Eilen minulla oli tosiaan pienimuotoinen romahdus. Tunsin sen hiipivän jo päivän aikana, mutta en kyennyt estämään ajatusten vyöryvää voimaa, niinpä kävin läpi melkoisen ajatusmyrskyn illan aikana. Illalla olin tosi väsynyt, kun ryömin sänkyyn, mutta sain nukuttua ihan hyvin, minkä vuoksi oloni on nyt ihan kohtalainen.
Olen lukenut masennuksesta jonkin verran sen jälkeen, kun tajusin saaneeni tämän vaivan. Eräs asia, jota olen ihmetellyt suuresti, on se, että masennus olisi pahimmillaan aamuisin ja helpottaa päivän mittaan. Minulla se on juuri päinvastoin. Olen aina pitänyt rauhallisista aamuista ja auringonnousuista. Mieleni on tyyni ja asiat näyttävät aika valoisilta. Monesti olen aika toiveikaskin tulevan suhteen. Uusi aamu tuntuu uudelta alulta.
Päivän mittaan ajatusten ikävä vellominen pääni sisällä alkaa ja pahimmillaan se on illalla. Tunteet ja ajatukset kasaantuvat päivän mittaan sen myötä, kun näen, että tämäkin päivä on vain eilisen toistoa ja en kykene muuttamaan asioiden kulkua tiettyyn, hyvinvointiani heikentävään suuntaan. Näen, että elämäni ei näillä voimilla ja taidoilla muutu. Näen, että tulevaisuus on tätä samaa, eli ei elämisen arvoista elämää.
Nyt on kuitenkin vielä lauantai alkamassa, joten en halua sen enempää miettiä ikäviä ajatuksia. Vielä tuntuu siltä, että voisin syödä jotain hyvää ja lähteä kaupungille kävelemään auringonpaisteeseen. Ehkä istahdan johonkin syömään jäätelöä ja katselemaan ihmisten kulkemista. Ehkä jopa jaksan hymyillä pikkaisen?!
No comments:
Post a Comment