Mitäpä liikkuu mielessä, kun tulpaksi jää...

Juoksemisesta tuli mieleeni, että osallistuin monta vuotta sitten erääseen juoksutapahtumaan. Tapahtuma oli siten rento, että siellä sai ihan kävelläkin, sauvojen kanssa tai ilman. Juuri silloin en ollut juossut pitkään aikaan, joten tuollainen sopi minulle. Juoksemaan lähdön koittaessa ihmisten piti asettua siten, että juoksijat lähtevät ensin ja kävelijät heidän perässään. Pohdiskelin tovin, että mitähän tekisin: tiesin, että en jaksa juosta koko matkaa. Arvelin kuitenkin juoksevani niin pitkään alussa, että voisin asettua joukon alkupäähän.

Sitten ryntäsimme matkaan. Ensimmäisen mutkan jälkeen koitti kuitenkin yllätys: osa alkupään "juoksijoista" olikin kävelijöitä, jotka halusivat vain päästä ensin matkaan ja kun lähtösuora oli ohi, päättivät pistää tallustellen. Heillä näytti olevan oikein mukavaa siinä seurustellessaan kavereidensa kanssa koko kulkuväylän leveydellä, niin mukavaa, että takanatulijat eivät paljon kiinnostaneet. Eli kävelyksihän se meni sitten koko porukalla, kun nämä "juoksijat" tukkivat koko väylän.

Siitä alkoikin sitten haastavin vaihe: näiden välinpitämättömien tallustelijoiden ohittelu! Ohittaminen oli oikeastaan mahdollista joko välistä pujotellen tai ojan puolelta koukaten. Arvelisin, että itseltäni meni 1-2 kilometriä siihen, että pääsin tulpan ohi - edellänihän oli kuitenkin joukko juoksijoitakin, jotka kukin vuorollaan pujotteli tulpan ohitse. Ohitettuani pystyin juoksemaan, vaikka osa matkasta meni toki kävelyksi, kun ei kuntonikaan sallinut koko matkan juoksua.

En yhtään kyllä ymmärrä tuollaisia ihmisiä, jotka eivät kykene huomioimaan muita ihmisiä tilanteessa, jossa on selkeät säännöt. Miten voi olla niin typerä ja ilkeä, että menee jonon etupäähän satojen ihmisten tulpaksi ja sitten vain iloisesti rupattelee kaverin kanssa vilkaisematta taakse, saati että älyäisi väistää? En kykene ymmärtämään... Kyllähän tyhmä saa olla, mutta ei sentään ihan idiootti. Niin.