Muistoja. Paljon muistoja. Siitä huolimatta luovuin kasettikokoelmastani. Ei kasetteja hurjan paljon ollut, ehkä nelisenkymmentä, mutta paljon niihin sisältyi: nuoruuden intoa, suurta surua pienistä asioista, suurta iloa pienistä asioista, tunnelmaa ja räväkkyyttä, omituista äänimaailmaa ja pukeutumista. Silti ne myös kertoivat minusta paljon, silloisesta innokkaasta ja toiveikkaasta, mutta hieman surumielisestä nuoresta.
Kuuntelin silloin peruspoppia, lähinnä kotimaista. Joukkoon mahtui muutama sarjan särkevä omituisuus: raskasta musiikkia ja kitarapainotteista bluesia. Olen aina ollut aika monipuolinen musiikkivalikoimassani, ja olen edelleen.
Ei minulle tule ikävä, mikä tuntuu hieman yllättävältä. Kasetit olivat taakka, eivät mitään painavia muistoja sisältäviä, elintärkeitä. Ne olivat vain nauhoja täynnä jotain sellaista, mikä on saatavilla nykyään helposti, jos haluaisi (en halua). Tämän viikkoinen romuprojektikiintiö on helppo kuitata kasalla nauhaa ja muovia. Aikansa kutakin.
Sunday, August 30, 2009
Thursday, August 27, 2009
Itseni etsiskelyä menneisyyden kautta
Olen ollut kovin pohdiskeleva viime viikkoina. Viime päivät olen antanut mieleni askarrella menneisyyden asioiden parissa, erityisesti sukuuni liittyen. Olen pohtinut erään sukuhaarani asuinpaikkoja, elämäntapaa, ihmisiä ja ihmissuhteita. Miksi he ovat eläneet siten kuin ovat eläneet, miten he ovat tulleet toimeen, mitkä ovat olleet heidän haasteitansa ja mikä on lopulta pakottanut suureen muutokseen.
Olen katsellut vanhoja valokuvia tai tuoreita kuviani vanhoista paikoista ja yrittänyt kuvitella itseäni asumaan ja elämään niihin tiloihin ja aikoihin. En tiedä, miksi olen tehnyt niin, mieleni on kai vain yrittänyt rakentaa tarinaa menneestä, joka on oikeasti ollut olemassa, ja olen yrittänyt suhteuttaa itseni siihen, sen tarinan jatkoksi. Kai jollain tavalla haluaisinkin olla osa tarinaa, en tiedä.
Ehkä menneisyyttä pohtimalla yritän luoda oman elämäntarinani ja -tarkoitukseni. Nähdä oman paikkani ja ehkä jopa tulevaisuuteni tai ainakin toiveeni tulevaisuuteni suhteen. En ole tiennyt sukuni tarinoita kuin ripauksen sieltä ja toisen täältä, ja vieläkin on (liian) paljon tietämättä, mutta nyt tiedän rippeitä jo sen verran, että voin ketjuttaa niitä tarinoiksi, elämänkohtaloiksi. Moni asia on pysäyttänyt minut pohdiskelemaan. Elämä on muuttunut tosi paljon viime vuosikymmenien aikana.
Minua kiinnostaa sukuni historia hyvin paljon, mutta en voi saada siitä enää paljoakaan tietoja. Siksikin kai paikkailen mieleni punomia tarinoita kuvittelemalla itseni kymmenien vuosien takaisiin aikoihin ja paikkoihin toivoen löytäväni jotain itsestänikin sieltä. En tiedä, löydänkö.
Ehkä yritän hahmottaa suurempaa kokonaisuutta, jotta ymmärtäisin elämää. Eipä elämää silti kai voi ymmärtää, vaikka tietäminen hyvältä tuntuukin. Eikä kai omaa elämäänsä ja paikkaansa siinä voi menneisyydestä löytää, mutta kai historia jotain pohjaa antaa sille uudelle, jota jokaisen on pakko rakentaa.
Minä olen tehnyt jotain omia ratkaisujani elämässäni tähän mennessä, mutta suurinta osaa niistä en koe omikseni. Ehkä olen vielä sen ikäinen, että etsiminen kuuluu asiaan, mutta luulen alkavani nyt hieman löytääkin jotain. Toivottavasti osaisin myös rakentaa omaa polkuani siihen suuntaan, mikä on ominta minua, jotta en joutuisi harmittelemaan loppuikääni selkeästi väärään suuntaan vieneitä valintojani. Toisaalta, virheistähän oppii.
Olen katsellut vanhoja valokuvia tai tuoreita kuviani vanhoista paikoista ja yrittänyt kuvitella itseäni asumaan ja elämään niihin tiloihin ja aikoihin. En tiedä, miksi olen tehnyt niin, mieleni on kai vain yrittänyt rakentaa tarinaa menneestä, joka on oikeasti ollut olemassa, ja olen yrittänyt suhteuttaa itseni siihen, sen tarinan jatkoksi. Kai jollain tavalla haluaisinkin olla osa tarinaa, en tiedä.
Ehkä menneisyyttä pohtimalla yritän luoda oman elämäntarinani ja -tarkoitukseni. Nähdä oman paikkani ja ehkä jopa tulevaisuuteni tai ainakin toiveeni tulevaisuuteni suhteen. En ole tiennyt sukuni tarinoita kuin ripauksen sieltä ja toisen täältä, ja vieläkin on (liian) paljon tietämättä, mutta nyt tiedän rippeitä jo sen verran, että voin ketjuttaa niitä tarinoiksi, elämänkohtaloiksi. Moni asia on pysäyttänyt minut pohdiskelemaan. Elämä on muuttunut tosi paljon viime vuosikymmenien aikana.
Minua kiinnostaa sukuni historia hyvin paljon, mutta en voi saada siitä enää paljoakaan tietoja. Siksikin kai paikkailen mieleni punomia tarinoita kuvittelemalla itseni kymmenien vuosien takaisiin aikoihin ja paikkoihin toivoen löytäväni jotain itsestänikin sieltä. En tiedä, löydänkö.
Ehkä yritän hahmottaa suurempaa kokonaisuutta, jotta ymmärtäisin elämää. Eipä elämää silti kai voi ymmärtää, vaikka tietäminen hyvältä tuntuukin. Eikä kai omaa elämäänsä ja paikkaansa siinä voi menneisyydestä löytää, mutta kai historia jotain pohjaa antaa sille uudelle, jota jokaisen on pakko rakentaa.
Minä olen tehnyt jotain omia ratkaisujani elämässäni tähän mennessä, mutta suurinta osaa niistä en koe omikseni. Ehkä olen vielä sen ikäinen, että etsiminen kuuluu asiaan, mutta luulen alkavani nyt hieman löytääkin jotain. Toivottavasti osaisin myös rakentaa omaa polkuani siihen suuntaan, mikä on ominta minua, jotta en joutuisi harmittelemaan loppuikääni selkeästi väärään suuntaan vieneitä valintojani. Toisaalta, virheistähän oppii.
Wednesday, August 26, 2009
Kuoriutuva perhonen?
Aivan kuin olisin kuoriutumassa ulos kotelostani. Viime aikoina minusta on tuntunut vahvasti siltä, että aivan kuin minä itse olisin tulossa ulos kuorestani, itsestäni. Koko ikäni kiltin ja sopeutuvan tytön kuorta kantaneena jotakin ihan muuta on pilkistämässä ja pyrkimässä esiin, jotain sellaista, joka tuntuu vahvemmin omalta kuin aiempi kuoreni: vahvemmalta, elävämmältä. Omituista.
Tai kai sitä voisi sanoa myös itsekontrollin hellittämiseksi, väsymiseksikin, mutta ei se väsymykseltä tunnu eikä hallinnan menetykseltä, vaan joltain vapaammalta, valppaammalta, läsnäolevammalta, kevyemmältä, mutta ei helpommalta.
En oikein nimittäin jaksa enää kantaa kuortani, vaan annan sen karista. Esille nousee suoremmin puhuva (mutta ei välttämättä puheliaampi), rohkeampi ja itsenäisempiä ja enemmän omalta tuntuvia ratkaisuja tekevä, enemmän tässä ajassa läsnä oleva nainen. Paljon hyvää siis, mutta mutta...
Olen huomannut, että sellaisesta pidetään (tai siedetään), joka on sopeutuva, aina ystävällinen eikä sano pahasti. Kiltistä pidetään, mutta sellaiseen ei välttämättä läheisesti kiinnytä. Olen huomannut, että suorat sanani aiheuttavat reaktioita, eivätkä ne reaktiot ole minulle helposti kestettäviä: olen saanut ihmisiä jopa kaikkoamaan. Niin höllästi he kiinni minussa olivat, että eivät yhtä tai kahta suoraan sanottua (ei henkilökohtaista) lausetta kestäneet. Joltakin muulta sellainen sanominen olisi kai ollut hyväksyttävää, mutta ei siltä (minulta), joka ei ole koskaan sanonut niin, ja jonka rooli on olla aina kiltti ja suunnilleen sitä mieltä kuin pitääkin olla. Aina.
Olen toki kiltti vieläkin, koska se on vahvasti osa persoonallisuuttani. En kuitenkaan enää siedä mitä tahansa, mikä nyt kuoreni murentuessa alkaa näkyäkin. Kykyni haudata todelliset tuntemukseni ja mielipiteeni heikkenee. Minäkin haluan olla minä, enkä vain elää aivan kuin käsikirjoitetussa elämässä ja sopeutua ja etsiä hyväksyntää keinolla millä hyvänsä.
Toivon, että esiin pyrkivä minä on ennemminkin perhonen kuin ihmissusi. Toivon, että kun opin olemaan enemmän ja vapaammin oma itseni, ympäristönikin sopeutuu ja hyväksyy. Toivon, että oma olemiseni olisi sellaista, että pärjäisin edes jotenkin myös sosiaalisesti enkä syrjäytyisi.
Tuntuu kivalta, kun tuntemukseni pääsevät virtaamaan aiempaa vapaammin. Tuntuu hyvältä, kun minulla on mielipiteitä ja näkemyksiä. Tuntuu hyvältä, kun olen tässä ja nyt ja tiedostan oman olemiseni.
Tai kai sitä voisi sanoa myös itsekontrollin hellittämiseksi, väsymiseksikin, mutta ei se väsymykseltä tunnu eikä hallinnan menetykseltä, vaan joltain vapaammalta, valppaammalta, läsnäolevammalta, kevyemmältä, mutta ei helpommalta.
En oikein nimittäin jaksa enää kantaa kuortani, vaan annan sen karista. Esille nousee suoremmin puhuva (mutta ei välttämättä puheliaampi), rohkeampi ja itsenäisempiä ja enemmän omalta tuntuvia ratkaisuja tekevä, enemmän tässä ajassa läsnä oleva nainen. Paljon hyvää siis, mutta mutta...
Olen huomannut, että sellaisesta pidetään (tai siedetään), joka on sopeutuva, aina ystävällinen eikä sano pahasti. Kiltistä pidetään, mutta sellaiseen ei välttämättä läheisesti kiinnytä. Olen huomannut, että suorat sanani aiheuttavat reaktioita, eivätkä ne reaktiot ole minulle helposti kestettäviä: olen saanut ihmisiä jopa kaikkoamaan. Niin höllästi he kiinni minussa olivat, että eivät yhtä tai kahta suoraan sanottua (ei henkilökohtaista) lausetta kestäneet. Joltakin muulta sellainen sanominen olisi kai ollut hyväksyttävää, mutta ei siltä (minulta), joka ei ole koskaan sanonut niin, ja jonka rooli on olla aina kiltti ja suunnilleen sitä mieltä kuin pitääkin olla. Aina.
Olen toki kiltti vieläkin, koska se on vahvasti osa persoonallisuuttani. En kuitenkaan enää siedä mitä tahansa, mikä nyt kuoreni murentuessa alkaa näkyäkin. Kykyni haudata todelliset tuntemukseni ja mielipiteeni heikkenee. Minäkin haluan olla minä, enkä vain elää aivan kuin käsikirjoitetussa elämässä ja sopeutua ja etsiä hyväksyntää keinolla millä hyvänsä.
Toivon, että esiin pyrkivä minä on ennemminkin perhonen kuin ihmissusi. Toivon, että kun opin olemaan enemmän ja vapaammin oma itseni, ympäristönikin sopeutuu ja hyväksyy. Toivon, että oma olemiseni olisi sellaista, että pärjäisin edes jotenkin myös sosiaalisesti enkä syrjäytyisi.
Tuntuu kivalta, kun tuntemukseni pääsevät virtaamaan aiempaa vapaammin. Tuntuu hyvältä, kun minulla on mielipiteitä ja näkemyksiä. Tuntuu hyvältä, kun olen tässä ja nyt ja tiedostan oman olemiseni.
Monday, August 24, 2009
Agatha Christie: "Eikä yksikään pelastunut" - porttina dekkareihin
Luin ensimmäisen dekkarini, Agatha Christien "Kymmenen pientä neekeripoikaa", kouluaikanani. Sen jälkeen en kuitenkaan dekkareihin koskenut, vaikka kirja olikin mielenkiintoinen, kiehtova ja jännittävä, vaan koin fantasian maailman enemmän omakseni (halusin olla haltia).
Minua kuitenkin kannustettiin tarttumaan kirjaan "Eikä yksikään pelastunut", joka osoittautui samaksi kirjaksi kuin "Kymmenen pientä neekeripoikaa". Siispä toinen lukemani dekkari olikin sama kuin ensimmäinen, mutta koska en muistanut kouluvuosien lukemastani mitään, se ei haitannut.
Dekkarien maailma on tuntunut uudelta ja oudolta, mutta samalla myös mukaansatempaavan vauhdikkaalta ja mutkikkaalta. Aiemmin olen keskittynyt lukemaan ajatuksia herättävää kirjallisuutta, mutta nyt vastassani olikin aivoja toisella tavalla aktivoivaa kirjallisuutta, mutta samalla myös silkkaa viihdettä. Nautin lukemastani. En olisi uskonut, että voisin pitää dekkareista.
Itse klassikkokirjasta ei varmaan tarvitse sen enempää mainita, koska kyseessä on hyvin tuttu kirja, jossa suljetussa tilassa olevat ihmiset kuolevat yksi toisensa jälkeen ja murhaajasta ei ole tietoa. Jännistys säilyy loppuun asti tiheänä, enkä itse ainakaan arvannut murhaajaa ja hänen suunnitelmaansa.
Sen verran innostuin dekkareista, että nyt olen lukemassa Mankelin Wallender-sarjan kirjaa. Sekin on jännittävä, ja tuskin maltan odottaa, miten rikosvyyhti ratkeaa. Aiheesta innostuneena ole seurannut myös sunnuntaisin TV:ssä näytettäviä Wallander-elokuvia. Nekin ovat mukaansatempaisevia (ja viimeisin aika raakakin), mutta ymmärrän hyvin, että dekkarit eivät kaikkia jaksa kiinnostaa. Ei ne minuakaan innostaneet, ennen kuin nyt. Ehkä vaihtelu virkistää?
Minua kuitenkin kannustettiin tarttumaan kirjaan "Eikä yksikään pelastunut", joka osoittautui samaksi kirjaksi kuin "Kymmenen pientä neekeripoikaa". Siispä toinen lukemani dekkari olikin sama kuin ensimmäinen, mutta koska en muistanut kouluvuosien lukemastani mitään, se ei haitannut.
Dekkarien maailma on tuntunut uudelta ja oudolta, mutta samalla myös mukaansatempaavan vauhdikkaalta ja mutkikkaalta. Aiemmin olen keskittynyt lukemaan ajatuksia herättävää kirjallisuutta, mutta nyt vastassani olikin aivoja toisella tavalla aktivoivaa kirjallisuutta, mutta samalla myös silkkaa viihdettä. Nautin lukemastani. En olisi uskonut, että voisin pitää dekkareista.
Itse klassikkokirjasta ei varmaan tarvitse sen enempää mainita, koska kyseessä on hyvin tuttu kirja, jossa suljetussa tilassa olevat ihmiset kuolevat yksi toisensa jälkeen ja murhaajasta ei ole tietoa. Jännistys säilyy loppuun asti tiheänä, enkä itse ainakaan arvannut murhaajaa ja hänen suunnitelmaansa.
Sen verran innostuin dekkareista, että nyt olen lukemassa Mankelin Wallender-sarjan kirjaa. Sekin on jännittävä, ja tuskin maltan odottaa, miten rikosvyyhti ratkeaa. Aiheesta innostuneena ole seurannut myös sunnuntaisin TV:ssä näytettäviä Wallander-elokuvia. Nekin ovat mukaansatempaisevia (ja viimeisin aika raakakin), mutta ymmärrän hyvin, että dekkarit eivät kaikkia jaksa kiinnostaa. Ei ne minuakaan innostaneet, ennen kuin nyt. Ehkä vaihtelu virkistää?
Arkiahdistustukos
Arjen ajatteleminenkin saa palan kurkkuun ja ajatukset tukkoon. Ei arkeni ihan hirmu huonoa ole, ennemminkin minun pitäisi osata olla iloinen ja tyytyväinen, että minulla on toimeentulo. Silti... arki ei innosta. Työ vie liikaa aikaa ja voimia, joten on vaikea repiä siihen motivaatiota, kun vastapaino on enemmän tai vähemmän uupunutta ja aikaakaan omille tärkeille puuhille ja harrasteille ei ole.
Ennen sentään työkin innosti, toi sisältöä elämään. Nyt minusta tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta, että jossain voisi olla olemassa mielekäs työ ja työpaikka, joka voisi olla joskus minunkin ulottuvillani. Tai että ylipäätään työelämä voisi tuoda sisältöä elämään. Sisältöä?! Työelämähän on sarja orjatoimintoja, jotka yritetään sätkiä läpi hurjalla itsekurilla. Reiluus ja järjen käyttö ovat työympäristössä uhanalaisia ominaisuuksia, eikä työntekijällä ole oikeasti juuri mitään arvoa. Työelämä on lähinnä täynnä käsittämättömiä pelisääntöjä ja arvoasteikkoja. Työtekijän näkökulmasta ei ole siis mitään muuta syytä raataa kuin oma toimeentulo.
Näin huonoksi asiat ovat pääni sisällä menneet. En vain näe mitään syytä raataa yhtään enempää kuin on pakko, kun hyödyt valuvat joillekin kasvottomille osakkeenomistajille tai muille sellaisille, joilla on jo enemmän kuin ikinä elämässään tarvitsevat. Työn merkityskin on mitä sattuu ja työelämän pelisäännöt lähinnä aikuisten naurettavaa leikkiä, jota toiset osaavat pelata ja toiset eivät.
Sisältöä työelämästä?! Minä en ymmärrä. En tekisi päivääkään orjatyötä, jos voittaisin lotossa. Vapaaehtoistyöt tai oikeasti merkitystä tuottavat työt ovat asia erikseen, niitä tekisin riemusta kiljuen ja täydellä tarmolla ja sydämellä, mutta minä en todellakaan tarvitse orjatyötä muuhun kuin toimeentuloon. Ajatus työn tekemisestä täydellä sydämellä ja innostuksella on vain kangastus silmissäni. Sekin taitaa aina vain etääntyä.
Katselen aina vain hämmästyneempänä ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikaansa vapaaehtoisesti työnsä eteen. En käsitä heitä: miksi jollekin kasvottomalle ja ahneelle ylirikkaalle raataminen on tärkeämpää kuin oma elämä, harrastukset ja läheiset?
Ennen sentään työkin innosti, toi sisältöä elämään. Nyt minusta tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta, että jossain voisi olla olemassa mielekäs työ ja työpaikka, joka voisi olla joskus minunkin ulottuvillani. Tai että ylipäätään työelämä voisi tuoda sisältöä elämään. Sisältöä?! Työelämähän on sarja orjatoimintoja, jotka yritetään sätkiä läpi hurjalla itsekurilla. Reiluus ja järjen käyttö ovat työympäristössä uhanalaisia ominaisuuksia, eikä työntekijällä ole oikeasti juuri mitään arvoa. Työelämä on lähinnä täynnä käsittämättömiä pelisääntöjä ja arvoasteikkoja. Työtekijän näkökulmasta ei ole siis mitään muuta syytä raataa kuin oma toimeentulo.
Näin huonoksi asiat ovat pääni sisällä menneet. En vain näe mitään syytä raataa yhtään enempää kuin on pakko, kun hyödyt valuvat joillekin kasvottomille osakkeenomistajille tai muille sellaisille, joilla on jo enemmän kuin ikinä elämässään tarvitsevat. Työn merkityskin on mitä sattuu ja työelämän pelisäännöt lähinnä aikuisten naurettavaa leikkiä, jota toiset osaavat pelata ja toiset eivät.
Sisältöä työelämästä?! Minä en ymmärrä. En tekisi päivääkään orjatyötä, jos voittaisin lotossa. Vapaaehtoistyöt tai oikeasti merkitystä tuottavat työt ovat asia erikseen, niitä tekisin riemusta kiljuen ja täydellä tarmolla ja sydämellä, mutta minä en todellakaan tarvitse orjatyötä muuhun kuin toimeentuloon. Ajatus työn tekemisestä täydellä sydämellä ja innostuksella on vain kangastus silmissäni. Sekin taitaa aina vain etääntyä.
Katselen aina vain hämmästyneempänä ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikaansa vapaaehtoisesti työnsä eteen. En käsitä heitä: miksi jollekin kasvottomalle ja ahneelle ylirikkaalle raataminen on tärkeämpää kuin oma elämä, harrastukset ja läheiset?
Wednesday, August 19, 2009
Loppuun käytettyjä tavaroita - viikko 16
Jotenkin tuntuu, että nykyään käytetään harvemmin tavaroita tai vaatteita loppuun. Ennemminkin ostetaan uutta tilalle (piristämään, nätimpää, parempaa) ja vanhalle tehdään mitä tehdään (usein heitetään roskiin). Minä olen yrittänyt noudattaa kunnioitettavaa perinnettä käyttää tuotteita loppuun, mutta aina se ei tietenkään onnistu. Joskus voi olla lisäksi vaikea sanoa, milloin jokin tuote on käytetty loppuun tai riittävän rikki, jotta sitä ei jaksa enää käyttää.
Tällä viikolla romuprojektiin liittyen luovun stereoistani ja kaiuttimistani, jotka ovat taatusti käytetty loppuun. Olen sinnikkäästi käyttänyt vanhoja stereoitani pitkään ja hartaasti, vaikka olen tiennyt uusien laitteiden tarjoavan paljon paremman äänimaailman. Edes aikanaan laitteestani noussut sähkökäry ei saanut minua luopumaan stereoistani, vaikka hieman arvellen silmäilinkin stereoitani siitä lähtien.
Lopulta kuitenkin toinen kaiuttimistani vaikeni lopullisesti, ja nimenomaan siten, että vika on stereoiden päässä. Se sai minut hankkimaan uutta (mahtavat äänet!) ja työntämään vanhat, loistavasti palvelleet stereoni varastooni. Hieman haikein mielin kannoin sen nyt kierrätykseen. Heihei ja kiitos.
Pitkään palvelleeseen tuotteeseen kehittyy usein jonkinlainen tunneside, mikä on hyvä turhan shoppailun hillitsijä.
Tuesday, August 18, 2009
Kun ei osaa olla...
Mikähän siinä onkin, että kun vihdoin on normaalia enemmän vapaa-aikaa (siis näin kesäaikaan), niin sitten en osaakaan olla. Kun ei tarvitse tehdä välttämättä mitään, niin silti etsin ja etsin tekemistä (jota toki aina löytyy ainakin siivouksen saralla) ja puuhastelen jotain pientä.
Puuhastelu on toki mukavaa, mutta ei pakonomainen tekemisen etsiminen ja vielä pakonomaisempi puurtaminen. Tekemistä toki on, eikä se koskaan lopu, mutta juuri nyt on hyvä hetki viettää aikaa esimerkiksi kirjan kanssa. Miksi kirjaan tarttuminen on kuitenkin niin vaikeaa, mutta siivousrätti löytää tiensä käteeni paljon helpommin?
No, nyt on kirjan aika, juuri nyt. Kyllä minäkin voin oppia rennompaa elämää ja kirjasta (ei oppikirjasta) on hyvä aloittaa.
Puuhastelu on toki mukavaa, mutta ei pakonomainen tekemisen etsiminen ja vielä pakonomaisempi puurtaminen. Tekemistä toki on, eikä se koskaan lopu, mutta juuri nyt on hyvä hetki viettää aikaa esimerkiksi kirjan kanssa. Miksi kirjaan tarttuminen on kuitenkin niin vaikeaa, mutta siivousrätti löytää tiensä käteeni paljon helpommin?
No, nyt on kirjan aika, juuri nyt. Kyllä minäkin voin oppia rennompaa elämää ja kirjasta (ei oppikirjasta) on hyvä aloittaa.
Monday, August 17, 2009
Toppi on hyvä ja usein värikäs paita, mutta... - viikko 15
Kiirettä on pidellyt, joten viime viikon romuprojektipäivitys tulee myöhässä. Alkaa olla jo hieman vaikeaa pohtia, että mitä heittäisi pois ja miksi ja varsinkin sitä, että miksi aikanaan on haalinut moista ylimääräistä nurkkiinsa lojumaan. Koska toissaviikon hankintoja oli kaksi, viime viikon poistoja on neljä.
Vaatekaappi oli helppo ratkaisu tällä kertaa (kun kiirettäkin on ollut), koska sieltä minulla on varmaankin eniten poistovaraa. Laitan kierrätykseen siis neljä toppia.
Topit (eli hihattomat, naruolkaimiset paidat) ovat olleet minulle eräänlainen heikkous: jos olen nähnyt kirpparilla eurolla kivan värisen ja itselleni sopivan topin, olen ostanut. Siis siitä huolimatta, että minulla on moisia paitoja... hmm, monta, ja en niitä edes usein käytä. Ajan myötä paitoja on siis kertynyt... hmm, aika monta, ja osa niistä on osoittaunut vieläpä huonoiksi, eli useimmiten aivan liian lyhyiksi tai löysiksi. En tässä iässä oikein enää napapaitoja välitä käyttää ja talvella aluspaitoina ne ovat liian kylmiäkin.
Onhan topit verrattomia aluspaitoina ja joskus helteellä ne menevät sellaisenaankin, mutta harvoin niille minulla käyttöä on. Miksi niitä silti pitää hankkia, kun parempiakin aluspaitoja on? Nättien värien vuoksi? (Joo-o, aluspaidathan ovat tunnetusti tylsän värisiä, mustia tai valkoisia, joten värit viettelevät vaarallisesti.)
Vaatekaappi oli helppo ratkaisu tällä kertaa (kun kiirettäkin on ollut), koska sieltä minulla on varmaankin eniten poistovaraa. Laitan kierrätykseen siis neljä toppia.
Topit (eli hihattomat, naruolkaimiset paidat) ovat olleet minulle eräänlainen heikkous: jos olen nähnyt kirpparilla eurolla kivan värisen ja itselleni sopivan topin, olen ostanut. Siis siitä huolimatta, että minulla on moisia paitoja... hmm, monta, ja en niitä edes usein käytä. Ajan myötä paitoja on siis kertynyt... hmm, aika monta, ja osa niistä on osoittaunut vieläpä huonoiksi, eli useimmiten aivan liian lyhyiksi tai löysiksi. En tässä iässä oikein enää napapaitoja välitä käyttää ja talvella aluspaitoina ne ovat liian kylmiäkin.
Onhan topit verrattomia aluspaitoina ja joskus helteellä ne menevät sellaisenaankin, mutta harvoin niille minulla käyttöä on. Miksi niitä silti pitää hankkia, kun parempiakin aluspaitoja on? Nättien värien vuoksi? (Joo-o, aluspaidathan ovat tunnetusti tylsän värisiä, mustia tai valkoisia, joten värit viettelevät vaarallisesti.)
Sunday, August 02, 2009
Kaikkea turhaakin sitä kertyy - viikko 14
Vuosien varrella kertyy kyllä uskomaton läjä tavaraa, jos yllättävän iso osa osoittautuukin itselle turhaksi tai romuksi. Tällä viikolla romuprojektiin liittyen luovun läjästä itselleni turhaa tavaraa. Viime viikon harrastuksiini liittyvien ostosteni vuoksi (4 kpl) tämän viikkoinen poistokiintiöni on kuusi:
- Jalkakylpy: oli ihana aikanaan saada jalkakylpy, mutta käytössä se osoittautui sekä epäkäytännölliseksi että turhaksi. Kylpyvärkki ei tehnyt jaloille oikeastaan mitään: veden liike oli niin vähäinen, että minkäänlaista hieromista ei ollut. Johtokin oli niin lyhyt, että ilman jatkojohtoa kylvyn käyttäminen ei oikein onnistunut.
- Kirjoituskone: aikanaan kirjoituskoneeni oli itselleni suorastaan pakollinen kapistus, mutta eipä sille ole enää vuosiin ollut käyttöä.
- Rikkaimuri: oikeasti rikkaimurilla tekeekin jotain, mutta ei sellaisella, jonka kiinteä akku ei enää toimi. Tosin ilman rikkaimuriakin selviää oikein hyvin, lakaisuharja ja rätti on itselleni ihan riittävä yhdistelmä.
- Jokin mikälie kaapeli: minulla on johtoja ja kaapeleita yllin kyllin, joten en koe tarvitsevani sellaista, josta en edes tiedä, mikä se on, ja joka ei käy mihinkään laitteeseeni.
- Kiharrin: huvittaa ajatuskin, että minulla, tällaisen hiuskuontalon omistavana, on kiharrin. Suoristusrauta hoitaa tällaisen laitteen osaa paljon paremmin.
- Jokin repun osa: erääseen vanhaan reppuuni kuuluva osa oli toki kätevä, mutta kun reppu rikki mentyään meni roskiin, en taatusti tarvitse siihen kuuluvaa osaakaan enää, kun ei sitä yksinään voi käyttää.
- Jalkakylpy: oli ihana aikanaan saada jalkakylpy, mutta käytössä se osoittautui sekä epäkäytännölliseksi että turhaksi. Kylpyvärkki ei tehnyt jaloille oikeastaan mitään: veden liike oli niin vähäinen, että minkäänlaista hieromista ei ollut. Johtokin oli niin lyhyt, että ilman jatkojohtoa kylvyn käyttäminen ei oikein onnistunut.
- Kirjoituskone: aikanaan kirjoituskoneeni oli itselleni suorastaan pakollinen kapistus, mutta eipä sille ole enää vuosiin ollut käyttöä.
- Rikkaimuri: oikeasti rikkaimurilla tekeekin jotain, mutta ei sellaisella, jonka kiinteä akku ei enää toimi. Tosin ilman rikkaimuriakin selviää oikein hyvin, lakaisuharja ja rätti on itselleni ihan riittävä yhdistelmä.
- Jokin mikälie kaapeli: minulla on johtoja ja kaapeleita yllin kyllin, joten en koe tarvitsevani sellaista, josta en edes tiedä, mikä se on, ja joka ei käy mihinkään laitteeseeni.
- Kiharrin: huvittaa ajatuskin, että minulla, tällaisen hiuskuontalon omistavana, on kiharrin. Suoristusrauta hoitaa tällaisen laitteen osaa paljon paremmin.
- Jokin repun osa: erääseen vanhaan reppuuni kuuluva osa oli toki kätevä, mutta kun reppu rikki mentyään meni roskiin, en taatusti tarvitse siihen kuuluvaa osaakaan enää, kun ei sitä yksinään voi käyttää.
Kaikkea sitä vielä kuuleekin...
... uuden naapurin suusta. Hänen kysymyksensä veti minut kutakuinkin sanattomaksi: "asutko yksin vai vanhempiesi kanssa?". Siis mitähän tuohon pitäisi vastata, kun en nyt kuitenkaan (kai) ihan niiiiiin nuorelta enää tässä iässä näytä. No, hän oli puhelias tapaus, joten sain ihan rauhassa miettiä vastauksiani, joita en kaikkia ehtinyt edes suustani ulos päästää.
Subscribe to:
Posts (Atom)