Olen iloinen siitä, että pärjään opinnoissani. On ihan eri asia opiskella nyt kuin nuorempana: kyllä minäkin nuorena suoritin opinnot nimenomaan suorittamalla, kunhan läpi meni. Olin silti aika hyvä opiskelija, vaikka keskityinkin lähinnä muuhun elämään.
Nyt käytän todennäköisesti hieman enemmän aikaa opintoihini siten, että oikeasti syvennyn opiskeltaviin asioihin. Suunnittelen ja pohdin, kyseenalaistan ja oivallan. Minulla on motivaatiota, koska olen nyt oivaltanut opiskelevani itseni vuoksi, oman etuni vuoksi. Motivaationi tulee sisältäni ja kun ymmärrän mitä teen ja miksi, saan tehtävät hoidettua kiitettävästi, vaikka en arvosanoja tavoittelekaan. Toki myös turvattu talous tuo kiitollisuutta ja turvallisuuden tunnetta, mistä myös motivoidun. Pelkkä opintotukihan olisi naurettava raha.
Samalla alkuvuoteni on ollut haasteita täynnä. Terveysongelmani nimittäin vain jatkuvat ja jatkuvat ja loppua ei näy. Yhden vaivan väistyessä toinen tulee. Eilen pohdin, että pian pääsen edes jotenkin liikkumaan, kunnes aamulla heräsin silmä muurautuneena melkein umpeen (se rähmii) ja kauppareissulla polvestani kuului rusahdus, joka ei voi enteillä ainakaan mitään hyvää.
On ollut tosi vaikeaa opetella liikkumatonta elämäntapaa. En ole löytänyt mitään korvaavaa mukavaa ajanvietettä liikkumisen tilalle, joten olen katsellut telkkaria. Tämä on alkanut käydä henkisesti tosi raskaaksi ja tämä viikko onkin mennyt jo luovuttajafiiliksissä... Kyllä se liikunta oli/on vain niin tärkeä asia minulle.
Wednesday, March 23, 2011
Monday, March 14, 2011
Ammattitaito ja lapsen hoitaminen kotona
Varmaankin joka vuosi muistetaan eri medioissa herätellä keskustelua siitä, kuinka naiset "pilaavat uransa" jäämällä kotiin hoitamaan lapsiaan. Syyllistävä sormi osoittaa tuoreita äitejä, jotka haluavat lapsilleen parhaan mahdollisen alun heidän elämäntaipaleilleen. Jutuissa poikkeuksetta kuvitellaan, että muutama vuosi kotona kadottaa ammattitaidon ja tekee naisesta huonon työntekijän. Tympii jo nämä roskaa toitottavat jutut.
Luin hiljattain Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan "Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot" ja siinä kirjoittaja viittaa useampaankin tutkimukseen, jonka mukaan alle vuoden ikäisen lapsen irrottaminen ensisijaisesta hoitajastaan on haitallista lapsen perusturvallisuudelle sekä alle kolmevuotiaan lapsen laittaminen liian suureen hoitoryhmään haittaa lapsen sosiaalista kehitystä. Nämä olivat minulle yllättäviä asioita erityisesti siksi, kun päiväkotia perustellaan yleensä nimenomaan sosiaalisten taitojen kehittymisellä, tämä on itse asiassa yleinen vallitseva käsitys ja suorastaan totuus maassamme. Nämä taidot lähinnä kuitenkin taantuvat suuressa, hallitsemattomassa ryhmässä, joita päiväkotiryhmistä varmaan suuri osa on.
En todellakaan usko, että lapsen hoitaminen kotona muutaman vuoden tekee naiselle tai miehelle huonoa, luulisi ennemminkin vaihtelun virkistävän ja lapsen tuovan elämään paljon uusia asioita ja elämänarvojen uudelleenjärjestymistä. Harvalla alalla ammattitaito vanhenee muutamassa vuodessa, oikeasti. Vanhempainvapaan jälkeen työntekijä saattaa itse asiassa olla jopa aiempaa "parempi", motivoituneempikin, kun on saanut elää arvojaan.
Siksi väitänkin, että ongelma on lähinnä nyrpeät ja nirsot työnantajat, jotka kuvittelevat erilaisten luonnollisten elämänvaiheiden ja tapahtumien tekevän ihmisestä työntekijänä huonon. Ongelma on työnantajat ja heidän loputon nurkuminen. Ymmärrän, että yrittäjälle äitiysloma tulee kalliiksi, mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan yleisestä asenteesta vanhempainvapaita kohtaan.
Lapselle olisi siis vain hyväksi, että hän saisi kasvaa kolme ensimmäistä vuottaan rauhallisessa ja hallitussa ympäristössä. Vanhempi saa seurata lapsensa kehittymistä stressittömästi ja elää kenties arvojensa mukaan. Kuulostaa siis hyvältä.
Luulen, että äitien syyttäminen tulee siitä, että he ovat tässä se heikompi osapuoli. He eivät voi mitään sille, että heitä syytetään. Työnantaja on se niskan päällä oleva osapuoli, joka voi päättää työntekijänsä kohtelusta erityisesti tällaisessa maassa, jossa työttömien armeijan ylläpitäminen tuntuu sekin olevan jonkinsortin poliittinen tavoite. Tällaiset epätasapainotilat osapuolten välillä pitäisi saada pois, ne ovat vastenmielisiä.
Luin hiljattain Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan "Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot" ja siinä kirjoittaja viittaa useampaankin tutkimukseen, jonka mukaan alle vuoden ikäisen lapsen irrottaminen ensisijaisesta hoitajastaan on haitallista lapsen perusturvallisuudelle sekä alle kolmevuotiaan lapsen laittaminen liian suureen hoitoryhmään haittaa lapsen sosiaalista kehitystä. Nämä olivat minulle yllättäviä asioita erityisesti siksi, kun päiväkotia perustellaan yleensä nimenomaan sosiaalisten taitojen kehittymisellä, tämä on itse asiassa yleinen vallitseva käsitys ja suorastaan totuus maassamme. Nämä taidot lähinnä kuitenkin taantuvat suuressa, hallitsemattomassa ryhmässä, joita päiväkotiryhmistä varmaan suuri osa on.
En todellakaan usko, että lapsen hoitaminen kotona muutaman vuoden tekee naiselle tai miehelle huonoa, luulisi ennemminkin vaihtelun virkistävän ja lapsen tuovan elämään paljon uusia asioita ja elämänarvojen uudelleenjärjestymistä. Harvalla alalla ammattitaito vanhenee muutamassa vuodessa, oikeasti. Vanhempainvapaan jälkeen työntekijä saattaa itse asiassa olla jopa aiempaa "parempi", motivoituneempikin, kun on saanut elää arvojaan.
Siksi väitänkin, että ongelma on lähinnä nyrpeät ja nirsot työnantajat, jotka kuvittelevat erilaisten luonnollisten elämänvaiheiden ja tapahtumien tekevän ihmisestä työntekijänä huonon. Ongelma on työnantajat ja heidän loputon nurkuminen. Ymmärrän, että yrittäjälle äitiysloma tulee kalliiksi, mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan yleisestä asenteesta vanhempainvapaita kohtaan.
Lapselle olisi siis vain hyväksi, että hän saisi kasvaa kolme ensimmäistä vuottaan rauhallisessa ja hallitussa ympäristössä. Vanhempi saa seurata lapsensa kehittymistä stressittömästi ja elää kenties arvojensa mukaan. Kuulostaa siis hyvältä.
Luulen, että äitien syyttäminen tulee siitä, että he ovat tässä se heikompi osapuoli. He eivät voi mitään sille, että heitä syytetään. Työnantaja on se niskan päällä oleva osapuoli, joka voi päättää työntekijänsä kohtelusta erityisesti tällaisessa maassa, jossa työttömien armeijan ylläpitäminen tuntuu sekin olevan jonkinsortin poliittinen tavoite. Tällaiset epätasapainotilat osapuolten välillä pitäisi saada pois, ne ovat vastenmielisiä.
Saturday, March 05, 2011
Liikkumisen haasteita
Minulla on ollut harvinaisen hankala vuoden alku fyysisen terveyteni kannalta. Yhden vaivan hieman hellittäessä otettaan seuraava iskee päälle. Juuri kun kuvittelen, että "seuraavalla viikolla varmaankin pystyn jo käymään kävelyillä", tapahtuu jotain, mikä lykkää kävelylenkkejäni taas viikolla tai parilla.
Olen nyt enemmän tai vähemmän levännyt jo monta viikkoa ja se tuntuu kunnossa ja venyvyydessä. Pelkkä venyttely ei tosiaan pidä lihaksia vetreinä ja venyvinä. Vaikka olen venytellyt melkein päivittäin, paras etureisivenytys itselleni on tällä hetkellä kävely. En tosin pysty kävelemään täysin normaalin reippaasti, joten vielä en pysty venyttelemään etureisiäni kävellen. Ehkä ensi viikolla.
Venyttelyjen kanssa kannattaa olla varovainen: olen kaksi kertaa rikkonut selkääni venytellessäni ja molemmat kerrat tapahtuivat tosi huomaamattomasti. Oireet tulivat viiveellä. Kannattaa siis tarkkailla selän asentoa huolellisesti ja varmistaa, että minkäänlaista paineen tunnetta selässä ei venytellessä tunnu. Kannattaa muutenkin vältellä syviä taivutuksia ja kiertoja ja varsinkin liikkeitä, joissa tehdään molempia yhtäaikaa.
Venyvyys on varmasti kaikille tärkeää, mutta erityisesti paljon liikkuvalle. Lihaskireydet altistavat rasitusvammoille, joista toipuminen voi kestää pitkään, koska rasittuneiden ja vaurioituneiden jänteiden paraneminen on hidasta. Kaiken lisäksi vaurioituneista jänteistä ei tule enää uuden veroisia. Haasteellista itselleni onkin ollut yhdistää venyttely ja selän suojeleminen. Miten venytellä siten, että saa venyvyyttä, mutta että ei riko selkäänsä? Minulla melkein kaikissa etureisivenytyksissä tulee painetta alaselkään.
Liikkumattomuus on koetellut henkistä kanttiani. On pitänyt malttaa olla liikkumatta liikaa ja alkuun epäonnistuinkin siinä ja paraneminen siirtyi. Huomaan, että sauvakävely on nykykunnolleni suorastaan raskasta liikuntaa - on murheellista siirtyä nopeasti elämänsä parhaasta kunnosta huonoimpaan yli kymmeneen vuoteen.
Haasteellista on nyt se, että pitäisi saada liikettä ja lihasvoimaa selälle, vatsalle ja jalkoihin, kun samalla pitäisi lepuuttaa ja olla rasittamatta jalkoja. Motivaationi heittelehtii: tekisi mieli viettää aikaa vain sohvalla, kun ponnisteluni ovat aiheuttaneet vain lisäongelmia ja -vaivoja. Toisaalta liikuntaa olisi pakko saada toipumisen edistämiseksi.
Terveys on iso asia ja sitä kannattaa arvostaa. Ei kuitenkaan kannata repiä itseään liikaa. Ole lempeä itsellesi.
Olen nyt enemmän tai vähemmän levännyt jo monta viikkoa ja se tuntuu kunnossa ja venyvyydessä. Pelkkä venyttely ei tosiaan pidä lihaksia vetreinä ja venyvinä. Vaikka olen venytellyt melkein päivittäin, paras etureisivenytys itselleni on tällä hetkellä kävely. En tosin pysty kävelemään täysin normaalin reippaasti, joten vielä en pysty venyttelemään etureisiäni kävellen. Ehkä ensi viikolla.
Venyttelyjen kanssa kannattaa olla varovainen: olen kaksi kertaa rikkonut selkääni venytellessäni ja molemmat kerrat tapahtuivat tosi huomaamattomasti. Oireet tulivat viiveellä. Kannattaa siis tarkkailla selän asentoa huolellisesti ja varmistaa, että minkäänlaista paineen tunnetta selässä ei venytellessä tunnu. Kannattaa muutenkin vältellä syviä taivutuksia ja kiertoja ja varsinkin liikkeitä, joissa tehdään molempia yhtäaikaa.
Venyvyys on varmasti kaikille tärkeää, mutta erityisesti paljon liikkuvalle. Lihaskireydet altistavat rasitusvammoille, joista toipuminen voi kestää pitkään, koska rasittuneiden ja vaurioituneiden jänteiden paraneminen on hidasta. Kaiken lisäksi vaurioituneista jänteistä ei tule enää uuden veroisia. Haasteellista itselleni onkin ollut yhdistää venyttely ja selän suojeleminen. Miten venytellä siten, että saa venyvyyttä, mutta että ei riko selkäänsä? Minulla melkein kaikissa etureisivenytyksissä tulee painetta alaselkään.
Liikkumattomuus on koetellut henkistä kanttiani. On pitänyt malttaa olla liikkumatta liikaa ja alkuun epäonnistuinkin siinä ja paraneminen siirtyi. Huomaan, että sauvakävely on nykykunnolleni suorastaan raskasta liikuntaa - on murheellista siirtyä nopeasti elämänsä parhaasta kunnosta huonoimpaan yli kymmeneen vuoteen.
Haasteellista on nyt se, että pitäisi saada liikettä ja lihasvoimaa selälle, vatsalle ja jalkoihin, kun samalla pitäisi lepuuttaa ja olla rasittamatta jalkoja. Motivaationi heittelehtii: tekisi mieli viettää aikaa vain sohvalla, kun ponnisteluni ovat aiheuttaneet vain lisäongelmia ja -vaivoja. Toisaalta liikuntaa olisi pakko saada toipumisen edistämiseksi.
Terveys on iso asia ja sitä kannattaa arvostaa. Ei kuitenkaan kannata repiä itseään liikaa. Ole lempeä itsellesi.
Subscribe to:
Posts (Atom)