Talvi on tullut ja minä olen nauttinut siitä. Olen viime vuosina löytänyt (taas?) talvi-ilon, lumen ja pakkasen hyvät puolet. Nautin, kun lumen myötä maisema kirkastuu ja näyttää kuin uudelta.
Syksyn räntäloskakausi harmittaa minua joka vuosi yhtä paljon. Se on minulle se hankalin aika, en koe sitä mitenkään "omakseni". Se on ikävä kausi, kuin ikävä vieras, joka on pakko elää läpi. Sen jälkeen helpottaa, ainakin toivottavasti.
Talviviihtymistäni on auttanut suunnattomasti ihanat ja lämpimät varusteet. Olenkin viime vuosina saanut tai ostanut pehmoisia tumppuja, villasukkia, myssyjä ja huiveja. Viime talvena ostamani huopikkaatkin ovat mahtavat, parhaat kengät heti eräiden lapsuuden kenkieni jälkeen (joita ei tietenkään ole enää vuosikausiin ollut). Minulta oikeastaan puuttuu vain sellainen takki, jonka kokisin omakseni. Tiedän, millainen se olisi, mutta kaupat eivät sellaisia myy. Jatkan siis vielä etsintöjäni takin osalta.
Toivottavasti ehtisin ensi viikonloppuna ulkoilemaan oikein kunnolla. Pakkasessa ulkoilun jälkeen on ihan erityisen mukavaa käpertyä sohvalle peiton alle lämpimään jotain hyvää napostellen.
Tuesday, November 23, 2010
Monday, November 22, 2010
Epämukavaan tilanteeseen valmistautuminen
Olen huomannut tilanteita, joissa heittäydyn todella negatiiviseksi. Vatvon ihan kohtuuttoman paljon tällaisten tilanteiden negatiivisia puolia, mistä ei ole minulle muuta kuin haittaa. Ihan hiljattain jouduin menemään itselleni epämiellyttävään tilaisuuteen, mitä tyypilliseen tapaani pohjustin kaikenlaisella negatiivisella pohdinnalla sekä itseni ja muiden syyttelyllä... kunnes huomasin, mitä olin tekemässä.
Pysäytin mieleni negatiivisen myllyn. Tajusin, että tuleva, itselleni epämiellyttävä tilaisuus tuntuu minusta etukäteenkin ikävältä, vaikka enhän minä edes vielä ole kyseisessä tilaisuudessa. Eli tavallaan pitkitän ikävää tilaisuutta pidemmäksi kuin olisi tarpeenkaan. Mietin rauhallisesti, miksi kyseinen tilaisuus on minulle niin ikävä ja ymmärsin, että tilaisuuden epämukavuus minulle ei ole kenenkään vika. En vain yksinkertaisesti viihdy moisissa. Ei siitä tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä.
Siispä kun olin selvittänyt itselleni epämukavuuteni syyn, päätin unohtaa koko asian. Ennen tilaisuutta rauhoittelin mieltäni hengittämällä rauhassa silmät kiinni istuen ja miettimällä asioita, joista olen kiitollinen. Mieleni rauhoittui ja minut valtasi hyvä mieli. Menin itse tilaisuuteen.
Jälkeenpäin pohdin, että vaikka en erityisesti viihtynytkään tilaisuudessa, niin löysin sieltä paljon mukaviakin hetkiä. Koin, että kaikki meni paljon paremmin, kun en ollut ladannut mieleeni etukäteen paljon negatiivisia odotuksia, vaan menin paikalle rauhallisin ja avoimin mielin. Otin tilanteen vastaan sellaisenaan kuin se tuli, eli lyhyesti sanottuna: menin, tein ja palasin kotiin. Selvisin siis vähin tuntein ja ennen kaikkea vähin negatiivisin tuntein. Tämä oli minulle uutta.
Käytän tätä menetelmää varmasti jatkossakin. On mahtavaa, jos pystyy selviytymään jännittävistä ja negatiivisia tunteita herättävistä tapahtumista mahdollisimman vähin negatiivisin tuntein. Oikeastaanhan meillä on monia asioita, joita pitää tehdä, mutta ne ovat tavalla tai toisella epämiellyttäviä. Tekemättä jättäminen on monesti se kaikkein huonoin vaihtoehto seurausten kannalta, joten kun saa ikävät tunteet painettua mahdollisimman vähiin, pakolliset asiat saa hoidettua mahdollisimman kivuttomasti ja elämä voi jatkua. Epämiellyttävä tilanne on useimmiten sellainen, että se ei maata kaada, kunhan sen hoitaa. Kukaan (itsekään) ei muista sitä enää jonkin ajan päästä. Itse rakennettua tunnemyllerrystä ei tarvita.
Pysäytin mieleni negatiivisen myllyn. Tajusin, että tuleva, itselleni epämiellyttävä tilaisuus tuntuu minusta etukäteenkin ikävältä, vaikka enhän minä edes vielä ole kyseisessä tilaisuudessa. Eli tavallaan pitkitän ikävää tilaisuutta pidemmäksi kuin olisi tarpeenkaan. Mietin rauhallisesti, miksi kyseinen tilaisuus on minulle niin ikävä ja ymmärsin, että tilaisuuden epämukavuus minulle ei ole kenenkään vika. En vain yksinkertaisesti viihdy moisissa. Ei siitä tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä.
Siispä kun olin selvittänyt itselleni epämukavuuteni syyn, päätin unohtaa koko asian. Ennen tilaisuutta rauhoittelin mieltäni hengittämällä rauhassa silmät kiinni istuen ja miettimällä asioita, joista olen kiitollinen. Mieleni rauhoittui ja minut valtasi hyvä mieli. Menin itse tilaisuuteen.
Jälkeenpäin pohdin, että vaikka en erityisesti viihtynytkään tilaisuudessa, niin löysin sieltä paljon mukaviakin hetkiä. Koin, että kaikki meni paljon paremmin, kun en ollut ladannut mieleeni etukäteen paljon negatiivisia odotuksia, vaan menin paikalle rauhallisin ja avoimin mielin. Otin tilanteen vastaan sellaisenaan kuin se tuli, eli lyhyesti sanottuna: menin, tein ja palasin kotiin. Selvisin siis vähin tuntein ja ennen kaikkea vähin negatiivisin tuntein. Tämä oli minulle uutta.
Käytän tätä menetelmää varmasti jatkossakin. On mahtavaa, jos pystyy selviytymään jännittävistä ja negatiivisia tunteita herättävistä tapahtumista mahdollisimman vähin negatiivisin tuntein. Oikeastaanhan meillä on monia asioita, joita pitää tehdä, mutta ne ovat tavalla tai toisella epämiellyttäviä. Tekemättä jättäminen on monesti se kaikkein huonoin vaihtoehto seurausten kannalta, joten kun saa ikävät tunteet painettua mahdollisimman vähiin, pakolliset asiat saa hoidettua mahdollisimman kivuttomasti ja elämä voi jatkua. Epämiellyttävä tilanne on useimmiten sellainen, että se ei maata kaada, kunhan sen hoitaa. Kukaan (itsekään) ei muista sitä enää jonkin ajan päästä. Itse rakennettua tunnemyllerrystä ei tarvita.
Monday, November 15, 2010
Tiedän, miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu
En tiedä, miten hämmennykseni ilmaisisin. Luulisi, että monen työvuoden jälkeen olisin tietoinen työnantajani tarjoamista eduista ynnä muusta vastaavasta, mutta enpä ole ollut. Etuja on jäänyt käyttämättä, kun en ole tiennyt niiden olemassaolosta. En kai oikein voi itseäni syyttää, kun en ole tiedon puutteessa voinut vaatia (ei voi vaatia sellaista, mitä ei tiedä), eikä toisaalta kai voi vaatia, että työnantaja on käsi ojossa tarjoamassa etujaan. Ilman tuli siis jäätyä, mikä ärsyttää. Harmittaa toki myös taloudellinen tappio, joka sekään ei ole kovin pieni.
Ei nämä epäkohdat ja harmitukset yhteen asiaan toki jää. Olen tietysti iloinen, että armas työnantajani on päättänyt tukea työkaveriani hänen opinnoissaan. Itsehän jäin ilman tukea, en saanut tukea edes palkattomasti, eli siis en yhtään mitään. Tutkinnot ovat toki erit, mutta molemmat ovat alaan liittyvää jatko-opiskelua. Olen sanaton. Jos olisin eräänä tiettynä hetkenä törmännyt näistä asioista päättäviin henkilöihin, en olisi ollut sanaton enkä todennäköisesti toimetonkaan.
Miksi loukkaannun siitä, kun minulle sanotaan, että opintoni eivät hyödytä työnantajaa? Juuri minun opintoni, mutta saman kaltaista työtä paiskiva työkaverini opinnot siis hyödyttävät? Varsinkin, kun kauniissa puheissa sanotaan, että työntekijänkin etu painaa näissä asioissa. Hyödyttävätkö omat jatko-opintoni minua urallani eteenpäin? Kyllä, sen ne tekevät (enemmänkin kuin työkaverini, jos vertailu sallitaan), jos saan ne loppuun suoritettua. Tai eihän tuota varmaksi voi sanoa, mutta uuden tutkinnon arvo on oikeasti monta kertaa painavampi nykyiseen tutkintooni verrattuna, sen miten työnantajapuoli asian näkee, on asia erikseen.
Näistä ja muutamasta muustakin asiasta viisastuneena haluan sanoa:
Vaatikaa oikeuksianne!
Vaatikaa ensimmäisen kerran, toisen, kolmannen ja kymmenenen kerran ja aivan erityisesti, jos olette tietoisia työnantajanne yleisistä käytännöistä ja ne eivät toteudu kohdallanne. Vaatikaa aina perusteluja kielteisiin päätöksiin ja kohdistakaa vaatimuksenne seuraavaan osoitteeseen, jos ensimmäinen ei tuota tulosta. Jos ei toinenkaan auta, siirtykää seuraavaan.
Korostan omalla kohdallani sitä, että aina, kun olen pyytänyt jotain (työaikajoustoa, työvälineitä, mitä tahansa), minulla on ollut erittäin hyvät perustelut pyynnöilleni. Olen lisäksi aina miettinyt, miten pyyntöni vaikuttavat töideni hoitoon ihan kaikista pienistäkin käytännön asioista lähtien. Kaikki pyyntöni ovat olleet siis hyvin tarkkaan harkittuja ja punnittuja joka kantilta. Ikään kuin valmiiksi mietittyjä paketteja.
En tiedä, kannattaako hankalaksi ja vaativaksi työntekijäksi heittäytyminen, mutta liika vaatimattomuus ei ainakaan kaunista, vaan tekee nöyräksi typerykseksi, joka jää aina ilman. Liika kiltteys ei kannata työelämässäkään.
Ei nämä epäkohdat ja harmitukset yhteen asiaan toki jää. Olen tietysti iloinen, että armas työnantajani on päättänyt tukea työkaveriani hänen opinnoissaan. Itsehän jäin ilman tukea, en saanut tukea edes palkattomasti, eli siis en yhtään mitään. Tutkinnot ovat toki erit, mutta molemmat ovat alaan liittyvää jatko-opiskelua. Olen sanaton. Jos olisin eräänä tiettynä hetkenä törmännyt näistä asioista päättäviin henkilöihin, en olisi ollut sanaton enkä todennäköisesti toimetonkaan.
Miksi loukkaannun siitä, kun minulle sanotaan, että opintoni eivät hyödytä työnantajaa? Juuri minun opintoni, mutta saman kaltaista työtä paiskiva työkaverini opinnot siis hyödyttävät? Varsinkin, kun kauniissa puheissa sanotaan, että työntekijänkin etu painaa näissä asioissa. Hyödyttävätkö omat jatko-opintoni minua urallani eteenpäin? Kyllä, sen ne tekevät (enemmänkin kuin työkaverini, jos vertailu sallitaan), jos saan ne loppuun suoritettua. Tai eihän tuota varmaksi voi sanoa, mutta uuden tutkinnon arvo on oikeasti monta kertaa painavampi nykyiseen tutkintooni verrattuna, sen miten työnantajapuoli asian näkee, on asia erikseen.
Näistä ja muutamasta muustakin asiasta viisastuneena haluan sanoa:
Vaatikaa oikeuksianne!
Vaatikaa ensimmäisen kerran, toisen, kolmannen ja kymmenenen kerran ja aivan erityisesti, jos olette tietoisia työnantajanne yleisistä käytännöistä ja ne eivät toteudu kohdallanne. Vaatikaa aina perusteluja kielteisiin päätöksiin ja kohdistakaa vaatimuksenne seuraavaan osoitteeseen, jos ensimmäinen ei tuota tulosta. Jos ei toinenkaan auta, siirtykää seuraavaan.
Korostan omalla kohdallani sitä, että aina, kun olen pyytänyt jotain (työaikajoustoa, työvälineitä, mitä tahansa), minulla on ollut erittäin hyvät perustelut pyynnöilleni. Olen lisäksi aina miettinyt, miten pyyntöni vaikuttavat töideni hoitoon ihan kaikista pienistäkin käytännön asioista lähtien. Kaikki pyyntöni ovat olleet siis hyvin tarkkaan harkittuja ja punnittuja joka kantilta. Ikään kuin valmiiksi mietittyjä paketteja.
En tiedä, kannattaako hankalaksi ja vaativaksi työntekijäksi heittäytyminen, mutta liika vaatimattomuus ei ainakaan kaunista, vaan tekee nöyräksi typerykseksi, joka jää aina ilman. Liika kiltteys ei kannata työelämässäkään.
Tuesday, November 09, 2010
Tyynenä hetkenä
Olen ollut jollain tapaa tyyni ja tyytyväinen, mikä hiljentää minut. Ei ole ollut valitettavaa, joka näyttää olevan yksi suurimmista kimmokkeista kirjoittamiselleni - valitettavasti. Olisi mukava kirjoittaa enemmän pienistä iloista, innostuksista, hehkutuksista, mutta noissa mielentiloissa tyydyn helposti "vain" myhäilemään tyytyväisenä itsekseni sohvan perukoilla.
Kaipaan läsnäolo-harjoituksia. Kirjojen lukeminen on tökkinyt, en tiedä miksi. Yleensä lukemisintoni seuraa mielialojani: kun on kurja mieli, ei luetuta. Nyt on hyvä mieli ja kirjaan on vaikea tarttua. Tästä harmistuneena tartuin kuitenkin kirjaan, joka takuuvarmasti tempaisee mukaansa (Wallander- sarjan kirja), jos se vaikka tästä taas alkaisi sujua, nuo lasnäolo-harjoituksetkin.
Hidasta elämää -blogissa on paljon hyviä kirjoituksia, mutta kirjoitus "Miten hidastaa tässä yhteiskunnassa?" herätti erityisesti mielenkiintoni. Minua kiinnostaa, miten käytännössä voisin tasapainottaa elämäni eri osa-alueita ja juosta vähemmän oravanpyörässä. En tarkoita tällä nyt sitä, että haluaisin vain laiskotella, vaan haluaisin kohdistaa tekemistäni enemmän itselleni merkityksellisiin asioihin ja tehdä töitä sen verran kuin mitä minun oikeasti tarvitsee (jolloin myös tietysti jaksan paremmin, olen tehokkaampi, motivoituneempi yms.).
En olisi uskonut, että työaikalaissa voisi olla tuollainen kohta:
”Jos työntekijä haluaa muista sosiaalisista tai terveydellisistä syistä tehdä työtä säännöllistä työaikaa lyhyemmän ajan, työnantajan on pyrittävä järjestämään työt niin, että työntekijä voi tehdä osa-aikatyötä.”
Tuohan on suorastaan kannustus siihen, että voisi keventää, jos ei enää oikein jaksa tai jos elämässä on muita aikaa vaativia asioita (kuten lapset, opiskelu)! Kuulostaa mahtavalta. Omalla kohdallani tuo ei kuitenkaan onnistunut, vaikka mielestäni minulla hyvät syyt olivatkin. Työnantajia on joka lähtöön.
Nautin omasta tyynestä hetkestäni. Odottelen lumisadetta ja talvea. On mukavaa, kun pakkanen nipistää poskesta.
---
Päivän pieni ilo: Olen viime aikoina tehnyt jotain ihan uusia asioita. Lisäksi olen saanut tiettyjä projekteja päätökseen, tehnyt kaiken kaikkiaan tosi mielekkäitä asioita ja jättänyt kiireellisemmät ajat taakse. On kivaa.
Kaipaan läsnäolo-harjoituksia. Kirjojen lukeminen on tökkinyt, en tiedä miksi. Yleensä lukemisintoni seuraa mielialojani: kun on kurja mieli, ei luetuta. Nyt on hyvä mieli ja kirjaan on vaikea tarttua. Tästä harmistuneena tartuin kuitenkin kirjaan, joka takuuvarmasti tempaisee mukaansa (Wallander- sarjan kirja), jos se vaikka tästä taas alkaisi sujua, nuo lasnäolo-harjoituksetkin.
Hidasta elämää -blogissa on paljon hyviä kirjoituksia, mutta kirjoitus "Miten hidastaa tässä yhteiskunnassa?" herätti erityisesti mielenkiintoni. Minua kiinnostaa, miten käytännössä voisin tasapainottaa elämäni eri osa-alueita ja juosta vähemmän oravanpyörässä. En tarkoita tällä nyt sitä, että haluaisin vain laiskotella, vaan haluaisin kohdistaa tekemistäni enemmän itselleni merkityksellisiin asioihin ja tehdä töitä sen verran kuin mitä minun oikeasti tarvitsee (jolloin myös tietysti jaksan paremmin, olen tehokkaampi, motivoituneempi yms.).
En olisi uskonut, että työaikalaissa voisi olla tuollainen kohta:
”Jos työntekijä haluaa muista sosiaalisista tai terveydellisistä syistä tehdä työtä säännöllistä työaikaa lyhyemmän ajan, työnantajan on pyrittävä järjestämään työt niin, että työntekijä voi tehdä osa-aikatyötä.”
Tuohan on suorastaan kannustus siihen, että voisi keventää, jos ei enää oikein jaksa tai jos elämässä on muita aikaa vaativia asioita (kuten lapset, opiskelu)! Kuulostaa mahtavalta. Omalla kohdallani tuo ei kuitenkaan onnistunut, vaikka mielestäni minulla hyvät syyt olivatkin. Työnantajia on joka lähtöön.
Nautin omasta tyynestä hetkestäni. Odottelen lumisadetta ja talvea. On mukavaa, kun pakkanen nipistää poskesta.
---
Päivän pieni ilo: Olen viime aikoina tehnyt jotain ihan uusia asioita. Lisäksi olen saanut tiettyjä projekteja päätökseen, tehnyt kaiken kaikkiaan tosi mielekkäitä asioita ja jättänyt kiireellisemmät ajat taakse. On kivaa.
Wednesday, November 03, 2010
Toiveiden toteutumisesta
Kaikilla meistä on varmasti lukuisia toiveita mielen sopukoissa odottamassa toteutumistaan. Osa tietysti toteutuu, osa ei. Minun on tunnustettava, että minulla on toteutunut parikin tosi merkityksellistä, isoa toivetta viime vuosina, ja olen siitä kiitollinen. En kuitenkaan ole täysin ymmärtänyt tätä, kun ne toiveet eivät ole toteutuneet ihan sellaisina kuin olen ajatellut.
Harva asia elämässä on täydellinen, asioilla tuppaa olemaan ne molemmat puolensa, positiiviset ja negatiiviset. Jos esimerkiksi toivoo tapaavansa uuden, tietynlaisen (esimerkiksi samat elämänarvot omaavan) ihmisen, hänellä on myös huonot puolensa, kuten kaikilla meillä. Eli samassa paketissa tulee ne hyvät ja huonot puolet, koska ihminen on aina kokonaisuus.
Samoin jos toivoo löytävänsä esimerkiksi kivan harrastuksen, voi yllättyä, mitä kaikkea ikävääkin se voi sisältää. Se voi esimerkiksi viedä ajoittain enemmän aikaa kuin toivoisi tai henkilöiden välinen kemia voi tökkiä. Kaikki on mahdollista, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö se varsinainen toive - kiva harrastus - olisi toteutunut.
Pitäisikö toiveita siis yrittää määritellä tarkemmin vai rajaako se jo liikaa? Minä toivoin kivaa harrastusta ja sain sen, mutta siinä paketissa tuli muutakin. Siltä ei kai voi välttyä, näin olettaisin. Elämä on arvaamatonta. Ehkä kannattaa myös varoa, mitä tarkalleen ottaen toivoo ;)
Harva asia elämässä on täydellinen, asioilla tuppaa olemaan ne molemmat puolensa, positiiviset ja negatiiviset. Jos esimerkiksi toivoo tapaavansa uuden, tietynlaisen (esimerkiksi samat elämänarvot omaavan) ihmisen, hänellä on myös huonot puolensa, kuten kaikilla meillä. Eli samassa paketissa tulee ne hyvät ja huonot puolet, koska ihminen on aina kokonaisuus.
Samoin jos toivoo löytävänsä esimerkiksi kivan harrastuksen, voi yllättyä, mitä kaikkea ikävääkin se voi sisältää. Se voi esimerkiksi viedä ajoittain enemmän aikaa kuin toivoisi tai henkilöiden välinen kemia voi tökkiä. Kaikki on mahdollista, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö se varsinainen toive - kiva harrastus - olisi toteutunut.
Pitäisikö toiveita siis yrittää määritellä tarkemmin vai rajaako se jo liikaa? Minä toivoin kivaa harrastusta ja sain sen, mutta siinä paketissa tuli muutakin. Siltä ei kai voi välttyä, näin olettaisin. Elämä on arvaamatonta. Ehkä kannattaa myös varoa, mitä tarkalleen ottaen toivoo ;)
Subscribe to:
Posts (Atom)