Luottamus

Toiseen ihmiseen luottaminen sisältää aina riskejä. Ei ole todellakaan mitään takuita siitä, että toinen olisi tästä eteenpäin aina luotetettava. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat, vaikka ihmisen perusluonne ei muuttuisikaan. Olen ajatellut, että ehkä luotettavuus on eräs perusluonteen osasista; toiset ihmiset vain ovat luotettavampia kuin toiset. Ehkä se näin onkin, mutta silti epäilen, että luotettavinkaan ihminen ei ole täysin luotettava. Olemmehan kuitenkin inhimillisiä olentoja varsin inhimillisine heikkouksinemme.

Olen pitänyt itseäni aina varsin luotettavana, enkä ihan väärässä ole edes ollut. Toki minäkin olen "testaillut" tyhmyyksissäni rajojani, mutta olen niistä toivottavasti oppini ottanut ja nyt voin jatkaa olemalla niin luotettava kuin omalla kapasiteetillani se on mahdollista. Minulle on tärkeää olla luotettava lähimmille ihmisilleni. Kamalan kovaääninen omatuntoni ei antaisi minulle rauhaa, jos pettäisin minulle rakkaan ihmisen luottamuksen.

En vain ymmärrä sitä, miten toiseen ihmisen luottaminen on ylipäätään mahdollista. Sehän on tosi vaarallista! Luottaessa toiseen asettaa kuitenkin itsensä alttiiksi, heikoksikin, jolloin toinen voi sohaista siihen kaikkein kipeimpään paikkaan ihan ajattelemattomuuttaankin, puhumattakaan tahallisesta ilkeydestä. Pahimmassa tapauksessa toinen voi jopa käyttää hyväkseen toisen heikkouksia saavuttaakseen itselleen jotain.

Minun on vaikea luottaa. Tiedän, että minun pitäisi pystyä, uskaltaa ottaa riski, jotta voisin saavuttaakin jotain elämässäni. Jos tarvon vain tuttuja polkuja, en ehkä koskaan löydä esim. uusia ihmisiä elämääni. Pelkään vain niin kovasti sitä, että minuun sattuu. Pelkään, että saan vain paskaa niskaani. Pelkään, että minua ei arvosteta. Pelkään, että minulla leikitään. Pelkään, että minut hylätään. Pelkään toista ihmistä, läheisyyttä, avautumista, luottamista toisen hyviin aikeisiin. Pelkään asettaa itseni alttiiksi.

Haluan uskaltaa, mutta miten pystyn siihen? Miten voisin kovettaa itseäni siten, että mahdollinen luottamuksen pettäminen ei viiltäisi sisuksiani auki ja veisi vähää luottamustani toisiin ihmisiin lopullisesti? Vai onko tuo kovettaminen edes tarpeen vai pitääkö tuollaiset takaiskut vain kestää elämään kuuluvani asiana?