Sunday, September 17, 2017

Kaipuu metsään

Kaipaan valtavasti metsään. En kuitenkaan mene, koska hirvikärpänen. Viime syksynä kaipuuni syysmetsää kohtaan kasvoi niin suureksi, että menin eräälle reitille kävelemään. Niinhän siinä kävi, että muutama mönkijä hyppäsi mukaani ja sain kaivella otuksia irti minusta. Yöksis. Siedän, monenlaisia verenimijöitä, kuten hyttysiä ja polttiaisia, mutta EN hirvikärpäsiä (enkä punkkeja). Tänä vuonna "tyydyin kohtalooni" ja suuntaan metsään vasta lokakuussa, jolloin toivottavasti (!) hirvikärpäsiä ei enää olisi.

Asun sikäli kivasti, että minulla on jonkinlainen lähimetsä polkuineen. Se on niin "kaupunkimainen", että siellä hirvikärpäsiä ei ole, joten olen joka viikonloppu käynyt siellä poluilla kävelemässä. Sikäli pystyn sanomaan, että syksyinen luonto tuoksuu monenlaiselta, enimmäkseen hyvältä, sekä sisältää paljon kaunista katseltavaa. Kuten kuvan pikkukaverin. Nämä pyrähdykset lisäävät kaipuutani pidemmälle päiväretkelle. Suunnittelen sellaista lokakuulle.


Aika kuluu arkihyörinnässä, harrastuksissa ja kodin perusteellisemmassa puunauksessa. Tämä viikko oli töissä suorastaan varsin hyvä, jotain uutta on tiedossa. Jännityksellä odotan. Olo on ihan hyvä ja jotenkin tasapainoinen. Juuri nyt on hyvä, tässä ja nyt.

Wednesday, September 06, 2017

Työviikon kaava

Ennen kuin aloitan valituksen, on pakko todeta: olen kiitollinen työpaikasta ja säännöllisestä palkasta.

Työviikon alkaessa maanantaina olen toiveikas. Ehkä tällä viikolla töissä alkaa sujua, ehkä! Se on mahdollista! Puuhastelen työjuttujen parissa (tai en) ja lähden kotiin. Ilta menee harrastuksissa. Tiistaina mieli on vielä melko pirteä ja puuhastelen taas (tai en) työjuttujen parissa ja lähden kotiin. Ilta on kiva. Keskiviikko menee samoissa merkeissä kuin maanantai ja tiistai ja sen seurauksena iltapäivällä alkaa ahdistus ja ärtymys nousta. Mikään ei taaskaan muutu! Miksi en taaskaan saa apua?!

Torstaina ärtymys saa uudet mittasuhteet. Samoin perjantaina. Alan olla jo suorastaan raivoissani siitä, miten asiat töissä menevät. Syytän ensisijaisesti itseäni (tyhmäksi), mutta myös muita, jotka ovat osallistuneet siihen, että oma osani pyörässä on vinksahtanut. Pidän ärtymyksen ja suunnattoman pettymyksen sisälläni ja nielen itkua. Yritän sinnitellä ja kun vihdoin perjantaina pääsen kotiin, itken ja puran kiukkuani.

Lauantaina olen väsynyt kaikesta viikon tunnelatauksesta. Lepäilen ja puuhastelen pieniä. Sunnuntaina on elpyneempi olo, melkein normaali ja toiveikkuus seuraavan viikon suhteen alkaa taas nousta.

Tulee maanantai... ja sama kuvio jatkuu.

On kammottavaa pidätellä niin paljon tunteita sisällä kuin mitä olen viime viikkoina joutunut pidättelemään. En voi töissä näyttää sitä, miltä minusta tilanteeni epämääräisyys tuntuu. Minun täytyy vain hymyillä ja tehdä parhaani töiden suhteen, jotta olisin edes jotenkin hyödyksi palkkani eteen. Alan ymmärtää, että töissä tilanne ei tuosta luultavasti muutu. Minun pitää vain jotenkin kyetä nielemään pettymykseni, vaikka se vie voimia todella paljon. Harmittaa, kun ei ole mitään odotettavaa, töissä on kurjaa ja töiden päättymisen jälkeen on melko varmasti tiedossa pitkä työttömyys, joka sekin on kammottavaa.

Kurjaa on myös etsiä kultareunusta pilvestä päivästä toiseen. En jaksaisi olla vain positiivinen, uskoa tilanteen kohenemiseen ja tuntea kiitollisuutta, kun sisältä kumpuaa myös toisenlaisia tunteita. Alan ehkä uskoa, että minusta ei ole työelämään, ja vaikka johonkin tehtävään olisikin, en voi saada sellaista työtä.

Saturday, September 02, 2017

Tasapainoa

Etsin elämääni tasapainoa. Kaipaan rauhallisuutta ja seesteisyyttä, tunnetta kaiken tasapainosta. Ei täydellisestä, mutta sellaisesta, että elämä tuntuu omalta ja enimmäkseen sujuvalta. Kaipaan turhan karsimista, on se karsiminen sitten tavaraa tai jotain aikaa vievää puuhastelua. Kaipaan tilaa hengittää, aikaa tärkeille asioille.

Olen aloittanut taas tavaroideni karsimisen. Luin Konmarin ja nyökyttelin monessa kohtaa: uskon menetelmän toimivuuteen. Ajatus siitä, että kunkin tavaran kohdalla kysyy, "tuottaako tavara minulle oikeasti iloa" tuntuu toimivalta. Siten taatusti saa karsittua turhat rojut ja säästettyä ne tavarat, jotka oikeasti tuottavat iloa.

Toimimattomaksi tämän hetken elämääni koen sen, että tietyn tavararyhmän tavarat pitäisi karsia kaikki kerralla. Eli pitäisi koota esimerkiksi kaikki vaatteet lattialle ja tehdä karsinta kerralla. Uskon, että toimimalla noin tavaroita saa tehokkaasti karsittua, mutta koen, että minulla ei ole aikaa (eikä voimia) panostaa asiaan kerralla noin paljon. Teen nyt mieluummin täsmäiskuja: levitän esimerkiksi alusvaatteeni lattialle ja karsin  ne eli yhden vaate- tai tavararyhmän kerralla. Koen, että näin saan hommaa etenemään ilman että se tuntuu liian työläältä.

Siivosin myös tätä blogiani jokin aika sitten. Muutin ulkoasua taas kerran, koska kaipaan yksinkertaisuutta ja turhan taakan karsimista. Kaipaan (ja tarvitsen) kepeyttä ja helppoutta.

Kai tämä kaipuu liittyy siihen, että työelämän osa-alue on elämässäni nyt niin painava. Jostain täytyy keventää ja se on sitten se muu. Toisaalta olen oivaltanut, että en tarvitse paljon materiaa ollakseni onnellinen. Minun on oikeastaan vaikea keksiä, mitä haluaisin ostaa. En tarvitse juuri mitään tällä hetkellä ja minusta se on tosi onnekasta. Hieman olen miettynyt, että oikeasti hyviin alusvaatteisiin voisi panostaa (arjen luksus!) ja uusi talvitakki voisi olla tarpeen. Ehkä uudet sukset voisivat myös olla kaivatut, tosin talvien huonous pistää miettimään hankinnan järkevyyttä. Toisaalta jos nyt kerran on varaa tehdä tuollanen sijoitus, josta olisi iloa moneksi vuodeksi, niin ehkä se olisi järkevä. (Karvapohjasuksilla voisi hiihtää nollakeleilläkin, joten ehkä voisin jatkossa hiihtää useammin, kun ei olisi voiteluongelmaa.)

Karsimisen lisäksi olen kotona kuurannut paikkoja, joita ei tule turhan usein siivottua. Se tuntuu hyvältä ja oikealta, vaikka ärsyttää, miten paljon se vie aikaa. Olen ehkä laiminlyönyt kotiani, pitää korjata tilanne. Oma kotikolo on kuitenkin oma kotikolo ja minulle koti on tärkeä, on se sitten millainen hyvänsä.