Joulutoivotukset

Oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Nautin joulustani läheisteni kanssa ja olen kiitollinen. On paljon hyvää ja toiveikasta. Taatusti haasteitakin, mutta niistä selviää. Paljon kaikkea hyvää teillekin lukijat ja muut tänne eksyvät.

Ihanat, upeat läheiset

Yksi elämän suurimmista rikkauksista on ehdottomasti läheiset ihmiset. He, jotka välittävät aidosti ja jakavat elämän taivalta kanssasi. Sillä ei ole merkitystä, miten paljon läheistään näkee tai pystyy näkemään, vaan tärkeintä on yhteys ja välittäminen, luottamus, toisesta kiinnostuminen ja kiinni pitäminen. Se, kun se toinen on.

Minulla on aivan ihania läheisiä ihmisiä. Heitä ei ole monta, mutta heitä on laadullisessa mielessä paljon. Paljon siis laatua, määrää ei niinkään. Olen todella, todella kiitollinen heistä. Toki heitä saisi olla vaikka pari enemmän, mutta tällä mennään, mitä nyt on ja tiedän olevani onnekas tässäkin tilanteessa. Näin joulua ennen sopii hyvin olla kiitollinen siitä, mitä on.

Olen alkanut kaivata jotain ihmistä/ihmisiä vertaistuellisessa mielessä. Vaikka minulla onkin ihania ihmisiä, on elämässäni tiettyjä asioita, joihin liittyen kaipaisin jakamista samankaltaisesti kokevan kanssa. Olen yrittänyt etsiä netistä keskusteluja, ryhmiä tms, mutta en ole toistaiseksi löytänyt. Pitää yrittää etsiä. Pyörittelen joitakin asioita mielessäni aivan liian paljon yksikseni. Olen ajatellut, että netistä löytäisi melko helpostikin keskusteluja, joihin hypätä mukaan, mutta näin ei olekaan. Jatkan etsimistä.

Itsensä asemoiminen muihin ihmisiin nähden on hankalaa. Tällä tarkoitan omien lokeroiden löytämistä. Tuntuu, että oma olo on jotenkin "ei-kokonainen", kun osaa omista mietteistä ja kokemuksista ei pysty jakamaan missään tai kenenkään kanssa.

Silti asiat ovat ihan hyvin ja eihän sitä tiedä, millaisia lokeroita ensi vuonna tulee vastaan.

Raskassoutuista, laiskaa

On ollut jotenkin tosi raskassoutuista. Arki kulkee eteenpäin, mutta minulla lienee jokin kivireki perässä. Kivireki on lastattu ainakin pimeydellä, kivuilla ja pettymyksillä. Ei ole oikein sujunut viime aikoina ja olokin on ollut vaihteleva. Olen tosi iloinen, että pian on joulu ja sen jälkeen päivä alkaa pidetä. Jo ajatus siitä, että kuljemme kohta kohti valoa tuntuu lohdulliselta.

On ollut hankala käsitellä pettymyksiä, kun niitä on tullut useammalta elämän osa-alueelta. On puuttunut sellainen "asioiden sujumisen" tunne. Ei ole oikein sujunut. Toisaalta mitään ihan kamalaakaan ei ole tapahtunut, vaan olen toistaiseksi pystynyt olemaan melko rauhallinen ja odottamaan tulevaa. Jokin toivon pilkahdus on olemassa, vaikka tällä hetkellä oleminen onkin pettynyttä harmautta.

Silti harmaan lomasta löytyy värejäkin. Olen tavannut ystäviäni ja läheisiä ihmisiä. Tunnen suurta kiitollisuutta näistä tapaamisista ja niiden antama hehku kantaa monta päivää.

Kun on ollut näin harmaata ja raskasta, niin olen antanut itselleni luvan olla laiska. Jos haluan vain maata sohvalla ja katsoa telkkaria, olen tehnyt näin. Asunto näyttää siltä, että ihan hirveästi en ole viime aikoina siisteyteen panostanut, mutta uskoisin joulun välipäivinä ja vapaa-päivinä saavani siisteyden taas tasapainoon. Toivottavasti silloin voisin hyvin ja jaksaisin tehdä rästiin jääneet hommat. Siihen asti aion olla lähinnä laiska ja panostaa siihen, että saan jouluvalmistelut tehtyä rimaa hipoen. Enempää ei tänä vuonna tarvitse, näin olen päättänyt.

Joulua ja pientä joululomaa odotan todella innokkaasti. Loma tulee todella tarpeeseen ja toivon näiden pettymysten jäävän uuden vuoden myötä pois ja ensi vuoden tuovan jotain uutta ja ihanaa.

Elämän väärät valinnat ja niiden kanssa eläminen

Aika (eli elämä) kuluu nopeasti. Viime aikoina olen paininut menneisyyden valintojeni seurausten parissa: Olisiko pitänyt toimia toisin? Tuo valinta tuolloin johti tuonne, kannattiko se? Miksi tein tuolloin noin, kun tuo toinen asia olisi ollut tärkeämpi ja ennen kaikkea ajankohtaisempi juuri tuolloin?

Mieltään on hankala, mutta ei mahdotonta, ohjelmoida. Tavoitteeni on saada nuo menneisyyden valintojen aiheuttamien tuskien painoa pienemmäksi ja katsetta suunnattua tulevaan. Kun ne valinnat on tehty ja seuraukset ovat olleet mitä ovat (ei-niin-toivottavia), niin sen kanssa pitää vain elää ja ennen kaikkea muistaa ja ymmärtää valita jatkossa toisin.

Juuri kun mietin, että töissä on ok olla, niin tapahtui taas jotain, mikä myllersi ajatusmaailmaani ja liittyy tuohon ylläkirjoittamaani. Työ on vain yksi elämän osa-alue, jossa olen tehnyt valintoja, joita jollain tasolla kadun, jos niin nyt voi sanoa. Valitettavasti en ole omaa lokeroani tai "tarkoitustani" löytänyt muiltakaan elämän osa-alueilta tai ainakin olen tällä hetkellä jotenkin tosi "tyhjän päällä".

Tein aikanaan työtä, joka oli ihan mukavaa, mutta ajan myötä se alkoi tuntui tympeältä ja halusin suuntautua paremmin itselleni sopiviin töihin. Käytin vuosia aikaa, rahaa ja vaivaa opiskeluun ja ilmaiseksi työskentelyyn, jotta löytäisin sopivamman roolin itselleni. Olin työttömänä ja pyörin limbossa, jossa aikaa tärkeämmiltä asioilta valui hukkaan.

Nyt olen töissä ja olen siitä kiitollinen, vaikka en tiedäkään, että jatkuuko työni. Olen saanut tehdä asioita, jotka ovat olleet sinällään kiinnostavia, mutta kovin vaikeita. Työni saattaa jatkua, mutta... tarjolla olisi juuri tuota yllä mainitsemaani tympeää työtä, jota tein vuosia. Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Se siitä vuosien ponnisteluista uusiin hommiin.

Positiivista on se, että (jos nyt ylipäätään saan työsopparin) työ voisi silti sisältää myös niitä asioita, joita olen tehnyt tähän asti. Toisaalta on iso riski, että työ liukuu juuri siihen suuntaan, mitä en vain jaksa tehdä muuta kuin pakottamalla itseäni siihen päivästä toiseen. Toimeentulo on tärkeää, mutta olen ponnistellut väärin ja liikaa sen eteen, ehdottomasti.

Tuntuu siltä, että olisi kannattanut panostaa viime vuodet ihan muihin asioihin kuin työhön ja (turhaan) opiskeluun. On niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Vähäinen mielenkiintoni työelämään liittyen on nyt entistä vähäisempi, vaikka toki raha motivoi.

Luulen, että näihin elämänvalintoihin liittyen minulla on kriisiä edessä. Nyt jo tuntuu pahalta. Kunpa löytäisin elämääni onnistumisia ja niitä asioita, jotka ovat minulle todella merkityksellisiä. Toivottavasti elämän myllerrys tarjoaisi lokeroita, jotka olisivat myös minua varten.

(Tästä vuodatuksesta huolimatta moni asia on silti ihan hyvin. En vain taida sopia tähän maailmaan ja en osaa elää sen mukaan, mitä pitäisi, jolloin hukkaan myös itselleni tärkeät asiat ja asiat menevät väärään suuntaan. Jotenkin näin.)

Väsynyttä arkea

On taas se aika vuodesta, kun töihin lähtiessä on yhtä pimeää kuin töistä tullessa. Joskus näen auringonpaistetta ikkunasta, kun katselen töissä ulos ikkunasta. Olen viikonloppuisin ollut nyt niin väsynyt, että on ollut vaikeaa saada mitään hyödyllistä aikaiseksi. Arki rullaa eteenpäin aika rauhallisesti, mutta nopeasti. On vaikea keksiä mitään mainittavaa viime ajoista.

Tänään olen ollut vielä normaaliakin väsyneempi ja kipuileva (pää ja vähän vatsakin), joten päivä on mennyt lähinnä sohvalla. Oma mieli osaa olla rasittava siinä mielessä, että on vaikea nauttia tilanteesta: oikeastihan on mahtavaa, että on mahdollista ottaa rennosti, katsella lempisarjoja ja lukea hyviä kirjoja. Sen sijaan alan helposti miettiä sitä, mitä kaikkea pitäisi saada tehtyä. "Onneksi" joskus väsymys on niin kova, että itsensä syyllistäminen "vetelehtimisestä" katoaa jonnekin väsymyksen (ja kipuilun) taakse.

Positiivista on se, että töissä on alkanut sujua paremmin. Edelleen painin sellaisten asioiden kanssa, joita en osaa, mutta enimmäkseen on ihan mukavaa mennä töihin ja tehdä töitä siellä. En silti ole varma, miten selviydyn jatkossa, mutta asiasta murehtiminen on vähentynyt.

Vapaa-ajalla olen jaksanut valitettavan vähän. Yritän käydä harrastuksissa, mutta opiskeluun olen ollut liian väsynyt. No, enköhän taas saa sitäkin tehtyä taas joskus. Sosiaalinen elämäkin on kärsinyt ja poden siitä huonoa omaatuntoa.

Olen käynyt yksissä pikkujouluissa, joita edelsi rasittava, tunteja kestänyt vaatekaupoissa pyöriminen. Minulla nimittäin ei ole ollut juhlavaatteita, vaan olen ajatellut ostaa sellaisia sen mukaan, mitä tilaisuuksia eteeni tulee. Nyt oli siis pakkotilanne löytää edes jotain. Onneksi löysin hameen, josta en etukäteen olisi arvannut, että ihastuisin siihen. Kiva löytö.

Palaan taas sohvalle ennen sänkyyn siirtymistä. Rauhallista ja rentouttavaa viikonlopun jatkoa!

Lepopäivä

Ulkona sataa ja on pimeää. Minä olen viettänyt sisällä laiskaa ja mielestäni erittäin ansaittua lepopäivää. Tämä viikko on nimittäin ollut tosi raskas, kolme arkipäivää (ke, to, pe) olivat aamusta iltaan liikkeellä olemista, mikä on minulle erittäin rankka tahti. Lisäksi nukuin torstain ja perjantain välisen yön erittäin huonosti ja pätkittäisesti. Olo oli aika kaamea siinä vaiheessa, kun täytyi luovuttaa ja sinnitellä aamuneljästä asti hereillä koko päivä.

Viime yön nukuin ihan hyvin, mutta olen silti tosi väsynyt ja päätäni särkee hieman. Jos yritän tehdä kotiaskareita vähänkään pidempään, väsähdän niin, että minun on pakko raahautua sohvalle makoilemaan. En ole kipeä, mutta uupumuksesta ihan poikki.

Tänään on ollut kyllä kivaa, kun on voinut omaa vointia kuunnellen tehdä juuri niin paljon (eli vähän) kuin sopivalta tuntuu ja muuten vain laiskotella. Olen ollut liian väsynyt lukemaan, joten olen katsonut mm. elokuvan ja erään perjantai-iltaisen suositun musiikkiohjelman. Olen syönyt hyvää ruokaa, normaalia enemmän herkkuja (sallittakoon tällaisena päivänä) ja juonut runsaasti (vettä, mehua, teetä). Hiljalleen alkaa tuntua siltä, että olen elpymässä. Juuri nyt tuntuu siltä, että jaksan lukea. Vielä paljon unta ensi yönä ja ehkä huomenna voin paremmin.

Vaikka uupumus painaakin oikein urakalla, oloni on silti yllättävän rauhallinen, seesteinen, tasapainoinen. Onneksi on lauantai ja saan jatkaa lepoani. On nautinnollista löhötä ihanalla sohvallani :)

Rauhallista ja rentouttavaa viikonlopun jatkoa!

Väljyyttä vaatekaappiin -haave

Minulla on varmaan aina ollut tuskastuttava suhde vaatekaappini sisältöön. Elän siinä varmaan monelle tutussa tilanteessa, että vaatekaappi pursuilee, mutta mitään päällelaitettavaa ei ole. Tähän kun yhdistää sen, että minun on vaikea luopua sellaisesta, mitä "saattaa tarvita tulevaisuudessa" ja sen, että en millään löydä kaupoista kivoja uusia vaatteita, olen päätynyt umpikujaan. On lisäksi vaikea luopua vanhasta, jos uutta ei löydy tilalle.

Eräänä viikonloppuna päätin lähteä kiertämään läpi muutaman vaatekaupan. Ajattelin tarvitsevani ehdottomasti töihin pari uutta paitaa ja uusi nollakeleille sopiva takkikin olisi välttämätön. Odotukseni eivät olleet korkealla, mutta sain kokea yllätyksen: löysin sekä sopivan takin että muutaman kivan paidan!

Löydöistä innostuneena sain jopa karsittua hieman vaatekaappini sisältöä, mutta edelleenkään en ole kyennyt luopumaan kuin ihan muutamasta vaatteesta. Osan vaatteista laitoin laatikkoon, joka menee varastoon. Yritän tällä saada väljyyttä kaappiin ja helpottaa luopumisen tuskaa. Silti vaatetta on kaapissa vaikka kuinka paljon. Haaveiluni minimalistisesta (tai edes järkevästä) vaatekaapin sisällöstä tuntuu aina vain karkaavan.

En ole vuosien varrella ostanut paljon (tai kallista) vaatetta, vaan luultavasti ostan vähemmän vaatetta kuin naiset keskimäärin. Syynä on juuri tuo yllä mainitsemani tilanne: en vain löydä kaupoista kivoja vaatteita. Olen silti ollut ahkera kirppareilla kiertäjä ja sieltä tarttuu aivan liian helposti mukaan erilaisia perusvaatteita, kuten t-paitoja ja peruspaitoja. Nämä ovat usein olleet "ihan kivoja" vaatteita, mutta ne eivät ole olleet itselleni "täydellisiä" siinä mielessä, että ne sopisivat yhteen muiden vaatteiden kanssa tai sopisivat tyyliini ja elämäntilanteisiini. Minulla on paljon vaatetta erityisesti mukavat-työelämän-ulkopuoliset ja ulkoilu -osastoilla. Takkeja on varmaan (jos ihan kaikki laskee) ainakin 20. Neuleita ainakin 10, t-paitoja varmaan noin 30.

Muistan, kun joskus nuorena (silloin olin vielä innokkaampi kirpparikiertäjä) vein kerralla kierrätykseen 11 pussillista vaatetta. Tuskin vaatekaappini tuosta kovin paljon tyhjentyi. Olen usein katsellut lapsuudenkotini vaatekaappia, johon olen aikanaan saanut kaikki vaatteeni sovitettua helposti, ja miettinyt, että miten ihmeessä pääsisin tilanteeseen, jossa vaatekaapin sisältö ei ahdistaisi.

En edelleenkään tiedä vastauksia. Olen ajatellut, että ehkä minun pitää edetä hitaasti. Positiivista on se, että hyviä vaatteita on tällä hetkellä sopivasti, negatiivista on se, että tasaisen kivoja vaatteita on paljon, joten poistettavia on todella vaikea valita. Luultavasti oikea ratkaisu on siirtää kausivaatteita pois vaatekaapista, kun kausi vaihtuu. Näille minulla on hyvin tilaa. Siedettävä väliaikaisratkaisu voisi olla se, että siirrän osan vaatteista varastoon. Siten saan sekä tilaa vaatekaappiin että vältän luopumisen tuskan.

Jos joku on joskus paininut tämän saman ensimmäisen maailman ongelman kanssa, niin otan mielellään vastaan hyviä (ja huonompiakin) vinkkejä :)

Metsässä

Pääsin käymään metsässä ja kokemaan hiljaisuutta. Se teki hyvää, rauhoitti mieltä ja vetreytti kehoa. Näin paljon kauniita ruskavärejä ja hämähäkin seittejä. Tunsin tuulen kasvoillani ja haistelin syksyä. Kuulin hiljaisuutta. Koin rauhaa ja monia ihania tunteita.

Luonnossa pääsee tasapainoon itsensä kanssa. Toisaalta tuntuu myös siltä, että siellä myös kohtaa itsensä uudella tavalla, avoimesti, kiireettömästi, ollen läsnä. Ehkä voisi olla hankalaa, jos ei pitäisi itsestään, tai olisi vaikeita asioita käsiteltävänä. Toisaalta luonto antaa olla sellainen kuin on, mikä rauhoittaa sisäistä kiirehtimistä ja hosumista ja tuo turvallisuudentunnetta. Minulla on valtava kaipuu luontoon.

Kivaa, kun pari asiaa loksahti paikalleen

Jänskä fiilis. Tänään on ollut päivä, jolloin asioita on loksahdellut paikalleen. Hämmentävästi sain kenties ratkaistua kiperän työasian (tuntien sinnikkään yrittämisen jälkeen) ja eräs toinen asia, johon liittyen minun on ollut vaikea tehdä päätöksiä, loksahteli paikalleen. Nämä paljon stressaamani asiat sattuivat ajallisestikin melko lähekkäin, joten saatoin todella tuntea, miten taakkaa alkoi valua harteiltani ja stressi hellitti otettaan.

Istuin varmaan vartin ihan vain paikallani ihmetellen. Teki mieli hyppiä ja hurrata, ehkä itkeäkin, mutta tyydyin vain hymyilemään ja tasoittamaan oloani. Kiva, että on tällaisia päiviä ja hetkiä, kunpa jatkossakin pystyisi luottamaan asioiden ratkeamiseen ajallaan. Huominen voi tuoda tullessaan taas jotain muuta/uutta, mutta nyt on hyvä hetken rauha. Huomisessa tosin on hyvää ainakin viikonlopun alkaminen, sitä odotellessa :)

Ei opi, kun ei usko omaan oppimiskykyynsä

On taas ollut sellainen työviikko, että huh. Päivisin mielessäni on takonut, että "en osaa mitään", "en edes opi mitään" ja "olen idiootti, kykenemätön yhtään mutkikkaampaan ajatteluun". Näiden ajatusten kanssa olen paininut ja todennut todeksi sen, että ajatuksilla on voimaa. En tosiaan ole pinnistelyistä huolimatta kyennyt ajattelemaan siten, että oppisin, oivaltaisin ja kykenisin yhdistämään asioita toisiinsa. En vain kykene.

Toisaalta mietin, että onko kyse tosiaan ajatusten voimasta, vai enkö vain oikeasti opi, vaikka ponnistelisin. Tämä on jotenkin pelottava ajatus.

Toisaalta olen oivaltanut sen, että kun mieli luovuttaa jonkin asian suhteen (kuten työtehtävän hoitaminen), niin sitä asiaa ei millään saa vietyä loppuun. Aivot ryhtyvät ajattelulakkoon ja tarvittavaan ajattelutyöhön ei vain pysty.

Olen siis paininut hankalien ajatusten kanssa enkä tiedä vielä, miten pääsen tästä "ajattelujumista" eteenpäin. Nykyinen työni tarjoaa niin runsaasti epäonnistumisen tilaisuuksia, että en voi olla miettimättä, miten se vaikuttaa minuun. Tällä hetkellä ainakin tunnen itseni täysin kelvottomaksi nykyisen kaltaiseen työhön. En osaa riittävästi enkä pysty oppimaan niin paljon, jotta siitä olisi kohtuullisessa ajassa edes jotain hyötyä ja kun ajatus on tämä, en edes pysty opettelemaan uutta ja hyödyllistä.

Haluaisin oppia uutta, mutta en usko, että kykenen oppimaan. Kun en opi uutta, ahdistun, en selviä töistäni ja kierre on valmis.

Tavoitteeni nyt on sinnitellä viikonloppuun.

Kaipuu metsään

Kaipaan valtavasti metsään. En kuitenkaan mene, koska hirvikärpänen. Viime syksynä kaipuuni syysmetsää kohtaan kasvoi niin suureksi, että menin eräälle reitille kävelemään. Niinhän siinä kävi, että muutama mönkijä hyppäsi mukaani ja sain kaivella otuksia irti minusta. Yöksis. Siedän, monenlaisia verenimijöitä, kuten hyttysiä ja polttiaisia, mutta EN hirvikärpäsiä (enkä punkkeja). Tänä vuonna "tyydyin kohtalooni" ja suuntaan metsään vasta lokakuussa, jolloin toivottavasti (!) hirvikärpäsiä ei enää olisi.

Asun sikäli kivasti, että minulla on jonkinlainen lähimetsä polkuineen. Se on niin "kaupunkimainen", että siellä hirvikärpäsiä ei ole, joten olen joka viikonloppu käynyt siellä poluilla kävelemässä. Sikäli pystyn sanomaan, että syksyinen luonto tuoksuu monenlaiselta, enimmäkseen hyvältä, sekä sisältää paljon kaunista katseltavaa. Kuten kuvan pikkukaverin. Nämä pyrähdykset lisäävät kaipuutani pidemmälle päiväretkelle. Suunnittelen sellaista lokakuulle.

Aika kuluu arkihyörinnässä, harrastuksissa ja kodin perusteellisemmassa puunauksessa. Tämä viikko oli töissä suorastaan varsin hyvä, jotain uutta on tiedossa. Jännityksellä odotan. Olo on ihan hyvä ja jotenkin tasapainoinen. Juuri nyt on hyvä, tässä ja nyt.

Työviikon kaava

Ennen kuin aloitan valituksen, on pakko todeta: olen kiitollinen työpaikasta ja säännöllisestä palkasta.

Työviikon alkaessa maanantaina olen toiveikas. Ehkä tällä viikolla töissä alkaa sujua, ehkä! Se on mahdollista! Puuhastelen työjuttujen parissa (tai en) ja lähden kotiin. Ilta menee harrastuksissa. Tiistaina mieli on vielä melko pirteä ja puuhastelen taas (tai en) työjuttujen parissa ja lähden kotiin. Ilta on kiva. Keskiviikko menee samoissa merkeissä kuin maanantai ja tiistai ja sen seurauksena iltapäivällä alkaa ahdistus ja ärtymys nousta. Mikään ei taaskaan muutu! Miksi en taaskaan saa apua?!

Torstaina ärtymys saa uudet mittasuhteet. Samoin perjantaina. Alan olla jo suorastaan raivoissani siitä, miten asiat töissä menevät. Syytän ensisijaisesti itseäni (tyhmäksi), mutta myös muita, jotka ovat osallistuneet siihen, että oma osani pyörässä on vinksahtanut. Pidän ärtymyksen ja suunnattoman pettymyksen sisälläni ja nielen itkua. Yritän sinnitellä ja kun vihdoin perjantaina pääsen kotiin, itken ja puran kiukkuani.

Lauantaina olen väsynyt kaikesta viikon tunnelatauksesta. Lepäilen ja puuhastelen pieniä. Sunnuntaina on elpyneempi olo, melkein normaali ja toiveikkuus seuraavan viikon suhteen alkaa taas nousta.

Tulee maanantai... ja sama kuvio jatkuu.

On kammottavaa pidätellä niin paljon tunteita sisällä kuin mitä olen viime viikkoina joutunut pidättelemään. En voi töissä näyttää sitä, miltä minusta tilanteeni epämääräisyys tuntuu. Minun täytyy vain hymyillä ja tehdä parhaani töiden suhteen, jotta olisin edes jotenkin hyödyksi palkkani eteen. Alan ymmärtää, että töissä tilanne ei tuosta luultavasti muutu. Minun pitää vain jotenkin kyetä nielemään pettymykseni, vaikka se vie voimia todella paljon. Harmittaa, kun ei ole mitään odotettavaa, töissä on kurjaa ja töiden päättymisen jälkeen on melko varmasti tiedossa pitkä työttömyys, joka sekin on kammottavaa.

Kurjaa on myös etsiä kultareunusta pilvestä päivästä toiseen. En jaksaisi olla vain positiivinen, uskoa tilanteen kohenemiseen ja tuntea kiitollisuutta, kun sisältä kumpuaa myös toisenlaisia tunteita. Alan ehkä uskoa, että minusta ei ole työelämään, ja vaikka johonkin tehtävään olisikin, en voi saada sellaista työtä.

Tasapainoa

Etsin elämääni tasapainoa. Kaipaan rauhallisuutta ja seesteisyyttä, tunnetta kaiken tasapainosta. Ei täydellisestä, mutta sellaisesta, että elämä tuntuu omalta ja enimmäkseen sujuvalta. Kaipaan turhan karsimista, on se karsiminen sitten tavaraa tai jotain aikaa vievää puuhastelua. Kaipaan tilaa hengittää, aikaa tärkeille asioille.

Olen aloittanut taas tavaroideni karsimisen. Luin Konmarin ja nyökyttelin monessa kohtaa: uskon menetelmän toimivuuteen. Ajatus siitä, että kunkin tavaran kohdalla kysyy, "tuottaako tavara minulle oikeasti iloa" tuntuu toimivalta. Siten taatusti saa karsittua turhat rojut ja säästettyä ne tavarat, jotka oikeasti tuottavat iloa.

Toimimattomaksi tämän hetken elämääni koen sen, että tietyn tavararyhmän tavarat pitäisi karsia kaikki kerralla. Eli pitäisi koota esimerkiksi kaikki vaatteet lattialle ja tehdä karsinta kerralla. Uskon, että toimimalla noin tavaroita saa tehokkaasti karsittua, mutta koen, että minulla ei ole aikaa (eikä voimia) panostaa asiaan kerralla noin paljon. Teen nyt mieluummin täsmäiskuja: levitän esimerkiksi alusvaatteeni lattialle ja karsin  ne eli yhden vaate- tai tavararyhmän kerralla. Koen, että näin saan hommaa etenemään ilman että se tuntuu liian työläältä.

Siivosin myös tätä blogiani jokin aika sitten. Muutin ulkoasua taas kerran, koska kaipaan yksinkertaisuutta ja turhan taakan karsimista. Kaipaan (ja tarvitsen) kepeyttä ja helppoutta.

Kai tämä kaipuu liittyy siihen, että työelämän osa-alue on elämässäni nyt niin painava. Jostain täytyy keventää ja se on sitten se muu. Toisaalta olen oivaltanut, että en tarvitse paljon materiaa ollakseni onnellinen. Minun on oikeastaan vaikea keksiä, mitä haluaisin ostaa. En tarvitse juuri mitään tällä hetkellä ja minusta se on tosi onnekasta. Hieman olen miettynyt, että oikeasti hyviin alusvaatteisiin voisi panostaa (arjen luksus!) ja uusi talvitakki voisi olla tarpeen. Ehkä uudet sukset voisivat myös olla kaivatut, tosin talvien huonous pistää miettimään hankinnan järkevyyttä. Toisaalta jos nyt kerran on varaa tehdä tuollanen sijoitus, josta olisi iloa moneksi vuodeksi, niin ehkä se olisi järkevä. (Karvapohjasuksilla voisi hiihtää nollakeleilläkin, joten ehkä voisin jatkossa hiihtää useammin, kun ei olisi voiteluongelmaa.)

Karsimisen lisäksi olen kotona kuurannut paikkoja, joita ei tule turhan usein siivottua. Se tuntuu hyvältä ja oikealta, vaikka ärsyttää, miten paljon se vie aikaa. Olen ehkä laiminlyönyt kotiani, pitää korjata tilanne. Oma kotikolo on kuitenkin oma kotikolo ja minulle koti on tärkeä, on se sitten millainen hyvänsä.

Siirtymä kesäarjesta syksyarkeen

On taas se aika vuodesta, jolloin on aika siirtyä kesäisistä puuhista arkeen. Oma kesäni on ollut lähinnä työssäkäyntiä, mutta väliin on mahtunut yllättävän paljon hyviä hetkiä. Tunnen suurta kiitollisuutta hyvistä hetkistä ja ihanista läheisistä ihmisistä, joiden kanssa olen saanut viettää aikaa. Kiitos tästä paljosta hyvästä.

Kiitollisuuteen sekoittuu haikeutta syksyn lähestyessä. Mitä tuleva tuokaan tullessaan, en voi olla miettimättä. Päässäni on paljon ajatuksia ja epätietoisuutta, joita peitän kiitollisuudella. Haluaisin voida luottaa siihen, että hyvää on vielä paljon tulossa.

Tähän aikaan vuodesta tunnen aina hieman vaikeutta siirtyä ajanjaksosta toiseen. Syksy, harrastukset, työ (ainakin tänä vuonna), elämä pitää rakentaa toisenlaiseksi kuin kesällä. Keväästä kesään siirtymä on jotenkin vaivattomampi.

Kesäni sisälsi mm. seuraavia huippuhetkiä:

• Marjametsässä kulkemista (pakastin täynnä herkullisia luonnonantimia!)
• Vesillä liikkumista
• Upeita ihmisiä
• Naurua hauskan esityksen parissa
• Elävää musiikkia
• Takkatulen loimussa istumista
• Mökkielämää

Siinä on paljon.

Sielunmaisema

Oma sielunmaisemani on ehdottomasti luonnon maisema, johon tiedän ensisilmäyksellä loksahtavani kuin maailman sopivimpaan lokeroon. Sen vain tietää ja se tuntuu oikealta. Maisema on ennemmin karu kuin rehevä, se voi sisältää vettä tai olla sisältämättä, mutta jonkinlaista avaruutta siihen liittyy. Maisemaan sisältyy myös kasvillisuutta ja edes jonkinlaisia puita.

Pidän vedestä, joten sielunmaisemaani voisi kuulua vesi jossain muodossa. Tämän kesän suurimpia pettymyksiä on ollut se, että en ole tarjennut mennä uimaan. Pidän vedestä, mutta en kylmästä vedestä ihollani. Voin silti nauttia vedestä katsellen ja kosketellen sitä. Kahlaamiseen vesi ei ole liian kylmää.

Rakastan metsää ja monelle tyypilliseen tapaan mielimaisemani on hieman harvempipuustoisempi ja kuivempi metsä kuin kovin rehevä. Kuvan metsässä voisin kulkea pitkään maisemista ja tuoksuista nautiskellen, puita kosketellen. Ehkä löytäisin muutaman marjan suuhuni.

Arkeeni ei kuulu sellaisia maisemia, joihin kokisin kuuluvani. Siksi kuvat ovat minulle tärkeitä: niiden avulla voin mennä sielunmaisemaani melkein koska tahansa. Toivon myös, että elämäni kuljettaisi minua suuntaan, jossa olisin myös konkreettisesti lähempänä sielunmaisemaani.

Kun ei pärjää

Jos minun pitäisi viime työpäiviltä jotain "elämänoppia" ammentaa, niin se olisi jotain sellaista kuin että ei kannata kysyä apua ja kyllä ihmisen on yksin selvittävä. Lisäksi minusta alkaa tuntua siltä, että työelämässä tärkeintä on se, että ylipäätään selviää. Se, että onko mukavaa tai tylsää, on täysin sivuseikka. Heillä, joilla on vaihtoehtoja, on mahdollista askarrella tuollaisten sivuseikkojen kanssa.

On uskomatonta, millaisiin epätoivon ja ahdistuksen tunteisiin voikaan syöksyä kahdeksantuntisen työpäivän aikana. Lopulta jossain vaiheessa iltapäivää huomaa, että on melkein työkyvytön omien ajatustensa kanssa. Ei ole muuta kun suunnaton ahdistus.

Puuhastelen työpäiväni umpikujassa, josta ei pääse edes takaisin. En saa ratkaistua minulle asetettuja haasteita ja avun kysyminen, no, tekee vain sen, että yritän vimmatummin ratkaista sellaista, mikä ei ratkea. Työpäivä on pelkkää epäonnistumisten sarjaa, ajanhaaskausta ja epätoivoa. En pysty edes opiskelemaan, vaikka se olisi tulevassa mahdollisessa selviytymisessä tärkeää. Toisin sanoen en saa mitään aikaiseksi.

Minulla on oikeastaan enää yksi tavoite työni suhteen: saada työsuhteestani kuuden kuukauden mittainen, jotta ansiosidonnaiseni alkaa alusta. Surulliseksi minut tekee se, että en selviä, kun oikeasti haluaisin selvitä, pärjätä, olla edes keskinkertainen. Saahan sitä näköjään haluta ja toivoa.

Jämähtäminen

Tuntemieni/tietämieni ihmisten elämässä tapahtuu kaikenlaista. On vauvojen syntymiä, lemmikin hankkimista, matkoja, mökkeilyä, tapahtumia yms. Elämä kulkee eteenpäin ikään kuin jotain määriteltyä raidetta pitkin. Kivaa näyttää olevan, mutta toki myös haasteita. Kaikki menee jotenkin niin kuin pitääkin.

Minulla on takana viikonloppu, jolloin en saanut juuri mitään aikaiseksi. Tämä ei toki haittaa suuresti, koska olin lähinnä levon tarpeessa, mutta jäin silti miettimään. Jos työ ei veisi niin paljon voimia, ehkä minäkin olisin tehnyt enemmän jotain. Ainakin kaipaan vaihtelua.

Muutenkin tuskailen elämäni pysähtyneisyyden kanssa. Sinnittelen töissä, jonka jatkosta en tiedä mitään, ja siinä kaikki sitten onkin. Ei ole tiedossa matkoja eikä ole mökkiä, jossa nauttia kesästä. Onneksi sentään jotain mukavia tekemisiä on tiedossa, mutta noin yleisesti ottaen elämäni on jämähtänyt täysin paikalleen. Päivät vain kuluvat, aika virtaa armottomasti ja minä yritän sinnitellä kyydissä. Se tuntuu pahalta.

Minäkin haluaisin toteuttaa itselleni tärkeitä asioita elämässäni. Nyt kaipaisin jotain positiivista isoa uutta tuulahdusta. Mistä sellaisen löytäisi ja ennen kaikkea kykenisi toteuttamaan?

Voihan työ...

Voihan vietävän työelämä. Olen edelleen porskuttanut sen suhteen fiiliksillä, jotka seilaavat laidasta laitaan. En yhtään tiedä, mihin suuntaan tämä vene keikkuu. Sen tiedän, että en yhtään tiedä, mitä tekisin työn suhteen. Minun pitäisi tehdä töitä, joita en yksinkertaisesti pysty tekemään, en osaa, en kykene. En, vaikka viikosta toiseen hakkaisin päätäni seinään. En vain osaa. Olen uskonut, että on mahdollista opetella, mutta enää en ole varma. Ei yksin kaikkea pysty opettelemaan ja ymmärtämään, näin se vain on. Ja vaihtoehtoja tuolle yksin ongelmien ratkaisemiselle ei vain ole.

Inhottavat fiilikset. Ällöttää ja itkettää. Ehkä viikonloppu tuli hyvään väliin, ainakin ehdin hieman rauhoittua ja ajatella. Ehkä keksin tähän umpikujaan jotain läpikulkuväyliä. Ehkä.

Kaipaisin jotain paljon yksinkertaisempaa ja selkeämpää. Sellaista, mikä ei päivästä toiseen painosta ja raasta. Jotain kepeää, vapauttavaa ja sellasista, missä kokisin olevani hyvä.

Olen hyvä kitkemään. Menen kasvimaalle.

Ajatukset tukossa

Tekee mieli kirjoittaa, mutta sanat jäävät päähäni pyörimään. Ajatuksia ja kysymyksiä on, mutta moneen asiaan vastaus on hukassa. Yritin ratkoa kirjoittamisjumia ja löytää vastauksia sillä, että kirjoitin mieltäni arkarruttavasta asiasta. Kirjoitin mitä mieleen juolahti, ajatusvirtaa.

Kun sitten luin kirjoittamani, yllätyin. En tunnistanut tekstiä suoraan itseni kirjoittamaksi, vaan luin sen kuin jonkun muun kirjoittaman tekstin. Ehkä tästä syystä löysin myös vastauksia. Tiesin kyllä, mitä vastaisin kirjoitukseen, jos törmäisin siihen netissä. Omaan tekstiini.

Miksi sitten vastauksia omiin pulmiin on muuten niin vaikea keksiä? Ehkä kirjoittaminen etäännyttää asiasta, tekee siitä näkyvän. Asia muodostuu sanoiksi ja siten sen olemassaolo vahvistuu. Siksi siihen pystyy vastaamaan. Jos ajatukset ovat sekava möykky päässä, niin siitä ei saa kiinni.

Sain siis vastauksia kirjoittamalla ongelman auki. Toivottavasti saisin kiinni vielä kirjoittamisesta. Sitä nimittäin olen kaivannut.

Minulla on taas ollut paljon tekemistä ja olen opetellut aikatauluttamista. Silti sorrun edelleen kiirehtimiseen ja suorittamiseen, vaikka kesäpäivät kaikkine herkkuineen (myös sateineen ja tuulineen) ovat juuri nyt tarjolla. Haluan tarttua tähän hetkeen, nauttia kesästä ja samalla hoitaa välttämättömimmät velvollisuudet. Ehdin kyllä.

Ehkä kyse on asenteesta. Jos päättää, että ei ole kiire ja että ehtii hyvin katsella ja haistella ympäristöään, niin sitten ehtiikin. Toivon näin.

On ollut kummallinen kesä, mutta niin oli talvikin. Silti tällä mennään ja nautitaan kesäpäivistä.

Terveys ennen kaikkea, sanoo kuumeinen

Koskahan minäkin opin. Mitä tapahtuu, kun on kovia paineita ja stressiä jonkin aikaa? Ja sitten tulee vihdoin kaivattu vapaa? No, sairastuu.

Vietän siis perjantai-iltaa kuumeessa. Olo ei ole kyllä juurikaan kuumeinen, mikä on outoa. Huolestuttavampaa kenties on pari päivää kestänyt ylävatsakipu ja nyt noussut kuume yhdessä. Mikähän minussa on vikana. En ole saanut nukuttua kunnolla pariin yöhön vatsakivun vuoksi ja kaikki merkit viittaa siihen, että ensi yö menee samoissa merkeissä. Kipu ei osoita laantumisen merkkejä.

Oireiden syiden etsiminen netistä ei ollut oikein hyvä idea. Sen myötä alkoi myös ahdistaa.

Mikä järki on ylettömässä stressaamisessa, kun kroppa hajoaa sen myötä? En sano, etteikö stressiä väkisinkin silloin tällöin olisi, mutta miksi sen "pitää" antaa mennä liian pitkälle? Kun nyt mietin, niin ei nuo minunkaan stressaamani asiat mitään maata kaatavia ole. Jos en esim. pärjää töissä, niin sitten lennän sieltä pihalle. Sitten olen taas köyhempi, mutta sittenpä olen. Se ei ole sellaista, että en selviäisi siitä. Hankalista ihmisistä pääsee yleensä eroon, kun sanoo heihei. Vakavasta sairaudesta selviäminen onkin hankalampi asia.

Olen hyödyntänyt sairastamistani (lukemisen ja telkkarin katsomisen lisäksi) pohdiskeluun. Olen miettinyt, että mikä on tärkeää ja mikä ei, mitä minun oikeasti elämässäni täytyy suorittaa ja mitä ei. Tärkeistä asioista tulee jonkinmoinen lista, mutta suoritettavien asioiden lista on lopulta varsin lyhyt. Minä olen itse mestari luomaan asioita listalle. Kilteyttäni lisään listalle myös muiden minulta toivomia asioita ihan liikaa.

Mutta nyt keskityn sairastamaan enkä suorittamaan. Maailma saa pyöriä ihan omaan tahtiinsa ja minä pyörin omaan tahtiini ihan koko viikonlopun.

Haasteen jälkeen vielä suurempi haaste

Tänään töissä mieleeni ponnahti ajatus: "mitä jos lähden täältä pois". Siirtyisin takaisin työttömäksi. Hätkähdin ajatusta, mutta pohdin, mitä sen käytännön toteutus vaatisi ja olisiko minulla mahdollisuutta moiseen. Ehkä todella voisin toimia noin.

Mutta. Osaamiselleni ei ole kysyntää ja työllistyminen on ollut minulle viime vuosina todella vaikeaa. Olisi hulluutta lähteä työpaikasta, kun sellaisen vihdoin onnistuin saamaan. Kuka minua sitä paitsi jatkossa haluaisi palkata, jos lähtisin itse työpaikasta siirtyäkseni työttömäksi. Mahdollisuuteni putoaisivat melkein nollasta nollaan.

On ollut siis tosi ahdistavaa töissä. Tänään iloitsin hetken selvittäessäni itselleni suuren haasteen. Seuraava eteen tullut haaste oli vain tuotakin suurempi. Loppupäivä meni sen parissa ja pohtiessa, että en selviä. Jokainen päivä on suossa tarpomista ja ponnistelua, ahdistumista muutamista töihin liittyvistä asioista.

Jotain hyvääkin toki on. Jos osaisin työni kunnolla, niin luultavasti pitäisin siitä. Se, että joutuu päivästä toiseen painimaan asioiden parissa, joita ei osaa, on pelkästään kamalaa. En enää pysty pitämään sitä "kivana haasteena" ja "oppimismahdollisuutena", kun esteet tuntuvat vain koko ajan kasvavan. Haasteen jälkeen tulee vielä haastavampaa. Ja kun selviää, eteen tulee vielä vaikeampaa selvitettävää.

Mikähän siinäkin on, kun on haastavampaa elämässä, ihmisetkin alkavat heittää lisää taakkaa harteilleni. Kai tämä johtuu siitä, että olen itse kireä, kiireinen ja ahdistunut ja se ei miellytä muita. Ei miellytä minuakaan. Kai tuollaisille pitäisi näyttää ovea.

Odotan taas huomista kauhulla. Onneksi on sentään perjantai, niin ehkä selviän siitä ja voin unohtaa haasteet kahdeksi päiväksi. Päivä kerrallaan.

Ahdistuneena ei näe kuin aivan lähelle, perspektiivi asioihin katoaa. Muistuttakoon tuo kuva siitä, että kaukana voi olla odottamassa jotain aivan muuta kuin mitä tässä lähellä näkyy.

Kevätsiivousta ja siivo parvekkeella

Tavaroiden kanssa saa kyllä aikaansa haaskattua. Olen järjestellyt ja etsinyt tavaroita kierrätettäväksi ihan siitä syystä, että tilanne on taas liukunut sellaiseksi "kaapeista pursuilevaksi kaaokseksi". Aikansa täpötäysiä hyllyjä katselee, mutta tällä erää mitta tuli täyteen. Samalla ajattelin, että voisihan varastonkin siivota. Siinä en ole päässyt vielä alkua pidemmälle, mutta kovia suunnitelmia on, joiden päätepisteenä kajastaa sotilaallinen järjestys. Tai sitten ei :D

Olen nyt siis laittanut tavaraa sekä myyntiin että ilmaiseksi jakoon ja lisää laitan varmasti jatkossa. Asunnossa vallitsee jonkinlainen kaaos, kun lähtevät tavarat lojuvat siellätäällä ja samalla minulla on korjaus- ja järjestelyprojekteja kesken (yksi laatikko pitää liimata kasaan, parin hyllyn järjestely on kesken jne.).

Näin kevääseen/alkukesään kuuluu olennaisena osana myös parvekkeen siivoaminen. Minulla oli viime kesänä parvekeasukki, josta en ollut kovin innoissani, mutta näin kyseisen yöperhoselta näyttävän otuksen vain kerran. Yrtit kyllä katosivat otuksen jälkeläisten suihin ja ihme kyllä, näitä jälkeläisiä en nähnyt lainkaan (luultavasti onnekseni).

Nyt siis siivotessani ilonani onkin ollut löytää koteloituneiden olentojen kuoria sieltä täältä. Maton alta löytyi liiskaantuneen toukan raato, joka on noin pari senttiä pitkä ja puoli senttiä paksu musta möhkäle. "Ihanaa" ajatella, että tuollaisia otuksia on viime kesänä mönkinyt parvekkeellani :x

Luontoon kuuluu kaikenlaiset mönkijät ja hyvä niin, mutta tällainen asettuminen parvekkeelleni tuntuu minusta nyt lähinnä ällöltä. Toivon tosiaan, että mikään otus ei keksi asettua kesäksi parvekkeelleni. Yöksis.

Pitää muistaa ehdottomasti syksyllä tehdä pieni siivous. Olin taas kerran jättänyt jotain ruukkuja tyhjentämättä ihan laiskuuttani. Törmäsinkin parvekelaatikkoa tyhjentäessäni kimalaiseen, jota varmaan onnistuin tainnuttamaan kauhallani. Päätin lopettaa työskentelyni sillä erää siihen ja jättää kimalaisen etsimään ulospääsyä.

Luonto on kiva, mutta ei ihan noin kiva.

Turhaa suorittamista työelämässä ja sen ulkopuolella

Vaihdoin blogin ulkoasua ja en ole ihan varma, olenko tyytyväinen lopputulokseen. Hieman meni "palikoita" sekaisin ja toisaalta kaipaisin raikkaampaa ilmettä, mutta on tässä nykyisessäkin jotain kivaa. No, saahan tämän vaihdettua, jos siltä tuntuu.

Viime viikkoina on puhuttu paljon hallituksen uusimmasta "älynväläyksestä" työttömien "hyväksi" (kyykyttämiseksi) eli tietty määrä työhakemuksia tiettynä ajanjaksona. Äkkiseltään moni varmaan ajattelee, että hyvä, tuohan kannustaa, laittaa lähettämään hakemuksia, mikä voi mahdollistaa työnsaannin. Monet työssäkäyvät varmasti ajattelevat näin, kun eivät ymmärrä, että (pitkään) työttömänä ollutta hakemusten tehtailu ei auta yhtään. Päinvastoin: se on lähinnä ajan eli elämän tuhlaamista. Työhakemuksia per työpaikka on niin järjetön määrä, että vaatii (järjetöntä) tuuria, että juuri jollakin työttömällä tärppäisi.

Minä tosin en ottanut tätä "älynväläystä" lainkaan tosissani. Otin sen sellaisena kuin se on: ideologiaan perustuvana haluna kontrolloida, muokata mielipiteitä ja antaa mielikuvia siitä, että työttömyysongelmalle muka tehtäisiin jotakin. Lisäksihän tuossa halutaan alleviivata sitä, kenen vika työttömyys on.

Ajattelin siis, että jos olisin työtön, niin tekisin hakemuspohjan ja lähettäisin sen vaadittuun määrään työpaikkoja käyttäen tähän suoritukseen minimiajan ja -vaivan. Sen jälkeen keskittyisin oikeaan työnhakuun. Tämä oli itse asiassa ensireaktioni, joten olin yllättynyt, kun luin ihmisten ottavan tosissaan tuon uuden "älynväläyksen". Eihän tuota tosissaan voi ottaa?! Tuohan on (jos se tulee) "vain" uusi velvollisuus, johon ei kannata uhrata yhtään ylimääräistä energiaa, vaan suorittaa pois ja keskittyä sen jälkeen olennaiseen.

Minulla on kyllä muutenkin asennevammaa tällaisia turhia suoritettavia asioita kohtaan. Eräässä kellokorttityöpaikassa minua ahdisti se kellokortin suorittaminen niin paljon, että järjestin siten, että keräsin kortille ylimääräisiä tunteja sen verran, että sitten saatoin tulla ja mennä töihin miettimättä kellokortilla olevia tuntimääriä. Kyse ei ollut siitä, että en olisi halunnut tehdä vaadittavia tunteja, vaan koen tuollaisen turhuuden ja kyykytyksen ylimääräisenä suorituksena, eräänlaisena stressinä. On helpompaa, kun tuollaiset suorittaa heti pois. (Tuossa työpaikassa lopulta tunteja kertyi hiljalleen lisää, joten en lintsaillut. Lisäksi ei niitä tunteja tainnut kukaan oikeasti edes katsoa.)

Nykyisessä työpaikassa menee mielestäni järjesttömästi aikaa siihen, kun listaa, mitä töitä on tehnyt. Itse asiassa olen alkanut ajatella (ja ilmeisesti jotkut muutkin ajattelevat niin) työn tekemistä töiden listaamisen kautta. Oma-aloitteisuus karsiutuu tehokkaasti pois, kun miettii, voiko tätä ja tuota työtä kirjata ylös. Jos ei voi, niin sitten sitä työtä ei kannata tehdä, jotta ei tule ongelmia kirjaamisen kanssa. Stressaan nyt siis työssäni töiden kirjaamista ja pelkään pahoin, että tätä ei saa "suoritettua ensin pois", vaan se on riippakivi, jota joutuu tuossa työpaikassa kantamaan loppuun asti. Olisi niin paljon mukavampaa keskittyä oikeaan työhön ja tehdä sitä työtä, miten parhaaksi näkee, eikä jonkin epäolennaisen asian rajoittamana ja stressaamana.

Paineet nostavat vaikeat asiat pintaan?

Elämässäni on  nyt viime aikoina ollut lähinnä töiden vuoksi paljon paineita ja vaatimuksia. Työ vaatii, on ihmisiä, jotka vaativat ja ennen kaikkea minä vaadin itseltäni. Tämä kerää stressiä ja paineita itselleni, eikä jossain määrin perfektionistinen asenne auta tässä yhtään.

Olen huomannut vanhojen "traumojen" nousseen pintaan. Laitan sanan "traumat" lainausmerkkeihin, koska nämä vaikeat asiat eivät välttämättä täytä oikean trauman kriteerejä, mutta ne ovat asioita, joita minun on hyvin vaikea käsitellä. Kysessä on asioita, joita minulle on tapahtunut useampaan kertaan erityisesti ikävuosien 18-30 välillä, jolloin olin liian nuori ja naiivi käsittääkseni, mitä tapahtui. En ymmärtänyt tiettyjä asioita ihmisyyteen liittyen eikä minulla ollut itseäni suojaavia rajoja.

Nyt nämä asiat ovat nousseet vahvasti pinnalle, mikä tuntuu minusta yllättävältä. Luulin, että olin näiden asioiden kanssa paljon paremmin sujut, mutta sen sijaan taidan olla näiden asioiden suhteen vielä enemmän solmussa kuin aiemmin.

Osasyy "traumojen" heräämiselle on varmasti siinä, että on tapahtunut pieniä, "traumoista" muistuttavia asioita. Ihan pieniä juttuja, mutta minulle näköjään tosi suuria. Nämä muistutukset yhdistettynä paineiseen elämäntilanteeseen ovat herättäneet kaikenmaailman tunnelukot ja ahdistukset, joiden herättämiä tunteita en osaa käsitellä. Olisi varmaan aikoinaan pitänyt mennä terapiaan (johon ei toki välttämättä "mennä", vaan päästään, jos hyvin käy).

En tiedä, miten puran tätä olotilaa ja tilannetta. Samalla, kun minulla on kaaos sisälläni näiden "traumojen" suhteen, minusta tuntuu, että minulla on nyt paljon, ehkä jopa riittävästi, eväitä selvitellä tunteitani. Nykyään minulla on jo rajoja itseni suojaamiseen. Riskinä on vain se, että vetäydyn liikaa kuoreeni, enkä yksin saa käsiteltyä näitä vaikeita asioita.

Se on ainakin itselleni tullut selväksi, että paineinen elämäntilanne nostaa kaikki ylettömän herkkyyden huonot puolet pintaan. Olen entistäkin herkistyneempi muiden ihmisten vaatimuksille, omille virheille, stressille ja kiireelle. Onneksi arki sentään sujuu melko hyvin, vaikka se välillä tuntuukin haastavalta.

Hyvän hetken tallentaminen

Pääsiäislomallani oli muutamia ns. kohokohtia. Hetkiä, jotka tuntuivat tosi hyviltä ja oikeilta juuri sillä hetkellä. "Tallensin" niitä muistiini. Näitä hyviä hetkiä oli läheisteni seurassa ja luonnossa kulkiessani.

Olen oppinut nauttimaan hyvistä hetkistä silloin, kun niitä kohdalle osuu, aivan uudella tavalla. Enää ne eivät vain solju muun elämän virrassa, vaan huomaan ne, pysähdyn ja aistin hetken kaikilla aisteillani. Nautin koko olemuksellani siitä, että hetki tapahtuu, saan kokea sen. Hetki tallentuu muistiini siten, että voin jälkeenpäin palauttaa mieleeni tärkeimmät elementit, esimerkiksi kuvia, ääniä tai tuoksuja. Tällaisia asioita voivat olla kiva tekeminen läheisteni kanssa, kaunis maisema tai lintujen laulu.

Erityisesti ikääntyvien läheisteni kyseessä ollessa muistan, että hyvien hetkien määrää tulevaisuudessa ei voi tietää. On vain tämä hetki heidän kanssaan, hymyt, jutustelut, yhdessä tekemiset. Oikea aika nauttia on juuri nyt. Tokihan tämä pätee kaikkeen, eihän meistä kukaan tiedä, kuinka pitkästi tätä taivalta on vielä jäljellä.

On upea lahja kyetä jälkeenpäin palaamaan näihin hyviin hetkiin ajatuksissaan. Olen kiitollinen hyvistä kokemuksista, siitä, että niitä näyttää tapahtuvan silloin tällöin. Ne tekevät elämästä elämisen arvoisen. Vaikeina hetkinä ne ovat arvokkaita hippusia, joista olen todella kiitollinen.

Huhhuh, kun oli rankka työviikko

Laskeuduin, tai oikeastaan romahdin, ihanalta pääsiäislomalta takaisin työelämään. Huh. En etukäteen olisi arvannut, kuinka raskas viikosta tulisi. Tein uudenlaisia töitä ja en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että selvisin ok. Tästä on jäänyt epämiellyttävä olo kiertämään sisälleni ja ahdistus herätteli vielä viime yönäkin. Tiedän, että olen ehkä liian ankara itselleni, mutta toisaalta en oikeasti koe selvinneeni kovin hyvin. Möhlinkin hieman ja kun olen sellainen, että mokat jäävät pyörimään päähäni, niin raastavaa on ollut.

Lisäksi asiat eivät ole toimineet niin kuin pitäisi (minusta riippumattomista syistä), mikä on tuonut lisäpainetta. Olen joutunut heräämään tolkuttoman aikaisin monena aamuna. Minun on pitänyt olla sosiaalinen ja vakuuttava, vaikka olen kokenut olevani lähinnä sekava, osaamaton ja epävarma. Lopulta minusta tuntui, että en pysty enää ajattelemaan normaalisti ja kaikki menee jotenkin yli ja ohi. Lähtiessäni töistä viikonlopun viettoon muistin matkalla hoitamattomia asioita, joita voin nyt viikonlopun stressata.

En ole ollenkaan vakuuttunut, että tämä työ sopii minulle. Se vie käytännössä lähes kaiken ajan elämässäni juuri nyt. Vapaa-aika kuluu lähinnä siihen, että yritän palautua, toivon palautuvani työn rasituksista. Voihan tämä tästä tasaantua sitten, kun uutta tulee vähemmän. Näin toivon.

Sosiaalinen elämäkin on kärsinyt. Kun olen töissä päivät pitkät ihmisten parissa, en iltaisin juuri jaksa tavata ihmisiä. Tämä on tuonut huonoa omaatuntoa, kun olen joutunut sanomaan, että en jaksa. Olen pyrkinyt ratkaisemaan tätä ongelmaa sillä, että yritän suunnitella tapaamisia hyvissä ajoin etukäteen. Eli jos tiedän, että vaikka ensi viikon keskiviikkona tapaan kaverin X, niin tiedän myös, että muut arki-illat ovat vapaita. Tällöin pystyn varautumaan tapaamiseen ja se on aidosti ja oikeasti silloin myös mukavaa. Sen illan voin täysin keskittyä kaveriin, ei tarvitse miettiä, että jatkuvasti täytyisi ryntäillä sinne tänne ja ennen kaikkea aikaa palautumiselle, kotihommille ja muulle jää riittävästi.

Olen törmännyt ymmärtämättömyyteen eli siihen, että jotkut eivät ymmärrä, miten minulla ei voi olla aikaa ja voimia. Miten työ voi muka viedä niin paljon? Niin. Olisi kiva, jos ei veisi. Tein jokin aika sitten siten, että aloin kirjoittaa ylös, mihin aikani päivisin menee, jotta ikään kuin todistaisin, että aika ei oikein meinaa riittää.

Sitten tajusin, että miksi minun pitäisi todistella yhtään mitään. Jos minusta tuntuu, että tämä aika nyt ja tässä on näännyttävä ja vie lähes kaiken ajan ja voiman, niin sitten asia on niin. Eiköhän se ole aivan sama, mitä muut ajattelevat tästä.

Kaipaan silti kovasti kavereideni ja läheisteni tapaamista sekä mukavaa tekemistä, tapahtumia yms. Ei tällainen sinnittelyarki pidemmän päälle ole oikein antoisaa.

Pääsiäislomalla

Terveiset lomalta! Hyvää pääsiäistä! On ihanaa, että on neljä päivää vapaata, kun siihen saa jo ujutettua lomareissun ja loman tunnun. Lähdin tapaamaan siis läheisiäni ja katsomaan toisenlaisia maisemia ja uskon sen tekevän hyvää.

Elämä on ollut töitä ja ihmettelyä. Moni asia ihan ajankäytöstä ja ihmisistä vaalitulokseen on herättänyt ajatuksia. Elämä näyttää aivan erilaiselta, kun on töissä ja tuloja. Ei sitä voi ymmärtää ja nähdä ellei ole ollut poissa työelämästä (ja tulojen ääreltä). Olen kiitollinen, että minulla on kokemusta kummastakin ja siten ymmärrystä molemmista. (Toisaalta tuo kokemus tekee kyllä sen, että en jaksa kuunnella aina työssä olleiden hyväosaisten valitusta työttömistä. Yhä enemmän minun tekee mieli tuomita heidät täysiksi idiooteiksi, mutta haluan edes yrittää olla suvaitsevainen tässäkin. Sananvapaus, suppeat elämänkokemukset, kyvyttömyys empatiaan ja sitä rataa. Minkä niille mahtaa.)

Olen jatkanut leppoisan asenteen opettelua. En halua valittaa turhista, käyttää aikaani turhiin velvollisuuksiin (jos mahdollista) ja haluaisin saada arjesta selviämisen ja ajan riittävyyden tuntua. Elämässä on ikään kuin uusi sivu kääntymässä, vaikka käytännön tasolla suuria muutoksia ei tulisikaan. Sisälläni tuntuu, että pyrin jatkossa tekemään enemmän oman näköisiäni juttuja. Ehkä ihan uusiakin juttuja.

Lomaani on kuulunut hyviä unia, ulkoilua ja lukemista. Katsoin dokumentin Pohjois-Koreasta ja ihmettelin, miten vinksahtaneeksi yhteiskunta ja elämä voivatkaan mennä. Toivon, että itse pystyisin säilyttämään ja edelleen kehittämään kykyä nähdä asioita eri näkökulmista ja tunnistamaan sairaan meiningin sellaisen kohdatessani. Toivon, että en itse koskaan ylläpitäisi jotain sairasta meininkiä.

Tuleepa sekava kirjoitus :) Se kuvaa hyvin sitä, miten tiukan työputken jälkeen stressi hellittää ja ajatukset pääsevät kirmailemaan vapaasti. Mielessä pyörii kaikenlaista ja toivon, että se johtaa mielenkiintoisiin ajatuksiin :)

Ihanaa pääsiäisen jatkoa! Minua ei harmita sää ja viileys. Kyllä ne lämpimät kevätpäivät vielä tulevat. Nyt on aika nauttia lomasta ja siitä, mitä tarjolla on :)

Pyrkimys: ahkera työläinen

Otsikossa tavoitetta. Sitä en tiedä, onko tuo enemmän sisältäni kumpuava tavoite vai yhteiskunnan/työpaikan, mutta tuolla nyt mennään. Minä nimittäin sain määräaikaisen työn! Siis sellaisen oikean, josta maksetaan palkkaakin! Pitkän tuskailun jälkeen tilanne on näinkin positiivinen, mutta ei tämä ilman puurtamista ja uupumusta ole tullut. Silti olen ensisijaisesti tosi kiitollinen.

Nyt kun olen saanut jalan työelämän oven väliin pitkän työttömyyden jälkeen (todennäköisyyksien vastaisesti?), niin aion ja haluan panostaa siihen. Tarkoitus olisi opiskella sekä töissä (silloin, jos/kun aikaa on) ja vapaa-ajalla asioita, joista arvelen olevan hyötyä jatkon kannalta (minullahan on periaatteessa vuosikymmeniä työelämää vielä edessäni!). Töissäni vaaditaan hieman myöhemmin taitoja, joita minulla nyt ei ole, mutta olen opiskeltavaa valinnut myös siltä kannalta, minkälaisille taidoille tällä hetkellä on kysyntää työmarkkinoilla. Yritän, siis ainakin yritän vahvistaa työmarkkinakelpoisuuttani, jonka työttömyysjaksoni perusteella tiedän olevan varsin heikko. Saa nähdä, mitä tästä tulee.

Ongelmana tässä hienossa suunnitelmassani on se, että sekä aika että voimavarani ovat vähissä työpäivien jälkeen. En tiedä, miten saan aikataulutettua kaiken sellaiseksi paketiksi, että jaksan ahkeroida, kun tarvitsen lepoa ja palautumisaikaakin varsin paljon.

Olen törmännyt sellaiseen ajatteluun, että nyt kun minulla on työ, niin miksi ihmeessä opiskelisin tai tekisin töiden jälkeen mitään ylimääräistä (siksi, että jatkossakin olisi töitä!). Ja olen törmännyt ajatteluun, että kyllähän minulla aikaa pitäisi olla. En tiedä, mikä siinä on vaikea käsittää, että jos kokemukseni ajan ja voimien riittämättömyydestä on minulle tosi, niin se on minulle tosi. Joku toinen taatusti selviäisi paremmin, mutta minä olen minä. Tästä hyväksymättömyydestä voisin kirjoittaa lisää myöhemmin, jos muistan. Mutta nyt on ilon aika :)

Sählääjäbloggari

Sählääjä olen minä. Jossain vaiheesta loppuvuodesta blogger muutti uusien kommentien näkyvyyttä siten, että en huomannut niitä tulleen. Pitkään aikaan. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että kommentit ovat menneet "uuteen paikkaan", josta niitä sitten julkaisin. Kiitos kaikille kommentoijille ja pahoittelut tästä sähläämisestä.

Toisekseen olen sählännyt sähköpostini kanssa. Sinne tulee postia niin harvakseltaan, että luen sitä myös "harvakseltaan". Nyt väli oli venynyt... No, tosi pitkäksi. En edes kehtaa sanoa. Siispä tästäkin: kiitos kaikille viestejä kirjoittaneille ja pahoittelut sähläämisestäni.

Harmittaa tällainen erityisesti sen vuoksi, kun tietää kommentoijien/viestittelijöiden nähneen vaivaa siihen, että ovat kirjoittaneet kivoja ajatuksiaan minulle. Minulla ei tosiaankaan ole ollut tarkoitus olla "kylmän viileä" ja jättää vastaamatta. Jotenkin aika vain on mennyt niin nopeasti ja täyteisesti, että en ole huomannut kirjoituksianne.

Näiden kahden asian suhteen aion parantaa tapani.

Otan tavoitteekseni myös kirjoitella useammin, koska tykkäisin siitä. En kuitenkaan lupaa mitään, kun on niin paljon kaikenlaista aikaa vievää, valitettavasti. Alan kaivata niitä nuoruuden päiviä, jolloin aikaa tuntui olevan loputtomasti kaikkeen. Nyt joutuu valitsemaan niin paljon, että se harmittaa tällaista ylitunnollista ja ylikilttiä suorittajaa, joka haluaisi huomata ja muistaa aina kaikkia.

Minusta on aina niin mahtavaa, kun joku teistä lukijoista jakaa ajatuksiaan kanssani. Olen siitä tosi iloinen ja kiitollinen.

Vahvuuden kautta eteenpäin

Stressihetkiä lukuunottamatta oloni on ollut varsin vahva viime aikoina. Elämässäni on paljon hyviä asioita, harrastuksia ja ihmisiä, joista olen kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että olen terve. Olen lukenut heikoista ihmisistä (miten tuon heikkouden sitten määritteleekin) ja nähnyt itsessäni tietynlaista vahvuutta, sitkeyttä. Sellaista herkkyyden takaa kurkistavaa vahvuutta ja tietoisuutta siitä, että olen riittävän hyvä.

Ei ole mitään syyttä siirtyä nurkkaan epäilemään ja häpeämään itseään. Ei ole mitään syytä vähätellä omia kykyjään ja vahvuuksiaan. Ei ole syytä asettaa ihmisiä tärkeys- tai arvokkuusjärjestykseen, vaan seisoa samalla viivalla ihmisenä. Minä olen omalla tavallani hyvä ja osaava samoin kuin sinäkin olet omalla tavallasi ja se on oikein.

Kaikissa meissä on heikkoutemme ja ne näkyvät kullekin ominaisella tavalla. Heikkouksissa ei ole mitään väärää ja arvoa vähentävää. Ainoa heikkouksiin liittyvä asia, joka on mielestäni huonoa, on omien heikkouksien kautta tapahtuva toisten ihmisten huono kohtelu. Sitä en hyväksy. Oikeasti vahvan ihmisen ei tarvitse kohdella toisia ihmisiä huonosti, ne heikkoudet meissä hoitavat huonostikohtelun.

Heikkouksiaan voi vahvistaa ja koen itselleni tapahtuneen näin. Elämäntapahtumat itselleni ja toisille ovat opettaneet paljon ja olen opista kiitollinen. Ehkä oppimisen kautta heikkouteni vaipuvat taka-alalle ja osaan olla enemmän olemassa vahvuuksieni kautta ja sen myötä olla myös toisille parempi ihminen.

Olen huomannut myös sellaista, että kun minulle ollaan inhottavia, koen sisälläni vahvuutta. Enää inhottavuus ei saa minua lannistumaan ja uskomaan sanojaansa, vaan näen heikkouden toisessa ihmisessä ja hänen pyrkimyksensä (inhottavuus on usein pyrkimyksiä johonkin päämäärään, esim. latistaa toinen tai loukata). Pyrkimyksien näkeminen auttaa laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Olen myös alkanut laittaa asioita mittasuhteisiin, ainakin silloin, kun pystyn. Moni asia ei ole niin vakavaa, kun alun tunnekuohussa tuntuu. Elämä vain on. Päivä kerrallaan eteenpäin tassuttamista.

Hyvä fiilis, ainakin silloin tällöin :)

Näyttelyeläin

Olo on kuin näyttelyeläimellä kilpailuissa. Seison nurkassa ja välillä minua katsotaan, pyöräytetään ympäri ja tarkistetaan, että täytänkö vaatimukset. Sitten taas nökötän yksin, kunnes joku taas tulee tarkastelemaan, olenko riittävä, hyvä ja sopiva. Kysyy kenties, mitä haluaisin (ja minulla ei ole vastausta, ahdistaa). Ja taas jään yksin, kunnes joku tulee taas tarkastelemaan, onko minulla vaadittavia ominaisuuksia... jne.

Tuolta tuntuu. Vaatimukset viuhuvat pääni ympärillä, minusta puhutaan selkäni takana, minulle puhutaan ympäripyöreitä, joskus kysellään jotain, enimmäkseen ei. Välillä varmistetaan vielä uudelleen, että ymmärränkö, että tarvitaan tiettyjä asioita. Tulevaisuudessa minun täytyisi osata sitä ja tätä. Jos ja jos niin sitten taas tarkkaillaan muutama kuukausi ja arvioidaan lisää, täytänkö vaatimukset.

Argh!

Kyse on siis työelämästä. On ollut tässä hieman henkisesti raskasta, kun olen ollut arvioitavana. Minulle on selitetty, mitä täytyy osata ja mielellään vielä enemmän. Tarkkailtu on jo kuukausia, mutta silti muistutetaan, että ehkä ja jos niin sitten täytyisi vielä olla tosi ahkera, koska tarkkailu jatkuisi vielä kuukausia. Enkä nyt oikeasti edes juuri kärjistä.

Minua on pidetty pitkään löysässä hirressä sen suhteen, muuttuisiko ilmaisyö palkkatyöksi. Viikosta toiseen on lupailtu tietoa jatkosta, jota ei ole haluttu minulle kertoa. Jotain on aina esteenä, että ei juuri nyt voi eikä kykene päättämään asiaa (luultavasti saan tietää viimeisenä päivänä). Nyt on alkanut sitten vaatimusten korostaminen eli selittäminen, mitä kaikkea pitää osata (ja tosiasia on, että en osaa). Tuota on tehty jo moneen kertaan. On tehty selväksi, että jos ja ehkä jos töihin pääsisin, niin koeaikana tarkkaillaan ja selvitetään, että täyttääkö osaamiseni paikan vaatimukset. Siis toisin sanoen löysä hirsi olisi moneksi kuukaudeksi taas taattu. Tämä höystettynä sillä, että minun täytyisi opiskella vapaa-aikanani puuttuvia taitoja ja tähän ei todellakaan kuluisi aikaa ihan vähän. Siitä ei muuten ole ollut mitään puhetta, mitä minulle voisi olla tarjolla. Kaipa oletus on se, että työttömälle riittää se, että on ylipäätään töitä.

Mitäpä voin tässä pitkään työttömänä olleena ja työmarkkinatuen kajastaessa horisontissa tehdä? On "hieman" ahdistava tilanne. Toki yritän keksiä vaihtoehtoja.

Minulla on myös jotenkin väärinkohdeltu ja jopa hieman nöyryytetty olo, jos oikein kuuntelen tuntemuksiani. Sen lisäksi että ahdistaa epävarmuus, tilanne ja kaikki tässä, niin aivan kuin minua myös potkittaisiin päähän. En tiedä, jokin tässä kuviossa on pahasti pielessä. Ja silti minun pitää päivästä toiseen vain hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin. Voihan vinksisvonksis.

Negatiivisesta positiiviseen

En tiedä, miten negatiivisesta mielentilasta pääsee positiiviseen, mutta sellaisen siirtymän olen kokenut tällä viikolla. Siitä ei valitettavasti pääse mihinkään, että arkiaherrus herättää toisinaan negatiivisia fiiliksiä, ahdistaa ja ärsyttää. Vaikka kuinka yrittäisin jonkin ärsyttävän päivän aikana alkaa loistaa positiivista valoa ympärilleni, niin lähinnä todellisuus on se, että otsaani alkaa kasvaa jotakin ja ilmeeni lienee sen mukainen.

En haluaisi olla kireä, negatiivinen ja ahdistunut. Alkuviikosta nuo fiilikset taas lehahtivat uuteen kukoistukseensa, kun arkiaherruksessa oli taas mitä oli. Sitten oli parempi päivä, jonka jälkeen minulla oli täysin vapaa ilta tehdä mitä ikinä päähäni pälkähtää. Päätin siis vain olla, miettiä asioita ja välillä lukea kirjoja. Hämmästyttävää kyllä, oloni alkoi kohisten kohentua. Tuosta lähtien viikko on tuntunut kevyeltä ja oloni tasapainoiselta ja positiiviselta.

Olen ihminen, joka tarvitsee omaa aikaa tai yksinkertaisesti tukahdun hengiltä. Aivan kuin aivoni täyttyisivät kaikesta tauhkasta ja lakkaan kuulemasta omaa oikeaa ääntäni. Minusta tulee ilman omaa aikaa kireä kimppu ihmistä, joka lähinnä vain reagoi muiden vaatimuksiin. En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tällä viikolla tämä ajan saaminen itselleni pelasti oloni tällä erää.

Ärsyttäviä hetkiä tulee taatusti taas jatkossakin, mutta erään oivalluksen koin tällä viikolla. Olen työelämässä täysin muiden armoilla, mutta voin silti säilyttää itseni ja arvokkuuteni. Voin olla mitä olen ja se luultavasti ei ole ratkaisevaa sen kannalta, mitä saan tai olen saamatta jatkossa. On siis turhaa ärsyyntyä siitä, mitä on ja mitä ehkä sattuu työpaikalta almuina saamaan. Tämä on monessa mielessä monelle julmaa ja kovaa aikaa, ja ei ole mitään syytä minun olla itseäni kohtaan julma. Ehkä lempeydellä ei saavuteta materiaa ympärille, mutta paremman mielen sillä saa.

Jatkan pohdintojani siitä, miten tämän positiivisen ja rauhallisen vireen saisi enimmäkseen säilytettyä.

Hiihtolenkki ja uupumusta

Jokin outo uupumus on iskenyt. Lauantaisessa liikkumisyrityksessäni oli täysin puhti poissa ja olo on jatkunut siitä lähtien vetelänä. Kyse ei ole siitä, että olisin nukkunut liian vähän tai huonosti, vaan en oikein jaksa ponnistella. Ehkä kyse on jostain piilevästä pöpöstä tai ehkä on vain jokin tällainen vaihe. Kaipa tämä menee joskus ohi.

On kyllä jotenkin kurja vuodenaika, vaikka olen yrittänyt olla positiivinen. Hyvää on ollutkin, mm. se, että kävin hiihtämässä viime viikolla, alkuviikosta. Oli aivan mahtavaa! Ylläni oli tähtitaivas ja yksi tähti oli erityisen kirkas. Tämä on viime aikojen yksi kohokohdista.

Miinuksena nyt on ollut se, että sääolosuhteet taas kerran pilasivat muutaman päivän kestäneen hiihtokauden (jonka aikana tosiaan kerran kävin hiihtämässä). Harmittaa.

Ulkona on liukasta ja töiden jälkeen pimeää, joten ei huvita mennä lenkille. Sisäliikuntatunneille en raaski mennä. Tuntuu ankealta, kun mukavimmat liikuntavaihtoehdot eivät ole nyt mahdollisia. Tuntuu, että olen odottanut jo iäisyyden, että tämä talvenkuvatus menisi ohi ja pääsisin tekemään jotain mieluista, erityisesti ulkona, mutta ei auta kuin jatkaa odotusta.

Onneksi on sentään hyvät kirjat, joiden maailmaan voi uppoutua.

Vitsin ja pilkan raja

Toisen ihmisen toimista vitsailun ja pilkkaamisen raja on häilyvä. Tätä olen päässyt (saanut, joutunut?) tällä viikolla toteamaan. Tässä oli kyse tilanteesta, jossa henkilö toimi oman mielenkiinnon ja arvojensa pohjalta, teki harmittoman valinnan. Toiset tekivät myös harmittomia valintoja omien arvojensa ja mielenkiinnon kohteidensa pohjalta. Kaikkien muiden valinnat olivat hyvin samanlaisia keskenään, joten poikkeava huomattiin. Tästä nousi vitsailevaa kommentointia, jossa vitsi ulottui vitsailun kohteena olevan henkilön arvomaailman puolelle.

Ymmärtämättömyys. Luulisin, että useimmiten kyse on ymmärtämättömyydestä ja siitä, että on mukavaa päästä vitsailemaan ja esille. Saada muut mukaan nauramaan, vähintään hymyilemään. Luultavasti pahaa ei tarkoiteta ja kohteena oleva henkilö voi ottaa asian huumorilla ja antaa armoa ymmärtämättömille. "Ei ole heidän vikansa, jos eivät ymmärrä hieman epäsopivan puolelle kallistuvaa käytöstään."

Pelko. Ehkä erilainen valinta herätti jonkinlaista pelkoa. "Tuo on erilainen, nostaa itseään muita paremmaksi." Tässä tilanteessa nimittäin joku olisi voinut vetää (täysin turhan) päätelmän, että kohdehenkilön valinta olisi jotenkin "parempi" muiden. Tuollainen tulkinta tuossa tilanteessa olisi täysin turha.

Kohdehenkilön yliherkkyys. Ainahan eri ihmisten tulkinnat eri tilanteille vaihtelevat. Ehkä kohdehenkilö on vain yliherkkä eikä ymmärrä huumoria. Hyvin mahdollista, mutta jos jostain tilanteesta jää ikävä olo, niin jotain siinä itse tilanteessakin mielestäni on kummallista.

Olin itse tuo kohdehenkilö. Olen huumorintajuinen ja kuittaan tuon tilanteena, jossa oli huumoria. Tai siis "huumoria", koska minusta toisten ihmisten tuollainen kommentointi on pelkästään asiatonta ja typerää. Täytyy sanoa, että käsitykseni näistä kommentoijista muuttui varsin negatiiviseksi ja vaikka aion jatkossa olla heitä kohtaan asiallinen, niin arvostukseni on jotain ihan muuta tasoa. Sitä vain ei kannata näyttää.

Mielenkiintoista minusta on se, että intuitioni varoitti minua tästä etukäteen. Mietin, että voinko tehdä tätä valintaa. Lopulta tein valintani, koska halusin siten tehdä, mutta yritin peitellä sitä (ärsyttävää, eihän minun tarvitse tuollaista peitellä!). Lopulta valintani paljastui ja kommentoijat riemastuivat. Intuitio on kyllä mielenkiintoinen asia.

Kaipaan omieni pariin!

Päässäni kajahti tänään huuto, että "haluan omieni pariin!". Hämmästyin voimakasta ajatustani, vaikka toki edeltävät (ja pitkältä ajalta silloin tällöin) ajatukset olivat johdattaneet tuohon. Olin tuolloin kävelemästä arkiaherruksen parista kotiin, väsyneenä. Tosi loppuunkaluttuna.

Menen aamuisin arkiaherruksen pariin. Sieltä kotiin ja ehkä johonkin harrastukseen. Sitten olen kotona ja lataudun rasituksista parhaani mukaan. Kohtaan ihmisiä lähinnä ohimennen, välillä vaihdan muutaman sanan. Ihmettelen ympärilläni säntääviä ja suorittavia ihmisiä. Missä minä olen? Mikä tämä maailma on?

Läheiset ihmiseni ovat "omiani". Muuten tunnen olevani ihan oudolla planeetalla ja hämmästelenkin sitä, miten olen voinut elää elämääni siten, että en juuri kohtaa "kaltaisiani" (mitä ovatkaan). Miten minusta tuntuu, että ympärilläni kulkee lähinnä eri planeetan otuksia, aivan erilaisella arvomaailmalla varustettuja ihmisiä? Se tuntuu tosi kurjalta. Ja tätä on vuodesta toiseen, näemmä. Missä minun heimolaiseni ovat?!

Tunnen olevani vain jokin itseäni peittelevä varjo, kun kuljen jossain. Ei minulla ole juuri yhteistä täällä hyörivien ihmisten kanssa. He suorittavat sitä ja tätä ja elävät ihan eri kuplassa. Toki tiedän asuvani aivan väärässä paikassa, mikä osaltaan kenties selittää tätä hengenheimolaisuuden puutetta.

On jotenkin tosi rasittavaa olla ympäröivälle maailmalle vieras, vääränlainen (vaikkakin toki itselleni oikea). Oikeaa kohtaamista ei pääse syntymään, kun mitään yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Kaikkein kurjinta on kuitenkin se tunne, että "omani" ovat tuolla jossain ja minä en ole. En tiedä, onko asia näin, mutta ainakin suurin osa läheisistäni on matkan päässä. Minäkin haluan paikkaan, johon minä kuulun.

Hyvää vuonna 2016

Mitähän viime vuodesta sanoisi. Se sisälsi useita hyviä ja vielä parempia hetkiä ja toisaalta hieman raskaitakin vaiheita. Murheita en kuitenkaan halua muistella, joten koostan tähän jotain näin äkkiseltään mieleen tulevaa kivoja asioita ja havaintoja viime vuodelta.

• Läheiset ihmiset. Minulla on aivan ihania läheisiä, lämpimiä, välittäviä ja huomioivia ihmisiä. Määrä ei ole suuri, mutta laatu ja sydän on! Viime vuosi oli oppia ihmissuhteista ja siihen liittyy läheisiäni kohtaan tuntemani arvostuksen kasvu entisestäänkin. Ystäväni tekivät minulle esimerkiksi yllätyksen, jollaista en ole ennen kokenut. Ihania ihmisiä! Läheisteni parissa koin viime vuonna parhaita hetkiä.
• Luonto. Koin upeita hetkiä luonnossa sekä seurassa että yksin. Näin erilaisia metsiä, peltoja, muita aukeita paikkoja, soita ja vesistöjä. Kuljin poluilla, kuuntelin, haistelin ja katselin. Keräsin marjoja, joista olen iloinnut nyt talvellakin.
• Mökit. Tämä liittyy osittain edellisiinkin. Pääsin käymään mökeillä ja vanhoissa ja eräissä aivan uusissa paikoissa.
• Harrastukset. Pystyin tekemään monia minulle mieluisia asioita, kuten harrastamaan mieluisia liikuntalajeja, kasvimaata ja lukemaan kirjoja. Vapaa-aika oli antoisaa.
• Uuden opettelu. Sain opetella paljon uutta sekä omaan alaani liittyvää että muita asioita. Vaikka en tiedä, onko oppimastani mitään hyötyä tulevaisuudessa, olen iloinen oppimastani. On mukavaa käyttää päätä ja haastaa itseään (kunhan sitä ei ole liikaa).
• Uusi tasapaino itseni kanssa. Vaikka elämä on ollut, mitä onkaan, niin koen löytäneeni jotain tasapainoa itseni kanssa. Minulla on hyvä olla itseni kanssa ja itsetuntoni on vahvistunut. Tiedän, mistä pidän, mikä palauttaa rasituksesta ja mitä minun kannattaa vältellä. Vaikka tämän käytännön toteutus on vielä hieman vaiheessa, niin tiedän, mitä kohti suunnata :)

Luulen, että unohdan listasta jotain oleellista, mutta tämä antaa hyvää ja positiivista kuvaa vuodestani. Hyvien asioiden muistelu piristää. Vaikka tunnen suurta epävarmuutta tätä vuotta kohtaan, niin koen, että elämässäni on niin paljon hyvää, että myös hyviä asioita varmasti tapahtuu.

Oma olo

Kolmen päivän miniloma on tehnyt minulle todella hyvää. Olen mm. ulkoillut, lukenut, katsonut telkkaria ja käynyt liikuntaharrastuksessa. Jos vapaa olisi päättynyt eiliseen, en olisi ehtinut palautua joulun jälkeisestä raskaasta ajasta, mutta kolmas päivä tekee ihmeitä.

Päätös ottaa rennommin ei ole minulla toiminut työn suhteen ja kun paineistun töistä, alkaa muut asiat myös stressata. Lopulta elämä ajautuu selviytymiseen, jossa kelloa katsellen yritän selviytyä päivän askareista. Ilmaistyön alkamisen jälkeen tätä on tapahtunut paljon. Ajaudun samaan kierteeseen kerta toisensa jälkeen. Suurin syy lienee se, että työ vaatii valtavasti. En ehkä ole koskaan tehnyt näin vaativaa työtä. Toki, ei tämä vaativalta tuntuisi, jos työn osaisi, eli ajan myötä työ ei luultavasti tunnu enää niin vaativalta, mutta alku on täynnä uutta ja vaatimuksia, joita ei pysty täyttämään.

Vaikka tätä stressaavaa aikaa on nyt tovin kestänyt, niin nukkuminen alkoi häiriintyä vasta nyt joulun jälkeen. Ennen joulua minulla oli selkeä unirytmi, tiettyyn aikaan nukkumaan ja aamulla suunnilleen samoihin aikoihin ylös, myös viikonloppuisin. Tämä toimi hurjan hyvin ja tasasi stressaavaa jaksoa. Joulun jälkeen rytmini meni sekaisin, uni ei enää tullut iltaisin, mutta aikaisin täytyi nousta. Stressi alkoi vaivata univelkaisena vielä enemmän. Jossain vaiheessa aloin herätä aamuyöstä ja näin ahdistavia unia. Viimeistään tämä on minulle signaali, että keho on hälytystilassa ja jotain täytyy tehdä. Onneksi tuli tämä miniloma.

Tänään minulla on siivouspäivä. Olen siivonnut pienen palan ja istunut sohvalle teekupposen ääreen lukemaan kirjaa. Kun olen lukenut hyvältä tuntuvan ajan, olen imuroinut pienen osan asuntoa. Olen pyyhkinyt tasoja ja tiskannut, järjestellyt tavaroita. Hoitanut asioita netissä, kirjoittanut. Olen tehnyt askareita omaan tahtiini, täysin oman fiiliksen mukaan ja tämä tuntuu mahtavalta. Tunnen, kuinka stressaantunut pääni pääsee löysäämään kiristyneet piuhat.

Minulla on nyt oma olo. Kutsun tätä tilaa sellaiseksi, koska tunnen olevani täysin tasapainossa, tunnistan ajatukseni omakseni. Minulla on hyvä olla ja tiedän kuka olen. Elämässä näkyy valon häivähdyksiä.

Tässä tilassa ajattelee, että ei voi ajautua enää koskaan mihinkään muuhun, mutta tiedän toisin. Seuraava stressijakso voi jo väijyä nurkan takana odottamassa, kuinka ajaudun kelloa tuijottavaan selviytymistilaani. Osaisinpa hoitaa elämää siten, että voisin välttyä kierteeltä, mutta tiedän jo, että voin ainakin toistaiseksi vain rajallisesti torjua kierrettä. Työ stressaa, en voi sille paljoakaan tehdä. On muitakin stressaavia asioita ja niihin voin vaikuttaa enemmän, mutta en täysin. Kauhistuttaa ajatus siitä, että seuraavana ties kuinka monena viikkona on vain viikonloput tuomassa aikaa palautumiselle. Mahtavatkohan ne riittää.

Jatkan siivousta ja omaa päivääni. Tämä on ainakin mukavaa.