Tämä liittyy luopumisen tuskaan. Olen taipuvainen lykkäämään elämässäni kaikenlaisia siirtymisiä vanhasta uuteen, vaikka elämä on väkisinkin alati muuttuvaa. Pidän vanhasta kiinni liian pitkään, vaikka uusi jo kolkuttelisi ovella. Minun olisi todellakin tarvetta uudistua monessa mielessä, mutta erityisesti tarkoitan nyt materiaalisessa mielessä vaatetustani. Vanhasta pitäisi kyetä luopumaan, mutta myös uusi pitäisi osata ottaa ajoissa vastaan.
- En ole oikein tietänyt, mitä haluan, millainen on oma tyylini ja mitä haluan ympärilleni (esim. huonekaluja, muu sisustus ja vaatteet). Minulla ei ole ollut omaa yhtenäistä tyyliä ja linjaa, vaan olen ostanut fiiliksen mukaan. Tokihan mieli ja maku voivat muuttua, mutta minulla on tiettyjä perusasioita, jotka ovat säilyneet muuttumattomina ja ne olisi syytä kartoittaa uuden pohjaksi. Olen esimerkiksi pitänyt useimmiten tietyistä värimaailmoista ja arvostan tiettyjä asioita, kuten luonnollisuutta ja käytännöllisyyttä, mutta en ole näitä omia perusarvojani käyttänyt hyväkseni sisustaessani ja täydentäessäni vaatekaappiani. Olen ennemminkin ehkä halunnut viestiä itsestäni jotain tiettyä kuvaa kuin toiminut omien arvojeni ja mieltymysteni pohjalta tai olen kenties halunnut olla jotain muuta kuin mitä olen, muuttaa itseäni erikoisen materian kautta. Ehkä. Jotain tämän suuntaista kuitenkin.
- Olen säästäväinen, pahaan päivään varautuva ihminen. Tämän myötä en helposti osta uutta, vaikka tarvitsisinkin jotain. Kirpparit tekevät tässä asiassa poikkeuksen, koska niistä saa halvalla. Ja paljon. En tiedä, miksi varaudun niin kovin paljon "huonoon päivään", kun jos taloudellisesti ajattelee, minulla ei ole oikeasti mitään hätää. Jos oikein huonosti kävisi eli en saisi mistään yhtään rahaa, kestäisi aika pitkään ennen kuin päätyisin sillan alle ja silloinkin se olisi sen ajan murhe, elämä on tässä ja nyt. Suuria uhkakuvia ei ole. Oma tilanteeni on sen verran hyvä, että voisin panostaa jo hieman laatuunkin, nostaa elämäni materiaalisen laadun tasoa opiskeluaikojen halvasta itseäni miellyttävään ilman että sen täytyisi olla tuhlailevaa ja pröystäilevää. Odotan elämäni alkamista "sitten joskus" näköjään myös materian tasolla.
Monday, March 11, 2013
Lauantaipäänsärky
On ollut hieman liikaa tekemistä. Meneillään on parin viikon jakso, jolloin pitäisi saada paljon tehtyä, ja minusta tuntuu, että nämä tällaiset jaksot eivät ole minua varten. Toisaalta kiireinen jakso menettelee, kun tietää sen loppuvankin joskus. Jos elämäni olisi aina tällaista, voisin laittaa suosiolla hanskat tiskiin. Tai tuskin minun edes tarvitsisi tietoisesti toimia noin, kehoni luultavasti hoitaisi tuon kyselemättäkin. Se kun oireilee hieman jo nyt.
Vatsani on ollut hieman sekaisin ja uni häiriöistä. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut näin katkonaisesti kuin viimeisen viikon aikana. Ainoaksi syyksi keksin liiallisen tekemisen määrän. Sen, että asiat pyörivät päässä ympäri vuorokauden, vaikka yrittäisinkin rauhoittua. Pääni tekee töitä lepohetkillänikin.
Otsikko ei varsinaisesti liity tähän tiiviiseen jaksoon, vaan se on oikeastaan koko uuden työni aikana ollut ilmiö. Minulla on särkenyt niskaa ja päätä joka lauantai. Alussa tuota jatkui sunnuntainkin, mutta nyt pelkkä lauantai näyttäisi riittävän. Parannusta on siis tullut (pieni positiivisuus tähän väliin, jotta ei mene ihan valittamiseksi).
Aluksi ajattelin, että nukun enemmän tai pidempään perjantain ja lauantain välisen yön ja se jotenkin sekoittaa rytmin ja kipeyttää pään. Nyt parina viikonloppuna olen joutunut hyllyttämään tämän teorian: viimeksi nukuin aika lyhyesti ja huonosti ja silti särky tuli.
Seuraavaksi olen kääntänyt katseeni aamutoimieni suuntaan. Arkiaamuna en juuri laiskottele, vaan lähden matkaan. Viikonloppuna tykkään kääriytyä peiton alle sohvalle ja lueskella lehteä tai kirjaa tai katsella telkkaria. Istunko tai makaanko huonossa asennossa? Ehkä, vaikea sanoa. Särky tuntuu kuitenkin ilmestyvän jo hyvin nopeasti heräämisen jälkeen, jopa tunnin sisään. Olen miettinyt, että jos vain suuntaisin reippailemaan tai jumppaamaan, ehkä vaivaa ei tulisi. En tiedä, onko tämä teoriani oikea.
Tätä teoriaa toisaalta tukee se, että en nykyään pysty useinkaan makaamaan sohvalla tai sängyllä lukemassa tai katsomassa telkkaria. Niskani jännittyy useimmissa asennoissa, vaikka yrittäisin rentouttaa sen. En tiedä, mistä se johtuu, miten rentoutus ei onnistu, vaikka yrittäisinkin. Niskalihakseni ovat jännittyneet ja kipeät. Minulla näyttäisi oireilu niskalihaksissani vain lisääntyvän vuosien myötä, vaikka harrastankin liikuntaa.
Ehkä tämä lisääntynyt oireilu ja huono asento lauantaiaamuna voisi olla yksi tekijä. Sunnuntaiaamut ovat tosin samanlaisia, rentoja, eivätkä ne aiheuta oireita. Ehkä tämä ei selitä kaikkea.
En tiedä, mikä lauantaiaamuissani menee vikaan, mutta minua harmittaa tuo päivän pieleen meno jo heti aamusta. Tiedän jo nyt, että en sovi mitään tärkeää lauantaille. Teen lähinnä asioita, joita säryn kanssa voi tehdä. Toisaalta se, että odotan särkyä tulevaksi, tuskin auttaa asiassa...
Olen myös huomannut, että niskani on läsnä elämässäni useimpina hetkinä. Tiedostan pääni asentoja ja vältän epäsopivia asentoja, liikutan niskaani ja hartioitani, venyttelen (silloin, kun niskani ei ole kipeä) ja jumppaan. Kai tämäkin on vain näitä asioita, että ei kannattaisi vanhaksi ryhtyä. Tällä niskalla täytyisi pärjätä loppuelämä.
Vatsani on ollut hieman sekaisin ja uni häiriöistä. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut näin katkonaisesti kuin viimeisen viikon aikana. Ainoaksi syyksi keksin liiallisen tekemisen määrän. Sen, että asiat pyörivät päässä ympäri vuorokauden, vaikka yrittäisinkin rauhoittua. Pääni tekee töitä lepohetkillänikin.
Otsikko ei varsinaisesti liity tähän tiiviiseen jaksoon, vaan se on oikeastaan koko uuden työni aikana ollut ilmiö. Minulla on särkenyt niskaa ja päätä joka lauantai. Alussa tuota jatkui sunnuntainkin, mutta nyt pelkkä lauantai näyttäisi riittävän. Parannusta on siis tullut (pieni positiivisuus tähän väliin, jotta ei mene ihan valittamiseksi).
Aluksi ajattelin, että nukun enemmän tai pidempään perjantain ja lauantain välisen yön ja se jotenkin sekoittaa rytmin ja kipeyttää pään. Nyt parina viikonloppuna olen joutunut hyllyttämään tämän teorian: viimeksi nukuin aika lyhyesti ja huonosti ja silti särky tuli.
Seuraavaksi olen kääntänyt katseeni aamutoimieni suuntaan. Arkiaamuna en juuri laiskottele, vaan lähden matkaan. Viikonloppuna tykkään kääriytyä peiton alle sohvalle ja lueskella lehteä tai kirjaa tai katsella telkkaria. Istunko tai makaanko huonossa asennossa? Ehkä, vaikea sanoa. Särky tuntuu kuitenkin ilmestyvän jo hyvin nopeasti heräämisen jälkeen, jopa tunnin sisään. Olen miettinyt, että jos vain suuntaisin reippailemaan tai jumppaamaan, ehkä vaivaa ei tulisi. En tiedä, onko tämä teoriani oikea.
Tätä teoriaa toisaalta tukee se, että en nykyään pysty useinkaan makaamaan sohvalla tai sängyllä lukemassa tai katsomassa telkkaria. Niskani jännittyy useimmissa asennoissa, vaikka yrittäisin rentouttaa sen. En tiedä, mistä se johtuu, miten rentoutus ei onnistu, vaikka yrittäisinkin. Niskalihakseni ovat jännittyneet ja kipeät. Minulla näyttäisi oireilu niskalihaksissani vain lisääntyvän vuosien myötä, vaikka harrastankin liikuntaa.
Ehkä tämä lisääntynyt oireilu ja huono asento lauantaiaamuna voisi olla yksi tekijä. Sunnuntaiaamut ovat tosin samanlaisia, rentoja, eivätkä ne aiheuta oireita. Ehkä tämä ei selitä kaikkea.
En tiedä, mikä lauantaiaamuissani menee vikaan, mutta minua harmittaa tuo päivän pieleen meno jo heti aamusta. Tiedän jo nyt, että en sovi mitään tärkeää lauantaille. Teen lähinnä asioita, joita säryn kanssa voi tehdä. Toisaalta se, että odotan särkyä tulevaksi, tuskin auttaa asiassa...
Olen myös huomannut, että niskani on läsnä elämässäni useimpina hetkinä. Tiedostan pääni asentoja ja vältän epäsopivia asentoja, liikutan niskaani ja hartioitani, venyttelen (silloin, kun niskani ei ole kipeä) ja jumppaan. Kai tämäkin on vain näitä asioita, että ei kannattaisi vanhaksi ryhtyä. Tällä niskalla täytyisi pärjätä loppuelämä.
Friday, March 01, 2013
Herkkänahkaisia ihmisiä
En koe ymmärtäväni ihmissuhteiden kiemuroista paljoakaan. Lähinnä minusta tuntuu, että liian usein kyse on nimenomaan kiemuroista, eli monimutkaisuudesta, jota ei voi käsittää. Ovatko ihmissuhteet aina olleet näin vaikeita vai oliko kaikki lapsena vain suoraviivaisempaa... ja suorempaa?
Minusta tuntuu, että aikuiset monimutkaistavat yksinkertaisimmatkin asiat. Ihmissuhteet näyttäisivät perustuvan erilaisille tulkinnoille toisen sanoista, ilmeistä ja käytöksestä. Jos jotain tulkitaan itselle uhaksi tai loukkaukseksi, aletaan itsekin esittää loukkaantunutta käytöstä, joka toisen pitäisi osata tulkita. Siinä on sitten kaksi henkilöä näyttelemässä jossain oudossa näytelmässä, jossa molempien osapuolien pitäisi osata tulkita toisen käytös siten, että solmut saadaan aukaistua. Pitää olla riittävästi loukkaantunutta keikistelyä ja toisen anteeksipyytelevää olemusta.
Olen kompastunut ihmissuhteiden monimutkaisuuksiin niin monta kertaa, että en pysty enää laskemaan. Olen miettinyt, että minulla on elämässäni viime vuosina ollut kolme ihmistä, joiden kanssa olen voinut olla rennosti oma itseni, luottaa ja nauttia seurasta. Muiden kanssa sukset ovat menneet ristiin ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ristiriidoista on seurannut kantapäiden yhteen laittaminen ja tiukka etääntyminen.
Tästä syystä olen oppinut, että ihmisten kanssa pitää olla uskomattoman tarkkana, varpaillaan joka hetki. Pitää muistaa kontrolloida jokaista sanaa, ilmettä, elettä ja käytöstä. Ihan jokaista. Pitää muistaa reagoida oikein toisen sanomisiin, hymy väärällä hetkellä on katastrofi. Pitää muistaa ehdottomasti reagoida heti jokaiseen puheluun ja tekstiviestiin ja esittää heti anteeksipyytelevää, jos unohtaa. Pitää muistaa pitää yhteyttä riittävän usein (ja jotta ei olisi liian helppoa, tuo "riittävän usein" pitää ostata tulkita kunkin henkilön kohdalla oikein). Tämän lisäksi pitää osata tulkita, mitä toinen henkilö minusta haluaa, jotta hänet saa pidettyä kiinnostuneena seurastani.
Ristiriitoja olen yrittänyt ratkaista useallakin tavalla: olen yrittänyt keskustella tai olen jättänyt ristiriidan ikään kuin huomaamatta eli antanut toisen esittää omaa show:taan ja jatkanut itse normaalisti. Joskus olen vetänyt etäisyyttäkin. Lopputulos on ollut aina kutakuinkin sama.
Keskusteluyritykset johtavat siihen, että toinen kiistää loukkaantuneensa aivan kuin olisin tyhmä ja en olisi huomannut oikuttelevaa ja etääntyvää käyttäytymistä. Yksi henkilö oikein keksimällä keksi minusta "vikoja" (hänen kannaltaan valitettavasti pystyin todistamaan, että en ollut tehnyt hänen syyttämiään ikäviä asioita), jotta voisi paeta tilanteesta. Ymmärsin, että oikea ongelma oli jokin ihan muu, toisen syyttely on helpoin keino paeta ja sulkea silmät omilta ongelmilta. Toinen vähensi oikuttelua, mutta lisäsi etäisyyttä minuun.
Etäisyyden vetäminen toimii usein niin, että molemmat ovat omissa poteroissaan ja mitään ei tapahdu. Toinen osapuoli saattaa ottaa yhteyttä jonkin ajan päästä tai sitten ei.
Minusta tällainen käyttäytyminen on aivan liian hankalaa. Vaikka kaipaankin lisää ihmissuhteita ja ystäviä, olen mieluummin yksin, jos ihmissuhde vaatii tällaista monimutkaista käyttäytymiskuviota. En kaipaa elämääni ihmistä, joka voi heittää toisen ihmisen ulos elämästään perustelematta asiaa mitenkään, ilman keskustelua. En kaipaa mitään loukkaantumisesityksiä. Mieluummin olen ilman ihmissuhteita kuin jatkuvasti varpaillani.
Toivoisin, että ihmiset eivät ottaisi ihmissuhteita niin kauhean vakavasti, että jokaista pikkuasiaa pitää tulkita tarkan seulan mukaan. Jokaisessa meissä on virheitä. Kaikki me teemme joskus hölmöjä juttuja, nauramme väärällä hetkellä tai unohdamme vastata viestiin. Se on inhimillistä. Uskon, että useimmat meistä eivät halua toisille ihmisille pahaa. Miksi tämä asia on niin vaikea muistaa sillä hetkellä, kun oma herkkä nahka värähtää? Miksi se oma napa helähtää sillä hetkellä maailman keskelle ja toisen näkökulma ja elämä muuttuvat roskaksi? Miksi ei voisi vain kysyä, että mitä toinen oikein tarkoitti? Miksi ei voisi vain kysyä itseltään, että onko ongelmaa oikeasti vaan luonko ihan itse tyhjästä ongelmaa?
Minusta tuntuu, että aikuiset monimutkaistavat yksinkertaisimmatkin asiat. Ihmissuhteet näyttäisivät perustuvan erilaisille tulkinnoille toisen sanoista, ilmeistä ja käytöksestä. Jos jotain tulkitaan itselle uhaksi tai loukkaukseksi, aletaan itsekin esittää loukkaantunutta käytöstä, joka toisen pitäisi osata tulkita. Siinä on sitten kaksi henkilöä näyttelemässä jossain oudossa näytelmässä, jossa molempien osapuolien pitäisi osata tulkita toisen käytös siten, että solmut saadaan aukaistua. Pitää olla riittävästi loukkaantunutta keikistelyä ja toisen anteeksipyytelevää olemusta.
Olen kompastunut ihmissuhteiden monimutkaisuuksiin niin monta kertaa, että en pysty enää laskemaan. Olen miettinyt, että minulla on elämässäni viime vuosina ollut kolme ihmistä, joiden kanssa olen voinut olla rennosti oma itseni, luottaa ja nauttia seurasta. Muiden kanssa sukset ovat menneet ristiin ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ristiriidoista on seurannut kantapäiden yhteen laittaminen ja tiukka etääntyminen.
Tästä syystä olen oppinut, että ihmisten kanssa pitää olla uskomattoman tarkkana, varpaillaan joka hetki. Pitää muistaa kontrolloida jokaista sanaa, ilmettä, elettä ja käytöstä. Ihan jokaista. Pitää muistaa reagoida oikein toisen sanomisiin, hymy väärällä hetkellä on katastrofi. Pitää muistaa ehdottomasti reagoida heti jokaiseen puheluun ja tekstiviestiin ja esittää heti anteeksipyytelevää, jos unohtaa. Pitää muistaa pitää yhteyttä riittävän usein (ja jotta ei olisi liian helppoa, tuo "riittävän usein" pitää ostata tulkita kunkin henkilön kohdalla oikein). Tämän lisäksi pitää osata tulkita, mitä toinen henkilö minusta haluaa, jotta hänet saa pidettyä kiinnostuneena seurastani.
Ristiriitoja olen yrittänyt ratkaista useallakin tavalla: olen yrittänyt keskustella tai olen jättänyt ristiriidan ikään kuin huomaamatta eli antanut toisen esittää omaa show:taan ja jatkanut itse normaalisti. Joskus olen vetänyt etäisyyttäkin. Lopputulos on ollut aina kutakuinkin sama.
Keskusteluyritykset johtavat siihen, että toinen kiistää loukkaantuneensa aivan kuin olisin tyhmä ja en olisi huomannut oikuttelevaa ja etääntyvää käyttäytymistä. Yksi henkilö oikein keksimällä keksi minusta "vikoja" (hänen kannaltaan valitettavasti pystyin todistamaan, että en ollut tehnyt hänen syyttämiään ikäviä asioita), jotta voisi paeta tilanteesta. Ymmärsin, että oikea ongelma oli jokin ihan muu, toisen syyttely on helpoin keino paeta ja sulkea silmät omilta ongelmilta. Toinen vähensi oikuttelua, mutta lisäsi etäisyyttä minuun.
Etäisyyden vetäminen toimii usein niin, että molemmat ovat omissa poteroissaan ja mitään ei tapahdu. Toinen osapuoli saattaa ottaa yhteyttä jonkin ajan päästä tai sitten ei.
Minusta tällainen käyttäytyminen on aivan liian hankalaa. Vaikka kaipaankin lisää ihmissuhteita ja ystäviä, olen mieluummin yksin, jos ihmissuhde vaatii tällaista monimutkaista käyttäytymiskuviota. En kaipaa elämääni ihmistä, joka voi heittää toisen ihmisen ulos elämästään perustelematta asiaa mitenkään, ilman keskustelua. En kaipaa mitään loukkaantumisesityksiä. Mieluummin olen ilman ihmissuhteita kuin jatkuvasti varpaillani.
Toivoisin, että ihmiset eivät ottaisi ihmissuhteita niin kauhean vakavasti, että jokaista pikkuasiaa pitää tulkita tarkan seulan mukaan. Jokaisessa meissä on virheitä. Kaikki me teemme joskus hölmöjä juttuja, nauramme väärällä hetkellä tai unohdamme vastata viestiin. Se on inhimillistä. Uskon, että useimmat meistä eivät halua toisille ihmisille pahaa. Miksi tämä asia on niin vaikea muistaa sillä hetkellä, kun oma herkkä nahka värähtää? Miksi se oma napa helähtää sillä hetkellä maailman keskelle ja toisen näkökulma ja elämä muuttuvat roskaksi? Miksi ei voisi vain kysyä, että mitä toinen oikein tarkoitti? Miksi ei voisi vain kysyä itseltään, että onko ongelmaa oikeasti vaan luonko ihan itse tyhjästä ongelmaa?
Subscribe to:
Posts (Atom)