Ei minulla mitään asiaa ole. Pää on ihan tyhjä, ahdistaa, väsyttää ja masentaa. Töissä oli vaikeaa olla, kun ahdistus puristi päätä. Yritin keskittyä töihini, ja yrittää unohtaa ikävät asiat sen avulla, mutta se oli vaikeaa. En pidä yhtään siitä, että omat päävaivani alkavat häiritä töitäni; minullehan on sentään tärkeää hoitaa työni hyvin!
On kyllä paha olo. Taas kerran tällaisena päivänä yritän muistaa, että se hyväkin päivä tulee... Se tulee ihan varmasti. Voi mennä pidempi tai lyhyempi aika, mutta aina se on tullut. Nyt on tosin kyllä kärsivällisyys koetuksella. En jaksa odotella!
Wednesday, September 26, 2007
Monday, September 24, 2007
Tekemistä on riittänyt
On ollut paljon tekemistä viime aikoina. Hyvää on se, että mukavaakin on ollut, mutta toisaalta stressikin meinaa nostaa rumaa päätänsä. Välillä on vaikea sanoa, onko minulla hyvä vai huono olo. Päässäni pyörii monenlaisia asioita, joista voi päätellä, että elossa ollaan, mutta samalla hämmästelen sitä, miten pienet asiat voivat saada minut pois tolaltani.
On ollut valtavan turvallista olla paljon yksikseni. Se on ollut kuin suojaisa linna, jossa olen elänyt yksikseni tietämättä mitään maailman pahuudesta. Nyt olen tehnyt retkiä linnan ulkopuolelle, nähnyt uusia asioita, saanut uusia ajatuksia, törmännyt sisältäni tuleviin omituisiin kaipauksiin ja toiveisiin. Osittain tuo on ollut siis varsin positiivista, mutta toisaalta oloni on myös huonontunut. On nimittäin ajatuksia, joita haluaisin pitää haudattuina pääni ummeniin. En halua uhrata ajatuksia joillekin asioille, koska koen, että ne saavat minut pois tasapainosta. En halua taas alkaa voida huonommin.
En siis tiedä, olisiko parempi vain käsitellä noita ei-toivottuja ajatuksia vai yrittää haudata ne johonkin ajatusten kaatopaikalle. Jotenkin tuntuu, että asioiden käsittely voisi olla pitkällä tähtäimellä parempi ratkaisu, mutta juuri nyt se vain tuntuu liian raskaalta; ei minulla ole voimia. Miksei voisi olla vain jokin lääke tai lobotomia, jolla saisi näppärästi tietyt ajatukset napsaistua pois päästä? Voisin nyt suosiolla valita jonkin tuollaisen ratkaisun.
On ollut valtavan turvallista olla paljon yksikseni. Se on ollut kuin suojaisa linna, jossa olen elänyt yksikseni tietämättä mitään maailman pahuudesta. Nyt olen tehnyt retkiä linnan ulkopuolelle, nähnyt uusia asioita, saanut uusia ajatuksia, törmännyt sisältäni tuleviin omituisiin kaipauksiin ja toiveisiin. Osittain tuo on ollut siis varsin positiivista, mutta toisaalta oloni on myös huonontunut. On nimittäin ajatuksia, joita haluaisin pitää haudattuina pääni ummeniin. En halua uhrata ajatuksia joillekin asioille, koska koen, että ne saavat minut pois tasapainosta. En halua taas alkaa voida huonommin.
En siis tiedä, olisiko parempi vain käsitellä noita ei-toivottuja ajatuksia vai yrittää haudata ne johonkin ajatusten kaatopaikalle. Jotenkin tuntuu, että asioiden käsittely voisi olla pitkällä tähtäimellä parempi ratkaisu, mutta juuri nyt se vain tuntuu liian raskaalta; ei minulla ole voimia. Miksei voisi olla vain jokin lääke tai lobotomia, jolla saisi näppärästi tietyt ajatukset napsaistua pois päästä? Voisin nyt suosiolla valita jonkin tuollaisen ratkaisun.
Tuesday, September 18, 2007
Tunteiden piilottaminen
Olen huomannut kontrolloivani tunteitani todella paljon. Jos jotain yrittää tulla sisältäni tietoisuuteni ulottuville, se joutuu todella kovakouraisen käsittelyn uhriksi. Sen sijaan, että toimisin tunteen mukaan, mietin pitkään ja hartaasti, että onko tunne oikeutettu. Lisäksi mietin pitkään, millainen toiminta on sopivaa kyseiseen tilanteeseen.
Kyllähän näin aikuisena omaa käytöstään on hyvä miettiä, jotta ei käyttäydy ihan sopimattomasti tilanteissa, joihin kyseinen käytös ei sovi. Minulla tämä kontrollointi menee yli vain niin paljon, että se on varmastikin yksi syy ahdistukselleni. Hyvin usein nimittäin tunne kääntyy jotenkin itseeni, se jää sisälleni vellomaan enkä saa käsiteltyä sitä muuten kuin järjellä ajattelemalla. En ole kuitenkaan varma, että tuo järkeily ja tunteiden kuolettaminen auttavat minua.
Jonkin verran olen toki huomannut kehitystä asiassa viime aikoina. Jostain syystä minun on helpompaa päästää negatiivisia tunteita ulos, ainakin yksin ollessani. Olen myös jossain määrin ilmaissut ärtymystä toisillekin, ja jopa surua olen voinut näyttää toisen läsnäollessa.
Positiiviset tunteet ovat vaikeampia. Toki minusta näkee, jos olen iloinen, mutta en osaa oikein osoittaa kiintymystä siten, että se tuntuisi oikealta. Voimakkaammat ihastuksen, kiintymyksen ja rakkauden tunteet olen täysin sulkenut itseltäni. En halua tuntea niitä, koska pelkään, että ne tuovat mukanaan vain kärsimystä. Lisäksi en jotenkin koe olevani positiivisten tunteiden arvoinen... en koe, että saisin antaa ja saada rakkautta. Olen muka jotenkin liian huono ja viallinen tuollaiseen...
Kyllähän näin aikuisena omaa käytöstään on hyvä miettiä, jotta ei käyttäydy ihan sopimattomasti tilanteissa, joihin kyseinen käytös ei sovi. Minulla tämä kontrollointi menee yli vain niin paljon, että se on varmastikin yksi syy ahdistukselleni. Hyvin usein nimittäin tunne kääntyy jotenkin itseeni, se jää sisälleni vellomaan enkä saa käsiteltyä sitä muuten kuin järjellä ajattelemalla. En ole kuitenkaan varma, että tuo järkeily ja tunteiden kuolettaminen auttavat minua.
Jonkin verran olen toki huomannut kehitystä asiassa viime aikoina. Jostain syystä minun on helpompaa päästää negatiivisia tunteita ulos, ainakin yksin ollessani. Olen myös jossain määrin ilmaissut ärtymystä toisillekin, ja jopa surua olen voinut näyttää toisen läsnäollessa.
Positiiviset tunteet ovat vaikeampia. Toki minusta näkee, jos olen iloinen, mutta en osaa oikein osoittaa kiintymystä siten, että se tuntuisi oikealta. Voimakkaammat ihastuksen, kiintymyksen ja rakkauden tunteet olen täysin sulkenut itseltäni. En halua tuntea niitä, koska pelkään, että ne tuovat mukanaan vain kärsimystä. Lisäksi en jotenkin koe olevani positiivisten tunteiden arvoinen... en koe, että saisin antaa ja saada rakkautta. Olen muka jotenkin liian huono ja viallinen tuollaiseen...
Monday, September 17, 2007
Väsyttää ja surettaa
Olen valtavan väsynyt ja turhautunut. Väsymys on ihan kyllä unen puutteestakin johtuvaa, mutta myös ihan yleistä väsymystä elämiseen. Onhan noita hyviä päiviä tullut vastaan (viime aikoina aika paljonkin), mutta on vain tiettyjä asioita, joita en enää jaksaisi. Olen turhautunut elämääni. En tiedä, miten voisin muuttaa asioita, ja että onko minulla edes voimia yrittää mitään.
En kai "saisi" valittaa ja nurista, kun onhan elämäni ollut viime aikoina varsin sosiaalista verrattuna viime kuukausiin keskimäärin. Olen tuosta sosiaalisuudesta ihan valtavan iloinen; on todella mukavaa tavata ihania ihmisiä. Olen saanut heiltä paljon iloa ja uutta ajateltavaa. Olen oikeasti kiitollinen.
Silti olen kurja ja valitan. Tämähän on oma elämäni ja jos en ole siihen tyytyväinen, niin kai se on ihan oikeutettua. Toivottavasti huomenna on parempi päivä.
En kai "saisi" valittaa ja nurista, kun onhan elämäni ollut viime aikoina varsin sosiaalista verrattuna viime kuukausiin keskimäärin. Olen tuosta sosiaalisuudesta ihan valtavan iloinen; on todella mukavaa tavata ihania ihmisiä. Olen saanut heiltä paljon iloa ja uutta ajateltavaa. Olen oikeasti kiitollinen.
Silti olen kurja ja valitan. Tämähän on oma elämäni ja jos en ole siihen tyytyväinen, niin kai se on ihan oikeutettua. Toivottavasti huomenna on parempi päivä.
Friday, September 14, 2007
Ajatuksia, joita ei pitäisi ajatella
Jos minulla on liikaa aikaa olla yksikseni, ajatukseni alkavat helposti kiertää ikävää kehää. Siihen kehään kuuluvia ajatuksia ovat yksinäisyyteni, masennukseni ja elämäntarkoitukseni. Loput voikin varmaan arvata.
Ehkä tämä on vain taas yksi niistä illoista, jolloin mietin ikäviä ajatuksia. Huomenna voi olla jo taas parempi päivä, tai sitten ei. Tuleehan näitä ja kokemukseni mukaan myös meneekin.
En vain taaskaan ymmärrä, mikä ihme elämäntarkoitukseni (jos sellaista siis on) oikein on. Elää tasaista arkea X vuotta ja kuolla pois? Kunpa en kaipaisi mitään lisää nykyiseen elämääni. Kunpa voisin olla tyytyväinen, tehdä töitä, harrastaa ja olla vain. Tai oikeastaan ihan sama: kunpa olisin ylipäätään tyytyväinen.
Ehkä tämä on vain taas yksi niistä illoista, jolloin mietin ikäviä ajatuksia. Huomenna voi olla jo taas parempi päivä, tai sitten ei. Tuleehan näitä ja kokemukseni mukaan myös meneekin.
En vain taaskaan ymmärrä, mikä ihme elämäntarkoitukseni (jos sellaista siis on) oikein on. Elää tasaista arkea X vuotta ja kuolla pois? Kunpa en kaipaisi mitään lisää nykyiseen elämääni. Kunpa voisin olla tyytyväinen, tehdä töitä, harrastaa ja olla vain. Tai oikeastaan ihan sama: kunpa olisin ylipäätään tyytyväinen.
Thursday, September 13, 2007
Jotain säpinää, kiitos!
Olen valtavan väsynyt olemaan ns. vahva. Mitä ihmeen vahvuutta se on, että istuu yksin kotona kuvitellen olevansa turvassa maailman pahuudelta, kun samalla on poissa siitä asiasta, jota kutsutaan elämiseksi?! Elämäni on ollut varsin tylsää jo pidemmän ajan. Vanhenen ja rumenen kotona sen sijaan, että viettäisin villiä sinkkuelämää "tuolla jossain".
No, totta puhuen en kaipaa mitään erityisen villiä elämää. Kaipaan kuitenkin jotain säpinää; uusien ihmisten tapaamista, ihastumista, kokemuksia, ihmeteltävää. Kaikkea sitä, mikä sopivasti pöyhisi pölyttynyttä ajatusmaailmaani ja töytäisisi minua vähän elämässäni eteenpäin. Olen kyllästynyt siihen, että mitään ei juuri tapahdu.
Samalla kuitenkin pelkään, että en osaa muuttaa mitään elämässäni. Tosiasiahan on kuitenkin se, että monet suunnilleen ikäiseni elävät "onnellisen autuutta" pikkulapsiperhevaihetta, jolloin aikaa ja voimia ei muulle elämälle juuri jää.
Täytyy tähän lopuksi tosiaan mainita, että jotain muutosta parempaan on elämässäni toki näkyvissä, kuten olen kirjoittanutkin. Kai tämäkin vuodatus tulee vain peloista, että nuo muutokset eivät olisi pysyviä.
No, totta puhuen en kaipaa mitään erityisen villiä elämää. Kaipaan kuitenkin jotain säpinää; uusien ihmisten tapaamista, ihastumista, kokemuksia, ihmeteltävää. Kaikkea sitä, mikä sopivasti pöyhisi pölyttynyttä ajatusmaailmaani ja töytäisisi minua vähän elämässäni eteenpäin. Olen kyllästynyt siihen, että mitään ei juuri tapahdu.
Samalla kuitenkin pelkään, että en osaa muuttaa mitään elämässäni. Tosiasiahan on kuitenkin se, että monet suunnilleen ikäiseni elävät "onnellisen autuutta" pikkulapsiperhevaihetta, jolloin aikaa ja voimia ei muulle elämälle juuri jää.
Täytyy tähän lopuksi tosiaan mainita, että jotain muutosta parempaan on elämässäni toki näkyvissä, kuten olen kirjoittanutkin. Kai tämäkin vuodatus tulee vain peloista, että nuo muutokset eivät olisi pysyviä.
Tuesday, September 11, 2007
Epärehellisyyttä
Täytyy tunnustaa, että olen ollut epärehellinen - itselleni. Olen hokenut viime kuukaudet, että en tarvitse parisuhdetta, en edes kaipaa sitä, pärjään loistavasti itsekseni ja yksin on parempikin, kun ei ole parisuhteen tuomia "ongelmia". Nyt olen alkanut kuitenkin miettiä, että onko ajatukseni olleet minun todellisia, rehellisiä toiveitani vai olenko vain valehdellut itselleni suojatakseni itseäni yksinolon tuomalta pahalta ololta?
Nyt tuntuu siltä, että olen valehdellut. Minun täytyy tunnustaa, että kaipaan parisuhdetta. Kaipaan kosketusta, toisen läheisyyttä, lämmintä syliä, johon käpertyä. Kaipaan toisen käden kosketusta hiuksissani ja katsetta, joka sulattaa sydämeni. Kaipaan keskusteluja, jotka saavat minut tuntemaan läheisyyttä toisen kanssa. Kaipaan yhteisiä nauruja ja itkuja. Kaipaan sitä, että voin sanoa jollekin päivän lopuksi "hyvää yötä" ja nukahtaa onnellinen hymy huulillani.
Tunnen itseni tosi heikoksi, koska kaipaan. Minunhan pitäisi olla vahva, itsenäinen, pärjäävä nainen. Toisaalta, eikö rehellisyys (itselleni ja toisille) ole sitä todellista vahvuutta ja valehtelu heikkoutta? Olen surullinen.
Nyt tuntuu siltä, että olen valehdellut. Minun täytyy tunnustaa, että kaipaan parisuhdetta. Kaipaan kosketusta, toisen läheisyyttä, lämmintä syliä, johon käpertyä. Kaipaan toisen käden kosketusta hiuksissani ja katsetta, joka sulattaa sydämeni. Kaipaan keskusteluja, jotka saavat minut tuntemaan läheisyyttä toisen kanssa. Kaipaan yhteisiä nauruja ja itkuja. Kaipaan sitä, että voin sanoa jollekin päivän lopuksi "hyvää yötä" ja nukahtaa onnellinen hymy huulillani.
Tunnen itseni tosi heikoksi, koska kaipaan. Minunhan pitäisi olla vahva, itsenäinen, pärjäävä nainen. Toisaalta, eikö rehellisyys (itselleni ja toisille) ole sitä todellista vahvuutta ja valehtelu heikkoutta? Olen surullinen.
Sunday, September 09, 2007
Muutoksen tarvetta
Olen miettinyt, että olen jo varsin pitkään miettinyt omia ongelmiani pääasiassa yksin. Jonkin verran olen toki keskustellut itselleni tärkeistä asioista toisten ihmisten kanssa, saanut kommentteja ja kuullut/lukenut erilaisia elämäntarinoita. Tähän asti tämä kaikki on ollut valtavan turvallista, ja olen voinut rauhassa koota itseäni pala palalta takaisin ehjemmäksi, mikä on ollut hyvä. Olen suojannut itseäni mahdolliselta pahuudelta hyvin; onhan kotini turvapaikkani.
Nyt olen alkanut kuitenkin miettiä, että ehkä minun pitäisi ottaa rohkeampia askelia. Ehkä minun pitäisi enemmän lähteä kotoa ja tavata ihmisiä (jos mahdollista). Tehdä jotain "vähemmän turvallista" normaalin arkeni lisäksi. En nimittäin koe, että tämä nykyinen tapani käsitellä asioitani vie minua eteenpäin enää parhaalla mahdollisella tavalla. Tarvitsen uusia tuulia, uusia tapahtumia, ajatuksia ja aktiviteetteja.
Minua vain väsyttää ja pelottaa kaikki uusi valtavasti. En tiedä, miten paljon pystyn ottamaan uutta vastaan juuri nyt, tai miten paljon pystyn etsimään uutta. Miten elämä voikin joskus tuntua näin vaikealta?
Nyt olen alkanut kuitenkin miettiä, että ehkä minun pitäisi ottaa rohkeampia askelia. Ehkä minun pitäisi enemmän lähteä kotoa ja tavata ihmisiä (jos mahdollista). Tehdä jotain "vähemmän turvallista" normaalin arkeni lisäksi. En nimittäin koe, että tämä nykyinen tapani käsitellä asioitani vie minua eteenpäin enää parhaalla mahdollisella tavalla. Tarvitsen uusia tuulia, uusia tapahtumia, ajatuksia ja aktiviteetteja.
Minua vain väsyttää ja pelottaa kaikki uusi valtavasti. En tiedä, miten paljon pystyn ottamaan uutta vastaan juuri nyt, tai miten paljon pystyn etsimään uutta. Miten elämä voikin joskus tuntua näin vaikealta?
Thursday, September 06, 2007
Muutoksen tuomia sopeutumisvaikeuksia?
Olen nyt viikolla saanut kiinni tuosta epämääräisestä olosta, joka minulla oli viikonloppuna. En aluksi pystynyt näkemään, mistä on kyse, mutta asiaa ajateltuani olen oivaltanut ainakin jotain. Minullehan on tapahtunut poikkeuksellisen paljon asioita tässä ihan viime aikoina!
Eihän siitä ole kauaakaan, kun valitin päivieni toistuvan samanlaisina. No, nyt olen saanut vaihtelua, mikä on ollut mukavaa. Samalla kuitenkin kaikki mukavakin tapahtunut tuntuu erilaiselta kuin aiempi tasainen arki ja samanlaisena toistuvat päivät. Se on ollut jotenkin raskasta kuitenkin. Se on saanut minut pohtimaan asioita enemmän, jännittämään ja stressaamaankin. Vaikka en koekaan pohtineeni tuota kaikkea uutta hereillä ollessani, jotenkin tuo kaikki tulee uniini, jotka ovat katkonaisia ja vilkkaita.
On jotenkin mielenkiintoista, miten uusia asioita on nyt sitten rynninyt samaan aikaan ihan kaikilla rintamilla; töissä, vapaa-ajalla ja ihmissuhteissa. Niin paljon kuin olen toivonutkin jotain uutta edes jollekin elämänalueelleni, niin tämä tuntuu jo melkein liiankin paljolta. Yllättävää, miten asiat voivatkin mennä. Toivottavasti jaksan sinnitellä tämän väsymyksen yli.
Olen toiveikas sen suhteen, että näistä uusista asioista edes jotkin ovat sellaisia, jotka jäävät piristämään päiviäni pidemmäksikin aikaa. Saas nähdä :)
Eihän siitä ole kauaakaan, kun valitin päivieni toistuvan samanlaisina. No, nyt olen saanut vaihtelua, mikä on ollut mukavaa. Samalla kuitenkin kaikki mukavakin tapahtunut tuntuu erilaiselta kuin aiempi tasainen arki ja samanlaisena toistuvat päivät. Se on ollut jotenkin raskasta kuitenkin. Se on saanut minut pohtimaan asioita enemmän, jännittämään ja stressaamaankin. Vaikka en koekaan pohtineeni tuota kaikkea uutta hereillä ollessani, jotenkin tuo kaikki tulee uniini, jotka ovat katkonaisia ja vilkkaita.
On jotenkin mielenkiintoista, miten uusia asioita on nyt sitten rynninyt samaan aikaan ihan kaikilla rintamilla; töissä, vapaa-ajalla ja ihmissuhteissa. Niin paljon kuin olen toivonutkin jotain uutta edes jollekin elämänalueelleni, niin tämä tuntuu jo melkein liiankin paljolta. Yllättävää, miten asiat voivatkin mennä. Toivottavasti jaksan sinnitellä tämän väsymyksen yli.
Olen toiveikas sen suhteen, että näistä uusista asioista edes jotkin ovat sellaisia, jotka jäävät piristämään päiviäni pidemmäksikin aikaa. Saas nähdä :)
Sunday, September 02, 2007
Väsynyttä pientä ahdistusta
Onkohan jotain pyrkimässä pintaan, kun ahdistaa pikkaisen? En osaa ihan täysin määritellä syytä ololleni. Toki minulla on pari pientä murhetta, mutta silti tuntuu kuin jotain käsiteltävääkin olisi. No, se mitä tuleekin pitää käsitellä. Ei siinä mitään.
Ilahduttaa kyllä se, että viikonloppu on mennyt ihan kivasti. Unohdin tehdä jotain kotitöitä, mutta se on oikeastaan vain positiivista. Olen nimittäin tehnyt pelkästään asioita, joista olen nauttinut. Tuleva työviikko tuntuu ajatuksenakin uuvuttavalta, mutta tällaisen viikonlopun jälkeen jaksaa suhtautua siihenkin vähän kevyemmin.
On kyllä ristiriitainen olo; ahdistusta, toivoa, surua, iloa.... En saa olostani kiinni. Toivottavasti uni auttaa.
Ilahduttaa kyllä se, että viikonloppu on mennyt ihan kivasti. Unohdin tehdä jotain kotitöitä, mutta se on oikeastaan vain positiivista. Olen nimittäin tehnyt pelkästään asioita, joista olen nauttinut. Tuleva työviikko tuntuu ajatuksenakin uuvuttavalta, mutta tällaisen viikonlopun jälkeen jaksaa suhtautua siihenkin vähän kevyemmin.
On kyllä ristiriitainen olo; ahdistusta, toivoa, surua, iloa.... En saa olostani kiinni. Toivottavasti uni auttaa.
Harmaata ulkona.. ja sisälläkin?
Vettä sataa ja on hämärää. Kesä muuttui syksyksi niin nopeasti, että sopeutuminen on ollut vaikeaa; enää en todellakaan valita tukalasta kuumuudesta, vaan viileydestä, kosteudesta ja hämäryydestä.
Olen huomannut rakentaneeni melkoisen suojamuurin ympärilleni. En päästä ihmisiä satuttamaan itseäni, vaan minun ja ympäröivän maailman välillä on kuilu. Elän elämääni, mutta en ole osa ympäröivää todellisuutta. Suoritan arkea kuten mallikansalaisen kuuluukin, ulospäin elämäni näyttää ihan hyvältäkin, mutta elämiseltä tämä ei tunnu. Elämäni on harmaata ilman sävyjä, ilman värejä ja vivahteita. Kauneus on kadonnut, jäljellä on vain harmaa tiiliseinä.
En pidä tästä. Minua ahdistaa tämä arjen tasapaksuus, yksinäisyys ja ilojen vähyys. Kaipaan tunteita; kaipaan sitä, että voin tuntea iloa, surua, jännitystä, ihastusta, onnea, riemua... Kaipaan pakahduttavaa tunnetta, joka ottaisi minut syleilyynsä ja saisi minut hetkeksi unohtamaan arkeni.
Jotain on ilmeisesti kuitenkin menossa parempaan suuntaan, koska jossain määrin elämäni harmaus on nykyään vähemmän harmaata. Olen alkanut tuntea enemmän, olen saanut todisteita itselleni siitä, että minulla on tunteita, laidasta laitaan. Olen miettinyt, että mikä on tuonut tämän muutoksen.. ja ehkä yhtä yksittäistä syytä on vaikeaa sanoa. Se on kuitenkin selvää, että kyllästymiseni elämäni harmauteen on saanut minut vähentämään tunteideni kontrolloimista ja suojamuurini vartioimista, ja sen sijaan olen antanut tunteiden tulla ja mennä vapaammin, varsinkin surun, vihan ja katkeruuden. Olen luottanut siihen, että vähempikin määrä suojamuuria riittää; kyllä minä osaan jo joillain muillakin keinoilla suojata itseäni.
Kaipaan enemmän sosiaalista elämää, joka ehkä toisi mukanaan lisää positiivisia tunteita. Ehkä siihen on mahdollisuus tulevaisuudessa; yritän luottaa siihen, että kuljen edelleen elämässäni oikeaan suuntaan, oikeat asiat tulevat elämään oikeaan aikaan. Ei kaikkea voi saavuttaa kerralla, mutta jos nyt askel kerrallaan saavuttaa pienen pieniä asioita, niin jonain päivänä onkin saavuttanut jo aika paljon. Se on enemmän kuin jos ei saavuttaisi yhtään mitään.
Olen huomannut rakentaneeni melkoisen suojamuurin ympärilleni. En päästä ihmisiä satuttamaan itseäni, vaan minun ja ympäröivän maailman välillä on kuilu. Elän elämääni, mutta en ole osa ympäröivää todellisuutta. Suoritan arkea kuten mallikansalaisen kuuluukin, ulospäin elämäni näyttää ihan hyvältäkin, mutta elämiseltä tämä ei tunnu. Elämäni on harmaata ilman sävyjä, ilman värejä ja vivahteita. Kauneus on kadonnut, jäljellä on vain harmaa tiiliseinä.
En pidä tästä. Minua ahdistaa tämä arjen tasapaksuus, yksinäisyys ja ilojen vähyys. Kaipaan tunteita; kaipaan sitä, että voin tuntea iloa, surua, jännitystä, ihastusta, onnea, riemua... Kaipaan pakahduttavaa tunnetta, joka ottaisi minut syleilyynsä ja saisi minut hetkeksi unohtamaan arkeni.
Jotain on ilmeisesti kuitenkin menossa parempaan suuntaan, koska jossain määrin elämäni harmaus on nykyään vähemmän harmaata. Olen alkanut tuntea enemmän, olen saanut todisteita itselleni siitä, että minulla on tunteita, laidasta laitaan. Olen miettinyt, että mikä on tuonut tämän muutoksen.. ja ehkä yhtä yksittäistä syytä on vaikeaa sanoa. Se on kuitenkin selvää, että kyllästymiseni elämäni harmauteen on saanut minut vähentämään tunteideni kontrolloimista ja suojamuurini vartioimista, ja sen sijaan olen antanut tunteiden tulla ja mennä vapaammin, varsinkin surun, vihan ja katkeruuden. Olen luottanut siihen, että vähempikin määrä suojamuuria riittää; kyllä minä osaan jo joillain muillakin keinoilla suojata itseäni.
Kaipaan enemmän sosiaalista elämää, joka ehkä toisi mukanaan lisää positiivisia tunteita. Ehkä siihen on mahdollisuus tulevaisuudessa; yritän luottaa siihen, että kuljen edelleen elämässäni oikeaan suuntaan, oikeat asiat tulevat elämään oikeaan aikaan. Ei kaikkea voi saavuttaa kerralla, mutta jos nyt askel kerrallaan saavuttaa pienen pieniä asioita, niin jonain päivänä onkin saavuttanut jo aika paljon. Se on enemmän kuin jos ei saavuttaisi yhtään mitään.
Saturday, September 01, 2007
Sähköpostien siivoamista
On aina yhtä kurjaa herätä aamulla järjettömän aikaisin - ja silti väsyneenä. Erityisen ikävää tuo on viikonloppuisin. Heräsin tänään siis joskus viiden jälkeen. Oli valoisaa ja ajatukseni singahtivat hereille liian nopeasti. Nukahtamisesta ei ollut enää toivoakaan, joten nousin ylös. Taas kerran toivon, että kunpa saisin nukuttua ENSI yönä.
Siivosin eilen erästä sähköpostilaatikkoani. Monenlaisia sähköposteja tuli vastaan, enimmäkseen merkityksettömiä, mutta jotkut postit pistivät silmään. Jo otsikon näkeminen toi mieleen kipua menneisyydestä. En toimi aina mielestäni ihan järkevästi, joten tälläkin kertaa kidutin itseäni vielä lisää lueskelemalla noita satuttavia viestejä. Mietin, että onko itseään hyvä muistuttaa joistain menneisyydessä tapahtuneista kipeistä asioista vai onko moisen tuskan lietsominen vain silkaa tyhmyyttä? En oikein tiedä, ehkä se on kumpaakin.
Joitakin ikäviä viestejä en poistanut. Minusta on niin hämmästyttävää lukea sellaisia syytöksiä, joissa minua syytetään jostain, mitä en ole tehnyt. Minusta tehdään myös syyllinen toisen ihmisen ongelmiin, vaikka olen ollut "vain" ystävä; kuunnellut toisen iloja ja suruja, vaikka omatkin murheet ovat painaneet hartioitani. Yrittänyt kömpelösti tukea, kun toinen ei ole nähnyt elämässä mitään hyvää. Myös toisen lähettämät parin rivin toiveet siitä, että toivottavasti kuolisin, ovat jotain käsittämätöntä. Missä tilanteessa voisi toivoa toisen, monivuotisen ystävän kuolemaa? Tai ihan kenen tahansa kuolemaa? Aivan kuin olisin tehnyt jotain hirvittävää... Hirvittävin rikokseni taisi lähinnä olla se, kun en suostunut laastariksi toisen erotuskaan.
Siispä säästin viestit. En sen vuoksi, että tahtoisin käyttää niitä hyväkseni toista vastaan joskus, vaan ihan vain muistuttaakseni itseäni, millaisia kummallisia asioita ihmissuhteissa voi tapahtua. Muistutukseksi myös siitä, että vaikka itse tahtoisi kaikkea hyvää, sanoisi paljon hyvää, olisi rehellinen ja luottavainen, toinen ei silti välttämättä ole tyytyväinen, koska ei saa haluamaansa. Toiselle ei riitä hyvä tahto ja keskustelemalla asioiden käsittely. On tilanteita, joita ei saa ratkottua mitenkään, koska toinen ei sitä halua. Tuo on hyvä muistaa.
Siivosin eilen erästä sähköpostilaatikkoani. Monenlaisia sähköposteja tuli vastaan, enimmäkseen merkityksettömiä, mutta jotkut postit pistivät silmään. Jo otsikon näkeminen toi mieleen kipua menneisyydestä. En toimi aina mielestäni ihan järkevästi, joten tälläkin kertaa kidutin itseäni vielä lisää lueskelemalla noita satuttavia viestejä. Mietin, että onko itseään hyvä muistuttaa joistain menneisyydessä tapahtuneista kipeistä asioista vai onko moisen tuskan lietsominen vain silkaa tyhmyyttä? En oikein tiedä, ehkä se on kumpaakin.
Joitakin ikäviä viestejä en poistanut. Minusta on niin hämmästyttävää lukea sellaisia syytöksiä, joissa minua syytetään jostain, mitä en ole tehnyt. Minusta tehdään myös syyllinen toisen ihmisen ongelmiin, vaikka olen ollut "vain" ystävä; kuunnellut toisen iloja ja suruja, vaikka omatkin murheet ovat painaneet hartioitani. Yrittänyt kömpelösti tukea, kun toinen ei ole nähnyt elämässä mitään hyvää. Myös toisen lähettämät parin rivin toiveet siitä, että toivottavasti kuolisin, ovat jotain käsittämätöntä. Missä tilanteessa voisi toivoa toisen, monivuotisen ystävän kuolemaa? Tai ihan kenen tahansa kuolemaa? Aivan kuin olisin tehnyt jotain hirvittävää... Hirvittävin rikokseni taisi lähinnä olla se, kun en suostunut laastariksi toisen erotuskaan.
Siispä säästin viestit. En sen vuoksi, että tahtoisin käyttää niitä hyväkseni toista vastaan joskus, vaan ihan vain muistuttaakseni itseäni, millaisia kummallisia asioita ihmissuhteissa voi tapahtua. Muistutukseksi myös siitä, että vaikka itse tahtoisi kaikkea hyvää, sanoisi paljon hyvää, olisi rehellinen ja luottavainen, toinen ei silti välttämättä ole tyytyväinen, koska ei saa haluamaansa. Toiselle ei riitä hyvä tahto ja keskustelemalla asioiden käsittely. On tilanteita, joita ei saa ratkottua mitenkään, koska toinen ei sitä halua. Tuo on hyvä muistaa.
Subscribe to:
Posts (Atom)