Tuesday, March 31, 2009

Löydetty raha

Valitsin eilen kotireitikseni alkuperäisestä suunnitelmastani poikkeavan reitin ja kas - sehän kannatti: löysin maasta viiden euron setelin. Seteli köllötteli katoksen alla suhteellisen kuivana, vaikka muuten olikin märkää ja tuulista. Pälyilin tovin ympärilleni ja mietin, että mitä ihmettä setelille tekisin: ehkä sen omistaja palaa hetken päästä huomattuaan setelin kadonneen? Juuri ketään ei kuitenkaan näkynyt ja myöhäkin oli, joten nappasin sen itselleni.

Olen nyt kuitenkin onnistunut kehittelemään itselleni pienen moraalisen ongelman: aivan kuin olisin varastanut setelin. Monellehan viisi euroakin on iso raha ja mikä ihmeen oikeus minulla oli se napata. Nyt seteli napottaa eräällä tuolillani ja en tiedä, mitä sille tekisin. Hölmöä miettiä tällaista - tiedän - mutta en pidä varastamisen tunteesta, vaikka se olisikin kuviteltua.

Muuten olen viime päivät nauttinut siitä, että iso läjä kiireitä on nyt takana. Olen voinut nauttia vapauden tunteesta ja voin todellakin sanoa, että olen Nauttinut. Pelkään jääväni koukkuun tähän ihanuuteen, mutta kyllä se oravanpyöräkin vielä odottelee kipittäjäänsä. Näinhän se menee, että vapaus on vain hetkellistä, mutta sitä ennen voin nauttia siitä, että tiedossani on nyt ihanan useita vajaita työviikkoja, monestakin syystä johtuen. Enkä mieti tulevaa, vaan nautin auringonpaisteesta, kevään etenemisestä ja yrttipuutarhan suunnittelemisesta :)

Tuesday, March 24, 2009

Kuultua, ihmeteltyä

Kuten hyvin tiedettyä, nyt on erilaisten säästötoimenpiteiden kulta-aikaa: on tarvetta säästää vähän sieltä ja täältä - ja kappas, tuoltahan voi ottaa vielä hieman lisää. Työelämä näyttää muuttuvan vain kovemmaksi koko ajan, työntekijän arvo on olla ikävän välttämätön osa koneiston ratasta ja kuten tunnettua, rattaita voi heittää pois, kun ns. "tarve" vaatii.

Näitä ihmettelen:
- jos on tarvetta säästää vimmatusti, miten voi perustella työpaikkojen siirtoa Suomesta kalliimpiin maihin, suurin kustannuksin? Eipä mitenkään näin maalaisjärjellä ajateltuna, mutta minähän satunkin olevan vain tyhmä työntekijä. Kyllähän johto tietää, mikä on parasta.
- miten työntekijän pitäisi motivoitua siitä, että yt-sanelut ovat päällä, mutta eivät koske työntekijää - niin annetaan vain ylhäältä päin ymmärtää? Kyllä tällekin (motivoimis- vai orjuutuskeinolle?) varmasti jokin tarkoitus on, mutta se nyt ei vain millään aukea tällaiselle tavalliselle resurssille.

En voi kuin (luonnollisesti nöyrästi) hämmästellä.

Monday, March 23, 2009

Paikka puoluekartalla

Minä olen ollut kuuliainen kansalainen sikäli, että olen useimmiten äänestänyt. Nyt olen kuitenkin tosi hämmentynyt: olen oivaltanut, että arvoilleni sopivaa puoluetta ei ole enää olemassakaan. Aiemmat äänestyksenikin olen tainnut tehdä lähinnä ihan puhtaiden mielikuvien perusteella, vaikka jotain hyvääkin äänestämäni puolueet ovat saaneetkin aikaiseksi. Vuodet ovat kuitenkin vierineet ja puolueet näyttäisivät lähentyneet toisiaan siten, että enää en pysty eroja suuresti näkemään.

Hallituspuolueet ovat näyttäneet kyntensä: puolueesta riippuen on ilmennyt uhmakkuutta, diktaattorin elkeitä, omaan pussiin ahnehtimista, epäolennaisuuksiin keskittymistä, vääränlaista nöyristelyä, oman aatteen myymistä ja mitä kaikkea. Eikä oppositiokaan vakuuta. En oletakaan, että jokin puolue heijastelisi täysin omia arvojani, mutta tuntuu omituiselta se, että mikään ei kolahda.

Olen siis pudonnut pois puoluekartalta. Miten se on mahdollista?

Friday, March 20, 2009

Kasvakaa puurolla ja makkaralla

En voi muuta kuin taas puistella päätäni siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Nyt tämän Aamulehden uutisen mukaan halutaan säästää lasten sapuskoistakin, ja mitä se säästö sitten onkaan: enemmän makkaraa, puuroa ja keittoa.

Minä pidin kouluaikanani perjantaisesta puuropäivästä hyvin paljon: olipahan ainakin kerran viikossa hyvän makuista ruokaa. Söin puuroni ja olin kylläinen riittävän kauan. En todellakaan kärsinyt asiasta ja puurohan on terveellistä varsinkin marjojen kera. Keittoakaan en lähde sinällään moittimaan, mutta kyllä sitä reilusti täytyy popsia ja ehkäpä vielä leivän kera, jotta nälkä lähtee. Muutenhan keitoista saa mitä mainioimpia, maukkaimpia ja monipuolisimpia ruokia, mutta en ymmärrä, miksi leipä täytyy poistaa juuri keitto- ja puuropäiviltä, eihän siinä ole mitään logiikkaa! (Eipä päättäjillä aina kyllä logiikka olekaan hallussa.)

En vain käsitä lihan korvaamista makkaralla, joka on kuitenkin kaikenmaailman epämääräistä eläimen eri osista puristettua, suolattua ja arominvahvennettua mössöä. Sitä nyt halutaan syöttää lapsille (kuin karjalle) "säästösyistä", vaikka hieman mielikuvitusta käyttämällä voisi kehitellä erilaisia reseptejä todellakin paljon terveellisemmistä aineksista. Ainahan sanotaan, että kasvisruoka on halvempaa, mutta nyt se ei taida olla edes vaihtoehto... toisaalta itselläni on vielä muistissa se, kun jossain vastustettiin kiivaasti ja kiihkolla ehdotusta siitä, että kerran viikossa olisi kasvisruokapäivä. Sellainen olisi muka lasten terveydelle, kasvulle ja kehitykselle vaarallista. Eikö makkaran yletön mättäminen sitä varsinkin ole?! Tokihan lapset rakastavat makkaraa ja keskimäärin inhoavat kasviksia, mutta ei nyt voi oikein siitäkään lähteä, että lapset söisivät vain sitä, mitä haluavatkin eniten (eli rasvaa, lihaa ja sokeria eri muodoissaan).

Uskon kyllä, että tästä asiasta nousee niin suuri haloo, että ehdotus haudataan vaivihkaa ja toteutetaan kaikessa hiljaisuudessa joiltain osin (niin kuin eläkepäätöskin). Surettaa se, että ihmisistä on tullut ei-toivottua karjaa, josta täytyy lypsää kaikki mehut (terveys, rahat ja hyvinvointi) irti samalla, kun suunnitellaan rakennettavaksi kaiken maailman älyttömyyksiä mm. peltilehmille, joista ikävimmät suunnitelmat eivät todellakaan ole ympäristöllekään eduksi, saati että niistä olisi suurimmalle osalle meistä mitään iloa tai edes hyötyä.

Aivan kuin nykyään eloton merkitsisi enemmän kuin elollinen, ja elettäisiin jossain hötössä, jossa kuvitellaan, että tämän päivän päätöksillä ei olisi mitään vaikutusta tulevaisuuden ihmisten ja ympäristön oloon ja eloon. "Velkaa" voi näköjään ottaa kaikilla rintamilla, kun ei ole kykyä ymmärtää, että laskukin tulee myöhemmin - ja korkojen kera.

Inhottaa sekin, että aina halutaan viedä niiltä, jotka pystyvät vähäisimpään vastarintaan. Ikäviä päätöksiä joutuu varmasti tiukissa tilanteissa tekemään, mutta ihmetyttää se hinku säästää kohteista, jotka ovat nimenomaan ihmisille tärkeitä.

Thursday, March 19, 2009

Aamutoimien kesto

Minä yritän uskotella itselleni joka viheliäisen arkiaamu selviäväni tunnissa (+ vartissa) aamutoimistani. Joka ikinen aamu petyn, ja joskus menen töihinkin asti harmistuneena ja pettyneenä itseeni ("taas hidastelit"). Mikähän siinä onkin, että en ole vieläkään oppinut itsestäni sitä vertaa, että minulla nyt vain menee tietty aika aamutoimiin, jos (ja kun) haluan tehdä ns. normaalit aamutoimeni?!

On älytöntä soimata itseään sellaisesta asiasta, joka vain yksinkertaisesti on sellainen kuin on. Tiettyihin toimiin menee tietty aika eikä sitä voi oikein muuksi muuttaa. Toki olen pyrkinyt optimoimaan ajankäyttöni aamuisin tekemällä mm. iltaisin asioita valmiiksi jo niin paljon kuin mahdollista, kuten valitsemalla vaatteet valmiiksi, katsomalla mahdolliset eväät ja pakkaamalla laukkuni niiltä osin kuin se on mahdollista. Silti aamutoimiini menee 1,5-2 tuntia. Näin kirjoitettuna tuo näyttää hurjalta ajalta ja onhan se sitä, mutta en ole sitä lyhyemmäksikään saanut, vaikka olen piiiiitkään yrittänyt.

Joskus kyllä pohdin sitäkin vaihtoehtoa, että aika on alkanut kulkea nopeammin kuin aiemmin. Selvisin nimittäin joskus nuorempana aamuistani vielä tunnissa, vaikka suunnilleen samoja askareita teinkin kuin nykyäänkin. Tätä teoriaani on kuitenkin vaikea todistaa todeksi, joten ehkä olen siis vain itse hidastunut.

Minulla menee aamuisin varsin paljon aikaa, koska minun on "pakko" syödä aamupala, muuten aamupäivästäni ei yksinkertaisesti tule mitään (kiukustun ja keskittymiskykyni kärsii). Aamupesuihin ja -rasvauksiin menee tietty aika, kuten myös itsepäisten hiusteni kanssa tuskailemiseen. Sen enempää en kuitenkaan yleensä siistiydy, joten tuota osuutta ei voi juuri nopeuttaa. Tähän kaikkeen saan kuitenkin kulumaan helposti yli tunnin.

Joskus minulla on aamuisin askareita, joita voisi tehdä toistekin. Ehkä jos jotain voisin karsia, se olisi aamuvenyttelyt: en tee niitä joka aamu, mutta joinain aamuina on ihan pakko venytellä, vääntää ja kääntää itseään, jotta tuntee olonsa vetreäksi. Usein katson myös aamu-tv:tä askareitteni lomassa, ja jos siellä on jotain mielenkiintoista, saatan jumiutua katselemaan. Joskus myös hieman siivoan pöytiä tai vien roskia, ja aikaahan nekin vievät.

Minä oikeastaan nautin aamuista (jos en ole ihan koomaväsynyt). Silloin on mukava suorittaa tietyt rutiinit rauhassa ja joskus jotain ylimääräistäkin, fiiliksen mukaan. Silti kuitenkin koko ajan piiskaan itseäni ja yritän saada suoritettua hammasta purren aamut nopeammin kuin se on mahdollista. Älytöntä?! On mielestäni!

Vaikka tuntuukin kaamealta ajatukselta nousta hieman aikaisemmin ylös, mutta jos sen avulla voin nauttia aamuistani omassa tahdissani ja voisin viimeikin lakata itseni piiskaamisen, varmaan voisinkin paremmin. (Harmillista kyllä aika on kuitenkin rajallista.)

Tavoitteeni opetella rennompaa elämän asennetta on kyllä haastava, kun meinaan kompastua jo ihan pieniinkin asioihin. No, hitaasti hyvä tulee.

Wednesday, March 18, 2009

Väsynyttä menoa

Kovin on ollut väsynyttä menoa itselläni viime aikoina. Tekemistä olisi enemmän kuin on aikaa. Sen lisäksi on tullut vastaan hämmästyttävän monta pientä vastoinkäymistä. Sellaisia juttuja, että ei ne maatani kaada, mutta pistää suuni nyrpeälle mutrulle.

Harrastuksiini (todellakin monikko) liittyen on tullut ikäviä uutisia. Mahdollisuus harrastaa on toki jatkossakin, mutta pientä ikävää ja harmia niihin liittyen on pian tulossa. Tämän lisäksi en ole itsestäni riippumattomista syistä ehtinyt pariin kertaan erääseen rakkaaseen harrastukseeni, mikä harmittaa.

Maanantaina kävin kaupassa, mutta kotona huomasin, että erästä ostamaani asiaa ei löytynytkään enää mistään. Olin siis taas kerran ostanut ja maksanut tuotteen, joka jäi pakkaamatta kassalla. Jipii, halusinkin tukea ylihintaista kauppaketjua. Taas.

Harmituksestani selvittyäni hekumoin ajatuksella pitkistä yöunista: voisin mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua normaalia myöhempään. Illalla siis vaivuin hymy huulillani uneen... kunnes heräsin aamujakelun jakamaan mainoksen kolahdukseen. Ei se suuri harmi ollut, vaan suurempi harmi piipitti jonkin ajan päästä: palovaroittimesta oli paristo lopussa. Ähelsin varoittimen parissa sen verran pitkään, että viimeisetkin unihiekat katosivat silmistäni ja palasin sänkyyni - pyörimään hereillä. Harmitti.

Olen arkea unohtaakseni seurannut ahkerasti uutisiakin (ei kai pitäisi). Jotenkin tuntuu, että monia hyviä asioita vastustaa jotkut ihme änkyräjoukot, joiden mielipide jyrää yleisenkin mielipiteen. Sitten kun olisi syytä änkyröidä, niin meno on taas niin kilttiä ja nöyrää, että ei enemmän voisi olla. Näyttää siltä, että meno jatkuu aina vain entisen kaltaisena: mikään ei oikeastaan muutu muu kuin että rikkailla on edelleen hyvä olla ja köyhiltä viedään aikojen kuluessa viimeisetkin rippeet, eikä ihmiset enää nykyään edes tiedä (tai välitä), mitä äänestävät. Puolueista (varsinkin joistakin) on tullut susia lampaiden vaatteissa: esittävät sopivasti suurelle kansalle sitä, mitä he haluavatkin kuulla, mutta miten sitten vaalien jälkeen päätösten hetkellä käykään... Taitavaa teatteria, sanon minä.

Thursday, March 12, 2009

Kadonnut lapsi

Kukaan ei varmaan uskoisi, että olen ollut vilkas, eloisa, mielikuvituksekas, touhukas ja puhelias lapsi. Minä kuitenkin olin sellainen, iloinen höpöttäjä. Muistan vielä jotain niitä hetkiä (varsin elävästikin), jolloin olin tuollainen, muistan sen tunteen ja palavan innon, jolloin minä virtasin, olin läsnä ja toin itseäni esille, olin olemassa. Muistan yhtä hyvin myös joitain hetkiä siitä, millaista palautetta sain: lapsellisten ideoideni ja ajatusteni vähättelyä (naureskelua), välinpitämättömyyttä ja vaikenemista. Palautteen tarkoitus ei ollut toki olla inhottavan lannistavaa, mutta niin sen itse koin ja koen edelleen.

Onko siis ollut yllättävää, että minusta tulikin vaikeneva, itseäni ja ajatuksiani kätkevä, heikkoitsetuntoinen nainen? Kyllähän kehitykseeni on moni muukin asia vaikuttanut, mutta uskallan väittää, että näillä lapsuuden palautteilla on ollut iso merkitys. Kun en saanut olla minä, vaan minua "kannustettiin" vaikenemaan ja olemaan sivussa, niin tätä kaavaahan minä olen toistanut aikuisenakin.

Muistissani on kuitenkin aukko siinä välissä, jolloin vilkkaasta lapsesta tuli lannistunut ja vaikeneva lapsi. En tiedä, onko siinä välissä tapahtunut jotain erityistä, vai tapahtuiko lannistuminen pitkän ajan kehityksenä - uskon kyllä tuohon jälkimmäiseen.

Tähän liittyen minusta tehtiin jopa perheessäni hieman ulkopuolinen: minä olin aina (iästäni riippumatta) pieni ja avuton, enkä päässyt mukaan perheeni tekemisiin muulloin kuin silloin, kun se oli jotenkin erityistä. En voinut auttaa ruoanlaitossa, mutta kerran vuodessa toki pipareiden teossa, näin esimerkiksi. En siis kokenut olevani osa normaalia perheen "arkivirtaa", vaan seisoin siinäkin vähän sivussa (avuttomana ja huonona) sen lisäksi, että minua ei positiivisesti kannustettu mihinkään ja ajatuksiani pidettiin lapsellisina.

Tämä oli perheeni ja jopa sukuni toimintamalli, mutta eivät he missään nimessä pahoja ihmisiä ole. Ei todellakaan! Niin vain oli todennäköisesti aina toimittu ja sitä linjaa jatkettiin minunkin kohdallani. Minä vain satuin olemaan erityisen herkkä lapsi, joka tarkkaili jokaista aikuisen elettä, sanomatta jätettyjä sanoja ja naurahduksia. Minä huomasin, vedin johtopäätökseni ja vaikenin. Siinä sivussa kuvittelin olevani avuton ja huono, jonka onkin parempi vaieta ja pysyä sivussa.

Minä kaipaan ihan suunnattomasti itseäni, sitä eläväistä ja mielikuvituksekasta lasta, joka ei antanut asioiden tukahtua sisälleen ja jolla oli itsetunto. Miten minä löytäisin hänet takaisin elämääni?

Wednesday, March 11, 2009

Näkymätön työmuurahainen

Tunnen monessakin tilanteessa ja hetkessä olevani täysin näkymätön, ja erityisesti tätä tapahtuu työelämässä. Joskus mietin töissä kävellessäni, että näkeeköhän minua (siis kehoani) kukaan, vaan olenkohan jo fyysisestikin näkymätön. Tuskinpa sentään.

Työsuoritteellani on se pienen pieni merkitys, mikä sille on määritelty. Minulla on työkavereita, joita en oikeastaan voi "kavereiksi" missään määrin sanoa, vaan ennemminkin ihmisiksi, jotka pyörivät samoissa tiloissa samaan aikaan kanssani. Juttelen joskus jonkun kanssa jopa niitänäitä, mutta harvinaisia hetkiä nuo ovat ja vielä harvinaisempia ovat ne ihmiset, joiden kanssa tuota voi harrastaa.

Työ"kaverini" eivät ole ihmisiä, jotka jakaisivat kanssani edes murustakaan samoista ajatusmaailmoista kanssani. Jotenkin julmaa sanoa näin, kun todennäköisesti joukossa on mukana helmiäkin, ja he ovat vain ehkä yhtä harmaantuneita, taustaväreihin hukkuvia ja lannistuneita kuin minäkin: kun porukka ympärillä on jo muodostunut, ei enää jaksa ponnitella itseään näkyvämmäksi, kun tietää, että jokainen ponnistelu olisi turha ja sitä katsottaisiin kieroon.

Näkymättömyydessä on hyvät puolensakin: kukaan ei kiusaa ja saa olla juuri niin paljon rauhassa kuin haluaakin. Huonoina puolina ovat näkymättömyyden tuoma lannistus, murhe omien kykyjen (onkohan niitä edes?) valumisesta hukkaan, yksinäisyys ja jopa työtehon lasku. Minua kannustaisi tieto siitä, että olen mukana, sekä työasioihin että työyhteisön sosiaalisiin asioihin liittyen, vaan kun en ole. Minua kannustaisi mahdollisuus olla aktiivinen ja touhukas, mutta kun ei sitä mahdollisuutta ole. Pitää vain olla hiljainen työmuurahainen.

No, työ on siedettävää ja palkka juoksee. Onhan siinä jo oikeasti nykyaikana paljon.

Tuesday, March 10, 2009

Oma juttu

Olen aina ajatellut, että minulla ei ole "omaa juttua". Tarkoitan tällä sitä, että minulla ei ole jotain selkeää taitoa, lahjakkuutta tai kiinnostusta johonkin tiettyyn asiaan. Se "juttu" sinällään ei tarvitse mitään erityistä taitoa vaatia, vaan suuri sisältä tuleva innostus ja polte jotain asiaa kohtaan voi myös olla "oma juttu". Se on asia, jonka parissa askartelee mielellään, siitä ottaa selvää, muodostaa kantoja ja tuntee palavaa intoa edistää asiaa (ainakin omassa elämässään). Sitä asiaa ikään kuin elää mielellään - tottakai, kun se on se oma juttu!

Olen nyt keväällä kuitenkin tajunnut, että onhan minulla oma juttuni, on aina ollut. Mielenkiintoni suuntautui tiettyihin asioihin jo ala-asteella: tiesin, mitä haluaisin opiskella ja tehdä siitä huolimatta, että en tuntenut ketään samasta asiasta innostunutta. Minä harrastin tätä asiaa, nuorempana enemmän, sitten hetkeksi sen melkein unohtaen, mutta silti aina hieman harrastellen. Opiskelemaan en kuitenkaan alaa hakenut, koska en uskonut, että minulla olisi pääsykokeissa mitään mahdollisuuksia, ja yritin perustella valintaani myös mahdollisilla heikoilla työllisyysnäkymillä. Enemmän vaakakupissa kyllä painoi olematon luottamus omiin kykyihini.

Vuoden alussa kuitenkin huomasin, että voisin opiskella tätä haaveilemaani alaa hyvin läheltä liippaavasti. Tartuin tilaisuuteen ja hämmästyin: miten jostain asiasta voi olla näin innostunut ja kiinnostunut? Miten jonkin asian opiskelu voi tuntua näin luonnolliselta, silkalta harrastelulta, mieluisalta? Ällistyttävää! Olenhan kuitenkin tottunut siihen, että opiskeltavat asiat tuntuvat lähinnä puulta ja sitä jankataan päähän nyrpistellen sen enempää itse opiskeltavaa asiaa pohdiskelematta. Nyt minulla sitten onkin opiskeltavana asioita, joissa on järki, mieli ja tarkoitus, ja josta olen salaisesti ikäni haaveillut, oho.

Harmillista on se, että en voi opiskella kovinkaan paljon tähän itselleni mieluisaan asiaan liittyen, eikä todennäköisesti ole mahdollista löytää uraa siihen liittyen. Silti haaveilen salaisesti yhdistäväni nykyisen alani tähän haaveilemaani... ehkä utopistista, mutta haaveilen silti.

On oikeasti käsittämättömän liikuttavaa päästä niiden asioiden äärelle, mistä on aina haaveillutkin, vaikka kyseessä onkin pienen pientä piiperrystä kaiken muun arkisen (merkityksettömyyden) keskellä.

Monday, March 09, 2009

Lomasta haaveillessa

Viime viikko oli työntäyteinen. Melkein koko käytettävissä oleva aikani (lukuunottamatta viikonloppua) ahkeroin ja juoksin paikasta toiseen. Sainkin tehtyä eräät projektit loppuun, mistä olen todella tyytyväinen. Sen jälkeen on takki ollut täysin tyhjä, eikä viikonloppu riittänyt elpymiseen. Uuvuttaa, eikä ajatuskaan kulje.

Tunnen, että nyt pitäisi ottaa rennosti, tehdä itselleni vain hyviä asioita, nukkua, liikkua ja olla tyhjäkäynnillä, mutta ei ole aikaa. Pitäisi aloittaa uusi muutaman viikon rutistus erään uuden projektin parissa. Minulla onkin nyt tosi ristiriitainen olo: tottakai yritän rutistaa kasaan seuraavankin tehtävän, kun olen sen eteen tehnyt jo hieman töitäkin. Samalla kuitenkin tajuan, että ei ole mitään järkeä siinä, että raataa ja raataa, ei se elämä pelkällä raatamisella tuo parempaa hyvinvointia ja onnea.

Ajankäytön hallinta taitaa ollakin melkoinen taitolaji: miten saada mahtumaan kalenteriin sopiva määrä välttämätöntä raatamista ja hyvinvointia edistäviä, mieluisia asioita? Olen jotenkuten saanut yhtälön toimimaan alkuvuoden, mutta nyt uuvuttaa.

Pitää kai yrittää vanhoja keinoja: pyrkiä vain juuri riman ylittävään suoritukseen, asioiden priorisointiin (en oikeasti haluaisi enää tuon ötökkäepisodin jälkeen tinkiä siivouksesta) ja tarvittaessa tilan raivaamiseen kalenterista. Tähän on pakko kuitenkin yhdistää riittävä määrä mukavaa vapaa-aikaakin, muuten en jaksa. Tärkeintä olisi kuitenkin osata hoitaa hommia leppoisalla kädellä, luottaen siihen, että aika riittää ja että oma suorituskin riittää. On vaikeaa opetella olemaan stressaamatta, huolehtimatta ja murehtimatta, kun siihen on vahva taipumus. On aina ollut, ja näin "vanhemmiten" stressinsietokykyni on jopa heikentynyt.

Saturday, March 07, 2009

Ötökkä

Aamuteetä keittäessäni silmääni osui keittiön seinällä jotain mustaa, joka ei seinälle kuulu. Tarkempi silmäys osoitti kyseessä olevan jonkin sortin toukan! Yööök!! Ei auttanut muuta kuin heivata ötökkä menemään ja suunnistaa googlen pariin lajin selvitykseen. (Järkytyksestä ja ällötyksestä toipuminen vei toki myös aikansa.)

Selvityksen tuloksena on selvinnyt, että kyseessä on todennäköisesti joko vyöturkiskuoriaisen tai vyöihrakuoriaisen (tai miksei pilkkuturkiskuoriaisen) toukka. Jipii. Pitäisi kai iloita siitä, että tuo on ensimmäinen ja ainoa havainto ötökästä (tähän mennessä!), mutta kieltämättä ehdin jo etsiä netistä torjuntakeinoja ja suunnitella suursiivousta (niin kuin sen tekemiseen olisi aikaa).

Nyt kun olen pohtinut asiaa, niin olen aiemmin nähnyt jonkin pienen koppiksen rappukäytävässä (se kuoli rusahtaen kenkäni alle) ja toki joissain vaatteissani (lähinnä vanhoissa) on jotain reikiä, mutta olen laittanut ne ihan kulumisen piikkiin...

Inhoan yli kaiken kaikkia ötököitä, joten helposti ylireagoin tässäkin asiassa, mutta kieltämättä tämä havainto mietityttää. Asunhan melko uudessa kerrostalossa, joten toivon todella, että tästä ei ole nyt kehkeytymässä ötökkäongelmaa. Aika näyttää. Sainpahan lisää motivaatiota suursiivoukseen.

Yööök!!

Thursday, March 05, 2009

Huonoja unia

Minä olen nyt kohta kaksi viikkoa nähnyt melkein joka yö huonoja unia. Mihin voisin valittaa? Ei minua enää huvita katsella niitä, ne ovat huonoa viihdettä. Ensin oli tarjolla mörköunia, joihin heräsin säikähtäen. Sitten teemaa vaihdettiin inhottaviin pikkuötököihin, kovakuoriaisiin ja kotiloihin (nuo siis olivat unessa tosi ällöjä) ja nyt sitten olen päässyt eläytymään yhteen perinteisimmistä painajaisistani, joissa minulla on kiire johonkin ja juoksen loputtomia käytäviä yrittäen ehtiä (enkä tietenkään ehdi). Plääh, nytkö pitäisi olla levännyt olo, kun olen kiirehtinyt koko yönkin?!

---

Asiasta ihan toiseen. Eilen illalla odotellessani huonoja uniani, niin pohdin, että mitähän aloja hallituksen ennustama tuleva työvoimapula (kun kerran täytyy eläkeikääkin nostaa) erityisesti koskee. Olisi kiva, jos hallitus voisi nyt vinkata heitä, jotka koulutuksiin hakevat, tai muuttaa opiskelijamääriä sen mukaisesti. Eipä kuitenkaan näy mitään tuollaista tapahtuvan. Kai se olisikin jotenkin turhan monimutkaista pohdittavaa kaikenmaailman lexnokioiden ja muiden "tärkeiden" päätösten rinnalla. Helpompaa on kai vain tehdä yksinkertaisia päätöksiä diktaattorin elkein.

Wednesday, March 04, 2009

Nirsous taitaa olla lisääntynyt

Minusta tuntuu ja näyttää siltä, että nirsous on lisääntynyt yleisen hyvinvoinnin lisääntyessä, eikä suunta ole pelkästään hyvä. Nirsoudenhan voi jakaa positiiviseen (järkevään valikoivuuteen) ja negatiiviseen, asioiden karsimiseen oman hienohipiäisyyden ja vääränlaisen paremmuudendentunteen vuoksi.

Minusta on hienoa, jos uskaltaa nirsoilla oman hyvinvointinsa vuoksi, esimerkiksi tekemällä järkeviä ruokavalintoja, kun kerran vaihtoehtoja on. En kuitenkaan ymmärtäisi nirsoutta siinä vaiheessa, jos ruokaa ei olisikaan tarjolla nykyiseen malliin, kuten joskus muinoin on ollutkin. Ruokahan on perinteinen esimerkki nirsoudesta, ja sen vuoksihan vedetään naamaa rumalle ilmeelle helpostikin, jos juuri omaa lempparia ei ilmestykään nenän alle.

Nirsoutta on kuitenkin myös kaikkialla muuallakin. Parisuhdemarkkinat ovat muuttuneet ihan käsittämättömiksi: jotkut tuntuvat ihan oikeasti hakevan kumppania todella tiukan muotin mukaan, kuten että kumppanin pitäisi olla tietyn näköinen (kaunis, hoikka) tai sosiaalisesti säihkyvä. Tai sitten kumppanin pitäisi olla rikas ja omistaa taloa ja maata. Tai sitten juuri minä itse olen niin mahtava, älykäs, viisas ja loistava, että ansaitsen vain laadukkaimman naisen/miehen, "rotukumppanin" samasta hehkeästä yhteiskuntaluokasta. Ei oikein kuulosta elävältä elämältä, vaan jossain omassa höttömaailmassa elämiseltä.

Parisuhdemarkkinoilla täytyy kuitenkin olla tervettä, suojelevaa nirsoutta, jotta ei ajaudu tilanteeseen, jossa kaksi ihmistä (tai vielä useampi) loppujen lopuksi kärsii.

Työmarkkinoillakin ilmenee nirsoutta, missä siinäkin on sitä tervettä puolta: on todellakin järkevää olla tekemättä työtä, joka veisi terveyden. Yletöntä nirsoutta en kuitenkaan ymmärrä, sitä että on niin herkkähipiäinen, että mikään työ ei oikein maita, paitsi tietysti korkeastipalkatut, arvostusta huokuvat paikat jossain keskellä suuren kaupungin sykettä. En oikein osaa arvostaa sitäkään, että keltanokkana halutaan naama nyrpeänä hamuilla vain niitä korkeimpia paikkoja näkemättä "oikeaa elämää ja työntekoa" juuri ollenkaan.

Luulen, että monessa työtehtävässä liikutaan oman mukavuusalueen ulkopuolella, eikä sille oikein mitään mahda. Ei ole tainnut toimeentulon hankkiminen koskaan olla varsinaisesti mitään hauskanpitoa, eivätkä nämä kiristyvät ajat asiaa taida helpottaa. On hienoa tavoitella sitä unelmiensa työpaikkaa (ja minusta niin kannattaa toimiakin!), mutta matka sitä tavoitellessa ei voi olla vain nyrpeää heittäytymistä selälleen ja huutoparkukiukkua.

Eräs esimerkki nirsoudesta voisi olla myös tolkuton muodin perässä juokseminen, sellainen, että vain merkkiluomukset kelpaavat oman varren verhoajiksi. Sama pätee myös muun materian osalta, joillekin kelpaa vain hienostovermeet kotia sisustamaan. Jos siihen tosin on aidosti varaa, niin mikäpä siinä.

Sama kai se on, kuinka nirsoja ihmiset ovat, mutta toisaalta jos mikään ei oikein kelpaa eikä omaa hipiää hivele, niin ei se oikein ymmärrystäkään saa osakseen. Onkohan tämä julma ajattelutapa?

Monday, March 02, 2009

Talvi-iloa

Kunnollinen talvi kirkkainen päivineen on piristänyt minua selvästi. Kevään tuoma päivien piteneminen on ihastuttavaa, kun se ei vielä ole tarkoittanut loskaa, harmautta ja vettä. En ole perinteisesti nauttinut talvista kovinkaan paljon, mutta tänä talvena valkoinen lumi, poskia nipistelevä pakkanen ja liikkuminen ulkona ovat ilahduttaneet.

Olen perinteisesti ollut sitä mieltä, että talven ainoa hyvä puoli on hiihtäminen. Nyt olen käynyt ahkerasti heilumassa sauvojen ja suksien kanssa, mutta muutenkin talvi tuntuu kivalta. Ehkä minä jopa alan pitää talvesta? :) (Ja ei, en ole unohtanut alkutalven sateita, tuulia ja loskaisuutta.)

Vaikka aika onkin kovin rajallista juuri nyt ahkeroimisen vuoksi, olen alkanut myös haaveilla. Normaalistihan sitä ei ehdi tehdä tai jos ehtisikin, niin ei ehdi tehdä mitään sen eteen, että haaveet voisivat joskus toteutuakin. Vaikka minulla aika kiireistä onkin, niin olen huomannut, että haaveidensa eteenhän voi tehdä ihan pienen pieniä asioita vaikka joka viikko siten, että aikaa kuluu vain ihan lyhyesti. Lopun aikaa (eli ahkeroidessa) päässä pyörii ikään kuin tausta-ajona erilaisia suunnitelmia ja ideoita, joista ajan kuluessa muodostuu melkein huomaamattakin jotain ihan järkeviä ja toteutettaviakin suunnitelmia, esimerkiksi järkeviä varustehankintoja haaveen toteuttamista varten.

Totta puhuen, viime aikoina minua on ilahduttanut kaikkein eniten ylimääräiset vapaat, joita on mahdollisesti kesän aikana tulossa. Ne ovat sellaisia kukkarossa tuntuvia, mutta siitä huolimatta minulle tällä hetkellä erittäinkin mieluisia ja toivottuja. Vihdoinkin minulla on pian enemmän sitä, mitä kaipaan ja tarvitsen juuri nyt, eli aikaa! (Toivottavasti en iloitse liian aikaisin tai että nämä kannaltani iloiset uutiset muuttuisivat ikäviksi. Nykyajasta kun ei voi koskaan tietää.)