Ihmissuhteen kuoliaaksi vaikeneminen

Varmaan yksi yleisimmistä tavoista tappaa ihmissuhde on vaieta se kuoliaaksi. Toisin sanoen sulkea toinen kokonaan pois omasta elämästä ja jättää reagoimatta toisen yhteydenottoihin. Minusta näyttää siltä, että yhdelle kaverisuhteelleni on käynyt näin varmaan jo jokin aika sitten, toinen on sulkenut minut ulos elämästään. (Tämä liittyy siis eiliseen kirjoitukseeni.)

En tiedä oikein, mitä ajattelisin. Toisaaltahan tällainen on se helpoin tie: ei tarvitse käsitellä vaikeita asioita, voi lakaista ongelmat maton alle ja jatkaa elämäänsä siitä, mihin se jäikin. Asia on käsitelty ainakin päällisinpuolin eikä sitä "kannata" sen enempää miettiä.

Toisaalta en oikein osaa arvostaa sitä, että yhteydenottoihin jätetään vain kylmästi reagoimatta. Välinpitämättömyys on koleaa ja inhottavaa, vaikka se olisikin helppoa. Ei olisi iso vaiva laittaa takaisin viestiä, että kiitos ja hyvästi, minulle riitti, mutta sitäkään ei haluta suoda ihmiselle, joka kuitenkin on tehnyt toisen ja ihmissuhteen eteen jotain, välittänytkin, vaikka joskus olisi ollut myös väsynyt ja vetäytyvä ja yhteydenpito on ollut hiljaisempaa.

Huonona puolena tässä on nyt myös se, että jos joskus jossain törmään kyseiseen ihmiseen, niin tilanne on tosi kiusallinen. Minun on ainakin vaikea näytellä, että en muka tunne jotakin tuttua ihmistä ja kävellä ohi tyhjin katsein. Se tuntuu tosi typerältä ja naurettavalta. Sikäli olisi parempi, että ongelmat saataisiin jotenkin käsiteltyä, jotta sitten tietäisi, miten toiseen suhtautua jatkossa. Sitten se tyhjin katsein toiseen törmääminenkin voisi olla luonnollista, koska se olisi sovittua.

Tuomittu kaikessa hiljaisuudessa

On hyvin inhottavaa, jos ihminen tuomitaan väärinkäsitysten vuoksi. Tulkinnat ja päätelmät ovat aina vain tulkintoja ja päätelmiä ja harmittaa, jos niiden perusteella vedetään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ja joo, myönnetään: minut on nyt sitten tuomittu käytöksestäni tehdyn tulkinnan perusteella, eikä se tietenkään tunnu kivalta. Tekisi mieli melkein loukkaantua.

Toki ihmisillä on oikeus tulkita asioita juuri niin kuin he haluavat ja pahoittaa mielensä. Se, mikä minua nyt vain harmittaa on se, että minua arvostellaan netissä (ei tietenkään niin, että siellä henkilötiedot olisi) sen sijaan, että asioista olisi sanottu minulle aikanaan suoraan tai edes vihjaten. Jotenkin tuntuu hölmöltä sellainen, että mutistaan ja valitetaan ihmisestä selän takana, mutta ei pystytä millään tavalla edes vihjaisemaan tyytymättömyyttään toiseen elävässä elämässä. Tuollainen tuntuu ihan turhalta kärpäsen kasvattamisesta härkäseksi, ja hulluinta on se, että en ole edes ollut tietoinen tuosta. Nyt satuin vain huomaamaan asian, kun aikaa on kulunut jo paljonkin. Ihan sattumalta.

Ei tämä asia kuitenkaan näin yksinkertainen ole kokonaisuudessaan. Asioissa on aina monta puolta: toisella on oikeus olla loukkaantunut ja minulla myös, mutta nämä molemmat loukkaantumiset olisi voinut välttää tai ratkaista kommunikaatiolla (vaikka kirjallisella, jos sanallinen on liian vaikeaa). En ole ihmissuhde-expertti millään muotoa, joten en ole yllättynyt, että asiat menivät solmuun, mutta ihmeissäni olen. Jotenkin pidin tilannetta yksinkertaisena, mutta ei se sitä ollutkaan. Se oli hyvinkin monimutkainen ja hankala (toisen mielestä), mutta toinen ei siitä minulle pystynyt kommunikoimaan. Minun yksi ongelmani on se, että pidän yksinkertaisista asioista, joten en halua tekemällä tehdä ihmissuhteistakaan mitään ongelmavyyhtiä. Asiat asioina ja ongelmatilanteet hoidetaan kommunikoimalla (jonka merkitystä ei mielestäni voi aliarvioida). Ja jos homma ei toimi, niin sitten ei toimi.

Tätä pitää vielä pohtia lisää.

Mokaaminen ahdistaa

On ollut vaikea olla. Periaatteessa mikään ei ole erityisemmin pielessä, mutta arkeen sopeutumiseni tökkii pahemman kerran: en tiedä, miten olisin ja mitä tekisin, kun koko ajan on vain tosi hankala olla. Väsyttääkin.

Sain kuitenkin pienen tarmonpuuskan, jonka seurauksena sain hoidettua pitkään retuperällä olleen asian. Luulin, että asia vain "kellui", eikä mitään hätää sen hoitamisen kanssa ole, mutta erehdyin: olin möhlinyt asian alusta lähtien ja puuttumattomuuteni asiaan oli vienyt vielä enemmän asioita vikaan. Niin, jahkailu ei taaskaan kannattanut, mutta vielä enemmän minua ahdistaa koko asian mönkään meneminen.

Asia lähti menemään pieleen jo siinä vaiheessa, kun ohjeita seuraten yritin hoitaa tehtävää parhaani mukaan. Ei kai minun kärsivällisyyteni sitten kuitenkaan riittänyt asian hoitamiseksi, vaan olin ohjeista huolimatta onnistunut tekemään jotain täysin väärin. Aluksi luulin, että virhe on pieni eli suorastaan olematon, mikä ei ketään kiinnostaisi, mutta näin pitkällisen jahkailun jälkeen se on tullutkin riittävän suureksi viemään asioita siihen suuntaan, että selvittelykään ei välttämättä enää auta. Inhottaa möhliä, vaikka se olisi kuinka inhimillistä.

Kyse ei ole edes mistään suuren suuresta asiasta, jota pahemmin kannattaisi pohtia, mutta minun mieleni on sellainen, että stressaan sitä ihan varmasti päiväkausia. Minun on hyvin vaikea saada tällaisia ikäviä asioita pois mielestä tai muuttaa suhtautumistani kevyemmäksi. Mieleni vain hokee, että "oma moka, oma moka, mitä hoidit asian huonosti ja jahkailit - ansaittu rrrrrrangaistus odottaa". Eniten inhottaa se, että muutin jo valmiiksi itselleni hankalan asian vielä hankalammaksi ja vain siitä syystä, että en osannut ratkaista pienen pientä ongelmaa, jonka joku toinen olisi varmasti hoitanut käden käänteessä. Minä vain en osannut.

No, jos jotain positiivista yritän repiä tästä, niin tässä tästä tapauksesta oppimiani asioita:
- jahkailu ei kannata
- byrokratia on kauniisti sanottuna perseestä, älytöntä ja useimmiten turhaa
- en tule toimeen byrokratian kanssa: en kunnioita liiallista byrokratiaa, mikä tarkoittaa sitä, että en myöskään jaksa kärsivällisesti hoitaa älyttömiä asioita sen vuoksi, että joidenkin typerien sääntöjen mukaan pitäisi - eli minun ei kannattaisi olla byrokratian kanssa missään tekemisissä
- maalaisjärki on tosi pop!
- olen huono ratkomaan ongelmia
- pienetkin ongelmat saavat minut stressaantumaan ihan kohtuuttoman paljon, joten stressinsietokykyni ei taida olla kovin hyvä

Olen kyllä sitä mieltä, että tämä työviikko on jo nähty.

Harmaata ja märkää arkea

Vettä on satanut. On satanut ja satanut. Ulkona on näyttänyt lähinnä harmaalta ja tylsältä, ja ilma on täynnä kosteaa nihkeyttä, joka liimautuu ihoon ja pörröttää tukan. Vaikka en helteen ystävä olekaan, niin ei nämä viime päivätkään ole olleet kiinnostavia, vaan pelkkää ennakkolähtöä syksyyn, joka taas varmaan kestää monta kuukautta tuulineen ja sateineen.

En todellakaan odota innolla pimeyttä ja vaakasuoraan piiskaavaa vettä. Siihen kun lisää vielä arkisen aherruksen, tylsän puurtamisen ja aktiivisen oppimisen, niin jotenkin ankealta tuntuu, vaikka tiedänkin, että ihan normaalia arkeahan se on. Ei arki ole juhlaa, vaan enimmäkseen tasaista jotakin.

Onneksi sentään suunnitteilla on arkea katkaisevia mukavia tekemisiä! Suurin osa on tosin vasta totta puheissa, mutta sentään jotain. Minun elämäni on parina viime vuonna ollut lähinnä vain arkea, joten on aikakin yrittää saada itsestään sen verran irti, että edes yritän aktiivisesti miettiä jotain tekemisiä sen sijaan, että jäisin yksin kotiin istumaan. Minä olen huono keksimään arkea katkaisevia tekemisiä, mutta jos en harjoittele, niin en ainakaan opi. Ehkä kaikki ei onnistu, mutta varmasti jotain onnistuu, mikä ilahduttaa jo nyt. Tavoitteena nimittäin on, että syksystä ja talvesta ei tulisi pelkää arkipullaa (töihin-kotiin-töihin-kotiin jne.)!

Sanojen asettelun vaikeutta

Kommunikointi on vaikeaa. Joskus tuntuu, että vaikka miten asettelisi sanansa, niin silti väärinymmärrysten vaara on liian suuri - siksi toisinaan tekee mieli jättää sanomatta, vaikka tietääkin sen olevan (usein?) huono ratkaisu.

Kommunikoidessa on toki kaksi osapuolta ja molemmilla on vastuunsa. Ei ole tietenkään pelkästään sanojasta kiinni, jos asiat menevät solmuun, vaan vastaanottajan täytyy myös haluta ymmärtää asia oikein. Olen joskus törmännyt siihen, että vastaanottaja nimenomaan haluaa tulkita asioita mielensä mukaan, jotta saa (enemmän) oikeutusta mielipahalleen tai muulle väärin tulkitsemalleen ja siten oikukkaalle käytökselleen. Se on uskomattoman rasittavaa.

Vähintään yhtä rasittavaa on usein se, että toinen tekee tulkinnat omassa päässään jostain asiasta ja käyttäytyy sen tulkintansa mukaan kieltäytyen täysin toisen yrityksestä selittää asiat rautalangasta vääntäen, jotta väärä oikenisi. Toisen halulle väkisin nähdä asiat siten kuin nimenomaan hän haluaa ei kai voi mitään.

Olen toki itse kommunikoijana heikohko ja toivoisinkin, että osaisin ilmaista asiat oikein. Pitäisiköhän kirjoittaa enemmän kirjeitä? En pidä siitä, että tärkeitä asioita jää sanomatta väärinymmärrysten pelossa. Sekin nimittäin synnyttää väärinymmärrystä, mutta miten päästä eroon noista väärinymmärryksistä?

Puhua siis pitäisi, suoraan, puhua ja puhua. Miksi se on minulle niin vaikeaa? Tiedän, että se johtuu siitä, että minä jotenkin alitajuisesti (ja tietoisestikin, myönnetään) kuvittelen, että sanomisillani ei ole oikeutta. Toiseksi pelkään sanovani "tyhmiä" asioita. Ja ennen kaikkea pelkään väärinkäsityksiä ja sitä, että minulle ei anneta tilaisuutta oikaista asiaa, vaan minut tuomitaan väärin perustein.

Tämän kirjoittaessani minusta tuntuu lähinnä, että pelkään ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Niin tottahan tuokin on. Ehkä jos en olisi näin yksinäinen, niin en pelkäisi ihmisten reaktioita (eli hylkäämistä) niin paljon ja pystyisin olemaan seurassa rennompi ja vapaammin oma itseni. Nyt yhdenkin ihmisen menettäminen elämästäni olisi iso isku, vaikka tiedänkin, että joskus sukset voivat mennä toisen kanssa niin ristiin, että kannattaisikin vain kävellä pois. Kai oikein sosiaalisilla ihmisillä on sikäli helpompaa, kun heillä on "varaa" menettääkin ystäviä/kavereita.

Kiltti ihminen

Olen viime päivinä tavannut todella kiltin ihmisen. Olen ollut ilahtunut hänen sydämen lämmöstään, arkisesta maalaisjärjestään ja mutkattomasta suhtautumisestaan asioihin. En voisi kuvitella hänen tekevän pahaa kenellekään, koska ei hänellä näytä olevan tarvetta moiseen: hän elää vahvasti jalat maan pinnalla, suoden toisille heidän elämänsä ja elämäntapansa. Hänellä on kuitenkin aika terävä kieli, joka kommentoi kärkkäästi ihmisten omituisuuksista, mutta nekin asiat on sanottu hymynkare suupielessä, tosissaan, mutta ei kuitenkaan toista loukaten, koska loukkaamiseen ei ole tarvetta.

Hän on tarvittaessa hyvin avulias, antaa omastaan, vaikka sitäkään ei olisi paljon. Hänellä ei ole tarvetta kerätä itselleen itsekkäästi enemmän kuin tarvitsee, vaan hän hankkii tarvitsemansa ja jättää turhuuden hyvin vähälle. Mutta toista hän voi ilahduttaa jopa turhuudellakin, koska hän suhtautuu lähimmäisiinsä suurella lämmöllä ja huolehtien, ja varsinkin aikaa hän suo, jos lähimmäinen sitä tarvitsee. Häneltä siis tietää varmasti saavansa apua, jos vain pyytää ja hän pystyy auttamaan.

Minua erityisesti ilahduttaa se, että tämä kiltteys on luontaista käytöstä, se tulee pakottamatta ja osana normaalia elämää, pinnistämättä ja teeskentelemättä. Se vain on ja todennäköisesti tulee aina olemaan.

Aidosti kilttien ihmisten tapaaminen sykähdyttää minua aina yhtä paljon. Tulee turvallinen olo.

Koulutie

Haistoin eräänä iltana ollessani kävelyllä ilmassa häivähdyksen syksyä. Sen myötä ajatukseni singahtivat lapsuuteeni ja syksyn ensimmäisiin jännittäviin koulupäiviini: minä, posket innostuksesta hehkuen ja selässäni puolitäysi reppuni, katselemassa koulun pihalle odotuksesta sykkien, silmilläni kavereitani etsien. Ja sitä ennen oli tietysti aina niin jännittävä koulutie, jota astelin pirtein askelin.

Koulun aloitus lomien jälkeen oli aina yhtä jännittävää. Useimmiten menin kouluun innolla, koska näinhän taas tauon jälkeen kaverini. Lisäksi syksy edusti minulle jo silloin jotain uutta ja odotettavaa, uuden alkua, joten suuntasin sitä kohti silmät ja mieli avoimina. Puolitäysi reppuni sisälsi jotain vanhaa, mutta siinä oli tilaa myös paljolle uudelle, enkä minä pelännyt sitä uutta, koska en osannut pelätä tulevaa.

Niin paljon on nyt muuttunut. Edelleen syksy tarkoittaa minulle ovea uuteen, niin vahvasti lapsuuden koulusyksyt ovat minuun tarttuneet. Edelleen olen vuosien varrella aloittanut lukuisia harrastuksia nimenomaan syksyisin, opiskeluni olen myös aloittanut silloin ja moni ihmissuhdekin on löytynyt puiden lehtien muuttaessa väriään ja rännän vihmoessa ikkunoita. Niin paljon hyvää, mutta toki jotain huonoakin.

Nykyään minä nimittäin pelkään. Vaikka syksy on usein tuonutkin minulle hyvää, on se tuonut myös ikävämpiä asioita, omien voimien vähyyttä ja läheisten poismenoa. Kokemukseni ovat muovanneet minua siten, että en enää osaa katsoa tulevaa avoimin lapsen silmin, raskaista kokemuksista vapaana, vaan väkisinkin sisintäni kaihertaa suru ja pelko. Suru aiemmista vääristä valinnoistani ja yksinäisyydestäni, joka on seurannut minua enemmän tai vähemmän lapsuuden päivistäni lähtien (onneksi en tiennyt sitä silloin), ja pelko tulevasta, siitä, että en saa eräitä raskaita taakkoja pudotettua harteiltani edes vuosien työn myötä.

Taas astun tavallaan koulutielle. Pelkään kovasti tulevaa, koska toivon niin paljon. Jos ei toivoisi kaikkea hyvää niin että sisin pakahtuu, ei olisi varaa pettyä eikä pelko epäonnistumisesta kaihertaisi. Mutta vuodet vierivät nopeasti ja minä pelkään. Yritän kuitenkin kohdata tulevan rohkeasti, koska jos en sitä tee, pelkoni ainakin käyvät toteen. Siis uusin silmin syksyä kohti, vaikka lapsuuden koulutien muisteleminen ja itsensä muistaminen pelottomana, toiveikkaana, ponnarihiuksisena tyttönä itkettääkin niin kovasti.

Ikävä naapuri

Kuulin aamulla, kun postiluukkuani ropellettiin. Asia yritettiin selvästi hoitaa mahdollisimman äänettömästi, mutta se on postiluukkuni kohdalla mahdotonta: kaikenlainen luukun käsittely tuottaa äänen, jota ei voi olla kuulematta.

Menin tietysti katsomaan, mitä postia olen saanut. En mitään. Tuli inhottava fiilis ikävien muistojen pinnistellessä itsepintaisesti tietoisuuteeni...

Eräänä perjantaisena iltana pari vuotta sitten istuin sohvallani. Olin jostain syystä jättänyt välioven auki (mitä ei siis sittemmin ole tapahtunut). Yhtäkkiä postiluukkuani ropellettiin äänekkäästi ja tajusin, että se joku tuijottaa suoraan luukusta sisään. Olin sijoittunut siten, että minua ei näkynyt, joten istuin hiirenhiljaa eteeni tuijottaen, silmäni suurina. Mitä tämä on?

Tyyppi meni... ja teki tuota samaa välillä uudelleenkin. Toki niin, että välioveni oli kiinni ja hän ei nähnyt mitään. Sitten kurkistelut harvenivat... kunnes taas tänään tajusin, että ne eivät ole loppuneet.

On inhottavaa tietää, että joku on erittäin väärällä tavalla kiinnostunut. On inhottavaa, kun omassa kodissa tulee tunne, että joku vieras yrittää tunkea sinne, omaan turvapaikkaani, vaikkakin vain katsellen. Mikä on hänen motiivinsa?

Olen ajan myötä saanut vihjeitä siitä, kuka tämä henkilö voi olla. Näen tätä ihmistä joskus ulkona, rappukäytävässä ja sisälleni hiipii hyvin vahva epämiellyttävä olo: miksi hän kiusaa minua? Ikävää on se, että en tiedä ihan varmasti, että häiriköijäni on tämä henkilö, minulla on vain huterat epäilykseni ja heikot todisteeni. Miten ihmeessä suhtaudun tähän henkilöön, jos hän kävelee vastaan? Hän tervehtii, niin minäkin, mutta tunnen lähinnä ihmetystä ja inhoa. Onko minulla siihen oikeus, kun en voi olla varma hänestä?

Voi kunpa ihmiset vain keskittyisivät elämään rauhassa ja antaisivat toistenkin elää.

Ei-toivottu opiskelija

Olen tyytyväinen: hain opiskelemaan kahteen paikkaan ja molempiin olisin päässyt. Tehtäväkseni jäikin valita vaihtoehdoista mieluisampi ja alkaa valmistautua hurjaan (öh?) opiskelijaelämään. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että otin keväällä selkeän tavoitteen kiikariini, kuukausien päähän, ja määrätietoisesti tallustin tavoitetta kohti. Sain arvokasta kannustusta projektissani, kun uskoni meinasi loppua, mutta nyt voin todellakin myöntää, että tavoitteellisuuteni kannatti. Minä pystyin ja osasin. En ole ihan tyhmä nainen :)

Olen kuitenkin erittäin ei-toivottu opiskelija. Minä olen liian vanha ja minulla on jo tutkinto ja työpaikka. Vien paikan joltain kirkasotsaiselta, tuoreelta ja innokkaalta ylioppilaalta ja opintoni tulevat etenemään hitaasti. En sovi nykyajan kuvioon putkesta sisään ja mahdollisimman pian ulos veromarkkoja tuottamaan. Tosin kyllähän minä "maksan" opintojani, kun teen kuitenkin edelleen myös töitä... Ai niin, mutta eihän opiskelija saisi tehdä töitä, kun sittenhän opinnot venyvät. Taidan olla suorastaan kapinallinen, yhteiskunnan vihollinen! (Miten se tuntuukin näin hyvältä?!)

Minä aikanaan valitsin opiskelupaikkani tarkemmin asiaa pohtimatta. Sittemmin asia alkoi harmittaa ja jäin miettimään: täytyykö sen liian nuorena tehdyn valinnan seurata minua koko elämäni, enkö voisi muuttaa suuntaa myöhemminkin? Voinhan minä ja niin teenkin, vaikka ei se helpolta tunnukaan.

En ymmärrä sitä, miksi päättäjät tuntuvat vähän väliä tuovan esille ajatuksia siitä, että kuinka opiskelua pitäisi nopeuttaa ja tehostaa, jotta saa nopeammin nuoria veronmaksajia (siihen kuuluisaan työvoimapulaan, jota ei tullutkaan). Miettivätkö he, millä kustannuksella tuota tehostamista tavoitetaan? Mitä oikeita hyötyjä ja haittoja siitä on, että esimerkiksi suositaan nuorimpia? Miksi olisi pakko tietää (liian) nuorena ala, jota pystyy ja haluaa tehdä? Miksi myöhemmästä suunnanmuutoksesta pitäisi rangaista? On kauheaa, miten oppimisenkin pitäisi olla mahdollisimman tehokasta, jolloin tilaa omalle ajattelulle ja ajattelun kehittymiselle ei jää aikaa (mikä olisi mielestäni todella oleellista!). Puhumattakaan siitä, että aikaa pitäisi jäädä opiskelun aikaiselle muulle elämälle! Kuka se vielä toivoi, että opiskelijat lisääntyisivätkin ahkerasti?! Hullua menoa.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole vielä kovin paha, kun näinkin vanhalle haahkalle (heh) löytyy sentään jotain opiskelumahdollisuuksia. Olen toki tutkaillut läpi erilaiset jatko-opintovaihtoehdot ja todennut, että aikuisille ei oikeasti ole juuri mitään järjellisiä, joustavia ja hyödyllisiä vaihtoehtoja tarjolla (ainakaan minun tilanteessani olevalle). Se on oikeasti sääli. Kyllä minusta opiskelumahdollisuuksia pitäisi olla, jos itseään haluaa kehittää muutenkin kuin itsenäisesti. Kyllähän opittavaa riittää koko elämän ajaksi, ja varmaan aika harva työpaikka on oikeasti sellainen, että (laaja) ammattitaito pysyy yllä. Pelkkää työtä tekemällä helposti vain urautuu yhteen ja samaan.

Minä en aio pyydellä anteeksi sitä, että haluan kehittää itseäni vielä tässä iässä päättäjen toiveiden vastaisesti. Minä kuljen omaa polkuani, sitä, jonka koen juuri nyt itselleni hyväksi. On minulla toivottavasti vielä vuosia edessäkin, jolloin maksan kuluttamaani takaisin, jos siihen mahdollisuus tulee.

Työ ja opiskelu

Minusta tulee opiskelija. Siis sen lisäksi, että ahkeroin päivätyössänikin. En vielä tiedä, miten aikataulutan elämäni, mutta kai se selviää, kunhan ensin aloitan opintoni. Välillä tunnen itseni ihan hulluksi, kun vapaaehtoisesti alan päntätä uusia (ja vähän vanhojakin) asioita, mutta jotenkin koen tarvitsevani aivoilleni uusia ärsykkeitä. Nyt niitä todellakin pitäisi olla luvassa, huh.

Olen ihminen, joka tykkää ennemmin tehdä ja ajatella kuin möllötellä tuntikausia paikallaan passiivisesti vastaanottaen. Sopiva määrä tekemistä pitää mieleni pirteänä ja ajatukseni terävinä ja estää minua vaipumasta murheeseen. Hyvä siis, mutta minua myös huolestuttaa.

Viimeksi, kun opiskelin, uuvuin ja masennuin, joten opiskelu putosi elämästäni pois ihan pakostakin. Nyt elämässäni ei ole mitenkään älyttömän merkittävästi mitään muuttunut, kun taas lisään opiskelun päivärytmiini. Huolestuttaa. Minun olisi oikeastaan pakkokin nyt opetella kuuntelemaan rajojani, tekemään vain se, mitä jaksankin ja ennen kaikkea opetella suomaan levolle aikansa. Olisi myös oltava jokin vastapaino työlle ja opiskelulle; viimeksi se puuttui nimittäin ihan täysin, minkä vuoksi voin todella huonosti ja ajatukseni vinksahtivat kaiken työn ja yksipuolisen elämäntilanteeni vuoksi vain lisää. Vaatii vain niin paljon nimenomaan omaa ponnistelua, jotta se vastapaino, energian lähde löytyisi, että en tiedä, miten saisin sitä opiskellessani pidettyä yllä.

Toki olen innoissani opiskelupaikastani! Toivon sen tuovan runsaan työmäärän ohella myös edes jotain pientä iloa, uusia tuulia. Olen suunnattoman iloinen, että rohkaistuin hakemaan opiskelemaan, uskallan ottaa uusia askelia tuntemattomaan suuntaan. Olen iloinen, että teen, vaikka pelkäänkin. Onhan se aina mahdollista, että tämä on väärä suunta elämässäni, mutta jos näin käy, pitää vain kääntyä ja lähteä kulkemaan toiseen suuntaan. Nyt kuitenkin aion tutustua tähän polkuun.

Tunarit taksikuskit

Tänään aamulla näin hyvin syöneen, keski-ikäisen, kädellään ikkunaan nojaavan ja ikkuna auki ajavan taksikuskin surutta rikkovan liikennesääntöjä. Saattoipa hän rikkoa kahtakin sääntöä, kun vauhtiakin oli aika paljon.

En ymmärrä, mikä siinä onkin, että takseja saa varoa. Olen lukemattomia kertoja todistanut taksien ajavan hurjaa vauhtia, ohittavan ohituskieltoalueella, koukkivan vastaantulevien kaistalle, ajavan kävelyteitä ja olevan täysin välinpitämättömiä muita kulkijoita kohtaan esimerkiksi suojatiellä. Minä kerran säikähdin tosi pahasti, kun kaupungin keskustassa ylitin suojatietä vihreiden palaessa ja taksi kääntyi sivukadulta (taksitolpalta) suoraan päin minua. Olisin jäänyt alle, jos en refleksinomaisesti olisi hypännyt taaksepäin. Sydän hakkasi.

Jälkeenpäin valitin tutulleni ikävää kokemustani. Hän totesin hänen ystävänsä oikeasti jääneen taksin alle suojatiellä ja kehotti olemaan varovainen. Ja sitähän minä olen siitä lähtien ollutkin.

Liittyyköhän tuo ratintakainen ylimielisyys siihen, että taksikuskit ovat "ammattiautoilijoita", toisin sanoen he ajavat niin paljon, että he "osaavatkin". Siten he voivat itsetunto tykyttäen painaa lisää kaasua, koska heidän hienot autonsa tottelevat heidän jokaista liikettään ja salamannopeaa refleksiään. Heillä on lisäksi "oikeus" ajella vähän sääntöjä oikaisten, koska he "tekevät työtään".

Minä olen kiitollinen siitä, että heillä on keltaiset laatikot autojensa katoilla. Se on hyvä varoitusmerkki mahdollisesta idiotismista (ja joo, onhan niitä fiksujakin taksikuskeja).

Vapautumisen tarvetta

Olen viime päivät pyöritellyt mielessäni "omana itsenä olemista". Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Vaikka olen pohtinut asiaa paljon ja paljon, en ole silti saanut jäsenneltyä mieleni sopukoista tulevia ajatuksia selkeästi. Tiedän vain kaipaavani suunnattomasti vapautumista ja "itseäni". Minä en millään jaksa aina esittää ja teeskennellä maailman tavallisinta peruskansalaista, pitää kaikki tyytyväisinä ja itseni harmittomana ja näkymättömänä. Silti, ei asia ole missään määrin niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa.

Minä jaksan enimmäkseen esittää töissä sitä mitä pitääkin, tehdä työni pikkumyyrän tavoin pala kerrallaan ja esittää harmitonta. Olen ihan sujut asian kanssa. Muun ajan kanssa ongelmaa voikin sitten ilmetä, jos ja kun en jaksa pitää harmitonta kulissiani yllä ja pitää muut tyytyväisenä tekemällä asiat niin kuin "ne pitää tehdä" kuuntelematta sisintäni.

Minä haluan tehdä omat valintani siitä huolimatta, että ne eivät menisikään ihan oppikirjan mukaan. Minä haluan olla läheisteni seurassa minä, vähemmän harmaa kivikasvo ja enemmän reipas ja jopa hullutteleva minä. En täysin tiedä, mikä minut on puristanut elämään niin asioita sisään sulkevasti, kuin joidenkin odotusten mukaan. Hyväksymättömyyden pelko? Todennäköisesti. On vain turhan kuluttavaa esittää jotain, jotta tulisi hyväksytyksi.

Minä tunnen, kuinka sisälläni jokin pyristelee vapaaksi niin, että puristaa ja myllertää. Haluan niin kovin olla minä, mutta en tiedä tiedänkö, mikä se "minä" on. Odotanko sen olevan jotain ihan muuta kuin mitä se onkaan? Kuvittelenko olevani jotain, mitä oikeastaan haluaisin olla? Mikä osa minusta on oikeaa minää ja mikä toiveita, odotuksia, vastauksia vaatimuksiin? En tiedä. Haluan vain tuntea olevani vapaasti minä ja haluan tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Kuulostaa vaikealta.

Täytyy pohtia aihetta joskus myöhemmin lisää.

Mansikoita, mansikoita!

Olen usein miettinyt parasta makua, jonka tiedän. Olen vahvasti alkanut kallistua sille kannalle, että tuore mansikka vie voiton: sen maku on niin täydellisen makea, pehmeä, raikas, tuore ja sopivasti vivahteikas. Lähes täydellinen ja mikä parasta: myös terveellinen!

Kärkisijoista taistelee vahvasti myös suklaa. Rakastan suklaata, Fazerin sinistä, maustettuja suklaita, kaakaota ja suklaajäätelöä. Nami! Pidän myös joistain teelaaduista hyvin paljon. Esimerkiksi jotkin maustamattomat vihreät teet ovat hyvin mielenkiintoisen, vivahteikkaan makuisia. On aina ilo löytää uusi vihreä tee kokeiltavakseni, varsinkin jos se osoittautuu hyväksi löydöksi, makuelämykseksi.

Viimeisin makulöytöni on pistaasipähkinät, joita voisin ahmia ihan huolestuttavia määriä (mistä muuten tulee huonohko olo). Ne ovat uskomattoman hyviä, hienon ja hivelevän suloisen makuisia.

Nyt viikonloppuna minulle on tarjolla ainakin mansikoita! Ehkä vähän suklaatakin... ja muutama kuppi teetäkin. Mainio makuviikonloppu siis :)

Hyvänmakuista viikonloppua!

Jahkaaminen ärsyttää

Mielentilani on joskus sellainen, että jään jahkailemaan joidenkin asioiden kanssa piiiiitkäksi aikaa. Usein on kyse sellaisista asioista, että maa ei siihen kaadu eikä oma elämänikään heilahda, mutta pieniksi vaivaaviksi asioiksi nuo jahkailut minulla jäävät, aivan kuin kiviksi kenkiini. Saatan raahata jahkailun taakkaa perässäni yllättävänkin pitkään siitä huolimatta, vaikka tietäisinkin asian ratkaisemisen helpottavan oloani huomattavasti.

En siis ymmärrä. Jahkailu rasittaa, jahkailun lopettaminen vaatii hieman vaivaa, mutta vapauttaa. Mikä siinä on niin vaikeaa? Usein nämä jahkailun aiheet ovat toki jollain lailla vastenmielisiä asioita, ja ei itseään viitsi pakottaa tekemään niitä, jos ei tosiaankaan jaksa ja pelkkä tekemisen ajatteleminenkin tuottaa kuristavaa ahdistusta. Silti...

Olen onneksi jo sentään hieman parantanut tässä asiassa, mutta vielä edessäni häämöttääkin pitkä matka. Sisimmässä kuitenkin tuntuu, että suunta on sentään oikea.

Linnuntietä

Sain vihdoin ja viimein jokin aika sitten luettua kirjan "Linnuntietä" (Ann-Marie MacDonald) loppuun. Vaikka kirjan lukeminen etenikin hitaasti, se ei tarkoita sitä, että se olisi ollut huono. Päinvastoin!

Kirjassa oli mielestäni nopeammin ja hitaammin eteneviä vaiheita. Kirjan alku (pohjustus) tuntui kestävän iäisyyden, mutta edetessäni pidemmälle kirjassa pystyin näkemään, miksi tarinan pohjustus oli tärkeää. Samaan tarinan etenemisen hitauteen törmäsin toisessakin vaiheessa kirjaa, mutta se ei ollut yhtä pitkä pätkä kuin alku ja sillekin oli helppo keksiä perusteet (mm. kokonaisuuden hahmottaminen, tarinan syvyyden luominen).

Kokonaisuudessaan tarina oli koskettava, jännittävä ja kiehtova eikä sivumäärää (846) kannata pelästyä. Erityisesti ihastuin siihen, miten kauniisti kirja on kirjoitettu; kieli on hyvin mukaansa tempaisevaa, rikasta ja jollain tapaa hyvin ihastuttavaa. Lisäksi se, miten kirjailija on kuvannut 8-vuotiaan maailmaa on hyvin koskettavaa ja aitoa.

Suosittelen kirjaa hyvin lämpimästi. Lukukokemuksena kirja oli erilainen kuin moni viime aikoina lukemani kirja - ja ehdottomasti positiivisella tavalla. Upea löytö.

(Täältä löytyy kirjasta tarkempi kuvaus ja kansikuva.)

Uupumus lyö heikkona hetkenä

Tänään oli kammottavaa herätä, kun sisimmässä velloi ihan kauhea uupumus ja väsymys. Nukuttuja tunteja tuli ihan siedettävä määrä, joten en ymmärrä, mistä voi tulla ihan polvilleen lyövä uupumus yön aikana. En haluaisi muuta kuin nukkua, nukkua, nukkua sen pois. Mahtaisiko se kuitenkaan sillä kadota?

Inhoan sitä, jos tällaisina päivinä pitää olla tehokas suorittaja. Onneksi tänään jonkinlaista tehokkuutta täytyy pitää yllä vain pari tuntia, sen lisäksi suunnilleen sama määrä on pakko jotenkuten laahustaa läpi ja loppuajaksi voin kaivautua kolooni ja nykäistä sammalmättään oviaukkoni eteen. Huoh.

Väsyttää, vaan ei nukuta

Unettomuudessakin voi tapahtua kehittymistä. En tarkoita nyt vain unen määrän kasvamista tai vähenemistä, tuskaisen yöllisen ei-toivotun hereilläolon määrän vaihteluita, vaan unettomuus voi muuttua myös "laadullisesti"; unettomuuden voi kokea ja tuntea eri tavalla kuin aiemmin.

Minä olen kehittynyt nukkumiseni tarkkailussa ja sitä kautta unettomuuden kokemisessani. Nykyään tiedän jo aika hyvin illalla sänkyyn mennessäni, että tuleeko uni vai ei ja nukunko hyvin vai heräilenkö pitkin yötä. Mieleni "tila" on selkeästi tietynlainen ennen sellaisia öitä, jolloin heräilen niin monta kertaa, että laskeakaan en jaksa. Nukahtamisen vaikeutta lisää sekä tietynlainen mielentila että myös edellisten öiden unteni määrä ja laatu. Näistä useista seikoista pääni koostaa jonkinlaisen mallin, joka määrittää seuraavan yön kulun ja sitä kautta myös seuraavan päivän väsymys- ja järjenjuoksutasoni. Inhottavaa.

Luulen, että unettomuus on kehittynyt pääni sisällä sellaiseksi möröksi, että en uskalla oikein kunnolla edes kohdata sitä. Ennakkotietoisuuteni seuraavan yön kulusta taitaa olla osaksi pelkojani, jotka lopulta toteutuvat, mutta kyllä asiaan vaikuttaa suuresti myös jonkinlainen yliherkkyyteni. On inhottavaa olla todella herkkä ympärillä tapahtuville asioille ja reagoida pieniinkin huoliin ja murheisiin unettomuudella, joka tekee muutenkin olon rasittuneeksi, uupuneeksi, huolestuneeksi ja joskus hieman sekavaksikin.

Huolet ja murheet siis synnyttävät inhottavaa mielentilaa, joka estää nukkumisen. Pelko unettomuudesta luo myös inhottavaa mielentilaa, joka estää nukkumisen. Useampi huonosti nukuttu yö peräkkäin muodostuu helposti myös seuraavana yönä odotettavissa olevaksi asiaksi, joka estää nukkumisen.

Vuosi vuodelta olen vain vakuuttuneempi siitä, että nukkuminen ja hyvä uni ovat aivan mielettömän tärkeitä hyvinvoinnille, yksi tärkeimmistä asioista. Ei sitä oikein käsitäkään ennen kuin kokee pidempää unettomuutta, tuskaisia öitä sängyssä ja vielä tuskaisempia seuraavia päiviä. Eikä sitä kai kovin nuorenakaan voi ymmärtää, kun silloin jaksoi valvoa vaikka koko yön ja seuraavana päivänä oli edelleenkin hauskaa ja peilikuvakin nauravainen. Nykyään... unettomuus muokkaa peilikuvan ohella järjenjuoksua, mielialaa, sosiaalisuutta ja työkykyä - aika iso asia siis.

Miten tällaiset luonnolliset, ihmisen biologiaan kuuluvat asiat voivat muodostua ongelmaksi, jossa ei ole mitään järkeä ja joka ei edistä mitenkään hyvinvointia tai arjessa selviytymistä?

Kompastun edelleen huonosti kohtelemiseen

On suorastaan ihmeellistä, mitä hyvin nukuttu yö tekee mielelle, mielialalle ja järjenjuoksulle. Aivan kuin olisin saanut uuden pään, kun väsymys ei enää paina piinaavasti :)

Olen pohtinut (edelleen) ihmisten huonosti kohtelemista, sekä huonosti kohtelijan että kohdeltavan näkökulmasta. Minä (kuten varmasti jokainen meistä) olen saanut kokea molemmat osat, joista toista erityisesti häpeän, toisesta soimaan itseäni.

Tunnustan: olisin joskus muinoin voinut todellakin kohdella joitakin läheisiäni paremmin kuin silloin kohtelin. Jos jotain puolustusta yritän kehitellä kohtelulleni, niin se on oma paha oloni: voin silloin niin huonosti, että en pystynyt käyttäytymään siten kuin olisi pitänyt. Onneksi sentään edes osassa tapauksista osasin jälkeen päin käyttää maagista sanaa: "anteeksi".

Minulla on myös kammottava käyttäytymismalli ajautua huonosti kohdeltavaksi. Tiedän, miksi aiemmin niin tapahtui hyvin helposti, mistä heijastuu tähän päivään se, että minulla on edelleen sama taipumus, jos en kiinnitä asiaan tarpeeksi huomiota. En edeenkään itse tilanteessa välttämättä huomaa, että minua kohdellaan huonosti tai sitten en osaa vielä reagoida kohteluun riittävän nopeasti. Onneksi kuitenkin osaan jälkeenpäin analysoida tilannetta molempien osapuolten kannalta, ja ennen kaikkea pystyn näkemään oman käyttäytymiseni ja muuttamaan sitä.

On oman hyvinvointini edellytys, että en enää ajaudu huonosti kohdeltavaksi tai pompoteltavaksi. Jopa mehevä riita pompottelijan kanssa on parempi kuin se, että annan itseni, sieluni ja hyvinvointini pahoinpideltäväksi ja roskiin heitettäväksi. On vain vaikeaa aina muistaa, että on tärkeää pitää omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan huolta. Mitä tahansa ei tarvitse sallia, vaikka tilanne kuinka näyttäisi siltä, että toisella voisi ollakin häviävän pieni tai suurempikin "oikeus" ikävään käytökseensä. Minä olen arvokas (ainakin itselleni) ja siten minua pitää myös kohdella.

Onhan se itsekkyyttä, että pitää kiinni omista rajoistaan ja "oikeuksistaan", mutta jotenkin koen, että aivan kuin minua (luonnettani, persoonaani) ei olisi edes olemassa, jos annan sen huonosti kohdeltavaksi. Siinä kun ei ole kyse pelkästään siitä, että toinen tekee pahaa minulle, vaan myös minä teen pahaa itselleni. Tuplarangaistus.

On mielestäni tärkeää pitää huolta itsestään, koska sitä kautta voi antaa enemmän myös toisille. Jokainen meistä on arvokas omana itsenään, joten pidetään huolta itsestämme ja sitä kautta toisistammekin :)

Kahdessadastoinen!

Minä olen ylittänyt kahdensadan viestin rajan tässä blogissani. Onnittelut itselleni! (Saahan itseään onnitella? :)

Kohta on kulunut kaksi vuotta blogikirjoitteluani ja olen sen myötä huomattavasti vapautunut kirjoittajana ja itseni ilmaisijana. Mielestäni se on hyvä saavutus. Olen oppinut nauttimaan kirjoittamisesta (siis muutenkin kuin tässä blogissani), joten olen samalla löytänyt uuden harrastuksenkin. Lisäksi päiväkirjan pitäminen näyttää sopivan minulle ja olenpahan tätä kautta törmännyt useisiin mielenkiintoisiin ihmisiinkin. Olen tyytyväinen :)

Jos mietin, että mitä minulle on tässä kahden vuoden aikana tapahtunut, niin ei ehkä varsinaisessa arkisessa elämässäni ulkoisesti mitään mullistavaa (osittain ikävä kyllä), mutta pääni sisällä on ollut aktiviteettia sitäkin enemmän. Olen ehdottomasti vähemmän masentunut nykyään kuin kaksi vuotta sitten, ja voisin sanoa, että ajoittain olen jopa tyytyväinen elämääni. Notkahduksia tulee aina ajoittain, mutta se näyttäisi kuuluvan elämääni. Jonkinlainen yksinäisyys on edelleen läsnä elämässäni, mutta ehkä siedän sitä nykyään hieman paremmin kuin ennen. Toivottavasti ainakin.

Erääseen asiaan olen erityisen tyytyväinen: olen oppinut nauttimaan hyvistä asioista elämässäni ihan eri tavalla kuin ennen. Osaan heittäytyä hyvään hetkeen ja nauttia siitä, vaikka tiedänkin, että se päättyy joskus ja seuraavaa hyvää hetkeä voi joutua odottamaan pitkäänkin. Nytkin minulla on mielessäni muutamia tosi hyviä muistoja viime viikoilta/kuukausilta, joista olen suunnattoman kiitollinen, vaikka ne osittain kipeitä muistoja ovatkin. Pääasia kuitenkin, että olen aikanaan saanut kokea ne hienot, elämisenarvoiset hetket.

Tästä on oikeasti tosi hyvä jatkaa kirjoittamista.

Keskiviikko... ei kun..?

Koin aamulla järkytyksen: elin ihan täysin keskiviikkoa, kunnes huomasin joissain asioissa jotain, mikä ei ihan täsmää. Minun täytyi tarkistaa asia moneen kertaan, tietokoneelta ja kalentereista; kyllä, tänään on torstai. Miten se on mahdollista?

Miten voinkin olla näin hukassa? "Oivallukseni" ei varsinaisesti edes ilahduttanut, kun en erityisemmin odota viikonloppua, mutta tästäkö se alamäki nyt sitten alkaa? Mikä maa, mikä valuutta? Huhuu minä, huhuu ajatukseni?!

Huomiota ja kesäpöpön puraisemaa

Ensinnäkin suuri kiitos Ipille Brilliante weblog -maininnasta! Se piristi päivääni :) Nyt minun pitäisi laittaa tuo kunniamaininta eteenpäin ja mielelläni niin tekisinkin, mutta pelkään, että en saa listattua kaikkia niitä blogeja, joita haluaisinkin. Siksipä ojennankin tuon kaikille niille, jotka ovat jaarituksiani jaksaneet lueskella ja joskus jopa kommentoidakin jotain. Kiitos teille :)

Minua on tosiaan puraissut kesäpöpö. Kurkkuni on kipeä ja oloni kehno. Useimmiten minulla on kylmä, mutta toisinaan on kuumakin, aivan kuin kehoni ei enää osaisi olla hikoilematta tai palelematta. Lisäksi oloni on heikko, väsynyt ja lihaksiani jumittaa/särkee. Ei ole juhlaa ei, mutta toisaalta sääkin on sellainen, että ilta peiton alla lämmintä teetä hörppien on ihan hyvä vaihtoehto. Silti olisin mieluummin reipas ja terve.

Ei uskoisi, että heinäkuu alkaa olla jo pitkällä. Surettaa se, että kesä on loppujen lopuksi tosi lyhyt aika ja liian pian taas pimeys hiipii luoksemme, halusimme sitä tai emme. No, ehkä murehdin nyt hieman liian aikaisin ;)

Ajatuksia TV-ohjelman jälkeen

Katsoin sunnuntaina TV:stä ensimmäistä kertaa ohjelmaa Levengood Suomesta ja täytyy sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt. Ensinnäkin siksi, että haastattelu eteni sujuvasti ja lämpimästi, haastattelija hoiti osansa ystävällisesti ja asiallisesti ja ohjelma oli jotenkin muutenkin koostettu mukavasti. Osansa asiaan toki vaikutti se, että haastateltavana oli Kirsti Paakkanen, joka ohjelman perusteella vaikuttaa oikein lämpimältä, ajattelevalta ja valoisalta ihmiseltä.

Haastattelusta jäi moni asia mieleeni, mutta voisin täällä mainita pari. Ensinnäkin ihmetystä herätti se, että Kirsti Paakkanen oli aikanaan Marimekon talousvaikeuksien aikana antanut lomautusvaroituksen johtajille (itsensä mukaan lukien), ei työntekijöille, koska eihän huono tulos ollut työntekijöiden vika. Toiminta oli todella rohkeaa ja kertoo mielestäni henkilöstä paljon. (Eikä kai osaamattomasta henkilöstä voi muutenkaan olla kyse, kun hän onnistui nostamaan yrityksen taloudellisesta ahdingosta kukoistukseen.) Harmi, että nykyään on tosiaan ihan pikkaisen eri meininki (ahneus, ahneus, ahneus) vallalla yrityksissä. Voisivatkohan sekä yritykset että työntekijät paremmin, jos työntekijöitä kohdeltaisiin hieman eri tavalla?!

Toinen mielenkiintoinen Paakkasen ajatus oli se, että hän ei pelkää mitään, koska arvelee pelon vetävän sitä pelon kohdetta (pelottavaa, uhkavaa asiaa) puoleensa. Toisin sanoen siis pelottavien asioiden miettiminen tekisi siis siitä pelosta todellisuutta, manaisi sen pelon esiin kuopastaan. Olen jokseenkin samaa mieltä tässä asiassa. Olen nimittäin jo vuosia miettinyt, että asioiden pelkäämisestä ei ole mitään hyötyä. Pelko nimittäin usein jää mieleen pyörimään ja vaikuttaa omaan käytökseen siten, että se pelko voi muodostuakin todellisuudeksi. Jos ei muuten, niin on se totta ainakin omissa ajatuksissa, koska se on mietittäessä läsnä, hallitsemassa ja ohjaamassa ajatusmaailmaa.

Kirsti Paakkasesta tuli kyllä kaiken kaikkiaan todella positiivinen mielikuva. Ilahduttavaa katsoa tuollaisia ohjelmia ja mielenkiintoisia ihmisiä.

Puhdistusta

Välillä pitää huutaa, parkua, heitellä tavaroita (kenkiä tässä tapauksessa), surra, itkeä - eli käydä tunnustelemassa omia pelkojaan ihan oman mielensä pohjalla. Se puhdistaa, avaa silmiä vanhalle ja mahdolliselle uudelle. En eilisen kaltaisia päiviä kohdalleni enää toivo, mutta tokihan niitä tulee. Ne kuuluvat elämään. Sen tietäen jaksaa kuitenkin.

Nyt on puhdistuneempi olo. Tästä on hyvä aloittaa siivouspäivä.

Surkeutta, pizzaa ja mansikoita

Mitä järkeä on elää elämää, jossa ei merkitse juuri kenellekään mitään? Mitä järkeä on pohtia yksinään murheitaan, itkeä sisällä jäytävää kipuaan, kun ei ole minkäänlaista olkapäätä tarjolla? Mitä järkeä on tarpoa yksinään elämän taivalta, eli olla kuin ei olisikaan olemassa? Olenko olemassa? En tiedä.

On tosiaan "vähän" huono ilta. Oloni on surkea huolimatta siitä, että yritän paikata sitä pizzalla, mansikoilla ja viinillä. Enkä minä ihan yksin tässä maailmassa tallusta, kyllähän vanhempani minusta välittävät, mutta ikävä kyllä tunnen tuottaneeni heillekin pettymyksen. Onhan minulla lisäksi muutama kovin kiireinen tuttu, jotka todennäköisesti uhraavat ajatuksen minun suuntaani toisinaan ja ehkä jokunen muukin, mutta en voi sille mitään, että kaipaan juuri nyt enemmän...

Ainoa lohtuni on nyt se, että kyllä se hyvä päivä tulee. Aina se on tullut eli ei se todellakaan ole jättänyt tulemattakaan. Toivottavasti siihen ei vain menisi kovin pitkä aika. Liiallisessa yksinään olemisessa ei ole mitään mieltä. Elämä on mielestäni muutenkin niin rankkaa, joten on ihan järjetöntä tallustaa sitä yksin muuten kuin vapaasta tahdostaan tai äärimmäisessä pakossa.

Tukka hulmuten pyörällä!

Kävin eilen pyöräilemässä 2,5 tuntia pitäen vain pari juomataukoa. Innostuin enemmänkin kuin ajattelin - alunperin tarkoituksenani oli pysähtyä jonnekin oikein kunnon tauollekin, mutta vauhti ja tuuli hiuksissani viehättivät enemmän. Oli tosi kivaa!

Olisi mukavaa tutkia lähiseutuja pyörällä enemmänkin, joten täytyy varmaankin hankkia jotain karttoja (en kyllä yhtään tiedä, mitä ja mistä). En oikein uskalla lähteä kauemmas, jos en tunne ympäristöä lainkaan, vaikka tuskin täällä pelkoa eksymisestä juuri on.

Vielä mukavampaa olisi, jos olisi edes joskus seuraa. Yksin on toisinaan mukava mennä, mutta retkien tekeminen seurassa (eväät mukaan!) voisi olla joskus vielä hauskempaa. Mutta mistä löytää pyöräilyseuraa? Onkohan jotain nettipalstoja, joissa voisi huhuilla seuraa? En tosin tiedä, uskaltaisinko lähteä jonkun ihan tuntemattoman kanssa mihinkään ja mitään porukkaa (ainakaan tuntematonta) en erityisemmin kaipaa. Mutta jos olisi edes joku, jonka kanssa jakaa reissu ja samalla saisi edes jotain (henkistä) turvaa.

Eilen oli hyvä polkea aurinkolasit päässä, kun oli aurinkoista, mutta en tiedä miten ratkaisisin pilvisinä päivinä ötököiden silmiin lentämisen tuoman ongelman. En tiedä, mikä siinä onkin, että silmäni tuntuvat oikein keräävän kaikenlaista öttiäistä, minkä vuoksi pyöräreissuilla on pakko olla aina peili mukana. Tietäisikö joku jotain hyviä pyöräilylaseja?

Aurinkoista...

Aurinko hivelee ihoani lämmittäen ja minun täytyy siristellä silmiäni. Olen häikäistynyt ja kuumissani sään ollessa poikkeuksellisen lämmin ja kirkas. Kohta olen kotona ja kovasti odotettu viikonloppu alkaa - minulla on kuitenkin tosi ristiriitainen olo enkä tiedä mitä enää uskaltaisin toivoa. Se on selvä, että mieluummin viikonloppu kuin työarkipäivä, mutta oloni tuntuu tosi tyhjältä. Ei ole mitään odotettavaa.

Niin, sehän on selvää, että minun itsenihän se "odotettava" täytyy järjestää. Voisin vaikkapa mennä katsomaan kukkia, joiden kauneus rentouttaisi mieltäni, haistella raikasta vettä tai voisin etsiä aukean paikan, jotta tuuli voisi koskettaa minua. Ympärilläni olevat rakennukset tuntuvat juuri nyt raskailta, kaipaisin tilaa ja elävää luontoa, mutta se tuntuu olevan kovin kaukana, vaikka ei olekaan.

Minä en voi täällä kertoa, mitä kaipaisin eniten juuri nyt. Voin vain toivoa, että viikonlopusta tulisi edes keskinkertainen. Tuskin saan unen päästä kiinni ensi yönä, mutta minulla on runsaasti mielenkiintoista katseltavaa digiboksilla ja DVD-levyillä, joten valvominen ei haittaa; sitä paitsi valoisa kesäyö on taianomainen joka tapauksessa, joten kyllä muutaman yön voi kesäaikaan valvoakin.

Ihanaa kesäviikonloppua!

Harrastuksista ystäviä?

Mietiskelin aamulla kuuden aikaan (kun uni katosi ja siten aikaakin oli mainiosti) sitä, että missä ja miten minä olen tutustunut uusiin ihmisiin siten, että ne suhteet ovat jääneet edes joksikin aikaa pysyviksi. Tulos oli toisaalta aika karu.

Minä en ole tutustunut yhteenkään tuttavaani/ystävääni jonkin harrastuksen tai opiskelujen kautta sen jälkeen, kun yläasteelle menin. Erääseen poikaystävääni tutustuin opiskellessani, mutta hän onkin ainoa poikkeus (yksi poikkeus sallittakoon). Muut ystäväni/tuttuni olen tavannut jonkun toisen ihmisen kautta tai sitten netin avulla.

En siis ymmärrä sitä, kun sanotaan, että ystäviä saa harrastusten kautta. Minä olen harrastanut hyvinkin montaa eri harrastetta, mutta eipä ole onnistunut, joten en enää edes kuvittele harrastamista keinoksi löytää ystäviä. Vai onko olemassa harrastuksia, joissa oikeasti syntyy tutustumiseen johtavaa kanssakäymistä? Olisin kiinnostunut kuulemaan. Omat, vahvasti naisporukoissa tapahtuvat harrasteet eivät sellaisia nimittäin ole. En ole niissä huomannut juuri muidenkaan tutustuvan toisiin, joten vika ei ole pelkästään minussa. Ongelma taitaa olla se, että harrasteeni ovat enimmäkseen sellaisia, joissa tehdään asioita yksin ryhmässä siten, että luontevaa kanssakäymistä ei synny.

Toisaalta vikaa on myös minussa. Minä en osaa ryhmässä (esim. jossain harrastuksessa) lähestyä ihmisiä enkä keksiä riittävän nopeasti jotain näppärää sanottavaa, mistä minulle tulee osaamaton ja kömpelö olo, mikä tyrmää vähäisenkin haluni yrittää osaksi ryhmää. Sitten kun ryhmän ulkopuolisen osa alkaa kehittyä, sitä kierrettä on enää vaikea katkaista, jolloin on helpompaa vain nauttia omasta seurastaan.

En toki aina ole jäänyt ulkopuoliseksi, mutta varsin usein tuollasia ikäviä kokemuksia on tullut vastaan. Lisävaikeutena minulla on ollut mielekkäiden sosiaalisten harrastusten löytäminen, joten ehkä pärjäisin paremmin, jos olisin aidosti tosi innostunut aiheesta, mutta liian usein olen vain laimealla mielenkiinnolla kokeillut jotain, mikä tappaa innostuksen enempään sosiaalisuuteenkaan.

Olisi mielenkiintoista tyrmätä käsitykseni siitä, että harrastuksista ei voi löytää ystäviä/tuttavia, ihan senkin vuoksi, että ymmärtäisin, miksi monet tarjoavat harrastuksia lääkkeeksi yksinäisyyteen (siis ystävien löytämiseksi). En vain tiedä, miten sen voisi tehdä.

Järjestelyä, tavaroiden vai elämän?

Minulle on iskenyt järjestelyvimma. Olen sekä töissä että kotona järjestellyt tavaroitani, käynyt läpi kaikenlaista vuosien aikana kertynyttä rompetta, ihmetellyt, muistellut tavaraan liittyvää historiaa hetken ja heittänyt ison osan tavaroista roskiin tai kierrätykseen.

On uskomatonta, kuinka suurta tyydytystä ja mielihyvää tuottaa turhista tavaroista eroon pääseminen! Lisäpalkintona tulee vielä laatikoiden ja hyllyjen siistiytyminen ja lisätilan saaminen. Minusta on käsittämätöntä, miten esimerkiksi siivottuani yöpöytäni kolme täpötäyttä laatikkoa sain yhden siistin laatikon ja kaksi melkein tyhjää! Aika hyvä määrä lisätilaa yhdestä laatikostosta :)

Jotenkin tämä ylimääräisen roskan (kuonan) siivoaminen elämästäni tuo minulle tunteen, että aivan kuin siivoaisin jotain muutakin pois. Jokaisen poisheitettävän tavaran mukana tuntuu menevän myös jotain historiaa, (ikäviä) tunteita, turhia muistoja ja melkein pystyn näkemään, kuinka elämääni avautuu tilaa uudelle ja puhtaalle. Aivan kuin vanhan ja turhan tavaran nurkissa pitäminen jotenkin tukkisi oloani (niin kuin roskaruoka tukkii suolistoa) ja tekisi kodistani ahtaan ja tunkkaisen.

Olen siivotessani löytänyt myös läjän vanhoja tietokoneen levykkeitäni, jotka melkein jo heitin roskiin. Löysin kuitenkin tietokoneen, jossa on vielä levykeasema, joten taidankin kahlata levykekokoelmani läpi... oikein jo pelottaa, mitä niistä löytyy! Ihanaa kuitenkin lopulta tuhota nekin. Hei hei, ei tule ikävä :)

Tämä järjestelyvimmani on hyvä asia. Syksy tuo jotain uutta elämääni, joten nyt on hyvä aika käydä vanhaa läpi, valmistautua uuteen ja sitten syksyllä ponnahtaa eteenpäin siistissä kodissa, josta turhaa roskaa ja menneisyyden taakkaa on karsittu pois. Ehkäpä tämä on ensimmäinen askel siihen suuntaan, että pystyisin joskus myös "unohtamaan" joitain menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita. Pystyisin suhtautumaan tulevaan enemmän siten, että se on vielä puhdas eikä menneisyys maalaisi sitä liikaa mustalla maalillaan jo etukäteen.

Yön siivin pitkin Suomea, silloin joskus vuonna..?

Kuulin tänään radiosta Yön erään koskettavan biisin, jonka nimeä en nyt muista. En juuri kuuntele radiota, joten kuuntelemani musiikki rajoittuu hyvin paljon pieneen CD-kokelmaani, joten sikäli en kuule vanhoja pop-klassikoita saati uusia hittejä, jotka voisivat tuoda muistoja mieleeni. Tämä kuulemani Yön biisi kuitenkin pysäytti ja kantoi minut siivillään (käsittämättömän?) monen vuoden taakse, ikään kuin toiseen aikaan...

jolloin istuin erään läheiseni kanssa hänen vanhahkossa autossaan Yön soidessa hänen autostereoistaan. Suomen kesäiset maisemat vilistivät ohitsemme laulaessamme Olli Lindholmin mukana suuremmalla innolla kuin taidolla. Tunnelma oli riemuisa siitä huolimatta, että matkan päässä ei odottanutkaan pelkästään iloisia asioita. Tuolloin kuitenkin osasimme tarttua hetkeen, kesään, vauhdin hurmaan, hyvään musiikkiin ja seuraan.

Se oli niitä nuoruuteni hetkiä, jolloin olin täynnä nuoruuden intoa (ja epävarmuutta), ja jotka jäivät mieleeni ohikiitävinä hyvinä, muistamisen arvoisina hetkinä.

Yhtenä syynä tämän päivän kirpaisevaan nipistykseen sisälläni vaikuttaa toki myös läheiseni poismeno muutama vuotta myöhemmin yhteisestä hetkestämme. Yö nostattaa pintaan ikävän, joka ei koskaan katoa.

Hajamielinen murehtija

Minä olen murehtija. Minä olen myös hajaamielinen. Olen montaa muutakin asiaa, mutta nuo kaksi ominaisuutta minussa ovat juuri nyt itseäni erityisesti ärsyttäviä.

Keksin murehdittavaa ja stressattavaa hyvinkin pienistä asioista. Tällä hetkellä minulla ei juuri murheita ole, mutta tiedän, että syksyllä on stressiä, joten murehdin tulevaa stressiä jo nyt sen sijaan, että nauttisin sateisesta Suomen kesästä. Järkevää? No ei.

Mieli vain toimii välillä uskomattoman kummallisesti. Aivan kuin minulla olisi jokin sisäinen pakko siihen, että korvien välissä täytyy olla jokin 'normaali' kiristystila ja syy siihen revitään ihan mistä tahansa. Mieli kyllä suurentelee tarvittaessa ongelman riittäviin mittoihin, jos muuten murheeni tuntuvat pieniltä. Joskus on vaikea sietää itseään.

En pidä myöskään siitä, että minusta on vuosien mittaan tullut hajamielisempi. Pitäisiköhän minun jo huolestua? Mitään ihan kauheaa ei hajamielisyyteni vuoksi ole päässyt tapahtumaan (vielä?), mutta jotain pientä harmia on tullut vastaan silloin tällöin. Uskon hajamielisyyteni vaikuttavan suuresti heikohkon keskittymiskykynikin: voin ihan surutta kävellyllä ollessani ajautua ajatuksissani ihan omiin maailmoihini siten, että en juurikaan havainnoi ympäristöäni. Turvallista? Ei.

En tiedä, miten voisi oppia paremmin keskittymään juuri tähän hetkeen, tarttumaan todellisuuteen sen sijaan, että ajatuksissani ajelehdin ihan toisessa todellisuudessa ja/tai hetkessä. Tuo hetkeen tarttuminen voisi kuitenkin vähentää hajamielisyyttäni, mikä voisi tuoda itselle parempaa ja turvallisempaa oloa sikälikin, kun voisi tuntea olevansa läsnä siinä missä oikeasti on. En vain tiedä, miten voisin päästä tuohon.

Ensisijaisesti haluan nyt kuitenkin nauttia kesästä ja siirtää syksyn stressit ja murheet sinne, minne ne kuuluvatkin eli oikeaan ajankohtaan. Aion yrittää ja onnistua!

Toisen (ja itsensä) hyväksymisestä

Minun on useimmiten ollut helppo hyväksyä ystäväni sellaisena kuin he ovat. Parisuhteissani ja itseni kohdalla asia on ollut huomattavasti haastavampaa, mutta olen oppinut asiasta yhtä ja toista elämäni varrella, välillä jopa hyvin raskaiden kokemusten myötä. Nyt minusta tuntuu, että erityisesti viime aikoina olen oivaltanut jotain olennaista ihmissuhteista.

Ensimmäisessä parisuhteessani yritin selkeästi ja tietoisesti muuttaa toista. Toisessa oli paljon ominaisuuksia, joista en pitänyt, joten yritin ratkoa suhteen ongelmia muuttamalla toista tajuamatta sitä, miten väärin se häntä kohtaan olikaan. Toki silloinen poikaystäväni yritti jossain määrin muuttaa myös minua, mutta kyllä minä olin se suurempi mörkö tässä asiassa. En yhtään tajunnut, että me emme vain olleet yhtään toisillemme sopivat kumppanit; miten olisin voinutkaan tietää, kun eihän minulla ollut kokemusta parisuhteista enkä tuntenut itseänikään.

Halu muuttaa kumppaniani oli seuraavassa suhteessa selvästi vähäisempää. En kokenut edes erityisempää "tarvetta" moiseen, koska toinen oli minulle selvästi parempi kumppani kuin edellinen oli ollut, sopivampi. Tässä suhteessa kompastuin kuitenkin siihen, että minua yritettiin muuttaa, kovastikin. Se oli inhottavaa ja toisen nalkuttaminen murensi suhteen luottamusta ja läheisyyttä, jolloin todellakin huomasin, että toisen persoonan hyväksymättömyys parisuhteessa ei ole hyvä tie kulkea. Tämän suhteen jälkeen tietoinen halu muuttaa toista on karissut entisestään, mutta lähinnä sen oivalluksen myötä, että yritys muuttaa toista ei ole oikein eikä toimi suhteen parhaaksi.

Nykyään minä arvostan läheisiä ihmisiäni jo niin paljon, että en halua muuttaa heidän omalaatuisia persooniaan ja ominaisuuksiaan. Heillä on omat omituiset luonteenpiirteensä ja tapansa, mutta se on minusta vain hienoa ja rakastettavaa. Minusta tuntuu mahdottomalta edes ajatuksena, että toisen jokaista piirrettä rakastaisi sydämensä pohjasta, mutta eihän se ole edes tarpeellista: toinen on kuitenkin oma kokonaisuutensa, joka pitää nähdä, ja se koko paketti pitää joko hylätä tai hyväksyä, eikä jatkuvasti natista ominaisuuksista, jotka ovat selkeästi osa toisen persoonaa. Uskon, että toisen hyväksyminen sellaisenaan kuin toinen on lähentää, mikä taas auttaa luomaan ihmissuhteen, jossa viihtyy. Olenkin huomannut, että kykyni hyväksyä on lisännyt kiintymystäni... tai kyse voi olla siitäkin, että toinen on vain sopivampi kumppani/läheinen, kun hänet pystyy hyväksymään.

En tarkoita tällä hyväksymisellä kuitenkaan sitä, että toisen ikävät piirteet ja ominaisuudet haudattaisiin johonkin peruskallion pienen pieneen koloseen, vaan ne ovat edelleen olemassa ja voivat toki aiheuttaa joskus kitkaa, riitaa ja pahempaakin kriisiä, mutta niidenkin kanssa eletään, koska mistä lähtien elämä mutkatonta olisi ollut. Kukin meistä toki määrittelee itse, mitä on valmis sietämään ja mitä ei.

Toivon, että en yritä muuttaa toista tiedostamattani. Joskus pelkään, että kannustukseni kuulostavat siltä, että haluaisin muuttaa toista, vaikka kyse onkin vain kannustamisesta suuntiin, joita toinen kenties arkailee, mutta tavoittelee. En osaa myöskään sanoa, heijastaako olemukseni joskus sanatonta hyväksymättömyyttä, mutta toivon, että se ei sitä tee.

Toisen hyväksymisen tärkeyden oivaltaminen on ollut pitkä tie, mutta on hienoa huomata sen tuoneen tulosta. Minä en halua olla sellainen ihminen, joita lapsuudessani liikaa näin ja jotka nalkuttivat puolisoilleen/siskoilleen/veljilleen aivan tyhjänpäiväisistä asioista luoden kireää ja kummallista ilmapiiriä, josta läheisyys ja lämpö loistivat poissaolollaan. Toivottavasti osaisin itse olla nalkuttamaton ja välittävä lähimmäinen, mutta kuitenkin vahva enkä mikään kaiken hyväksyvä kynnysmatto.

Niin, olen oivaltanut jotain hyväksymisestä, mutta olen vielä varsin kaukana siitä, että pystyisin hyväksymään itseni. En ole koskaan oikein hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen, ja asiaa ovat tukeneet muutamat ihmiset menneisyydessäni: he ovat osoittaneet kukin tavallaan, että en ole pärjäävä, osaava ja hyvä. Sattuu myöntää se, että jotkut ovat ajatelleet minusta noin ikävästi, mutta ehkä pystyn joskus jättämään asian menneisyyteen ja toteamaan, että vähänpä he tiesivät, koska olen pärjännyt ihan hyvin. Ehkä sitä kautta pystyn jonain päivänä hyväksymään itseni paremmin, koska olenhan minä ihan hyvä ja pärjäävä, kivakin ihminen, jolla on ihanan lämpimiä, välittäviä ja omalaatuisia lähimmäisiä.

Kesäväsymystä?

Juhannus oli ja meni, valitettavasti. Minulla oli ehdottomasti mukavin, ilahduttavin ja antoisin Juhannus moneen vuoteen. Sen muistelemisesta saan varmasti iloa vielä pitkään.

Olen kuitenkin väsynyt: kaiken piristävän kesäpuuhastelun oheen on liimautunut inhottava kylkiäinen nimeltään unettomuus. Nukahdan illalla hyvin ja vaikuttaa siltä, että saan nukuttuakin muutaman tunnin ihan kohtalaisesti, mutta se ei ole väsymyksen asteestani päätellen todellakaan riittävästi. Olen ihan kaamean väsynyt ja haluan vain nukkua!

Tämä päivä on mennyt ihan täysin horroksessa jonkin vanteen puristaessa päätäni ja sumun leijuessa silmissäni ja ajatuksissani. Minulla on jotain hataraa muistikuvaa siitä, kun nousin aamulla ylös ja tein jotain (aamutoimia oletettavasti). Menin uudestaan nukkumaan, mikä ei auttanut kooma-olooni vähääkään, vaan päinvastoin: olin edelleen sekaisin. Ihme, että selvisin töihin.

Töissä en ole oikein käsittänyt, mitä pitäisi tehdä tai mitä viime viikolla tein. Keskittyminen ei oikein ole onnistunut ja on vaikea ajatella ja keskustella normaalisti, kun on väsyttänyt niin paljon, että ajatustoiminta on kaukana normaalista tasosta. On ollut suorastaan huono olo ja työtehokin on olematon. Aivan kuin en oikein olisikaan missään, vaan leijuisin jossain väsymyksen ja huonon olon ihan omassa maailmassa, ja todellisuus lipuu tuolla jossain kaukana. Enkä todellakaan olisi jaksanut tarttua mihinkään asiaan tai työhön, mutta työkaveri on ikävä kyllä repinyt minua todellisuuden rajoille pitkin päivää. Sinnittely on ollut raskasta. Miten voi väsyttää näin paljon?

Perinteinen Juhannuksen viettoni on uhattuna...

... mutta se on vain positiivista :) Viime vuosien Juhannukset ovat minulla menneet kotona, omasta seurasta nauttien, mikä on ollut joskus jopa ihan ok, mutta usein se on tuntunut yksinäiseltä ja surulliselta. Nyt on tarjolla reissua ja seuraa - voisinko muuta enää edes Juhannukselle toivoa? Hyvää säätä, joku voisi sanoa, mutta minua ei sateet haittaa. Väliäkö säällä, jos on muuten mukavaa seuraa ja tekemistä.

Hauskaa Juhannusta! :)

Kunpa olisi ollut rohkeutta aiemmin...

Eräs tavoitteeni on täyttynyt. Asia, josta olen tavallaan haaveillut monta monta vuotta tulee nyt todeksi, enkä tiedä, haluanko sitä enää vai en. Tai oikeastaan haluan, mutta haluanko siihen liittyvää työmäärää, stressiä ja huolta... en tiedä. Tuntuu kuitenkin hyvältä, uskomattoman hyvältä. Tavoitteen saavuttaminen ainakin lievittää huonommuuden tunnettani, jos ei mitään muuta, mutta toisaalta rikkoo myös käsityksiä itsestäni, nimittäin niitä huonoimpia. En minä kai ihan tyhmä ja huono olekaan. Ällistyttävää.

Tunnen kuitenkin myös tyrmistystä. Olen harkinnut tätä asiaa uskomattoman monta vuotta, ehkä jopa 10 vuotta, mutta en ole uskonut missään määrin, että tämä olisi juuri minulle mahdollista. Oli se mahdollista, onnistui kerrasta. Oi, miksi en kokeillut jo aiemmin? Miksi minulla ei ollut rohkeutta ja uskoa itseeni jo 10 vuotta sitten? Miksi minä olen pitänyt itseäni jotenkin huonona tässä asiassa kaikki nämä vuodet? Kai tähän voisi sanoa vain, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta tyrmistyttää kaikki nämä vuodet, kun olen pyöritellyt asiaa vain päässäni uskaltamatta tarttua toimeen.

Miten minä olen voinut tuntea itseni niin huonoksi? Surettaa se, että huonommuuden tunteeni vuoksi olen jättänyt tekemättä asioita, joista olen haaveillut. Ei elämä kuitenkaan loputtoman pitkä ole. Upeaa kuitenkin nähdä, että näköjään myöhemminkin ehtii.

Hyvä hammaslanka hakusessa

Minulla on kolmea erilaista hammaslankaa. Ne ovat kertyneet sen jälkeen, kun suosikkihammaslankaani ei enää kaupasta ole ikävä kyllä saanut ja minun täytyi ostaa toista merkkiä ja/tai mallia. Nämä kolme hammaslankaa poikkeavat hieman toisistaan, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: ne ovat kaikki huonoja minulle. Minun pitäisi siis ostaa neljäs hammaslanka testaukseen. Kallista hommaa tämä suuhygienian ylläpitäminen.

Yksi hammaslangoistani on ihan liian paksua ja se ei todellakaan sovi useisiin hammasväleihini. Kaksi muuta ovat eri merkkisiä ns. "easy slide" -hammaslankoja, joiden ostamisessa älysin sentään huomioida sen tosiasian, että hammasvälini ovat ahtaat. Kokemuksesta tosin tiesin, että en pidä näistä "easy slide" hammaslangoista, mutta muutaman kaupan kiertämisen jälkeen huomasin, että ahtaille hammasväleille ei muuta ole tarjolla. Siispä tyydyin liukkaisiin malleihin.

Ensimmäinen "easy slide" ostokseni oli todellakin liukas. Se luistaa niin hammasväleissä kuin sormissakin. On tosi vaikeaa käyttää kyseistä lankaa: langan saaminen hammasväleihini vaatii ahtauden vuoksi jonkin verran varovaista voimaa, mikä aiheuttaa sen, että tämä onneton lanka luistaa käsissäni. Sitä pitäisi olla varmaankin metrin pätkä, jotta saisi kunnon otteen ja luistovaraa olisi. Lisäksi tämä lanka lähinnä vain luistaa eikä juurikaan kerää hammasvälitöhniä mukanaan. Välillä täytyy putsata sama väli useampaan kertaan. Näppärää.

Minusta paras tapa käyttää hammaslankaa on sopivan pätkän solmiminen lenkiksi. Olen jo vuosia putsannut hammasvälini tällä tavalla, mutta en käsitä, miten se voi toimia näillä nerokkailla "easy slide" -hammaslangoilla: niissähän ne solmut luistavat jo muutaman hammasvälin jälkeen auki, vaikka kuinka yrittäisi sormilla estellä!

No, ostin siis kolmannen hammaslangan, taas "easy slidea", kun muuta ei tarjolla ollut. Tämä ostos on osoittautunut melkein käyttökelpoiseksi, mutta edelleen solmut luistavat auki liian helposti. Tämä lanka on kuitenkin edellistä hieman parempi, kun se ei ole yhtä terävä: tuo hammaslanka nro. 2 nmimittäin kaiken muun mukavan lisäksi helposti rikkoi ikeniäni, kun se oli typerän terävää. Ahtaiden hammasvälieni vuoksi tarvitsen tosiaan hieman voimaa, jotta langan saa hampaideni väliin ja tuo lanka napsahti välillä kipeästi ikeneen. Auts.

Pystyn siis jotenkuten käyttämään kolmatta ostostani, mutta muistelen suurella lämmöllä ja kaiholla suosikkihammaslankaani. Miksi niin hyvää lankaa ei enää löydy? Ei kai suurin osa ihmisistä voi aidosti pitää näistä kammottavista "easy slide" tuotoksista; toinen toistaan liukkaammista langanpätkistä, jotka viiltävät ja eivät edes puhdista? Vaadin parempaa!

Huolta murehtimisesta

Elo on tuntunut miellyttävältä viime aikoina. On mukavaa, kun on mukavaa, ja olen jopa osannut nauttia hyvästä olostani. Vuoden paras aika (kevät ja alkukesä) alkaa päättyä, mutta vielä on kesää jäljellä riittävän pitkästi ja voin hiljalleen valmistautua ajatukseen lomastakin. Ei hullumpaa.

Pääni on kuitenkin välillä sitä mieltä, että murehtimiseni määrän on oltava vakio. Yllättävän pienetkin asiat saavat minut pyörittelemään villisti pahaa mieltä tuottavia asioita päässäni ihan turhaan: ei todellakaan ole mitään järkeä murehtia ja kieriskellä ikävissä asioissa, jos se ei johda mihinkään. Pitäisi vain osata ratkaista murehtimista aiheuttava asia mahdollisimman pian tai vain yrittää painaa se unohduksiin. Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa, ainakin tällä omalla mielelläni.

Olen viime viikot murehtinut suuresti mm. sitä, miten paljon (tai siis vähän) olen pitänyt yhteyttä ystäviini ja tuttaviini. Minulla on oikeasti ollut aika paljon tekemistä, mutta olisihan minun silti pitänyt ehtiä/jaksaa/viitsiä, eikö niin? Olen siis ollut laiska, ystävistäni piittaamaton vätys, kun olen keskittynyt lähinnä vain omaan elämääni, huoliini ja erinäisiin projekteihini... tai jotain :(

Mikähän on sopiva määrä yhteydenpitoa? Minua epäilyttää, että vaikka tekisin mitä, en olisi tyytyväinen yhteydenpitomäärääni. Minun on nimittäin ihan liian vaikeaa olla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini... On kuitenkin turhaa jatkuvasti, päivästä toiseen murehtia, että mitä voisi tehdä paremmin. Miten voi olla niin vaikeaa vain keskittyä elämiseen, pitää yhteyttä sen verran, kun tuntuu hyvältä ja jättää asioiden turhanpäiväinen päänsisäinen jauhaminen vähemmälle?

Byrokratian rattaat töksähtelevät!

Työelämä on osoittanut viime aikoina taas käsittämättömiä piirteitä. Näppärästi ja helposti hoidettavaksi luulemani asia onkin paisunut ihan suunnattoman vaikeaksi ja ärsyttäväksi projektiksi. Aluksi luulin, että erääseen "pieneen" muutokseen liittyvää byrokratiaa ei ole, mutta päivien myötä byrokratian portaita onkin tullut vastaan jo niin monta, että en pysy laskuissa mukana. Hämmästykseni ja ärtymykseni ovatkin kasvaneet päivä päivältä samassa suhteessa.

Minun pitäisi tehdä oikeasti töitäkin, mutta sen sijaan olen käyttänyt tunteja aikaa siihen, että olen saanut edes jotenkin pieneksi luulemani muutoksen etenemään ensimmäiselle byrokratian portaille. Tyrmistyttää myös se, että seuraavalle portaalle pääseminen kestää ilmeisesti taas päiviä! Siis ihan oikeasti, en voi kun ihmetellä, miten paljon rahaa voidaankaan haaskata ihan turhanpäiväiseen byrokratiaan!

Rahaa menee nyt siis siihen, kun työt seisovat. Myöhästyminen maksaa. Lisäksi minä olen osan ajasta toimettomana, koska en voi tehdä mitään, kun pitää ensin odottaa, että tämä "pienimuotoinen" muutos saadaan vietyä läpi, eli sekin maksaa. Lisäksi tiedä kuinka paljon se maksaa, että tätä "pientä" muutosta ajetaan uskomattoman monen byrokratian rattaan läpi, jolloin tarvitaan useammankin ihmisen työpanosta (turhaan), jotta homma saadaan hoidettua. Ja taas maksaa. (Tosin enhän minä ole toimettomana, kun minun täytyy selitellä, miksi työt seisovat ja yrittää keksiä vaihtoehtoisia tapoja yrittää ratkaista tai siirtää ongelmia, eli kaiken tämän älyttömyyden myötä ulospäin näyttää siltä, että on minun syyni, kun työt seisovat ja myöhästyvät..)

On tehnyt jo uskomattoman monta kertaa sanoa "seis", ja pysäyttää tämä älyttömyys. Vaihtoehtoinen ratkaisutapa olisi olemassa, mutta ei sekään ihan ongelmaton ole. Tosin en usko, että tällaisen byrokratian laahustamisen keskeyttäminenkään on mutkatonta. Eiköhän siinäkin tarvitsisi jotain selvityksiä antaa ja lomakkeita täytellä, anoa, hakea, nöyristellä, valittaa ja varmaan riidelläkin. Auta armias.

Pääsisinkö kesälomalle justnytheti?!

Suomen kesä

Ensin on liian kuuma ja sitten perään liian kylmä: tyypillistä Suomen kesää! Olisin paljon tyytyväisempi, jos sietäisin paremmin sekä kuumaa että kylmää: helle saa minut tuskaisen kireäksi ja hieman kiukuttelevaksi ja tolkuton paleleminen lamaa enkä pysty muuta ajattelemaankaan kuin palelemista ja lämpöön hakeutumista järjellisen ajattelun hiipuessa hiljalleen lisääntyvän tärinän myötä.

Minulle sopisi melko tasaiset lämpötilat, juuri sellaiset, että hyvillä varusteilla selviäisi hieman viileämmässäkin. Sadekaan ei ole erityisen ikävää, kun on siihen sopivat vaatteet ja kengät. Liian tuulinen sää on usein tosi kamala riippumatta lämpötilasta, koska sitä vastaan ei voi oikein suojautua muuten kuin tuulipuvulla eikä sekään vie itse tuulta pois, vaan vain lisää lämmöntunnetta.

Hellettä vastaan ei voi suojautua oikein mitenkään, siksi se onkin usein kurja sää. Ainoa asia, jonka vuoksi hyvin satunnaisesti kaipaan hellettä on uiminen: rakastan järvessä uimista, mikä on yllättävää itsellenikin, koska olen vilukissa ja pelkään, että hauki puree varpaaseen (tai johonkin vielä ikävämpään paikkaan).

En siis oikein tiedä, mitä toivon Suomen kesäsäältä. Kaipa jotain mukavan lämmintä (ei siis kuumaa) ja pieniä sadekuuroja välillä, jotta ei olisi liian kuivaa. Toiveena olisi myös mukavat sisälämpötilat, eli että sekä kotona että töissä olisi mukava olla. Nythän kotonani on pääsääntöisesti liian kuuma ja töissä on jostain syystä kesäaikaan sisällä liian kylmä.

Useimmiten kai siis tuntuu siltä, että ei ole hyvä. Onko mukavuusalueeni todellakin kapea vai varusteeni vain ihan vääriä Suomen oloihin? En tiedä muuta kuin sen, että jatkuva valittaminen säästä on ihan turhaa! Tämä kirjoitus oli nyt kuitenkin se pakollinen "valita Suomen kesäsäästä" -vuodatus, joka kai jokaisen suomalaisen pitää muistaa toitottaa ulos jossain muodossa joka kesä :)

Varattujen miesten maireaa liirumlaarumia

Olen vuosien varrella saanut jonkin verran tietyn tyyppisiä ehdotteluja varatuilta miehiltä, sekä humalaisilta että selvin päin olleilta. Yleensä tilanne on käynnistynyt siten, että olen saanut jonkun (mielestäni) ällöttävän kommentin liittyen ulkonäkööni: "sulla on kauniit silmät", "sulla on kaunis katse" tms. mairean virnuilun ja tiiviin katsekontaktin saattelemana. Luonnollisesti olen ymmärtänyt jo tässä vaiheessa, mistä on kyse. En kuitenkaan välttämättä tiedä vielä miehen parisuhdestatusta, koska miehet ovat usein nihkeitä puhumaan (tällaisissa tilanteissa varsinkin, mutta muulloinkin) parisuhteistaan.

Yleensä tuollainen lähestymistapa saa minut hyvin nopeasti poistumaan paikalta riippumatta omasta tai toisen parisuhdestatuksesta. Tuollainen kohtelu nimittäin nostaa minussa pintaan ahdistusta, negatiivisia ajatuksia ja kokemuksen tuomia pelkoja, mutta myös järkeviä ajatuksia siitä, että todellakin kannattaa hipsiä pois ja pian, koska tuollaisilla miehillä ei useimmiten ole itseni kannalta hyviä tavoitteita.

Kamalinta on tosiaan se, jos huomaa/tietää miehen olevan varattu. Siinä vaiheessa minulle tulee ihan suunnattomia allötyksen ja inhon tunteita ja suorastaan vihaista tärinää. Ensinnäkin minua harmittaa miehen tyttöystävän puolesta ja toisaalta itseni puolesta: tuollainen liehittely on mielestäni loukkaus molempia kohtaan.

En ymmärrä, mitä tuollaiset miehet kuvittelevat, kun he maireasti leperrellen yrittävät kehua naisen olemusta, tuppaavat seuraan vaikka väkisin ja esittävät jotain ihan muuta kuin ovat. Ehkä heillä on tärpännyt joskus aiemmin? Minä suhtaudun pahimmassa tapauksessa loukkaantuneesti ja vihaisesti, koska loukkamistahan tuo on: mies yrittää liehittelyllään saada minut uskomaan, että hän on kiinnostunut minusta, vaikka hänen tavoitteenaan onkin vain valehtelemalla käyttää minua hyväkseen omien mielihalujensa toteuttamiseksi ja leikkiä minulla hetken niin kuin olisin jokin esine.

Nuorempana saatoin olla imarreltu saamastani huomiosta, mutta nyt minua ällöttää sekin, että olin aikanaan niin tyhmä ja kuuntelin lepertelyä imarreltuna. Hyi että, miten voi olla imarreltu valehtelusta ja hyväksikäytön yrittämisestä?! Nykyään vain suututtaa tuollaiset miehet ja niin he saavatkin minulta tyrmäävän vastaanoton. Ikävää on se, jos jostain syystä joutuu jatkossa olemaan tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä, koska kohtaamisesta ei enää mitenkään saa luontevaa.

Näin "vanhempana" ihmissuhteista (varsinkin siis uusien ihmisten kohtaamisista) on tullut selvästi aiempaa vaikeampia, kun ihmisten motiivit näkee selvemmin ja tietää tietyt kaavat, joiden mukaan monet toimivat. En enää pysty enkä kai osaakaan näytellä jossain sellaisissa kohtauksissa, joita joissain tietyissä sosiaalisissa tilanteissa täytyisi osata esittää. Kai tuohon varattujen miesten liirumlaarumiin pitäisi osata suhtautua ystävällisen torjuvasti ja keskustelevasti ja hymyillä nätisti ja kiltisti, ja pystyä jälkeenpäin olemaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut sen sijaan, että käyttäytyy tilanteessa loukkaantuneen vihaisesti ja tyrmäävästi ja vielä jälkeenpäinkin on kylmän etäinen (mutta toki asiallinen).

Massakäyttäytyminen

Olen joutunut viime aikoina tilanteeseen, jossa toteutui ihmisten massakäyttäytyminen. Ihmisiä oli useita satoja ja ei ollut ketään ohjaamassa tai hallitsemassa tilannetta, vaan ihmiset toimivat siten kuin halusivat. Mitä siis tapahtui?

Suurella massalla ei ole yhteistä tahtoa, vaan massa koostuu useista sadoista yksilöistä, joilla on oma tahto ja ikioma päämäärä, jotka voittavat kaikkien muiden ikiomat päämäärät. Tuloksena on siis kaaos, jossa kenelläkään ei ole kivaa ja joka ehkä johtaa tavoitteeseen tai sitten ei. On kuitenkin uskomatonta seurata tällaisessa massassa toimivan yksilön käyttätymistä: sitä järjetöntä tuuppimista, kiilaamista, töykeyttä ja kapeakatseisuutta. Millään muulla ei ole mitään väliä kuin sillä, että itse saa sen mitä haluaakin ja mieluiten ihan ensimmäisten joukossa.

Minä inhoan jonottamista, joten sikäli ymmärrän, että joillakin pettää hermot ja käytös muuttuu hallitsemattomaksi. En vain käsitä sitä, kuinka suurelta osalta ihmisistä näyttää järkevä ja huomioiva käyttäytyminen katoavan täysin silloinkin, kun se ei palvele edes omaa etua. Tuuppimisesta saa vain tuuppimista osakseen ja kulkemisen tukkimisella tukkii omankin kulkuväylänsä. Ihailen heitä, jotka säilyttävät hermonsa ja jaksavat käyttäytyä kauniisti tuollaisissa tilanteissa.

Onneksi minulle tulee ihan ääriharvoin vastaan tilanteita, joissa törmäisin suuriin väkijoukkoihin. Ne nimittäin ahdistavat minua suunnattomasti (mm. juuri tuon hallitsemattoman massakäyttäytymisen vuoksi) enkä välttämättä saa itsekään (aikani tuuppimista ja älytöntä käytöstä katsellessani) pidettyä hallintaani kasassa, jotta käyttäytyisin joka hetki hyvin ja ystävällisesti toisia ihmisiä kohtaan. Kai minusta on tullut jo vanhakin, kun mieluummin valitsen rauhan kuin suunnattoman hälinän ja sen mukanaan tuoman pakko"sosiaalisuuden" ja pakon sopeutua massakäyttäytymiseen. Tai olla sopeutumatta.

Joskus minusta on kuitenkin hauskaa, jos pääsen sivusta seuraamaan jotain älytöntä massatohinaa. Jotenkin minusta monen yksilön käyttäytyminen sellaisessa on sen verran hullua, että sen seuraaminen ja käyttäytymisen pohdinta tuo omituista iloa. Kummallisia huvituksia minulla :)

Mitä kulman takana odottaakaan?

Minulla on viime aikoina ollut sangen mukavaa. Olen nauttinut olostani, mutta samalla myös huomannut itsessäni jotain rasittavaa: odotan jotain kamalaa tapahtuvaksi. Jotenkin en ole osannut ottaa täysin rennosti ja luottaa asioiden sujuvan, vaan olen ollut valmiina mahdollisen "hyökkäyksen" varalta. Aivan kuin jotain kamalaa odottaisi minua nurkan takana.

Olen aivan kuin peloissaan oleva koiranpentu: kyyhötän nurkassa pienenä ja ärisen jokaiselle silittämään tulevalle kädelle. En uskalla luottaa siihen, että minua silitetään, vaan pelkään suuresti kirpaisevaa lyöntiä. Oletan ihmisten haluavan minulle pahaa tai ainakin oletan heidän olevan täydellisen välinpitämättömiä olemassaoloani kohtaan. Tämän lisäksi mieleni kehittelee monenlaisia kauhukuvia, jotka pyörivät mielessäni kiusaten ja ahdistaen. Ärsyttävää.

En tiedä, miksi olen ollut niin kireä ja peloissani. Enkö uskalla myöntää itselleni, että nyt on oikeasti niin hyvä olla, että nauti vain? Vai onkohan tämä jonkin hormonihäiriö? :)

Ehkä olen vain väsynyt. Ehkä sen tunnustaminen, että on mukavaa, on vain niin vaikeaa. Ehkä heittäytymistä hyvän olon hellittäväksikin pitää harjoitella, opetella hyväksymään, että voin olla ihan hyvä ja riittävä ja kaiken saamani hyvän arvoinen.

Olen juuri nyt oikeasti kiitollinen tosi monesta asiasta elämässäni.

Viikkoja, kuukausia

Kesä on alkanut. Kevään omat projektinikin olen saanut päätökseen ja nyt voin keskittyä vain kesäaikaan, jonka pitäisi suoda minulle paljon mukavaa aikaa itsellenikin. Tuntuu mukavalta. Vaikka viime ajat ovatkin sisältäneetkin aika paljon ahkerointia, minulla on ollut myös todella mukavia tekemisiä; ne lämmittävät sisältä ja hymyilyttävät pirteästi.

En ole ehtinyt kovinkaan paljon lukea kirjoja viime aikoina, mutta viime viikolla luin melko nopeasti koskettavan kirjan "Viikkoja, kuukausia" (Reko ja Tina Lundan). Siinä kerrotaan ajatuksia ja tuntemuksia päiväkirjanomaisesti sekä miehen että vaimon näkökulmasta miehen aivokasvaindiagnoosin jälkeen ja sairauden edetessä. Tuntemukset on kirjoitettu todella rehellisesti ja avoimesti, kirjoituksista heijastuu pelko, avuttomuus, epätoivo, mutta myös toiveikkuus ja toive elämän jatkuvuudesta. Kirja ei jätä epäselväksi sitä, että tuollainen hurjan pelottava diagnoosi vaikuttaa koko perheeseen, joka päivään, tekemisiin ja ajatuksiin. Se on suuri myllerrys, joka on käytävä läpi, koska sairaus ei muuta suo. Julmaa.

Kirjan "hahmot" ovat kuin roolihahmoja (Aki ja Minna), mutta todellisuudessa kyse on kirjoittajien omista kokemuksista ja Reko Lundanin aivokasvaimesta. Kun tietää, että kyse on todellakin oikeasti tapahtuneista asioista, lukiessa ei voi välttyä palan tunteesta kurkussa. Kirja on koskettava ja ajatuksia herättävä paketti aiheesta, joka koskettaa loppujen lopuksi harvaa, mutta on niin iso ja pelottava asia, että useimmat meistä sulkevat tuollaiselta kohtalolta silmänsä. Siksi on hyvä, että kirja herättää.

Suosittelen kirjaa lämpimästi. Sitä voi lukea lyhyissäkin pätkissä ja kiireisempänäkin aikana, koska se ei ole kovin paksu eikä siihen tarvitse syventyä hartaasti keskittyen. Silti se tarjoaa kokoonsa nähden yllättävän paljon asiaa ajateltavaksi.

Hiljaisuudessa ahkeroimista

Olen keskittynyt viime ajat eräiden pienten "projektien" loppuunsaattamiseen. Tuntuu hyvältä, että loppu häämöttää jo ja kohta voin keskittyä vain kesän viettämiseen (siis tietenkin töiden ohella). Kaipaankin jo sitä, että ehtisin harrastaa juuri niitä asioita, joita haluankin, ja ehtisin viimein tarttua muutamaan kirjaan, jotka odottavat malttamattomina yöpöydälläni. On mukavaa saada aikaa myös kirjoittamiselle.

Kirjoittaminen liikuttaa ajatuksia, saa mielessä painavat ja ilahduttavat asiat tietoisuuteen ja käsittelyyn. Kirjoittaminen tekee minulle hyvää, huomaan sen nyt taas, kun on tullut hieman taukoa - tämäkin tauko tuntuu tukkivan ajatukseni ummetuksen lailla ja on vaikea tarttua kiinni jostain ajatuksen pätkästä, josta voisi alkaa purkaa oman päänsä sisältöä.

Minulla on usein kuvitelma siitä, että minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta uskon nykyään, että kyse taitaa ollakin enemmän siitä, että minulla on ajatusten ummetus: tyhjyys onkin täynnä jotain, josta ei saa kiinni ja joka ei liiku. On vaikeaa saada taas ajatukset liikeelle, mutta tiedän jo kokemuksesta, että se onnistuu.

Mukavaa, kun ihan kohta on enemmän aikaa itselle ja toisillekin.

Taivaan reunalla

Kävin elokuvissa katsomassa erittäin mielenkiintoisen ja loistavan elokuvan, Taivaan reunalla. Elokuva kertoo erinäisistä tapahtumista ja ihmiskohtaloista erittäin taidokkaan ja koskettavan juonen avulla. En halua spoilata tässä elokuvasta sen enempää kuin että juoni on huikaisevan taitavasti rakennettu ja elokuvassa on ainakin minua suuresti koskettavaa hyvyyttä. Liitelin elokuvista ulos todella kepeänä ja iloisena: lisää tällaisia hyviä elämyksiä! Suosittelen elokuvaa erittäin lämpimästi.

Minusta on ihanaa nähdä aitoa ihmisten (välistä) hyvyyttä, vaikka se sitten olisikin "vain" elokuvassa. Olen toki hyvyyttä nähnyt paljon myös 'oikeassa' elämässä, mutta myös yllättävän paljon pahuuttakin. Minulla on vahva taipumus uskoa ihmisten hyvyyteen tyyliin, että "ihminen on hyvä kunnes toisin todistetaan". Tässä iässä tajuan kuitenkin jo olleeni varsin naiivi ja juuri naiiviuteni on ajanut minut tilanteisiin, joissa on todellakin ollut roppakaupalla läsnä ihmisten pahuutta toisiaan kohtaan. Naiiviuteni on tehnyt myös sen, että olen tiedostamattani antanut joidenkin ihmisten kohdella minua huonosti, eli olen antanut heidän toteuttaa pahuuttaan ja olen "suostunut" kohteeksi.

Nyt kun mietin, millaisen pahuuden kohteeksi olen toisten ihmisten taholta joutunut, niin olen huomannut siinä olevan tietynlaisia toistuvia kaavoja. Annan yleensäkin ihmissuhteissa tilaa toiselle, mikä tarjoaa tilaisuuden myös tietynlaiselle ikävälle käytökselle, jonka hyvin monet myös käyttävät hyväkseen. Koska olen sopuisa ja keskustelemalla ja 'hyvällä' ongelmia ratkova, se tuntuu tarjoavan toiselle osapuolelle kuvitelman vallasta ja siitä, että minua voi kohdella miten haluaa, koska "kyllä se nöyristelee ja leppyy".

Eräs pahuus, johon olen myös törmännyt hyvin usein on uskomaton kostonvimma siitä, jos pidänkin puoleni ja tuon itseäni ja ajatuksiani esille. Nykyisin erilaisia kostoja katsoo jo tylsistyneesti huokaisten, kun niitä on jo nähnyt, mutta silti ihmetyttää toisen halu tehdä toiselle pahaa tarkoituksella, kun oikeastaan syytä ei ole. Mielestäni pahuus ilmenee myös siinä, että 'anteeksi' sanaa ei haluta juuri enää käyttää.

Minun piti kirjoittaa hyvyydestä, mutta eksyinkin pahuuteen. No, kyllähän ne liittyvät toisiinsa, mutta taidan nyt kuitenkin unohtaa ikävät asiat ja keskittyä hyvyyteen. Arvelen niin, että jos kuvittelee ihmisten olevan pahantahtoisia ja itsekin kenties tarjoaa pahaa toisille, saa paljon ikäviä asioita osakseen. Jos keskittyy olemaan itse niin hyvä toisille kuin mahdollista, niin on mahdollista saada paljon hyvää itsekin osakseen. Näin uskon ja näin olen nähnyt myös käytännössä olevan. (Pitäisi varmaan määritellä 'hyvyys' ja 'pahuus', mutta ehkä joskus toiste.)

Toivoton kokki

Minä olen onneton keittiössä. Onnistun uskomattoman usein sähläämään jotain väärin ja lopputulos epäonnistuu tai muodostuu muuten jotenkin hmm... epämääräiseksi. Joskus en ole edes pystynyt syömään tekelettäni, vaan epäonnistunut mössö on lentänyt suoraan roskiin.

Olen ajatellut, että harjoitus tekee mestarin, joten olen harjoitellut ahkerasti ja pitkäjänteisesti. Ehkä, ehkä, mutta silti jokin keittiösählääjän suuri sydän sykkii minussa varmaankin iäisyyden, uskon näin. En tiedä, mikä siinä on, että en osaa seurata edes ohjeita. Aiemmin ongelmani oli liian suuri into, ohjeiden seuraamattomuus ja taitojen puute. Nykyään kärsivällisyyteni riittää ohjeiden lukemiseen, mutta se ei näköjään riitä.

Tein tänään sienirisottoa. Kuulostaa helpolta, eikö? Olin napannut ohjeen lehdestä ja hain tarvikkeet kaupasta. Olin varma, että mikään EI voi mennä pieleen, KUN luen ohjeet huolellisesti ja tarkkaan.

Sipulien paistaminen, riisin ja veden lisääminen onnistui. Odotin, kunnes riisi kypsyi. Seuraavaksi liemikuutio ja mausteet - ohjeessa ei ollut mainittu mausteiden määrää, joten huomasin vaaranpaikan: maustoinkin mielestäni hyvin varovaisesti ja arvelin tyytyväisenä, että suolaa ei ainakaan tullut liikaa (ehdin jo unohtaa aiemmin lisäämäni liemikuution). Seuraavaksi piti lisätä pilkotut sienet ja paprika, joten heitin ne huoletta sekaan. (Ai niin, olin lukenut ohjeen jo moneen kertaan ennen tätä.) Vilkaisin ohjetta ties kuinka monennen kerran ja totesin, että sienien olisi pitänyt olla kypsennettyjä. "Tuota sanaa ei varmasti aiemmin ollut ohjeessa", totesin mielessäni ja totesin, että pitää varmaan odotella sienien kypsymistä. Lopuksi heitin sekaan kerman ja ihmettelin, että 2 desilitraa on aika paljon tekemääni määrään eikä se oikein edes sekoitu siten, siten että se ei näyttäisi kermavelliltä. Ihmettelin ja päätin tarkistaa ohjeen vielä kerran: se olikin hämmästyttävästi taas muuttunut: siellä olikin 1 desilitra! Mistähän saisi muuttumattomia ruokaohjeita?!

Nyt minua janottaa ihan älyttömästi! Söin väkisin tekemääni ylisuolaista kermavelliä ja voin kertoa, että vit... siis ottaa päästä. Mikä siinä onkin, että sapuskan laittaminen on niiiiin haastavaa? Vai enkö vain osaa lukea vai miten ihmeessä osaan sählätä? Mikähän tuo suolasähläyskin oli, kun yleensä en edes käytä suolaa ruoanlaitossa?! Ääh... no, yritystä olisi laittaa tänään vielä jälkiruokaa. Palaakohan se pohjaan, tuleeko liikaa sokeria vai tuleeko uuniini oikosulku?! (Pitäisi kai iloita siitä, että minulla ei ole korkea verenpaine...)

Menetetty tilaisuus

Minulle tuli tänään eteen tilaisuus, jollaista ei ole aiemmin tullut. Minulla oli lyhyt hetki miettiä, että mitä tekisin, ja tilaisuutta pelästyneenä kävelin silmät kiinni ohi. Nyt minua itkettää; miksi pelästyn, miksi en osaa tarttua hetkeen? :(

Minun unitaloni

Kyllä se niin on, että hyvä seura ja todella maistuva ruoka tekevät ihmeitä ololle; vieläkin suupielet nykivät korviani kohti, kun ajattelenkin asiaa :)

Olen nähnyt viime aikoina runsaasti unia. Eräs oli hieman hämmentävä tarina, jossa löysin kadonneen henkilön. Uni oli tunnelmaltaan omituinen, mutta ilo rikollisella tavalla kadonneen henkilön löytymisestä oli suuri.

Lisäksi olen taas nähnyt toistuvan talo-uneni. Tällä kertaa taloni oli hyvin pieni, niin pieni, että pelkäsin ihmisten ohikulkiessaan vahingossa potkaisevan sitä. Ulkokuori oli vaatimaton ja laudoitus vaaleansininen. Se seisoi suuremman talon vieressä ja hieman pelkäsin, että taloni jäisi sen varjoon.

Mietin unessani, että muuttaisinko taloon. Taisin tehdä päätökseni taloni sisälle astuessani, koska sisäpuoli oli ällistyttävän mielenkiintoinen! Se ei ollut hieno, vaan ennemminkin yksinkertainen, mutta pohjaratkaisu oli mahtava.

Talossa ei kuitenkaan ollut perustuksia, vaan se seisoi suoraan maan päällä, ja lattia oli kylmä.

Haluaisin uskoa siihen, että unet tarkoittavat jotain, koska näistä unista pystyn näkemään selkeitä "viestejä". Olen iloinen, että olen nähnyt näitä ajatuksia herättäviä unia, koska nämä ovat kuitenkin aika harvinaisia. Aika usein unimaailma tarjoaa jotain ahdistavaa pätkää.

Jäyhyyttä, iloa ja rentoutta

Olen päässyt taas viime aikoina seuraamaan oikein kunnon suomalaista jäyhyyttä ja kivikasvoisuutta. On hämmentävää seurata, kun ryhmä jäykkiä suomalaisia kokoontuu tilaisuuteen, jota vetää ulkomaalainen henkilö. Vetäjän yrittäessä keskustella ryhmän kanssa hymyillen ja innostaen, vastassa on vain hiljaisuus ja ilmeettömät kasvot. Minun täytyy myöntää, että minua hävetti. Minä - joka en todellakaan ole mikään sosiaalisten taitojen taitaja - sentään sain suutani auki ja kerrottua asioita, joista olisi voinut kertoa kuka tahansa. Muista ei irronnut juuri mitään muuta kuin pakolliset takertelevat lausahdukset välttämättömistä asioista. Miten olisi ollut edes hento hymy sopivissa kohdin?! (Omahyväisenä tunnustan tunteneeni suurta mielihyvää siitä, että kerrankin olin tilaisuudessa, jossa minulla todellakin oli tilaa tulla esille - sitä tilaa oli vain hieman liikaa.)

Mikähän siinä onkin, että niin moni suomalainen on jäyhä, iloton, synkkä ja jopa näkymätön. Ei minua hiljaisuus haittaa, vaan se yleinen olemus, joka huokuu välinpitämättömyyttä, kiinnostumattomuutta ja mielenkiintoisinta näyttää olevan lähinnä ympärilleen pälyily kivikasvoisena ja katsekontaktin välttäminen. Paikalla ollaan, kun pitää, mutta asioiden käsittelyyn ei osallistuta, koska ne eivät kiinnosta. Voin kuvitella, miten nämä henkilöt heräävät henkiin muutaman tuopin jälkeen...

En minä oleta, että kaikki me suomalaiset olisimme seurallisia ja ystävällisiä, ei edes arkuus ja ujous ole ollenkaan ongelma, mutta se on ongelma, jos koko olemus huokuu välinpitämättömyyttä, elottomuutta, osallistumattomuutta ja hymyttömyyttä, kun joku yrittää esittää asioita ja saada aikaan pohdintaa ryhmässä. En yhtään ihmettele, jos ulkomaalaiset pitävät suomalaisia "hieman" omituisina, jäykkinä ja sisäänpäinkääntyneinä.

Minua tuollainen jäykkyys ja ilottomuus tympäisee nyt tosi paljon, kun jouduin sitä taas katselemaan siten, että oikein kiusaannuin. Missä ilo on? Missä rentous? Minä haluan olla iloinen ja rento.

Tänään on tuulahtanut muutamia todella ilahduttavia ja lämpimiä länsituulia tuoden iloa elämääni: jotain hyvää! Suupieleni väkisinkin taipuvat hymyyn. Eiköhän se niin ole, että jos tuijottaa synkkyyttä, ahdistusta ja ankeutta tarjolla on vain synkkyyttä, ahdistusta ja ankeutta, mutta jos kääntää katseensa ilon säikeeseen, vaikka hentoonkin, niin mielen puristus helpottuu ja näkee hyviä, iloa tuottavia asioita. Kyllä ne ankeat asiat puskee ilonkin läpi ihan riittävästi, ei niille kannata suoda enempää energiaa kuin on pakko :)

Yllättävän vahva

Olen useamman kerran törmännyt itsessäni yllättävään vahvuuteen. Minua ei ehkä ensinäkemältä pidetä henkisesti vahvana ihmisenä, mutta minulla on joitain rankkoja kokemuksia, joissa olen "päässyt" testaamaan tätä puolta itsessäni. Ja olen läpäissyt testit.

Pohjalla käyminen ja oman itsensä tutkailu ovat tehneet minusta vahvemman kuin mitä aiemmin olin. Nyt tiedän, missä "romahtamiseni" rajat menevät, ja kun raja alkaa lähestyä, tiedän, miten toimia. Olen tässä matkan varrella oppinut itsestäni ja vahvuudestani paljon ja jos osaisin täysin hyödyntää vahvuuttani, siitä voisi olla paljon hyötyä itselleni ja miksei muillekin.

Yksi keino kasvaa vahvemmaksi ihmiseksi on ollut myös kommunikointi muiden ihmisten kanssa. Kun näkee ihmisiä porskuttavan todella haastavissakin elämäntilanteissa saa ihan toisenlaista näkökulmaa asioihin kuin jos keskustelisi vain itsensä kanssa ja eläisi itseään tuijotellen. Monet oivallukseni olenkin saanut kaikessa hiljaisuudessa muiden elämänkaaria tarkastellen. Se on opettanut mm. sitä, että asiat eivät ole useinkaan niin yksinkertaisia ja yksisuuntaisia kuin miltä ne äkkiseltään näyttävät ja se, mikä näkyy ihmisten elämässä pinnalle, ei välttämättä ole koko kuva totuudesta. Elämä koostuu todellakin mutkikkaasta verkostosta valintoja ja suuntia ja ei ole mikään ihme, jos välillä eksyy.

Harmillista on se, että heikkoutta ei useinkaan näytetä hyväksyvän. Heikkoutta nähdessään monet ihmiset torjuvat ja hylkäävät ja jopa yhteiskuntakin vieroksuu sitä. On aivan kuin elämässä ei olisikaan muuta vaihtoehtoa enää kuin armoton suoritus ja vääränlainen, pinnallinen ja suorituskeskeinen vahvuus.

Minun vahvuuteni on herkkää. Se tunnustelee ympäristöään tarkkaan, etsii paikkaansa, suojaa, toimii tarvittaessa ärhäkkäästikin, mutta enimmäkseen kuitenkin piilottelee. Se ei valehtele, koska valheellinen käsitys omasta liiallisesta vahvuudesta tulee ihan jostain muualta, vääristyneestä minäkäsityksestä ja/tai tarpeesta olla jotain muuta kuin on. Minun vahvuuteni on hyvä ystäväni ja siksi välillä toivonkin, että sitä ei koeteltaisi liikaa.

Sekalaisia lauseita

Ajatukseni ovat olleet viime päivinä aika puuroa, joten en ole osannut tarttua mihinkään yksittäiseen ajatukseen tai järjelliseen lauseeseen. Luetteloinkin tähän jotain sekalaisia lauseita ajatuksiani selvittääkseni:

- Jos väsyttää, pitää levätä.
- Oma tilanne on harvoin niin paha kuin miltä se itsestä näyttää.
- Ajatusten vaihtaminen ystävien kanssa on tärkeää oman tomuttuneen ja jämähtäneen ajatusmaailman liikkeelle saattamiseksi.
- Jos ei tiedä, mihin suunnata, pitää pysähtyä ja tarkistaa oikea suunta.
- Kaikissa suunnissa ja vaihtoehdoissa on hyvät ja huonot puolensa.
- Elämässä on yllättävän paljon julmuutta.
- Täydellinen eristäytyminen sosiaalisista suhteista harvoin kannattaa.
- Pitää varoa pahoja ihmisiä.
- Vaikka joskus onkin vaikea muistaa ja tajuta, että hyviäkin ihmisiä on, heitä todellakin on.
- Itselleen pitää muistaa suoda aikaa.
- Itsestä kannattaa pitää huolta.
- Tyytyväinen vatsa on tärkeä muullekin hyvinvoinnille.
- Jos ei tee mitään, juuri mitään ei myöskään tapahdu.
- Elämässä on kultalusikkatapauksia ja sitten meitä muita, joiden täytyy rakentaa elämänsä pohjimmaisesta peruskivestä lähtien.
- Yksinäisyys on vaarallinen sairaus.
- Se, että ei tee päätöstä, on myös päätös.
- Asiat eivät useinkaan ole niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät. Tai sitten ne ovat :)

Kauneuden perässä juoksemisesta

Olen usein törmännyt miehiin, jotka ovat jossain vaiheessa tuoneet selkeästi esille sen, että heille naisen tärkein ominaisuus on kauneus. Joillekin naisen kauneus on todellakin myös pitkäaikaista parisuhdetta tavoiteltaessa yksi tärkeimmistä asioista.

Tokihan tämä asia on perusteltavissa biologialla: miehet viehättyvät visuaalisesta kauneudesta ja naisen kauneus voi (ei siis välttämättä) kieliä myös terveydestä, mikä on tietysti lisääntymisen kannalta olennainen asia. Parisuhteilussahan on biologiselta kannalta kyse nimenomaan lisääntymisestä, joten tällaisilla asioilla on väkisinkin merkitystä, mutta se on mielenkiintoista, että toisilla nämä seikat painavat vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin toisilla. En voi välttyä pohdinnalta, että mikä näitä eroja miesten välillä aiheuttaa.

Miehen omalla "tasolla" ei kokemukseni mukaan ole suuresti väliä: olen tavannut eri kokoisia, komeita, keskinkertaisia ja vaatimattomamman näköisiä miehiä, itsevarmoja pelureita ja arempia hissukoita, jotka ovat tuoneet ulkonäkökeskeisyytensä esille joko heti alkuun tai vasta tuttavuuden myöhemmässä vaiheessa. Toki jos mies on itse ns. hyvännäköinen (makujahan on monenlaisia), ulkonäkökeskeisyys on todennäköisempää. (En kerro nyt pelkästään omista kokemuksistani, vaan ajan myötä nähdystä, koetusta, kavereiden ja tuttavien kokemuksista ja kuullusta.)

Joskus en ole siis hämmästynyt, kun olen tavannut ulkonäkökeskeisen sinkkumiehen: oma "taso" ja kauneuden vaatimus voivat nimittäin olla yhtälö, joka ei kertakaikkiaan toimi. Harmilliseksi asia muodostuu silloin, jos mies ei itse ymmärrä asiaa.

En kiellä sitä, etteikö ulkonäkö näyttelisi jotain osaa ihmissuhteissa. Tokihan fyysinen viehättävyys on tärkeää varsinkin parisuhteessa, mutta mielestäni ihmisissä on viehättävää muukin kuin tiettyyn muottiin puristettu käsitys pelkästä ulkoisesta kauneudesta. Minä esimerkiksi kaihdan ulkonäöllisessä mielessä monia miehiä, joita tiedotusvälineissä sanotaan komeiksi. En viehäty esimerkiksi viimeisimmästä "unelmien poikamiehestä". Hänessä ei ole ulkonäöllisesti mitään sellaista, joka saisi minut huokailemaan ihastuneena. Ei mitään. Minulle miehen viehättävyys koostuu useammasta tekijästä, kokonaispaketista.

Ihminen on kokonaisuus monista asioista ja ominaisuuksista, joten on sääli, jos häntä katsotaan vain yhdestä, todella kapeasta näkövinkkelistä. Takaako ulkonäkö sitä paitsi sen, että suhde kestää myrskyt ja karikot, ja että siinä viihtyisi vuodesta toiseen? Ei. Kai nykyään vain ajatellaan lähinnä sitä, että juurinythetitässäjanyt saadaan maksimaalista nautintoa (eli sitä kauneuden ihastelua tässä tapauksessa).

Minulta on kysytty, että millä perusteella ihmisiä sitten pitäisi lähestyä, jos kuitenkin ulkonäkö on se ainoa asia, joka aluksi näkyy. Hyvä kysymys. En sano, etteikö niitä kauneimpia saisi lähestyä, mutta ehkä ei kannattaisi sulkea silmänsä siltä kirkassilmäiseltä, hymyilevältä, persoonallisen näköiseltä naiselta vain sen vuoksi, että hän ei ole yleisen kauneuskäsityksen mukainen. Ihmissuhteethan ovat aina aluksi tutustumista ja tunnustelua: aina ei todellakaan voi onnistua. Itse asiassa epäonnistumisiahan suorastaan täytyy tulla ja ne pitäisi osata hyväksyä; olisihan se kummallista, jos jokainen ensimmäiseksi tarjolla oleva nainen/mies olisi juuri sopiva.

Minä olenkin ollut hämmästynyt, jos minulle on heti alkuun, minua tuntematta sanottu, että olisin jotenkin "sopiva". Tuohan nimittäin tarkoittaa vain sitä, että olisin sopiva ulkonäöllisesti, ja se ei minua imartele. Minä haluan muunlaista sopivuutta ja kunnollista tutustumista. Itse asiassa, nykyään minä suhtaudun karsaasti miehiin, jotka tulevat kehumaan ulkonäköäni tarkoituksenaan "iskeä" minut. Se on ihan uskomatonta, millaiseksi turn-offiksi tuollainen lähestymistapa on minulle tullut. Olen kai vain jo niin uskomattoman kyllästynyt ihmissuhteiden pinnallisuuteen ja väärien asioiden (eli mm. ulkonäön) perässä juoksemiseen, että saatan suhtautua tällaiseen lähestymistapaan jopa hyvin kylmästikin, ehkä hieman vihamielisestikin.

Minun täytyisi kai nyt muistaa, että joillekin tuollainen pinnallinen parinvalinta sopii ja toisille ei. Minulle tosiaan ei, mutta täytyisi hyväksyä, että meitä on moneen lähtöön. Toisille pitää sallia valinnat, jotka itsestä näyttää käsittämättömän hölmöiltä.

Kirjoitin nyt vain ulkonäkökeskeisistä miehistä, mutta löytyyhän niitä samanlaisia naisistakin.

Hyvän olon ylläpitäminen

Kuulin eilen ihan hyviä ja piristäviä uutisia. Sen voimin sain silmäni auki normaalista arkitympääntymisestäni ja jaksoin hymyillä iloisesti, katsoa ihmisiä silmiin ja tunsin sisimmässäni vahvuutta ja luottamusta itseeni. Vaikka olinkin väsynyt, mainio olo kantoi loppuillan. Masentavat ajatukset olivat tipotiessään ja tunsin olevani hyvä, pärjäävä ja (omalla tavallani) vahva ihminen.

Onhan näitä oloja ollut, myös näitä hyviä, mutta ei ne kauan kestä. Mistähän löytyisi taikanappi, joka pitäisi tätä, vieläkin jatkuvaa hyvää virettä yllä?

Nyt kun silmäni avautuivat arkilamaannuksestani ja synkkyydestäni, niin huomasin myös kauhukseni, että olen syyllistynyt viime aikoina myös armottomaan nössötykseen. Siis nössönä olemiseen siten, että en ole jaksanut tarttua asioihin ja minun ylitseni olisi voinut kävellä mennen tullen ja pyyhkäistä jalkansakin mennessään - ei ole todellakaan kiinnostanut. Tuo on ollut huono asia, koska se vain ylläpitää väsymystä, lamaannusta ja kiinnostuksen puutetta.

Mielessäni pyörii runsaastikin pohdituttavia asioita, joihin kiinnostaisi tarttua. Taidan nyt kuitenkin keskittyä arkiseen aherrukseen ja hyvän olon ylläpitämiseen.

Maanantaifiilis, valivali

Oma olonikin sen jo kertoo: on maanantai. Jos tänään ei olisi tapahtunut eräs ilahduttava asia, niin olisin varmaankin taas kolkuttelemassa lamaannuksen portteja. Toki tuo portti häämöttää silmissäni koko ajan, mutta kurjaakin kurjemman olon olen pystynyt välttämään tämän ilahduttavan asian myötä: onneksi nyt on sentään edes jotain positiivista odotettavaa, vaikka se ei olekaan sitä, mitä juuri nyt eniten kaipaisin.

Oloni on aika tyhjä ja yksinäinen. Olen kuullut, että rahalla saa nautintoja ja onnea - voisiko joku kertoa minulle, että miten? Mielelläni ostaisin itselleni onnea ja hyvää oloa, mutta vaikka kuinka yrittäisin ostaa asioita, käyttää rahaa harrastuksiin ja ties mihin, niin ei ne elämästäni huikeaa tee. Kyllähän ne iloa tuovat, mutta vain hyvin rajoitetusti, koska suurimmat ilon lähteeni ovat sellasia, joita ei voi ostaa (mm. ihmissuhteet). Ne ovat sattumoisin myös sellaisia asioita, joita on hyvin vaikea saavuttaa - ainakaan minun.

Mielessäni pyörii lisäksi ahdistavana viime öinen uneni. Se oli ihan kamala, oikein ihmettelen, että miten mieli voi tuottaa sellaista ällötystä tietoisuuteen. En todellakaan olisi kaivannut. Uni ahdistaa vieläkin ja en voi olla pohtimatta, mitä se yrittää kertoa minulle. Löydän siitä nimittäin jotain liitoskohtia eräisiin asioihin elämässäni...

(Täytyy tähän valivalin lopuksi toki mainita, että onhan minulla montakin hyvää asiaa elämässäni - kiitos niille/heille.)

Heräilevän luonnon rauhaa

En viettänyt perinteistä vappua, johon kuuluu juhliminen, alkoholi, väkijoukot (tai vähintäänkin kaveriporukka) ja meteli. Juhlistin vappupäivää hyvässä seurassa metsässä kävellen, lintujen laulua kuunnellen ja sammakoiden riemua katsellen. Maasto oli vaihtelevaa: kuivaa, kosteaa, soista, ryteikköä, kalliota ja lammen rantaa. Oli kaunista ja rauhallista, mikä tunkeutui vahvasti sisuksiini asti.

Voinkin sanoa, että vappu oli todellakin minun näköiseni. En välttämättä siis kaipaa suunnatonta sosiaalisuutta ja hilpeää heilumista, vaan rauha, kauniit äänet ja maisemat riittävät - toki hyvässä seurassa kuitenkin. Olen yllättynyt, miten pienestä ilahdun, mutta kai se johtuu siitäkin, kun tekee sellaista, joka on ominta itseään.

Olen aikanaan juossut pirskeissä enemmänkin, mutta sen aika oli silloin. Toki vieläkin se on ajoittain mukavaa, jos tarjolla on hyvää seuraa, mutta nyt ymmärrän pirkeissä juoksemiseni aiemmin olleen enemmän pakoa omasta ahdistuksestani, toisten hyväksymisen tavoittelua, sosiaalisen paikkani hakemista ja *sen jonkin* etsimistä. Siis sellaisen asian, joka tekisi elämästäni täydellistä (mikä se asia siis ikinä onkaan). Usein kuitenkin olen tuntenut varsinkin suuremmissa pirskeissä ulkopuolisuutta ja jonkinlaista pakkososiaalisuutta ja hampaat irvessä tapahtuvaa pakkonautintoa; olen näytellyt "bileminää", joka ei kuitenkaan ole se todellinen minä. Näytteleminen on väsyttänyt enkä ole jaksanut sen kuvan käsittelyä, jonka ihmiset minusta pirskeissä saavat.

Taidan siis todellakin olla aika erakkoluonne, mutta kuitenkin niin, että nautin suunnattomasti hyvästä, samanhenkisestä seurasta. Olen iloinen siitä, että olen hieman päässyt irti siitä, että asioiden pitäisi olla "suuria, mahtavia ja sosiaalisia" ja osaan nauttia nyt yksinkertaisistakin asioista. Kai itsetuntemuksen ja -hyväksymisen lisääntyminen tuo tasapainoisempaa oloa, kun ei enää yritä samassa määrin kuin aiemmin tunkea itseään sellaiseen muottiin, johon ei todellakaan mukavasti mahdu.

Nyt on hyvä olla, mukavaa arkipyhää muistellessa.