Hypähdys talvesta kevääseen on ollut nopea. Välillä on ollut jopa kesäisiä hetkiä, ainakin lämpötilojen suhteen. Pää ei ole oikein pysynyt nopeassa tahdissa mukana, mutta muuten kirkastuminen ja lämpeneminen on tuntunut enimmäkseen mukavalta.
Monet iloitsevat talven loppumisesta, mutta minä tunnen myös haikeutta. Lopputalvi oli ihana, nautin lumesta, pakkasesta ja auringosta. Nautin hiihtämisestä, jota sai tänä talvena harrastaa jo jonkin verran.
Yhdellä viimeisistä hiihtolenkeistäni havaitsin jotain hyvää ja liikuttavaa. Hiihtämässä olivat myös isä ja poika, joihin kiinnitin huomioni. Monelle tulee isästä ja pojasta tietynlainen mielikuva, mutta tässä tapauksessa todellisuus oli toisenlainen. Isä oli jo kumarainen ikäihminen ja poika keski-ikäinen mies. Isä käveli hitaasti ladulle poika perässään ja molemmat lähtivät hiihtämään verkkaista tahtia. En huomannut heidän keskustelevan. Parin kilometrin lenkki riitti heille ja minä jatkoin pidemmälle.
Minusta tuossa tiivistyy jotain oleellista hyvyydestä ja siitä, mitä elämän pitäisi olla. Pitäisi olla enemmän läsnäoloa ja välittämistä. Huolehtimista, hyväksymistä ja yhteistä olemista ilman suorittamisen paineita.
Minä kävin pääsiäisenä tapaamassa omia läheisiäni ja se oli mukavaa. Sen jälkeen elämä onkin taas asettunut 'työ ja töiden ulkopuolinen aika' -tilaan. Vaikka joka päivä ei olekaan niin innostava, osaan olla kiitollinen siitä, että töitä on.
2 comments:
Olipa hienosti huomioitu. Usein tulee kyllä katsottua ympärillään olevia ihmisiä, mutta silti ei näe mitään. Ajatukset ovat jossain muualla. Totta myös, että enemmän voisi olla rauhallista läsnäoloa läheisten kanssa, ilman sitä iänikuista suorittamista.
Kyllä itsekin aika silmät kiinni kuljen arjessani, ajatuksiini keskittyneenä. Kaikkea en haluaisi edes huomata, mutta kyllä tuollaisia pieniä hyviä hetkiä mielellään havainnoisi useamminkin. Rauhallisuutta kyllä kaipaisi useamminkin elämään. Ei elämässä tarvitsisi niin paljon hötkyillä :)
Post a Comment