Yksinäisyyttä on monenlaista. Toiset kokevat sitä parisuhteestaan, perheestään, suvustaan tai ystäväpiiristä huolimatta. Yhteistä kaikille kuitenkin on, että yksinäisyys satuttaa; se on pieni sisuksissa oleva möykky, jota kuljetetaan kaikkialle mukaan. Se möykky pistää miettimään, että miksi minulla on se pieni vika, joka erottaa minut ympäröivistä ihmisistä. Yksinäisyys on kuin tauti, jota ei haluta tunnustaa, se on kuin sairaus, särö ihmisen sosiaalisessa puolessa.
Joku voi haluta olla yksin, mutta useimmiten olotilaa ei haluta. Toiset ovat alttiita sille koko ikänsä, toisilla se on ehkä välivaihe kahden elämäntilanteen välillä. Se on kuitenkin tila, jota on varsin vaikeaa muuttaa, koska ei ystäviä voi ostaa kaupasta. Ystäviä saadaan - jos hyvin käy. Joskus ystävää ei ole eikä tule, vaikka kuinka yrittäisi.
En tiedä, miten yksinäiset jaksavat elää taakkansa kanssa. Luulin, että minulla oli ystäviä, mutta ei niitä ollutkaan. Nyt opettelen pienen pienin lapsenaskelin elämistä yksinäisenä ja toivon, että selviän. En enää oikeastaan yritä löytää ystäviä, koska ei se ole yrittämisen asia: ystävään törmää sattumalta, jos törmää.
Opettelen siihen, että ei ole ketään, jolle kertoa pienistä arkisista asioita. En voi kertoa suuristakaan huolista, vaan ne ovat vain minun. Opettelen vahvistamaan itseäni, vaikka asioiden sisällä pitäminen rikkoo minua koko ajan. Yritän löytää elämälleni yksinäisenä tarkoituksen, vaikka se vaikealta usein tuntuukin. Yritän pitää silmät auki elämän kauneudelle, vaikka ei olekaan ketään kenen kanssa jakaa se.
Taidan olla kohdannut vaikeimman yksinäisyyden muodon (kertokaa, jos olen väärässä): olen täysin yksin. Tunnen vanhempani, jotka asuvat kaukana. Yksi tuttavaperhe asuu kaukana. Siinä on todellisuuteni. Työpaikkakunnallani ei asu ketään, kenen kanssa voisin olla ja kenelle voisin jutella. On vain minä. On jaksettava tämä elämä.
2 comments:
Hei,
eksyin blogiisi töitten lomassa. Ajatuksesi ovat tuttuja ja tekstisi koskettaa, siksi päätin aloittaa lukemisen alusta asti.
Yksinäinen voi olla myös parisuhteessa ja vaikka olisikin tuttuja samalla paikkakunnalla, näin on käynyt minulle. Kun en itse enää halunnut/jaksanut olla aina alotteentekijä ja pitää huolta ystävyyssuhteista, ne jäivät. Nyt vain mietityttää, että onko minulla koskaan oikeita ystäviä ollutkaan. Perheeni on samalla paikkakunnalla, mutta ainoastaan äitini pitää minuun yhteyttä. Isäni on kadonnut elämästäni jo vuosia sitten ja veljeni perheineen ei pidä yhteyttä.
Olen seurustellut n. 6 vuotta, mutta mies on kai sitoutumiskammoinen ja näemme vain viikonloppuisin ja silloin tällöin viikolla, joten tuntuu, että ihan kaikkea en hänenkään kanssaan pysty jakamaan. Eikä seurustelukumppani tai aviomies mielestäni voikaan korvata ystävää, kyllä asioista pitää saada puhua muidenkin kanssa.
Jatkan lukemista, blogisi löytyminen oli minulle suuri ilon aihe!
Kiitos kommentistasi :) Mukava kuulla, että joku saa jotain irti näistä jorinoistani :)
On se kyllä totta, että vaikka elämässä olisi vanhemmat, puoliso ja ehkä sisäruksiakin, niin kyllä ne ystävät ovat myös iso osa elämää. Ystävien kanssa voi jakaa ajatuksia, sen sijaan, että on ajatustensa kanssa ihan yksin. Se on tärkeää :)
Post a Comment