Ei ymmärrä miesten ns. oikeuksia...

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jollain toisella ihmisellä olisi vastuu jonkun toisen ihmisen seksielämästä. En siis ymmärrä sitä, kun jotkut miehet (sekä parisuhteessa olevat että sinkut) valittavat, että heidän oikeutensa saada seksiä ei toteudu. Siis mikä ihmeen oikeus? Onko jossain määrätty, että naisella on velvollisuus huolehtia miehen seksuaalisuudesta vähän niin kuin vanhemmilla on velvollisuus huolehtia jälkikasvustaan? (Yhtä hyvin nainen voi valittaa samasta asiasta, mutta olen enemmän törmännyt miehiin, jotka ottavat ns. oikeutensa esille.)

Sen olen oppinut, että ei tässä maailmassa tallatessaan kenelläkään ole vastuuta muista kuin itsestään (pois lukien tietysti vastuu jälkeläisistä tai muista itsestään huolehtimaan kykenemättömistä). Sikäli tuntuu omituiselta, että yhtäkkiä olisikin jokin kummallinen velvollisuus huolehtia jonkun toisen ihmisen tarpeista, vähän niin kuin olisi velvollisuus syöttää aikuista, itse syömään kykenevää ihmistä.

Jokseenkin hämmennyksen sekaisesti lueskelen välillä johonkin ilmestyviä sinkkumiesten valituksia ja vaatimuksia siitä, että heille pitäisi järjestää seksielämä jotenkin (vaikka yhteiskunnan järjestämänä), koska heilläkin on oikeus seksielämään. Onhan se ikävää, että ei ole seksielämää, mutta että jonkun toisen pitäisi järjestää sellainen jollekin toiselle? Tai että "kaikki" naiset ovat kaameita ämmiä, kun eivät tarjoa piparia tuosta noin vain ihan oudolle miehelle ihan miesten oikeuksien nimissä? Huoh.

Minä näen seksielämän molemminpuolisena, vapaaehtoisena antamisena ja toisen hyvänä pitämisenä. Kahdenkeskisenä hyvänä tykästymisenhetkenä. Ehkä jotkut nauttivat pelkästä pumppaamisestakin, ja he toimikoon sen mukaan.

Parisuhteessa on muutenkin mukavaa tehdä toiselle mukavia asioita ja parasta on, jos molemmat hemmottelevat toisiaan aika-ajoin, on se hemmottelu mitä hyvänsä. Seksi liittyy tähän sikäli, että minusta sekin on sellainen luonnollisesti parisuhteessa soljuva asia, jota on sopivina hetkinä, molempien siitä nauttien. Ei siten, että lasketaan päiviä edellisestä "antamisesta" ja vaaditaan omien "oikeuksien" toteutumista ja tiettyjä määriä, ja haukutaan toista, jos ns. oikeudet eivät toteudu.

Omituista on mielestäni se, että miten helposti miehet alkavat narista seksin määrästä. Elämään kuuluu asioita ja tilanteita, jolloin seksiä ei vain yksinkertaisesti pysty olemaan. Piste. Silloin toista voi helliä toisin ja seksuaalisuuttakin voi hoitaa muutenkin kuin edestakaisin-liikkeellä.

Minulle on eräs muinaisuuden mies valittanut seksin määrän vähyydestä, vaikka asuimme erillämme ja näimme vain viikonloppuisin, jolloin seksiä oli. Mutta kun olisi pitänyt olla tietty määrä viikossa. Eräs mies laskeskeli päiviä edellisestä kerrasta ja totesikin usein, että "tänään pitäisi, kun ei eilen". Siis pitäisi? Lisäksi mikään syy ei ole syy kieltäytyä seksistä. Jos on ollut päivän töissä, illat luennolla ja tulee kotiin nälkäisenä (ja sen ilmoittaen), mieshän toki voi tulla ehdottamaan seksiä, kun nainen on saanut takin pois päältään ja ennen kaikkea miehellähän on toki oikeus loukkaantua siitä, että nainen haluaakin ensisijaisesti hengähtää ja ruokaa. Oikeus, siis mikä ihmeen oikeus?!

Minusta se lähinnä pilaa seksielämää ja suhdetta, jos toinen alkaa kytätä määriä ja vaatia ns. oikeuksiaan. Se tekee hyvästä, kauniista ja kovasti molemminpuolista tykästystä lisäävästä asiasta inhottavaa velvollisuutta ja pakkopullaa. Kullakin meistä on ihan itsellä vastuu omasta seksuaalisuudestaan, jos himottaa, niin onhan omat kädet keksitty ja kaikenlaisia välineitäkin ja viihdykettä. Miksi ne varsinkin parisuhteessa ollessa olisivat poissuljettu vaihtoehto?

Täsmällisyydestä ei tietoakaan (jupinaa)

Opintoihini liityen minua jurppii suunnattomasti opinahjossani vallitsevana meininkinä oleva epätäsmällisyys aikatauluihin liittyen, sellainen huihai-meininki, "tehdään, jos tehdään tai ollaan tekevinään". Asioita hoidetaan ehkä joskus ja jouluna - jos sittenkään. Opiskelijoille laaditaan aikatauluja, joista opiskelijoiden täytyy pitää kiinni, mutta opettajilla ei sitten mitään aikatauluja näytä olevankaan, kunhan nyt suunnilleen luentoja muistavat pitää.

Tammikuun loppuun mennessä piti tulla tietoa erään kurssin suorittamiseen liittyen. Mitään ei ole vieläkään kuulunut, mahtoikohan tarkoittaa ensi vuotta. Olen koko alkuvuoden odottanut eräitä papereita liittyen erääseen päätökseen, joka tehtiin viime vuonna. No, kevätkausihan taitaa olla vasta alkanut, muutaman viikon edennyt, ei siis edes kunnolla käynnistynyt. Olen liian hätäinen.

Luentomateriaaleja tulee jakoon milloin sattuu, onneksi sentään yleensä luvatulla viikolla, vaikka aika on luvattu puolen päivän tarkkuudella. Tenttien ja harkkatöiden tarkastamiselle saatetaan antaa jotain aikatauluja, mutta niistä muutamalla viikolla "lipsuminen" näyttää olevan ihan normaali käytäntö. Jos jotain harjoituksia annetaan ja niillä on tiukka määräaika, tehtävänanto voikin sitten viipyä niin, että ei jää juurikaan aikaa tehdä niitä itse harjoituksia. Opiskelijoille annettu määräaika ei toki jousta.

Tuntuu jotenkin hullulta, että harjoitustöillä olisi tällaisessa huihai-meininkipaikassa tarkkoja määräaikoja, mutta taitaa olla. Tulee jotenkin typerä olo itse pinnistellä ja pitää huolta täsmällisestä suorittamisesta, kun vastapuolella on vastassa vain uskomatonta velttoilua ja mihin lie kiireisiin vetoamista. "Kiire minullakin on, en ehdi tätä harkkatyötä juuri nyt tehdä." Tuskin menisi läpi.

Toisaalta minusta tuntuu, että tässä on oikeasti oiva tilaisuus opetella rentoa meininkiä, jolloin voisi vain odotella sopivaa "inspiraatiota" asioiden hoitamiselle. Ainakin mallia tällaiselle on nyt sopivasti tarjolla. Minusta vain tuntuu, että olen liian orjan asemassa töissä ja liian typerä pikkuopiskelija opinahjossani, että osanani on vain alistua hellureijahellättunteet-meninki -ihmisten armoille. En minä ole periaatteessa niuho pikkuasioiden suhteen, mutta melko kiireiset aikatauluni eivät jousta kovinkaan paljon. Siksi tämä on häiritsevä asia.

(Täytyy tähän loppuun vielä mainita, että saatan ehkä vähän kärjistää, vaikka esimerkkini totta ovatkin. Olen myös opiskellut vasta vähän aikaa ja aika vähänlaisesti, joten näkökulmani on todella kapea, varmasti on asiansa täsmällisesti hoitaviakin ihmisiä. Silti olen hämmentynyt niin monesta aikatauluista lipsumisesta kuin mihin olen tähän mennessä törmännyt. Lisäksi voivathan nämä "lipsujat" olla oikeasti todella kiireisiä, enhän minä sitä voi tietää. En voi sille kuitenkaan mitään, että tällainen aikataulujen epämääräisyys vaikuttaa arvostukseeni kyseistä opinahjoa kohtaan. Minulle tulee ihan sellainen olo, että siellä ei olla vakavissaan.)

Keskustelukumpaanin katse

Olen kuullut juttuja miehistä, jotka keskustellessa katselisivat lähinnän naisten rintoja ja välttelisivät katsekontaktia. Luulin kuitenkin oikeasti, että ei tuollaisia olisi olemassa... kunnes itse törmäsin sellaiseen.

On muuten äärikiusallista työkuvioissa keskustella työasioista tuollaisen miehen kanssa. On ensinnäkin vaikea suhtautua vakavasti hänen sanomisiin, ja muutenkin toki keskittyminen häiriintyy, kun toisen liian alas suuntautuva toljotus häiritsee. Mieleeni tulee jopa hieman väkivaltaiseen vivahtavia mielikuvia toimista, joita haluaisin käsilläni kyseisessä tilanteessa harjoittaa, mutta järkeni on onneksi estämässä tällaisia aikeita. Ei tuollaisesta voi oikein toiselle sanoakaan: "lakkaa tuo rintojeni tuijotus!"... ei, ei tuo toimi.

Luulen, että ei tuo mies tarkoita käyttäytyä noin juntisti. Ehkä hän ei oikein "osaa" normaalia katsekontaktia ja siten katse lähtee harhailemaan, jolloin se harhaillessaan osuu vähän turhan alas. Fiksumpi vaikutelma tulisi kyllä siitäkin, jos hän vaikka tuijottelisi kattoa tai seinää. Ei tuolle kuitenkaan mitään taida voida muuta kuin yrittää sietää. On vain uskomatonta, miten paljon tuo ärsyttää.

---

Vaihdoin vihdoin sivupohjan blogiini. Kiitokset kivasta pohjasta kuuluu Keisarin uudet vaatteet -sivupohjien tekijöille. Teillä on ihania sivupohjia, kiitos! :)

Oma vastuu terveysasioissa

Minusta tuntuu, että monet eivät ota juuri vastuuta omasta terveydestään. On helppoa vain kuunnella asiantuntijoita ja noudattaa heidän käskyjään ja neuvojaan - lähinnä siis niitä, jotka kehoittavat napsimaan lääkkeitä - ja jatkaa elämäänsä (melkein) kuin ennenkin. Asiantuntijoita ei tarvitse eikä missään nimessä saakaan kyseenalaistaa, koska hehän toki ovat terveyteni parhaita asiantuntijoita... vai?!

Minusta olisi hyvä ottaa vastuuta omasta terveydestään, jos vain ymmärrys ja mielenkiinto riittävät. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että jos kärsin jostain vaivasta, otan siitä selvää niin paljon kuin voin. Siten minulla on edes jokin käsitys siitä, että mikä minua vaivaa ja miksi jotain tiettyjä hoitopäätöksiä tehdään, ja mitä seurauksia niillä voi olla. Tiedon perusteella voin myös ITSE tehdä paranemistani edistäviä valintoja. En minä halua olla vain joku passiivinen potilas, jolle voidaan tehdä melkein mitä vain ja jonka ei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella, vaan haluan olla asiakas, joka voi keskustella lääkärin tai muun asiantuntijan kanssa hoitomahdollisuuksista ja niiden seurauksista. Tämä edellyyttää sitä, että olen itse perillä asioista (ainakin riittävässä määrin), ja sikäli ymmärrän hyvin, että kaikkia ei kiinnosta moista vaivaa nähdä.

Silti olen vähän sitä mieltä, että ei asiantuntijaa ihan sokeana kannata kuunnella ja ottaa kaikkea vastaan pureksimatta: ihmisiä hekin ovat ja sikäli myös virheratkaisuille alttiita. Kun itse on itsensä kanssa 24 tuntia vuorokaudessa ja lääkäri ehkä yhden kymmenminuuttisen, minä ainakin pidän itseäni jonkinlaisena itseni asiantuntijana kun taas lääkäri on terveydenhuollon asiantuntija. Hoitopäätösten ei pitäisi olla vain liukuhihnapäätöksiä "roboteille", vaan yksilön huomioivia ratkaisuja terveydellisiin pulmiin.

Omaa aktiivisuutta on nykyään tosin pakkokin olla, koska lääkärin kanssa juttusille pääseminen on usein kiven alla: on vain se yksi kymmenminuuttinen, jonka aikana ei todellakaan ehdi saada kaikkea tarvittavaa tietoa päätöstensä tueksi. Usein pelkkä diagnoosikin voi järkyttää niin paljon, että tärkeät kysymykset unohtuvat ja tulevat mieleen vasta, kun lääkärin kanssa ei voi enää jutella. Mitä vaihtoehtoja silloin on? Mennä yksityisen lääkärin kanssa vain juttelemaan asiasta tai itseopiskelu?

Lääkärin hoitopäätösten kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, mutta uskon, että joskus niin kannattaa tehdä. Minulla oli ennen erästä operaatiota vahvasti sellainen olo (ihan oman järkeilyni ja lukemani tiedonkin perusteella), että kyseiseen operaatioon ei kannattaisi mennä. Sitten kuitenkin nöyristyin ja tottelin lääkäriä, kun en muutakaan uskaltanut... ja lopputulos oli se, että operaatioon ei olisi tarvinnutkaan mennä. Nyt sitten pelkään, tuleeko minulle jotain ongelmia turhasta operaatiosta. Harmittaa.

Pitäisi uskoa itseään ja uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä, mutta se on niin kovin vaikeaa. Minä jopa tunnen oikeasti rohkeita ihmisiä, jotka ovat tehneet omat ratkaisunsa ja valintansa, jotka ovat olleet erilaisia kuin lääkäreiden hoitopäätökset, ja heille on käynyt hyvin. He luottivat siihen, että tuntevat oman kehonsa ja sen tarpeet ja toimivat sen mukaan, mikä on todennäköisesti tuonut heille enemmän hyvinvointia kuin rankat lääkehoidot sivuvaikutuksineen. En tiedä, olivatko he vain onnekkaita. En usko.

Sinne ja tänne säntäilyä

Viime aikojen vapaa-aikani on ollut jo aidosti uuvuttavaa. Olen ryntäillyt sinne ja tänne hoitelemaan asioita ja siivonnut ja järjestellyt kotona oikein urakalla. Ei ole todellakaan ollut montaa hetkeä, että olisin vain ollut, lueskellut, katsellut telkkaria tai muuten antanut ajan vain kulua. Eilenkin pyöräilin noin 20 kilometriä asioita hoidellessani sen lisäksi, että iltaani kuului muutakin tekemistä. Oikeasti alkaa jo uuvuttaa, fyysisestikin!

En ole vielä saanut kotia ihan täysin mallilleen ja hoidettavia asioita on vieläkin ihan jonoksi asti, mutta nyt alkaa olla pakko hellittää. Minulla alkaa jo muutkin (arkisemmat) askareet painaa päälle sen verran, että kun nyt kodin saa jollekin mallille, niin loput hommat saa odottaa kesää. Levollekin täytyy alkaa nyt suomaan aikaa.

Kroppakin, tai tarkemmin ottaen selkänikin on innostunut oikuttelemaan. Oikean lavan seutuvilla on lihas (?), joka on alkanut jotenkin "krampata". Minulla ei ole koskaan tietääkseni ollut kramppia, joten en tiedä miltä se tuntuu, mutta en oikein tiedä, miten tuota tuntemusta muuten kuvaisi. Kun liikuttaa itseään istuessa pikkiriikkisen "jotenkin", niin tulee jokin vahva ja varsin voimakas, yhtäkkinen kipu: hierominen ja jumppaaminen tuntuu helpottavalta, mutta noiden kipujen välttely on muuten hyvin vaikeaa. Ne näköjään tulee, jos on tullakseen. Ei tuota onneksi koko aikaa ole; eilen tuo oli ongelmana pitkin päivää (erityisesti istuessa), mutta ei enää tänään. "Lihasvaivan" lisäksi minulla on ollut niskassa outoja tuntemuksia rangan kohdalla. Ihmetyttää.

Tänään suon ihan koko illan vain itselleni, rentoutumiselle ja mukaville asioille. Tuskin maltan odottaa. Pitäisi useamminkin harrastaa rentoja hetkiä eikä vain raataa ja raataa kuin hullu. Ei tämä maailma raatamisella valmiiksi tule.

Purkkia ja purnukkaa riittää

Hyppään nyt edellisestä kirjoituksesta ihan toisenlaiseen aiheeseen: kylppäriin kertyvien purnukoiden hurjaan määrään. (Tämä on siis ihan eriluokan ongelma kuin tuo edellinen.)

Tunnustus: minulla on neljä erilaista kosteusvoidetta. Sen lisäksi töissä on yksi purkki. Tähän tulee lisäksi vielä kaksi kasvovoidetta. Mahtaakohan olla riittävästi?!

Olen siis ihan ääritympääntynyt siihen, että minulla kertyy purkkia ja purnukkaa ihan riittävästi siitä huolimatta, että en ole kosmetiikan suurkuluttaja. Mihin ihmeeseen tarvitsen kaikkia noita kosteusvoiteita?! En mihinkään. Ihoni ei ole edes mitenkään erityisen kuiva: näin talviaikaan voiteille on tarvetta, mutta ei mitenkään suuresti. Kaksi kasvovoidetta on ihan perusteltua, koska ihoni rasvaisuus/kuivuus vaihtelee suuresti: erilaiselle iholle pitää olla omat voiteensa. Neljää kosteusvoidetta muuhun käyttöön ei ole mitenkään perusteltavissa, kun kaikki ne voiteet ovat hyvin samantyylisiä. Yksi siis riittäisi. Aion ehdottomasti parantaa tapani, jahka joskus monien kuukausien kuluttua saan käytettyä nuo neljä ensin loppuun.

Shampoita ja suihkusaippuoita minulla on onneksi vain yksi kumpaakin, hoitoaineitakin vain kaksi ("normaali" ja teho). Kaksi vuosien takaista hajuvesipulloa (lahjaksi saatuja) lojuu myös kylppärissä, ja joskus laiskasti pohdin niiden heittämistä pois: ei kai nekään iäisyyttä säily?! Näiden lisäksi löytyy 3 deodoranttia (siis oikeasti kolme!), 3 hammastahnaputkiloa (jokin perustelu noille on muka olevinaan) ja erilaisia hiuksiin suihkutettavia aineita 4 pulloa (joista kahdelle on oikeasti hyvä perustelu). En kestä!

Toivon, että tämä nolohko tunnustus saisi minut vihdoin onnistumaan vähentämään pullojen ja purnukoiden määrää. Onneksi voin sentään lohduttaa itseäni sillä, että yleensä käytän ne loppuun, että en sentään vajaita heittele roskiin, mutta silti haluaisin siirtyä tässäkin tilaasäästävämpään käytäntöön, ja ehdottomasti myös ekologisempaan.

Ekologisesta tuli mieleeni tällä viikolla ostamani ekologinen hiusten hoitoaine, joka teki hiukseni aivan ihanan tuntoisiksi: pehmoisiksi ja sileiksi. Harmi, että tuotteen nimi ei tule nyt mieleeni.

Työntekijät kyykkyyn!

Kukaan ei ole varmaan voinut välttyä jatkuvalta uutisvirralta alkavista tai meneillään olevista YT-neuvotteluista. Inhottaa avatakin uutiset, kun tietää, että jotain uutta on taas todennäköisesti sillä rintamalla uutisoitavana. Luulen kuitenkin, että YT-neuvotteluinnokkuudessa juuri nyt on kyse (toki laman ohella) myös ihan lumipalloefektistäkin: kun muutkin, niin meidänkin pitää "säästää", ja silloin "säästetään" usein ensin sieltä helpoimmasta päästä.

Oli ilo katsella aamu-tv:stä (pienehköistä) yrityksistä (ja niiden omistajista), jotka kuulostavat aidosti olevansa sitoutuneita yrityksiinsä ja myös työntekijöihinsä ja heidän hyvinvointiinsa. Tuli sellainen olo, että sentään jotkut tajuavat töiden hoituvan pitkälti työtekijöiden ansiosta ja ymmärtävän sen, että hyvä, kannustava ja reilu työilmapiiri lisää työhön sitoutumista ja parantaa tuloksia. Toisaalta tuli ilmi myös se, että pörssiyhtiöillä on kädet aika sidottu: on pakko tehdä jotain mielestäni epäterveiden voimien (omistajat, osakkeenomistajat, johto) pakottamana, jotta yritys tuottaisi voittoa lyhyellä tähtäimellä. Ei mikään ihme, jos suuret yritykset kahlaavat syvällä suossa, kun pitkäjänteinen kehittäminen ja sitoutuminen puuttuvat.

Minäkin odottelen eräiden ns. "neuvottelujen" käynnistymistä työpaikallani. Se tapahtuu hetkenä minä hyvänsä, säästövimmahan on ollut toki päällä jo pitkään, millä kai yritetään antaa kuvaa, että väen vähennys ei olisi ensimmäinen keino, vaikka oikeastihan se on. Ilmassa on ollut selkeästi kylmiä virtauksia ja työntekijöiden aliarvostusta jo pitkään, ja sehän luonnollisesti alkaa näkyä: en nimittäin tiedä, mahtaako työkavereistani enää kukaan olla innostunut työstään ja aidosti sitoutunut. Miksi ollakaan, kun meistä on tehty välttämätön paha, jota voi kohdella miten sattuu?

Toki näennäisesti jotain hyvääkin meille yritetään tarjota, mutta en voi välttyä tunteelta, että kyseessä on välttämätöntä pakkoa hoitaa asia ulkoisesti hyvin, jotta tulevaisuudessa löytyisi uusia, innokkaita puurtajia. Miksi näen vain kylmää, rahan ahneuden vääristämää peliä ja sen vuoksi pilattua työntekijöiden potentiaalia ennemmin kuin pakollisia toimenpiteitä tulevaisuuden turvaamiseksi?

Siksi, kun mikään ei riitä, kun rahasta on kyse. Siksi, kun pitkäjänteisyys loistaa poissaolollaan. Siksi, kun työntekijöistä ei aidosti enää välitetä muuna kuin resursseina ja hyvä heitä kohtaan on muuttunut näennäiseksi.

Ei kai tuntemuksetkaan voi ihan väärässä olla.

Häiritsevä nykymeno

Minua on viime aikoina ahdistanut tämä nykymeno. Kaikkea karsitaan (varsinkin sellaista, mikä toisi ihmisille hyvinvointia), työtä tarvitsisi tehdä aikaisin, pitkään ja hulluna, on painetta asua kasvukeskuksissa, joissa on liikaa ihmisiä ja betonia ja (ahdas) asuminen on hinnoiteltu pilviin.

Yritykset tavoittelevat vain jatkuvaa kasvua, mikä on ajatuksenakin älytön, ja ennen kaikkea muhkeita voittoja. Rahaa virtaa vain harvoille ja ahneimmille, mutta laman tullessa ruikutetaan valtiolta (eli veronmaksajilta) apuja, mitä ei enää nousukaudella taas sitten enää muistetakaan. Yhteisöllisyys on vain epämääräinen muisto tai kuvitelma samalla kuin ihmiset istuvat yksin betonilähiöissään ahtaissa asunnoissaan. Töitä ei mitenkään riitä kaikille, mutta silti yritetään väkisinkin pitää sairaat ja vanhat työelämän sivussa kiinni (mutta ei siis töissä), ja muutenkin korkeapalkkaisissa töissä hivutellaan ensisijaisesti sitä ikiomaa palkkatasoa kattoon. Sairastaakaan ei kannata, kun ei tiedä, millä aikataululla hoitoa saa ja millaista se on. Onpa kiva olla.

Ei ole mukavaa kuunnella, mitä kaikkea älytöntä päättäjät suunnittelevatkaan. Tokihan osa on varmasti pakollisiakin, kun kaikkeen ei riitä rahaa, mutta kun sitä rahaa tungetaan niin älyttömiinkin asioihin, että on vaikea käsittää ihmisten elämää kurjistavia päätöksiä, jotka usein vielä puetaan johonkin kannustavannäköiseen pakettiin, jota kutsutaan sanalla "kannustin". Pah.

Aamuäreä

Varsinkin pimeinä talviaamuina olen usein aamuäreä. Arkipäivinä nousen ylös lähes poikkeuksetta väsyneenä ja tokkuraisena, ja sellaisessa olossa en kaipaa muuta kuin turvallisia ja rauhallisia aamurutiineja ilman mitään erityisvaatimuksia. Kaikki muistettavat asiat kannattaa hoitaa jo illalla valmiiksi, koska yön aikana pääni on vaihtunut (tms.), eikä ihan kaikki johdot ole vielä parin ensimmäisen tunnin aikana kytketty (ainakaan oikein).

Hyvään arkiaamuni kuuluvat siis tietyt rutiinit: aamupala, vaatteiden päälle laittaminen (kannattaa valita vaatteet illalla jo valmiiksi - aamulla tehtävä on huomattavasti haastavampi), pesut (kasvot, hampaat jne.) ja ulkonäön saattaminen siedettäväksi. Olen huomannut, että viimeinen silaus ulkoasuun kannattaa tehdä töissä, kun sade ja tuuli todennäköisesti vain sotkevat olemuksen, erityisesti hiukset. Säästää aikaakin, kun ei tarvitse ensin laittaa hiuksia kotona ja sitten vielä töissä.

Työmatka menee yleensä melko horroksessa. Töissä toivon lähes joka aamu, että mitään turhan vaativaa tai sosiaalista ei olisi heti tarjolla, koska en aamuäreydessäni haluaisi venyä moiseen. Jostain taisin lukeakin, että ennen aamukymmentä työteho olisi heikompi ja täytyy sanoa, että tuo pätee itseeni: en todellakaan ole heti parhaimmillani, vaan vaadin pehmeän aloituksen, enkä todellakaan halua ketään vaatimaan minulta yhtään mitään. Ainahan se ei toki onnistu, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta ja yrittää olla normaali hymyileväinen itseni.

Viikonloppuaamuina olenkin sitten ihan eri ihminen herättyäni pirteänä. Poissa loistavat äreys ja epäsosiaalisuus. On se kummallista.

Lisää säilytystilaa... vai miten päin se menikään?

Pohdin tässä eräänä päivänä, että tarvitsen lisätilaa tavaroilleni, kun ne eivät mahdu kaappeihin ja laatikoihin. Pohdin uuden huonekalun ostamista tätä tarkoitusta varten, ja tuumailin sen sijoittelua mittanauhan kanssa itsekseni: "ei oikein mahdu, ei tuohonkaan ja tuossakin se on tiellä, hmm...", kunnes oivallus oli heittää minut selälleni.

Siis mihin ihmeeseen tarvitsen kaikkia niitä säilytettäviä tavaroita?! Varastossakin on rompetta, jota en vuosiin ole käyttänyt - mahtaakohan sille romulle ilmestyä vielä käyttötarvetta?! Tuskin!

Siispä tein pyhän päätöksen vähentää rompetta siten, että ne mahtuvat nykyisiin kaappeihin ja laatikoihin sekä varastoon. Se ei ole ehkä helpoin ratkaisu, mutta säilyypähän asunnossani edes jonkinlainen tilan tuntu. Ei aina tarvitse ostaa lisää, jotta saa tavaroita järjestykseen tai kotiin jotain "uutta ja virkistävää" eikä kaikkea tarvitse säilöä iäisyyttä: vähentämällä tavaran määrää, vähempi määrä tavaraa järjestyy paremmin ja jostain vanhasta romusta, kankaasta tai vastaavasta voi saada muokkaamalla jotain "uutta" ja virkistävää kotiin. Ostamattomuus ilahduttaa minua.

Muuttaisin mennyttä, jos voisin

Minä harmittelen monia menneitä valintojani ja tekemisiäni. Tiedän, että menneen surkuttelu on ihan turhaa: se on mennyttä eikä siihen voi vaikuttaa, vaan kannattaisi suunnata mieluisampaan tulevaisuuteen. Silti harmittaa.

Sanoisinkin itselleni, jos olisin 18-vuotias, ensisijaisesti yhden neuvon: unohda miehet muutamaksi vuodeksi!

Syitä tälle neuvolleni:
- Noin nuoret poikaset ovat enimmäkseen vielä kirjaimellisestikin poikasia: itsenäinen elämä alussa, seksi mielessä, vaihtelun- ja kokeilunhalu tärkeää. Turhaa siihen on itseään sotkea, jos itse kaipaa jotain ihan muuta.
- Kannattaisi opiskella ja harrastaa juuri sitä, mitä haluaakin, ja tarvittaessa muuttaa haaveiden perässä juuri sinne, minne haluaakin. Sitten jos/kun on se parisuhde, tuo on hankalampaa.
- Ahkera opiskelu ja harrastaminen kartuttavat kivasti osaamista ja taitoja tulevaisuutta varten, mikä on hyvä pohja myöhemmin mihin tahansa. Mikään parin vuoden "teinisuhde" ei todellakaan korvaa sitä!
- Vaikka suhdekokemuksista on hyötyäkin (voi oppia esimerkiksi arvostamaan oikeasti hyviä suhteita ja aidosti ihania ihmisiä), niin ne voivat myös viedä uskon parisuhteiluun. Myöhemmin miesten tapailu voi tuntua hankalalta, kun sielu on täynnä säröjä ja soraa ja sisällä asustaa pelko siitä, että käyttääköhän tämäkin mies minua jotenkin hyväkseen.
- Kannattaa varoa myös sukupuolitauteja. Siis oikeasti. Niiden seuraukset eivät ole sen arvoisia, että hetken hauskanpito kuittaisi ne.
- Omat oikeat ja aidot haaveet saattavat jäädä helposti pimentoon, kun elää vaaleanpunaisessa parisuhdehötössä. Kun höttöinen kupla puhkeaa, mitä jää jäljelle? Eipä mitään muuta kuin mielipahaa ja muutama vuosi ikää lisää, jos muu elämä on retuperällä.

Sanomattakin on siis selvää, että kadun suhteita, jotka minulla oli parikymppisenä. Sinällään silloisissa poikaystävissä ei ollut suurtakaan vikaa - nuoria ja kokemattomiahan he olivat ja tekivät varmasti parhaansa niin kuin minäkin. Kadun sitä, miten nämä suhteet vaikuttivat valintoihin muun elämän suhteen.

Asuisin varmasti toisaalla, jos näitä ensimmäisiä poikaystäviä ei olisi ollut. Olisin opiskellut ihan eri asioita kuin nyt eli todennäköisesti tekisin ihan eri alan töitä - olisiko se parempi vai huonompi kuin nykytilanne, sitä on vaikea sanoa, mutta ehkä olisin lähtenyt toteuttamaan ensisijaisesti haaveitani, kun nykyinen ratkaisu on vain järkevä ratkaisu.

Toisaalta... eihän se, että ikää on tullut lisää tarkoita sitä, etteikö voisi opiskella jotain ihan muuta ja muuttaa ihan minne haluaa. Onhan se mahdollista, vaan ei ihan helppoa. Tässä iässä myös jo arvostaa niitä ihania läheisiä, joita on onnistunut löytämään räpiköidessään elämäänsä eteenpäin, eikä heistä halua kauaksi joutua. Nyt nimittäin ymmärtää jo senkin, että enää ihmissuhteiden luonti ei ole niin helppoa kuin nuorempana. Silloin parikymppisenä oli enemmän ovia auki varsinkin tällä rintamalla. Kunpa sen olisi tajunnut silloin ja malttanut mielensä ja odottanut sitä oikeampaa, ja sillä välin tehnyt kaikenlaista hyödyllistä ja mukavaa elämänsä eteen.

Kokemuksia äänikirjasta

Flunssan pakottaman levon myötä hain kirjastosta äänikirjan: Täällä pohjantähden alla, ensimmäinen osa. En ole koskaan aiemmin kuunnellut äänikirjoja, mutta nyt halusin kokeilla: en millään enää sairastellessa jaksanut katsella jotain ja arvelin, että kuunteleminen voisi olla vaihteeksi hauskaa. Ehkä siinä samalla voisi hoitaa jotain pieniä, tylsiä askareita.

Olen edennyt kuuntelemisessani toisen CD-levyn puoliväliin (yhteensä levyjä on 24) ja kuunteleminen on ollut mukavaa. On jotenkin ihan erilainen kokemus kuunnella tarinaa sen sijaan, että sen näkee; oikeastaan minusta tuntuu, että äänikirjan kuunteleminen ja lukeminen ovat kaksi eri asiaa ja näin lukemista rakastavana en voisikaan kuvittelevani siirtyväni kokonaan äänikirjoihin. Vaihteluna ja kokemuksena tämä on kuitenkin ollut tosi kivaa!

Äänikirjan kuuntelemisen myötä huomaan kuitenkin olevani vahvasti "näkevä" ihminen. Olen toki opiskeluissanikin huomannut, että pelkkä kuunteleminen ei ole vahvuuteni, vaan tarvitsen myös näköön perustuvaa "tiedonsyöttöä", mikä toisaalta herättää minut pohtimaan, että olisikohan tämä osittain opittua? Olenhan kuitenkin katsellut liitutaulua ja powerpoint-esityksiä sekä lukenut ikäni. Pelkkään kuunteluun perustuvaa sisäistämistä minun ei ole juurikaan tarvinnut tehdä.

Huomaankin nyt selvästi, kuinka jotkut asiat äänikirjasta menevät ikään kuin vähän ohi. Eilen kuunnellessani lueteltiin iso liuta henkilöitä, jotka eivät enää muistu mieleen, ei juuri edes nimet. Kirjasta luettuna muistaisin paljon paremmin. Lisäksi yksityiskohdat voivat mennä helposti ohi, koska keskittymiskykyni ei ole niin hyvä, että olisin täysillä mukana joka lauseessa. Ajatukseni nimittäin helposti harhailevat, kun täytyy pelkästään kuunnella.

Pelkäänkin, että en pääsekään kunnolla syventymään kirjaan, vaan se lipuu korviini tasaisena, mutta mielenkiintoisena tarinana, josta kuitenkin uupuu syvyyttä, tunnetta ja mielikuvia. Toivottavasti näin ei kävisi, ehkä kuuntelemisen edetessä saan tarinasta ja kuuntelemisesta enemmän irti, kun opin ja saan kokemusta. Aika näyttää. Kuunteleminen on kuitenkin kivaa, ja tuskin tämä viimeiseksi äänikirjakseni jää.

Valitusta odotellessa

Odotan saavani töissä valituksia yhteen hoitamaani työasiaan liittyen. Onneksi kyse on vain hyvin pienestä osasta töistäni, mutta onhan valitukset aina inhottavia, sekä aiheelliset että erityisesti aiheettomat. Tämä tuleva taitaa sijoittua näppärästi johonkin välimaastoon.

On inhottavaa, jos töissä törmää tehtäviin, joita ei oikein osaa tehdä. Apuakaan ei voi oikein kysyä (tässä tapauksessa ainakaan), joten mitenpä pärjäilet? No, tekemällä parhaasi.

Ajattelin aluksi hoitaa vastenmielisen työn nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Aikani tehtyäni työtä ripeää tahtia huomasin kyseessä olevan varsin haastavan homman: kiirehtimiseni olikin ollut vain sähläystä, joten minun täytyi keskittyä ja aloittaa osaksi alusta. Yritin sinnikkäästi opetella hommaa ja aikataulujen kiireellisyydestä muistuteltiin päivittäin. Räkätauti alkoi jo painaa, mutta sinnikkäästi halusin saada työn valmiiksi. Päätin kuitenkin, että tauti voittaa, vaikka näissä tilanteissahan on ihan päivänselvää, että työnantajan pitäisi antaa voittaa. Olinpas minä siis inhottava, huono ja alhainen työntekijä.

Sairauteni aikana töissä oli tapahtunut. Minulle ei luonnollisesti oltu kommunikoitu mitenkään, vaan oltiin marssittu suoraan ylempien puheille liittyen kiperään työhöni ja uikutettu sieltä apua hoitaa tilanne. Siis ei tietenkään hoitaa työasia ripeästi pois alta, vaan ikään kuin kiristää minua tällä asialla ottamalla ylempiä mukaan tilanteeseen, joka ei oikeastaan heille edes tässä tilanteessa kuulu. Heille puhuminen kai on sitten helpompaa kuin suoraan minulle puhuminen.

Kyllä, minä en oikein osannut. Kyllä, minä olin hidas ja tehoton. Kyllä, työ venähti liikaa. Kyllä, ei olisi pitänyt sairastua. Ei minulle tuota suurta tuskaa tunnustaa, että en ollut ihan hyvä, koska tuo on tosiasia.

Minua kiukuttaa se, että minulle ei puhuta. Minulle ei anneta palautetta, ei kerrota, jos jotain tarvitaan ja milloin tarvitaan. Minua kiukuttaa se, että jos minulle on jotain sanottavaa, täytyy mennä ihan muiden ihmisten luo uikuttamaan. Minua kiukuttaa se, että minun hoitamaani työtä sählätään ja järjestellään selkäni takana kertomatta minulle - vaikka todellinen (huonohko) asiantuntija asiassa olen minä. Mikä siinä kommunikoinnissa on niin vaikeaa, kun kyse ei ole edes mistään henkilökohtaisesta, vaan silkasta työasian hoitamisesta? Ja palaute suuntautuisi alaspäin, tavalliselle riviorjalle, jolla ei ole valtaa työmuurahaisen vertaa?

Minä osaan hoitaa työasiat työasioina ottamatta mitään henkilökohtaista niihin ja niiden hoitamiseen liittyen. Teen töissä parhaani ja jos se ei riitä, ei voi mitään. Sikäli osaan ottaa monenlaisen, asiallisen ja oikeasta asiasta olevan palautteen vastaan aika rennosti. Kirpaiseehan negatiivinen palaute, mutta ei se maailmaani kaada.

Mutta yritäpä antaa palautetta varsinkin ylempänä oleville - en suosittele. Koskaan ei tiedä, kuka ottaa palautteen henkilökohtaisesti ja ylempänä olevilla on sellaista valtaa, jota he voivat käyttää väärin. Tällaista väärää valtaa käyttäviä nähneenä olen itse päättänyt olla töissä harmiton ja pitää suuni kiinni. Vaikeaa se on ollut, tuosta kommunikointiasiastakin olisin halunnut avautua, mutta toisaalta tiedän, että ampuisin sillä vain itseäni nilkkaan. Pää kiinni ja ahkeroi, se on hyvä motto, sillä pärjää työelämässä.

Kiukuttaa, mutta pitää hoidella asia omalla tavallani vain mielikuvissani ja käytännössä olla lauhkea kuin lammas. Jos pystyn.

Syyllisen etsintää

Sairastellessa on aikaa, joten katselin digiboksilta ensimmäisen osan sarjasta Katu. Se taisi tulla Yleltä viime viikolla. Osassa oli tosi paljon itseäni hämmästyttäneitä asioita, mutta erityisesti jaksossa korostui ihmisten tolkuton tarve löytää syyllinen ikäviin asioihin (oman yhteisön (perheen) ulkopuolelta) ja tarve kostaa (tilien tasaaminen). Vaikka tuo olikin tv-ohjelma, niin tapahtuupa tuota ihan oikeassa elämässäkin, jos miettii kuinka kiivaasti jotkut halusivat löytää Nokian vesikriisille syyllistä, jota saisivat rangaista. Eikö vipua kääntänyt huoltomies saanut jopa tappouhkauksia?!

TV-sarjassa tapahtuu siis onnettomuus, jolle onnettomuuden uhrin perhe haluaa kiivaasti löytää syyllisen, jota rangaista. Tavallaanhan syyllinen on selvä, mutta kun kyse on kuitenkin onnettomuudesta (naapurin mies ajaa lapsen päälle), niin en voi olla hämmästelemättä: eiköhän ole kuitenkin aika pieni todennäköisyys sille, että mies halusi ajaa lapsen päälle?! Onnettomuus on onnettomuus, ja vaikka koston avulla ehkä voisikin kokea ns. tasaavansa tilejä, ei se muuta itse onnettomuutta ja sen seurauksia miksikään. Se toteuttaa vain yhden (tai useamman) ihmisen itsekkään tarpeen kostaa, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä tai oikeaa iloa. Tosiasiassa yhden ihmisen inhimillinen virhe (onnettomuus), joka voisi tapahtua kenelle tahansa, kostettuna voi aiheuttaa surua ja tuskaa entistäkin suuremmalle, viattomalle joukolle (yliajajan perhe). Eikö kostajalla ole mitään vastuuta?! Ei kai, kun hänhän on se tarinan uhri?! Vai miten päin se menikään?!

Mitä hyötyä siitä siis kenellekään olisi, jos vesikriisin "aiheuttanutta" huoltomiestä rangaistaisiin, kun kyse selkeästi taisi olla inhimillisestä virheestä? Joku muutaman viikon vatsataudissa ollut saisi paremman mielen? Tuntuu, että tuollaisilta syyllisten etsijöiltä on monesti suhteellisuudentaju täysin kateissa. Syyt ja seuraukset pitää selvittää ja jos jotain tahallista tekoa löytyy taustalta, niin toki rangaista syyllistä. Jos kyse on vahingosta, onnettomuudesta, sattumasta, ainoa järkevä ratkaisu on yrittää selvitä, miten parhaaksi näkee.

Luulen kyllä, että kostonhimo ja syyllisen konkretisoiminen ovat ihmisen sisälle rakennettuja ominaisuuksia. Se, mitä oikeaa hyötyä moisesta itsekkäästä kostonhimosta nykyaikana on, on minulle hämärää.

Pöpön puremaa

Sairastelu ei ole kivaa, ei ei ja ei. Olo on kehno, mutta sitä voisi sietää paremmin, jos kurkkua ei kutittaisi. Nuhakin siis toki vaivaa, mutta kun en saa nukuttua kurkun kutituksen vuoksi niin tuntuu kuin koko kroppani luhistuisi kasaan väsymyksen ja tukkoisen olon vuoksi.

Päässäni ei liiku montaakaan ajatusta, kun olen vain pelkkää tukkoista oloa. Ärsyttää, kun kerran väsyttääkin, enkä oikein jaksaisi olla sosiaalinenkaan. Paras olotila olisi murista kurjaa oloaan sohvan perukoilla ja huutaa vastalauseeksi vaatimuksille.

Taidan suoda itselleni nyt lepoa, vaikka joiltain arkisilta velvoitteilta en ole voinutkaan välttyä. Se on kuitenkin varmaa, että väkisin pinnistely sairaana ei ainakaan auta paranemista. Ei sitten yhtään. Saan varmaan vielä vatsahaavankin räkätautia kruunaamaan. (Ärsyttää.)

Pitäisi uskaltaa skikkailemaan

Vuosien myötä näyttää katoavan mahdollisuus sekä uimiseen että hiihtämiseen: vedet pysyy liian kylminä minulle kesäisin ja talvisin ei ole lunta, vaan jäätä ja jotain likaista valkoista mössöä, joka on hiihtämiseen kelvotonta. Ei ole kiva.

Yritin siis helpottaa kaipuutani johonkin muuhunkin ulkoliikuntaan kuin lenkkeilyyn, joten ostin skiket. Vuodenaikahan on täysin väärä, jotta niillä liikkeelle pääsisi, mutta kunhan jää ja loska sulavat pyöräteiltä, aion mennä kokeilemaan. (Tai kunhan ensin kauppoihin ilmestyisi ainakin ranne- ja kyynärsuojia, ehkä vielä polvisuojatkin; en taida uskaltaa ilman niitä!) Pitäisiköhän nyt jänskätä, että miten ilmastonmuutos estää skikkailun?

Kamalaa, miten pelkään itseni rikkomista noilla värkeillä. Ne näyttävätkin pelottavilta kapistuksilta ja painavat hirmuisesti. Keskustelupalstoja lukeneena kuitenkin tiedän, että tosi monet ovat pitäneet noista ja pysyneet pystyssä ja luut ehjinä. Kai sitten minäkin osaan ja pystyn. Jänskättää.

---

Kamalaa miten väsyttää. Jokin pöpö yrittää selvästi löytää minusta hetkeksi majapaikkaansa, kolottaa, särkee ja uuvuttaa. Onneksi ei tarvitse ponnistella muuten kuin jotenkuten töissä. Kerrankin tuntuu siltä, että on hyvä aika sairastaa... eh, sairasta?! Eihän pöpöt (ja sitä myöten lepääminen) kysy sitä, että "kop kop, olisiko nyt hyvä aika?!". Minun on vain vaikea suoda aikaa lepäämiselle, vaikka sille tarve olisikin. Kai se johtuu siitäkin, kun minulla sairastelut ovat aina "puolittaisia": kaamea olo, mutta ei mitään sellaista oiretta (esim. kuume), joka oikeuttaisi sairasloman.

Kivellä päähän

Näin viime yönä kauheinta unta piiiiitkään aikaan. Siinä eräs tuntemani henkilö ensin väänsi päätäni, ja teko oli uhkaava ja pelottava. Tarkoituksena oli kai vääntää niskani nurin tai jotain. Tämän jälkeen seurasi unipätkä, jossa sama henkilö heitti minua kivellä päähän. Heräsin siihen, kun kiven olisi pitänyt osua, sydän hakaten ja kauhuissani. Eipä tarvinnut unta odotella hetkeen.

On kyllä hämmentävän kauheaa, millaisia unia pää voikaan kehitellä yön aikana. Näen varsin harvoin painajaisia, joten tällaiset todellakin hätkähdyttävät ja ihmetyttävät. Kyllä tuollakin unella varmaan jokin tarkoitus tai "viesti" on, kun vain uskaltaisi ajatella sitä. Nyt vain puistattaa ajatus siitä, että sellainen kämmenen kokoinen kivi oli matkalla suoraan päätäni kohti...

Rauha talossa..?

Minullahan on ollut naapureita, jotka ovat häiriköineet tavalla tai toisella naapureitaan. Viime aikoina on ollut rauhallisempaa, mikä on ollut erittäin mieluisa suuntaus.

Juttelin tässä eräänä päivänä erään häiriötä silloin tällöin aiheuttavan naapurini kanssa, kun törmäsin häneen käytävällä. Yritin välttää hänet, niin kuin yleensä, mutta tällä kertaa hän seurasi minua varastokopperoille avaten oven ystävällisesti, kun kanniskelin tavaroita. Naapurini aloitti jutustelun.

Hän jutteli ja jutteli ja aiheet rönsyilivät nopeassa tahdissa niin, että en oikein mukana pysynyt. Hän on kuitenkin ilmeisesti huomannut aiemman välttelyni, koska hän kyseli moneen kertaan, että pelkäänkö häntä. Aluksi tuntui valehtelulta sanoa, että en pelkää, mutta sitten tajusin, että ei minulla ole mitään syytä pelätä häntä. Hänhän on vain ihminen, niin kuin minäkin, eikä hänellä ole keinoja murtautua kotiini. Eikä hänessä ole mitään sellaista, että voisin kuvitella hänen jotenkin hyökkäävän kimppuuni.

Sanoin siis, että en pelkää. Hän kertoili perheestään ja naapureistamme (menneistä ja nykyisistä) pitkät tovit. Osa jutuista oli toki... hmmm... varsin "mielenkiintoisia", mutta minulle on sinällään ihan sama, ovatko ne totta vai ei, koska mitään uhkaavaa niissä ei ollut. Hän vielä lopuksi vannotti minulle, että häntä ei tarvitse pelätä, toivotti tsemppiä ja meni pois. Toivotin muistaakseni jotain samaa. Jäi hyvä mieli.

En odota, että meno hänen osaltaan rauhoittuisi, mutta nyt ymmärrän paremmin sen, jos jotain ääntä ja häiriötä hänen taholtaan tulee. En usko, että hän täysissä järjissä ollessaan aiheuttaa mitään ongelmaa - jos jotain kuuluu, sille on selityksensä. Nyt on sellainen olo, että kotiin on asettunut eräänlainen rauha, kun tämä asia on järjestyksessä. Ei minun tarvitse hänestä häiriintyä, samaa maatahan me kaikki olemme ongelminemme.

On omituista, miten jostakusta voi muodostua pään sisällä uhka, vaikka mitään oikeaa syytä ei olisikaan. On vain kuvitelmat, tulkinnat, pelot ja tiedonpuute, joihin voi jäädä jumiin.

Kirjoja: egyptiläisestä intialaiseen kulkijaan

Olen hiljattain lukenut loppuun kaksi kirjaa, joista toinen (jo monta kuukautta kesken ollut) on Mika Waltarin "Sinuhe egyptiläinen". Olin vuosia haaveillut sen lukemisesta, tai ylipäätään jonkin Waltarin teoksen lukemisesta, mutta aina se jostain syystä jäi.

Minä pidin kirjasta. Ei se ehkä lukemieni kirjojen parhaimmiston terävimpään kärkeen syöksähdä, mutta pidin kuitenkin tarinasta, joka kertoi Sinuhen elämäntarinan muinaisessa Egyptissä. Kerrontatapa miellytti minua: se oli selkeästi omanlaisensa. Tarina kulki selkeästi ja miellyttävästi eteenpäin, eikä tarinassa jäänyt epäselväksi se, miten helppoa elämänkulussa on tehdä virheitä. Tarina oli ehjä ja mielenkiintoinen, ainoaksi tylsäksi kohdaksi koin loppuosan pitkän sotakuvauksen.

Toinen joulun aikaan lukemani kirja on Yann Martelin "Piin elämä". Siinä nuori, intialainen poika viettää merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta. Kirjan kuvaus kuulostaa niin uskomattomalta, että sikäli tartuin opukseen suurella mielenkiinnolla.

Kirja tempaisi mukaansa heti alusta alkaen, joten luin sen läpi ihan muutamassa päivässä, kun joulunpyhinä oli aikaa. Tarina oli hyvin mielenkiintoinen ja kuvaa hyvin sen, että kun on kyse hengissäselviämisestä, ihminen keksii monenlaisia keinoja selvitä ja ratkaista pulmia. Jotenkin koin, että kirjassa oli jotain hauskaakin vivahdetta, kun päähenkilö pohti suurta ongelmaansa nimeltään tiikeri. Tokihan tiikeri samassa veneessä on iso ongelma, kirjaimellisestikin.

Tarinan tapahtumapaikka on suurimmaksi osaksi pelastusvene, silti se ei käynyt tylsäksi. Kuvaus oli mielenkiintoista, ja vaikka kirja ei sinällään mitään uusia ajatuksia juuri herättänytkään, niin silti jäin pohtimaan elämää ja hengissäsinnittelyä aidosti niukissa, ankeissa ja kenties vaarallisissakin olosuhteissa. Ihminen on kekseliäs, mutta ei loputtoman sinnikäs.

Käsittääkseni kirja on voittanut jotain palkintojakin, mutta minuun iski nimenomaan tarina. Se on hyvä ja mielenkiintoinen, suosittelen.

Haaveeni nukkumisesta

Minusta tuntuu usein, että minulla ei ole montaa sellaista haavetta, joilla olisi oikeastikin mahdollista toteutua. Hyvin nukkuminen kuuluu kuitenkin noihin harvoihin, vaikka joskus uskoni horjuukin. En ymmärrä, miksi tuollaisen maailman luonnollisimman asian täytyy olla niin uskomattoman vaikeaa. Mikä siinä on, että uni ei tule illalla, kun silmät sulkee, pää painuu tyynyyn ja on miellyttävän lämmin olo peiton alla? Miksi uni ei kestä koko yötä? En ymmärrä.

Stressi ja mielessä painavat asiat selittävät minulla unettomuuden suurelta osin. Sunnuntain ja maanantain välinen yö on melkein poikkeuksetta huono (lomat ovat ainoa poikkeus): en nukahda illalla ja heräilen pitkin yötä. Aamulla kampean itseni väkisin ylös ihan tokkurassa. Tuo on suorastaan "normaalia" jo. Viikko alkaa siis aina vähän heikosti. Jos minulla olisi loputtoman paljon nukahtamis- tai unilääkkeitä, ottaisin joka sunnuntai-ilta yhden. Voisi helpottaa suunnattomasti arkea pelkästään se, että sen voisi aloittaa vähemmän tokkurassa ja vähemmän väsähtäneenä.

Viikon edetessä väsymys kasvaa koko ajan, ja viimeistään torstai ja perjantai menevät taas heikommissa tunnelmissa ja laahustavassa vireessä. Viikonloppujen kohokohta on nukkuminen: on pakko suoda aikaa nukkumiselle, jotta edes jotenkin tokenee seuraavaan viikkoon. Tämä on ärsyttävä kierre, jonka haluaisin katkaista ja muuttaa siten, että nukkuminen olisi tasaisempaa pitkin viikkoa, ja terve vireys pysyisi yllä.

Oli ihan käsittämätön tunne nukkua kunnolla joulun aikaan. Tajusin, että edellisistä kunnon unista taitaa olla jo useampi kuukausi. Inhottavaa, että tuollainen virkeys ei voi olla normaalitila, vaan minun on hyväksyttävä normaaliksi inhottava, päätäpuristava uupumus ja jatkuva ajattelun pinnistely, mikä johtuu siitä, että itselläni pää ei toimi ihan täysillä väsyneenä, vaan minun on tosi paljon keskityttävä, jotta en vaikuttaisi tosi tyhmältä (ja saisin ylipäätään jotain tehtyä). Jatkuva pinnistely lisää myös stressiä, mikä taas vaikuttaa negatiivisesti nukkumiseen.

Haluaisin tehdä uuden vuoden lupauksen nukkumisesta: "lupaan suoda enemmän aikaa nukkumiselle". On kuitenkin vaikea uskoa, että se toimisi... kun aina on jotain huolta ja murhetta, mutta voisinhan siihen pyrkiä. Sen tiedän, että jatkan edelleen haaveiluani riittävistä yöunista. Loputtomalta tuntuvaa haaveiluani...

Vaihtoehdoton ilta

Kävin pyöräilemässä lenkin. Se virkisti, vaikka varpaat kipristelivätkin kylmästä huonon kenkävalinnan seurauksena. Jonkin verran oli jo paukuttelua, jota säikähtelin.

Minulla ei ole vaihtoehtoja tämän illan viettämiselle (välttelen oikeaa termiä, koska tuntuu pahalta): minä olen yksin kotona. Jos tämä olisikin oma valinta, sitä sietäisi tai siitä voisi jopa nauttia, mutta kun tämä tulee pakosta eteeni, tuntuu lähinnä tosi yksinäiseltä, turhalta ja hylätyltä. Pitäisi kai ennemmin ajatella niin, että olen onnekas, kun tämä on vasta ensimmäinen yksinäinen vuodenvaihteeni ikinä. Voisihan niitä olla takana jo useampikin. Epäilen kyllä vahvasti, että tästä saattaa tulla perinne, ikävä kyllä.

Yritin sentään jotain lohtua haalia itselleni: pari hyvänmielen hömppäelokuvaa, hieman viiniä, hyvää ruokaa ja herkkuja. Jos vielä nukahdan aikaisin (mielellään ennen puoltayötä) ja nukun hyvin, niin ei kai tässä hätää ole. Iltahan tämä on niin kuin mikä tahansa ilta.

Parempaa Uutta Vuotta 2009!

Lempeyttä ja armoa itselleni

Kunpa osaisin olla lempeä itselleni. Nyt joulun aika on kuitenkin osoittanut, että en osaa, olen julma ja inhottava itselleni ja - erityisen julmaa kyllä - myös sisäiselle lapselleni, joka välillä parkuu hädissään. Ja minä liian usein lyön vain lisää piiskaa. Inhottavaa ja kovin turhaa. Pidänkö minä edes itsestäni?

Kyllä, minä pidän itsestäni. Olen mielestäni ihan hyvä tyyppi, sellainen "ok", joka ainakin pyrkii olemaan kiltti, reilu ja tasapuolinen läheisiään kohtaan, huomioivakin, silloin, kun osaa ja tajuaa. Paljon on parannettavaa, mutta oikeasti olen kuitenkin ihan ok, enimmäkseen pidettävä ihminen. Tylsä, mutta kukapa ei loppujen lopuksi olisi.

Mistä siis kumpuaa välillä päätänsä nostava itseinho, suorastaan viha itseäni kohtaan? Totta puhuen, minä olen tehnyt virheitä (kukapa ei olisi), mutta jostain syystä vuosia sitten tapahtuneet asiat ovat jääneet kaivertamaan mieltäni ja rankaisen silloisista virheistäni itseäni edelleen. Minun on myös vaikea hyväksyä itselleni tapahtuneita ikäviä asioita, vaikka ne eivät minun vikani olisi olleetkaan. Minä en pidä eräistä suurista asioista nykyisessä elämäntilanteessani (joka välillä käy jopa sietämättömän vaikeaksi sietää ahdistumatta), ja rankaisen tavallaan itseäni siitäkin, että en ole tämän parempaan elämään pystynyt. En pidä siitä tulevaisuudenkuvasta, joka väkisin näyttää maalautuvan horisonttiini. Siitäkin minä rankaisen jo itseäni, vaikka mitään ei ole vielä tapahtunutkaan. En kelpaa itselleni.

Minä siis pidän itsestäni kovastikin, mutta en pidä elämästäni, vallitsevista olosuhteista, jotka olen itse valinnoillani (siis osaamattomuudellani) luonut. Jotenkin säälin itseäni, aivan kuin olisin karulle maaperälle ajautunut kaikista kaunein kukka, jonka vallitsevat olosuhteet kaatavat: "Hyvä tyyppi, onnettomat ihmissuhde- ja elämäntaidot, surkea elämänkohtalo. Voi voi."

En usko pääseväni mihinkään, jos jatkuvasti rankaisen itseäni. Minun pitäisi oppia pitämään itsestäni riippumatta siitä, millaiset puitteet olen elämälleni rakentanut. "Kai minäkin voin olla olemassa, vaikka olenkin tällainen." Minä olen omalla tavallani rakastettava, varmasti. Kunpa oppisin silittämään itseäni, puhumaan lempeitä itselleni, pitämään hyvänä ja huolehtimaan.

Päällisin puolin kukaan ei varmaan huomaisi minussa mitään vikaa. Vain minä tiedän, mikä tai mitkä asiat ovat pielessä, mitkä asiat ovat kaatumassa muurin lailla päälleni. Tiedän jaksavani sinnitellä, mutta toivoisin vain niin kovasti, että sen sinnittelyn ei tarvitsisi olla näin vaikeaa. En ymmärrä, miksi minun nyt taas pitää nähdä sydäntäraastavan kipeänä eräitä asioita, tajuta ajan kuluminen ja omat mahdollisuuteni (tai niiden puute) saavuttaa itselleni tärkeitä asioita. Miksi ei voisi vain elää ja olla oivaltamatta? Sattuisi vähemmän.

Herkullinen palsternakkakeitto lämmittää vatsassani ja on aika rauhallinen olo. Yritän nyt opetella lempeyttä ja armoa itseäni kohtaan: loppuillan läsnä olen vain minä, hyvinvointini ja runsaasti lempeitä ajatuksia.

Väsymyksestä väsymykseen

Olen kiitollinen viime viikon muutamasta hyvästä hetkestä. Oli kivaa, rentoa, pirteää, seurallista ja hyvää. Sain viimein nukuttua univelkojakin pois, ja se veikin 3 yötä. Vasta sen jälkeen pystyin olemaan siten, että oli normaali olo, pystyin lukemaan kirjaa nukahtamatta saman tien ja ei uuvuttanut.

Väsymyksen väistyttyä iski toisenlainen väsymys. Vaikka kävin lenkillä ja hiihtämässä, mieltäni painoi silti alakulon musta viitta, joka uuvutti sohvan (telkkarin ääreen) ja sängyn (kirjan lukeminen, nukkuminen) pohjalle.

Tunnen myös jossain määrin syyllisyyttä melkein olemattomiksi jääneistä joulumuistamisistani, vaikka en usko kenenkään huomanneen minun toimineen jotenkin toisin kuin aiemmin. Olin kiireinen ja väsynyt ennen joulua, joten en jaksanut panostaa asiaan, ja joulun aikaan ja sen jälkeen alakulo on vienyt viimeisetkin rippeet asian hoitamiselta. En tosin ymmärrä, miksi edes pohdin asiaa, kun tuskin se kenenkään mieltä on pahoittanut, elämää hankaloittanut tai mitään muutakaan pahaa tehnyt. Suurin osahan on keskittynyt joulun viettoonsa, kukin tavallaan. Miksi minä stressaan asioita, joita ei kannattaisi stressata?

Minä olen suunnattoman kiitollinen saamistani upeista joululahjoista ja muista muistamisista.

Onneksi arkipyhiä riittää vielä, ja sen myötä rauhallista vuoden vaihteen aikaa. Vielä on päiviä, jolloin voin vain jähmettyä sohvan pohjalle, liikkua hieman ulkona, jos huvittaa, ja olla piilossa arjelta ja pahalta maailmalta. Se tuntuu kivalta. Ei tarvitse olla eikä esittää mitään.

Hyvää joulua!

Oikein rauhallista ja rentouttavaa joulunaikaa! Nauttikaahan vapaapäivistä ja läheistenne seurasta, jos mahdollista. (En löytänyt tuon jouluisempaa kuvaa, mutta ajaa asian :)

Vähän hengähdän itsekin vapaapäivien myötä, ja yritän löytää pientä jouluvirettä sisältäni. Positiivista on se, että nythän päivät alkavat taas pidetä :)

Salainen päätös

Olen pitkän pohdinnan jälkeen päätynyt erääseen päätökseen, josta en aio hiiskua kenellekään mitään. Syy tähän on se, että jos puhuisin päätöksestäni jollekin, toinen todennäköisesti yrittäisi kääntää päätökseni, ja sitä en halua, koska asia on muutenkin ihan riittävän vaikea minulle. Se, että kuitenkin täällä ylipäätään mainitsen asiasta kertoo kyllä jonkinlaisesta tarpeesta avautua asiasta, mutta en aio enkä halua puhua siitä.

Minä jahkailen ja stressaan vaikeita päätöksiä ihan tolkuttomasti. En ole mikään mestaripäättäjä, kaukana siitä. Mitä vaikeampi asia, sitä enemmän jahkailua ja unettomia öitä on tiedossa. Päätöksen jälkeen tulee kuitenkin suuri helpotuksen tunne ja se on sinällään ihan mukavaa. Tosin, kun tekee päätöksen asiassa, joka on äärimmäisen iso ja vaikea minulle, ja jonka seurauksia ei täysin tiedä, niin tokihan se myös surettaa ja kauhistuttaa. Loppujen lopuksi yksinhän täällä ollaan, joten jotkut asiat on vain kestettävä.

Ei päätökseni päällepäin tule näkymään mitenkään kuin ehkä jonkinlaisena surullisuutena ja vetäytymisenä. Lähinnä se kulkee mustana möykkynä, eräänlaisena tiedostamisena sisälläni. Voihan olla, että sattuman oikusta se muuttaa muotoaan tai minulle tulee halu muuttaa sitä. Kaikkihan on toki mahdollista ja harva asia on loppujen lopuksi lopullista.

Omituinen yhdistelmä oloja

On ollut varsin omituinen olo. Toisaalta on tasainen ja tyyni tyytyväisyys, joka kumpuaa jostain syvältä järjen avittamana. Toisaalta mieli tekee jollain tasolla luopumistyötä erään haaveen suhteen, mikä aiheuttaa surua.

Ei haaveeni ole mikään mahdoton toteutua, se vain on siirtynyt mielessäni luokasta "mahdolliset" luokkaan "epätodennäköiset". En usko enää jaksavani ponnistella asian eteen, se joko tapahtuu tai ei, siis todennäköisesti ei. Tämän tiedostaminen toisaalta tuo helpotuksen (ei tarvitse ponnistella), toisaalta tuo suuren surun (luopuminen).

Ihmismieli on joskus kummallinen. Ei tätäkään kannattaisi pohtia, kun parempi olisi elää vain tätä päivää eikä pyöritellä sisällään yhtä mahdollisesti ulottumattomiini lipunutta haavetta. Surettaa.

Tuputitup, "osta asunto"

Olen ihan ällistynyt siitä, miten paljon viime päivinä on melkein joka tuutista huudettu, että kuinka asunnon ostaminen nythetitässä on niin mahdottoman hyvä idea ja kannattavaa ja suunnilleen jokaisen järkevän pitää ostaa asunto ja on tyhmä jos asuu vuokralla. On uhkailtu huimilla vuokrankorotuksillakin ilmeisesti asiaa vauhdittaakseen. Miten minusta tuntuu, että tässä toitotuksessa on jokin koira haudattuna?!

Kyllä minusta oma koti kannattaa ostaa, jos elämäntilanne on sille otollinen ja asia on itselle tärkeä: rahat riittävät lainaan ja muihin asumiseen liittyviin kuluihin ja sitä jää omasta mielestä riittävästi muuhunkin elämään, toimeentulossa on jotain turvaa (oma CV näyttää siltä, että töitä todennäköisesti jopa nykytilanteessa saa ja/tai taloudessa on useampi henkilö, jotka kuluja maksavat), haluaa asua samalla paikkakunnalla ainakin jonkin tovin eikä todennäköistä tarvetta muuttamiselle ihan heti tule, sietää asunnonomistamisesta aiheutuvaa stressiä (mahdollisia remontteja, lisäkuluja, pitkää velkaa ja sen aiheuttamia paineita yms.), haluaa sijoittaa jne. Ei asunnon ostaminen kuitenkaan kaikille ole kannattavaa tai edes mahdollista! Sikäli on varmasti inhottavaa lukea jatkuvia toitotuksia siitä, että kuinka vuokraa maksaessa "heittää rahaa hukkaan". Siis mihin hukkaan, kun jossain pitää jokatapauksessa asua eikä maallista omaisuutta saa hautaan mukaan?

Vuokralla asuminen on järkevää. Asunnon ostaminen on järkevää. Riippuu vain henkilöstä, kumpi on se järkevämpi vaihtoehto juuri hänelle. Inhottaa puheet vuokrien korotuksesta, koska sillä pyritään vain lietsomaan sitä, että vuokria myös korotetaan. Onhan toki korotuksille selityksiä, eli "kun kustannukset nousevat"... mutta siis eikö esimerkiksi huoltokustannusten nousu näy vastikkeissa lainkaan?!

Luulen, että tämä omistusasuntotuputtaminen juuri nyt liittyy deflaation uhkaan: kun hinnat laskevat, ihmiset panttaavat ostoksiaan, mikä laskee lisää hintoja ja kulutusta, mikä pahentaa lamaa. Siispä puhutaan ihmisille asunnon ostamisen tärkeydestä (ja luodaan todennäköisesti todeksi muodostuva harha, että vuokria on pakko korottaa ja paljon), jotta kulutus jatkuisi ja hinnat eivät putoaisi.

Kansantalouden kannalta on varmasti järkevää huudella tällaisia asunnonostoasioita. Yksilön kannalta en ole ihan varma, että kannattaako asunto ostaa, jos kerran hinnat putoavat, koroista ei oikein tiedä mitään, moni työpaikka eli toimeentulo on vaarassa ja lamasta voi tulla pitkäkin (luulisi vielä viime laman olevan aika tuoreessa muistissa). Se riippuu niin paljon kunkin elämäntilanteesta ja asunnontarpeesta.

Ärsyttää vain ihan suunnattomasti tällainen ihmisten suoranainen manipulointi joka tuutista tulevasta yksipuolisesta uutisoinnista. Miten tämä sitten minuun vaikuttaa? No, ei mitenkään. Minulla on ihan täysin perusteltu ja itselleni sopiva asumismuoto tällä hetkellä. Vaikka taloudellisesti ehkä pystyisinkin ostamaan asunnon, niin ei se ole minulle nyt kuitenkaan se paras vaihtoehto, ja tähän on useita, mielestäni päteviä syitä. Ei asunnonostamiseen riitä syyksi se, että "se on järkevää ja vuokranmaksu on rahan heittämistä hukkaan". Jopa parinkymmenen vuoden tolkuton velkasuhde (viittaan tällä asuntojen hintoihin) nykymaailman tilanteessa on asia, jota kannattaa oikeasti pohtia. Tulevaisuuden suunnitteleminen on hyvä asia, mutta elämä on kuitenkin oikeasti nyt ja tässä.

Ristiriidoista ihmisten välillä

Minä olen huono setvimään ihmissuhteissani olevia ristiriitoja. Osaan kyllä keskustella asiallisesti, kertoa omista tuntemuksistani ja miltä tilanne mielestäni näyttää, mutta en osaa tehdä juuri mitään, jos vastassani on muuri tai hyökkäilevä ihminen. Silloin yleensä joko sorrun mielistelyyn tai vetäydyn.

Varsinkin aiemmin ristiriitatilanteet ovat saaneet minut vetäytymään ja jopa pyytelemään anteeksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä. Mielistely asuu minussa syvällä, ja se onkin usein reaktioni toisen ihmisen mielipahaan.

Aiemmin olin vielä enemmän varpaillani ihmisten suhteen kuin nykyään: silloin tarkkailin melkein jokaista toisen elettä ja sanaa vinkkinä siitä, että mahtaakohan toinen olla pahoittanut mielensä. Se oli älytöntä ja nykyään olekin yrittänyt opetella siitä pois ja rennompaa asennetta tilalle, ja luottaa siihen, että toinen kertoo (tavalla tai toisella), jos loukkaantuu. Enää en varsinkaan ala tulkita toista ihmistä ja yrittää päätellä siitä, mitä toisen päässä liikkuu. Tuossa on nimittäin jo liian monta liikkuvaa osaa ja virhepäätelmien mahdollisuus on enemmän kuin todennäköistä. Tulkinnat siis sikseen ja luottoa siihen, että ystäväni/tuttuni osaa ihan itse tavalla tai toisella, heti tai ajan myötä kommunikoida mielipahansa minulle.

Onhan niitä ihmisiä, jotka vetäytyvät muurinsa sisään murjottamaan. En oikein tiedä, miten sellaiseen suhtautuisi, kun siinä minun pitäisi taas päätellä, että jotain on pielessä, mutta minulle ei viestitä, että mitä. Ehkä parempi onkin jättää tulkinnat sikseen ja jättää murjottaja muurinsa sisään, jos yhteydenottoni eivät tuota tulosta. Mitä ihmettä muuta voisin tehdäkään kuin kommunikoida? Anellako pitäisi?

Taidan olla myös aika tyhmä, kun usein en edes huomaa, että toinen on jostain pahoittanut mielensä. Toinen saattaa vain ehkä alkaa käyttäytyä oudosti, jos sitäkään. On hankala tehdä mitään, jos ei itsekään tajua jonkin asian olevan pielessä. Ajatustenlukija en ole ja tulkitsemaan en ala.

Ei riiteleminen pelkästään pahasta ole, se riippuu ihan riidasta ja mikä sen tavoite on. Jos tarkoituksena on toisen alistaminen omaan tahtoonsa, niin eihän se hyvältä kuulosta, mutta jos tarkoituksena on selvittää väärinkäsityksiä, purkaa tunteitaan (sitä mielipahaa, joka on syntynyt toisen käytöksestä) ja saada itsensä ja tunteensa esille, niin mikäpä siinä. Parempi riidellä kuin haudata paha olo sisäänsä tai kävellä pois kuvitellen toisesta (ja ehdottomasti myös itsestä) kaikenlaista.

Nykyään näyttää olevan liikkeellä sitäkin, että lokaa toisen niskaan heitetään netin kautta. Kun toinen heittää syytökset tekstiksi johonkin netin nurkkaan ja vetäytyy kuurona muurinsa sisään, eli ei suostu ottamaan vastaan mitään puhetta tai kirjoitusta, niin sitten toiselle ei jää muuta vaihtoehtoa keskusteluun kuin kirjoittaa vastine johonkin toiseen paikkaan. Miksi henkilöt eivät keskustelisi ennemmin keskenään? Pakkoko tuollaisia juttuja on roiskia pitkin ja poikin? En minä ainakaan haluaisi moista.

Yksi ikävimmistä riitojen muodoista on mielestäni ehdottomasti se, kun toinen kostaa kokemansa mielipahan hylkäämällä toisen täysin, sulkemalla kaikki kommunikaatiokanavat, usein vielä kertomatta syytä moiseen. Tämä on tavallaan ehkä helpoin tie heittää puukkoa toista kohti, mutta mitä siitä loppujen lopuksi muuta hyötyy muuten kuin että kokee saavansa "ansaitusti" kostaa toiselle? Oikeastaanhan siinä vain tulkitsee tilanteita miten tulkitsee, nostaa itsensä toisen yläpuolelle ja osoittaa kommunikointikyvyttömyytensä.

Ainahan ristiriitoja ei pysty ratkomaan eikä joitakin ehkä edes tarvitse/kannata ratkoa. Silti minusta tuntuu, että turhan moni ristiriita on vain seurausta jostain virhetulkinnasta ja kommunikointikyvyttömyydestä. En minä ole täydellinen, enkä minä osaa käyttäytyä ja olla siten, että joku joskus jossain tilanteessa ei voisi pahoittaa mieltänsä. En minä pahaa todennäköisesti tarkoita, vaan olen vain sosiaalisesti kömpelö ja arka, ja kommunikointikyky on mitä on. Voin vain yrittää tehdä parhaani siltä pohjalta, että noin yleisesti ottaen tahdon hyvää ihmisille.

Samankaltainen avoimuus uusille asioille

Ei pitäisi viitata juttuihin, jotka eivät edes ole juttuja/uutisia. Viittaan nyt kuitenkin Iltalehden "uutiseen", jossa viitataan tutkimukseen, jonka nimeä ei edes mainita, ja itse asiakin on kuitattu vain muutamalla "mielenkiintoisimmalla" lauseella. Tuosta tuli kuitenkin jotain mieleeni...

Uutinenhan on siis muutama lause siitä, mitkä puolisoita yhdistävät persoonallisuuspiirteet pitävät pariskunnan yhdessä. Näitä piirteitä, joissa samankaltaisuus on hyvä asia, ovat sovinnollisuus, tunnollisuus ja samankaltainen avoimuus uusille asioille.

Näistä silmääni tarttui yllättävänä "samankaltainen avoimuus uusille asioille". Minulla on nimittäin kokemusta suhteesta, jossa olimme silloisen mieheni kanssa tässä asiassa erilaisia kuin yö ja päivä, ja voin todellakin kertoa, että se hiersi. Ei toki alkuun, mutta ajan myötä asia alkoi kiusata, kun se alkoi selvästi vaikuttaa ihan kaikkeen, arkeen ja juhlaan.

Ex-mieheni ei ollut kiinnostunut tekemään/kokeilemaan juuri mitään uusia asioita. Kun hän oli löytänyt yhden tavan hoitaa jonkin asian, se hoidettiin siitä lähtien niin, vaikka olisi löytynyt montakin parempaa tapaa. Mitään uusia ruokia ei voinut kokeilla. Kun siivouskäytännöt olivat kerran muodostuneet, niitä ei voinut enää muuttaa. Kun saunomiseen oli löytynyt tietynlainen rutiini, siitä pidettiin kiinni. Päivärytmi oli selkeästi tietynlainen eikä siitä voinut joustaa. Laitteiden täytyi olla selkeästi sellaisia kuin ne olivat aina ennenkin olleet, ja tavarat tietyssä järjestyksessä (kerran laitettua järjestystä ei voinut muuttaa). Telkkarista katsottiin tietynlaisia ohjelmia, mitään uusia sarjoja ei koskaan voinut edes kokeilla katsoa. Auton kanssa oli jätetty väliin tietyt välttämättömät säännölliset huoltotoimenpiteet, ja niihin ei edes minun pyynnöstäni suostuttu ("kun ei niitä aiemminkaan ole tehty"). Uusia harrastuksia ei voinut kokeilla, ja lomien tekemisiä ei juuri edes tarvinnut suunnitella, kun ne meni samalla painolla kuin aina ennenkin.

Minusta rutiinit ovat monissa asioissa aivan loistavia ja tarvitsen niitä itsekin (esimerkiksi aamutoimiin), mutta siinä vaiheessa, kun rutiini lipsahtaa jonkin omituisen, suorastaan haitallisen kaavan puolelle, minä ihmettelen. Saahan yksinään olla juuri niin omituinen kuin haluaa, mutta parisuhde vaatii väkisinkin kompromisseja. Jos yrittää omat kaavansa väkisinkin puristaa toisenkin kaavoiksi ei ole ihme, jos toiselle tulee paha ja väheksytty olo.

Uskon siis ihan täysin sen, että samankaltainen suhtautuminen uusiin asioihin on todellakin tärkeää suhteessa. Minä nimittäin tykkään kokeilla uusia harrastuksia ja muita tekemisiä (mielellään jonkun toisen kanssa), kokkaillessa pääsee mielestäni kokeilemaan luovuutta ja muutenkin tylsiä siivousrutiineja on mukavaa joskus rikkoa ihan vaihtelunkin vuoksi. Mielelläni myös teen jotain asioita paremmin, jos keksin tai joku muu keksii paremman tavan tehdä. Sitten jos parisuhteessa joudun toisen vuoksi suureksi osaksi luopumaan tästä pienenpienestä luovuudesta ja innosta tai joudun tekemään asioita aina vain yksin, niin mitä jää jäljelle? Aika tyhjä ja väheksytty olo.

Pitää nyt siis vielä mainita, että tämä ex-mieheni on tosi mukava, lämmin ja aika reilukin ihminen, monelle ehdottomasti unelmamies, jotta ei syntyisi kuvaa, että hänessä olisi jotain vikaa. Ei hänessä vikaa ole. Emme vain saaneet (yhtenä monesta asiasta) tätä ominaisuutta toimimaan meissä yhdessä. Jonkun toisen samantyylisen kanssa hän varmasti onnistuu. Minäkin voin onnistua jonkun omantyyliseni kanssa, ja olen nähnytkin, että on aivan ihanaa olla suhteessa sellaisen kanssa, jonka kanssa tämäkin asia on luonnollinen osa suhdetta, ei häiritsevä ja erilleen repivä, vaan yhdistävä, voimistava ja yhteistä suuntaa luova.

Erityisen käteviä keittiötarvikkeita

Syöminen on aina ollut minusta mieluisaa, mutta nyt olen vihdoin innostunut todella myös ruoanlaitosta! Oli jo aikakin :) Aiemmin minulla on ollut käsitys, että ruoanlaitto olisi jotain todella vaikeaa ja aikaa vievää. No, eihän se ole, varsinkin jos suunnittelee hyvin!

Suunnittelun merkitystä ei voi kyllä korostaa liikaa. Kun vähän miettii, mitä kaupasta kotiin kantaa sen lisäksi, että pitää kotona yllä hyvää säilyvien peruselintarvikkeiden "varastoa" (jauhot, mausteet, pastaa, ruokakermaa, ehkä jotain pakastevihanneksia yms.) pystyy jo loihtimaan nopeasti hyvää perussapuskaa työpäivän jälkeen. Kokkailun ohessa on vielä hyvä hoitaa vaikkapa tiskit pois tai järjestellä pöytätasoja.

Kokkailuinnostuksen myötä olen löytänyt myös jotain vanhoja, käteviä keittiötarvikkeita uudelleen tai hankkinut uusia:
- Valkosipulipuristin: tosi kätevä kapistus, joka lisäsi valkosipulin käyttöäni huimasti! Voihan valkosipulin kynsiä veitselläkin pilkkoa, mutta harvemmin sitä tuli tehtyä, eli jokin taika tuossa puristimessa on.
- Hyvä ja monipuolinen veitsivalikoima: kasvisten pilkkominen on suorastaan ilo kunnon veitsellä verrattuna siihen, että nyhräisi jollain tylsällä nysällä.
- Sauvasekoitin: sillä loihtii kasvissosekeiton, johon voi käyttää melkein mitä vain jääkaappiin jääneitä kasviksia.
- Leipäkone: joo, leipäkone on oikeasti kätevä. Ainesten laittaminen hoituu nopeasti ja muutaman tunnin päästä on tarjolla tuoretta leipää. Ajastimella voi säätää aikaa, jolloin leipä on valmis. Ainoa miinuspuoli tässä on se, että tietääkseni ruisleipää ei tuolla voi tehdä, kun sitä mieluiten söisin. Vaalean leivän syöntiä yritän pitää minimissä.
- Kananmunan viipaloija: joo-o, tämäkin on yllättävän näppärä, vaikka aluksi ajattelin sitä ihan turhaksi kapistukseksi.
- Kananmunankeitin: kyllähän kananmunat kattilassakin kiehuvat (ja yleensä hajoavat), mutta kananmunankeittimellä saa juuri sellaisia kananmunia kuin haluaa ja kelloa ei tarvitse seurailla.
- Keittiövaaka: ainesten mittaaminen on yhtä juhlaa (jos ne vain sattuvat olemaan grammoissa).
- Kerroskattila: mahdollistaa kasvisten höyryttämisen, ja maitopohjaisten puurojen yms. keittäminen on huoletonta, kun pohjaan palamista ja ylikiehumista ei tarvitse pelätä. Myös suklaa sulaa näppärästi. Ainoa miinuspuoli omassa kattilassani on riisipuuron keitossa syntyvä hieman ruskeahko "maitokerros" juuri puuron ylärajan yläpuolelle (vaikea selittää), jota on melkein mahdotonta saada tiskaamalla irti, ja tämä vielä vaikeutuu koko ajan, mitä useammin puuroa on tehnyt.
- Vedenkeitin: omani on todella nopea.
- Hyvä paistinpannu: keittiön perustarvike.

Jotain hankintoja minun kannattaisi vielä tehdä. Ajastin olisi todella tarpeellinen; unohdan ihan käsittämättömän usein teen hautumaan liian pitkäksi aikaa (juon usein kitkerää teetä, tottuuhan siihenkin). Onpa joskus ruokiakin kärvähtänyt uuniin tai levylle. Lisäksi voisin ehkä hankkia jonkin pinnoitetun kattilan, tehosekoittimen ja kunnollisen pippurimyllyn.

Erästä "peruskeittiötarviketta" minulla ei kuitenkaan ole, vaikka se melkein joka kodista löytyykin: mikroaaltouuni. Sen jälkeen, kun sellainen erinäisistä syistä johtuen ei enää taloudestani löytynyt, ei ole ollut päivääkään, jolloin olisin kaivannut sitä. Mihin ihmeeseen sitä aiemmin käytinkään?! En halua sitä nytkään, kun sille ei edes olisi tilaa. Ainoa syy, miksi mikroaaltouuni voisi olla kiinnostava, on maidon nopea lämmitys ja energiasäästö verrattuna uuniin tai levyllä lämmittämiseen. Nämä syyt eivät kuitenkaan riitä moisen tilarohmun hankkimiseen.

Pitäisi kai seurata taantumauutisointia

Niin, kai minunkin pitäisi (siis jos ehtisin) seurata tarkemmin uutisia aluillaan olevasta taantumasta. Asia ehdottomasti kiinnostaa, mutta tuntuu vaativan yllättävän paljon aikaa perehtymiseen, jolloin arki jyrää tuollaisen yli mennen tullen. Harmi.

Ei minulla siis ole oikein mitään sanottavaakaan aiheeseen liittyen. On ikävää joutua olemaan hiljaa, jos joku aloittaa keskustelun aiheesta, mutta en uskalla ottaa kantaa asiaan, josta olen ihan pihalla.

Epämääräisesti minusta tuntuu siltä, että tähän on tultu, koska ajatuskin jatkuvasta kasvusta on älytön. Ihmisille on yritetty luoda keinotekoisia tarpeita, jotta he kuluttaisivat ja rikkaat ja ahneet voisivat vetää välistä ja rikastua lisää. Monet ovat sokaistuneet hyvänä aikana ja pitävät luonnollisena sitä, että hankintoja rahoitetaan vaikka ihan älyttömilläkin lainoilla sen sijaan, että säästettäisiin ("kun pitää saada nytheti ja suurtahienoa").

En tiedä. Jokin tässä vain mättää: jatkuva kasvu + lainalla rahoittaminen + keinotekoiset tarpeet ja liiallinen kuluttaminen (sekä tavaroiden ostelu että ympäristön kuluttaminen) + jatkuva työelämässä tapahtuva tehostaminen ja voimien puristaminen ihmisistä samalla, kun toiset joutuvat olemaan työttömiä.

Ei kai auta muuta kuin tässä "yt-neuvotteluja odotellessa" seurata tilannetta sen minkä ehtii ja jaksaa ja kiinnostaa. Nämä asiat kun ovat suuresti sellaisia, joihin ei itse voi vaikuttaa. On toki "mukavaa" tietää, miksi virta kuljettaa johonkin suuntaan - jos kuljettaa.

Liiallinen herkkyys ja kipukynnys

Muistan joskus aikanaan hymähdelleeni ihmisille, jotka voivat heikosti tai pahoin nähdessään verta - no enpä hymähtele enää. Ei veren näkeminen varsinaisesti (vielä?!) pahaa tee, mutta moni muu vastaava kylläkin, kuten lääketieteelliset toimenpiteet: sekä niiden katselu että itse sellaisessa oleminen.

Muutama viikko sitten katselin jonkin dokumentin, jossa oli epämuodostuneita ihmisiä ja heidän "sörkkimistään" (siis tutkimista ja näytteiden ottoa). Harvoin katselen mitään tuollaista ja en taatusti katso jatkossakaan: saan vieläkin sätkyjä siitä, kun mieleeni tulee ällöttäviä mielikuvia ohjelmasta. Haluaisin pyyhkiä mielestäni muutaman mieleeni syöpyneen kuvan, mutta en pysty, siispä näen suuresti ällöttäviä mielikuvia silloin tällöin. Tämä on järjetöntä.

En halua katsella leikkauksia, synnytyksiä tai muita vastaavia toimenpiteitä telkkarista. En halua nähdä tai haistaa livenäkään mitään järkyttäviä haavoja, toimenpiteitä tai vastaavia. En halua kuulla kehon rutinoita, kuten sormien naksuttelua. Tämä tuntuu älyttömältä.

Minä en halua mennä sörkittäväksi. Kipukynnykseni on matala ja pelkkä tunne siitä, että kehoani sörkitään, leikellään, porataan ja tutkitaan aroista paikoista järkyttää. Milloin minusta tuli tällainen arkajalka?!

En todellakaan ole aina ollut tällainen. Jossain vaiheessa herkkyyteni on kehittynyt yli kaikkien järkevien rajojen. Erinomainen kuvamuistini muistaa näkemänsä inhottavuuden ja tuntoaistini on varpaillaan kaiken uhkaavan varalta ja hälyttelee kipuna pienimmätkin tutkimiset. Tieto tästä kipuherkkyydestä vielä lisää jännitystä, mikä madaltaa kipukynnystä ennestäänkin.

Vaikka kuinka olen pohtinut, en ole keksinyt kovinkaan selkeää selitystä tälle herkistymiselle. Ei minulla ole ollut juuri mitään kovin pahoja kokemuksiakaan, joista olisi jäänyt kauhu tällaisiin asioihin. Kai se jostain kuitenkin on tullut. Voisikohan se olla opittua? Mutta mistä ihmeestä? En muista tunteneeni ihmisiä, jotka olisivat samoin yliherkkiä.

Inhottavaa on se, että näihin asioihin ei oikein voi siedättää itseään ellei sitten kouluta itseään sairaanhoitajaksi tai lääkäriksi, ja sitä en ole ajatellut tehdä. Pitää kai siis vain yrittää hyväksyä itsensä tällaisena herkkänä, pelokkaana kummajaisena, joka nyt vain saa sätkyjä tällaisista asioista. Eräänlainen heikkoushan tämäkin on, mutta onhan niitä pahempiakin.

Mitä ihmettä nyt voi tehdä ulkona?!

Otsikon kysymys tiivistää hyvin viikonlopun mietintäni. Siis oikeasti, mitä ulkona voi tehdä, kun lunta ei oikeastaan juuri ole, vettä sataa ja on pimeä ja kolea?! En ole keksinyt muuta kuin lenkkeilyn (kävely ja juoksu) ja pyöräilyn (sillä edellytyksellä, että ei ole jäätä ja uskaltaa koetella renkaitaan terävällä sepelillä). Keinumaankaan ei voi mennä, kun nekin on poistettu ns. "talven" tulon myötä. Talvi, pah, hyvä vitsi.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt talvesta, mutta nyt kun talvet näyttävät olevan menossa lämpimämpään, eli loskaisempaan, jäisempään ja tuulisempaan suuntaan, huomaan inhoavani talvea entistäkin enemmän ja samalla olevani oikeastaan aika kiintynyt oikeaan talveen. Haluan hiihtämään! Haluan, että vähäinen valo voisi heijastua lumesta! Haluan, että pakkanen nipistää nenänpäätä! Mutta ei.

Olisi mukava asua jossain hivenen talvisemmassa paikassa sitten kuitenkin. Ei sisällä värjöttely pimeimpään mahdolliseen aikaan ainakaan piristä jo muutenkin nuutunutta oloa. Vesisade ei virkistä ja kadulla kävely kauhistuttaa kimmeltävien jäätiköiden vuoksi. Taivaan peittää tuulen vuoksi vikkelästi kulkevat pilvet. Aurinko, milloinhan sekin on viimeksi näyttäytynyt?!

Ääk, minä en ala, tahtoo ulos, mutta ei tällaiseen likaan/loskaan/märkyyteen/pimeyteen/synkkyyteen :(

Johdatusta Linkolan ajatuksiin

En ole viime aikoina juuri ehtinyt lukea kirjoja, ja sen myötä en ole myöskään muistanut päivittää kirjalistaani. Nyt päivitin ja sen myötä merkitsin luetuksi Pentti Linkolan "Johdatus 1990-luvun ajatteluun".

Olen kuullut ja luullut Pentti Linkolasta yhtä ja toista, joten oli vihdoin mielenkiintoista lukea hänen ajatuksiaan kirjan muodossa. Kirja koostuu teksteistä, joita hän on kirjoittanut vuosien varrella. Aiheet hieman vaihtelevat, mutta pääteema on selkeä: huoli ja pohdintaa ympäristöstä, luonnosta.

Minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea kirjaa. Minusta on ihanan herättelevää lukea sellaisen ihmisen ajatuksia, joka uskaltaa sanoa rohkeatkin mielipiteensä ääneen ja seistä ajatustensa takana, osata perustella sanomansa ja esittää pohdintoja ratkaisuvaihtoehdoista ongelmiin (vaikka en itse olisikaan samaa mieltä). Minusta on hyvä, että on ihmisiä, joilla on pohdittuja näkemyksiä asioista ja jotka eivät jää puolisokeina hyssyttelemään suuren massan hyökyvän mielipidejyrän jalkoihin.

Näkemykset ja teoriat usein vähintäänkin hipaisevat totuutta, mutta eivät kuitenkaan ole välttämättä 100% totuus. Ne ovat henkilöiden omia näkemyksiä asioiden kulusta, ja näkemyksistä voi olla montaakin mieltä (ja niin sen pitääkin olla). Pelkään, että Linkola on oikeassa monessakin asiassa, joiden suhteen on helppo sulkea silmänsä. Olen samaa mieltä joissain hänen näkemyksistään (kuten että ihmisiä on liikaa ja että ollaan menossa ympäristön kannalta huonoon suuntaan, ja jotkut luonnon pelastamistoimet vaatisivat ehkä radikaalejakin keinoja), mutta on toki ajatuksia, joista en ole samaa mieltä. Osa hänen ajatuksistaan on tosi herätteleviä, ja saatan vieläkin pohtia, että mitä jos... mutta en kuitenkaan missään nimessä voisi olla niin synkkä ja pessimistinen ajatuksissani kuin hän on, mikä johtuu ehkä siitä, että en murehdi niin paljon tilannetta vuosikymmenien päästä.

Minua kirja herätteli pohtimaan. Sikäli suosittelen kirjaa, jos ympäristöasiat kiinnostavat ja kaipaa näkemyksiä ja pohdintaa ja Linkolan ajatukset ovat ennestään tuntemattomia. En tiedä, onko juuri tämä kirja paras ensimmäiseksi hänen kirjakseen, kun muita en ole lukenut, mutta aika helppoa luettavaa tuo on juuri siksi, kun kyseessä on kokoelma teksteistä. Minä todennäköisesti luen joskus lisääkin hänen kirjojaan.

Soljuva keskiviikko

Usein tuntuu, että asiat etenevät tahmaten, jos etenevät ollenkaan. Hankaluuksia tulee vastaan inhottavina seininä, joiden yli ei kivuttomasti kömmitä. Joskus seinän eteen jää vain seisomaan kädet rinnalle ristittynä todeten, että ei jaksa, ei huvita.

Eilinen oli kuitenkin toista maata. Arkinen raataminen oli poikkeuksellisen tehokasta ja sujuvaa. Illalla piti hoitaa eräs hyvin yksinkertainen asia, mutta matkalla sain erään lahjaidean (ostinkin sen lahjan jo) ja ihan päähänpistosta ratkaisin erään toisenkin mietintää aiheuttaneen ongelman, kun tilaisuus siihen tuli yllättäen eteeni. Kotiin päästyäni söin poikkeuksellisen hyvin onnistuneen ruoan, kävin lenkillä (oli ihmeen hyväkuntoinen olo), katsoin lempparisarjaa hetken telkkarista samalla, kun venyttelin (oli ihmeen venyvä olo), kävin suihkussa ja menin nukkumaan.

Mistä ihmeestä näitä päiviä tulee ja miksi joka päivä ei voi olla tällainen?! Ihanaa, kun asioita ratkesi ihan itsestään, soljuvasti, ei tarvinnut stressata, vaikka olinkin tehokas ja sain paljon aikaiseksi. Hämmästyttää sekin, miten paljon tällaiset päivät hämmästyttävät.

Mitenhän tuollaisen "soljuvan elämän" saisi ihan vallitsevaksi tilaksi siten, että takkuavat päivät olisivat se harvinaisuus? Kun oikeastihan monia asioita stressaa ihan turhaan, tekee niistä suurempia kuin ne oikeasti ovat, ja hankalia tilanteita murehtii päiväkausia etukäteen, vaikka oikeastihan itse tilanne on hankala, ei ne päivät etukäteen, jolloin sitä tilannetta ja hetkeä ei ole vielä olemassa.

Useimmat asiakin tuppaavat järjestymään, jos niille antaa mahdollisuuden. Olen iloinen, että olen vuosien varrella säilyttänyt jonkinlaisen peruspositiivisuuden ja uskon asioiden järjestymiseen niin kauan kuin itse toimin järkevästi, pyrin toimimaan, enkä jää makaamaan ongelmiini.

Voi kun pääsisi mukaan tuollaiseen soljuvaan, stressittömään elämäntyyliin, jossa tärkeintä on tässä hetkessä eläminen!

Kodin ongelmakohtia

Erääksi tämän vuoden teemakseni voisin nimetä kodin laittamisen. En tosin ole kotiani kovinkaan paljon järjestellyt (lähinnä vain pintapuolisesti kirjahyllyjä ja vaatekappeja), mutta olen sitäkin enemmän katsellut ympärilleni ja miettinyt, että mitä voisin tehdä, mitä voisin muuttaa. Minulla on selkeä tarve saada muutos ympärilleni, eikä sen tarvitse sinällään olla mitään suurta, vaan se on lähinnä muutaman ongelmakohdan ratkaisemista.

1. Niskakivun myötä olen oivaltanut, että taidan tarvita selvän parannuksen ergonomiaan tietokoneella työskennellessäni. Asuntooni ei kuitenkaan varsinaisesti mahdu työpöytää, mikä on selkeästi ongelma, mutta jos järjestelen muita huonekalujani ja tavaroitani, niin johonkin väliin saattaisi mahtua hyvin pieni työpöytä, mutta tämä siis vaatii todellakin tarkkaa suunnittelua (ja mittanauhaa) ja pohdintaa.

2. Tarvitsen myös uuden tietokoneen. Työpöydän myötä senkin paikka ratkeaisi ja myös johto-ongelman voisi toivottavasti saada jonkinlaiseen hallintaan. Tässä ongelmana on se, että tarvitsen jonkinlaisen helposti kannettavan (mini)läppärin, mutta kuitenkin koneen, jonka voisi saada ergonomisesti uudelle hienolle (tai no edes jonkinlaiselle) työpöydälleni, eli siis sekä näppiksen että näytön saisi aseteltua hyvin. (Siis sekä läppäri reissuja varten että pöytäkone kotiin?!)

3. Kasvit pitäisi saada sijoiteltua mahdollisimman vähän tilaa vievästi. Tähän minulla onkin jo ihan toteutuskelpoisia ideoita.

4. Haaveenani on uusi sohva, jota tuskin kuitenkaan lähiaikoina ostan. Se olisi jo varsin tarpeellinen, mutta luulen, että juuri asuntooni sopivaa JA itselleni mieluisaa on ihan liian vaikea löytää.

5. Keittiö on yksi iso ongelma: liian vähän kaappitilaa, tavaroita levällään siellä ja täällä, ei juuri pöytätasoa ja yksi tyhjä nurkka. Yksi mahdollisuus olisi hankkia jonkinlainen laatikosto tyhjään nurkkaan, mutta silläkin on hyvin tiukat kokovaatimukset. Se voisi kuitenkin ratkaista hieman kaappitila- ja pöytätaso-ongelmaa. Silti pitäisi löytää jostain sen verran rohkeutta, että saisin edes hieman heitettyä rompetta joko roskiin tai varastoon (miten se onkin niin vaikeaa?).

6. Stereoiden sijainti on ongelma. Kyseiset stereot ovat seilanneet jo kolmessa eri paikassa, mutta missään ne eivät ole olleet "omalla paikallaan". Sijoittaminen on sikälikin hankalaa, kun samalla pitäisi sijoittaa myös 2 kaiutinta mielellään hieman etäälle toisistaan. Nykyinen ratkaisu, jossa kompastelen kaiuttimiini, ei ole oikein toimiva.

Ääk, tarvitsen lisää tilaa! Tai oikeastaan tarvitsisin vain jonkun käskyttäjän, joka pakottaisi minut heittämään ylimääräiset romut pois.

Väsyttävä viikko ja likaisia lempivaatteita

Minulla on ollut todella uuvuttava viikko, vaikka mitään erityistä ei olekaan tapahtunut. On vain ollut jotenkin vaikeaa, mikä toki osaksi johtuu niskasärystäni (joka on ehkä menossa parempaan suuntaan). Särky yksistään vie yllättävän paljon voimia.

Olen ollut taas ihan ylikriittinen ja soimannut itseäni tekemättömistä asioista, vaikka kun oikein tarkkaan mietin, niin olen saanut tehtyä ihan riittävästi kaikenlaista tällä viikolla. On vain vaikea olla piiskaamatta itseään siitä, että en ole saanut tehtyä vielä enempää (onko siis ihme, että on ollut vaikea olla?). En tiedä, mikä sisäinen pakko minulla on suorittaa, suorittaa, suorittaa ja suorittaa vielä vähän enemmän. Kunpa voisin vain tehdä velvollisuuteni (ajoissa!) ja sen jälkeen vain huokailla ja pyöritellä sormiani. Mutta ei, eikä varsinkaan tällä viikolla.

Ihan toiseen asiaan liittyen mietin tänään sitä, että mikähän siinä ilmiössä oikein on, että nimenomaan lempivaatteet keräävät ruokalistaa ja muita tahroja itseensä? Normaalisti en sotke itseäni helposti, mutta nyt päälläni on ollut (tietysti uudehko) lempipaitani, johon olen onnistunut saamaan kolme tahraa kahdessa päivässä. Olen varma, että jos päälläni olisi ollut inhokkipaitani, sille ei olisi tullut tahran tahraa. Yleensäkin kaikkein ikävimmät vaatteet säilyvät iänkaiken ehjinä ja puhtaina niin, että ei saa vahingossakaan mitään syytä heittää niitä menemään.

Voisi ajatella, että asiaan vaikuttaisi se, että lempivaatteita pidetään useimmin, mutta ei se ihan niinkään ole. Minulla on jotain ihan kivoja, keskinkertaisia vaatteita, joita pidän usein, mutta ei niihin mitään likaa juuri tule. Sitä likaa tulee silloin, kun pidän jotain tosi ihania vaatteita, joita saatan pitää muutenkin harvemmin. Tässä kyllä täytyy olla jokin juju...

Nyt nyppii sekin, että tietysti pesin juuri sen värisiä vaatteita kuin mitä lempipaitani on, joten joudun nyt heittämään paitani pyykkikoriin ainakin viikoksi odottelemaan "kavereita" samaan koneelliseen. Niin kovin tyypillistä, mutta ei onneksi vakavaa :)

Uni painaa silmää, mutta viikonlopun viettoon on mieluisaa rynnätä. Hyvää viikonloppua! :)

Vaivainen

Olen viime päivät ollut alakulon kourissa. Niskani äityi inhottavan kipeäksi ja mitään ei ole mukava tehdä (niskan kannalta). Ainoa hyvä asento olisi maata selällään, mutta se ei ole mahdollista. Töissä on pakko nököttää, vaikka välillä särky yltyy niin, että järki heittää, itku kirvelee silmää ja katseeni voisi tappaa ohikulkevat. Työteho, mikä se on? En vain jaksa tehdä mitään särkevänä.

Olen toki särkylääkkeitä napsinut, mutta niistä sain vain vatsavaivaa ja särky irvisteli edelleen yhtä innokkaasti, joten turhaa oli. Lääkäriltä sain jotain lääkkeitä, joita onneksi pääsen kokeilemaan, kunhan irvistelen vielä tämän päivän läpi. Jipii. Miten minusta tuntuu, että muut saa sairaslomaa paljon hepposemmin perustein?!

Nyt kun synkistelyn makuun olen päässyt, olen taas pohtinut erästä tulevaa, inhottavaa koitosta. Mieleni askartelee koko ajan, että menenkö vai enkö mene, jännitän ja pelkään niin kovin. Minusta tuntuu jo nyt siltä, että en hallitse itseäni ja hermojani kyseisessä koitoksessa, joten olen oikein kerännyt (tahattomasti) inhottavan hankalaa mielentilaa koitosta varten, mikä ei varmasti auta itse tilanteessa.

Pelkään, että saan jonkin paniikkikohtauksen (ei minulla tietääkseni ole taipumusta moiseen), hermoromahduksen tai minkä lie mielihäiriön pelkojeni ja tilanteen epämukavuuden vuoksi, enkä enää hallitse itseäni. Järjellä ajateltuna typerä pelko ja vielä typerämpää lietsoa sitä, mutta en tiedä, miten voisin enää psyykata itseäni kestämään paremmin. Mieli voitti jo. Asiaa ei auta yhtään sekään, että olen pyytänyt apua koitosta helpottaakseni peräti kahdelta eri taholta, mutta mitään apua en ole saanut. Olen yksin tämän asian kanssa, pitäisi siis olla vahva ja urhea, mutta olen vain vihainen. Harmi, että jättämättä meneminenkin voi olla pelottavaa ja hölmöä. Teen siis niin tai näin, niin lopputulos on vaikea kestää.

Kasviraporttia

Minä olen hiljattain saanut uuden kasvin (kiitos siitä!), joka on nukkatyräkki. Tai oikeastaan niitä on monta, mutta ne ovat vielä ihan pikkuruisia alkuja, jotka kurkottelevat innokkaasti mullasta kohti alkutalven vähäistä valoa. Voi pieniä, olen joka päivä katsellut niitä huolissani, että mitenhän ne voivat. Ilmeisesti ne voivat kuitenkin hyvin, kun ovat jo viikossa singahtaneet hieman pituutta.

Kasvien saaminen on mukavaa. Minä en nimittäin oikein voi ostaa itselleni enää kasveja, kun niitä ei mahdu enää mihinkään ja suuremman asunnon hankkiminen kasvien vuoksi tuntuu jotenkin jo liioittelulta. Niinpä kun saan kasveja, niin sehän tarkoittaa, että minä en niitä osta, eli "en voi sille mitään, että kasveja vain tulee jostain". Mainiota itsensä huijaamista! (Voisikohan tätä huijauskeinoa vielä jalostaa eteenpäin esimerkiksi siten, että alkaisi tutuille selvemmin vihjailemaan, että "ah, kuinka kovasti minä pidän kasveista, esimerkiksi rehu X olisi aivan upea ja mielenkiintoinen!")

Minulla on tosin ollut viime aikoina hieman "luonnollista poistumaa" kasvillisuudessani. Jukkapalmuni ei jaksanut enää sinnitellä, ja syystä, jota tiedä en, se päätti jatkaa matkaansa luonnon kiertokulussa. Kunnioitin sen toivetta viemällä sen biojätteisiin. Lepää rauhassa, anteeksi epäsäännöllisestä hoidosta ja kiitos kuluneista vuosista.

Nyt minä haluaisin löytää kukkatason, jolle sopisi 2-4 kasvia. Nettiä selaamalla en ole löytänyt vielä mitään mieluisalta vaikuttavaa, mutta täytyy jatkaa etsintöjä sekä laajentaa sitä myös jalkautumalla kauppoihin. Ratkaisuna voisi olla myös kaksi pienempää kukkatasoa. Joskus vuosia sitten yritin myös löytää mieluista kukkatasoa (vedin vesiperän), mutta niitä on käsittämättömän vaikeaa löytää seuraavilla kriteereillä: 2-4 kasville (tai sitten tosiaan kaksi tasoa), tukeva, puinen (mielellään puun värinen), yksinkertaisen miellyttävä ulkonäkö ja mahdollisimman vähän tilaa vievä. Ei tuollaista löydy, ei.

On kurjaa, kun on alkamassa se aika vuodesta, jolloin erityisesti muutamat kasveistani aloittavat lehtien karistelun ja hengissä sinnittelyn (ainakin ulkonäkönsä perusteella). Eipä sille kuitenkaan taida mitään voida: lohdullista on sentään se, että nykyinen asuntoni on ehdottomasti tähän astisista paras kasvien kannalta. Tuo on ihan loistava sattuma, mutta saattaa ehkä jatkossa vaikuttaa asunnonvalintakriteereihini; olenkohan ihan höyrähtänyt?! :)

Avoimuus ja rehellisyys

Olen usein pohtinut avoimuutta ja rehellisyyttä ja sitä, mitä ne käytännössä ovat. Nämähän ovat selkeästi positiivisiksi luokiteltuja ominaisuuksia, joita moni arvostaa. Mitä ne sitten käytännössä ovat?

Avoimuus on kai sitä, että avaa itsensä sopivassa määrin toiselle ihmiselle, sanoo olennaiset asiat sen sijaan, että panttaisi niitä sisällään. Kaikkea ei siis tarvitse sanoa (koska onhan jokaisella rajansa ja niin pitääkin olla), mutta kunhan tuo itseään aidosti ja rehellisesti esille sellaisenaan kuin on.

Rehellisyys on sitä, että voi seisoa sanojensa takana ja perustella väitteensä. Väitteiden ei tarvitse olla totta "oikeassa elämässä", kunhan ne tosiaan pystyy perustelemaan ja myöhemmin erehdyksensä myöntämään. Tärkeintä on se, että asia on sanottu vilpittömällä mielellä.

Olen kuitenkin törmännyt siihenkin, että selvää ilkeyttä on yritetty selittää sillä, että "olin vain rehellinen". Väitteille ei välttämättä saa perusteluja ja jos saakin, ne jotenkin ontuvat ja niistä ei pysty keskustelemaan. Kyseessä on siis voinut olla pelkkää syyttelyä, ehkä loukkaantunutta kostoa jostain aiemmasta tai selvää väärinkäsitystä, jonka todenperäisyyttä ei ehkä haluta selvittää. Mielestäni rehellisyydellä on positiivinen pohjavire, jolloin siihen ei ilkeyttä mahdu. Ei ole negatiivista, pahaatarkoittavaa rehellisyyttä. Vai onko?

Jos sanoo, että "paitasi on ruma", se on rehellisyyttä, jos voi sanoa perustelut sille: "en pidä sen väristä" tai "sen väri ei sovi yhteen ihosi kanssa". "Paitasi on ruma" voi olla toki rehellistä silloinkin, kun sillä halutaan loukata toista, mutta siinä on selkeästi ihan muut motiivit päällimmäisenä, jolloin se on mielestäni ilkeyttä. Vai onko joku kuullut sellaista perustelua, että "haluan olla sinulle ilkeä"?

Rehellisyys on siis mielestäni asioiden toteamista sellaisenaan kuin henkilö itse sen kokee, tarkoituksenaan olla hyökkäämättä toista ihmistä vastaan. Rehellisyys ei ole sekalaisten asioiden töksäyttelyä suustaan, kuten olen huomannut joskus joidenkin ihmisten ajattelevan. Silti on ihmisiä, jotka kokevat suorat tokaisut tosi loukkaavina. Ainahan toisen motiivia ei heti näe, että onko kyseessä rehellisyys vai loukkaus, mutta vastaanottajallakin on iso vastuu siinä, miten hän asiat omassa päässään käsittelee.

Minä olen saanut viime aikoina rehellistä kommenttia ystävältä. Se kirpaisi, mutta olen kiitollinen: hänhän sanoi vain sen, mitä hän näkee ja kokee, eikä siinä ole mitään väärää. Olisin voinut loukkaantua, mutta miksi loukkaantuisin ystävälle, joka ilmaisee huolensa, välittää ja haluaa auttaa? Minä olen kiitollinen, vaikka sattuukin, koska hänen sanomansa pitää ison totuuden siemenen sisällään. Ei sitä voi kieltää.

Varoittavia merkkejä

Nyt seuraa blogini linjasta poikkeavaa kirjoitusta. Olen listannut tähän varoittavia merkkejä, joita toisesta ihmisestä voi nähdä: sellaisia henkisen väkivallan piirteitä, jotka nähdessään kannattaa juosta karkuun varsinkin, jos kyseessä on parisuhteessa ilmenevästä käyttäytymisestä.

- alistaminen, manipuloiminen ja ns. "pompottaminen"
- syyllistäminen aiheettomasti (usein syyt voivat olla jopa keksittyjä)
- haukkuminen (aiheeton)
- jatkuva syyttäminen toista sellaisesta toisen ominaisuudesta tai elämään liittyvästä asiasta, jolle toinen ei voi mitään
- ei-toivotunlaisen mielipiteen kertomisen jälkeen seuraava kosto, joka voi olla esimerkiksi ero (tekstiviestillä)
- jatkuvat erouhkailut ja/tai tekstiviestitse lähetetyt jättämisviestit
- henkiset iskut "uhrin" arkoihin kohtiin tai sellaisen yrittäminen
- ilkeily ja inhottavuus; suora tai kirjoitusten kautta
- jatkuvat itsemurhauhkailut
- pyynnöt avustaa itsemurhan toteuttamisessa (ja syyllistäminen siitä, kun apua ei saakaan)
- jatkuva säälin kerjääminen ja surkeuteensa vetoaminen (ja vastuun välttely tämän avulla)
- pahat mielenterveysongelmat ja ehdoton hoitovastaisuus
- empatiakyvyttömyys
- kyvyttömyys/haluttomuus nähdä asioita toisen näkökulmasta
- kyvyttömyys nähdä kokonaistilannetta; takertuminen epäolennaisuuksiin, pikkuasioihin tai kuviteltuihin asioihin/uhkiin
- itsekeskeisyys aivan kuin muita ihmisiä ei olisi olemassakaan (muuten kuin uhkina tai palvelijoina)
- muiden syyttäminen omista ongelmistaan
- oman pahan olon syytäminen toisten niskaan
- uhriksi heittäytyminen, kyvyttömyys/haluttomuus ottaa vastuuta elämästään
- toisen sanojen ja tekojen tarkoitusperien vääristely sekä sanomisten tahallinen väärinymmärtäminen
- avun ja toisten ihmisten näkeminen uhkana
- huono kohtelu toisten ihmisten läsnäollessa

Inhottavinta on se, jos tällainen käytös lisääntyy hiljalleen, jolloin siihen tottuu. Silloin ei ehkä enää muista, missä menee normaalin ja epänormaalin raja, ja oma (mielen)terveyskin voi alkaa horjua. Terveys voi joutua koetukselle niin hiljalleen hiipien, että siihenkin voi tottua. Lopputulos voi olla karmea.

Hämmästytän itseäni..?!

Minusta on hienoa yllättyä positiivisesti itsestään. Minulle kävi eilen niin. Sain eilen tosi inhottavan ja ilkeän viestin juuri ennen erästä keskittymistä ja sinnikkyyttä vaativaa henkistä ponnistusta. Minä, jonka keskittymiskyky on mitä on, kokosin ajatuksiani ja itseäni muutaman minuutin ja puristin hampaani yhteen ja aloitin hommiin. Vaikka siis mieltä kaihersikin ja mietin, että pitäisikö jopa luovuttaa.

Minähän en kuitenkaan luovuta. Hoidin velvollisuuteni tiukasti ja huolellisesti, ja niin pystyin sen jälkeen hengähtämään syvään ja toteamaan, että minä pystyin. Minä pystyin, vaikka vaikeaa olikin. Minä näköjään pystyn, vaikka mieleni heittelisi. Minulla on kyky ja voima keskittyä oleelliseen tunnemyrskyistä huolimatta. Se on onni.

Minusta tuntuu, että minulla on syytä olla tyytyväinen itseeni. Olen aina epäillyt, että olen niitä ihmisiä, jotka hallitsevat hermonsa kiperissäkin tilanteissa, ja olen nyt älynnyt, että sehän on eräänlainen lahja ja vahvuus! Minulla, joka olen ajatellut, että minulla ei ole vahvuuksia! Oho.

(Silti en käsitä, mitä jotkut ihmiset kuvittelevat saavuttavansa inhottavuudellaan ja ilkeydellään.)

Liian paljon taakkaako?

Jos voisin valita, että olisinko halunnut elää tällaisen viikon kuin mitä tämä on tähän mennessä ollut, vastaukseni olisi todennäköisesti "ei". Vaikka erästä asiaa selvitellessäni koinkin hyvin iloisen yllätyksen, niin muuten on ollut raskasta, ja raskaudella tarkoitan nyt sellaista olotilaa, että energiaani valuu kaikenlaisiin askareisiin, mutta sitä ei tule samaa määrää lisää. Koskahan ehtyy?

Minusta on tuntunut, että aika normaaliahan tämä aika on ollut. Välillä on uuvuttavaa ja välillä vähän enemmän uuvuttavaa, mutta normaalia elämäähän se, joten mikäpä tässä ollessa?! Mitään ihmeempäähän ei ole kuitenkaan tapahtunut, vaikka täytyy myöntää, että väsyttää ja olisi kiva tehdä jotain mukavaakin välillä.

Silti olen törmännyt tällä viikolla siihen, että minulle on ihan suoraan hämmästelty, että miten jaksan. Se on kieltämättä pysäyttänyt pohtimaan. Mikä siis on minulle normaalia taakkaa? Onko se oikeasti normaali taakka vai onko se sittenkin jotenkin epänormaalia? Jaksanko minä oikeasti vai kulutanko itseäni liikaa? Täytyykö minun jaksaa näin paljon? Voisinko kenties hieman hellittää, pitää itsestäni parempaa huolta?

Asiaa pohdittuani minusta alkoi tuntua, että kulutan itseäni liikaa. En ole sitä tietenkään "tahallani" tehnyt, vaan olen hoitanut velvollisuuksiani kuvitellen, että kantamani taakka on painoltaan ihan normaali hartioilleni. Ei se ole tainnut sitä olla. Vahvuuteni vuoksi olen sitä jaksanut kuitenkin kanniskella, mutta ehkä en jaksa loputtomiin. En tiedä, mutta en halua ottaa siitä selvää.

Olen lisännyt tällä viikolla nukkumista. Sen lisäksi minulla on muutama suunnitelma itseni auttamiseksi ja hemmottelemiseksi ja oloni parantamiseksi. Niistä, pienistä askelista, on hyvä lähteä liikkelle. On oikeastaan onni, että on ihmisiä, jotka herättelevät huomaamaan millaista taakkaa kantaakaan.

Päätöksentekovaikeuksia ja unikäärmeitä

Tätä viikkoa nyt aamulla pohdiskellessani tajusin, että olen saanut yllättävän paljon aikaiseksi. En ole mitään suuria askelia ottanut sinällään suuntaan tai toiseen, mutta olen saanut otettua pieniä askeleita, hoidettua asioita siten, että suunta on hyvä ja oikea. Tuntuu kivalta. Ei se vauhti, vaan liike ja suunta.

Olen tosin törmännyt nyt siihen, että minun täytyisi tehdä päätöksiä yllättävän moniin asioihin liittyen (esim. terveysasiat ja opiskelu), ja siinä minä en ole hyvä! Joskus harvoin saan tehtyä isohkoja päätöksiä helposti joko siksi, että toinen vaihtoehto on selkeästi tosi hyvä tai tosi huono, tai valinnan seuraukset ovat helposti nähtävissä. Usein kuitenkin päätöksen seuraus on kuin sumussa ja pitäisi vain rohkeasti valita, mitä minä en millään osaa tehdä.

Usein hapuilenkin johonkin suuntaan stressin kieppuessa vatsassani päiväkausia ja teen viime hetkellä jonkinlaisen ahdistuneen pakkopäätöksen. Ehkä keskimäärin päätös on ollut useimmiten kelvollinen tai hyvä, mutta silti en uskalla luottaa päätöksentekokykyyni. No, ehkä saan päätettyä nämäkin kiperät kysymykset, kun paneudun asioihin ajan kanssa. Sen olen kuitenkin huomannut, että tärkeintä on päättää, koska myös valitsematta jättäminen, päättämättömyys on päätös, ja se on yleensä se kaikkein huonoin vaihtoehto. Se on ajautuminen kuolleen kalan lailla vaihtoehtoon, joka yleensä on etukäteen nähtävissä ja jota en ainakaan halua.

Asiasta ihan toiseen: näin toissayönä unta, että olin jossain auton kaltaisessa kulkuneuvossa, jossa pelkäsin käärmeitä. Siinä kulkuneuvossa oli nimittäin useampikin käärme ja tunsin kuinka ne luikertelivat penkkini ja selkäni välistä niin, että pahaa teki! Pelotti ihan tolkuttomasti! En löytänyt netistä mitään selkeää tulkintaa käärmeelle unessa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että saatan ehkä tietää, mikä "käärmeeni" tällä hetkellä on. Ellei se sitten tarkoita jotain ihan muuta, mistä noista tietää ;)

Terveyshuolia

Jos on jotain murehdittavaa, minähän murehdin (on ne sitten omia tai toisten murheita), vaikka olenkin kovasti yrittänyt kitkeä tätä ominaisuutta itsestäni. Liika murehtiminen aiheuttaa vain stressiä ja se taas muita vaivoja, ja niitä minä en enää lisäksi kaipaa. Yllättävissäkin huolissa on ihan riittävästi murehdittavaa.

Minulla on pientä terveyshuolta, ei mitään maata mullistavaa, mutta kun olen aina ollut tosi terve, niin pienetkin asiat pysäyttävät. Olenkin siis kasvattanut tästä pienestäkin asiasta suuren mörön pääni sisälle niin, että suhteellisuudentajuni asian suhteen on täysin kadonnut. Mutta kun olen niin huolissani ja peloissani... Kyllä se niin vain on, että hyvä terveys on ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista, mitä onkaan.

Kai tässä on nyt sitäkin, että olen pitänyt hyvää terveyttä itseni kohdalla oletuksena: olenhan pyrkinyt pitämään itsestäni hyvää huolta! Eihän se kuitenkaan takaa terveyttä, vaan mitä tahansa saattaa tulla vastaan koska tahansa. Sairaudet voivat ja usein ovatkin yllättäviä. Inhottavinta on kuitenkin se, että ne ovat usein myös hallitsemattomia. Toki on vaivoja, joita voi lääkitä tai jotenkin muuten hoitaa helposti pois, mutta monet vaivat ovat arvaamattomampia: vaikka tekisi kuinka parhaansa tilanteen korjaamiseksi, niin tie voi kulkea periaatteessa mihin suuntaan tahansa. Inhottavaa on olla sivustaseuraaja silloin, kun kyse on omasta terveydestä ja omasta elämästä. (Tästä vuodatuksesta huolimatta oma ongelmani on pieni.)

Eräs tuttuni on kuitenkin varsin vakavasti sairas, ja kyse on sairaudesta, joka voi johtaa mihin tahansa: osittaiseen paranemiseen, tilanteen pysymiseen ennallaan tai jopa kuolemaan. Hän ei ole edes mitenkään erityisen kiinnostunut kohtaamaan sairauttaan ja paneutumaan hoitoon, vaan hän jatkaa suunnilleen samalla linjalla kuin ennenkin. Vaikka en olekaan läheisin mahdollinen ihminen hänelle, niin olen kuitenkin huolissani. Kuinkahan paljon häntä itseään huolestuttaa hänen oma tilanteensa? Vaikea sanoa, kun en tiedä, kuinka paljon hän siihen kiinnittää huomiota. Ehkä on ihmisiä, joita ei terveyshuolet yksinkertaisesti kiinnosta? Tai ehkä hän pelkää niin paljon, että peittää sen hyvin?

Minä olen kuitenkin huolissani hänen terveydestään, vaikka huolestuminen tuntuukin toisen asioihin puuttumiselta tai jonkinlaiselta uteliaisuudelta. Minä vain olen tällainen, välitän liian helposti ja pohdin liikaa.

Olen ollut aina kiinnostunut terveysasioista ja täytyy sanoa, että kiinnostus pitää itsestäni parempaa huolta on nyt kasvanut entisestään. Mikään asia ei ole elämässä itsestäänselvyys.

Huolen täyttämää raskautta

Mieliala sukeltaa syvälle, pää painaa hartioiden välissä kuin kivettyneenä. Ahertaa pitäisi, mutta keskittymiskykykin tuntuu kadonneen. Ei ole hyvä olla.

Mieli on jähmettynyt, synkeä ja iloton, mikä johtuu eräästä eilisestä postista. Se laittoi huolestuneet ajatukseni laukkaamaan synkkiä ratoja pitkin mielikuvitukseni tuodessa kurjan harmaaseen lisää mustia sävyjä - miksi asioista näkee useimmiten lähinnä negatiiviset puolet ja kauhukuvat? (Ehkä siksi, kun tässä asiassa ei ole mitään positiivista puolta.)

Päätäkin särkee ehkä jo kolmatta päivää (en jaksa edes miettiä, koska sekin alkoi). Hartiat tuntuvat kivettyneiltä ja niistä sinkoilee kipuja ensin niskaan, jossa ne jumiutuvat puristavaksi möykyksi, josta säkenöi kipuharsoja päähän. Kaikki näyttää ja tuntuu etäiseltä ja vain kivun harso sirittää silmissäni. Mikään ei kiinnosta ja mitään ei kiinnostaisi jaksaa.

Onpa synkeää vuodatusta. On käsittämätöntä, miten päänsärky saakin kaiken näyttämään tosi ankealta ja ikävältä ja vie kaiken lisäksi voimat. Siihen kun yhdistää ei-niin-ilahduttavia uutisia, niin olisin ihan täysin valmis viettämään loppuviikon jossain piilossa, turvassa. Ehkä päänsärkykin hellittäisi, jos ei yrittäisi olla enempää kuin mitä jaksaa.

Tämä olo yhdistettynä pakolliseen ahertamiseen on kyllä arkea pahimmillaan.