Tuttu vieras: huonommuudentunne

Sieltähän se taas tulla jolkotteli kepein askelin, virnuilevin kasvoin, ja kellisti minut tantereelle niin, että huokaus jäi minusta vain jäljelle: huonommuudentunne.

Huonommuudentunne kuuluu minulla niihin tunteisiin, joista tiedän, että ne eivät ole todellisuutta, vaan ne ovat heijastumia lähinnä pään sisäisistä ongelmakohdista. Silti sitä on vaikea käsitellä järjellä. Tiedän, että en ole huono, mutta kun tuntuu siltä, tuntuu vahvasti, ja todella kuvittelen näkeväni todisteita ympärilläni huonoudestani. Silti niitä todisteita ei taida oikeasti mitenkään huikeasti olla. Vai onkohan? En voi olla kuvittelematta muutamaa asiaa todisteeksi huonoudestani.

Tiedän, että olen ihan hyvä ja että se riittää. Ei aina voi onnistua, ei vaikka kuinka haluaisi. Voi vain toimia tai olla toimimatta, yrittää pyrkiä johonkin tai olla pyrkimättä. Tuntuu vain aika ontolta... Onneksi on viikonloppu. Tiedän, että se piristää, vaikka ei (kuviteltua?) huonouttani poistaisikaan.

Nurkkaan ajettu näkymättömyys

Minä inhoan sitä, että minusta tulee töissä hymytön, ärtynyt ja vihainen. Inhoan sitä, että joudun useimpina päivinä ponnistelemaan, jotta en näyttäisi todellisia tunteitani ulospäin - ja luonnollisesti inhoan niitä näkemiäni ja kokemiani syitä, joiden vuoksi minulla on töissä paha olla.

Minä tiedän, miksi minulla on töissä paha olla. Tiedän, että syyttävän sormen voin osoittaa lähinnä itseäni kohtaan, vaikka koen koko työyhteisön ilmapiirin olevan heikko minunkaltaisilleni yliherkille ja yksinäisyyteen taipuvaisille. En ole ainoa, joka ei viihdy, mutta hampaat irvessä meidän on jaksettava.

Minä pidän työstäni ainakin jossain määrin. Se on ihan hyvää hommaa, vaikka ei vastaakaan arvojani - jotainhan minunkin on tehtävä, ja tämä työ on juuri nyt tällä hetkellä elämässäni ihan hyvä. Harmittaa vain ihan vietävästi se, että työyhteisö, jossa vietän päiväni, edistää lähinnä vain pahoinvointia. En ihmettele yhtään sitä, että huono työilmapiiri ajaa ihmisiä sairaslomille. Niinhän omassa työyhteisössänikin on käynyt.

En kai "saisi" valittaa, kun mitään työpaikkakiusaamista tms. ei esiinny ja saan olla ihan rauhassa ja keskittyä töihini. Silti, kun vuodesta toiseen on ulkona työporukasta ja ahertaa yksin omaa työtänsä ilman, että töissä olisi mitään positiivista, virkistävää vaihtelua tarjolla. Ei ole juuri mitään sosiaalista virikettä päivän mittaan, kukaan ei ota mukaan mihinkään ja itsensä tarjoaminen valmiisiin kuppikuntiin ei toimi käytännössä. On vain oikeasti välillä vaikea jaksaa sitä, että olen ilmaa kaikille, minulla ei ole ketään, kenelle puhua, ei mitään keinoa tuoda itseäni esille, kokea itseäni tarpeelliseksi ja osaksi kokonaisuutta. Minä olen vain ei-kukaan, ilmaa.

Inhoan hapannaamaisuuttani, jonka peittely käy jo työstä. Minä haluaisin oikeasti olla minä, iloinen, hymyilevä, aktiivinen, mukanaoleva toimija, mutta työyhteisöni ajaa minut passiiviseksi, vihaiseksi kyräilijäksi, joka vetäytyy (kun on pakko, jotta hapannaamaisuuteni ei paistaisi niin kirkkaana).

Itsestänihän muutoksen olisi lähdettävä, mutta aikaa on jo kulunut niin paljon nykyisessä työssäni, että jo lukkiutuneita kaavoja ei voi murtaa: minulla on jo rooli, jota on elettävä. Muutosta voisin yrittää pienin askelin, mutta en oikeasti nykyisessä porukassa. Miten voinkin olla näin viallinen, kun en silloin alkuun sopeutunut, onnistunut tyrkyttämään itseäni mukaan?

Olen sopeutuvainen ihminen, mutta työyhteisööni en ole sopeutunut siten, että se edistäisi hyvinvointiani. Voin pahoin nykyisessä roolissani, mutta minulla ei ole keinoja eikä voimia muuttaa sitä. Tekisi mieli väittää, että ympärilläni ahertavat ihmiset ovat vääränlaisia minulle, mutta en sitä varmaksi voi tietää. Voihan olla, että joku työtovereistani tuskailee samojen ongelmien kanssa kuin minä, mutta peittää pahan olonsa paremmin kuin minä. Voihan olla, että joku muukin tekee työtään ja haaveilee samalla työstä, jossa voisi toteuttaa paremmin arvojaan. Siitä olen kuitenkin melko varma, että suuri osa työkavereistani on sitä, miltä näyttääkin, eli ihan erityylisiä ja eri asioita arvostavia ihmisiä kuin minä.

Onneksi sentään pintapuolisesti sopeudun helposti. Vaikka jäisinkin syrjään, en todennäköisesti saa kovinkaan kummallista leimaa ja se varmaankin helpottaa työskentelyä. Ehkä parempi on olla ilmaa kuin kummallinen silmätikku - en ole varma, mutta juuri nyt tuntuu siltä. Haluaisin kuitenkin olla minä, myös töissä, enkä nurkaan ajettu näkymättömyys, joka ahdistuu ja kuihtuu pois.

Minäkö kaupunki-ihminen?

Viime päivät ovat tuoneet minulle roppakaupalla uutta ajateltavaa. Ajatukset hypähtelevät pääni sisällä asiasta toiseen välillä jopa uusia uria pitkin, ja samalla sisältäni kumpuaa hyvinkin monenlaisia tunteita ja tuntemuksia. Tuntuu toisaalta hyvältä ja hämmentävältä, toisaalta kipeältä ja pahalta.

Olen oivaltanut itsestäni aika kipeästi mm. sen, että en ole mikään kerrostalobetoniviidakossa viihtyvä kaupunki-ihminen. Olen toki tavallaan tiennyt tämän asian aiemminkin, mutta nyt asian tiedostaminen ja ymmärtäminen tuntuu kipeältä. En minä kaipaa sitä, että ikkunasta näkyy tympeä maisema, oikea luonto on kaukana, iltaisin tarvitsee pelätä nuorisojoukkoja, naapurit ovat mitä ovat ja kauppaan mennessä näkee enimmäkseen vain yrmeitä kasvoja ja joskus penkeillä torkkuvia juoppoja.

En minä kaipaa tällaista ihmis- ja betonimäärää. Minä kaipaan tilaa, luontoa ja sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole kaupungin ihmismassan tympäännyttämiä ja yhteisöllisyysajattelun kadottaneita, kenties vain oman asiansa ajajia, vaan ihmisiä, jotka ovat lähempänä sellaista elämistä ja olemista, jota itsekin arvostan. En nyt tarkoita, että kaupunkielämässä olisi sinällään mitään vikaa, se ei vain ole minua. Ei kai ole mikään ihme, että en koe löytäväni paikkaa, jossa viihtyisin, kun haen sitä paikkaa pakon sanelemana sieltä, missä se ei ainakaan ole.

Minä pidän kaupungistakin, kunhan minun ei tarvitse jumiutua siellä jatkuvasti. Kaupunki on paikka, jossa voi poiketa, kun haluaa, mutta siellä oleminen jatkuvasti ei tuota minulle kuin enimmäkseen tasaista ahdistusta.

Harmittaa tietää, missä viihtyisin ja voisin paremmin, kun en siihen millään helpolla pääse. Kai itselleen paremmin sopivaa elämää voi kuitenkin pitää jonkinlaisena tavoitteena: mistä sen tietää, vaikka jonain päivänä tulisi elämää suurempi tilaisuus ja mahdollisuus, ja hypähdys toiseen paikkaan ja elämään voisi tulla todelliseksi vaihtoehdoksi. Toivon sitä niin kovin. Toivon!

Keskustelemisen vaikeudesta

Olen usein sanonut, että keskustelu on tärkeää ihmissuhteissa, mutta olenko noudattanut sitä käytännössä? No, olen varmaankin tehnyt parhaani, mutta se ei ole ollut kovin paljon. Törmään nimittäin vieläkin silloin tällöin käytännössä siihen, että kommunikoinnissani olisi vielä runsaasti opeteltavaa ja parannettavaa.

Arkailen sanoa asioita, koska pelkään ihmisten väärintulkintoja ja reaktioita. Luonnollistahan tuo pelko on, mutta kaipaan silti sitä, että voisin tuoda itseäni enemmän esille. Minun on myös vaikea keskustella aroista asioista, jolloin ne voivat helposti jäädä sanomatta. Lisäksi en uskalla avautua helposti, koska minun on vaikea luottaa ihmisiin, jolloin jään etäiseksi.

Kommunikoiminen on yllättävän vaikeaa ja luulen, että moni ihmissuhdesotku olisi jäänyt syntymättä, jos siihen olisi panostettu kaikella kärsivällisyydellä. Se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Tilanteet vievät helposti väärään suuntaan ja ihmissuhteita saattaa mennä ihan vääristä syistä väärille raiteille. Toinen puhuu tuulen voimasta ja toinen tuulen suunnasta ja itse asiaan ei tule selvyyttä, kun ei keskustella edes samasta asiasta. Hankalaa, mutta tuo kuuluu kai elämään.

Tulevat päivät tuovat minulle vaihtelua normaaliin arkeeni ja poikkeuksellisesti olen vähemmän koneen äärellä. Se on varmasti tervettä. Mukavaa uutta viikkoa!

Kiireen helpottaessa on taas aikaa ajatella

Kiireen helpottaessa (ainakin hetkeksi) silmäni ovat auenneet. Ajatukset ovat taas päässeet kulkemaan vapaasti ilman kiireen ja/tai pahan olon tuomaa sokeutta. Näköjään aikaa tarvitaan siihenkin, että ehtii nähdä asiat oikeissa mittasuhteissaan.

Edelliseenkin kirjoitukseeni viitaten, en ymmärrä, mistä tulee se sellainen älytön pingottaminen elämän suhteen. Siis sellainen, että elämä otetaan ihan haudanvakavasti, otsa rypyssä, synkistellen, (turhia) murehtien ja suurennellen asioita, joita ei kannata suurennella. Mielialat toki selittää osan, ikäviä asioita sattuu ja on ihan luonnollista, että huonoja päiviä on/tulee, mutta en ymmärrä sellaista jatkuvaa pingotusta... En nyt taida osata selittää, mitä tarkoitan :) Yritän kai vain sanoa, että olisi paljon mukavampaa ja helpompaa, jos olisi sopivasti huoleton luonne, osaisi ottaa huonot päivät vain huonoina päivinä ja suhtautuisi elämään "vain" elämänä, ei sen kummempana.

Jotain positiivista: olen valtavan tyytyväinen siihen, että ensimmäinen tenttini meni läpi! Hyvä minä :) Aion ehdottomasti juhlistaa asiaa, vaikka juhlan aihe ei mikään suuren suuri olekaan. .. vaikka olen toki tehnyt paljon töitä ja toki siitäkin itseään kannattaa palkita. Olen myös sitä mieltä, että jos vain on jotain pientäkin juhlistettavaa, niin siitä kannattaa ottaa ilo irti. Iloa ei ole koskaan liikaa!

Kiireeseen suhtautuminen

Minulla on ollut nyt aidosti kiire jo useamman päivän. Aika kuluu vähän väliä kelloa tiiraillen ja tuumien, että mahdanko nyt ehtiä tehdä kaiken tarvittavan vai jättäisikö sapuskan/unen/suihkun/tms vähemmälle huomiolle. Mitään rentoa ja mukavaa ei ole tarvinnut edes harkita, ei edes puolen tunnin tv:n katseluhetkeää tai ruoan laittamista (eilinen valmiskeitto oli liian suolaista). Ei ole kivaa. Onneksi parempaa häämöttää jo näköpiirissä, kun vielä muutaman päivän jaksaisi/pystyisi.

Olen huomannut suhtautuvani kiireeseen hätiköiden, panikoiden, stressaten ja murehtien. Kun teen kiireessä jotain, meinaan väkisinkin liukua siihen, että teen asiat hätiköiden, kelloa katsellen, murehtien ja huokaillen, jolloin todennäköisesti jotain menee pieleen tai ainakin lopputulos ei ole toivottu. Lisäksi stressaaminen vie yöunet. En tiedä, mikä siinä onkin niin vaikeaa, että pystyisi kiireessäkin ottamaan yhden asian kerrallaan ja tekemään välttämättömyydet silti rauhassa ja huolella, jotain karsien, jos on pakko. Hätiköimisellä ei nimittäin ainakaan aikaa voita, kun aikaa kuluu stressaamiseen ja virheiden korjaamiseen.

Mistähän voisi ostaa huolettomampaa asennetta elämään? Siis sellaista, että voisi vain todeta, että "aikaa on tämän verran, ja nämä olisi hyvä saada tehtyä, aletaanpa hommiin ja katsotaan, mitä saa tehtyä". Sitten voisi tehdä kaikessa rauhassa tehdä parhaansa, minkä jälkeen voisi nukkua mainiosti ja nousta levänneenä taas tekemään lisää välttämättömyyksiä. Sitten, jos ei ehdikään suorittaa kaikkea, niin voisi kehitellä kaikenlaisia selityksiä itselleen ja muille ja mennä kotiin nukkumaan pitkään ja hartaasti ja herätä taas levänneenä. Huihai, ei huolet paljon paina ja tehdä ehtii myöhemminkin!

Mutta kun ei... :( Kun minun on näköjään pakko pyrkiä täydellisyyteen, tehdä asioita ylitunnollisesti ja -huolellisesti. Minulla taitaa olla liian kiltti ja tunnollinen mieli; siihen olen kasvanut ja moisen mallin sisääni kiinteästi rakentanut.

Kai huolettomuutta voi vielä opetella. Aion ainakin yrittää, mur! :)

Työviikko takana - "vähän" väsyttää

Minua ei ole varmaan ikinä väsyttänyt näin paljon. Taju lähtee, kroppa ei haluaisi totella enkä halua ajatella muuta kuin nukkumista. Tajutonta. Ei ihmisen pitäisi elää näin, että univaje vie melkein järjen ja työmäärä tainnuttaa.

Vielä kun ajattelee, miten paljon arkiseen aherrukseen liittyvää tekemistä on tiedossa viikonloppuna... "jipii". Taidan siis mennä nyt nukkumaan. En todellakaan välitä, jos yöunet menevät. Nyt on viikonloppu, joten ehtii valvoakin.

Eräs aamu

Tekee mieli listata tänään (1.10) ärsyttäneitä asioita (nyt oikeastaan naurattaa se, millainen aamupäivä on ollut):

• Herääminen aikaisemmin kuin yleensä, mutta päätyminen töihin normaalia myöhemmin (mihin se aika aamulla taas katosi?!).
• Tärkeiden tavaroiden unohtaminen kotiin ja niiden noutaminen, minkä johdosta aikataulut pissivät entisestään.
• Ruokakaupan pitkät jonot erityisesti silloin, kun jonoa ei ole yhtään kauppaan mennessä, mutta muutaman tavaran koriin noukkimisen jälkeen jonoa on jo reilusti ja/tai se etenee muuten vain hitaasti. Ja olisi tietysti kiirekin.
• Kaupassa jonkin tavaran unohtaminen sinne, missä pakkasi tavaroita, ja sen tavaran noutaminen myöhemmin. Varsinkin, kun oli se kiirekin.
  
• Huomata töissä, että jalassa on likaiset housut. (Mikähän idea on ollut laittaa likaiset housut joskus aikanaan takaisin kaappiin? Miten olisi ollut pyykkikori?!) Aamuväsymyksessä ja hämärässähän ei moista huomaa, mutta kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa asiassa ei ole mitään epäselvyyttä.
• Epätoivoinen housujen siistimisyritys vessassa vedellä, kun housut ovat jalassa. Sen jälkeen saa vieläpä istua ja odottaa aika tovin (ei tietenkään enää vessassa), että ne märät kohdat sitten kuivuvat (onneksi takapuolessa ei ollut tahroja) ja sama vanha likaisuus tulee esiin.
• Siivooja tulee siivoamaan työpistettä juuri silloin, kun ei halua liikkua mihinkään housuissa, joita juuri äsken on vedellä yritetty puhdistaa ja ne ovat vielä läikikkäät.
  

Nyt oikeastaan vain naurattaa, vaikka aamulla melkein hermot repesivät. On se kummallista, miten joskus tulee pingotettua ihan ihme asioista: ei minulla oikeasti maailma siihen kaadu, jos vähän myöhästyn ja yksi päivä likaisissa housuissa ei ole ollenkaan vakavaa. Sattuuhan sitä :)

Negatiivisten tunteiden myrskyn jälkeen rauhallisempaa

Kamalaa, miten inhottavia tunteita päässäni onkaan viime päivät pyörinyt: kaikenlaista negatiivista kuten vihaa, katkeruutta ja muita vastaavanlaisia tunteita, joita en viitsi edes nimetä. Hyh, nyt oikein hävettää, vaikka...

Niin, kai joskus on hyvä päästellä höyryjä pihalle. Minä kun olen mestari sulkemaan kaikenlaisia tunteitani, ja varsinkin niitä negatiivisia, sisälleni. En kuitenkaan ole pitänyt itsestäni viime päivinä, en pysty hyväksymään itseäni. Tai toisaalta olen iloinen siitä, että minulla on tunteita, joiden annoin tulla kerrankin melko vapaasti, mutta tuollaiset negatiiviset tunteet ovat rumia.

Sattuuhan sitä ja pääasia, että nyt on tyyntynyt. Tämä alistunut ja lannistunut rauhallisuus on parempi, vaikkakaan ei hyvä. Ei siitä pääse mihinkään, että on silti paha olo. Uskon kuitenkin, että suunta on jo parempi; on hieman jotain odotettavaakin.

Pakkopullaa

Viime viikko oli kamala, eikä viikonloppukaan synnyttänyt sisälläni hurraa-huutoja ja nyt pitäisi innostua uudesta viikosta. En innostu.

Vatsani on kipeä ja äänekäs enkä ymmärrä miksi. Mielialani on pakkasella enkä oikein tiedä, voinko huonommin psyykkisesti vai fyysisesti; jotenkin molemmat puolet kietoutuvat toisiinsa juuri nyt liian tiukasti. Ei kai auta muuta kuin keskittyä arkeen, tehdä työt jotenkuten ja lueskella opiskelujuttuja. Yrittää kehitellä jotain (mitä tahansa) piristävää viikonlopulle (kunpa keksisin jotain!). Niinhän se on, että kurjatkin päivät menevät joskus ohi ja jotain kivaa tulee tilalle, aina ennenkin on käynyt niin. Se kuuluu elämän kulkuun, vaikka sitäkin on vaikea juuri nyt ajatella. Oikeastaan: kunpa pystyisin olemaan edes hetken ajattelematta.

Ehkä yritän piristää itseäni suunnittelemalla jotain kivaa odotettavaa.

Kamala viikko

On ollut harvinaisen kurja viikko. Vaikka jotain hyvääkin on toki ollut, niin on ollut liikaa myös stressaavia ja ahdistavia asioita sekä kiirettä. Oloni on tuntunut tänään sellaiselta kuin harteilleni olisi kasattu liikaa painoa ja pienikin lisäpaino voisi olla liikaa. Suorastaan pelkään sitä, että saan jonkin hermoromahduksen ja teen jotain hallitsematonta.

Oleminen on nyt tosi sinnittelyn äärirajoilla pingottamista. Pitää yrittää olla, vaikka ei oikeasti jaksa. Melkein tänään jo ylitin jonkin (pelottavan?) rajan, kun olin kömpelö: mieleni ei enää sietänyt kömpelyyteni aiheuttamaa "stressiä", vaan ahdistuin, päässä pyöri ja mahaan sattui. Pelottavaa.

Rasittavintahan on tietenkin henkinen paine. Minua on puristanut tällä viikolla kiire, työt ja niiden ajoittainen vaikeus, opiskeluun liittyvät eräät asiat, univaje ja naapurini. Muuten olisin varmaan sinnitellyt siedettävästi, mutta jotenkin tuo naapurijuttu oli ihan liikaa, se oli piste i:n päälle tämän viikon jaksamisten kannalta.

Toki stressaan liian helposti ja minun pitäisi opetella ottamaan rennommin, melkein hinnalla millä hyvänsä. Monien asioiden pitäisi vain antaa mennä niin että ei tekisi murheista suurta , jäytävää painoa sisuksiinsa. Minun pitäisi lisäksi opetella olemaan vähemmän perfektionisti: ei kaikkea tarvitse aina saada tehtyä eikä varsinkaan täydellisesti. Vähempikin voisi riittää. Lisäksi kunpa jotenkin oppisin olemaan stressaamatta muista ihmisistä siten, että vaikka he minua kohtaan olisivatkin ikäviä, niin en jäisi sitä vatvomaan loputtomiin. Ottaisin asiat niin kuin ne tulee ja päästäisin ne myös menemään ja jatkaisin elämääni. Se olisi hyvä.

Monta asiaa olisi hyvä oppia, mutta se on vaikeaa. Kun on tällainen stressaava ja murehtiva pää, on välillä niin kovin vaikea olla. Onneksi on perjantai.

Negatiivinen huomioiminen

Välinpitämättömyyttä on tosi paljon, ei useimpia kiinnosta naapurin Elsan ongelmat tai kadulle sammuneen Kalervon kohtalo. Tuttava Maisa onnistuu jossain hänelle tärkeässä projektissaan loistavasti, mistä ollaan toki itseksemme iloisia, mutta ei välitetä sanoa Maisalle iloisia ja kannustavia onnitteluja. Serkku Liisa on muuttamassa ja tarvisisi jonkun kaverikseen purkamaan isoa kirjahyllyä. Ei ehditä auttaa, kun on muita kiireitä, kai joku muu Liisaa auttaa tai selviäähän hän, aikuinen ihminen, itsekin. Kerttu jätti Ilpon ja Ilpo vaikuttaa vetäytyvältä ja vaisulta. Ei häntä siis varmaan kannata häiritä, vaan pidetään kekkerit ilman häntä. Iloiset kekkerithän voisivat vain masentaa eronnutta.

Monta tilannetta, joissa olisi voinut huomioida lähimmäistä positiivisesti ja kannustavasti. Minusta tuntuu, että nykyään moni huomionosoitus on lähinnä negatiivista ja inhottavan sävyistä: puututaan ongelmiin vasta pakon edessä ja silloinkin ennemminkin rangaisten kuin huolehtien (naapurin Martti ruttasi vahingossa vaimonsa Helvin auton viime viikolla - Helvi ei puhu Martille vieläkään, 16-vuotias Jere tuli kotiin älyttömässä humalassa, äiti Sirpa huusi hänelle siitä kaksi tuntia ja laittoi Jeren kahden viikon kotiarestiin, koulukiusattu Joonas joutuu vaihtamaan koulua, kun kiusaaja Hanneksen asioihin ei voi puuttua).

Minua ärsyttää ihan suunnattomasti sellainen huomio, joka on vääränlaista tilanteeseen nähden. Tästä aasinsiltana...

Minua ärsyttää suunnattomasti sekä häiriköivät naapurit että kyttäävät naapurit! Olen rauhallinen asukki ja vaivaton vuokralainen. Minä en häiriköi, elän hajottamatta paikkoja ja tervehdin naapureitani. Siitä huolimatta minua on viimeisen parin vuoden aikana häiriköinyt ja pelotellut ainakin kaksi naapuria ilman mitään näkyvää syytä. Nyt tähän sankkaan ja kivaan naapureiden joukkoon on ilmaantunut kaksi kyttääjää. Jipii!

Olen huomannut jo jokin aika sitten, että kulkemisiani seurataan naapuripariskunnan toimesta ovisilmästä tiiraillen (väliovesta kuulee heidän liikeitään heidän ovensa takana). Mahtavatkohan lisäksi kuunnella seinän läpi? Ainakin eräältä vieraaltani on rappukäytävässä jopa kyselty parisuhdetilanteestani ja vieraideni kulkemisia seurataan myös hyvin tarkkaan. Eikö ihmisillä ole omaa elämää?!

Oikeasti minua rasittaa ihan suunnattomasti tuollainen, että kun ei ole aihetta puuttua toisen ihmisen toimintaan mitenkään, niin siitä huolimatta puututaan, tutkitaan ja mietitään, että voisiko jotain olla pielessä. Minähän vain elän harmittomasti ja enimmäkseen hiljaisesti niin kuin useimmat muutkin!

Onneksi suurin osa naapureistani on mukavaa, nuorta väkeä, joita ei kiinnosta normaalia elämää viettävien naapurien toimet mitenkään. Pirskeitäkin moni pitää eikä se häiritse, koska ei se ole jatkuvaa häirintää vaan normaalia elämää.

Ei pitäisi provosoitua, mutta minua ärsyttää ihan luokattoman paljon. Häiriköinti ja varsinkin tuo kyttääminen tekee oloni tosi turvattomaksi kotonani, paikassa, jonka pitäisi olla minun turvapaikkani, minun valtakuntani.

Onneksi on turvalukko. Taidan alkaa kuunnella kirkonpolttoheavyä päiväaikaan useammin.

(Nuo ylläolevat esimerkkitapaukset ovat täysin keksittyjä.)

Kiirettä ja soija 2.0

Huoh, on ollut kiirettä. Aikatauluttaminen on muodostunut melkoiseksi taiteenlajiksi: jokainen pieni rakonen (kuten bussissa istuskelu) pitää hyödyntää tarkasti, jotta ehtii tehdä kaiken pakollisen. Bussissa lueskellaan opiskelujuttuja, paitsi silloin kun hoidan päivän liikunnat näppärästi pyöräilemällä paikasta toiseen. Kun tietokone käynnistyy, järjestelen paperit ja pöydän. Syödä voi samalla, kun tekee töitä ja kotona siivoaminen... siis jostainhan on pakko karsia, joten siitä. Iltaisin ennen nukkumaan menoa lueskelen opiskelujuttuja, koska sanovat, että yöllä mieli käsittelee saamaansa tietoa. Huoh. Onneksi viikonloppuna oli leppoisampaa ja jopa nukuin hyvin.

Ihan toiseen asiaan: Eviran sivuilla on uutinen, että EU on hyväksynyt muuntogeenisen soijan. Sellaista on kohta siis kaupan hyllyillä tarjolla... voi itku! En pidä sitten yhtään siitä, että luontoa aletaan muuttaa ihmisen mieleisiksi keinoilla, joista ei ole mitään tietoa, mitkä niiden pitkäaikaisvaikutukset ovat. On vieläpä enemmän kuin todennäköistä, että moinen muuntogeeninen rehu risteytyy normaalin soijan kanssa ja se voi olla haitallista koko soijalle lajina. Mistä sen lisäksi tietää, mitä vaikutuksia "uudella" soijalla (versio 1.1 vai 2.0?) on koko ekosysteemiin.

En halua syödä muuntogeenistä ruokaa. Ihminen on muutenkin lajina kuin syöpäkasvain tällä pallolla, levinnyt liian laajalle, liian tiheäksi populaatioksi ja tuhonnut paljon, joten en pidä yhtään sen hingusta päästä sörkkimään herkkää luontoa. Yritän itse siis todellakin välttää muuntogeenistä ruokaa ja mahdollisuuksien mukaan valita luomua. En halua tukea luonnon muovaamista ihmisen ehdolla ja syödä ruokaa, jonka pitkäaikaisvaikutuksista ympäristölle ja terveydelle ei tiedetä mitään.

Huh, tulipa paasattua.

Monia oloja

Viikonloppu ilahduttaa! Tiedossa ei ole juurikaan ikäviä velvollisuuksia, vaan lähinnä aikaa nukkua riittävästi ja tehdä mukavia asioita. Kiva.

Samalla minua kuitenkin ärsyttää. Töissä ärsyttää töiden hoitamisen tarkoituksellinen hankaloittaminen ylemmältä taholta. Lisäksi on muutama muukin mieltä kiristävä asia, joihin lukeutuu selkeästi myös viime keskiviikkoinen kaamea kokemus.

Tuo kaamea kokemus on myös ahdistanut suuresti: minun on ollut vaikea saada illalla unen päästä kiinni, kun juuri ennen nukahtamista tuo kokemus on tulvahtanut tietoisuuteeni, ja ei siinä tilassa sydän hakaten voi nukahtaa toviin.

Kokemukseen liittyy myös häpeä, pelko ja suuri yksinäisyyden tunne.

Päälimmäisenä tuntemuksena minulla on nyt kuitenkin ärsytys monestakin asiasta. Ärsytys taas nostaa pintaan myös katkeruutta, jolloin mieli on pingoittunut, kireä ja jotain positiivista kaipaava (positiiviset asiat voisivat poistaa katkeruuden). Inhoan katkeruutta, kun se on ihan ääriturha tunne, se ei johda mihinkään positiiviseen, ei itseni eikä muiden ihmisten kannalta. Se ei hyödytä mitään eikä ketään, vaan kaventaa näköalaa.

Toivottavasti siis saan rakennettua kivan viikonlopun, jolloin olisi kiva ja hyvä olla. Sitten jaksaisi taas kirmata kiireiseen arkeen. Onneksi sentään sää suosii.

Satuttamista

Minulla oli tänään yksi kauheimmista kokemuksistani ikinä. Vihjeeksi voin kertoa, että asia on vahvasti naisten juttuja. Inhosin ajatusta jo etukäteenkin, mutta en osannut arvatakaan, miten kauheaksi kokemus muodostuisi. Olin jo varma, että saan jonkin kohtauksen kesken kaiken, kun tunsin hengitykseni vaikeutuvan, kurkkua kuristavan, huimasi ja tärisytti. Ja ennen kaikkea SATTUI niin, että en pystynyt enää olemaan muuten kuin älyttömällä sinnikkyydellä! Kaameaa.

Vieläkin on kaamea olo, vaikka tunteja on kulunut. Ajatus uudesta tuollaisesta kokemuksesta ehkä joskus tulevaisuudessa saa paniikin hiipimään lähemmäksi - siis ihan aidosti ja oikeasti en pysty menemään tuollaiseen enää IKINÄ! Olisikohan paha tempaista puoli pulloa viiniä ennen tuollaista toimenpidettä? Vai saiskohan jostain rauhoittavia, jos pyytäisi?! Ei, en usko, että minusta on enää tuollaiseen. Olen kai vain liian kipuherkkä, herkkä ja herkkä.

Vieläkin tärisyttää, heikottaa ja on kaamea olo. Taitaa päivän suunnitelmat mennä uusiksi. Pitäisi uhrata muutamalle asialle ajatustakin vielä tämän päivän aikana, mutta ei tässä ällötystilassa pysty. Kai on parempi vain vetäytyä toipumaan kokemuksesta.

Ryhmään kuulumattomuus katkeroittaa

Mikä ihme ryhmään kuulumisessa on niin vaikeaa? Tarkoitan sitä, että miksi se ei useimmiten onnistu minulta siten, että tuntisin oloni hyväksi? Nyt seuraa katkeraa vuodatusta...

Kuppikuntien muodostuminen on ihan normaali kehitys erilaisissa yhteisöissä ja porukoissa, kuten työpaikoilla. Toiset tulee toisten kanssa paremmin toimeen kuin toisten, eikä siinä ole mitään väärää. Näyttää myös olevan varsin luonnollista, että porukkaan "kuuluu" löyhästi myös henkilöitä, jotka eivät oikeastaan kuulu mihinkään porukkaan, mutta työ- tai vastaava rooli pakottaa roikkumaan mukana.

Minä vain en jaksa eikä minua huvita. Tympii katsoa, kun erilaisiin työpaikan tapahtumiin ja rientoihin kerätään porukkaa ja minä olen aina se, jota ei ikinä kysytä mihinkään mukaan. Lohduttautua voin sillä, että en todellakaan ole ainoa ulkopuolistettu, mutta silti ärsyttää ihan suunnattomasti katsoa, kun porukka, johon pitäisi kuulua, ei todellakaan ole oma porukka. Kun eihän minulla ole mitään sellaista ryhmää, johon aidosti kuuluisin, mutta jotenkin olen tyhmänä olettanut, että töissä tiimi on tiimi, eli yhtä kuin kaikki ryhmän jäsenet.

Voisinhan minä tyrkyttää itseäni mukaan tuntien suurta kiusaantumista. Voisin väkisin ängetä hymyillen askartelemaan samojen rientojen parissa kuin muutkin, vaikka ketään minun osallistumiseni ei kiinnostakaan. Voisin olla mukana, sosiaalinen, reipas, iloinen ja mitä kaikkea. Vaan en osaa olla. Minä joko olen kunnolla mukana, myös mukaanotettuna, enkä jonain perässäroikkujanapellenä. Minä en osaa enää olla sivustakatsoja sellaisessa tilaisuudessa, jossa osallistutaan. Se tekee minut vain ärtyneeksi, vihaiseksi ja katkeraksi.

Vaikka kyse onkin suurelta osin omasta osaamattomuudesta, niin olen suunnattoman katkera siitä, että minä en pääse mukaan, että minun on pakko tyytyä osaani. En ymmärrä, miten muut ovat tehneet sen, päässeet mukaan siten, että voivat nauttia sekä seurasta ja tekemisestä. Minä kun olen ikään kuin minua ei olisikaan, tyhjä. Ehkä olen jonain huonona päivänä näyttänyt väsyneen nyrpeää naamaa, joka oikeuttaa sen, että minua ei huolita mukaan. Ehkä en ole osannut tyrkyttää itseäni riittävästi, vaikka epäilenkin, että ei sekään olisi auttanut. Pitää olla oikeanlainen tyyppi, sellainen supersosiaalinen, toisia hyödyttävä ja viihdyttävä. Mutta en minä ole. Olen vain mukava, aika usein hymyilevä, pieni, harmiton ja rauhallisesti keskusteleva. Eli en todellakaan suureen yleisöön vetoava.

Nämä on hetkiä jolloin todellakin haaveilen jollekin kivalle, pienelle paikkakunnalle muuttamisesta. Siellä minulla olisi oma söpö mökki, jossa asuisin vailla tietoakaan mistään sosiaalisista arvoasteikoista tai suosituimmuusjärjestyksistä. Siellä minun ei tarvitsisi päteä, vaan voisin olla oma itseni, ilman pakkoa vääntäytyä ärsyyntymään sellaisten ihmisten keskelle, joiden kanssa oleminen vain ärsyttää.

Ei todellakaan tee hyvää hyvinvoinnille olla ulkopuolinen. Ärsyttää.

"Olen aina halunnut laulaa ja julkkikseksi, kun se on niiiin kivaa"

Telkkarissa on taas alkanut pyöriä Idols, mikä ei varmaan ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Tunnustan, että olen seurannut aiemmat kaudet ja aion myös katsoa tämänkin kauden - miksikö? Minusta Idols on niitä harvoja siedettäviä tosi-tv ohjelmia, joita jaksaa katsoa. Lisäksi pidän musiikista... vaikka eihän Idolsissa nyt varsinaisesti musiikista nauti ainakaan alkukarsintojen aikana, mutta myöhemmin saattaa löytyä laulajien joukosta yllättäviä helmiä ja upeita, persoonallisia tulkintoja. Tunnustan myös hekottelevani suorituksille, jotka ovat ihan kaameita, tosin hyvin usein tunnen myös myötähäpeää siitä, että jotkut ihan oikeasti ja tosissaan näyttävät kuvittelevan huikeita omasta laulutaidostaan.

Minä en ikinä menisi Idolsiin, vaikka osaisinkin laulaa, vaikka ymmärrän hyvin heitä, jotka haluavat kokeilla siipiään tuollaisen julkisuusmylläkän kautta. Se minua on nyt vain ällistyttänyt, millaisena jotkut 16-vuotiaat tyttöset ja poikaset oikein elämän näkevät - sellaisena, että tehdään juuri niitä kivoja asioita, joita halutaankin (lauletaan ja leikitään) ja sillä eletään ja kaikki on kivaa? Eihän elämä ole pelkästään kivaa, se on enimmäkseen tylsää arkea ja työtä, työtä ja työtä! Loppujen lopuksi vielä hyvin harva voi tulla toimeen sellaisella työllä, josta aidosti nauttii ja jossa kokee saavansa kykynsä hyvin käyttöön. Useimmilla meistähän työ on vain työtä; tylsää puurtamista, jota tehdään, jotta eletään.

Kyllähän tuollainen lapsenusko elämän kivuuteen on jotenkin söpöä, mutta jotenkin ihmetyttää, mistä se oikein tulee. Kai näiden lapsosten vanhemmat kuitenkin elävät omaa arkeaan. En minä muista murrosiässä kuvitelleeni, että minusta tulisi jotain suurta ja mahtavaa ja että elämä olisi koko ajan "kivaa".

Vielä enemmän minua ihmetyttää kuitenkin se, miten monella tuntuu olevan haaveena tulla julkkikseksi! Sehän oli ykkössijalla jossain toiveammattien listallakin, niin kuin se edes olisi jokin ammatti. Ehkä tuo on heijastumaa tästä koko ajan yksilökeskeisemmästä ajattelusta (minäminäminäminäminä minäensin!!): halutaan korostaa itseään, tuoda esille, olla ihailtu, keskipiste, paras, kaunein, mahtavin. Ovatkohan he saaneet liikaa tai liian vähän huomiota lapsuudessaan?

Eipä silti. Kyllähän minäkin joskus haaveilen, että minusta tulee jotain suurta ja mahtavaa, mutta tiedostan kyllä sen, että oikeasti niin ei todennäköisesti tule käymään. En ole siitä lainkaan pahoillani: minusta on kiva olla tuntematon tavis, joka toivottavasti löytää sen oman juttunsa ihan toisaalta kuin kilpailemalla huterilla sosiaalisen arvoasteikon tikapuilla.

Tyhmä, vanha ja ruma

Joskus tulee päiviä, jolloin tunnen itseni tyhmäksi, vanhaksi ja rumaksi. Vaikka tiedänkin, että kyseessä on lähinnä vain tunne, joka tulee ja menee, eli siihen ei kannata takertua, niin silti se on inhottavaa. Se tuntuu todelliselta, vaikka todennäköisesti todellisuutta tuossa tunteessa on vain pienen pieni hippunen, jos sitäkään.

Tiedän olevani normaaliälyinen, mutta silti se ei meinaa välillä riittää. Vaadin ajoittain itseltäni mahdottomia, vaikka tiedänkin, että joskus vain tulee hetkiä (jokaiselle!), jolloin ei todellakaan leikkaa ja silloin antaa itsestään ihan typerän kuvan. Sattuuhan sitä. Jos tuntuu, että en opi tai älyä jotain tärkeää asiaa, niin lisätyöllä olen yleensä oivaltanut tarvittavat asiat. Ei minulla ole syytä olla huolissani älyllisestä suorituskyvystäni. Aina voin paikata työmäärällä mahdollisia heikkouksia.

Ei välttämättä kannata mennä parikymppisten sekaan näin kolmekymppisenä, jos haluaa tuntea itsensä nuoreksi.. siis nuorekkaaksi. Rumuuden tunteeni liittyvät myös ikääni, vaikka olen ilmeisesti ikäisekseni ihan kivan näköinen.

Siis tunteeni tymyydestäni, vanhuudestani ja rumuudestani olen muodostanut vertailemalla itseäni ihmisiin, joihin minulla ei ole mitään syytä eikä järkeä itseäni vertailla. Ylipäänsä vertailu on typerää, ja erityisen typerää se on, jos vertailukohdat ovat sellaista ryhmää, johon itse ei mitenkään kuulu esim. ikänsä puolesta.

Pitää siis yrittää järkeillä itsensä ulos tästä ikävästä tunteesta ja heikon itsetunnon kuristavasta syleilystä.

Vaaleat housut ja suklaa - ei ei ei...

Olen tänään oppinut, että jos päällä on vaaleat housut, suklaata ei kannata syödä. Ei ainakaan istua ja syödä. On aika kiusallista huomata ruskeita länttejä varsin harmillisella alueella, "läntti siellä, toinen täällä"... Luulen, että suklaata ei ole mahdollista syödä siististi. Ei ainakaan, jos on vaaleat vaatteet päällä.

Ei ole kauankaan aikaa siitä, kun en voinut sietää vaaleita housuja (tarkoitan nimenomaan vaalean ruskeita, en edelleenkään siedä valkoisia housuja), mutta niin se vaatemaku muuttuu. Nyt minulla on niitä peräti parit, kirppareilta löydettyjä, parin euron hyvälaatuisia housuja. Ei ehkä ulkonäöltään mitenkään ihmeellisiä, mutta mukavat jalassa ja siistit. Ei kai normaalina arkena muuta kaipaakaan. Silti minulle on vielä hieman hämärän peitossa se, että miten ne saa pysymään siisteinä, kun sateella niitä ei voi (kai) pitää, jotta ne pysyisivät kurattomina, ja suklaata ei kestä syödä (ja varmaan muunkin ruokavalion kanssa saa olla tarkkana). Hyvänä puolena tuntuu kuitenkin olevan se, että niiden kanssa näyttää sopivan monenväriset yläosat, kun taas farkkujen kanssa ei sovi oikein minkäänväriset paidat.

Jaa, muoti? Ei minulla ole hajuakaan, onko vaaleat housut muotia. Todennäköisesti ei, kun tykkään pitää niitä nyt. Olihan minulla leveiden housunlahkeiden kausikin juuri ennen kuin moiset lahkeet tulivat muotiin eikä tuo ole ainoa kerta, kun oma aikani ei ihan "mätsää" muotivillitysten kanssa. Juntti mikä juntti kai sitten.

Väsymys lyö päänsäryn

Viikonloppu meni enimmäkseen heikosti johtuen huonosta olostani. Päänsärkyni jatkui koko viikonlopun ja sen ohella tuli muuta pahaa oloa ja ällötystä. Ihme kyllä nukuin aika hyvin, mutta ei unikaan auttanut päähäni - mutta yllättäen valvominen auttoi.

En saanut viime yönä nukuttua, vaan pyörin enimmäkseen hereillä. Torkahdin 3 kertaa, joista viimeisimmän kesto oli noin tunti. Tuskin ne kaksi aiempaakaan torkahtamista sen pidempiä olivat. Täytyy kyllä sanoa, että nuo yön tunnit olivat aivan uskomattoman pitkiä. Tuntui siltä, että aamu ei tule koskaan, mutta tulihan se ja toi arjen tullessaan.

On ihan käsittämättömän paha olo. Vaikka päänsärky onneksi oli aamulla poissa, niin silti rintakehässä puristaa ihan kaamea ahdistus ja paino. Väsymys ei tietenkään kevennä oloa yhtään, vaan tuo omat vivahteensa arkiseen olemiseeni ("jaa, että pitäisi pystyä tekemäänkin jotain?!"). Harmittaa, kun päänsärky ja paha olo estivät mukavat tekemiset viikonloppuna, joten sekin laittaa muutaman ylimääräisen tiiliskiven hartioilleni. Miten onkin näin raskas olo :(

Inhottavaa on myös joutua syytetyksi asiasta, jolle en oikein mitään voi tehdä ja johon liittyy todennäköisesti myös väärinkäsityksiä. Klimppinen soppa, joka kaatuessaan leviää joka paikkaan tahrien.

On tosi yksinäinen olo. Muu arkinen elämä pyörii ympärilläni kuin aina ennenkin, mutta itse olen kuin erilläni siitä: täysinäinen astia täynnä tunkkaisen mustaa pahaa oloa, särkyä ja ahdistusta.

Tiedän toki, että hetkellinen stressikausi on suurin syy tähän olooni, mutta olen yllättynyt siitä, miten paha olo voikin puristaa minusta kaikki mehut pois ja tyrkätä kaameaan yksinäisyydentunteeseen kellumaan kuin kuivuneen koivunlehden. Psyykkisen ja fyysisen pahan olon yhteenkietoutunut viheliäinen köynnös estää näkemästä positiivisia asioita, vaikka niitäkin on. Kai. Niiden näkemistä odotellessa...

Päätä kivistää ja puristaa

Minulla on nyt muutaman päivän ollut ikävää päänsärkyä. Se ei ole ollut sellaista normaalia, jyskyttävää, pysäyttävää päänsärkyä, vaan ennemminkin puristusta ja kivistystä koko pään alueella, mikä tuntuu raskaalta jatkuessaan koko päivän. Nukahtaminen tuntuu ihanalta helpotukselta, mutta aamulla herätessä tuttu tunne palaa taas pian.

Luulen, että kyse on univajeesta yhdistettynä stressiin. Olen nukahtanut ällistyttävän helposti ja olen myös nukkunut hämmästyttävän hyviä tuntimääriä arkiöiksi, mutta uskon silti levon jääneen jotenkin heikoksi, kun kaipaan edelleen nukkumista kipeästi ja melkein taukoamatta.

Tällä viikolla minulla on ollut lisäksi turhan monia pohdittavia asioita mielessäni. Olen huomannut, että saatan hyvinkin pohtia tiettyjä, stressaavia asioita ihan aamusta iltaan, ilman että edes huomaan, mitä ympärilläni tapahtuu (toki tietysti pakolliset asiat tulevat hoidettua). On vaikea vain olla ja jättää (turhat) pohdinnat oikeampaan ajankohtaan. Mieli on turhan valpas ja liian suuntautunut.

Toivottavasti viikonloppu tuo rentoutusta ja paljon helpottavaa unta, jotka voisivat viedä puristuksen päästäni pois. Miksi minusta piti tulla tällainen ärsyttävä stressaaja ja murehtija? Miksi en osaa suhtautua asioihin siten kuin niihin kannattaisi suhtautua: asioina, jotka tulevat ja menevät ja jotka hoidetaan silloin, kun niiden aika on :(

Uuvuttavia unia

Olen ollut valtavan väsynyt tällä viikolla. Arki vie ja uudet asiat ja tilanteet stressaavat, vaikka järjellä ajateltuna mitään hätää ei olekaan ja levollekin jää oma aikansa. Olen nukkunut poikkeuksellisen hyviä tuntimääriä, mutta silti päässä painaa ja hieman särkykin kalisuttelee sapeleitaan. Liekö sitten unen laatu jäänyt hataraksi.

Näin viime yönä rasittavaa painajaista. Menin jonkun porukan mukana syömään ravintolaan, jossa me kaikki tilasimme annoksemme. Muille sapuska tuotiinkin, mutta minulle ei. Siitä alkoikin sitten rasittava ja loputtomalta tuntuva paikasta toiseen juokseminen ja sen selvittäminen, miksi minun ateriani unohdettiin tuoda. En millään löytänyt henkilöä, joka olisi ollut vastuussa asiasta tai edes hieman kiinnostunut siitä, että minua ei palveltu. Heräsin ahdistuneena ja tokkuraisena.

Uni on todella helppo tulkita. Pelkään niin kovasti ulkopuoliseksi jäämistä, että siihen liittyvät pelotkin suodattuvat yöaikaan mieleeni mitä ahdistavimpina unina. Ikävää on vain se, että tuollaiset unet ovat äärirasittavia; aamulla ei todellakaan ole levännyt olo, vaan tuntuu kuin olisin tehnyt koko yön jotain uuvuttavaa aivotyötä.

Toivottavasti arki tasaantuisi pian ja löytyisi sellainen rytmi, joka tuntuisi vähintään siedettävältä. Toivottavasti myös syksy tarjoaisi pian kauniita, aurinkoisia päiviä ainaisen vedenlotinan sijaan, koska jatkuva harmaus ja kosteuskin väsyttää. Onneksi minulla on sentään uudet, hemaisevan kauniit punaiset kumisaappaat vastaiskuna tulevalle pimeydelle ja liialliselle vedelle.

Vastenmielisyyttä ryhmäytymistä kohtaan

Minun on usein vaikea olla ryhmässä, jossa on paljon minulle vieraita ihmisiä. Vielä vaikeampaa on silloin, kun muut tuntevat toisensa, mutta minä en ketään, koska silloin 'ryhmä' ja roolit ovat jo muodostuneet ja minä en osaa "integroida" itseäni osaksi valmista ryhmää. En minä silti osaa oikein ottaa mitään roolia ihan uudessakaan ryhmässä, vaan tuntuu, että jokin rooli vain ajautuu minulle - ja usein se rooli on jonkinlainen tarkkailijan tai ulkopuolisen osa.

Inhoan johonkin rooliin ajatumista ja siihen jämähtämistä. On minulla jotain hyviä ryhmäkokemuksia, joissa olen ollut yksi ryhmän aktiivisista toimijoista, mutta ne kokemukset ovat harvoja ja alkavat kadota muistojen syövereihin. Viime ajoilta ei nimittäin positiivisia kokemuksia ole enää syntynyt, koska olen onnistunut tehokkaasti välttelemään ryhmätilanteita. Nyt olen kauhistunut, koska tiedän, että ryhmätilanteet lisääntyvät elämässäni lähiaikoina ja sen myötä todennäköisesti suuri vastenmielisyys omaa ryhmärooliani (ja pahimmassa tapauksessa myös itseäni?) kohtaan.

En nimittäin enää pysty olemaan vain tarkkailija tai ulkopuolinen. Se osa saa minut ahdistumaan ja tuntemaan suurta turhuutta ja ajanhukkaa - haluan olla osana kokonaisuutta, jos minun on oikeasti pakko! En vain tiedä, miten sen teen, kun minulle näyttää näköjään aina lankeavan tietty rooli, joka tuntuu nykyään minusta vain turhalta ja masentavalta. Sama kuin tekisin asioita yksin kuin olemattomassa roolissa jossain vieraassa ryhmässä.

Ihan parasta olisi kun ei olisi muita ryhmätilanteita kuin VAPAAEHTOISIA, vapaa-aikaan liittyviä.

Haaveissa punaiset kumisaappaat

Minä en usko pitkän ajan sääennusteita siitä, että tulisi kuiva syksy, vaan haluan punaiset kumisaappaat, joissa on mukavan pehmeät pohjalliset. Niillä voisin lompsuttaa vesi läiskyen paikasta toiseen ja jalkani säilyisivät kuivina. Välillä ottaisin vauhtia ja hyppäisin tasajalkaa houkuttelevalta näyttävään lätäkköön ja riemuitsisin hetken huumasta - ja manaisin jälkeenpäin kastuneena tyhmyyttäni.

En tiedä vielä, löydänkö ihanan suloisen kauniin punaisia ihanuuksiani, mutta aion yrittää. Tervetuloa kuiva syksy - jaloilleni!

Omituisen sosiaalista!

Minulla on nyt meneillään reilun viikon kestävä omituinen jakso: minulla on sosiaalista elämää enemmän kuin normaalisti parin kuukauden aikana! Ihme! Täytyy siis ihmeessä raportoida vähän fiiliksiä.

On ollut pääasiassa kivaa. On mukavaa, kun on tekemistä ja seuraa, vaikka tämä aktiivisuus onkin vaikuttanut nukkumiseeni ikävästi: unettomuus on vaivannut. Sitäkin on kuitenkin sietänyt paremmin, kun on ollut mieluisaa olla. Minulla on siis selkeästi ainakin kahdenlaista unettomuutta: masentunutta ja ahdistunutta ja sellaista tekemisestä johtuvan jännityksen aiheuttamaa.

Mutta siis niihin hyviin fiiliksiin. Tämän sosiaalisuuden myötä olen huomannut, että mielialani on selvästi parempi kuin liikaa yksin ollessani. Voidessani paremmin myös viihdyn seurassa paremmin, haluankin olla seurassa ja jopa seurallisuuteni hivuttautuu normaalia toimivammaksi. Keskustelen, hymyilen, osallistun ja teen. Tuntuu hyvältä!

Tämä seurallinen oleminen tuntuu jotenkin tosi normaalilta. Vaikka ei elämän nyt aina ihan näin aktiivista ja sosiaalista tarvitsisi ollakaan, niin kyllä tämä tällainen on jotenkin yllättävän luontevaa, luonnollista. En siis todellakaan taida olla ihan mitään erakkotyyppiä, vaikka sitä joskus suorastaan toivonkin, koska se olisi niin helposti järjestettävissä. Ei, mielenterveyteni näyttää tarvitsevan sosiaalista elämää, ihmisiä ympärille. Sosiaaliset tarpeet taitavat olla ihmisessä tosi syvällä. Harvalle jatkuva yksinäisyys on luonteva olotila siitäkin päätellen, miten yksinäisyys ja paha olo näyttävät vain jatkuvasti lisääntyvän.

Välillä tekee tosi hyvää huomata, että en olekaan sosiaalisesti ihan tunari, vaikka aika taitamaton olenkin.

Oikeus mielipahaan

Minun on hyvin vaikea kokea, että minulla olisi oikeus mielipahaan tai suuttumukseen. Olen usein sellainen ällöttävä nöyristelijä, joka vaikenee tai jopa pyytää anteeksi sitä, että pahoittaa mielensä toisen tekemisistä tai sanomisista, koska enhän minä halua tuottaa toiselle mielipahaa tuntemalla tuntemalla ja osoittamalla itse mielipahaa. Oikein hävettää tunnustaa tämä, mutta näin se vain usein on käytännössä mennyt, vaikka olenkin tiedostanut käytökseni omituisuuden.

Ehkä johtuu tästä nöyristelylinjasta se, että kun joskus harvoin olen suuttunut tai osoittanut mielipahaa tai loukkaantumista muuten, niin vastaus siihen on ollut hirmuinen suuttumus ja usein myös kosto. Esimerkiksi eräs exäni suuttui aina, kun minä suutuin hänelle ja hän käänsi loppujen lopuksi suuttumiseni aiheen minun syykseni. Hän oli oikein taitava tässä ja vieläkin ihmettelen, että miten joku voikin osata tehdä aiheesta kuin aiheesta toisen vika. Esimerkiksi kun hän viihtyi suhteemme loppuaikoina loistavasti tulevan tyttöystävänsä kanssa ja pahoitin tästä mieleni, hän huusi suuttuneena, että sekin oli minun vikani ja usein myös kosti jotenkin, kuten katoamalla paikalta tai viettämällä vielä enemmän aikaa tämän naisen kanssa.

Siis enhän minä kokemusteni vuoksi ole uskaltanut suuttua, kun ei koskaan tiedä, mitä ikävää siitä seuraa. Eläinkin oppii jatkuvista rangaistuksista ja niin myös minä, joten jos haluaisinkin käyttäytyä vähemmän anteeksipyydellen, niin minun täytyy oikein paneutua asiaan. Se ei todellakaan tule luontevasti, vaan tunnen suurta tuskaa ja pelkoa ilmaistessani suuttumustani. Jotenkin tuntuu käsittämättömältä se, että miten voikin olla niin paljon lapsellisen typerästi suuttumukseen suhtautuvia ihmisiä, vai onkohan ollut vain huonoa tuuria, kun niin moni kaverini/kumppanini ovat olleet suuttumuksella ja kostolla mielipahaani reagoivia.

Minä sentään nykyään mietin tositositosi tarkkaan, onko minulla oikeus mielipahaan. Jos kallistun myöntävään vastaukseen, niin mietin asiaa vielä senkin jälkeen. Ja vielä ja vielä. Jos en ole varma, niin en suutu. Sikäli minua ihmetyttää, että oikeutettuun mielipahaani suhtaudutaan niin voimakkaan alistavasti ja rangaisten. Ei tule turvallinen ole.

Silti olen päättänyt, että en ala enää mädättää sisuksiani sillä, että suuntaan mielipahani sisälleni. Se on tehnyt minulle tosi paljon pahaa vuosien varrella, tehnyt minusta pelkurin ja heikon. En pidä siitä. Sellaisena ei ole hyvä olla, tuntuu kuin koko minä katoaisi johonkin mustaan kuiluun, kun lakkaan olemasta minä, jolla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin. Pelkuruus vie myös kunnioitukseni itseäni kohtaan ja sellaisessa tilassa on vaikea elää. Ei pidä pelätä ihmisten reaktioita, vaikka se vaikeaa onkin. Pitää vain muistaa niissä tilanteissa itse toimia siten, että jälkeenpäin olisi hyvä tai edes siedettävä olla, voisi katsoa itseään silmiin.

(Nyt ymmärrän, miltä tuntuu, kun ihmiset sanovat pyörineensä koko yön unettomana sängyssä. Viime yöni oli nimittäin sellainen. Taisin jossain välissä torkahtaa hetkeksi, mutta muuten vain pyörin ja pyörin, eikä uni tullut. Viideltä luovutin. Kammottavaa. Nyt pitäisi olla koko päivän menossa eikä päivätorkuille ole sijaa. Raskasta ja kurjaa. Onneksi sentää osa tekemisistä on mukavia.)

Kesäblogimerkki

Olen todennäköisesti unohtanut mainita, että sain jo heinäkuussa Pilviharsolta kesäblogimerkin, suuri kiitos! Huomionosoitukset aina ilahduttavat :) Tuo merkki taitaa olla kiertänyt blogeja pitkin kesää, joten en näin elokuun viimeisinä hetkinä sitä enää nimetysti eteenpäin laita. Kiitos kuitenkin siitä, että jaksatte lukea/kirjoitella/kommentoida blogeja :)

Mystistä

Kuuntelin eilen musiikkia "aika" kovalla tehdessäni kotiaskareita. Jossain vaiheessa aloin ajatella hieman naapureitani ja omia korvianikin ja mietin, että voisihan tuon pauhaamisen (kotiaskareet vaativat reipasta musiikkia) hiljaisemmallekin laittaa. En kuitenkaan tehnyt mitään, vaan istahdin alas mutustamaan leipää.

Hetken päästä musiikki meni hiljemmalle ja ehdin nähdä stereoissani tekstin volume ja säädetyn arvon. Tuijotin näkyä ällistyneenä ja etsin kaukosäätimen ajatuksenani se, että jos se on jossain painon alla. Ei ollut. Istuin taas alas ja sama volumen hiljeneminen tapahtui uudelleen. Tuli "hieman" aavemainen olo. Mystistä, kaikkea sitä tapahtuukin.

Syömisestä tehdään liian vaikeaa

Viikonloppu meni mainiosti tarjoten vaihtelua normaaliin arkipullaan. Oli mukavaa ja mieli iloitsi, vaikka unet jäivätkin sekä laadullisesti että määrällisesti heikoiksi. Arki alkoikin siis normaaleissa merkeissä, eli väsyneenä.

Hämmästyin tänään Helsingin Sanomien uutista, jossa väitetään, että ihminen ei tarvitse välipaloja. No, onhan tuo uutinen huonosti kirjoitettu (esim. viitataan tutkimukseen, josta ei mainita edes nimeä), mutta en puutu siihen puoleen enempää, vaan keskityn itse aiheeseen ja syömisen hämmästelyyn.

Ensinnäkin minua aina hämmästyttää nämä uutiset, joissa kaikki ihmiset puristetaan yhteen muottiin väittämällä, että juuri tämä tapa/keino/ratkaisu/toiminta on se ainoa oikea kaikille maailman ihmisille. Tämän uutisen perusteella monikin voisi kuvitella, että juuri tuo on ainoa toimiva tapa hoitaa ruokapuoli ja muuttaa sen pohjalta ruokailutottumuksia - minkä tulokset eivät välttämättä lisää hyvinvointia, jos kyseinen ateriaväli ei sovikaan. Maalaisjärjelläkin tajuaa tässä kohtaa, että 3 ateriaa päivässä ei toimi kaikille, mutta osalle se on taas toisaalta paras mahdollinen ratkaisu, joten miksi ihmeessä esittää uutisissa tutkimustuloksia näin on/off-tyyliin? (Okei, onhan lopussa hieman pehmennetty, kun tutkija uskoo rytmin sopivan "useimmille".)

Minä en uskoisi pitkään selviäväni vain kolmella aterialla päivässä. Vatsani ei vedä suuria määriä ruokia kerralla ja jos yritänkin ahmia, niin siitä seuraava rangaistus on ikävä: olo on ähkyinen, tukkoinen ja raskas tunteja ja voi olla, että en pysty seuraavanakaan päivänä syömään vielä kunnolla ilman suunnatonta ällötysreaktiota. Siispä minun on syötävä maltillisesti kerralla.

Kun syön pieniä annoksia, niin se tarkoittaa automaattisesti useampia annoksia päivän mittaan eli myös välipaloja, jotta en kuihtuisi pois. Lisäksi minulle tulee huono, ärtyisä ja keskittymiskyvytön olo, jos verensokerini pääsee liikaa laskemaan, joten en ymmärrä, miksi minun pitäisi sinnitellä päivässä tunteja lähes toimintakyvyttömänä ilman ruokaa vain jotta en söisi liian usein.

En lisäksi pidä uutisen sävystä, jossa vihjataan, että välipalat olisivat enimmäkseen epäterveellisiä, kun eihän se välttämättä ole niin. Toki moni syö pullaa välipalaksi (joskus minäkin), mutta minä vedin tänään kourallisen pähkinöitä (mikä on itselleni pieni välipala). Kukin siis tavallaan, mutta on älytöntä tuomita välipaloja sillä perusteella, että "useimmiten välipalat ovat makeampia ja rasvaisempia kuin pääateriat". Niin, olisi kai pitänyt jättää rasvaiset pähkinät väliin. Lihon vielä.

Eiköhän kukin osaa itse tai ravintoterapeutin avulla löytää juuri itselleen sopivan aterioimisvälin, jos asiaan jaksaa paneutua. Jokaisen keho on kuitenkin erilainen ja syöminen/syömättömyys vaikuttaa erilailla.

Ihmissuhteen kuoliaaksi vaikeneminen

Varmaan yksi yleisimmistä tavoista tappaa ihmissuhde on vaieta se kuoliaaksi. Toisin sanoen sulkea toinen kokonaan pois omasta elämästä ja jättää reagoimatta toisen yhteydenottoihin. Minusta näyttää siltä, että yhdelle kaverisuhteelleni on käynyt näin varmaan jo jokin aika sitten, toinen on sulkenut minut ulos elämästään. (Tämä liittyy siis eiliseen kirjoitukseeni.)

En tiedä oikein, mitä ajattelisin. Toisaaltahan tällainen on se helpoin tie: ei tarvitse käsitellä vaikeita asioita, voi lakaista ongelmat maton alle ja jatkaa elämäänsä siitä, mihin se jäikin. Asia on käsitelty ainakin päällisinpuolin eikä sitä "kannata" sen enempää miettiä.

Toisaalta en oikein osaa arvostaa sitä, että yhteydenottoihin jätetään vain kylmästi reagoimatta. Välinpitämättömyys on koleaa ja inhottavaa, vaikka se olisikin helppoa. Ei olisi iso vaiva laittaa takaisin viestiä, että kiitos ja hyvästi, minulle riitti, mutta sitäkään ei haluta suoda ihmiselle, joka kuitenkin on tehnyt toisen ja ihmissuhteen eteen jotain, välittänytkin, vaikka joskus olisi ollut myös väsynyt ja vetäytyvä ja yhteydenpito on ollut hiljaisempaa.

Huonona puolena tässä on nyt myös se, että jos joskus jossain törmään kyseiseen ihmiseen, niin tilanne on tosi kiusallinen. Minun on ainakin vaikea näytellä, että en muka tunne jotakin tuttua ihmistä ja kävellä ohi tyhjin katsein. Se tuntuu tosi typerältä ja naurettavalta. Sikäli olisi parempi, että ongelmat saataisiin jotenkin käsiteltyä, jotta sitten tietäisi, miten toiseen suhtautua jatkossa. Sitten se tyhjin katsein toiseen törmääminenkin voisi olla luonnollista, koska se olisi sovittua.

Tuomittu kaikessa hiljaisuudessa

On hyvin inhottavaa, jos ihminen tuomitaan väärinkäsitysten vuoksi. Tulkinnat ja päätelmät ovat aina vain tulkintoja ja päätelmiä ja harmittaa, jos niiden perusteella vedetään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ja joo, myönnetään: minut on nyt sitten tuomittu käytöksestäni tehdyn tulkinnan perusteella, eikä se tietenkään tunnu kivalta. Tekisi mieli melkein loukkaantua.

Toki ihmisillä on oikeus tulkita asioita juuri niin kuin he haluavat ja pahoittaa mielensä. Se, mikä minua nyt vain harmittaa on se, että minua arvostellaan netissä (ei tietenkään niin, että siellä henkilötiedot olisi) sen sijaan, että asioista olisi sanottu minulle aikanaan suoraan tai edes vihjaten. Jotenkin tuntuu hölmöltä sellainen, että mutistaan ja valitetaan ihmisestä selän takana, mutta ei pystytä millään tavalla edes vihjaisemaan tyytymättömyyttään toiseen elävässä elämässä. Tuollainen tuntuu ihan turhalta kärpäsen kasvattamisesta härkäseksi, ja hulluinta on se, että en ole edes ollut tietoinen tuosta. Nyt satuin vain huomaamaan asian, kun aikaa on kulunut jo paljonkin. Ihan sattumalta.

Ei tämä asia kuitenkaan näin yksinkertainen ole kokonaisuudessaan. Asioissa on aina monta puolta: toisella on oikeus olla loukkaantunut ja minulla myös, mutta nämä molemmat loukkaantumiset olisi voinut välttää tai ratkaista kommunikaatiolla (vaikka kirjallisella, jos sanallinen on liian vaikeaa). En ole ihmissuhde-expertti millään muotoa, joten en ole yllättynyt, että asiat menivät solmuun, mutta ihmeissäni olen. Jotenkin pidin tilannetta yksinkertaisena, mutta ei se sitä ollutkaan. Se oli hyvinkin monimutkainen ja hankala (toisen mielestä), mutta toinen ei siitä minulle pystynyt kommunikoimaan. Minun yksi ongelmani on se, että pidän yksinkertaisista asioista, joten en halua tekemällä tehdä ihmissuhteistakaan mitään ongelmavyyhtiä. Asiat asioina ja ongelmatilanteet hoidetaan kommunikoimalla (jonka merkitystä ei mielestäni voi aliarvioida). Ja jos homma ei toimi, niin sitten ei toimi.

Tätä pitää vielä pohtia lisää.

Mokaaminen ahdistaa

On ollut vaikea olla. Periaatteessa mikään ei ole erityisemmin pielessä, mutta arkeen sopeutumiseni tökkii pahemman kerran: en tiedä, miten olisin ja mitä tekisin, kun koko ajan on vain tosi hankala olla. Väsyttääkin.

Sain kuitenkin pienen tarmonpuuskan, jonka seurauksena sain hoidettua pitkään retuperällä olleen asian. Luulin, että asia vain "kellui", eikä mitään hätää sen hoitamisen kanssa ole, mutta erehdyin: olin möhlinyt asian alusta lähtien ja puuttumattomuuteni asiaan oli vienyt vielä enemmän asioita vikaan. Niin, jahkailu ei taaskaan kannattanut, mutta vielä enemmän minua ahdistaa koko asian mönkään meneminen.

Asia lähti menemään pieleen jo siinä vaiheessa, kun ohjeita seuraten yritin hoitaa tehtävää parhaani mukaan. Ei kai minun kärsivällisyyteni sitten kuitenkaan riittänyt asian hoitamiseksi, vaan olin ohjeista huolimatta onnistunut tekemään jotain täysin väärin. Aluksi luulin, että virhe on pieni eli suorastaan olematon, mikä ei ketään kiinnostaisi, mutta näin pitkällisen jahkailun jälkeen se on tullutkin riittävän suureksi viemään asioita siihen suuntaan, että selvittelykään ei välttämättä enää auta. Inhottaa möhliä, vaikka se olisi kuinka inhimillistä.

Kyse ei ole edes mistään suuren suuresta asiasta, jota pahemmin kannattaisi pohtia, mutta minun mieleni on sellainen, että stressaan sitä ihan varmasti päiväkausia. Minun on hyvin vaikea saada tällaisia ikäviä asioita pois mielestä tai muuttaa suhtautumistani kevyemmäksi. Mieleni vain hokee, että "oma moka, oma moka, mitä hoidit asian huonosti ja jahkailit - ansaittu rrrrrrangaistus odottaa". Eniten inhottaa se, että muutin jo valmiiksi itselleni hankalan asian vielä hankalammaksi ja vain siitä syystä, että en osannut ratkaista pienen pientä ongelmaa, jonka joku toinen olisi varmasti hoitanut käden käänteessä. Minä vain en osannut.

No, jos jotain positiivista yritän repiä tästä, niin tässä tästä tapauksesta oppimiani asioita:
- jahkailu ei kannata
- byrokratia on kauniisti sanottuna perseestä, älytöntä ja useimmiten turhaa
- en tule toimeen byrokratian kanssa: en kunnioita liiallista byrokratiaa, mikä tarkoittaa sitä, että en myöskään jaksa kärsivällisesti hoitaa älyttömiä asioita sen vuoksi, että joidenkin typerien sääntöjen mukaan pitäisi - eli minun ei kannattaisi olla byrokratian kanssa missään tekemisissä
- maalaisjärki on tosi pop!
- olen huono ratkomaan ongelmia
- pienetkin ongelmat saavat minut stressaantumaan ihan kohtuuttoman paljon, joten stressinsietokykyni ei taida olla kovin hyvä

Olen kyllä sitä mieltä, että tämä työviikko on jo nähty.

Harmaata ja märkää arkea

Vettä on satanut. On satanut ja satanut. Ulkona on näyttänyt lähinnä harmaalta ja tylsältä, ja ilma on täynnä kosteaa nihkeyttä, joka liimautuu ihoon ja pörröttää tukan. Vaikka en helteen ystävä olekaan, niin ei nämä viime päivätkään ole olleet kiinnostavia, vaan pelkkää ennakkolähtöä syksyyn, joka taas varmaan kestää monta kuukautta tuulineen ja sateineen.

En todellakaan odota innolla pimeyttä ja vaakasuoraan piiskaavaa vettä. Siihen kun lisää vielä arkisen aherruksen, tylsän puurtamisen ja aktiivisen oppimisen, niin jotenkin ankealta tuntuu, vaikka tiedänkin, että ihan normaalia arkeahan se on. Ei arki ole juhlaa, vaan enimmäkseen tasaista jotakin.

Onneksi sentään suunnitteilla on arkea katkaisevia mukavia tekemisiä! Suurin osa on tosin vasta totta puheissa, mutta sentään jotain. Minun elämäni on parina viime vuonna ollut lähinnä vain arkea, joten on aikakin yrittää saada itsestään sen verran irti, että edes yritän aktiivisesti miettiä jotain tekemisiä sen sijaan, että jäisin yksin kotiin istumaan. Minä olen huono keksimään arkea katkaisevia tekemisiä, mutta jos en harjoittele, niin en ainakaan opi. Ehkä kaikki ei onnistu, mutta varmasti jotain onnistuu, mikä ilahduttaa jo nyt. Tavoitteena nimittäin on, että syksystä ja talvesta ei tulisi pelkää arkipullaa (töihin-kotiin-töihin-kotiin jne.)!

Sanojen asettelun vaikeutta

Kommunikointi on vaikeaa. Joskus tuntuu, että vaikka miten asettelisi sanansa, niin silti väärinymmärrysten vaara on liian suuri - siksi toisinaan tekee mieli jättää sanomatta, vaikka tietääkin sen olevan (usein?) huono ratkaisu.

Kommunikoidessa on toki kaksi osapuolta ja molemmilla on vastuunsa. Ei ole tietenkään pelkästään sanojasta kiinni, jos asiat menevät solmuun, vaan vastaanottajan täytyy myös haluta ymmärtää asia oikein. Olen joskus törmännyt siihen, että vastaanottaja nimenomaan haluaa tulkita asioita mielensä mukaan, jotta saa (enemmän) oikeutusta mielipahalleen tai muulle väärin tulkitsemalleen ja siten oikukkaalle käytökselleen. Se on uskomattoman rasittavaa.

Vähintään yhtä rasittavaa on usein se, että toinen tekee tulkinnat omassa päässään jostain asiasta ja käyttäytyy sen tulkintansa mukaan kieltäytyen täysin toisen yrityksestä selittää asiat rautalangasta vääntäen, jotta väärä oikenisi. Toisen halulle väkisin nähdä asiat siten kuin nimenomaan hän haluaa ei kai voi mitään.

Olen toki itse kommunikoijana heikohko ja toivoisinkin, että osaisin ilmaista asiat oikein. Pitäisiköhän kirjoittaa enemmän kirjeitä? En pidä siitä, että tärkeitä asioita jää sanomatta väärinymmärrysten pelossa. Sekin nimittäin synnyttää väärinymmärrystä, mutta miten päästä eroon noista väärinymmärryksistä?

Puhua siis pitäisi, suoraan, puhua ja puhua. Miksi se on minulle niin vaikeaa? Tiedän, että se johtuu siitä, että minä jotenkin alitajuisesti (ja tietoisestikin, myönnetään) kuvittelen, että sanomisillani ei ole oikeutta. Toiseksi pelkään sanovani "tyhmiä" asioita. Ja ennen kaikkea pelkään väärinkäsityksiä ja sitä, että minulle ei anneta tilaisuutta oikaista asiaa, vaan minut tuomitaan väärin perustein.

Tämän kirjoittaessani minusta tuntuu lähinnä, että pelkään ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Niin tottahan tuokin on. Ehkä jos en olisi näin yksinäinen, niin en pelkäisi ihmisten reaktioita (eli hylkäämistä) niin paljon ja pystyisin olemaan seurassa rennompi ja vapaammin oma itseni. Nyt yhdenkin ihmisen menettäminen elämästäni olisi iso isku, vaikka tiedänkin, että joskus sukset voivat mennä toisen kanssa niin ristiin, että kannattaisikin vain kävellä pois. Kai oikein sosiaalisilla ihmisillä on sikäli helpompaa, kun heillä on "varaa" menettääkin ystäviä/kavereita.

Kiltti ihminen

Olen viime päivinä tavannut todella kiltin ihmisen. Olen ollut ilahtunut hänen sydämen lämmöstään, arkisesta maalaisjärjestään ja mutkattomasta suhtautumisestaan asioihin. En voisi kuvitella hänen tekevän pahaa kenellekään, koska ei hänellä näytä olevan tarvetta moiseen: hän elää vahvasti jalat maan pinnalla, suoden toisille heidän elämänsä ja elämäntapansa. Hänellä on kuitenkin aika terävä kieli, joka kommentoi kärkkäästi ihmisten omituisuuksista, mutta nekin asiat on sanottu hymynkare suupielessä, tosissaan, mutta ei kuitenkaan toista loukaten, koska loukkaamiseen ei ole tarvetta.

Hän on tarvittaessa hyvin avulias, antaa omastaan, vaikka sitäkään ei olisi paljon. Hänellä ei ole tarvetta kerätä itselleen itsekkäästi enemmän kuin tarvitsee, vaan hän hankkii tarvitsemansa ja jättää turhuuden hyvin vähälle. Mutta toista hän voi ilahduttaa jopa turhuudellakin, koska hän suhtautuu lähimmäisiinsä suurella lämmöllä ja huolehtien, ja varsinkin aikaa hän suo, jos lähimmäinen sitä tarvitsee. Häneltä siis tietää varmasti saavansa apua, jos vain pyytää ja hän pystyy auttamaan.

Minua erityisesti ilahduttaa se, että tämä kiltteys on luontaista käytöstä, se tulee pakottamatta ja osana normaalia elämää, pinnistämättä ja teeskentelemättä. Se vain on ja todennäköisesti tulee aina olemaan.

Aidosti kilttien ihmisten tapaaminen sykähdyttää minua aina yhtä paljon. Tulee turvallinen olo.

Koulutie

Haistoin eräänä iltana ollessani kävelyllä ilmassa häivähdyksen syksyä. Sen myötä ajatukseni singahtivat lapsuuteeni ja syksyn ensimmäisiin jännittäviin koulupäiviini: minä, posket innostuksesta hehkuen ja selässäni puolitäysi reppuni, katselemassa koulun pihalle odotuksesta sykkien, silmilläni kavereitani etsien. Ja sitä ennen oli tietysti aina niin jännittävä koulutie, jota astelin pirtein askelin.

Koulun aloitus lomien jälkeen oli aina yhtä jännittävää. Useimmiten menin kouluun innolla, koska näinhän taas tauon jälkeen kaverini. Lisäksi syksy edusti minulle jo silloin jotain uutta ja odotettavaa, uuden alkua, joten suuntasin sitä kohti silmät ja mieli avoimina. Puolitäysi reppuni sisälsi jotain vanhaa, mutta siinä oli tilaa myös paljolle uudelle, enkä minä pelännyt sitä uutta, koska en osannut pelätä tulevaa.

Niin paljon on nyt muuttunut. Edelleen syksy tarkoittaa minulle ovea uuteen, niin vahvasti lapsuuden koulusyksyt ovat minuun tarttuneet. Edelleen olen vuosien varrella aloittanut lukuisia harrastuksia nimenomaan syksyisin, opiskeluni olen myös aloittanut silloin ja moni ihmissuhdekin on löytynyt puiden lehtien muuttaessa väriään ja rännän vihmoessa ikkunoita. Niin paljon hyvää, mutta toki jotain huonoakin.

Nykyään minä nimittäin pelkään. Vaikka syksy on usein tuonutkin minulle hyvää, on se tuonut myös ikävämpiä asioita, omien voimien vähyyttä ja läheisten poismenoa. Kokemukseni ovat muovanneet minua siten, että en enää osaa katsoa tulevaa avoimin lapsen silmin, raskaista kokemuksista vapaana, vaan väkisinkin sisintäni kaihertaa suru ja pelko. Suru aiemmista vääristä valinnoistani ja yksinäisyydestäni, joka on seurannut minua enemmän tai vähemmän lapsuuden päivistäni lähtien (onneksi en tiennyt sitä silloin), ja pelko tulevasta, siitä, että en saa eräitä raskaita taakkoja pudotettua harteiltani edes vuosien työn myötä.

Taas astun tavallaan koulutielle. Pelkään kovasti tulevaa, koska toivon niin paljon. Jos ei toivoisi kaikkea hyvää niin että sisin pakahtuu, ei olisi varaa pettyä eikä pelko epäonnistumisesta kaihertaisi. Mutta vuodet vierivät nopeasti ja minä pelkään. Yritän kuitenkin kohdata tulevan rohkeasti, koska jos en sitä tee, pelkoni ainakin käyvät toteen. Siis uusin silmin syksyä kohti, vaikka lapsuuden koulutien muisteleminen ja itsensä muistaminen pelottomana, toiveikkaana, ponnarihiuksisena tyttönä itkettääkin niin kovasti.

Ikävä naapuri

Kuulin aamulla, kun postiluukkuani ropellettiin. Asia yritettiin selvästi hoitaa mahdollisimman äänettömästi, mutta se on postiluukkuni kohdalla mahdotonta: kaikenlainen luukun käsittely tuottaa äänen, jota ei voi olla kuulematta.

Menin tietysti katsomaan, mitä postia olen saanut. En mitään. Tuli inhottava fiilis ikävien muistojen pinnistellessä itsepintaisesti tietoisuuteeni...

Eräänä perjantaisena iltana pari vuotta sitten istuin sohvallani. Olin jostain syystä jättänyt välioven auki (mitä ei siis sittemmin ole tapahtunut). Yhtäkkiä postiluukkuani ropellettiin äänekkäästi ja tajusin, että se joku tuijottaa suoraan luukusta sisään. Olin sijoittunut siten, että minua ei näkynyt, joten istuin hiirenhiljaa eteeni tuijottaen, silmäni suurina. Mitä tämä on?

Tyyppi meni... ja teki tuota samaa välillä uudelleenkin. Toki niin, että välioveni oli kiinni ja hän ei nähnyt mitään. Sitten kurkistelut harvenivat... kunnes taas tänään tajusin, että ne eivät ole loppuneet.

On inhottavaa tietää, että joku on erittäin väärällä tavalla kiinnostunut. On inhottavaa, kun omassa kodissa tulee tunne, että joku vieras yrittää tunkea sinne, omaan turvapaikkaani, vaikkakin vain katsellen. Mikä on hänen motiivinsa?

Olen ajan myötä saanut vihjeitä siitä, kuka tämä henkilö voi olla. Näen tätä ihmistä joskus ulkona, rappukäytävässä ja sisälleni hiipii hyvin vahva epämiellyttävä olo: miksi hän kiusaa minua? Ikävää on se, että en tiedä ihan varmasti, että häiriköijäni on tämä henkilö, minulla on vain huterat epäilykseni ja heikot todisteeni. Miten ihmeessä suhtaudun tähän henkilöön, jos hän kävelee vastaan? Hän tervehtii, niin minäkin, mutta tunnen lähinnä ihmetystä ja inhoa. Onko minulla siihen oikeus, kun en voi olla varma hänestä?

Voi kunpa ihmiset vain keskittyisivät elämään rauhassa ja antaisivat toistenkin elää.

Ei-toivottu opiskelija

Olen tyytyväinen: hain opiskelemaan kahteen paikkaan ja molempiin olisin päässyt. Tehtäväkseni jäikin valita vaihtoehdoista mieluisampi ja alkaa valmistautua hurjaan (öh?) opiskelijaelämään. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että otin keväällä selkeän tavoitteen kiikariini, kuukausien päähän, ja määrätietoisesti tallustin tavoitetta kohti. Sain arvokasta kannustusta projektissani, kun uskoni meinasi loppua, mutta nyt voin todellakin myöntää, että tavoitteellisuuteni kannatti. Minä pystyin ja osasin. En ole ihan tyhmä nainen :)

Olen kuitenkin erittäin ei-toivottu opiskelija. Minä olen liian vanha ja minulla on jo tutkinto ja työpaikka. Vien paikan joltain kirkasotsaiselta, tuoreelta ja innokkaalta ylioppilaalta ja opintoni tulevat etenemään hitaasti. En sovi nykyajan kuvioon putkesta sisään ja mahdollisimman pian ulos veromarkkoja tuottamaan. Tosin kyllähän minä "maksan" opintojani, kun teen kuitenkin edelleen myös töitä... Ai niin, mutta eihän opiskelija saisi tehdä töitä, kun sittenhän opinnot venyvät. Taidan olla suorastaan kapinallinen, yhteiskunnan vihollinen! (Miten se tuntuukin näin hyvältä?!)

Minä aikanaan valitsin opiskelupaikkani tarkemmin asiaa pohtimatta. Sittemmin asia alkoi harmittaa ja jäin miettimään: täytyykö sen liian nuorena tehdyn valinnan seurata minua koko elämäni, enkö voisi muuttaa suuntaa myöhemminkin? Voinhan minä ja niin teenkin, vaikka ei se helpolta tunnukaan.

En ymmärrä sitä, miksi päättäjät tuntuvat vähän väliä tuovan esille ajatuksia siitä, että kuinka opiskelua pitäisi nopeuttaa ja tehostaa, jotta saa nopeammin nuoria veronmaksajia (siihen kuuluisaan työvoimapulaan, jota ei tullutkaan). Miettivätkö he, millä kustannuksella tuota tehostamista tavoitetaan? Mitä oikeita hyötyjä ja haittoja siitä on, että esimerkiksi suositaan nuorimpia? Miksi olisi pakko tietää (liian) nuorena ala, jota pystyy ja haluaa tehdä? Miksi myöhemmästä suunnanmuutoksesta pitäisi rangaista? On kauheaa, miten oppimisenkin pitäisi olla mahdollisimman tehokasta, jolloin tilaa omalle ajattelulle ja ajattelun kehittymiselle ei jää aikaa (mikä olisi mielestäni todella oleellista!). Puhumattakaan siitä, että aikaa pitäisi jäädä opiskelun aikaiselle muulle elämälle! Kuka se vielä toivoi, että opiskelijat lisääntyisivätkin ahkerasti?! Hullua menoa.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole vielä kovin paha, kun näinkin vanhalle haahkalle (heh) löytyy sentään jotain opiskelumahdollisuuksia. Olen toki tutkaillut läpi erilaiset jatko-opintovaihtoehdot ja todennut, että aikuisille ei oikeasti ole juuri mitään järjellisiä, joustavia ja hyödyllisiä vaihtoehtoja tarjolla (ainakaan minun tilanteessani olevalle). Se on oikeasti sääli. Kyllä minusta opiskelumahdollisuuksia pitäisi olla, jos itseään haluaa kehittää muutenkin kuin itsenäisesti. Kyllähän opittavaa riittää koko elämän ajaksi, ja varmaan aika harva työpaikka on oikeasti sellainen, että (laaja) ammattitaito pysyy yllä. Pelkkää työtä tekemällä helposti vain urautuu yhteen ja samaan.

Minä en aio pyydellä anteeksi sitä, että haluan kehittää itseäni vielä tässä iässä päättäjen toiveiden vastaisesti. Minä kuljen omaa polkuani, sitä, jonka koen juuri nyt itselleni hyväksi. On minulla toivottavasti vielä vuosia edessäkin, jolloin maksan kuluttamaani takaisin, jos siihen mahdollisuus tulee.

Työ ja opiskelu

Minusta tulee opiskelija. Siis sen lisäksi, että ahkeroin päivätyössänikin. En vielä tiedä, miten aikataulutan elämäni, mutta kai se selviää, kunhan ensin aloitan opintoni. Välillä tunnen itseni ihan hulluksi, kun vapaaehtoisesti alan päntätä uusia (ja vähän vanhojakin) asioita, mutta jotenkin koen tarvitsevani aivoilleni uusia ärsykkeitä. Nyt niitä todellakin pitäisi olla luvassa, huh.

Olen ihminen, joka tykkää ennemmin tehdä ja ajatella kuin möllötellä tuntikausia paikallaan passiivisesti vastaanottaen. Sopiva määrä tekemistä pitää mieleni pirteänä ja ajatukseni terävinä ja estää minua vaipumasta murheeseen. Hyvä siis, mutta minua myös huolestuttaa.

Viimeksi, kun opiskelin, uuvuin ja masennuin, joten opiskelu putosi elämästäni pois ihan pakostakin. Nyt elämässäni ei ole mitenkään älyttömän merkittävästi mitään muuttunut, kun taas lisään opiskelun päivärytmiini. Huolestuttaa. Minun olisi oikeastaan pakkokin nyt opetella kuuntelemaan rajojani, tekemään vain se, mitä jaksankin ja ennen kaikkea opetella suomaan levolle aikansa. Olisi myös oltava jokin vastapaino työlle ja opiskelulle; viimeksi se puuttui nimittäin ihan täysin, minkä vuoksi voin todella huonosti ja ajatukseni vinksahtivat kaiken työn ja yksipuolisen elämäntilanteeni vuoksi vain lisää. Vaatii vain niin paljon nimenomaan omaa ponnistelua, jotta se vastapaino, energian lähde löytyisi, että en tiedä, miten saisin sitä opiskellessani pidettyä yllä.

Toki olen innoissani opiskelupaikastani! Toivon sen tuovan runsaan työmäärän ohella myös edes jotain pientä iloa, uusia tuulia. Olen suunnattoman iloinen, että rohkaistuin hakemaan opiskelemaan, uskallan ottaa uusia askelia tuntemattomaan suuntaan. Olen iloinen, että teen, vaikka pelkäänkin. Onhan se aina mahdollista, että tämä on väärä suunta elämässäni, mutta jos näin käy, pitää vain kääntyä ja lähteä kulkemaan toiseen suuntaan. Nyt kuitenkin aion tutustua tähän polkuun.

Tunarit taksikuskit

Tänään aamulla näin hyvin syöneen, keski-ikäisen, kädellään ikkunaan nojaavan ja ikkuna auki ajavan taksikuskin surutta rikkovan liikennesääntöjä. Saattoipa hän rikkoa kahtakin sääntöä, kun vauhtiakin oli aika paljon.

En ymmärrä, mikä siinä onkin, että takseja saa varoa. Olen lukemattomia kertoja todistanut taksien ajavan hurjaa vauhtia, ohittavan ohituskieltoalueella, koukkivan vastaantulevien kaistalle, ajavan kävelyteitä ja olevan täysin välinpitämättömiä muita kulkijoita kohtaan esimerkiksi suojatiellä. Minä kerran säikähdin tosi pahasti, kun kaupungin keskustassa ylitin suojatietä vihreiden palaessa ja taksi kääntyi sivukadulta (taksitolpalta) suoraan päin minua. Olisin jäänyt alle, jos en refleksinomaisesti olisi hypännyt taaksepäin. Sydän hakkasi.

Jälkeenpäin valitin tutulleni ikävää kokemustani. Hän totesin hänen ystävänsä oikeasti jääneen taksin alle suojatiellä ja kehotti olemaan varovainen. Ja sitähän minä olen siitä lähtien ollutkin.

Liittyyköhän tuo ratintakainen ylimielisyys siihen, että taksikuskit ovat "ammattiautoilijoita", toisin sanoen he ajavat niin paljon, että he "osaavatkin". Siten he voivat itsetunto tykyttäen painaa lisää kaasua, koska heidän hienot autonsa tottelevat heidän jokaista liikettään ja salamannopeaa refleksiään. Heillä on lisäksi "oikeus" ajella vähän sääntöjä oikaisten, koska he "tekevät työtään".

Minä olen kiitollinen siitä, että heillä on keltaiset laatikot autojensa katoilla. Se on hyvä varoitusmerkki mahdollisesta idiotismista (ja joo, onhan niitä fiksujakin taksikuskeja).

Vapautumisen tarvetta

Olen viime päivät pyöritellyt mielessäni "omana itsenä olemista". Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Vaikka olen pohtinut asiaa paljon ja paljon, en ole silti saanut jäsenneltyä mieleni sopukoista tulevia ajatuksia selkeästi. Tiedän vain kaipaavani suunnattomasti vapautumista ja "itseäni". Minä en millään jaksa aina esittää ja teeskennellä maailman tavallisinta peruskansalaista, pitää kaikki tyytyväisinä ja itseni harmittomana ja näkymättömänä. Silti, ei asia ole missään määrin niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa.

Minä jaksan enimmäkseen esittää töissä sitä mitä pitääkin, tehdä työni pikkumyyrän tavoin pala kerrallaan ja esittää harmitonta. Olen ihan sujut asian kanssa. Muun ajan kanssa ongelmaa voikin sitten ilmetä, jos ja kun en jaksa pitää harmitonta kulissiani yllä ja pitää muut tyytyväisenä tekemällä asiat niin kuin "ne pitää tehdä" kuuntelematta sisintäni.

Minä haluan tehdä omat valintani siitä huolimatta, että ne eivät menisikään ihan oppikirjan mukaan. Minä haluan olla läheisteni seurassa minä, vähemmän harmaa kivikasvo ja enemmän reipas ja jopa hullutteleva minä. En täysin tiedä, mikä minut on puristanut elämään niin asioita sisään sulkevasti, kuin joidenkin odotusten mukaan. Hyväksymättömyyden pelko? Todennäköisesti. On vain turhan kuluttavaa esittää jotain, jotta tulisi hyväksytyksi.

Minä tunnen, kuinka sisälläni jokin pyristelee vapaaksi niin, että puristaa ja myllertää. Haluan niin kovin olla minä, mutta en tiedä tiedänkö, mikä se "minä" on. Odotanko sen olevan jotain ihan muuta kuin mitä se onkaan? Kuvittelenko olevani jotain, mitä oikeastaan haluaisin olla? Mikä osa minusta on oikeaa minää ja mikä toiveita, odotuksia, vastauksia vaatimuksiin? En tiedä. Haluan vain tuntea olevani vapaasti minä ja haluan tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Kuulostaa vaikealta.

Täytyy pohtia aihetta joskus myöhemmin lisää.

Mansikoita, mansikoita!

Olen usein miettinyt parasta makua, jonka tiedän. Olen vahvasti alkanut kallistua sille kannalle, että tuore mansikka vie voiton: sen maku on niin täydellisen makea, pehmeä, raikas, tuore ja sopivasti vivahteikas. Lähes täydellinen ja mikä parasta: myös terveellinen!

Kärkisijoista taistelee vahvasti myös suklaa. Rakastan suklaata, Fazerin sinistä, maustettuja suklaita, kaakaota ja suklaajäätelöä. Nami! Pidän myös joistain teelaaduista hyvin paljon. Esimerkiksi jotkin maustamattomat vihreät teet ovat hyvin mielenkiintoisen, vivahteikkaan makuisia. On aina ilo löytää uusi vihreä tee kokeiltavakseni, varsinkin jos se osoittautuu hyväksi löydöksi, makuelämykseksi.

Viimeisin makulöytöni on pistaasipähkinät, joita voisin ahmia ihan huolestuttavia määriä (mistä muuten tulee huonohko olo). Ne ovat uskomattoman hyviä, hienon ja hivelevän suloisen makuisia.

Nyt viikonloppuna minulle on tarjolla ainakin mansikoita! Ehkä vähän suklaatakin... ja muutama kuppi teetäkin. Mainio makuviikonloppu siis :)

Hyvänmakuista viikonloppua!

Jahkaaminen ärsyttää

Mielentilani on joskus sellainen, että jään jahkailemaan joidenkin asioiden kanssa piiiiitkäksi aikaa. Usein on kyse sellaisista asioista, että maa ei siihen kaadu eikä oma elämänikään heilahda, mutta pieniksi vaivaaviksi asioiksi nuo jahkailut minulla jäävät, aivan kuin kiviksi kenkiini. Saatan raahata jahkailun taakkaa perässäni yllättävänkin pitkään siitä huolimatta, vaikka tietäisinkin asian ratkaisemisen helpottavan oloani huomattavasti.

En siis ymmärrä. Jahkailu rasittaa, jahkailun lopettaminen vaatii hieman vaivaa, mutta vapauttaa. Mikä siinä on niin vaikeaa? Usein nämä jahkailun aiheet ovat toki jollain lailla vastenmielisiä asioita, ja ei itseään viitsi pakottaa tekemään niitä, jos ei tosiaankaan jaksa ja pelkkä tekemisen ajatteleminenkin tuottaa kuristavaa ahdistusta. Silti...

Olen onneksi jo sentään hieman parantanut tässä asiassa, mutta vielä edessäni häämöttääkin pitkä matka. Sisimmässä kuitenkin tuntuu, että suunta on sentään oikea.

Linnuntietä

Sain vihdoin ja viimein jokin aika sitten luettua kirjan "Linnuntietä" (Ann-Marie MacDonald) loppuun. Vaikka kirjan lukeminen etenikin hitaasti, se ei tarkoita sitä, että se olisi ollut huono. Päinvastoin!

Kirjassa oli mielestäni nopeammin ja hitaammin eteneviä vaiheita. Kirjan alku (pohjustus) tuntui kestävän iäisyyden, mutta edetessäni pidemmälle kirjassa pystyin näkemään, miksi tarinan pohjustus oli tärkeää. Samaan tarinan etenemisen hitauteen törmäsin toisessakin vaiheessa kirjaa, mutta se ei ollut yhtä pitkä pätkä kuin alku ja sillekin oli helppo keksiä perusteet (mm. kokonaisuuden hahmottaminen, tarinan syvyyden luominen).

Kokonaisuudessaan tarina oli koskettava, jännittävä ja kiehtova eikä sivumäärää (846) kannata pelästyä. Erityisesti ihastuin siihen, miten kauniisti kirja on kirjoitettu; kieli on hyvin mukaansa tempaisevaa, rikasta ja jollain tapaa hyvin ihastuttavaa. Lisäksi se, miten kirjailija on kuvannut 8-vuotiaan maailmaa on hyvin koskettavaa ja aitoa.

Suosittelen kirjaa hyvin lämpimästi. Lukukokemuksena kirja oli erilainen kuin moni viime aikoina lukemani kirja - ja ehdottomasti positiivisella tavalla. Upea löytö.

(Täältä löytyy kirjasta tarkempi kuvaus ja kansikuva.)

Uupumus lyö heikkona hetkenä

Tänään oli kammottavaa herätä, kun sisimmässä velloi ihan kauhea uupumus ja väsymys. Nukuttuja tunteja tuli ihan siedettävä määrä, joten en ymmärrä, mistä voi tulla ihan polvilleen lyövä uupumus yön aikana. En haluaisi muuta kuin nukkua, nukkua, nukkua sen pois. Mahtaisiko se kuitenkaan sillä kadota?

Inhoan sitä, jos tällaisina päivinä pitää olla tehokas suorittaja. Onneksi tänään jonkinlaista tehokkuutta täytyy pitää yllä vain pari tuntia, sen lisäksi suunnilleen sama määrä on pakko jotenkuten laahustaa läpi ja loppuajaksi voin kaivautua kolooni ja nykäistä sammalmättään oviaukkoni eteen. Huoh.

Väsyttää, vaan ei nukuta

Unettomuudessakin voi tapahtua kehittymistä. En tarkoita nyt vain unen määrän kasvamista tai vähenemistä, tuskaisen yöllisen ei-toivotun hereilläolon määrän vaihteluita, vaan unettomuus voi muuttua myös "laadullisesti"; unettomuuden voi kokea ja tuntea eri tavalla kuin aiemmin.

Minä olen kehittynyt nukkumiseni tarkkailussa ja sitä kautta unettomuuden kokemisessani. Nykyään tiedän jo aika hyvin illalla sänkyyn mennessäni, että tuleeko uni vai ei ja nukunko hyvin vai heräilenkö pitkin yötä. Mieleni "tila" on selkeästi tietynlainen ennen sellaisia öitä, jolloin heräilen niin monta kertaa, että laskeakaan en jaksa. Nukahtamisen vaikeutta lisää sekä tietynlainen mielentila että myös edellisten öiden unteni määrä ja laatu. Näistä useista seikoista pääni koostaa jonkinlaisen mallin, joka määrittää seuraavan yön kulun ja sitä kautta myös seuraavan päivän väsymys- ja järjenjuoksutasoni. Inhottavaa.

Luulen, että unettomuus on kehittynyt pääni sisällä sellaiseksi möröksi, että en uskalla oikein kunnolla edes kohdata sitä. Ennakkotietoisuuteni seuraavan yön kulusta taitaa olla osaksi pelkojani, jotka lopulta toteutuvat, mutta kyllä asiaan vaikuttaa suuresti myös jonkinlainen yliherkkyyteni. On inhottavaa olla todella herkkä ympärillä tapahtuville asioille ja reagoida pieniinkin huoliin ja murheisiin unettomuudella, joka tekee muutenkin olon rasittuneeksi, uupuneeksi, huolestuneeksi ja joskus hieman sekavaksikin.

Huolet ja murheet siis synnyttävät inhottavaa mielentilaa, joka estää nukkumisen. Pelko unettomuudesta luo myös inhottavaa mielentilaa, joka estää nukkumisen. Useampi huonosti nukuttu yö peräkkäin muodostuu helposti myös seuraavana yönä odotettavissa olevaksi asiaksi, joka estää nukkumisen.

Vuosi vuodelta olen vain vakuuttuneempi siitä, että nukkuminen ja hyvä uni ovat aivan mielettömän tärkeitä hyvinvoinnille, yksi tärkeimmistä asioista. Ei sitä oikein käsitäkään ennen kuin kokee pidempää unettomuutta, tuskaisia öitä sängyssä ja vielä tuskaisempia seuraavia päiviä. Eikä sitä kai kovin nuorenakaan voi ymmärtää, kun silloin jaksoi valvoa vaikka koko yön ja seuraavana päivänä oli edelleenkin hauskaa ja peilikuvakin nauravainen. Nykyään... unettomuus muokkaa peilikuvan ohella järjenjuoksua, mielialaa, sosiaalisuutta ja työkykyä - aika iso asia siis.

Miten tällaiset luonnolliset, ihmisen biologiaan kuuluvat asiat voivat muodostua ongelmaksi, jossa ei ole mitään järkeä ja joka ei edistä mitenkään hyvinvointia tai arjessa selviytymistä?

Kompastun edelleen huonosti kohtelemiseen

On suorastaan ihmeellistä, mitä hyvin nukuttu yö tekee mielelle, mielialalle ja järjenjuoksulle. Aivan kuin olisin saanut uuden pään, kun väsymys ei enää paina piinaavasti :)

Olen pohtinut (edelleen) ihmisten huonosti kohtelemista, sekä huonosti kohtelijan että kohdeltavan näkökulmasta. Minä (kuten varmasti jokainen meistä) olen saanut kokea molemmat osat, joista toista erityisesti häpeän, toisesta soimaan itseäni.

Tunnustan: olisin joskus muinoin voinut todellakin kohdella joitakin läheisiäni paremmin kuin silloin kohtelin. Jos jotain puolustusta yritän kehitellä kohtelulleni, niin se on oma paha oloni: voin silloin niin huonosti, että en pystynyt käyttäytymään siten kuin olisi pitänyt. Onneksi sentään edes osassa tapauksista osasin jälkeen päin käyttää maagista sanaa: "anteeksi".

Minulla on myös kammottava käyttäytymismalli ajautua huonosti kohdeltavaksi. Tiedän, miksi aiemmin niin tapahtui hyvin helposti, mistä heijastuu tähän päivään se, että minulla on edelleen sama taipumus, jos en kiinnitä asiaan tarpeeksi huomiota. En edeenkään itse tilanteessa välttämättä huomaa, että minua kohdellaan huonosti tai sitten en osaa vielä reagoida kohteluun riittävän nopeasti. Onneksi kuitenkin osaan jälkeenpäin analysoida tilannetta molempien osapuolten kannalta, ja ennen kaikkea pystyn näkemään oman käyttäytymiseni ja muuttamaan sitä.

On oman hyvinvointini edellytys, että en enää ajaudu huonosti kohdeltavaksi tai pompoteltavaksi. Jopa mehevä riita pompottelijan kanssa on parempi kuin se, että annan itseni, sieluni ja hyvinvointini pahoinpideltäväksi ja roskiin heitettäväksi. On vain vaikeaa aina muistaa, että on tärkeää pitää omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan huolta. Mitä tahansa ei tarvitse sallia, vaikka tilanne kuinka näyttäisi siltä, että toisella voisi ollakin häviävän pieni tai suurempikin "oikeus" ikävään käytökseensä. Minä olen arvokas (ainakin itselleni) ja siten minua pitää myös kohdella.

Onhan se itsekkyyttä, että pitää kiinni omista rajoistaan ja "oikeuksistaan", mutta jotenkin koen, että aivan kuin minua (luonnettani, persoonaani) ei olisi edes olemassa, jos annan sen huonosti kohdeltavaksi. Siinä kun ei ole kyse pelkästään siitä, että toinen tekee pahaa minulle, vaan myös minä teen pahaa itselleni. Tuplarangaistus.

On mielestäni tärkeää pitää huolta itsestään, koska sitä kautta voi antaa enemmän myös toisille. Jokainen meistä on arvokas omana itsenään, joten pidetään huolta itsestämme ja sitä kautta toisistammekin :)

Kahdessadastoinen!

Minä olen ylittänyt kahdensadan viestin rajan tässä blogissani. Onnittelut itselleni! (Saahan itseään onnitella? :)

Kohta on kulunut kaksi vuotta blogikirjoitteluani ja olen sen myötä huomattavasti vapautunut kirjoittajana ja itseni ilmaisijana. Mielestäni se on hyvä saavutus. Olen oppinut nauttimaan kirjoittamisesta (siis muutenkin kuin tässä blogissani), joten olen samalla löytänyt uuden harrastuksenkin. Lisäksi päiväkirjan pitäminen näyttää sopivan minulle ja olenpahan tätä kautta törmännyt useisiin mielenkiintoisiin ihmisiinkin. Olen tyytyväinen :)

Jos mietin, että mitä minulle on tässä kahden vuoden aikana tapahtunut, niin ei ehkä varsinaisessa arkisessa elämässäni ulkoisesti mitään mullistavaa (osittain ikävä kyllä), mutta pääni sisällä on ollut aktiviteettia sitäkin enemmän. Olen ehdottomasti vähemmän masentunut nykyään kuin kaksi vuotta sitten, ja voisin sanoa, että ajoittain olen jopa tyytyväinen elämääni. Notkahduksia tulee aina ajoittain, mutta se näyttäisi kuuluvan elämääni. Jonkinlainen yksinäisyys on edelleen läsnä elämässäni, mutta ehkä siedän sitä nykyään hieman paremmin kuin ennen. Toivottavasti ainakin.

Erääseen asiaan olen erityisen tyytyväinen: olen oppinut nauttimaan hyvistä asioista elämässäni ihan eri tavalla kuin ennen. Osaan heittäytyä hyvään hetkeen ja nauttia siitä, vaikka tiedänkin, että se päättyy joskus ja seuraavaa hyvää hetkeä voi joutua odottamaan pitkäänkin. Nytkin minulla on mielessäni muutamia tosi hyviä muistoja viime viikoilta/kuukausilta, joista olen suunnattoman kiitollinen, vaikka ne osittain kipeitä muistoja ovatkin. Pääasia kuitenkin, että olen aikanaan saanut kokea ne hienot, elämisenarvoiset hetket.

Tästä on oikeasti tosi hyvä jatkaa kirjoittamista.

Keskiviikko... ei kun..?

Koin aamulla järkytyksen: elin ihan täysin keskiviikkoa, kunnes huomasin joissain asioissa jotain, mikä ei ihan täsmää. Minun täytyi tarkistaa asia moneen kertaan, tietokoneelta ja kalentereista; kyllä, tänään on torstai. Miten se on mahdollista?

Miten voinkin olla näin hukassa? "Oivallukseni" ei varsinaisesti edes ilahduttanut, kun en erityisemmin odota viikonloppua, mutta tästäkö se alamäki nyt sitten alkaa? Mikä maa, mikä valuutta? Huhuu minä, huhuu ajatukseni?!

Huomiota ja kesäpöpön puraisemaa

Ensinnäkin suuri kiitos Ipille Brilliante weblog -maininnasta! Se piristi päivääni :) Nyt minun pitäisi laittaa tuo kunniamaininta eteenpäin ja mielelläni niin tekisinkin, mutta pelkään, että en saa listattua kaikkia niitä blogeja, joita haluaisinkin. Siksipä ojennankin tuon kaikille niille, jotka ovat jaarituksiani jaksaneet lueskella ja joskus jopa kommentoidakin jotain. Kiitos teille :)

Minua on tosiaan puraissut kesäpöpö. Kurkkuni on kipeä ja oloni kehno. Useimmiten minulla on kylmä, mutta toisinaan on kuumakin, aivan kuin kehoni ei enää osaisi olla hikoilematta tai palelematta. Lisäksi oloni on heikko, väsynyt ja lihaksiani jumittaa/särkee. Ei ole juhlaa ei, mutta toisaalta sääkin on sellainen, että ilta peiton alla lämmintä teetä hörppien on ihan hyvä vaihtoehto. Silti olisin mieluummin reipas ja terve.

Ei uskoisi, että heinäkuu alkaa olla jo pitkällä. Surettaa se, että kesä on loppujen lopuksi tosi lyhyt aika ja liian pian taas pimeys hiipii luoksemme, halusimme sitä tai emme. No, ehkä murehdin nyt hieman liian aikaisin ;)

Ajatuksia TV-ohjelman jälkeen

Katsoin sunnuntaina TV:stä ensimmäistä kertaa ohjelmaa Levengood Suomesta ja täytyy sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt. Ensinnäkin siksi, että haastattelu eteni sujuvasti ja lämpimästi, haastattelija hoiti osansa ystävällisesti ja asiallisesti ja ohjelma oli jotenkin muutenkin koostettu mukavasti. Osansa asiaan toki vaikutti se, että haastateltavana oli Kirsti Paakkanen, joka ohjelman perusteella vaikuttaa oikein lämpimältä, ajattelevalta ja valoisalta ihmiseltä.

Haastattelusta jäi moni asia mieleeni, mutta voisin täällä mainita pari. Ensinnäkin ihmetystä herätti se, että Kirsti Paakkanen oli aikanaan Marimekon talousvaikeuksien aikana antanut lomautusvaroituksen johtajille (itsensä mukaan lukien), ei työntekijöille, koska eihän huono tulos ollut työntekijöiden vika. Toiminta oli todella rohkeaa ja kertoo mielestäni henkilöstä paljon. (Eikä kai osaamattomasta henkilöstä voi muutenkaan olla kyse, kun hän onnistui nostamaan yrityksen taloudellisesta ahdingosta kukoistukseen.) Harmi, että nykyään on tosiaan ihan pikkaisen eri meininki (ahneus, ahneus, ahneus) vallalla yrityksissä. Voisivatkohan sekä yritykset että työntekijät paremmin, jos työntekijöitä kohdeltaisiin hieman eri tavalla?!

Toinen mielenkiintoinen Paakkasen ajatus oli se, että hän ei pelkää mitään, koska arvelee pelon vetävän sitä pelon kohdetta (pelottavaa, uhkavaa asiaa) puoleensa. Toisin sanoen siis pelottavien asioiden miettiminen tekisi siis siitä pelosta todellisuutta, manaisi sen pelon esiin kuopastaan. Olen jokseenkin samaa mieltä tässä asiassa. Olen nimittäin jo vuosia miettinyt, että asioiden pelkäämisestä ei ole mitään hyötyä. Pelko nimittäin usein jää mieleen pyörimään ja vaikuttaa omaan käytökseen siten, että se pelko voi muodostuakin todellisuudeksi. Jos ei muuten, niin on se totta ainakin omissa ajatuksissa, koska se on mietittäessä läsnä, hallitsemassa ja ohjaamassa ajatusmaailmaa.

Kirsti Paakkasesta tuli kyllä kaiken kaikkiaan todella positiivinen mielikuva. Ilahduttavaa katsoa tuollaisia ohjelmia ja mielenkiintoisia ihmisiä.

Puhdistusta

Välillä pitää huutaa, parkua, heitellä tavaroita (kenkiä tässä tapauksessa), surra, itkeä - eli käydä tunnustelemassa omia pelkojaan ihan oman mielensä pohjalla. Se puhdistaa, avaa silmiä vanhalle ja mahdolliselle uudelle. En eilisen kaltaisia päiviä kohdalleni enää toivo, mutta tokihan niitä tulee. Ne kuuluvat elämään. Sen tietäen jaksaa kuitenkin.

Nyt on puhdistuneempi olo. Tästä on hyvä aloittaa siivouspäivä.

Surkeutta, pizzaa ja mansikoita

Mitä järkeä on elää elämää, jossa ei merkitse juuri kenellekään mitään? Mitä järkeä on pohtia yksinään murheitaan, itkeä sisällä jäytävää kipuaan, kun ei ole minkäänlaista olkapäätä tarjolla? Mitä järkeä on tarpoa yksinään elämän taivalta, eli olla kuin ei olisikaan olemassa? Olenko olemassa? En tiedä.

On tosiaan "vähän" huono ilta. Oloni on surkea huolimatta siitä, että yritän paikata sitä pizzalla, mansikoilla ja viinillä. Enkä minä ihan yksin tässä maailmassa tallusta, kyllähän vanhempani minusta välittävät, mutta ikävä kyllä tunnen tuottaneeni heillekin pettymyksen. Onhan minulla lisäksi muutama kovin kiireinen tuttu, jotka todennäköisesti uhraavat ajatuksen minun suuntaani toisinaan ja ehkä jokunen muukin, mutta en voi sille mitään, että kaipaan juuri nyt enemmän...

Ainoa lohtuni on nyt se, että kyllä se hyvä päivä tulee. Aina se on tullut eli ei se todellakaan ole jättänyt tulemattakaan. Toivottavasti siihen ei vain menisi kovin pitkä aika. Liiallisessa yksinään olemisessa ei ole mitään mieltä. Elämä on mielestäni muutenkin niin rankkaa, joten on ihan järjetöntä tallustaa sitä yksin muuten kuin vapaasta tahdostaan tai äärimmäisessä pakossa.

Tukka hulmuten pyörällä!

Kävin eilen pyöräilemässä 2,5 tuntia pitäen vain pari juomataukoa. Innostuin enemmänkin kuin ajattelin - alunperin tarkoituksenani oli pysähtyä jonnekin oikein kunnon tauollekin, mutta vauhti ja tuuli hiuksissani viehättivät enemmän. Oli tosi kivaa!

Olisi mukavaa tutkia lähiseutuja pyörällä enemmänkin, joten täytyy varmaankin hankkia jotain karttoja (en kyllä yhtään tiedä, mitä ja mistä). En oikein uskalla lähteä kauemmas, jos en tunne ympäristöä lainkaan, vaikka tuskin täällä pelkoa eksymisestä juuri on.

Vielä mukavampaa olisi, jos olisi edes joskus seuraa. Yksin on toisinaan mukava mennä, mutta retkien tekeminen seurassa (eväät mukaan!) voisi olla joskus vielä hauskempaa. Mutta mistä löytää pyöräilyseuraa? Onkohan jotain nettipalstoja, joissa voisi huhuilla seuraa? En tosin tiedä, uskaltaisinko lähteä jonkun ihan tuntemattoman kanssa mihinkään ja mitään porukkaa (ainakaan tuntematonta) en erityisemmin kaipaa. Mutta jos olisi edes joku, jonka kanssa jakaa reissu ja samalla saisi edes jotain (henkistä) turvaa.

Eilen oli hyvä polkea aurinkolasit päässä, kun oli aurinkoista, mutta en tiedä miten ratkaisisin pilvisinä päivinä ötököiden silmiin lentämisen tuoman ongelman. En tiedä, mikä siinä onkin, että silmäni tuntuvat oikein keräävän kaikenlaista öttiäistä, minkä vuoksi pyöräreissuilla on pakko olla aina peili mukana. Tietäisikö joku jotain hyviä pyöräilylaseja?

Aurinkoista...

Aurinko hivelee ihoani lämmittäen ja minun täytyy siristellä silmiäni. Olen häikäistynyt ja kuumissani sään ollessa poikkeuksellisen lämmin ja kirkas. Kohta olen kotona ja kovasti odotettu viikonloppu alkaa - minulla on kuitenkin tosi ristiriitainen olo enkä tiedä mitä enää uskaltaisin toivoa. Se on selvä, että mieluummin viikonloppu kuin työarkipäivä, mutta oloni tuntuu tosi tyhjältä. Ei ole mitään odotettavaa.

Niin, sehän on selvää, että minun itsenihän se "odotettava" täytyy järjestää. Voisin vaikkapa mennä katsomaan kukkia, joiden kauneus rentouttaisi mieltäni, haistella raikasta vettä tai voisin etsiä aukean paikan, jotta tuuli voisi koskettaa minua. Ympärilläni olevat rakennukset tuntuvat juuri nyt raskailta, kaipaisin tilaa ja elävää luontoa, mutta se tuntuu olevan kovin kaukana, vaikka ei olekaan.

Minä en voi täällä kertoa, mitä kaipaisin eniten juuri nyt. Voin vain toivoa, että viikonlopusta tulisi edes keskinkertainen. Tuskin saan unen päästä kiinni ensi yönä, mutta minulla on runsaasti mielenkiintoista katseltavaa digiboksilla ja DVD-levyillä, joten valvominen ei haittaa; sitä paitsi valoisa kesäyö on taianomainen joka tapauksessa, joten kyllä muutaman yön voi kesäaikaan valvoakin.

Ihanaa kesäviikonloppua!

Harrastuksista ystäviä?

Mietiskelin aamulla kuuden aikaan (kun uni katosi ja siten aikaakin oli mainiosti) sitä, että missä ja miten minä olen tutustunut uusiin ihmisiin siten, että ne suhteet ovat jääneet edes joksikin aikaa pysyviksi. Tulos oli toisaalta aika karu.

Minä en ole tutustunut yhteenkään tuttavaani/ystävääni jonkin harrastuksen tai opiskelujen kautta sen jälkeen, kun yläasteelle menin. Erääseen poikaystävääni tutustuin opiskellessani, mutta hän onkin ainoa poikkeus (yksi poikkeus sallittakoon). Muut ystäväni/tuttuni olen tavannut jonkun toisen ihmisen kautta tai sitten netin avulla.

En siis ymmärrä sitä, kun sanotaan, että ystäviä saa harrastusten kautta. Minä olen harrastanut hyvinkin montaa eri harrastetta, mutta eipä ole onnistunut, joten en enää edes kuvittele harrastamista keinoksi löytää ystäviä. Vai onko olemassa harrastuksia, joissa oikeasti syntyy tutustumiseen johtavaa kanssakäymistä? Olisin kiinnostunut kuulemaan. Omat, vahvasti naisporukoissa tapahtuvat harrasteet eivät sellaisia nimittäin ole. En ole niissä huomannut juuri muidenkaan tutustuvan toisiin, joten vika ei ole pelkästään minussa. Ongelma taitaa olla se, että harrasteeni ovat enimmäkseen sellaisia, joissa tehdään asioita yksin ryhmässä siten, että luontevaa kanssakäymistä ei synny.

Toisaalta vikaa on myös minussa. Minä en osaa ryhmässä (esim. jossain harrastuksessa) lähestyä ihmisiä enkä keksiä riittävän nopeasti jotain näppärää sanottavaa, mistä minulle tulee osaamaton ja kömpelö olo, mikä tyrmää vähäisenkin haluni yrittää osaksi ryhmää. Sitten kun ryhmän ulkopuolisen osa alkaa kehittyä, sitä kierrettä on enää vaikea katkaista, jolloin on helpompaa vain nauttia omasta seurastaan.

En toki aina ole jäänyt ulkopuoliseksi, mutta varsin usein tuollasia ikäviä kokemuksia on tullut vastaan. Lisävaikeutena minulla on ollut mielekkäiden sosiaalisten harrastusten löytäminen, joten ehkä pärjäisin paremmin, jos olisin aidosti tosi innostunut aiheesta, mutta liian usein olen vain laimealla mielenkiinnolla kokeillut jotain, mikä tappaa innostuksen enempään sosiaalisuuteenkaan.

Olisi mielenkiintoista tyrmätä käsitykseni siitä, että harrastuksista ei voi löytää ystäviä/tuttavia, ihan senkin vuoksi, että ymmärtäisin, miksi monet tarjoavat harrastuksia lääkkeeksi yksinäisyyteen (siis ystävien löytämiseksi). En vain tiedä, miten sen voisi tehdä.

Järjestelyä, tavaroiden vai elämän?

Minulle on iskenyt järjestelyvimma. Olen sekä töissä että kotona järjestellyt tavaroitani, käynyt läpi kaikenlaista vuosien aikana kertynyttä rompetta, ihmetellyt, muistellut tavaraan liittyvää historiaa hetken ja heittänyt ison osan tavaroista roskiin tai kierrätykseen.

On uskomatonta, kuinka suurta tyydytystä ja mielihyvää tuottaa turhista tavaroista eroon pääseminen! Lisäpalkintona tulee vielä laatikoiden ja hyllyjen siistiytyminen ja lisätilan saaminen. Minusta on käsittämätöntä, miten esimerkiksi siivottuani yöpöytäni kolme täpötäyttä laatikkoa sain yhden siistin laatikon ja kaksi melkein tyhjää! Aika hyvä määrä lisätilaa yhdestä laatikostosta :)

Jotenkin tämä ylimääräisen roskan (kuonan) siivoaminen elämästäni tuo minulle tunteen, että aivan kuin siivoaisin jotain muutakin pois. Jokaisen poisheitettävän tavaran mukana tuntuu menevän myös jotain historiaa, (ikäviä) tunteita, turhia muistoja ja melkein pystyn näkemään, kuinka elämääni avautuu tilaa uudelle ja puhtaalle. Aivan kuin vanhan ja turhan tavaran nurkissa pitäminen jotenkin tukkisi oloani (niin kuin roskaruoka tukkii suolistoa) ja tekisi kodistani ahtaan ja tunkkaisen.

Olen siivotessani löytänyt myös läjän vanhoja tietokoneen levykkeitäni, jotka melkein jo heitin roskiin. Löysin kuitenkin tietokoneen, jossa on vielä levykeasema, joten taidankin kahlata levykekokoelmani läpi... oikein jo pelottaa, mitä niistä löytyy! Ihanaa kuitenkin lopulta tuhota nekin. Hei hei, ei tule ikävä :)

Tämä järjestelyvimmani on hyvä asia. Syksy tuo jotain uutta elämääni, joten nyt on hyvä aika käydä vanhaa läpi, valmistautua uuteen ja sitten syksyllä ponnahtaa eteenpäin siistissä kodissa, josta turhaa roskaa ja menneisyyden taakkaa on karsittu pois. Ehkäpä tämä on ensimmäinen askel siihen suuntaan, että pystyisin joskus myös "unohtamaan" joitain menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita. Pystyisin suhtautumaan tulevaan enemmän siten, että se on vielä puhdas eikä menneisyys maalaisi sitä liikaa mustalla maalillaan jo etukäteen.