Friday, January 30, 2009

Purkkia ja purnukkaa riittää

Hyppään nyt edellisestä kirjoituksesta ihan toisenlaiseen aiheeseen: kylppäriin kertyvien purnukoiden hurjaan määrään. (Tämä on siis ihan eriluokan ongelma kuin tuo edellinen.)

Tunnustus: minulla on neljä erilaista kosteusvoidetta. Sen lisäksi töissä on yksi purkki. Tähän tulee lisäksi vielä kaksi kasvovoidetta. Mahtaakohan olla riittävästi?!

Olen siis ihan ääritympääntynyt siihen, että minulla kertyy purkkia ja purnukkaa ihan riittävästi siitä huolimatta, että en ole kosmetiikan suurkuluttaja. Mihin ihmeeseen tarvitsen kaikkia noita kosteusvoiteita?! En mihinkään. Ihoni ei ole edes mitenkään erityisen kuiva: näin talviaikaan voiteille on tarvetta, mutta ei mitenkään suuresti. Kaksi kasvovoidetta on ihan perusteltua, koska ihoni rasvaisuus/kuivuus vaihtelee suuresti: erilaiselle iholle pitää olla omat voiteensa. Neljää kosteusvoidetta muuhun käyttöön ei ole mitenkään perusteltavissa, kun kaikki ne voiteet ovat hyvin samantyylisiä. Yksi siis riittäisi. Aion ehdottomasti parantaa tapani, jahka joskus monien kuukausien kuluttua saan käytettyä nuo neljä ensin loppuun.

Shampoita ja suihkusaippuoita minulla on onneksi vain yksi kumpaakin, hoitoaineitakin vain kaksi ("normaali" ja teho). Kaksi vuosien takaista hajuvesipulloa (lahjaksi saatuja) lojuu myös kylppärissä, ja joskus laiskasti pohdin niiden heittämistä pois: ei kai nekään iäisyyttä säily?! Näiden lisäksi löytyy 3 deodoranttia (siis oikeasti kolme!), 3 hammastahnaputkiloa (jokin perustelu noille on muka olevinaan) ja erilaisia hiuksiin suihkutettavia aineita 4 pulloa (joista kahdelle on oikeasti hyvä perustelu). En kestä!

Toivon, että tämä nolohko tunnustus saisi minut vihdoin onnistumaan vähentämään pullojen ja purnukoiden määrää. Onneksi voin sentään lohduttaa itseäni sillä, että yleensä käytän ne loppuun, että en sentään vajaita heittele roskiin, mutta silti haluaisin siirtyä tässäkin tilaasäästävämpään käytäntöön, ja ehdottomasti myös ekologisempaan.

Ekologisesta tuli mieleeni tällä viikolla ostamani ekologinen hiusten hoitoaine, joka teki hiukseni aivan ihanan tuntoisiksi: pehmoisiksi ja sileiksi. Harmi, että tuotteen nimi ei tule nyt mieleeni.

Thursday, January 29, 2009

Työntekijät kyykkyyn!

Kukaan ei ole varmaan voinut välttyä jatkuvalta uutisvirralta alkavista tai meneillään olevista YT-neuvotteluista. Inhottaa avatakin uutiset, kun tietää, että jotain uutta on taas todennäköisesti sillä rintamalla uutisoitavana. Luulen kuitenkin, että YT-neuvotteluinnokkuudessa juuri nyt on kyse (toki laman ohella) myös ihan lumipalloefektistäkin: kun muutkin, niin meidänkin pitää "säästää", ja silloin "säästetään" usein ensin sieltä helpoimmasta päästä.

Oli ilo katsella aamu-tv:stä (pienehköistä) yrityksistä (ja niiden omistajista), jotka kuulostavat aidosti olevansa sitoutuneita yrityksiinsä ja myös työntekijöihinsä ja heidän hyvinvointiinsa. Tuli sellainen olo, että sentään jotkut tajuavat töiden hoituvan pitkälti työtekijöiden ansiosta ja ymmärtävän sen, että hyvä, kannustava ja reilu työilmapiiri lisää työhön sitoutumista ja parantaa tuloksia. Toisaalta tuli ilmi myös se, että pörssiyhtiöillä on kädet aika sidottu: on pakko tehdä jotain mielestäni epäterveiden voimien (omistajat, osakkeenomistajat, johto) pakottamana, jotta yritys tuottaisi voittoa lyhyellä tähtäimellä. Ei mikään ihme, jos suuret yritykset kahlaavat syvällä suossa, kun pitkäjänteinen kehittäminen ja sitoutuminen puuttuvat.

Minäkin odottelen eräiden ns. "neuvottelujen" käynnistymistä työpaikallani. Se tapahtuu hetkenä minä hyvänsä, säästövimmahan on ollut toki päällä jo pitkään, millä kai yritetään antaa kuvaa, että väen vähennys ei olisi ensimmäinen keino, vaikka oikeastihan se on. Ilmassa on ollut selkeästi kylmiä virtauksia ja työntekijöiden aliarvostusta jo pitkään, ja sehän luonnollisesti alkaa näkyä: en nimittäin tiedä, mahtaako työkavereistani enää kukaan olla innostunut työstään ja aidosti sitoutunut. Miksi ollakaan, kun meistä on tehty välttämätön paha, jota voi kohdella miten sattuu?

Toki näennäisesti jotain hyvääkin meille yritetään tarjota, mutta en voi välttyä tunteelta, että kyseessä on välttämätöntä pakkoa hoitaa asia ulkoisesti hyvin, jotta tulevaisuudessa löytyisi uusia, innokkaita puurtajia. Miksi näen vain kylmää, rahan ahneuden vääristämää peliä ja sen vuoksi pilattua työntekijöiden potentiaalia ennemmin kuin pakollisia toimenpiteitä tulevaisuuden turvaamiseksi?

Siksi, kun mikään ei riitä, kun rahasta on kyse. Siksi, kun pitkäjänteisyys loistaa poissaolollaan. Siksi, kun työntekijöistä ei aidosti enää välitetä muuna kuin resursseina ja hyvä heitä kohtaan on muuttunut näennäiseksi.

Ei kai tuntemuksetkaan voi ihan väärässä olla.

Tuesday, January 27, 2009

Häiritsevä nykymeno

Minua on viime aikoina ahdistanut tämä nykymeno. Kaikkea karsitaan (varsinkin sellaista, mikä toisi ihmisille hyvinvointia), työtä tarvitsisi tehdä aikaisin, pitkään ja hulluna, on painetta asua kasvukeskuksissa, joissa on liikaa ihmisiä ja betonia ja (ahdas) asuminen on hinnoiteltu pilviin.

Yritykset tavoittelevat vain jatkuvaa kasvua, mikä on ajatuksenakin älytön, ja ennen kaikkea muhkeita voittoja. Rahaa virtaa vain harvoille ja ahneimmille, mutta laman tullessa ruikutetaan valtiolta (eli veronmaksajilta) apuja, mitä ei enää nousukaudella taas sitten enää muistetakaan. Yhteisöllisyys on vain epämääräinen muisto tai kuvitelma samalla kuin ihmiset istuvat yksin betonilähiöissään ahtaissa asunnoissaan. Töitä ei mitenkään riitä kaikille, mutta silti yritetään väkisinkin pitää sairaat ja vanhat työelämän sivussa kiinni (mutta ei siis töissä), ja muutenkin korkeapalkkaisissa töissä hivutellaan ensisijaisesti sitä ikiomaa palkkatasoa kattoon. Sairastaakaan ei kannata, kun ei tiedä, millä aikataululla hoitoa saa ja millaista se on. Onpa kiva olla.

Ei ole mukavaa kuunnella, mitä kaikkea älytöntä päättäjät suunnittelevatkaan. Tokihan osa on varmasti pakollisiakin, kun kaikkeen ei riitä rahaa, mutta kun sitä rahaa tungetaan niin älyttömiinkin asioihin, että on vaikea käsittää ihmisten elämää kurjistavia päätöksiä, jotka usein vielä puetaan johonkin kannustavannäköiseen pakettiin, jota kutsutaan sanalla "kannustin". Pah.

Monday, January 26, 2009

Aamuäreä

Varsinkin pimeinä talviaamuina olen usein aamuäreä. Arkipäivinä nousen ylös lähes poikkeuksetta väsyneenä ja tokkuraisena, ja sellaisessa olossa en kaipaa muuta kuin turvallisia ja rauhallisia aamurutiineja ilman mitään erityisvaatimuksia. Kaikki muistettavat asiat kannattaa hoitaa jo illalla valmiiksi, koska yön aikana pääni on vaihtunut (tms.), eikä ihan kaikki johdot ole vielä parin ensimmäisen tunnin aikana kytketty (ainakaan oikein).

Hyvään arkiaamuni kuuluvat siis tietyt rutiinit: aamupala, vaatteiden päälle laittaminen (kannattaa valita vaatteet illalla jo valmiiksi - aamulla tehtävä on huomattavasti haastavampi), pesut (kasvot, hampaat jne.) ja ulkonäön saattaminen siedettäväksi. Olen huomannut, että viimeinen silaus ulkoasuun kannattaa tehdä töissä, kun sade ja tuuli todennäköisesti vain sotkevat olemuksen, erityisesti hiukset. Säästää aikaakin, kun ei tarvitse ensin laittaa hiuksia kotona ja sitten vielä töissä.

Työmatka menee yleensä melko horroksessa. Töissä toivon lähes joka aamu, että mitään turhan vaativaa tai sosiaalista ei olisi heti tarjolla, koska en aamuäreydessäni haluaisi venyä moiseen. Jostain taisin lukeakin, että ennen aamukymmentä työteho olisi heikompi ja täytyy sanoa, että tuo pätee itseeni: en todellakaan ole heti parhaimmillani, vaan vaadin pehmeän aloituksen, enkä todellakaan halua ketään vaatimaan minulta yhtään mitään. Ainahan se ei toki onnistu, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja yrittää olla normaali hymyileväinen itseni.

Viikonloppuaamuina olenkin sitten ihan eri ihminen herättyäni pirteänä. Poissa loistavat äreys ja epäsosiaalisuus. On se kummallista.

Friday, January 23, 2009

Lisää säilytystilaa... vai miten päin se menikään?

Pohdin tässä eräänä päivänä, että tarvitsen lisätilaa tavaroilleni, kun ne eivät mahdu kaappeihin ja laatikoihin. Pohdin uuden huonekalun ostamista tätä tarkoitusta varten, ja tuumailin sen sijoittelua mittanauhan kanssa itsekseni: "ei oikein mahdu, ei tuohonkaan ja tuossakin se on tiellä, hmm...", kunnes oivallus oli heittää minut selälleni.

Siis mihin ihmeeseen tarvitsen kaikkia niitä säilytettäviä tavaroita?! Varastossakin on rompetta, jota en vuosiin ole käyttänyt - mahtaakohan sille romulle ilmestyä vielä käyttötarvetta?! Tuskin!

Siispä tein pyhän päätöksen vähentää rompetta siten, että ne mahtuvat nykyisiin kaappeihin ja laatikoihin sekä varastoon. Se ei ole ehkä helpoin ratkaisu, mutta säilyypähän asunnossani edes jonkinlainen tilan tuntu. Ei aina tarvitse ostaa lisää, jotta saa tavaroita järjestykseen tai kotiin jotain "uutta ja virkistävää" eikä kaikkea tarvitse säilöä iäisyyttä: vähentämällä tavaran määrää, vähempi määrä tavaraa järjestyy paremmin ja jostain vanhasta romusta, kankaasta tai vastaavasta voi saada muokkaamalla jotain "uutta" ja virkistävää kotiin. Ostamattomuus ilahduttaa minua.

Thursday, January 22, 2009

Muuttaisin mennyttä, jos voisin

Minä harmittelen monia menneitä valintojani ja tekemisiäni. Tiedän, että menneen surkuttelu on ihan turhaa: se on mennyttä eikä siihen voi vaikuttaa, vaan kannattaisi suunnata mieluisampaan tulevaisuuteen. Silti harmittaa.

Sanoisinkin itselleni, jos olisin 18-vuotias, ensisijaisesti yhden neuvon: unohda miehet muutamaksi vuodeksi!

Syitä tälle neuvolleni:
- Noin nuoret poikaset ovat enimmäkseen vielä kirjaimellisestikin poikasia: itsenäinen elämä alussa, seksi mielessä, vaihtelun- ja kokeilunhalu tärkeää. Turhaa siihen on itseään sotkea, jos itse kaipaa jotain ihan muuta.
- Kannattaisi opiskella ja harrastaa juuri sitä, mitä haluaakin, ja tarvittaessa muuttaa haaveiden perässä juuri sinne, minne haluaakin. Sitten jos/kun on se parisuhde, tuo on hankalampaa.
- Ahkera opiskelu ja harrastaminen kartuttavat kivasti osaamista ja taitoja tulevaisuutta varten, mikä on hyvä pohja myöhemmin mihin tahansa. Mikään parin vuoden "teinisuhde" ei todellakaan korvaa sitä!
- Vaikka suhdekokemuksista on hyötyäkin (voi oppia esimerkiksi arvostamaan oikeasti hyviä suhteita ja aidosti ihania ihmisiä), niin ne voivat myös viedä uskon parisuhteiluun. Myöhemmin miesten tapailu voi tuntua hankalalta, kun sielu on täynnä säröjä ja soraa ja sisällä asustaa pelko siitä, että käyttääköhän tämäkin mies minua jotenkin hyväkseen.
- Kannattaa varoa myös sukupuolitauteja. Siis oikeasti. Niiden seuraukset eivät ole sen arvoisia, että hetken hauskanpito kuittaisi ne.
- Omat oikeat ja aidot haaveet saattavat jäädä helposti pimentoon, kun elää vaaleanpunaisessa parisuhdehötössä. Kun höttöinen kupla puhkeaa, mitä jää jäljelle? Eipä mitään muuta kuin mielipahaa ja muutama vuosi ikää lisää, jos muu elämä on retuperällä.

Sanomattakin on siis selvää, että kadun suhteita, jotka minulla oli parikymppisenä. Sinällään silloisissa poikaystävissä ei ollut suurtakaan vikaa - nuoria ja kokemattomiahan he olivat ja tekivät varmasti parhaansa niin kuin minäkin. Kadun sitä, miten nämä suhteet vaikuttivat valintoihin muun elämän suhteen.

Asuisin varmasti toisaalla, jos näitä ensimmäisiä poikaystäviä ei olisi ollut. Olisin opiskellut ihan eri asioita kuin nyt eli todennäköisesti tekisin ihan eri alan töitä - olisiko se parempi vai huonompi kuin nykytilanne, sitä on vaikea sanoa, mutta ehkä olisin lähtenyt toteuttamaan ensisijaisesti haaveitani, kun nykyinen ratkaisu on vain järkevä ratkaisu.

Toisaalta... eihän se, että ikää on tullut lisää tarkoita sitä, etteikö voisi opiskella jotain ihan muuta ja muuttaa ihan minne haluaa. Onhan se mahdollista, vaan ei ihan helppoa. Tässä iässä myös jo arvostaa niitä ihania läheisiä, joita on onnistunut löytämään räpiköidessään elämäänsä eteenpäin, eikä heistä halua kauaksi joutua. Nyt nimittäin ymmärtää jo senkin, että enää ihmissuhteiden luonti ei ole niin helppoa kuin nuorempana. Silloin parikymppisenä oli enemmän ovia auki varsinkin tällä rintamalla. Kunpa sen olisi tajunnut silloin ja malttanut mielensä ja odottanut sitä oikeampaa, ja sillä välin tehnyt kaikenlaista hyödyllistä ja mukavaa elämänsä eteen.

Tuesday, January 20, 2009

Kokemuksia äänikirjasta

Flunssan pakottaman levon myötä hain kirjastosta äänikirjan: Täällä pohjantähden alla, ensimmäinen osa. En ole koskaan aiemmin kuunnellut äänikirjoja, mutta nyt halusin kokeilla: en millään enää sairastellessa jaksanut katsella jotain ja arvelin, että kuunteleminen voisi olla vaihteeksi hauskaa. Ehkä siinä samalla voisi hoitaa jotain pieniä, tylsiä askareita.

Olen edennyt kuuntelemisessani toisen CD-levyn puoliväliin (yhteensä levyjä on 24) ja kuunteleminen on ollut mukavaa. On jotenkin ihan erilainen kokemus kuunnella tarinaa sen sijaan, että sen näkee; oikeastaan minusta tuntuu, että äänikirjan kuunteleminen ja lukeminen ovat kaksi eri asiaa ja näin lukemista rakastavana en voisikaan kuvittelevani siirtyväni kokonaan äänikirjoihin. Vaihteluna ja kokemuksena tämä on kuitenkin ollut tosi kivaa!

Äänikirjan kuuntelemisen myötä huomaan kuitenkin olevani vahvasti "näkevä" ihminen. Olen toki opiskeluissanikin huomannut, että pelkkä kuunteleminen ei ole vahvuuteni, vaan tarvitsen myös näköön perustuvaa "tiedonsyöttöä", mikä toisaalta herättää minut pohtimaan, että olisikohan tämä osittain opittua? Olenhan kuitenkin katsellut liitutaulua ja powerpoint-esityksiä sekä lukenut ikäni. Pelkkään kuunteluun perustuvaa sisäistämistä minun ei ole juurikaan tarvinnut tehdä.

Huomaankin nyt selvästi, kuinka jotkut asiat äänikirjasta menevät ikään kuin vähän ohi. Eilen kuunnellessani lueteltiin iso liuta henkilöitä, jotka eivät enää muistu mieleen, ei juuri edes nimet. Kirjasta luettuna muistaisin paljon paremmin. Lisäksi yksityiskohdat voivat mennä helposti ohi, koska keskittymiskykyni ei ole niin hyvä, että olisin täysillä mukana joka lauseessa. Ajatukseni nimittäin helposti harhailevat, kun täytyy pelkästään kuunnella.

Pelkäänkin, että en pääsekään kunnolla syventymään kirjaan, vaan se lipuu korviini tasaisena, mutta mielenkiintoisena tarinana, josta kuitenkin uupuu syvyyttä, tunnetta ja mielikuvia. Toivottavasti näin ei kävisi, ehkä kuuntelemisen edetessä saan tarinasta ja kuuntelemisesta enemmän irti, kun opin ja saan kokemusta. Aika näyttää. Kuunteleminen on kuitenkin kivaa, ja tuskin tämä viimeiseksi äänikirjakseni jää.

Monday, January 19, 2009

Valitusta odotellessa

Odotan saavani töissä valituksia yhteen hoitamaani työasiaan liittyen. Onneksi kyse on vain hyvin pienestä osasta töistäni, mutta onhan valitukset aina inhottavia, sekä aiheelliset että erityisesti aiheettomat. Tämä tuleva taitaa sijoittua näppärästi johonkin välimaastoon.

On inhottavaa, jos töissä törmää tehtäviin, joita ei oikein osaa tehdä. Apuakaan ei voi oikein kysyä (tässä tapauksessa ainakaan), joten mitenpä pärjäilet? No, tekemällä parhaasi.

Ajattelin aluksi hoitaa vastenmielisen työn nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Aikani tehtyäni työtä ripeää tahtia huomasin kyseessä olevan varsin haastavan homman: kiirehtimiseni olikin ollut vain sähläystä, joten minun täytyi keskittyä ja aloittaa osaksi alusta. Yritin sinnikkäästi opetella hommaa ja aikataulujen kiireellisyydestä muistuteltiin päivittäin. Räkätauti alkoi jo painaa, mutta sinnikkäästi halusin saada työn valmiiksi. Päätin kuitenkin, että tauti voittaa, vaikka näissä tilanteissahan on ihan päivänselvää, että työnantajan pitäisi antaa voittaa. Olinpas minä siis inhottava, huono ja alhainen työntekijä.

Sairauteni aikana töissä oli tapahtunut. Minulle ei luonnollisesti oltu kommunikoitu mitenkään, vaan oltiin marssittu suoraan ylempien puheille liittyen kiperään työhöni ja uikutettu sieltä apua hoitaa tilanne. Siis ei tietenkään hoitaa työasia ripeästi pois alta, vaan ikään kuin kiristää minua tällä asialla ottamalla ylempiä mukaan tilanteeseen, joka ei oikeastaan heille edes tässä tilanteessa kuulu. Heille puhuminen kai on sitten helpompaa kuin suoraan minulle puhuminen.

Kyllä, minä en oikein osannut. Kyllä, minä olin hidas ja tehoton. Kyllä, työ venähti liikaa. Kyllä, ei olisi pitänyt sairastua. Ei minulle tuota suurta tuskaa tunnustaa, että en ollut ihan hyvä, koska tuo on tosiasia.

Minua kiukuttaa se, että minulle ei puhuta. Minulle ei anneta palautetta, ei kerrota, jos jotain tarvitaan ja milloin tarvitaan. Minua kiukuttaa se, että jos minulle on jotain sanottavaa, täytyy mennä ihan muiden ihmisten luo uikuttamaan. Minua kiukuttaa se, että minun hoitamaani työtä sählätään ja järjestellään selkäni takana kertomatta minulle - vaikka todellinen (huonohko) asiantuntija asiassa olen minä. Mikä siinä kommunikoinnissa on niin vaikeaa, kun kyse ei ole edes mistään henkilökohtaisesta, vaan silkasta työasian hoitamisesta? Ja palaute suuntautuisi alaspäin, tavalliselle riviorjalle, jolla ei ole valtaa työmuurahaisen vertaa?

Minä osaan hoitaa työasiat työasioina ottamatta mitään henkilökohtaista niihin ja niiden hoitamiseen liittyen. Teen töissä parhaani ja jos se ei riitä, ei voi mitään. Sikäli osaan ottaa monenlaisen, asiallisen ja oikeasta asiasta olevan palautteen vastaan aika rennosti. Kirpaiseehan negatiivinen palaute, mutta ei se maailmaani kaada.

Mutta yritäpä antaa palautetta varsinkin ylempänä oleville - en suosittele. Koskaan ei tiedä, kuka ottaa palautteen henkilökohtaisesti ja ylempänä olevilla on sellaista valtaa, jota he voivat käyttää väärin. Tällaista väärää valtaa käyttäviä nähneenä olen itse päättänyt olla töissä harmiton ja pitää suuni kiinni. Vaikeaa se on ollut, tuosta kommunikointiasiastakin olisin halunnut avautua, mutta toisaalta tiedän, että ampuisin sillä vain itseäni nilkkaan. Pää kiinni ja ahkeroi, se on hyvä motto, sillä pärjää työelämässä.

Kiukuttaa, mutta pitää hoidella asia omalla tavallani vain mielikuvissani ja käytännössä olla lauhkea kuin lammas. Jos pystyn.

Thursday, January 15, 2009

Syyllisen etsintää

Sairastellessa on aikaa, joten katselin digiboksilta ensimmäisen osan sarjasta Katu. Se taisi tulla Yleltä viime viikolla. Osassa oli tosi paljon itseäni hämmästyttäneitä asioita, mutta erityisesti jaksossa korostui ihmisten tolkuton tarve löytää syyllinen ikäviin asioihin (oman yhteisön (perheen) ulkopuolelta) ja tarve kostaa (tilien tasaaminen). Vaikka tuo olikin tv-ohjelma, niin tapahtuupa tuota ihan oikeassa elämässäkin, jos miettii kuinka kiivaasti jotkut halusivat löytää Nokian vesikriisille syyllistä, jota saisivat rangaista. Eikö vipua kääntänyt huoltomies saanut jopa tappouhkauksia?!

TV-sarjassa tapahtuu siis onnettomuus, jolle onnettomuuden uhrin perhe haluaa kiivaasti löytää syyllisen, jota rangaista. Tavallaanhan syyllinen on selvä, mutta kun kyse on kuitenkin onnettomuudesta (naapurin mies ajaa lapsen päälle), niin en voi olla hämmästelemättä: eiköhän ole kuitenkin aika pieni todennäköisyys sille, että mies halusi ajaa lapsen päälle?! Onnettomuus on onnettomuus, ja vaikka koston avulla ehkä voisikin kokea ns. tasaavansa tilejä, ei se muuta itse onnettomuutta ja sen seurauksia miksikään. Se toteuttaa vain yhden (tai useamman) ihmisen itsekkään tarpeen kostaa, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä tai oikeaa iloa. Tosiasiassa yhden ihmisen inhimillinen virhe (onnettomuus), joka voisi tapahtua kenelle tahansa, kostettuna voi aiheuttaa surua ja tuskaa entistäkin suuremmalle, viattomalle joukolle (yliajajan perhe). Eikö kostajalla ole mitään vastuuta?! Ei kai, kun hänhän on se tarinan uhri?! Vai miten päin se menikään?!

Mitä hyötyä siitä siis kenellekään olisi, jos vesikriisin "aiheuttanutta" huoltomiestä rangaistaisiin, kun kyse selkeästi taisi olla inhimillisestä virheestä? Joku muutaman viikon vatsataudissa ollut saisi paremman mielen? Tuntuu, että tuollaisilta syyllisten etsijöiltä on monesti suhteellisuudentaju täysin kateissa. Syyt ja seuraukset pitää selvittää ja jos jotain tahallista tekoa löytyy taustalta, niin toki rangaista syyllistä. Jos kyse on vahingosta, onnettomuudesta, sattumasta, ainoa järkevä ratkaisu on yrittää selvitä, miten parhaaksi näkee.

Luulen kyllä, että kostonhimo ja syyllisen konkretisoiminen ovat ihmisen sisälle rakennettuja ominaisuuksia. Se, mitä oikeaa hyötyä moisesta itsekkäästä kostonhimosta nykyaikana on, on minulle hämärää.

Wednesday, January 14, 2009

Pöpön puremaa

Sairastelu ei ole kivaa, ei ei ja ei. Olo on kehno, mutta sitä voisi sietää paremmin, jos kurkkua ei kutittaisi. Nuhakin siis toki vaivaa, mutta kun en saa nukuttua kurkun kutituksen vuoksi niin tuntuu kuin koko kroppani luhistuisi kasaan väsymyksen ja tukkoisen olon vuoksi.

Päässäni ei liiku montaakaan ajatusta, kun olen vain pelkkää tukkoista oloa. Ärsyttää, kun kerran väsyttääkin, enkä oikein jaksaisi olla sosiaalinenkaan. Paras olotila olisi murista kurjaa oloaan sohvan perukoilla ja huutaa vastalauseeksi vaatimuksille.

Taidan suoda itselleni nyt lepoa, vaikka joiltain arkisilta velvoitteilta en ole voinutkaan välttyä. Se on kuitenkin varmaa, että väkisin pinnistely sairaana ei ainakaan auta paranemista. Ei sitten yhtään. Saan varmaan vielä vatsahaavankin räkätautia kruunaamaan. (Ärsyttää.)

Monday, January 12, 2009

Pitäisi uskaltaa skikkailemaan

Vuosien myötä näyttää katoavan mahdollisuus sekä uimiseen että hiihtämiseen: vedet pysyy liian kylminä minulle kesäisin ja talvisin ei ole lunta, vaan jäätä ja jotain likaista valkoista mössöä, joka on hiihtämiseen kelvotonta. Ei ole kiva.

Yritin siis helpottaa kaipuutani johonkin muuhunkin ulkoliikuntaan kuin lenkkeilyyn, joten ostin skiket. Vuodenaikahan on täysin väärä, jotta niillä liikkeelle pääsisi, mutta kunhan jää ja loska sulavat pyöräteiltä, aion mennä kokeilemaan. (Tai kunhan ensin kauppoihin ilmestyisi ainakin ranne- ja kyynärsuojia, ehkä vielä polvisuojatkin; en taida uskaltaa ilman niitä!) Pitäisiköhän nyt jänskätä, että miten ilmastonmuutos estää skikkailun?

Kamalaa, miten pelkään itseni rikkomista noilla värkeillä. Ne näyttävätkin pelottavilta kapistuksilta ja painavat hirmuisesti. Keskustelupalstoja lukeneena kuitenkin tiedän, että tosi monet ovat pitäneet noista ja pysyneet pystyssä ja luut ehjinä. Kai sitten minäkin osaan ja pystyn. Jänskättää.

---

Kamalaa miten väsyttää. Jokin pöpö yrittää selvästi löytää minusta hetkeksi majapaikkaansa, kolottaa, särkee ja uuvuttaa. Onneksi ei tarvitse ponnistella muuten kuin jotenkuten töissä. Kerrankin tuntuu siltä, että on hyvä aika sairastaa... eh, sairasta?! Eihän pöpöt (ja sitä myöten lepääminen) kysy sitä, että "kop kop, olisiko nyt hyvä aika?!". Minun on vain vaikea suoda aikaa lepäämiselle, vaikka sille tarve olisikin. Kai se johtuu siitäkin, kun minulla sairastelut ovat aina "puolittaisia": kaamea olo, mutta ei mitään sellaista oiretta (esim. kuume), joka oikeuttaisi sairasloman.

Friday, January 09, 2009

Kivellä päähän

Näin viime yönä kauheinta unta piiiiitkään aikaan. Siinä eräs tuntemani henkilö ensin väänsi päätäni, ja teko oli uhkaava ja pelottava. Tarkoituksena oli kai vääntää niskani nurin tai jotain. Tämän jälkeen seurasi unipätkä, jossa sama henkilö heitti minua kivellä päähän. Heräsin siihen, kun kiven olisi pitänyt osua, sydän hakaten ja kauhuissani. Eipä tarvinnut unta odotella hetkeen.

On kyllä hämmentävän kauheaa, millaisia unia pää voikaan kehitellä yön aikana. Näen varsin harvoin painajaisia, joten tällaiset todellakin hätkähdyttävät ja ihmetyttävät. Kyllä tuollakin unella varmaan jokin tarkoitus tai "viesti" on, kun vain uskaltaisi ajatella sitä. Nyt vain puistattaa ajatus siitä, että sellainen kämmenen kokoinen kivi oli matkalla suoraan päätäni kohti...

Thursday, January 08, 2009

Rauha talossa..?

Minullahan on ollut naapureita, jotka ovat häiriköineet tavalla tai toisella naapureitaan. Viime aikoina on ollut rauhallisempaa, mikä on ollut erittäin mieluisa suuntaus.

Juttelin tässä eräänä päivänä erään häiriötä silloin tällöin aiheuttavan naapurini kanssa, kun törmäsin häneen käytävällä. Yritin välttää hänet, niin kuin yleensä, mutta tällä kertaa hän seurasi minua varastokopperoille avaten oven ystävällisesti, kun kanniskelin tavaroita. Naapurini aloitti jutustelun.

Hän jutteli ja jutteli ja aiheet rönsyilivät nopeassa tahdissa niin, että en oikein mukana pysynyt. Hän on kuitenkin ilmeisesti huomannut aiemman välttelyni, koska hän kyseli moneen kertaan, että pelkäänkö häntä. Aluksi tuntui valehtelulta sanoa, että en pelkää, mutta sitten tajusin, että ei minulla ole mitään syytä pelätä häntä. Hänhän on vain ihminen, niin kuin minäkin, eikä hänellä ole keinoja murtautua kotiini. Eikä hänessä ole mitään sellaista, että voisin kuvitella hänen jotenkin hyökkäävän kimppuuni.

Sanoin siis, että en pelkää. Hän kertoili perheestään ja naapureistamme (menneistä ja nykyisistä) pitkät tovit. Osa jutuista oli toki... hmmm... varsin "mielenkiintoisia", mutta minulle on sinällään ihan sama, ovatko ne totta vai ei, koska mitään uhkaavaa niissä ei ollut. Hän vielä lopuksi vannotti minulle, että häntä ei tarvitse pelätä, toivotti tsemppiä ja meni pois. Toivotin muistaakseni jotain samaa. Jäi hyvä mieli.

En odota, että meno hänen osaltaan rauhoittuisi, mutta nyt ymmärrän paremmin sen, jos jotain ääntä ja häiriötä hänen taholtaan tulee. En usko, että hän täysissä järjissä ollessaan aiheuttaa mitään ongelmaa - jos jotain kuuluu, sille on selityksensä. Nyt on sellainen olo, että kotiin on asettunut eräänlainen rauha, kun tämä asia on järjestyksessä. Ei minun tarvitse hänestä häiriintyä, samaa maatahan me kaikki olemme ongelminemme.

On omituista, miten jostakusta voi muodostua pään sisällä uhka, vaikka mitään oikeaa syytä ei olisikaan. On vain kuvitelmat, tulkinnat, pelot ja tiedonpuute, joihin voi jäädä jumiin.

Tuesday, January 06, 2009

Kirjoja: egyptiläisestä intialaiseen kulkijaan

Olen hiljattain lukenut loppuun kaksi kirjaa, joista toinen (jo monta kuukautta kesken ollut) on Mika Waltarin "Sinuhe egyptiläinen". Olin vuosia haaveillut sen lukemisesta, tai ylipäätään jonkin Waltarin teoksen lukemisesta, mutta aina se jostain syystä jäi.

Minä pidin kirjasta. Ei se ehkä lukemieni kirjojen parhaimmiston terävimpään kärkeen syöksähdä, mutta pidin kuitenkin tarinasta, joka kertoi Sinuhen elämäntarinan muinaisessa Egyptissä. Kerrontatapa miellytti minua: se oli selkeästi omanlaisensa. Tarina kulki selkeästi ja miellyttävästi eteenpäin, eikä tarinassa jäänyt epäselväksi se, miten helppoa elämänkulussa on tehdä virheitä. Tarina oli ehjä ja mielenkiintoinen, ainoaksi tylsäksi kohdaksi koin loppuosan pitkän sotakuvauksen.

Toinen joulun aikaan lukemani kirja on Yann Martelin "Piin elämä". Siinä nuori, intialainen poika viettää merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta. Kirjan kuvaus kuulostaa niin uskomattomalta, että sikäli tartuin opukseen suurella mielenkiinnolla.

Kirja tempaisi mukaansa heti alusta alkaen, joten luin sen läpi ihan muutamassa päivässä, kun joulunpyhinä oli aikaa. Tarina oli hyvin mielenkiintoinen ja kuvaa hyvin sen, että kun on kyse hengissäselviämisestä, ihminen keksii monenlaisia keinoja selvitä ja ratkaista pulmia. Jotenkin koin, että kirjassa oli jotain hauskaakin vivahdetta, kun päähenkilö pohti suurta ongelmaansa nimeltään tiikeri. Tokihan tiikeri samassa veneessä on iso ongelma, kirjaimellisestikin.

Tarinan tapahtumapaikka on suurimmaksi osaksi pelastusvene, silti se ei käynyt tylsäksi. Kuvaus oli mielenkiintoista, ja vaikka kirja ei sinällään mitään uusia ajatuksia juuri herättänytkään, niin silti jäin pohtimaan elämää ja hengissäsinnittelyä aidosti niukissa, ankeissa ja kenties vaarallisissakin olosuhteissa. Ihminen on kekseliäs, mutta ei loputtoman sinnikäs.

Käsittääkseni kirja on voittanut jotain palkintojakin, mutta minuun iski nimenomaan tarina. Se on hyvä ja mielenkiintoinen, suosittelen.

Monday, January 05, 2009

Haaveeni nukkumisesta

Minusta tuntuu usein, että minulla ei ole montaa sellaista haavetta, joilla olisi oikeastikin mahdollista toteutua. Hyvin nukkuminen kuuluu kuitenkin noihin harvoihin, vaikka joskus uskoni horjuukin. En ymmärrä, miksi tuollaisen maailman luonnollisimman asian täytyy olla niin uskomattoman vaikeaa. Mikä siinä on, että uni ei tule illalla, kun silmät sulkee, pää painuu tyynyyn ja on miellyttävän lämmin olo peiton alla? Miksi uni ei kestä koko yötä? En ymmärrä.

Stressi ja mielessä painavat asiat selittävät minulla unettomuuden suurelta osin. Sunnuntain ja maanantain välinen yö on melkein poikkeuksetta huono (lomat ovat ainoa poikkeus): en nukahda illalla ja heräilen pitkin yötä. Aamulla kampean itseni väkisin ylös ihan tokkurassa. Tuo on suorastaan "normaalia" jo. Viikko alkaa siis aina vähän heikosti. Jos minulla olisi loputtoman paljon nukahtamis- tai unilääkkeitä, ottaisin joka sunnuntai-ilta yhden. Voisi helpottaa suunnattomasti arkea pelkästään se, että sen voisi aloittaa vähemmän tokkurassa ja vähemmän väsähtäneenä.

Viikon edetessä väsymys kasvaa koko ajan, ja viimeistään torstai ja perjantai menevät taas heikommissa tunnelmissa ja laahustavassa vireessä. Viikonloppujen kohokohta on nukkuminen: on pakko suoda aikaa nukkumiselle, jotta edes jotenkin tokenee seuraavaan viikkoon. Tämä on ärsyttävä kierre, jonka haluaisin katkaista ja muuttaa siten, että nukkuminen olisi tasaisempaa pitkin viikkoa, ja terve vireys pysyisi yllä.

Oli ihan käsittämätön tunne nukkua kunnolla joulun aikaan. Tajusin, että edellisistä kunnon unista taitaa olla jo useampi kuukausi. Inhottavaa, että tuollainen virkeys ei voi olla normaalitila, vaan minun on hyväksyttävä normaaliksi inhottava, päätäpuristava uupumus ja jatkuva ajattelun pinnistely, mikä johtuu siitä, että itselläni pää ei toimi ihan täysillä väsyneenä, vaan minun on tosi paljon keskityttävä, jotta en vaikuttaisi tosi tyhmältä (ja saisin ylipäätään jotain tehtyä). Jatkuva pinnistely lisää myös stressiä, mikä taas vaikuttaa negatiivisesti nukkumiseen.

Haluaisin tehdä uuden vuoden lupauksen nukkumisesta: "lupaan suoda enemmän aikaa nukkumiselle". On kuitenkin vaikea uskoa, että se toimisi... kun aina on jotain huolta ja murhetta, mutta voisinhan siihen pyrkiä. Sen tiedän, että jatkan edelleen haaveiluani riittävistä yöunista. Loputtomalta tuntuvaa haaveiluani...