Ennen kuin aloitan valituksen, on pakko todeta: olen kiitollinen työpaikasta ja säännöllisestä palkasta.
Työviikon alkaessa maanantaina olen toiveikas. Ehkä tällä viikolla töissä alkaa sujua, ehkä! Se on mahdollista! Puuhastelen työjuttujen parissa (tai en) ja lähden kotiin. Ilta menee harrastuksissa. Tiistaina mieli on vielä melko pirteä ja puuhastelen taas (tai en) työjuttujen parissa ja lähden kotiin. Ilta on kiva. Keskiviikko menee samoissa merkeissä kuin maanantai ja tiistai ja sen seurauksena iltapäivällä alkaa ahdistus ja ärtymys nousta. Mikään ei taaskaan muutu! Miksi en taaskaan saa apua?!
Torstaina ärtymys saa uudet mittasuhteet. Samoin perjantaina. Alan olla jo suorastaan raivoissani siitä, miten asiat töissä menevät. Syytän ensisijaisesti itseäni (tyhmäksi), mutta myös muita, jotka ovat osallistuneet siihen, että oma osani pyörässä on vinksahtanut. Pidän ärtymyksen ja suunnattoman pettymyksen sisälläni ja nielen itkua. Yritän sinnitellä ja kun vihdoin perjantaina pääsen kotiin, itken ja puran kiukkuani.
Lauantaina olen väsynyt kaikesta viikon tunnelatauksesta. Lepäilen ja puuhastelen pieniä. Sunnuntaina on elpyneempi olo, melkein normaali ja toiveikkuus seuraavan viikon suhteen alkaa taas nousta.
Tulee maanantai... ja sama kuvio jatkuu.
On kammottavaa pidätellä niin paljon tunteita sisällä kuin mitä olen viime viikkoina joutunut pidättelemään. En voi töissä näyttää sitä, miltä minusta tilanteeni epämääräisyys tuntuu. Minun täytyy vain hymyillä ja tehdä parhaani töiden suhteen, jotta olisin edes jotenkin hyödyksi palkkani eteen. Alan ymmärtää, että töissä tilanne ei tuosta luultavasti muutu. Minun pitää vain jotenkin kyetä nielemään pettymykseni, vaikka se vie voimia todella paljon. Harmittaa, kun ei ole mitään odotettavaa, töissä on kurjaa ja töiden päättymisen jälkeen on melko varmasti tiedossa pitkä työttömyys, joka sekin on kammottavaa.
Kurjaa on myös etsiä kultareunusta pilvestä päivästä toiseen. En jaksaisi olla vain positiivinen, uskoa tilanteen kohenemiseen ja tuntea kiitollisuutta, kun sisältä kumpuaa myös toisenlaisia tunteita. Alan ehkä uskoa, että minusta ei ole työelämään, ja vaikka johonkin tehtävään olisikin, en voi saada sellaista työtä.
4 comments:
Kuulostaa ikävältä :( Työ on iso yleensä melko iso osa elämää, ja jos se kuluu raskaissa fiiliksissä, niin ei hyvä :( Jaksa uskoa, että sinulle löytyy just sun duuni <3
Niin, on ikävää, kun työ on niin iso asia (haluaa sen olevan sitä tai ei). Nyt on vielä tilanne, että ei ole oikein mitään muuta asiaa "meneillään", joka veisi ajatuksia pois työmöröstä. No, pitää yrittää silti tehdä parhaansa ja olla toiveikas, vaikka toisenlaisia fiiliksiä onkin turhan usein. Kiitos sinulle <3 Ihanaa viikon jatkoa!
Nyt en osaa sanoa mitään lohdullista, mutta jaan tuskasi. Määräaikaisissa töissä on se hyvä puoli, että loppuvat joskus, vaikka ei se työttömyyskään ja uuden työn etsiminen helppoa ole. Toivottavasti sinulla on joku jolle saat joskus purkaa tuntojasi ja jakaa kokemuksia.
Levollista viikonloppua!
Kirjoittamasi on lohdullista :) Tosin toki toivoisin, että sinun ei tarvitsisi jakaa tuskaa, vaan kokisit työsi enimmäkseen mukavana ja ei-liian-rasittavana. En ole kyllä riittävästi puhunut näistä työhön liittyvistä tuntemuksistani ja luulenkin, että jos voisin päästä niistä puhumaan enemmän (myös töissä), niin se auttaisi näihin solmuihin. Määräaikaisten työsuhteiden hyvä puoli on tosiaan tuo, että ne loppuvat joskus. Toisaalta paikka, jossa olen töissä, palkkaa paljon ihan vakituisiakin, joten jos minulla työt loppuvat ja monella muulla jatkuvat, niin on sekin henkisesti rankkaa. Miten sen huonommuuden tunteen sitten taas jaksaa. No, se on sitten sen ajan murhe. Nyt yritän vielä sinnikkäästi parhaani töissä ja löytää jotain ratkaisua. Hyvää viikonloppua! :)
Post a Comment