Arvottomuutta ja epäonnistumista

Viime päivät ovat olleet raskaita. Mieli on kuin tunkkainen tukos, josta ei saa otetta. Luulen, että en osaa kirjoittaa ajatuksistani ja tunteistani, vaikka luultavasti kirjoittaminen tekisi hyvää. En puhu kenellekään tämänhetkisistä mietteistäni. En toisaalta kyllä tiedä, mitä mietteeni ovat.

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, päivät soljuvat tasaiseen tahtiin. Välillä saan jotain tehtyä, välillä en. En tiedä, mihin tarttua tai suunnata. Kaikessa on tuhruinen harmaan sävy. Ei ole hyvä olla.

Kun on aikaa, mieli alkaa kehitellä ikäviä ajatuksia. Välillä mielessäni itää ajatus pieleen menneestä elämästä ja vääristä valinnoista. Siinä on sellainen siemen, josta voi saada sopivissa olosuhteissa kasvamaan muhkean puun, joka täyttää koko mielen. Tunnen tunteita turhuudesta ja arvottomuudesta. Toisaalta mietin, että kaikki me ihmiset olemme yhtä arvottomia. Maapallo taitaisi pärjätä paremmin ilman meitä. Liian monella esillä olevalla ihmisellä on suuri, haitallinen valta kaikkea elollista kohtaan ja heitä kuvitellaan arvokkaiksi. Toisaalta liian moni pienestä rakentava ja ympärillensä rakkautta hehkuva pieni ihminen tungetaan arvottomuuden muottiin. Tässä maailmassa hyvää ei ole jaossa tasaisesti eikä varsinkaan ansion mukaan. Moni haitallinen saa aivan liikaa ja liian moni hyvä saa liian vähän tai ei lainkaan.

Näitä mietin, kun tunnen itseni arvottomaksi ja epäonnistuneeksi. Jos tuo tyyppi on, olen minäkin.

Olen taatusti epäonnistunut monessa asiassa, mutta mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Tässä kovenevassa yhteiskunnassa taidamme olla suuntaamassa kapenevien vaihtoehtojen suuntaan. Jos ei ole vaihtoehtoja, voi olla siinä, missä sattuu olemaan. Se voi kyllä olla kurjaa, mutta kyllä se jotain (synkeää) rauhaa voi tarjota, jos on pakko pysyä paikallaan verrattuna erilaisissa vaihtoehdoissa harhailevaan, levottomaan mieleen. Minä kai tasapainoilen tuossa välissä. Kuvittelen vaihtoehtoja ja yritän kuvitella, että niitä ei ole.

Oikeasti on kyllä kurjaa pohtia, tekisinkö tuota vai tätä ja todeta, että ei osaa valita. On ikävää, kun en koe voivani puhua kenellekään siitä, että en oikeastaan voi kovin hyvin, tunnen katkeruutta ja tyhjyyttä. Tavoitteet ja suunta ovat hukassa. Toisaalta minulla on moni perusasia ihan hyvin ja olisi hyvä muistutella itseään niistä. Miten voisi muistaa ne hyvät asiat, kun mieli harhailee puutteisiin ja luopumisiin?

Taidan kärsiä toivon puutteesta. En näe tulevassa toivoa. En ole aiemmin ajatellut, miten tärkeää olisi ylläpitää toivoa, jotta elämän myrskyssä jaksaa. Minä en tällä hetkellä tiedä, mistä ammentaisin toivoni, siksi kai olen sen menettänyt. Ja kun toivoa ei ole, on vain toivotonta näköalattomuutta.

Aurinko paistaa. Lähden lenkille. Hengästymisessä, kropan työskentelyssä on jotain lohdullista, juurruttavaa ja kannattelevaa. Se antaa hetken tauon kurjasta olosta. Ruskalehdet ovat kauniita, luonto tarjoaa lohdullisia näkymiä. Liikunta luonnossa on terapiaa.