Itsetunnosta ja negatiivisesta palautteesta

Minulla on paha mieli, koska sain harrastukseeni liittyen huonoa palautetta. Keskinkertaisuuden illuusioni on ainakin hetkeksi romutettu. Nyt voin vain kasata harmin ja suuttumuksen rippeeni ja muistella, miksi alunperin aloin harrastaa ja keskittyä siihen. Eihän toisen sanomisella loppujen lopuksi ole väliä, koska mistään vakavista asioista ei ole kyse. Kyse on "vain" harrastuksesta ja eivätköhän rahani kelpaa jatkossakin.

Täytyy sanoa, että itsetuntoaan ei saisi pönkittää liiaksi yhdellä asialla, vaan se pitäisi rakentaa useamman paalun varaan. Minulta noita paaluja puuttuu, joten lähdin rakentamaan niitä harrastuksen kautta, koska ajattelin sen olevan helpointa - en siis missään vaiheessa ole kuvitellutkaan olevani mitenkään keskinkertaista kummempi, mutta perustelematon negatiivinen palaute ja huomiotta jättäminen jättivät kyllä haavat. Auts.

Mistähän sitä itsetuntoa lähtisi rakentamaan? Ihmissuhteista ei voi, töistä ei todellakaan voi... Kai sen pitäisi vain rakentua itsestään, ihan itse rakentaen, sisältään. Kai se on vain asia, joka joko on tai ei ole. Pitää uskoa itseensä, on siihen syytä tai ei. Pää pystyyn ja eteenpäin, vaikka laput silmillä.

Sain joskus opiskellessani erästä alaa sellaista palautetta, että minun kannattaisi vaihtaa alaa. Näin jälkeenpäin ajatellen tuollainen palaute nuorelle ihmiselle on ihan käsittämättömän törkeä! En saanut mitään perusteluja, siis en mitään, ja kyseessä oli kuitenkin asia, joka vaikutti koko elämääni! Olin tosi hämilläni, joten en huomannut vaatia sitä, mitä minun olisi pitänyt vaatia, eli perusteluja. Jäin erittäin yksin oman kelvottomuuteni kanssa ja en puhunut asiasta kenellekään.

Ja saman kelvottomuuteni kanssa olin myös harrastuksessani ja taas vailla perusteluja. "Terve taas, oma huonouteni!" Nyt ei tosin kyse ole suuresta asiasta, vaan ennemminkin pienestä kirpaisusta, mutta tuntuuhan se pahalta silti ja näyttää vieläpä herättävän ikäviä muistoja menneisyydestäni.

Negatiiviseen palautteeseen pitäisi aina liittää kunnon perustelut. Mielestäni toista ei voi jättää yksin kelvottomuutensa kanssa, jos haluaa olla hyvä palautteen antaja/ohjaaja/opettaja/mikä tahansa. Perustelemattomuudesta tulee sellainen olo, että minä henkilönä olen jotenkin huono ja siinä on iso ero siihen, että minulle selitettäisiin, että mitä tarkalleen ottaen teen/olen tehnyt huonosti ja ennen kaikkea, miten voisin kehittyä.

Negatiivisen palautteen pitäisi siis mielestäni olla kirpaiseva ovi kehitykseen, ei vain jotain ikävää sanahelinää, jota heittää toisen persoonaa kohti. Vaikka... onhan sekin myönnettävä, että olen todennäköisesti keskimääräistä herkempi reagoimaan. Silti yritän antaa tunteilleni, tässä tapauksessa suuttumuksen ja loukkaantumisen tunteilleni, oikeutuksen olla olemassa, koska syytäkin on. Siinä, missä ennen tungin tunteeni sisälleni möykyksi, niin nyt annan niiden tulla. Se, miten niitä tunteita jatkossa harrastuksessani ollessani käsittelen, on minulle tosin vielä mysteeri...

Aku Kopakkala: Masennus

Olen lukenut masennuksesta paljon. Silti näyttää siltä, että siitä riittää edelleenkin luettavaa - tuorein lukemani masennuskirja Masennus antoi minulle edelleen uutta tietoa. Kirjan kirjoittaja on Mehiläisen johtava psykologi.

Kirja on tarkoitettu masentuneille ja heidän läheisilleen kannustavaksi ja rohkaisevaksi tietopaketiksi. Kirjan sävy on vahvasti positiivisen kannustava ja melko tiiviissä paketissa monenlaista tietoa antava. Painopiste näyttäisi olevan asioissa ja keinoissa, joita masentunut itse voi käyttää oman toipumisensa tukena, kirja sisältää mm. erilaisia harjoituksia.

Kirjassa käsitellään mm. masennuksen fysiologista perustaa, masennuksen ilmenemistä, erilaisia masennuksia, stressin ja sosiaalisen hierarkian yhteyttä masennukseen, lääkitystä, hoitoja ja parannuskeinoja. Minulle suurimpana yllätyksenä oli erilaisten vitamiinien ja ravintolisien tutkittujen vaikutuksien esitteleminen masennukseen liittyen. Mäkikuismaa esiteltiin vaihtoehtona siinä kun taas lääkitystä ei mielellään suositeltu lievään ja keskivaikeaan masennukseen. Tänä medikalisoituneena aikana tämä on hämmentävää (ja todella toivottavaa) luettavaa!

Kirjassa käydään läpi myös rentoutumis- ja muita harjoituksia ja liikunnan ja sosiaalisen elämän hyvää tekeviä vaikutuksia. Siinä myös kannustetaan läheisiä välittämään masentuneista läheisistään, mutta myös pitämään huolta itsestään.

Kirjan takakannessa sanotaan: " Toivottomaltakin tuntuvasta masennuksesta pystyy nousemaan!". Lause kuvaa hyvin kirjan toivoa herättävää sävyä, joka voi toisaalta jotakuta tosi masentunutta ärsyttääkin, sellaista, jolle sängystä nouseminenkin on kova ponnistus. Lievemmin masentuneet saavat varmasti kirjasta ainakin jotain irti - toivottavasti ainakin toivoa paremmasta.

Minä sain kirjasta vinkkejä vitamiinien ja ravintolisien käytön kokeilemiseen ja rentoutusharjoituksiin. Lisäksi se auttoi minua ymmärtämään masennusta laajemmin, aina aivokemiasta lähtien. Hätkähdin myös alhaisen sosiaalisen statuksen vaikutusta masennuksen yleisyyteen, vaikka tarkemmin ajateltuna yhteys on looginen.

Jos kaipaa lisää tietoa masennuksesta, tämä kirja kannattaa lukea!

Häivähdys vapaudesta

Olen viime viikkoina saanut muutaman pilkahduksen vapauden tunteesta, eli olen onnistunut olemaan läsnä juuri silloisessa hetkessä onnellisena, vailla (menneisyyden ja tulevaisuuden) murheiden kahleita. Se on tuntunut tosi hyvältä!

Näin eräänä yönä myös huikaisevaa unta: olin unessa täysin vapaa ja rohkea. Menin juuri siihen työpaikkaan kuin halusinkin, kun edellinen ei miellyttänyt, ja tein muutenkin niitä asioita, joita halusin. Uni oli varsin realistinen, eli samoin voisin toimia oikeassakin elämässä, mutta erilaiset pelot pitävät minua paikallaan. Oli kuitenkin mahtava saada "kokemus", joka oli toista. Se oli kuin eräänlainen todiste siitä, että siihen, vapaampaan suuntaan voisi kulkea, vaikka ehkä ihan yhtä huoleton suunnittelemattomuus ja vapaus ei kenties onnistuisikaan.

Seuraavana yönä näin unta, että minulle tapahtui kauheita. Uni ei ollut kuitenkaan painajainen, vaan vahva selviytymistarina pahan tapauksen jälkeen. Minä olin vahva, osasin hakea apua ja pystyin aloittamaan toipumiseni. Elämä ei tuntunut vaikealta.

Nämä unet tuntuvat minusta ihan siltä kuin olisin jotenkin vahvistunut, vaikka se voi olla kuvitelmaakin. Tuo häivähdys vapaudesta on mietityttänyt minua kovasti. Toisaalta tunnen, että minä voisin tehdä rohkeampia valintoja ja heittäytyä enemmän elämän vietäväksi nykyisen turvallisen linjan sijaan. Voisin saada enemmän kokemuksia, oivalluksia, osaamista ja mielihyvääkin. Miksi olen kuitenkin täysin jumissa ihan toisenlaisessa tilanteessa?

Minä pelkään menettäväni niitä hyviä asioita, joita olen tähän asti saavuttanut. Näin on, vaikka se kuulostaakin hullulta: minä siis pidän kiinni kynsin ja hampain nykyisistä asioista, mikä estää uusia asioita tulemasta elämääni. Nykyinen, kurjuuskin, on turvallista, uusi voi sisältää sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Pelkään putoavani elämän rattailta, joutuvani sillan alle asumaan ja orjatöihin, jos olen rohkea.

Kai muutosta varten pitää olla jotenkin vahva ja kokea seisovansa omilla, vahvoilla jaloillaan. Jos kokee vain sinnittelevänsä, uutta ei enää mahdu tulemaan saati, että sitä pystyisi käsittelemään. Uneni ovat muuttuneet "vahvemmiksi", ehkä se kertoo kuitenkin jo jotain. Ainakin ne antavat toivoa.

Juhani Mattila: Uupunut nainen

Luin kirjan Uupunut nainen suorastaan ahmimalla läpi - se nimittäin todellakin kosketti minua. Kirjan on kirjoittanut psykiatri ja psykoanalyytikko Juhani Mattila, ja kirjan kautta pääseekin näkemään terapiaprosessin terapeutin silmin, hänen ajatustensa ja pohdintojensa kautta. Se on hyvin mielenkiintoista.

Kirjassa psykiatri saa potilaakseen naisen, joka kärsii lamaannuttavasta uupumuksesta. Ulkoisesti elämä on hallinnassa, mutta sisäisesti nainen on uupunut ja lamaantunut - mikään ei tunnu miltään. Terapeutilla on vaikeuksia saada naisen suojamuuria aukeamaan, jolloin hän turvautuu uusiin keinoihin ja terapiassa käsittelyyn otetaan erityisesti nykyhetki. Tarkoituksena on mm. herättää terapian avulla henkiin naisen kuoletetut tunteet ja auttaa uupunutta ilmaisemaan itseään.

Kirjan avulla pääsee kurkistamaan terapiaprosessin sisälle, mikä on hyvin mielenkiintoista. Minua kirja kosketti erityisesti siksi, kun kirjan uupuneella on osittain samanlaisia ongelmia kuin minulla - on siis mielenkiintoista lukea, miten niitä terapian avulla käsitellään. Oikeastaan sainkin kirjasta ymmärrystä ja apua omaan tilanteeseeni, vaikka tiedänkin varsinaisen työn tiettyjen asioiden suhteen olevan vasta alussa, mutta parempi sekin kuin oivaltamattomuus. Toisaalta voisi ajatella, että kirja on masentava, koska siitä näkee, miten kauan erilaisten mielen ongelmien käsittely terapian avulla kestää! Ei ole nopeita ratkaisuja, vaan hidasta kehittymistä pois opituista tavoista.

Suosittelen kirjaa erityisesti uupuneille ja terapiasta kiinnostuneille sekä itsensä ilmaisun ja tunteidensa kanssa lukossa oleville.

Juhlavaatteita... vai arkivaatteita? - viikko 45

Minulla on olemattoman vähän juhlavaatteita. Olisiko jokin mekko ja sitten pari sellaista hametta, joita voisi kuvitella pitävänsä juhlissa juhlavan paidan kanssa (yhtä lailla ne käyvät arkihameiksi). Toisaalta en ole kyllä moneen vuoteen käynyt juhlissa jotain satunnaisia pikkujouluja lukuunottamatta, joten en välitä asiasta. Ostan juhlavaatteen, jos joskus menen juhliin, eli tuskinpa lähiaikoina. Surenko juhlatonta elämääni? No, enpä oikeastaan. Tärkeämpää on/olisi kiva arki ja mukavat tekemiset.

Kaapissani on pyörinyt jo vuosia käyttämättömänä ollut kaksiosainen jonkinlainen juhla-asu. Tai oikeastaan se taitaisi sopia parhaiten baari-iltaan. On jotenkin surullista, että sille ei ole käyttöä ja tuskin minä sille käyttöä löydänkään, kun se on väärän värinen minulle ja muutenkin sellainen, jota en tarvitse. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen päättänyt laittaa sen tämän viikon romuprojektipoistokseni, kirpparille siis.

Joskus olisi kyllä mukava laittautua oikein nätiksi, siis sellaisella itselleni sopivalla tavalla. Jollain tavalla ammentaa kivasta ulkoasusta itsetuntoa askareisiin. Minusta tuntuu mukavalta nyt se, että jaksan taas panostaa itseeni, ulkoasuuni. Pieni panostaminen piristää, mutta ei silti vie paljon aikaa. Silti se panostus ja aika tuntuivat vielä muutama viikko sitten liian paljolta. Se on hämmentävää. Elämää ei saisi päästää tilaan, jossa voimat eivät riitä edes tällaisiin pieniin asioihin. Ei saa!

Tiettömän taipaleen takana

Torstai on hyvä päivä, koska silloin tulee TV2:sta Tiettömän taipaleen takana, TV-ohjelmista tämän hetken ehdoton suosikkini. Työssäkäyvälle tallentava digiboksi on välttämättömyys, jos ohjelman haluaa nähdä, koska se tulee aikaisin iltapäivällä.

Tämä norjalainen dokumenttisarja kertoo ihmisistä, jotka ovat toteuttaneet unelmansa ja muuttaneet "tiettömän taipaleen taakse", kauas lähimmistä naapureista, suorastaan hankalan matkan päähän. Sarjassa on eläkeläisiä, pariskuntia ja perheitä kertomassa ratkaisustaan hymyssä suin. Jotkut ovat voineet vasta eläkeiässä toteuttaa haaveensa, mutta toiset ovat tehneet rohkean ratkaisun ja hypänneet pois oravanpyörästä ja alkaneet toteuttaa unelmaansa jo nuorempana. Jotkut vain yksinkertaisesti jatkavat vanhempiensa elinkeinoa.

Näyttäisi siltä, että Norjassa voi jotenkin elää syrjässäkin. Monilla on eläimiä, erityisesti lampaita. Monet eläimiä pitävät tarjoavat tilaansa myös matkailukohteena ja olen jopa käynyt tutustumassa näiden paikkojen nettisivuihin. Yritteliäisyys ja innostuneisuus on käsin kosketeltavaa, vaikka todennäköisesti aika monella onkin taloudellisesti tiukkaa.

Joukossa on myös pariskuntia, joiden toinen osapuoli käy töissä tilan ulkopuolella, kalastajia, taiteilijoita ja muuten vain hieman erakkoluonteisia yksineläjiä. Sitä kuitenkin ihmettelen, että mistä ihmeestä nämä ihmiset ovat saaneet rahaa tilojen hankkimiseen, olkoonkin, että joillekin ne ovat tulleet perintönä? Lisäksihän vanhojen rakennusten ylläpitäminen vaatii paljon työtä ja rahaakin

Ilahduttavaa on huomata se, miten perheiden lapset saavat kasvaa upeissa ja luonnonläheisissä ympyröissä, mutta kuitenkin siten, että heillä on myös sosiaalisia kontakteja, kavereitakin. Syrjäinen sijainti ei tarkoita siis välttämättä eristyneisyyttä, vaan kontakteja on, jos niitä haluaa pitää yllä. Nämä lapset myös näyttävät nauttivan ympäröivästä luonnosta ja eläimistä suunnattomasti.

Ohjelmissa esitetyt asuinpaikat ovat lähes poikkeuksetta huikaisevien maisemien keskellä. Jo pelkästään niiden vuoksi ohjelma on katsomisen arvoinen! Minä hykertelen innoissani myös jaksoista, joissa on eläimiä. Poikkeuksetta nimittäin nämä eläimet saavat elää luonnonmukaista ja rauhallista elämää ja ovat silminnähden onnellisia. Eräässäkin jaksossa talven jälkeen laitumelle päässeen lehmän riemu kosketti ja hyvät naurut sain myös koirasta, joka yritti paimentaa kissaa (joka juoksi koiraa pakoon hevosen selkään).

Erityisen merkittävää ohjelmassa on myös sen ihastuttava hyväntahtoisuus. Kuvattavia ihmisiä lähestytään ja kohdellaan kunnioittavasti ja ihmiset esitetään kaikin puolin hyvässä hengessä - minkäänlaista ilkeyttä ei ole havaittavissa. Ohjelmasta jää hyvä mieli, mikä ei nykyään ole todellakaan enää itsestäänselvää.

Miksi ohjelma innostaa minua niin kovin? Maisemat, eläimet, ihmiset ja hyväntahtoisuus - siinä on jo paljon. Lisäksi minäkin voisin muuttaa tiettömän taipaleen taakse upeisiin maisemiin ja ottaa lampaita, lehmiä, koiria ja kissoja, jos se jotenkin onnistuisi. Katson siis ohjelmaa ihmisistä, jotka ovat toteuttaneet sen, mitä minä en (vielä) uskalla.

Kohta se taas alkaa!

Toteutuneita toiveita

Ainaisen valituksen sijaan minun on näin välillä todettava, että hyviäkin asioita tapahtuu! Voisi kai sanoa, että pitää varoa, mitä toivoo, kun ne toiveet voivat joskus toteutuakin :)

Pieni ilonaihe oli jo täällä mainitsemani hameen löytäminen. Suurempi ilo on ollut se, että olen saanut kaipaamani hengähdystauon. Toivoin sitä pitkään ja vasta nyt olen ymmärtänyt, että toiveenihan toteutui! Ja tauko on kaiken lisäksi tehnyt minulle tosi hyvää.

Kolmas toteutunut toiveeni liittyy harrastukseeni. Olen jo pitkään toivonut erästä asiaa ja nyt se oikeastaan toteutui, melkein huomaamattani! Asiat vain kulkivat oikeaan suuntaan, taas kerran jotenkin luonnollisesti ja väkisin vääntämättä, ja huomasin tehneeni oikeita valintoja. Nyt voin olla tyytyväinen :)

Kyllä minulla on asioita, joita tiedän palavasti haluavani, mutta en yleensä osaa ottaa ensimmäistä askelta tavoitteitani kohti. Jumiudun paikalleni jotenkin hädissäni ja ahdistuneena, suuntaviivat kadottaneena. Mitä kauemmin jumitan ikävässä tilanteessa, sitä huonompi olo minulle tulee.

Olen edelleen tosi jumissa, mutta on upeaa nähdä, että olen onnistunut edes joissain itselleni tärkeissä asioissa! Suurin möykky on tosin vielä edessä, en nimittäin tiedä yhtään, miten alkaisin sietää työelämää paremmin saati että mitä minä ylipäätään voisin loppuelämäni töiden suhteen tehdä... mutta nyt toistaiseksi iloitsen näistä pienistäsuurista askelista!

Muutoksen tarvetta - viikko 44

Aika + tarve jonkinlaiseen muutokseen on paha yhdistelmä. Ihan vain "ohikulkiessani" tein taas kierroksen kirppariparatiisissa ja mukaani tarttui kolme vaatetta, kaikki sellaisia, joilla koen etsiväni uutta tyyliä (tai jotain).

Onko kyseessä siis se, että olen muuttunut ja haluan heijastaa sen ulkoiseen olemukseeni vai haluanko niin palavasti muutosta, että koen pakkoa toteuttaa sen edes jollain tasolla? Niin tai näin, on mukavampaa löytää vaatteita, jotka koen juuri nyt omikseni. Vaatteita, jotka tuovat väriä (ja sitä kautta pirteyttä) elämääni ja jotka sopivat juuri minulle. Näin ainakin kuvittelen.

Hämmästelen sitä, että löysin nyt viimein jo vuosia etsimäni arkihameen. Se vain löytyi, roikkui hengarissa ilman että edes sitä enää etsin. Vaivattomasti. Nyt kun asiaa ajattelen, niin useinhan asiat elämässä tulevat vastaan loppujen lopuksi aika vaivattomasti, kunhan ensin laittaa rattaat pyörimään (tässä tapauksessa kun viimein sain itseni kauppoihin siten, että minulla oli aikaa ja nautinkin kiertelystä (yleensä inhoan kaupoissa kiertelyä)). Pahinta on se vaihe, kun ei pääse edes liikkeelle.

Minusta tuntuu, että yritän (elämän)muutosta liian väkisin. Sen pitäisi tulla vaivattomasti, jotenkin luonnollisesti sen seurauksena, että teen oikeita asioita. Liiasta pinnistämisestä ei saa muuta kuin päänsärkyä, väsymystä ja ärtymystä, se on ainakin nähty ja koettu.

Poistan tällä viikolla lähinnä toppeja ja aluspaitoja (4), joita minulla on hämmästyttävän korkeat pinot. Niiden lisäksi heitän pois yhdet kuminauhoista ikääntyneet sukat.

Pakottaminen

Minusta tuntuu, että olen jo tosi pitkään pakottanut itseni tekemään yhtä ja toista, velvollisuuksia. Ehkä kuukausia, vuosia. Arki taitaa pitää sisällään normaalisikin ikäviä askareita, joihin itsensä joutuu pakottamaan, mutta minulla noita tekemisiä on tuntunut olevan jo väsyttävän paljon.

Velvollisuudentuntoisena suorittajana minä olen hyvä pakottamaan itseni tekemään velvollisuuteni kysymättä itseltäni mitään. Minä teen sen minkä lupaan, töissä ja vapaa-ajalla riippumatta siitä, koenko tekemiseni mielekkääksi vai en. Teen, vaikka hampaat irvessä.

Miltähän tuntuisi, jos niin moni askare ei vaatisi itseni pakottamista? Että minä ryntäisin innostuneena tekemään velvollisuuteni? (Innostuneena?!)

Olen väsynyt pakottamaan itseni tekemään ikävää työtä, siivoamaan, käymään kaupassa ruuhka-aikaan, hoitamaan asioita. Haluaisin tehdä välillä jotain aidosti innostavaakin, minua kiinnostavaa! Sellaista, jossa voisin loistaa (itselleni)!

Ei kai saa kuitenkaan vaatia. Arki on arkea ja on paljon vaadittu, jos siinä olisi enemmän mielekkäitä palikoita silloin, kun se on kuitenkin turvallista ja jollain tavalla perushyvää.

Olen vain niin väsynyt ainaiseen pakottamiseen. Myös mieleni kapinoi sitä vastaan, en saa pakotettua itseäni juuri nyt moniinkaan askareisiin, vaan minun on odotettava oikeaa hetkeä, sitä aikaa, jolloin mieleni ei kapinoi minua ja velvollisuuksiani vastaan.

Tämä väsyminen itsensä pakottamiseen on kehittynyt pitkän ajan kuluessa. Joskus pohdin, että kauanko itseään jaksaa pakottaa. En edelleenkään tiedä vastausta, mutta tämän hetkinen vastarinta kielii kyllä siitä, että ei itseään vastaan voi loputtomiin taistella.

Silti minun olisi taas pian pystyttävä pakottamaan itseäni yhteen ja toiseen tekemiseen, arkeen. Saa nähdä, miten se onnistuu, sujuvaa arkea ajatellen sen olisi pakko muuttua taas jollain tapaa luontevaksi.

Kirjaostoksia ja DVD-poistoja - viikko 43

Olen viettänyt viime päivät hiljaiseloa, kun on ollut muuta askaretta kuin koneen ääressä istuminen. Siispä viime viikon romuprojektikirjoitus on nyt paaaaljon myöhässä. Siispä lyhyesti tällä kertaa.

Satuin vihdoin, ilmeisestikin aika hitaana, tajuamaan, miten helppoa kirjojen tilaaminen netistä onkaan. Tilasin siis kerralla peräti kolme kirjaa, harkiten ja huolella toki. Minulla on hyvin vähän varsinaista kirjahyllytilaa, joten mahdollisuutta suureen kirjastoon ei ole. Niinpä nyt onkin hyvä myös karsia kirjahyllyni sisältöä.

Varsinaisia kirjapoistoja en raaskinut tällä kertaa tehdä kuin yhden, mutta muut romuprojektipoistot (kirjoista ja viikottainen kiintiö) löytyivät onneksi helposti DVD:istäni. En halua juurikaan säilöä elokuvia, koska on epätodennäköistä, että katsoisin jonkin (hyvänkään) elokuvan toista kertaa. Olen ennemmin kirjaihmisiä, eli luen mieluummin kirjoja kuin katson elokuvia, joten ostankin ennemmin kirjoja kuin elokuvia. Yhden kirjan lisäksi poistan siis 4 DVD:tä.

Huvittavaa on se, että yksi DVD:stäni ei edes toimi ja silti olen säilyttänyt sitä. Kaksi DVD:täni ovat jotain ilmaisjakeluna saatuja ja yksi on ihan oikea elokuva. Oli taas vaikea valita poistoja, kun luopumisen tuska kävi suureksi. No, toivottavasti ensi kerralla tuntuu taas helpommalta.

Rääkyvä kakara

Sisäisestä lapsesta tulee aina mieleen (ainakin itselleni) pelkästään positiivisia mielikuvia. Jäin miettimään tätä asiaa lukiessani edellisen kirjoitukseni kommentteja. "Sisäisen lapsen leikittäminen" kuulostaa oikein mukavalta, leikkiä, joo tänne ja heti! :)

Minun sisäinen lapseni ei ole tällä hetkellä mikään kiltti ja hymyilevä. Ei todellakaan. Minusta tuntuu, että se ennemminkin makaa punaisena keskellä lattiaa ja huutaa niin kovaa kuin ääntä lähtee ja vaatii. Se haluaa huomiota, kehuja, kannustusta, lempeyttä, hellyyttä, rakkautta, tukea ja rohkaisua. Ja ennen kaikkea kaikkea tätä itselleen ja paljon. Se vaatii asioita, joista se kokee jääneensä pitkään paitsi (siis kokee, asia ei välttämättä ole ihan niinkään, että olisin jäänyt täysin vaille noita luettelemiani asioita, tosin ehkä hieman kuitenkin.).

Minun sisäisellä lapsellani on siis tosi vaativa vaihe, jota minun pitää nyt osata aikuismaisesti jotenkin rauhoitella: "ei ole hätää." Minusta tuntuu kuitenkin hyvältä, että sisälläni tapahtuu, tunnistan tarpeitani ja että jotain pyrkii uloskin. Ehkä sisäiset lukkoni tästä hieman aukeavat, hiljalleen, mutta varmasti. Liike on aina parempi kuin ahdistava, lukkiutunut pysähtyneisyys.

Mitä minulle kuuluu?

En tiedä. Järki sanoo, että asiat ovat hyvin, minulla ei ole mitään hätää. Sisälläni kuitenkin myllertää ja horjuu, minua pelottaa, hävettää ja tunnen syyllisyyttä. Välillä olen vahva, mutta välillä minua itkettää ja haluan mennä piiloon pahaa maailmaa.

Yritän aina kontrolloida itseäni ja elämääni, vaikka järjelläni tiedänkin, että kaikkea ei voi kontrolloida. Nyt kun olen vihdoin hiljalleen hyväksymässä sen, että saan olla väsynyt, olen myös päästänyt hieman irti kontrollistani, vapauttanut itseäni, antanut itseni olla väsynyt, surullinen, iloinen, milloin mitäkin.

Sisältäni on ponnahtanut esiin pieni lapsi, jolla on paha olla. On ollut paha olla kontrolloituna ja pakotettuna arkeen, joka ei miellytä. On ollut paha olla tiukan kuoren alla vailla vapautta ja luovuutta, vailla lupaa olla väsynyt ja vajavainen. Teen tuttavuutta tuon sisäisen lapseni kanssa, jota olen laiminlyönyt.

Olen yllättynyt, mitä kaikkea pääni sisällä pyöriikään, kun ajatuksilleni antaa tilaa! Olen ollut hämmentynyt, iloinen ja surullinen, mutta jotenkin niin tukossa kaiken tunne- ja ajatusmyrskyn kanssa, että en ole saanut mitään kirjoitettuakaan. Vieläkään ei teksti oikein kulje, puhumattakaan ajatuksesta. Mielessäni vain myllertää enkä tiedä, mitä minulle kuuluu. Pitää siis antaa itselleni aikaa, mutta en voi käsittää, paljonko sitä tarvitsen. Kai minä pian taas jaksan? Kai ajatukseni tästä pian selkenevät? Voi kunpa pääsisin pian eroon ainakin syyllisyyden tunteistani!

Sisäinen shoppailija nostaa päätään! - viikko 42

Lisääntynyt aika on suorastaan turmiollista. Ainakin mitä omiin ekologisiin ja ostosvastaisiin periaatteisiini tulee. Ajattelin ihan vain kävellä ja katsella kirppareilla ja ekokaupassa tutkailemassa tavaroita ja vaatteita - siis vain katsella. Kotiini kuitenkin kantautui mukanani neljä vaatetta, yksi kassi ja idätysastia, muut siis käytettyä paitsi tuo idätysastia.

Onnistuin kuitenkin jossakin: jostain syystä kirpputorin pöydät suorastaan notkuivat aivan ihanista hameista, jotka olivat vieläpä omaa kokoani, mutta sain rajoitettua itseäni siten, että en ostanut niitä kaikkia. Ostin vain (?) kolme hametta, joissa uskon olevan ihan riittävästi lähiajoille.

Täytyy kyllä tunnustaa, että sain mielihyvää ostoksistani, ymmärrän nyt jopa niitä, jotka etsivät jatkuvasti mielihyvää uusista romppeista. Kaikki ostokseni olivat kuitenkin erittäin toivottuja ja varmasti käyttöön tulevia (ensimmäinen itusatskikin on jo syöty ja toinen tuloillaan).

Tämän viikon romuprojektipoistojani onkin siis aika monta, mutta onneksi vaatekaapissani on vielä paljon karsimista. Vaatteita vastaan laitan keräykseen neljä paitaani, idätysastiasta ja laukusta poistan kaksi vyötäni, kun en keksinyt keittiöstäni poistettavaa. Lisäksi viikottaiseksi kahdeksi romuprojektipoistoikseni valitsen kaksi pientä huivia. Huh, kieltämättä tulee parempi olo, kun tavaraa ei tule vain sisään, vaan sitä menee poiskin.

Läsnäoloa opettelemassa

Minä olen melkein aina joko raahannut menneisyyttä mielessäni kivirekenä mukanani tai sitten olen murehtinut mahdollisia tulevia murheita ja ongelmia. Olen pitkään tiedostanut, että minun täytyisi opetella läsnäolemista hetkessä - ehkä se voisi olla jopa avain mielenrauhaan ja parempaan oloon.

Olen alkanut lukea kirjaa "Läsnäolon voima" (Eckhart Tolle). Olen lukenut vasta muutaman kymmenen sivua, mutta olen jo nyt hämmästynyt ja ällistynyt: tämä kirjahan auttaa minua! Juuri näitä ajatuksia olen kaivannut!

Lukiessani kirjaa saavutan miellyttävän mielenrauhan. Saan hieman kosketusta siitä, mitä todennäköisesti tuolla kirjan läsnäololla tarkoitetaan, eli olen tyyni, mieleni ei murehdi mennyttä ja tulevaa, vaan on vain juuri tämä hetki ja tila, missä olen. Saan kiinni ajatuksesta, että oikeasti on olemassa vain tämä hetki. Mahtavaa. Kevyttä!

Kirjasta:
--
"Opettele käyttämään aikaa arkiaskareissasi - nimittäkäämme sitä 'kellon ajaksi'. Mutta käytännön asiat hoidettuasi palaa välittömästi tämän hetken tietoisuuteen. Näin et kasaa 'psykologista aikaa', joka merkitsee menneisyyteen samastumista ja jatkuvaa pakonomaista tulevaisuuden suunnittelua."
--

Minulle läsnäoleva hetki on ollut viime aikoina kovin lyhyt tai olematon. Suurimman osan ajasta minä murehdin mennyttä, häpeän jotain joutavaa tai pakonomaisesti suunnittelen "pelastusta" tulevaisuuteen. Toki tulevaisuutta on hyvä suunnitella, mutta ei niin pakonomaisesti kuin minä olen sitä yrittänyt tehdä, vaan antaa nykyhetken luoda otolliset olosuhteet muutokselle.

Kirjasta:
--
"Löydä se "ahdas portti, joka johtaa elämään". Sitä nimitetään läsnä olevaksi hetkeksi. Supista elämäsi tähän hetkeen. Elämäntilanteesi saattaa olla ongelmia täynnä, suurin osa elämäntilanteista on. Mutta yritä ratkaista, onko sinulla tällä hetkellä ongelmia. Ei huomenna tai kymmenen minuutin kuluttua, vaan nyt. Onko sinulla nyt jokin ongelma?

Kun olet täynnä ongelmia, ei ole tilaa minkään uuden astua sisään, ei ole tilaa ratkaisulle. Aina kun suinkin mahdollista, luo siis tilaa. Suo itsellesi mahdollisuus löytää elämäntilanteeseesi kätkeytyvä elämä."
--

Minusta tuntuu juuri tuolta. Ei ole tilaa, ei aikaa, joten ajatukseni eivät voi saavuttaa, koskettaa mitään uutta. Mikään ei voi siis muuttua, kun sille uudelle ei ole tilaa.

Kirjasta:
--
"'Elämäksi' nimittämääsi voidaan oikeastaan kutsua "elämäntilanteeksesi". Se muodostuu psykologisesta ajasta: menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Tietyt asiat eivät sujuneet menneisyydessäsi haluamallasi tavalla. Vastustat jatkuvasti sitä, mitä menneisyydessä tapahtui ja nyt vastustat sitä, mikä on. Toivo antaa sinulle voimia jatkaa, mutta se suuntaa katseesi tulevaisuuteen ja saa sinut sillä tavoin jatkuvasti kieltämään läsnä olevan hetken. Siinä syy tyytymättömyyteesi."
--

Kirjoittako tuo mies minulle? Tuskin kukaan voi velloa niin paljon menneessä ja tulevassa kuin minä. Tosin luulen, että tyydyttävä elämäntilanne helpottaisi huomattavasti tuota läsnäolevassa olemista. Nyt minun on sitä opeteltava, kun olen ensin oppinut sitä vuosien ajan pakenemaan. Ainakin toistaiseksi ne mielenrauhan hetket, joita olen kirjan myötä onnistunut saavuttamaan, ovat olleet tosi palkitsevia.

Tästä on hyvä jatkaa opettelua.

Kutiseva pipo - viikko 41

Tällä kertaa en ole juuri jaksanut paneutua siihen, mitä romuprojektipoistoja minulla olisi. Olen ollut edelleenkin väsynyt aika omituisella tavalla, vaikka lepo hyvää tekeekin. Tämä on omituista aikaa, ehkä jonain päivänä huomaan tämän olleen jotenkin merkityksellinen.

Löysin kuitenkin varsin helposti pipon ja kaulahuivin, joista voin luopua. Huivejahan minulla on muutenkin liikaa ja pipo oli helppo valita sen vuoksi, kun se kutisee. Siinä taitaa olla materiaalina villaa ja jotain muuta, mutta en kerta kaikkiaan voi sitä pitää - muutaman kerran olen kokeillut ja en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin kutinaa ja raapimista. Ihan hullua.

Olen aina ollut tosi tarkka sen suhteen, mitä materiaalia piponi ovat. Tämä kuitenkin pääsi jotenkin yllättämään, vaikka tiesinkin villan olevan ongelmallinen. No, kyllähän minulla pipoja riittää, joten menköön tämä sitten jollekin toiselle.

--
Hyvänä asiana tällä kertaa mainittakoon tämä ihana talvi! Edelleen on pakkasta ja lumi koristaa maiseman upeasti. Minä nautin. Lisäksi kun saan nyt levätä rauhassa, niin on oikeastaan varsin kiva olla.

Mitä kaipaan

Olen viime aikoina pohtinut, että minkälaisia sisäisiä muutoksia itseeni kaipaisin. Tarkoitan sitä, että minkälaiset olotilat ja tunteet tekisivät minusta onnellisemman ja tasapainoisemman. Ajatuksenani olisi kokeilla muuttaa itsessäni ja ajatusmaailmassani jotain siten, että se joskus heijastuisi elämääni ulkopuolellekin ja kenties jopa muuttaisikin jotain. Siis...

... minä kaipaan:

- luovuutta. Kaipaan tunnetta, että ammennan syvältä itsestäni jotain, josta muotoutuu jotain ihan uutta. Lopputuloksen ei tarvitse olla hieno, vaan jotain ihan itse luomaani, omaa, uutta.

- tunnetta vahvuuksieni hyödyntämisestä. En koe hyödyntäväni omia hyviä puoliani yhtään missään, mikä osittain johtuu siitä, että en niitä oikeastaan edes tiedä tai sitten en tiedä, miten niitä saisi hyödynnettyä jokapäiväisessä arjessa. Kaipaan kuitenkin tunnetta, että tekisin sitä, mitä osaan ja mikä sujuu minulta luontevasti tai että voisin opetella jotain sellaista, mikä olisi minulle luontaista.

- arvostusta. Myönnän, että kaipaan sitä, että minua arvostetaan, on se sitten töissä tai muilla elämän osa-aluella. Minulla on usein olo, että olen nolla, näkymätön, mikä voi suurelta osin olla toki omia sisäisiä kuvitelmianikin, mutta tuosta nollan tunteesta haluan eroon.

- vahvuutta. Minulla on usein voimakkaita sisäisen vahvuuden tunteita, siis sellaisia, että minä olen vahva, pärjäävä ja riittävän älykäs. Sisältäni on vain valtavan pitkä matka ulos ja kun koen pinnallani olevan kovan kuoren, vahvuudestani melkein kaikki kariseekin joko matkalle tai jämähtää kuoreeni. Ulos tulee sitten jotain, jota en aina edes tunnista itsekseni, mikä aiheuttaa voimakkaita ristiriidan tunteita sisälläni. Haluaisin siis pystyä siirtämään sisäisen vahvuuteni ulos sellaisenaan.

- tunteiden ilmaisua. Tämä liittyy edelliseen: minä kaipaan sitä, että osaisin ilmaista itseäni sellaisena kuin olen. Minulle on sanottu, että minulla on vahva kuori, mutta olen sisältä tosi kiva ihminen. Kestää vain pitkän aikaa, ennen kuin minuun tutustuu. Tämä on valitettavan totta ja itsekin kärsin siitä, että ilmaisuni ei virtaa vapaana, vaan törmää kuoreeni, jonka suojakseni olen luonut. Pelkään ihmisten reaktioita, mutta tuosta pelosta pitäisi päästä eroon ja antaa palaa.

- sisäistä tasapainoa eli negatiivisen päänsisäisen dialogin loppumista. Minusta on tullut varsin negatiivinen väsyneessä arjessani. Näen monia asioita ikään kuin negatiivisen verhon läpi. Tiedän, että pirteänä olen positiivinen ja asiat näyttävät kirkkaammilta, jolloin harvemmin ärsyttääkään. Haluaisin saada negatiivisen ja lannistavan mieleni vaikenemaan ja saada jotain rauhallista ja positiivista tilalle.

- rohkeutta. Minä olen utelias ja tykkään kokeilla uusia asioita, kaipaan vaihtelua. Olen myös helposti turvallisuuteen urautuva. Nämä ristiriitaiset puolet taistelevat minussa ja jumiudun helposti paikalleni. Lisäksi kun en tiedä vahvuuksiani, suuntani hukkuu. Kaipaisin itsessäni siis sitä, että ottaisin selkeämpiä suuntia ja vain marssisin eteenpäin röyhkeästi, mutta muita huomioiden. Tässä auttaisivat vahvasti sisäinen tasapaino ja luonteva itseilmaisu.

Aivan kuin väsyttäisi

Perjantai-illan väsymys on aivan normaalia arkea. Sitä on oppinut sietämäänkin ja silloin oikein odottaa, että lauantaina olisi pirteämpi tekemään kaikenlaista mukavaa. Sunnuntai onkin yleensä jo aika normaali päivä vireyden kannalta, kunnes maanantai taas tuo notkahduksen.

Nyt kuitenkin olin sunnuntaina ehkä jopa väsyneempi kuin perjantai-iltana. Silmiäni kirveli kuin olisin suuressakin univajeessa ja en jaksanut tehdä oikein mitään. Olo oli hyvin omituinen siihen nähden, että ainakin tuntimääräisesti nukuin viikonloppuna riittävästi! Jos olisin kuunnellut oloani, en olisi varmaan juurikaan sängyltäni liikahtanut koko viikonloppuna.

Harmittaa hirmuisesti se, että viikonloppu menee ihan harakoille väsymyksen vuoksi. Vaikka kyllä minulla ihan mukavaakin oli, mutta ei vapaiden nautinto ole täyttä, jos koko ajan joutuu sinnittelemään viimeisillä voimillaan. Tämäkin taisi olla ainakin toinen viikonloppu peräkkäin, kun teemana oli väsymys. Onneksi sentään jonkin verran olen jaksanut ulkoilla, koska se on ollut mukavaa, jos sinne ulos asti vain jaksaa raahautua.

Ajattelen talvilomaani. Jos olen näin väsynyt, se menee ihan pieleen. Ehkä ei pitäisi stressata tällaisista asioista, mutta ei siltä voi välttyäkään. Kun elämä on oikeasti siinä vapaa-ajassa, niin siihen kohdistuu odotuksia. Ei liiallisia, mutta jotain vaihtelua olisi oikeasti mukava saada. Väsyneenä köllöttely ei oikein tunnu siltä kuin eläisi.

Tällä viikolla kuitenkin teen jotain asialle: menen avautumaan väsymyksestäni lääkärille. Uskomatonta, miten sekin voi hävettää niin paljon: minusta tuntuu kuin väsymys ei olisi mikään oikea ongelma, vaan pitäisi jaksaa sinnitellä! Mieleni sanoo minulle, että tämä väsymys on vain keksittyä, kyllä se nukkumalla ohi menee, mutta kun ei se näytä menevän.

Mieleni näyttää pitävän vain fyysisiä vaivoja oikeina vaivoina, vaikka ei se niin ole. Oma elämäni tuntuu myös hieman liian helpolta ollakseen väsyttävää, mutta ei kai asioita voi siten objektiivisesti mitata. Kyseessä on kuitenkin oma henkilökohtainen kokemukseni, vaativa mieleni ja omien voimavarojeni rajallisuus. Tunnen itseni heikoksi, mutta kai se sitten niin onkin. Eikä siinä ole mitään väärää, vaikka siltä tuntuukin.

Nämä ovat vaikeita asioita ja tunteeni risteilevätkin häpeän, pelon ja epäuskon välillä. Järkeni yrittää olla julma ja kieltää väsymykseni, mutta tuntemukseni eivät jaksa enää pakottaa itseäni suorittamaan. On selkeästi aika levon, vaikka en sairasloman saamiseen uskokaan. Mitähän sitten saisin? Uskoisin, että en mitään tai korkeintaan myötätuntoa, mutta sittenhän sen näkee. Kunpa ei nyt vain tuntuisi siltä, että menen sinne ruikuttamaan turhasta.

Liian monta uima-asua ja mukia - viikko 40

Minä rakastan uimista, mutta en ole kovin innostunut uima-halleista. Olen myös viluinen, joten uimavesien täytyy olla melko lämpimiä, jotta pystyn menemään veteen. Pääsen siis tosi harvoin uimaan, mikä on tosi harmi. Uiminen on rauhoittavaa, miellyttävää yhteyttä veteen, joka tuo hyvää mieltä ja oloa. Ehkä pitäisi joskus kokeilla käydä uimahallissa, vaikka ei se sama asia ole kuin järvien vedet.

Minulla on uimapuku ja kahdet (varsin peittävät) bikinit. Siis aika monta uima-asua, joista en ole enää vuosiin käyttänyt toisia bikinejäni. Valitsen siis ne tämän viikon romuprojektipoistoikseni. Valinta on helppo sikäli, koska en enää edes pidä bikineistäni. Aika on ajanut niiden ohitse.

Toiseksi poistokseni valitsen myös erittäin helpon kohteen eli lattian kautta roskikseen päätyneen mukin. Se meni hieman rikki ja vaikka sen olisi voinut korjatakin, niin en tällä kertaa kuitenkaan tee niin: minulla on nimittäin tosi monta mukia. On jo aika karsiakin niitä.

Tällaiset poistot ovat helppoja, kun näitä mukeja ja bikineitä on liikaa. Vähemmälläkin pärjää.

Kuvahaaste

Pellon pientareella haastoi minut kuvahaasteeseen, kiitos siitä :) Haaste kuuluu siis seuraavasti:

1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

En olekaan juuri kuviani täällä esitellyt, mutta nyt mielenkiinnosta katsoin, millainen kuva on tuo neljännen kansion neljäs kuva. No, kaipa se on ihan esittelykelpoinen:


Törmäsin kuvan oravaan eräällä kävelylenkilläni viime kesänä. Se ilahdutti maanläheisyydellään ja muodollaan. Sitä pääsi myös kuvaamaan läheltä, kun se ei loikkinut heti karkuun. Nyt kuvaa katsellessani tulee hyvä mieli hyvistä muistoista ja lämpimästä kesästä.

Nyt pitäisi haastaa peräti neljä kanssablogaajaa tähän haasteeseen, mikä on kiperää, kun tämä on kiertänyt jo aika monella. Ovatko Hehkuvainen ja Trina jo osallistuneet tähän? Tuossahan on jo neljä, eikö olekin?

Yöllisiä kiipeilyjä

Kiipesin ylös kiipeilyseinää pitkin viime öisessä unessani. Tajusin ylös lähtiessäni, että minua todennäköisesti pelottaa ylempänä, koska minulla on korkeanpaikankammo ja minulla ei ollut turvavarusteita. Siitä huolimatta lähdin kiipeämään.

Niinpä sitten ylempänä tajusin, miten pitkä matka sekä alas että ylös oli, joten minua alkoi huimata ja pelottaa. Koko kehoani kouraisi kauhea pelko siitä, että entä jos putoan. Heräsin tähän kauheaan tunteeseen ja herätessäni olin edelleen vielä korkealla katselemassa alas ja kehoani värisytti inhottavat tuntemukset. Olipa uni. Siitä irtautuminen vei aikaa.

Suunnilleen samanlaista inhottavuutta tunnen silloin, kun olen valinnut jonkin tien, josta paluuta ei enää ole ja tuleva on epävarma. Unessa pelkäsin putoavani, vaikka tavallaan tiesin, että en putoa, jos en pelkää. Sama voisi päteä myös valintoihin: valitsemani tie johtaa kyllä perille, mutta jos alan pelätä ja etsiä turvapaikkaa jostain matkan varrelta, en pääse perille, mutta en takaisinkaan. Jään siis johonkin välille epäröimään ja pelkäämään.

Näin siis yritän tulkita untani. Muutokset vaativat rohkeutta ja pelko on suuri, vaaniva mörkö, jolle ei saisi antaa valtaa. Rohkeuden ylläpitäminen on vaikeaa, koska mörkö on aina valmiina iskemään.

---

On ollut väsynyt viikko. Harrastukset tuovat iloa, mutta rikkovat vuorokausirytmiäni. Hankala tilanne. En haluaisi kuitenkaan karsia elämästäni iloa tuottavia asioita, jotta jaksaisin työelämää. Se tuntuisi kohtuuttomalta.

Vöitä ja kulkua kohti väljyyttä - viikko 39

Romuprojektini jatkuu edelleen, koska se tuntuu mielekkäältä. Tavaravuoreni pieneneminen tuntuu matkalta jonnekin, vaikka en vielä tiedäkään minne. Keventyneeseen mieleen? Elämään vähemmällä materialla? Eteneminen tuntuu hyvältä, vaikka se ei oikeastaan kotonani mitenkään näykään. Minulla on paljon tavaraa.

Omituista on se, että kun siivosin vaatekaappini nyt vuodenvaihteessa, siellä tuntuu olevan entistä vähemmän tilaa. Tyhjensin hyllyt ja kun laitoin vaatteitani niille takaisin, ne eivät mahtuneetkaan enää. Ei, vaikka sainkin laitettua kierrätykseen jonkin verran vaatteitani. Oikeastaan aika masentavaa :)

Syy on kyllä ihan se, että halusin nyt järjestellä vaatteeni väljemmin, koska kaipaan elämääni muutenkin väljyyttä, tilaa. Tavoitteeni kohtuullistaa/leppoistaa elämääni ulottaa lonkeronsa jo kaappeihinikin - tämä on tavoite, joka on erittäin mieluinen itselleni. Jotain konkreettista ja elämän laatua parantavaa. Hyvä suunta kulkea. Oma.

Valitsin viikon romuprojektipoistoikseni kaksi vanhaa vyötäni. Toivottavasti ne löytävät kierrätyksen kautta uuden kodin, minua ne palvelivat aikansa. En tarvitse niitä enää, minulle jää vielä kovin monta vyötä, ehkä vielä liikaakin.

---

Hyvänä asiana haluan mainita, että viikonloppuni oli rauhallinen ja rentouttava. Pääsin irtautumaan ikävistä ajatuksista ja nautin. Kiitos.

Epäonnistumisen pelko esteenä elämälle

Törmäsin Gurumarkkinointi-blogissa kirjoitukseen liittyen kirjoittamiseen ja epäonnistumiseen. Kirjoittamiseen en nyt ota kantaa, kun kirjailijan ura ei tiettävästi häämötä edessäni, mutta epäonnistumiseen liittyen kirjoitus herätteli minua: lukekaa ihmeessä pätkä tuolta! Myös kommenteista saa ajateltavaa.

Minä pelkään epäonnistumista. Paljon. Olen perfektionisti, jolle en suo epäonnistumista kuin "nätiltä näyttävän määrän". Mutta mutta... onnistuminen taitaa vaatia myös epäonnistumista, yritystä, erehdystä ja reilusti uskallusta. Löytyykö minulta niitä? Ei, koska olen erittäin turvallisuushakuinen, vaikka muuta yritän itselleni toitottaakin. Haluan helppoja ratkaisuja, koska onnistumisen paine on suuri. Mikä sen paineen aiheuttaa? Ihan minä itse. Toki yhteiskunta asettaa paineita siihen, että itsensä elättäminen onnistuisi (mikä ei ole nykyaikana itsestäänselvyys), mutta minulle maineet ja tittelit eivät merkitse oikeastaan mitään. Kunhan olisin suunnilleen onnellinen siinä, mitä teenkin.

Onnistuminen voi vaatia myös ihan älyttömän hyvää tuuria, jota joillakin on, mutta kun on saavuttanut sen ratkaisevan askeleen onnistumisen tiellä tavalla tai toisella, onnistumisia tulee vastaan helposti useampiakin: ne ikään kuin vetävät toisiaan puoleensa. Tämä tuntuu kohtuuttomalta niiden kannalta, joilla onnistumiset vielä odottavat toteutumistaan.

Epäonnistumisia siis pitäisi opetella sietämään, koska ne saattavat olla välttämätön paha matkalla onnistumiseen. Toisaalta on vaikea sietää epäonnistumista, kun ei ole mitään takuuta siitä, että jonain päivänä onnistuisikin. Tämä on ainakin minulle hankalaa, kun samalla pitäisi varmistella tietynlaista tulevaisuuden turvaa, mutta samalla pitäisi olla rohkea ja tehdä asioita sekä välillä epäonnistuakin.

Minulle tulee siis sellainen olo, että jämähdän paikalleni pohtimaan vaihtoehtoja, jolloin en tee mitään. Sekin on toki yksi vaihtoehto, valinta, mutta yleensä varmimmin huono, koska se ei varmasti muuta mitään.

Ristiriitainen mieli(puoli)

Tiedän ihmisiä, jotka tekevät velvollisuutensa suuremmin nurisematta. Menevät epämieluisaankin työhön aamulla, hoitavat hommansa, menevät kotiin ja hoitavat kotiaskareet päälle. Harrastuksissa käydään, jos ehditään, ja lomia on tosiaan lähinnä ne naurettavat muutama hassu viikko vuodessa. Ja he eivät valita, vaikka eivät tyytyväisiä olisikaan.

Kai kyse on tietynlaisesta alistumisesta, hyväksymisestä. "Elämä nyt on tällaista ja sitä eletään" -asenteesta. Tai voisikohan kyse olla myös siitä, että heidän odotuksensa eivät ole alun perinkään olleet kovin korkeat? Tai ehkä heillä jo on ne tärkeimmät elämän palapelin palaset kasassa? En tiedä, mutta kadehdin heitä.

Voi kunpa pystyisin hyväksymään vallitsevan olotilan! Ajattelin, että pystyisin melko normaaliin arkeen, kun suunnittelisin tulevaisuudelle jotain odotettavaa ja aikatavoitteita. Ajattelin, että pystyisin toimimaan kilttinä suoritusoravana, kun vain päättäisin, että kesään asti näin. Mutta ei, miksi minulle on suotu kapinallinen mieli? Olen niiiiiin kovin yrittänyt pakottaa itseni alistumaan arkeen, mutta olen epäonnistunut.

Näyttää siltä, että jos mieleni virkistyy hetkeksi, kaikki se nouseva voima kanavoituu kapinoimaan nykyistä elämäntilannettani vastaan. Se on ihan mielettömän hyödytöntä, koska mielen kapina ei hyödytä mitään, se ei muuta ensimmäistäkään vallitsevaa olosuhdetta, vaan uuvuttaa, masentaa ja ahdistaa minut, puhumattakaan siitä, miten sellainen vie kaiken toivon. Hyödytöntä!

Miksi en voisi vain alistua ja hyväksyä, että arkeni nyt vain koostuu työstä, jota inhoan, ja ihan kivoista harrastuksista? Miksi en voisi vain unohtaa hankalat haaveeni ja hyväksyä, että ne eivät kuulu työssäkäyvän ihmisen haavevalikoimaan? Miksi en voi vain hyväksyä sitä, että töissä käyminen tarkoittaa sitä, että elämää ei juuri ole ja se kuuluu asiaan?

Kauheaa, kun en tiedä, toivonko piristymistä vai sängyn pohjalle kampeavaa uupumusta. Molemmat ovat kamalia olotiloja, sekä väsymys että kapinoivan mielen tuoma pohjaton uupumuksen ja toivottomuuden kaivo. Miten voi olla näin ristiriitaista? Ja ennen kaikkea, mistä tulee se valtava voima, joka vaatii itselleni tärkeiden asioiden toteutumista mahdollisimman pian? Se sekoittaa elämäni, enkä halua sitä. Elämässä ei voi saada kaikkea. Kai?

Kesään asti... se ei voi olla niin vaikeaa. Pitää olla kärsivällinen, nauttia talvesta ja keväästä, tulevista kesälomista... On vaikea repiä motivaatiota tästä kesä-ajatuksesta siksikin, kun ei ole mitään takuita siitä, että keksisin (tai saisin toteutettua) syksyksi jotain muutosta. Tai talveksi. Tai ensi vuodeksi. Voihan olla, että kaikki jatkuu juuri näin vielä vuosia eteenpäin.

Mitä ihmettä siis kaipaan? Kaipaan lisää vapaa-aikaa, jotta voisin toteuttaa tiettyjä haaveitani. Haluaisin kivan kodin rauhalliselta paikalta (ei tarvitsisi olla mitään luksustasoa). Haluaisin myös tehdä työkseni jotain sellaista, jossa voisin olla oma itseni, käyttää vahvuuksiani ja jossa voisin tuntea itseni jollain tavalla merkitykselliseksi. Oleminen osa mukavaa työyhteisöä olisi plussaa.

---

Kaiken tämän valituksen jälkeen haluan kyllä myös sanoa, että olen valtavan kiitollinen niistä ihmissuhteista ja harrastuksistani, joita minulla nyt on!

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Aloitin trilogian kuuntelemisen äänikirjana, mutta ensimmäisen osan puolivälin jälkeen vaihdoin kirjaan. Vaikka kuunteleminen mukavaa olikin, se vei lukemista enemmän aikaa ja vaati enemmän keskittymiskykyä. Itselleni sopii parhaiten rauhallinen hetki ja kirja. Siispä jatkoin lukemista, joka loppujen lopuksi venyi kesälomasta jouluun.

Pidin trilogiasta kovasti ja suosittelen sitä kaikille vähänkin asiasta kiinnostuneille! Kirjassa pääsee seuraamaan Koskelan suvun tarinaa 1800-luvun loppupuolelta aina 1950-luvun alkupuolelle ja siinä sivussa näkee melkoisen siivun myös Suomen historiaa ja kehitystä. Vaikka olen historian tuntini käynyt, niin jotenkin tällainen tarinamuotoinen historian "eläminen" koskettaa ja avartaa ajattelua enemmän - vaikkakin sanotaan, että kirja onkin fiktiivinen eikä sitä sinällään voi pitää historian kuvauksena. Koin kuitenkin itsekin kasvavani kirjan mukana, mikä on tarinalta aina iso saavutus!

Itse näin kirjassa jonkinlaisia elämänoppejakin, vaikka tuskin niitä tarkoituksella on sinne "laitettu". Tai mistäpä sen tietää, ehkä onkin? Joka tapauksessa opin kirjasta ainakin sen, että elämää ei voi liikaa suunnitella ja varmistella, koska sattumallakin on sijansa suunnitelmissa. Kirjan sattumia ovat julmat sodat, jotka vaikuttavat merkittävästi Koskelan suvun tarinaan.

Kirjassa on upeaa myös erilaisten henkilöhahmojen kirjo. Pieni kyläyhteisö sisältää monenlaista porukkaa ja sitä on vain siedettävä, jotenkin on tultava toimeen. Elämä etenee omalla painollaan, työtä tehden ja parempaan pyrkien, mutta kuitenkin inhimillisenä ja epävarmanakin. Ahkeruus, järkevä tulevaisuuden suunnittelu ja omistaan huolta pitäminen näyttävät kuitenkin olevan tie, joka kannattaa. Taitaa nuo samat elementit olla nykyäänkin avain vähintään siedettävään elämään.

Kirjasta voisi oppia myös sen, että ahneus, itsekkyys ja luokkaerojen kasvattaminen eivät kannata. Eriarvoisuus synnyttää aina katkeruutta, joka voi jossain muodossa räjähtää käsiin - mutta jostain syystä erityisesti hyväosaiset omassa yltäkylläisyydessään eivät näe omia seiniään pidemmälle, vaan kuvittelevat kaiken olevan niin kuin pitääkin, aivan kuin heillä olisi suurempi oikeus hyväosaisuuteen kuin jollain toisella fiksulla ja ahkeralla ihmisellä. Toisaalta kirjasta näkee myös laiskuuden ja turmiollisten elämäntapojen vievän elämää pitkin liukasta alamäkeä. Nämä ovat tuttuja elementtejä myös nykyaikana.

Niin paljon on vuosikymmenien aikana muuttunut, osa parempaan ja osa huonompaan suuntaan, mutta tietyt elämän asiat ja arvot taitavat olla ja pysyä. Se olisi hyvä muistaa.

Huivin hurmaa - viikko 38

Minä ilmeisesti rakastan huiveja. Ainakin siitä päätellen, montako niitä on vuosien varrella minulle kertynyt. Aika monta. En viitsinyt laskea, vaikka kieltämättä mieltäni kutkutti moisen pinon yksilöiden määrän selvittäminen. En kuitenkaan laskenut, kun nolotti. Miten ihmisellä voi olla niin monta huivia?

Tämän viikon romuprojektipoistoikseni valitsin siis kaksi huivia. Ei niissä mitään suurta vikaa ole, mutta väri ei ole ihan täysin mieleiseni ja ihan oikeasti haluan karsia määrää. Jokin roti huivien määrässäkin pitää olla! Eihän minulla edes riitä tilakaan moiseen ylläpitoon, kun loppujen lopuksi huivivuorestani aktiivisessa käytössäni on ehkä noin 5-10 huivia. Nolo.

Onhan niitä: arkihuiveja sekä lämpimiä että kesäkeleihin tarkoitettuja, eri värisiä, juhlavampiin tilaisuuksiin tarkoitettuja, pitkiä ja lyhyitä, eri mallisia ja eri materiaaleista (villaa, viskoosia ja silkkiä). Mitä minulta ei löydy, sitä ei varmaankaan tarvita. Näin kuvittelisin.

Minulla on siis jokin ihmeen vahva kiintymyssuhde huiveihin. Kaupassakin huivihylly on se vaikeasti ohitettava, kun siellä on niitä värejä ja pehmeyttä, joita en vain voi vastustaa. Jos ostan vielä tämän? Ihana väri.

Yritän saada jonkin tolkun huivikokoelmaani, joten ehkä sen karsiminen on hyvä ensimmäinen askel. Lisäksi en aio ostaa uusia huiveja lähiaikoina. En. En, vaikka kirpputorilla eurolla tyrkyttäisisivät. (Sen ostamattomuuden kun vielä näkisi...)

Kiirehtimisen hidastaminen

Niinpä niin. Olen erittäin vakaasti sitä mieltä, että minulle ei sovi kiirehtiminen ja hosuminen, mutta silti, jos kontrollini hetkeksikin heltiää, ajaudun välittömästi tekemään asioita kiihdytetyllä tahdilla. Ja eihän siitä hyvä heilu, minulle nimittäin.

Pyhitin eilisen illan itselleni ja hitaudelle. Laitoin puhelimeni äänettömälle, vilkaisin tiskivuorta mielenkiinnottomasti ja siirryin sohvalle hyvän kirjan ja teekupposen kanssa. Välillä vaihdoin kirjaa, katsoin jonkin TV-ohjelman, kävin laittamassa pyykkikoneen päälle, otin naposteltavaa, soitin puhelun ja keitin teetä. Ja taas vain olin ja möllöttelin. Oli aidosti kivaa.

Se, mikä minua taas kerran hämmästytti oli se, miten paljon mielenkiintoisia ajatuksia minulla on, kun ne vain pääsevät esille kaiken arkikuonan ja -inhotuksen alta! Mietin mukavia, suunnittelin tulevaa ja pohdin kirjojen ja TV-ohjelmien nostattamia ajatuksia. Ajankulusta minulla ei ollut mitään tietoa. Oli vapaa olo.

Ymmärsin myös sen, miten olen taas antanut arjen kaventaa ajatteluani ja oloani. En tosin tiedä, miten voisi pysyä eilisen kaltaisissa vapautuneissa tunnelmissa silloin, kun aikaa oikeasti on vähemmän. Ehkä suomalla tuollaisia hitaita iltoja useammin?

Minulle on jotenkin ominaista tietynlainen hitaus, millä tarkoitan sitä, minkälainen tekemisen tahti on minulle luontaista ja mieluista. Hitaus ei välttämättä tarkoita hidasta lopputulosta, vaan sen verran huolellista ja rauhallisen tahtista tekemistä, että yleensä kerrasta tulee hyvä, tasaisesti, harkitusti mutta varmasti. Nykyaikana ei monessakaan asiassa arvosteta sitä, että ottaa asiat rauhallisesti ja hitaasti, koska pitäisi olla tehokas ja erityisesti näyttää siltä! (Nykyäänhän arvostetaan lähinnä sitä, miltä näyttää eikä sitä mitä oikeasti on.)

Kyllähän sen olen jo monta kertaa töissäkin huomannut, että millaista työskentelytahtia arvostetaan, ja se ei ole se, miten itse työni hoidan. Lopputulos toki miellyttää (ja en tosiaan tarkoita tässä hitaalla varsinaisesti hidasta, vaan ennemminkin rauhallista otetta), mutta se matka sinne päätepisteeseen ei. Pitää näyttää tehokkaalta tekijältä koko ajan, vaikka ei mitään tekisikään ja vaikka tekisikin. Ei saa näyttää vääränlaiselta: vääränlainen persoona, siis.

Mitähän minusta tulisi, jos kaikki päiväni voisin viettää samalla, itselleni luontaisella tahdilla, ja tehdä asioita myös samalla meiningillä? Ajatella sitä ajatuksen juoksun ja luovuuden määrää! Hmm.. ehkä voisin tehdäkin niin riippumatta alituiseen vallitsevasta paineesta olla "tehokas"... tai ainakin yrittää soveltaa sitä parhaani mukaan.

Ylirasituksen merkkejä(kö)

Epätasapainotilaani tunnustellessani olen päätymässä jonkinlaisen ylirasituksen "diagnoosiin". Ehdin melkein jo huolestua jostain vakavammasta, kun käveleminenkin muuttui raskaaksi, "kunto huonontui", heikotti, huimasi ja rintaa puristi, mutta kun luin ylikunnon/ylirasituksen oireita, ne täsmäävät tilaani tosi hyvin.

Tämä ihana talvisuus on tuonut minulle runsaasti energiaa, joten olen purkanut sitä ulkoliikunnalla. Olen nauttinut! Olen tuskin malttanut odottaa, että pääsen taas tekemään jotain fyysistä. Jossain vaiheessa paras terä esimerkiksi hiihtämisessä kuitenkin katkesi: siinä kun aiemmin jaksoin hiihtää jonkin mäen ylös, niin seuraavalla kerralla (ja sitä seuraavilla) en sitten enää jaksanutkaan, vaan voimat loppuivat yhtäkkiä. Myös olo liikunnan jälkeen ei enää ollutkaan niin ihana ja vahva kuin yleensä, vaan ennemminkin ääriuupunut ja heikko.

En ole tajunnut, että tällainen liikuntamäärä voisi olla minulle liikaa (kun määrä ei sinällään huikealta kuulosta), mutta ei kai kyse olekaan määrästä sinänsä, vaan määrästä suhteessa omaan peruskuntooni ja palautumiskykyyni. En ole yksinkertaisesti vain levännyt tarpeeksi, jotta olisin palautunut rasituksista.

Ylirasitukseen voi vaikuttaa myös henkiset rasitustekijät, joita minulla on työ, työ ja työ. Olenkin käyttänyt liikuntaa pakokeinona työstä, eli rasittanut itseäni ensin henkisesti töissä ja sitten fyysisesti vapaa-ajalla. Yhteensä se on kai sitten ollut liikaa.

Olen rakastanut liikuntaa, koska se saa minut tuntemaan olevani elossa, oma itseni. Kun koko päivän töissä näyttelee ja antaa elämän valua hukkaan, vapaa-ajalla pakko elämään ja aitoihin tunteisiin jotenkin korostuu: siispä siinä parissa tunnissa pitää saada ja kokea kaikki! Hullua on myös se, että minun ei ole todellakaan tarvinnut pakottaa itseäni liikkeelle, vaan olen mennyt innosta puhkuen, joka kerta.

En ole tietenkään täysin varma, että epätasapainoni johtuu ylirasituksesta, mutta siltä minusta nyt tuntuu ja näyttää. Pitää nyt siis levätä, syödä erityisen hyvin ja levon jälkeen alkaa varovasti rakentaa peruskuntoa matalasykkeisellä liikunnalla (minulla liikunta on nyt tainnut olla liian korkeasykkeistä peruskuntotasooni nähden).

Olen nyt ainakin oppinut taas lisää terveydestä ja liikunnasta:
- Kuuntele kehoasi! Lepää, jos tuntuu siltä.
- Rakenna peruskunto matalasykkeisellä, pitkäkestoisella liikunnalla.
- Liikunnan "sietokyky" on yksilöllistä ja riippuu mm. peruskuntotasosta.
- Paremmalla peruskuntotasolla sietää fyysisiä kuormituksia paremmin.
- Syö riittävästi ja laadukkaasti, erityisesti liikunnan lisääntyessä.
- Ylirasitus voi muodostua hitaasti ajan kuluessa tai nopeastikin, jos liikuntamäärät ja -intensiteetti kasvavat yhtäkkiä.
- Ylirasitus voi olla myös monen rasittavan fyysisen ja psyykkisen tekijän summa.
- Ylirasituksen tyypillisiä oireita ovat mm. voimatasojen laskeminen, uniongelmat, ruokahalumuutokset, palautuminen treenistä kestää pitkään, ärtymys, väsyminen, sydämen tykytykset, koholla oleva lämpö, voimakas hengästyminen rasituksessa.

Jään seuraamaan tilannetta. Toivottavasti omat konstit auttavat.

Epätasapainoinen olo

Minulla on epätasapainoinen olo. Jotain on pielessä, mutta en tiedä mikä. Ei vain ole hyvä olla. Olen liikkunut ahkerasti ja nauttinutkin siitä suunnattomasti, joten sikäli olen terve, mutta jokin mättää...

Olen ihan ihmeen kireä ja mieleni kehittelee pienistäkin asioista suuria ärsytyksen ja murheen aiheita. Kiukuttaa enkä todellakaan halua nähdä varsinkaan työkavereitani, enkä kyllä tuntemattomiakaan ihmisiä. Väsyttää, koska olen öisin katsellut painajaisia. Liikkuessani olen jotenkin voimaton: pystyn liikkumaan niin, että nautinkin siitä, mutta viimeisin terä jotenkin puuttuu. Voimat loppuvat liian aikaisin. Vatsani on ilmapallo, vaikka mielestäni olen syönyt hyvin ja samoin kuin aiemminkin. Ruokahalu ei ole niin hyvä kuin voisi olla.

Jotain on siis pahasti epätasapainossa. Minusta tuntuu, että minulla olisi aineksia hyvään mieleen juuri nyt, mutta jokin mättää, ei vain ole hyvä olla. Mikä ihme voisi olla pielessä?

Kaipaisin kovasti jonkinlaista lepoa nyt, kun jotenkin tuntuu normaaliakin vaikeammalta pakottaa itsensä arkiaskareisiin. Olisi mukava lukea kirjaa ja makoilla sohvalla, nukkua hyvin. Mielenikin kaipaisi tuollaista rauhaa. Ehkä osasyynä tilalleni on se vahva pakottaminen, jota joudun aamulla tekemään, jotta päädyn työpaikalle. Tuo sotii olotilaani vastaan. Silti en usko, että tuo on oloni oikea syy, se vain pahentaa oloani juuri nyt.

Pitää nyt sitten yrittää keksiä, mikä mättää. Vähäisen ruisleivän syömisen jätän nyt pois ja harkitsen rautakuuria (jos vaikka hemoglobiini olisi alhainen). Yritän nukkua ja ottaa rennosti. Toivottavasti tämä olo menee pian ohi.

Vaatenurinaa, itsestään katoavia riepuja

Hukkasin välihousut viime talvena. En edelleenkään ymmärrä, mihin ne katosivat. Ostin siis uudet, ihanan pehmoiset bambuiset. Nyt nekin katosivat, mikä on äärimmäisen mystistä, koska riisun välihousuja lähinnä vain kotona. No, hukassa ovat, taas.

Kaivoin siis kaappien kätköistä iänvanhat välihousuni ja olen taas kironnut niitä koko päivän: en ymmärrä, kuka ihme on suunnitellut ne! Vyötäröä piisaa vaikka muille jakaisi, melkeinpä pöksyjä voisi käyttää kainalolämmittiminäkin. Sivusuunnassakin tilaa on kahdelle pepulle, joten vaatii ihmeellisiä kykyjä, jotta tuon kaiken kangasmäärän saa sullottua housujen sisäpuolelle... ja voin kertoa, että ei se onnistu mitenkään, vaan kangas tursuilee housujen vyötäröstä. Siispä kangasta on riittävästi varsinkin edessä, joten maha näyttää pömpöltä.

Lahkeissa kankaasta on kuitenkin säästelty, joten minä - en nyt niin kovin huikean pitkä nainen - kuljen nilkat paljaina. Käsittämätöntä. Kuka tällaisia tuotteita on suunnitellut?!

Ostan uudet bambuiset, jos vanhat eivät löydy. Lohdullista on se, että ne olivat sentään suunniteltu järkevän mallisiksi: vyötärö on hieman madallettu ja lahkeet ovat pitkät. (En yleensä pidä välihousuja sisällä, joten tämä ongelma ei oikeasti ole kovin suuri. Kunhan nurisen. Enkä siedä tavaroiden katoamista, mur.)

Hameihminen etsii hameita - viikko 37

En olisi uskonut, että vaatekaappini perukoilla majailisi vielä hameita, joista voisin luopua. Löysin niitä kuitenkin peräti kaksi, joten laitan ne tämän viikon romuprojektipoistoiksi. (Aika on ajanut noiden epäkäytännöllisten hameiden ohi.)

Pidän hameista hyvin paljon, mutta siihen nähden niitä löytyy kaapistani onnettoman vähän. Syynä on se, että en yksinkertaisesti löydä kaupoista itselleni mieluisia. Olen esimerkiksi etsinyt tietynlaista hametta jo vuosia (!), mutta en ole löytänyt. Näen hameeni jo sieluni silmin, mutta sellainen on olemassa vain pääni sisällä, ei oikeasti. Jos minulla olisi vähänkin ompelutaitoa, tekisin hameeni itse.

Yksikertaisimmillaan riittäisi, että hame olisi ruskea, pitkä, alaspäin hieman levenevä ja vahvahkoa kangasta. Hameen olisi siis tarkoitus olla arkihame, jota voisi käyttää talvellakin. Väri olisi neutraali, mikä mahdollistaisi monenlaiset yläosat. Tällaista ei kuitenkaan ole myynnissä, mikä on ihan epäreilua.

Oikeastaan koen, että pukeudun hieman erilailla kuin mitä oikeasti haluaisin ja syynä on se, että en löydä vaatteitani kaupoista. Se on jotenkin omituista.

Tämä hame ei ole ainoa vaatekappale, jollaisen haluaisin itselleni ja jota kaupat eivät tarjoa. Siksi joskus haaveilenkin, että tekisin itse vaatteeni, mutta ikävä kyllä taidot ja aikataulut eivät anna myöten. Ehkä sitten joskus haavemaailmassani tai seuraavassa elämässä :(

Häpeä menneisyyden valinnoista

Häpeän eräitä menneisyyden valintojani. Olen tainnut tästä aiemminkin kirjoittaa, mutta tämä on kestomurheeni, josta en näytä irti pääsevän. Miksi häpeän näitä menneisyyden valintojani edelleen, vuosi vuoden jälkeen?

Koen valintojeni kertovan minusta ihmisenä, eli olen tehnyt valintoja omien arvojeni pohjalta. Periaatteessa näin onkin, mutta toki jotkin valinnat ovat olleet pakkovalintoja, seurausta ikävästä tilanteesta, josta pois pääsemiseksi piti yksinkertaisesti vain valita jotain (huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoimman).

Minusta tuntuu myös siltä, että ihmiset piirtävät mielessään minusta kuvaa sen mukaan, mitä elämäni on erityisesti juuri nyt. Olen jotain tiettyä, koska teen tietynlaista työtä, harrastan tätä ja tuota ja näytän tältä. Nykytilanteeni on kuitenkin valintojeni seurausta ja toivoisinkin hartaasti, että voisin seistä valintojeni takana! Koen kuitenkin kiertäneeni melkoisen harhapolun elämässäni, minkä aikana kadotin itselleni tärkeitä asioita vain löytääkseni ne taas uudelleen - tilanteessa, joka ei mielestäni kerro itsestäni enää mitenkään olennaisia asioita. Ei arvojani, asenteitani, toiveitani eikä tavoitteitani. Tein tärkeitä valintoja herkässä iässä - ja nyt "kärsin" seuraukset.

Häpeän jossain määrin jopa puhua häpeämistäni menneisyyden valinnoistani, joten en halua puhua niistä. Toivoisin vain, että ne tulisivat tekemättömiksi sillä, että en niistä puhu. Toiveajattelua. Ei menneisyyttään voi muuttaa, vaikka kuinka toivoisi ja yrittäisi! Voisinkohan seistä valintojeni takana, jos nykytilanteeni heijastaisi oikeaa, todellista itseäni ja arvojani? Olisi se ainakin paljon helpompaa, kun voisin seistä edes nykytilanteeni takana. Nyt lähinnä häpeän sitä, mitä arvoja elämäni tietyiltä osin edustaa ja mitä kuvaa itsestäni sen myötä annan. Se en ole minä!

Minun on vaikea sulattaa tiettyjä valintojani myös siksi, koska näen niiden seuraukset tässä päivässä. Miksi tein aikanaan niin, kun sen seurauksia on nyt niin vaikea muuttaa?!

Yritän unohtaa valintani ja keskittyä tähän päivään, mutta se on vaikeaa, koska eräät valintani herättävät katkeruutta itsessäni yhä edelleen. Pitäisi kuitenkin muistaa, että menneisyys on ollutta ja mennyttä ja siten muuttumatonta ja tulevaisuus ei ole vielä tapahtunut. Ainoastaan nykyhetki on todellista juuri tällä hetkellä. Nyt voin tehdä uusia valintoja.

Keinokuituisten paitojen karsintaa - viikko 36

Minulla on kaksi keinokuituista paitaa, joita en ole viime aikoina enää pitänyt. Syynä on se, että luovuttuani antiperspiranttien käytöstä, näiden paitojen kanssa hiki haisee. Muiden materiaalien kanssa en ole huomannut tätä ongelmaa, mutta näiden muovisten paitojen kanssa se on ihan todellinen. En muutenkaan ole keinokuitujen suuri ystävä muuten kuin treenivaatteissa. Arkivaatteissa muovi on usein sähköistä, huonoryhtistä ja karkeaa. Tämä hajuongelma on viimeinen pisara.

Minulla on keinokuituinen kerrasto esimerkiksi hiihtolenkkejä varten, ja sitä ei kyllä voita mikään: kerrasto on lämmin eikä kastu, vaan kosteus siirtyy ulompiin kerroksiin juuri niin kuin pitääkin. Tavallinen arkipaita ei mielestäni kaipaa tällaista ominaisuutta ja ajatuskin muovin pitämisestä ihoa vasten ei tunnu hyvältä. Kyseessä on nimenomaan tunne: en tiedä voiko muovivaatteesta siirtyä muovia ihon läpi.

Olen kuullut, että muovivaatteiden (esimerkiksi akryyli) kanssa hiki haisee, mutta en tiedä, mihin se perustuu. Eivätkö vaatteet puhdistu kunnolla pesussa? Omituista. Antiperspiranteista luopuminen on ollut loistava päätös eikä ole aiheuttanut mitään muita ongelmia kuin mitä näiden paitojen kanssa on ollut. Käytän toki arkisin deodorantteja, mutta niiden kanssa ongelmia ei ole. Toisaalta en kyllä ole mitenkään erityisen runsaasti hikoileva, mikä on tietysti asiaa kaikin puolin helpottava.

Tein viime viikolla lisäksi neljä uutta hankintaa, joista kolme oli alennusmyynneistä ostettuja hiihtosukkia. Poistan siis keinokuituisten paitojeni lisäksi yhden muun puseron ja kolmet kulahtaneet sukat.

Aamukapina

Kapinoin aamulla kelloelämää vastaan: en noussut ylös, en vain pystynyt. Arkipyhien myötä normaali arkirytmini on mennyt sekaisin, joten olen ollut aamuisin normaaliakin väsyneempi. Tänään sitten oikein hermostuin, kun heräämisen aika oli: ei ihmisen oikeasti kuulu kammeta itseään sängystä ylös umpiväsyneenä tekemään jotain joutavaa (tai oikeastaan ei mitään)! No, onneksi ei tarvinnut olla mihinkään tiettyyn aikaan missään, joten sain "kapinoida" rauhassa.

Joulunaikaan koin jostain syystä vahvoja lannistuksen tunteita. Teki mieli laittaa hanskat tiskiin koko elämäni suhteen (eli alistua loppuelämän kestävään arkiankeuteen), erittäin vahvasti. En tiedä, mistä moiset tunteet tulivat, kun kerrankin oli aikaa levätä ja vain olla. Sen jälkeen olen kuitenkin taas ollut pirteämpi, jopa tosiaan siten, että mieleni intoutuu kapinoimaan vallitsevia olosuhteita kohtaan, mikä taas ei ole hyvä asia. Pitäisi painua takaisin ruotuun, hallittuna ja hillittynä, vaikka mieli hillittömäksi hinkuisisikin. (Oikeasti olisi kiva antaa mielen olla villi ja vapaa eikä alistunut ja hallittu, mitä arki vaatii.)

---
Hyviä asioita viime aikoina on ollut pakkaset ja hiihtäminen. Olen nauttinut ihan suunnattomasti siitä, että on kunnon talvi ja kaiken lisäksi uskomattoman kaunista. Pakkasista huolimatta olen hiihtänytkin ja huomannut, että kylmyydessä pärjää hyvillä varusteilla. Vilukissasta on kuoriutunut kylmyyttä jopa jotenkin sietävä yksilö!

Huonot alusvaatteet pois - viikko 35

Viime viikon romuprojektipäivitys venähti nyt peräti loppiaiselle, kun en erilaisten menojen vuoksi ole ehtinyt panostaa asiaan. Vaatekaapin siivous on yllättävän hidasta puuhaa, mutta toisaalta kovin palkitsevaakin: saa kivan hallinnan tunteen, kun näkee suorat vaatepinot ja laatikoissa hallitusti olevat irtonaiset pikkuvaatteet (mm. sukat ja alusvaatteet).

Koska olen tehnyt ostoksia kaksin kappalein, poistan tällä kertaa 2+2 eli neljä vaatetta. Alusvaatteet olen saanut järjestettyä uusiksi, joten poistan niistä, alushousuja ja huonot rintaliivit.

Niinhän siinä aina käy, että rintaliiveistä pitää aina vain niitä suosikkejaan ja loput jäävät kaapin täytteeksi. En silti saanut karsittua huonoimmista pois kuin yhdet, mutta kai siitäkin "saavutuksesta" on syytä olla kiitollinen: on nimittäin vaikea heittää pois vähän käytettyä. Rintaliivit vain sattuvat olemaan sellainen asia, että huonoja ei halua pitää, ei, vaikka ne olisivat kuinka uudet ja hienot.

Harmillista on tietysti se, että on ylipäätään laittanut rahansa hukkaan huonoihin liiveihin, mutta kaupassa ne tietty tuntuivat vielä ihan hyviltä... Nykyään ostankin käytössä hyväksi havaittuja liivejä useamman kappaleen, mutta siinä on se riski, että pidemmässä käytössä ne menevät nopeasti huonoksi - sitten onkin monta samanlaista huonoa liiviä kaapissa. No, eiväthän nuo liivit muutenkaan kauan kestä, kun kuminauhat venähtävät ja kangas menettää muotonsa. Joka vuosi noita on ostettava, vaikka ei haluaisikaan.

Työ ja omien arvojen toteuttaminen

Luin joulun aikaan jostain lehdestä, että työuupumuksen taustalla on usein kyse myös siitä, että työssä ei pääse toteuttamaan omia arvojaan. Yllätyin sikäli, että minulle on nykyään jo ihan luonnollista se, että työssä ei pääse toteuttamaan itseään ja arvojaan, vaikka toki tiedän, että jokunen tuollainen positiivinenkin työpaikka on todennäköisesti olemassa. Toisaalta ymmärrän erittäin hyvin tuon kirjoitetun.

On raskasta, jos työ on vain suorittamista ja näyttelemistä rahan vuoksi. Ei ole mielestäni mikään ihme, jos sitä ei pidemmän päälle jakseta. Jotenkin tuntuu, että oikeasti merkityksellisiä töitä on koko ajan vähemmän ja vähemmän, kun perustarpeet saadaan jo tyydytettyä varsin vähällä työvoimalla ja loppu on lähinnä vain puuhastelua rahan kierrättämiseksi eli kuluttamista. Tuosta joutavan kuluttamisen tukemisesta on vaikea repiä mitään motivoivaa, jos omat arvot eivät satu tukemaan moista.

Erityisen vaikeaa (mahdotonta?) on työskennellä silloin, jos joutuu toimimaan omia arvojaan vastaan. En edes uskalla ajatella, mitä se tekee pidemmän päälle mielenterveydelle...

Ymmärrän itseänikin toisaalta tosi hyvin. En todellakaan pääse toteuttamaan arvojani työssäni, enkä edes missään pienessä määrin itseäni. Kunhan suoritan ja esitän kiinnostunutta, tosin sitäkin vaihtelevalla menestyksellä, kun en oikein ole työelämän näyttelijätyyppiä. Minulla todelliset tunteeni purskahtelevat silloin tällöin yli, mikä oikeastaan pahentaa oloani töissä. Se tuo syyllisyyttä, koska en ole aidosti kiinnostunut ja sitä kautta riittävän hyvä. Olen toki ihan hyvä työssäni, mutta kun teen sitä ilman tunteiden paloa, niin vajavaistahan se on, vaikka toisin yrittäisin uskotella.

Toisinaan törmään asioihin, jotka sotivat arvojani vastaan ja ne tilanteet koen erityisen stressaavina ja painostavina. Tulee todella inhottava olo, kun en mitenkään saa pakotettua itseäni tuollaisiin tilanteisiin, vaikka työelämässä nimenomaan pitäisi ottaa kaikki vastaan sellaisenaan, kun se annetaan, nurisematta. Ainakin ihmisen, joka on sellaisessa alhaisessa asemassa kuin minä. Kaipa ne johtajat ovat sitten erikseen, heillä sitä valtaakin kai on.

Olen huomannut, että kun ei pääse toteuttamaan itseään ja arvojaan, itsetunto ja rohkeus laskevat ja vastaavasti välinpitämättömyys ja katkeruus nousevat. Koko oma oleminen muuttuu epävarmemmaksi, vaikka yrittäisikin pitää itsensä vahvana ja tavoitteellisena. Se vahvana pysyminen (ja kiinnostuneen esittäminen) vain vaatii hurjasti voimia, jolloin työelämä muuttuu raskaaksi sinnittelyksi ja vapaa-aika työkykyä ylläpitäväksi toimintojen sarjaksi. Sitä kautta voi uupua, vaikka työ ei itsessään olisikaan uuvuttavaa. Työ on kuitenkin valitettavan iso osa elämää, joten se hallitsee, haluaa sitä tai ei.

Jossain on positiivistakin asennetta!

Joulureissullani pääsin lukemaan pientä paikallislehteä, joka tuki aiempia havaintojani eräältä pienehköltä paikkakunnalta. Lukemani ilahdutti suuresti, koska yleisvire uutisoinnissa ja asenteissa oli hämmästyttävän positiivinen tämän nykyhetken yleisen vireen huomioiden. Näin asennetta, tekemistä ja hyvää meininkiä! Hyvä!

Helposti saa sen käsityksen, että pienet paikkakunnat kärsisivät lamasta ensimmäisten joukossa. Näin ei välttämättä näköjään kuitenkaan ole. Uusia työpaikkoja voi olla tiedossa ja jopa työvoimapulaa on havaittavissa tietyillä aloilla. Uudet työpaikat tuovat piristystä myös rakentamiseen ja palveluihin, oikeastaan pienellä paikkakunnalla moneenkin asiaan. Yksi pieneltä näyttävä muutos liikahduttaa nimittäin koko kenttää. Ehkä tämä luo vahvan positiivisen asenteen koko pieneen väestöön, mikä taas synnyttää lisää posiitiivista kierrettä. Näin uskoisin. Ihmisistä huokuu hymy, usko ja tahto, eli kaikki se, mitä tarvitaankin asioiden eteenpäin viemiseen, kun alkukipinä on syttynyt.

Ero on valtava asuinpaikkakuntani fiilikseen verrattuna. Täällä uutisoidaan supistuksista, lakkautuksista ja säästöistä, mikä luo vain tympeää ärtymystä päättäjiä ja koko paikkakuntaa kohtaan. Paikkakunnan koko tietysti tekee myös sen, että mitään yleistä positiivista virettä on vaikea syntyä, kun yksittäinen ihminen ei voi käytännössä vaikuttaa mihinkään. Se taas luo välinpitämättömyyttä, valitettavasti. Tulee näin veronmaksajana sellainen olo, että haluaisin oikeasti maksaa hyvinvoinnista ja oikeista asioista ja arvoista, mutta päättäjät eivät ole näistä kiinnostuneita, vaan luvuista. Asiat eivät ole täällä enää "ihmisenkokoisia", ihmisläheisiä, vaan jotakin ihan muuta.

Pienellä paikkakunnalla näin myös tosi isoja haasteita, mutta jotenkin niitäkin kohtaan on ihmeen positiivinen ja sinnikäs yleisvire, "me tehdään se" -henki, yhteishenki. Onko tätä asuinpaikkakunnallani? No ei todellakaan. Eikä sitä kai synnykään paikoissa, joissa ihmiset ovat lähinnä ohjailtavaa massaa, josta erottautuminen positiivisella tavalla vaatii suunnattomia ponnistuksia. En haluaisi olla maksajana massan osa, joka joutuu sivusta katsomaan, kun tehdään huonoja päätöksiä.

Tekstini rönsyilee, mutta tarkoitukseni oli siis sanoa ilahtuneena, että hyvääkin virettä, asennetta ja tekemisen meininkiäkin on! Se ei vain välttämättä näy, kun se peittyy ainaisen negatiivisen uutisoinnin ja märehtimisen ("onko nyt lama vai ei") alle, ja suurten paikkakuntien kuviteltuun ylivertaisuuteen. Hyvä pienet!

Sukkakorin vaihto - viikko 34

Päädyin vaihtamaan avonaisen sukkakorini suljettavaan muovilaatikkoon. Syy on yksinkertaisesti sukkakorista löytämäni ällötysreaktioita nostattanut toukka (sukkakorini lensi tappo-operaation jälkeen välittömästi parvekkeelle). Se oli selkä kaarella syömässä jotain erityisen pehmoista sukkaani.

Ajatus siitä, että sukkakorissani asuisi toukkia tuntuu niin karmealta, että estän mokomien otusten pääsyn sinne, onpahan miellyttävämpää kaivella aamuisin sukkia. Syy on myös siinä, että sukkakori on vaatekaappini alimmalla hyllyllä eli ensimmäisenä toukka-armeijan reitin varrella sisältäen myös (naminami) villaisia sukkia.

Tämän vaihdon myötä käyn kaikki sukkani läpi ja karsin reikäiset ja ne, joissa kuminauhat ritisevät vanhuuttaan. Oikeastaan minun on pakkokin saada hieman karsittua sukkiani, koska niiden säilytystila pienenee korin vaihtamisen myötä.

Vähennän siis tämän viikon romuprojektiin liittyen sukkiani. Koska ostin viime viikolla pari ostosta, niin teen vähennyksiä tällä kertaa siis neljä.

---
Hyvinä asioina minua on ilahduttanut joulun pyhät, hetkellinen vapaus töistä ja kotoa sekä kauniit talviset maisemat.

Joulurauhaan laskeutumista, hyvää joulua!

Mieleni ei ole vielä ymmärtänyt, että nyt on aika hellittää, vain olla. Se yrittää kehitellä jostain huolia taukoamattomana virtana: "entä jos..", "mitä jos...", "mahtaakohan se...". On kovin pinnistelevä olo, kun uupumus ei meinaa väistyä rauhoittumisen tieltä.

Olen saanut kovalla vaivalla siivottua ja myrkytettyä kotiani, mihin olen tyytyväinen. Suurimmat toukkaesiintymät olivat keittiössä, eli hellan alla ja takana sekä siivouskomerossa. Molemmat on nyt myrkytetty sekä pitkät pätkät listoja eri huoneissa. Kiinteät kaappini olen kironnut moneen otteeseen: mikä idea on tehdä kaappeja, joiden alle ei näe purkamatta koko kaapistoa? No, ihan kaikkea en siis ole myrkyttänyt, joten tuleva jännittää. Joka tapauksessa parin viikon päästä jonkinlainen toinen kierros (siivous + myrkytys) on luvassa. Onneksi makuuhuone on mahdollisimman kaukana keittiöstä.

Nyt pitäisi päästää mieli irti toukista, arjesta, työstä ja tekemättömistä opiskelutöistä. Nukkua ensi yö vihdoinkin kunnolla, antaa kaiken olla. Yrittää muistaa, että ei asiat murehtimalla etene. Eikös se Benjamin Franklinkin jotain todennut, että "Murehtiminen on kuin keinutuolissa istumista. Tekemistä riittää, mutta homma ei etene."

---

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille! Muistakaa olla murehtimatta turhia :)

Luikerteleva ongelma

Minulle on viime viikkojen aikana kehittynyt ongelma, joka vie voimani tällä hetkellä. Kodissani luikertelee melkoinen armeija vyöturkiskuoriaisen toukkia. En tiedä, miten niitä on tullutkin niin paljon! Yritin pitkään sanoa itselleni, että ongelma ei ole pahakaan, mutta nyt kun olen jo jonkin aikaa tappanut niitä useita päivässä (vieläpä kaiken kokoisia), niin minun on luovutettava. On niitä. Niitä ryömii lattioilla, listojen päällä, vaatekaapissani, ruokakaapissani, kylpyhuoneessani - suunnilleen joka paikassa siis. Niillä on mukava koti jossain, jossa ne viihtyvät ja lisääntyvät. Yäk.

Tämä ei olisi niin suuri ongelma, elleivät kaikenlaiset ötökät olisi muuten minulle jättimäinen ongelma. Oikein hävettää tunnustaa, että minulla on aina ollut ötököitä kohtaan sellainen selittämätön kauhu ja inhotus, että sitä ei järjellä pysty selittämään. En pysty katsomaan matoja, saati koskea. Luikertelevaisen näkeminen nostaa paniikkia ja hysteriaa, jonka tiedän olevan järjetöntä, mutta en pysty sitä järjellä hallitsemaan. Näin on ollut aina. Ulkona olevia siedän paremmin, koska siellä niiden kuuluukin olla, mutta että sisälläkin, ei.

Erityisen inhottavaa on se, että nuo ovat tunkeutuneet kotiini, ainoaan turvapaikkaan, mitä minulla on. Siispä en ole pystynyt enää rentoutumaan kotonani yhtään. En koe mitään paikkaa enää omakseni, vaan mahdolliseksi matojen koti- tai ruokailupaikaksi. Inhottaa koskea yhteenkään vaatekappaleeseeni. Eilenkin yksi pötkylä oli keskittynyt nautiskelemaan sukkaani, kun yritin valita reissusukkiani.

Tästä on seurannut se, että en ole nukkunut. Viime yönä nukuin pari tuntia. En ole jaksanut laittaa ruokaa, vaan olen ollut mielummin nälissäni tai syönyt jotain epämääräistä. Minun olisi pitänyt siivota ja myrkyttää hullun lailla, mutta en ole sitäkään saanut tehtyä kuin pienessä määrin. Mieleni pohjalla ahdistaa lisäksi vielä tekemättömät opiskelutyöt, joihin minulla ei ole aikaa. Ja tiedän, tiedän, että ylireagoin, mutta en vain saa mieltäni rauhoittumaan, kun katson kotonani ympärilleni ja näen liikettä.

Yritän olla ajattelematta toissa yötä, jolloin kuulin siipien havinaa ja jonkin kopsahtavan yöpöydän lamppuuni. Ajattelin unenpöpperössäni sen olevan illalla minua ärsyttänyt kukkakärpänen, mutta koska niiden siivet ovat havisseet ja ne ovat kopsahdelleet?! Miten siis pystyn nukkumaan, kun pelkään koko ajan, että ne valtaavat sänkyni? Olen siirtänyt sänkyni pois seinän vierestä ja myrkyttänyt sängyn jalat, jotta toukat eivät ryömisi sänkyyni, mutta mikään ei estä kuoriaista munimasta vaikkapa tyynyyni.

Olen ostanut Bio Kill -merkkistä myrkkyä, joka on osoittautunut tehokkaaksi: suihkuttamissani paikoissa ei ole uutta liikehdintää näkynyt. Ohjeissa sanotaan, että pitäisi ensin siivota perusteellisesti ja sitten myrkyttää, mutta millä ajalla? Tänään otan sen ajan, on pakko tehdä tuo siivous + myrkytys ennen joulua ja joulureissua, jotta joulun jälkeen kotonani ei vallitsisi katastrofi. Pakko. En kysy työnantajani mielipidettä asiaan, minulta lähtee muutenkin jo kohta järki.

Siispä heitän loputkin vaatteeni pihalle, imuroin matot ja heitän nekin pihalle (olkoon siellä reissuni ajan). Imuroin kaapit, lattiat ja listat huolellisesti, ehkä sänkyni ja sohvanikin. Sitten heitän pölypussin roskiin. Seuraavaksi aion myrkyttää kaikki mahdolliset listat ja kolot, joita löydän, ehkä vaatekaappinikin. Samalla yritän pestä ja käydä läpi vaatteitani reissuani varten (mitä onneksi olen jo tehnytkin), jotta en kuljeta "kavereitani" mukanani jouluviettooni. Voi kiitos, että on sentään talvi ja pakkaset!

En usko, että saan koko populaatiota tapettua mitenkään, koska esimerkiksi keittiön kaapistojen alahyllyjä tuskin saa irti (tosin harkitsen jopa noiden alahyllyjen rikkomista). Siellähän ne todennäköisesti sikiävät. Voivathan ne tulla naapuristakin, kun kerrostalossa asun, joten sikälikin vaivannäöstäni ei välttämättä ole kuin hetkellistä iloa. En siis tiedä, mitä teen, jos mönkiminen jatkuu. Ehkä muutan pois. En ainakaan ala elää toukkien kanssa. Seuraava muuttaminenkin tulee olemaan yhtä riemua, kun täytyy pestä ja pakastaa tai saunottaa kaikki kankainen. Onneksi minulla on sentään sauna. Se tuntuu nyt aivan ihanalta henkireiältä ja välttämättömyydeltä.

Tämän ongelman myötä olen päättänyt siis heivata mahdollisimman paljon vaatteitanikin pois, käsittelyn kautta kierrätykseen siis. Ainakin osan vaatteistani laitan suljettaviin muovilaatikoihin, kuten lattianrajassa sijaitsevat sukkani, ehkä alusvaatteeni ja villavaatteeni. En tiedä, mitä muuta sitten...

Menen tietysti myös isännöitsijän puheille, jos toimintani eivät tepsi, ehkä tosin tiedotan naapureitani jotenkin asiasta sitä ennen, kai se olisi reilua. Ehkä joku sanoo, että tällainen ongelma on vain "pikkujuttu", mutta ei se oikein sitä ole, jos niitä toukkia on paljon ja joka paikassa ja ne syövät tekstiileihin reikiä.

Sitkeitä veijareitahan nuo ovat, joten kun niitä nyt kerran on tuohon taloon ilmaantunut, tuskin ne sieltä koskaan mihinkään lähtevät millään myrkytyksillä. Pakko kuitenkin yrittää tehdä jotain, muuten lähtee järki. Olen ihan mielettömän kiitollinen siitä, että pääsen pois kotoa jouluksi! Pääsee nukkumaankin... ja Bio Kill on nykyään paras ystäväni <3

Vaatteiden karsiminen alkaa - viikko 33

Olen romuprojektini myötä karsinut vaatteita jo jonkin verran. Nyt kuitenkin erinäisistä syistä johtuen olen päättänyt karsia vaatteitani hieman reilummalla kädellä - ainakin aion yrittää, kun helppoa se ei tule olemaan. Syistä lisää myöhemmin.

Tein itseäni lohduttaakseni yhden lohtuoston viime viikolla. Nykyään lohtuostoksissani on se positiivinen asia, että ne ovat silti tarpeeseen tulevia kamppeita. Niin nytkin. Lohdullista.

Käänsin nyt siis kasvoni paitapinoani kohti, sieltä lähtee kolme puseroa. Kamalaa, miten vaikeaa onkin heittää pois sellainen pusero, jota ei ole käyttänyt ainakaan pariin vuoteen. Mistä ihmeestä tällainen "kiintymys" voi oikein tulla? No, loppujen lopuksi luopuminen on tuntunut tämän projektin aikana aina hyvältä, vaikka aluksi kirpaiseekin. Kyllä se tästä.

---

Päivän hyvänä asiana voisin mainita piiitkän lenkin lumisissa maisemissa. Oli tosi mukavaa ja raikastavaa. Hyvää viikon alkua!

Joulua odotellessa

Tämä viikko on ollut varmaankin yksi ikävimmistä tänä vuonna. Olen tosi kiitollinen siitä, että on sentään viikonloppu: varsinkin töissä on ollut aikaa uppoutua ikäviin ajatuksiin ja töistä ei ole tullut mitään, mikä tuntuu kurjalta. On tapahtunut kaikenlaista ikävää ja myös se, että en ole saanut tehtyä oikein mitään, mitä olisi pitänyt, masentaa entisestään. Mieleni tekisi vain kadota sohvan pohjalle - tai oikeastaan tekisi mieli tehdä jotain tosi kivaa, mutta en jaksa keksiä nyt mitään.

En olekaan odottanut joulua näin paljon vuosiin. On tosi mukavaa, että tulee rauhoittumiseen tarkoitetut päivät, läheisten läsnäolo, kynttilöiden valo ja joululaulut. On todella jo aikakin. On ihanaa päästä pois kotoa edes hetkeksi, kun tuntuu, että kotinikin on alkanut "hylkiä" minua (tästä lisää joskus toiste).

Yritän nyt lohduttaa itseäni hyvällä syömisellä, elokuvien katselulla ja kirjojen lukemisella. Jotain pientä kivaa olen yrittänyt suunnitella viikonlopulle. Joululahjat on oikeastaan hankittu, mutta siivota pitäisi.

Joulu, joulu, olet erittäin tervetullut!

Päivän pieniä iloja

Olen seurannut, kuinka ainakin Pellon pientareella ja Leppoistaminen -blogeissa blogien kirjoittajat kirjaavat tekstiensä lopuiksi Päivän pieniä iloja. Niistä tulee kiva olo: elämässä on oikeastaan paljon pieniä ilonaiheita, jotka helposti jäävät (ikävän) arjen jalkoihin.

Harkitsin pitkään, että alkaisin itsekin kirjata pieniä ilojani, mutta en taida kuitenkaan ihan säännölliseen kirjaamiseen alkaa. Voisin silti joskus yrittää muistaa huomioida elämässäni tapahtuvia pieniä positiivisia asioita, jotta ne eivät unohtuisi, vaipuisi kiitollisuuteni ulottumattomiin. Olen kuitenkin tosi kiitollinen kaikesta hyvästä, pienestäkin.

Tänään on tapahtunut muutama hymyilyttävä asia. Suurin on ehkä harjoitustyöstäni saamani paras arvosana ja hurjan hyvä kirjallinen palaute. Minä osasin ja onnistuin :) Lisäksi selkävaivani on osoittanut elkeitä, joiden mukaan se voisi olla menossa parempaan suuntaan. Kävin myös tosi kivan, vaikkakin lyhyehkön keskustelun, josta tuli hyvä mieli.

Näiden voimin jaksaa taas yhden väsyttävän maanantain :)

Kaappiin unohtunutta roinaa ja pesupallo - viikko 32

En ole pahemmin viime vuosina kaappejani kaivellut. Ainakaan siitä päätellen, että löysin eräästä kaapistani yhtenä päivänä kotelon tietokoneen levykkeille. En ole edes tiennyt, että omistan sellaisen. Onhan minulla muita vastaavia joskus ollut ja tämän romuprojektin myötä moisia roskiin heittänytkin, mutta että löysin vielä yhden, peräti käyttämättömän kotelon. Ehkä kaappeihinsa kannattaisi kurkistaa useamminkin.

Toisaalta ihmettelen sitä, että miksi ihmeessä säilytän varapesupalloja nestemäisille pesuaineille. On aika epätodennäköistä, että pallo katoaa, kun se ei koskaan poistu kylpyhuoneesta, joten tarvetta useammalle varapallolle on vaikea perustella.

Tämän viikon romuprojektipoistot ovat siis erittäin helppoja: levykekotelo ja pesupallo. En kyllä voi käsittää, mitä kaikkea minäkin oikein jaksan vuodesta toiseen säilyttää. Poistettavaa on näköjään (kätköissä) vielä tosi paljon.

Mats-Eric Nilsson: Petos lautasella

Varasin kirjastosta kiinnostuneena kirjan "Petos lautasella" (Mats-Eric Nilsson), mutta se tulikin nopeammin kuin odotin (toivoin jouluksi) - vain kahden viikon laina-aikansa vuoksi. Siispä kiireiden keskellä jouduin lukemaan kirjan vauhdilla, mutta lukeminen kyllä kannatti.

Mielestäni kirjan paras anti on se, että se on herättelevä. Se on kuitenkin myös aika yksinkertainen ja selkeä, vaikka mielestäni aiheesta saisi varmasti tekstiä huikeitakin määriä! Ehkä tuollainen yksinkertainen kirja kuitenkin toimii herättelytarkoituksessa paremmin. Suosittelen kirjaa, jos vähänkin kiinnostaa se, mitä suuhunsa laittaa. Tästä kirjasta on nimittäin hyvä jatkaa ravintoasioihin perehtymistä.

Minähän olen toki vältellyt lisäaineita jo pitkään ja olen yrittänyt syödä laadukasta ravintoa, tai niin olen luullut. Tiedon lisääntyminen on kuitenkin lisännyt tuskaa: asiat eivät ehkä kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaisia kuin luulisi: en ollut ajatellutkaan, että varsin viattomilta kuulostavat aineet voivat tarkoittaa jotain merkittävää ruoan kannalta. Minulla ei ole enää kirjaa käsissäni, mutta tässä jotain mielenkiintoisia tiedonjyväsiä, joita kirjasta mieleeni tarttui:

- Lisäaineita käytetään korvaamaan aitoa ruokaa. Emulgointi- ja stabilointiaineiden sekä muunnellun tärkkelyksen avulla pyritään jatkamaan luonnollista, oikeaa ruokaa vedellä ja muilla halvoilla aineilla tai korvaamaan "paha" rasva. Tästä mieleeni tuli esimerkkinä ostamani luomukookosmaito: siinä kookosmaidon osuus on 60 prosenttia ja loppu on vettä ja stabilointiainetta, eli tämä on hyvä esimerkki siitä, että jopa luomua saatetaan jatkaa halvemmalla ainesosalla.

- Aromien läsnäolo ruoassa tarkoittaa sitä, että luonnollisia mauntuottajia ei ole ruoassa tarpeeksi (Miksiköhän? Siksi kun ne ovat kalliita? Tai kun lisäaineista tulee ei-toivottua makua?). Aromeja kuitenkin tehtaillaan kuten lisäaineita, mutta jostain syystä, jota en tiedä, niitä ei tarvitse luetella ainesosaluetteloissa. Pelkkä maininta "aromit" riittää, jolloin syntyy helposti kuva viattomuudesta. On olemassa kuitenkin elintarviketeollisuuden yrityksiä, jotka ovat keskittyneet vain ja ainoastaan jäljittelemään luonnollisia makuja keinotekoisin keinoin. Toki jotkut aromit voivat olla luonnollisiakin, mutta halvemmalla pääsee usein muilla keinoin. Aromit ovat siis aivan samaa kauraa kuin E-koodein merkityt aineet, mutta niitä ei tarvitse erotella. Tästä tulee mieleeni pelko, että entä jos pian kehitelläänkin "aromeja", joilla on myös muita vaikutuksia ruokaan, koska niitähän ei sitten tarvitse erotella?

- Kun ruokaa jatketaan aineksella, joka on ravintoaineköyhää (usein vesi ja lisäaineet, sokeri ja tärkkelys), niin voisi kuvitella ravintoarvon laskevan. Eli kokonaisuudessaan syömämme ruoka on sisällöltään köyhempää kuin aiemmin ja tähän kun lisää mahdollisen tehotuotannon aiheuttama ravintoarvon köyhtyminen, niin mitä vaikutuksia tällä on esimerkiksi terveyteen?

- Ruokaan lisätyt vitamiinit ja muut terveydelle hyviltä kuulostavat ainekset saavat tuotteen kuulostamaan terveelliseltä, vaikka kokonaisuus voi ollakin ihan toista. Vitamiineja voi olla vähän ja/tai ne eivät toimi "oikein" eristettynä luonnollisesta yhteydestään.

- Kevyttuotteet ovat tuottajille kultakaivos: halvempaa voi myydä kalliimmalla. Kalliin rasvan korvaaminen halvemmilla vedellä ja lisäaineilla on tuottajille erittäin kannattavaa. Rasvan poistaminen vaikuttaa merkittävästi makuun ja rakenteeseen ja näitä täytyy korjailla, jotta tuotteesta saadaan "herkullinen".

- Leivän leipomisen kustannusten karsimiseksi on keksitty erilaisia tekniikoita, kuten ilman puhaltaminen taikinaan (nostatusaikaa voi lyhentää). Lisäaineilla rakennetaan leipään sellaista rakennetta, mitä kuluttajien kuvitellaan suosivan, ja säilöntäaineilla pidennetään säilyvyyttä.

- Ruoan tuottajat ovat kautta aikojen pyrkineet muuttamaan tuotteita siihen suuntaan, että niiden valmistaminen olisi halvempaa.

Kirjan lopusta löytyy vielä tietoa lisäaineista ja joistakin ruoka-aineista.

Kaiken kaikkiaan kirjan tarjoamat tiedonjyväset ja herättelevä kokonaisuus kiehtovat. Itselleni tuli oikeastaan kurja olo siitä, että todellisuutta "pitää" muokata vain suuremman tuoton vuoksi. Raha, raha, raha... Mikä vika oikeassa ruoassa on? Tiedän toki vastauksen, se on hinta. Tuntuisi kuitenkin tyhmältä maksaa tyhjästä, kun aitoakin ruokaa voi saada. Nämä ovat mutkikkaita asioita.

Naapurin uusi herätyskello

Naapurini on tainnut hankkia uuden herätyskellon. Eräänä iltana kuuntelin omituista, ajoittain toistuvaa kammottavalta kuulostavaa ääntä, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kun en keksinyt, mitä se voisi olla. Seuraavana aamuna keksin: sehän on herätyskello, jota "rakas" naapurini taisi testata edellisenä iltana.

Naapurini täytyy herätä aamuisin ainakin tuntia ennen minua. Siispä kun tämä psykedeelinen hirvitysääni kajahtaa soimaan, heräämme me molemmat!

En ylipäätään ymmärrä, miksi joku haluaa niin hirvittävän äänisen herätyskellon. Sellaisen kuunteleminenhan on mitä kammottavin mahdollinen tapa aloittaa päivänsä! Ehkä hän on uskomattoman sikeäuninen, tiedä häntä.

Minä olen ollut tämän vuoden ajan tosi naapuriystävällinen, koska herään sarastuslamppuuni, eli useimmiten ihan silkkaan valoon, kesälläkin. Tämä on ihanan lempeää. Olen herkkäuninen, joten tämä toimii minulla mainiosti, aamu alkaa kivasti, kun ei heti alkuun säikähdä ikäviä ääniä ja ei tarvitse pimeydessä silmiään aukoa. Muutaman harvan kerran olen herännyt vasta lamppuni ääniherätykseen, joka sekin on vaimeaa linnunlaulua.

Nyt siis olen kuitenkin mitä ilmeisimmin taas siirtymässä ääniherätysten aikaan ja ilmeisesti vuorokausirytmiäkin täytyisi muokata (eli mennä aikaisemmin nukkumaan, kun kerran herätyskin on aikaisemmin). Ärsyttää niin, että ei sanotuksi saa... uskomatonta, mitä ongelmia eteen voikin tulla! Enpä voi muuta taaskaan toivoa kuin että kunpa voisin asua ilman naapureita! (En pahastuisi kivoista naapureista, mutta kun aina joukosta löytyy ongelmatapauksiakin...)

Nopeita ratkaisuja uupumuksen hallintaan

Uupumusta kohti kulkiessa on helposti sokaistunut kulkusuunnasta ja -vauhdista. En varmaksi osaa sanoa, kuinka uupunut olen, kaipaanko sairaslomaa vai en. Tiedän kuitenkin, että paineensietokykyni on huomattavan heikko juuri nyt, ja mieluiten käyttäisin vähäisen vapaa-aikani itselleni mieluisiin asioihin, jotka nostattaisivat hymyä huulilleni, kuin armottomaan suorittamiseen.

Olen pohtinutkin nopeita ratkaisuja helpottaakseni omaa oloani. Ikävimpään osa-alueeseen en voi vaikuttaa, eli työhöni, mutta muuta säätämällä toivon voivani taas edes hieman paremmin.

Tein vaikean päätöksen karsia hieman kevääksi suunnittelemiani opintoja. Minulle tulee kurja olo, jos en pääse tavoitteeseeni, mutta tässä tapauksessa aidan madaltaminen taitaa kuitenkin olla järkevämpi ratkaisu kuin lopullinen uuvahtaminen opintojen vuoksi. Harmi vain, että joudun karsimaan mielenkiintoisiakin asioita.

Yritän sovitella eräiden opintotöiden aikataulutusta, jotta saisin työt ylipäätään tehtyä ja aikataulutus ei kävisi liian ahdistavaksi. Toivottavasti onnistuu.

Minulla olisi (yllättäen) mahdollisuus lisätä itselleni mieluista harrastusta kevääksi. Tämä on hieman kaksipiippuinen juttu, kun toisaalta harrastan mielelläni ja ilolla, mutta toisaalta aikataulutettu harrastaminen saattaa mukavuudestaan huolimatta myös stressata. Toisaalta kun kyse on harrastuksesta, niin eihän siellä joka viikko tarvitse olla. Todennäköisesti siis lisään harrastamista keväällä, mutta tämä asia täytyy harkita tosi tarkkaan.

Annan itselleni myös luvan ja ajan pohtia ja tutkailla itseäni oikeasti kiinnostavia asioita ja suunnitella tulevaisuuttani. Olen itse asiassa jo nyt syksyllä noudattanut tätä, mutta yritän nyt erityisesti muistaa tämän, kun tällaiset helposti jäävät väliin, kun arki painaa päälle. Tulevaisuuden suunnittelu antaa kuitenkin toivoa paremmasta, mikä taas kantaa arkea hieman pidemmälle.

Mitähän vielä? Ei tule nyt mieleeni, mutta näistähän on ihan hyvä lähteä liikkeelle.

Harkittuja keittiöhankintoja - viikko 31

Minusta on tullut tarkka ostaja: nyt romuprojektin myötä en ole juurikaan tehnyt turhia "viihdeostoksia", eli ostanut jotain vain huvin vuoksi. Ostokseni ovat olleet lähinnä tarkkaan harkittuja, tarpeeseen tulevia hankintoja, kuten viime viikollakin.

Tein siis kaivattuja hankintoja keittiööni: kaksi paistinpannua, paistinlasta ja puinen kauha. Kaikki ovat kovasti toivottuja ja pitkään odotettuja. Hymyni on herkässä varsinkin, kun hankintani ovat osoittautuneet nappivalinnoiksi. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin ostin Skeppshultin valurautapannun ja HeiRolin kannellisen Cerasafe-paistokasarin.)

Keittiöstäni ei poistoja heru, vaan ennemminkin minun olisi syytä tehdä sinne jopa lisää hankintoja. Kun kerran ostin myös uuden hiusharjan, niin painotan poistoissani tällä kertaa hiustuotteita. Siispä pesen ja laitan kierrätykseen kolme kankaista hiuspantaa, joiden suurin vika on rehellisesti sanottuna väri. En tiedä, huolitaanko tuollaisia keräykseen, mutta laitan ne kuitenkin.

Näiden lisäksi poistan myös neljä sekalaista hiusten kiinnitykseen tarkoitettua "juttua", millä niitä sitten nyt kutsutaankaan :) Kaikenlaisia hiuksiin liittyviä "juttuja" on kertynyt nurkkiin ihan haitaksi asti - varsinkin, kun en yleensä edes käytä niitä. Ne vain joskus näyttivät kaupan hyllyillä varsin kivoilta - huono peruste ostoksille.

Suosittelen kyllä vastaavasti ostamaan käytännöllisiä keittiötarvikkeita: ruokaa täytyy aina laittaa, joten laadukkaat ja käytännölliset välineet helpottavat arkikokkailuja todella paljon! Suosittelen ainakin noita kahta hankkimaani pannua :)

Aikataulutettu, loputkin voimat imevä elämä

Tyhjästä on paha ammentaa loputtomiin. Tällainen on ollut oloni viime päivinä/aikoina. Suurin osa päivästäni menee itseni pakottamiseen: pakotan itseni tekemään tietyt, vastenmielisiltä tuntuvat arkiaskareet (työ ja osa opiskeluista). Päivästä toiseen. Voimaa tuovia tekemisiä ja hetkiä viikkoon ei monta mahdu, joten "astiani" on tyhjentynyt koko syksyn. Nyt pohja taitaakin jo pilkistää.

On kamalaa yrittää ammentaa tyhjästä mielestä ja henkisestä voimattomuudesta. Kaikki tuntuu äärivastenmieliseltä ja mieltäni kaihertaa jatkuva katkeruus nykytilanteesta. Ei elämän pitäisi ajautua tällaiseen, että se on vain ankeaa raatamista ja jatkuvaa pakottamista. Olen yrittänyt hieman helpottaa taakkaani, mutta en ole siinä oikeastaan onnistunut. Vaatisi selkeästi radikaalimpia toimenpiteitä, jotta puristus hellittäisi.

Siinä vaiheessa, kun vesilasin kaatuminen tuntuu katastrofilta, tajuaa turhankin kipeästi, että nykytila ei ole hyvä. Nopeita ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi ei vain ole. Siksi mietinkin, joka päivä, että kauan ihminen jaksaa pakottaa itsensä raatamaan pelkän rahan vuoksi, jota ei oikeastaan edes tarvitse juuri tällä hetkellä niin paljon kuin sitä tulee? Kauan tyhjästä astiasta voi vielä ammentaa, kun voimaa tuovia asioita on elämässä ihan silkan ajan puutteen vuoksikin liian vähän?

Onhan minulla kiinnostuksen kohteita ja asioita, joihin haluaisin paneutua, mutta kun en ehdi. Kivatkin asiat muuttuvat rasituksiksi, jos aikatauluni on liian täynnä. Työpäivän mittaisen itseni pakottamisen jälkeen olen aivan poikki, henkisesti loppu, jolloin mikään aikataulutettu ei vain yksinkertaisesti tunnu hyvältä, vaan tuntuu katkaisevan viimeisenkin korren, vaikka kyseessä olisikin kiva harrastus. Kaikki voimat valuvat vain pakolliseen. Ei tällainen ole elämää.

Alkusyksystä sain vielä pidettyä yllä tasapainoa elämässäni. Jossain vaiheessa rasitus alkoi kasvaa sietokykyäni suuremmaksi, jolloin voimia tuovia asioita alkoi karsiutua osaksi huomaamattanikin pois, mikä pahensi kierrettä. Vaikutusmahdollisuuksien puute työtäni kohtaan on lisännyt myös taakkaani hiljalleen. Lopputuloksena on nyt sitten pohjaton henkinen uupumus ja tyhjyys. Joulu tulee todennäköisesti parhaimpaan mahdolliseen saumaan, mutta pelkään sen olevan liian lyhyt varsinaiseen toipumiseen ja elämän tasapainottamiseen varsinkin, kun työhöni liittyviin asioihin en voi vaikuttaa.

Olen havainnut myös kehoni lisäävän kapinointiaan vallitsevia olosuhteita kohtaan. Jalkani ovat tulleet kipeäksi työstäni, mitä on vaikea käsittää. Särkee ja vetää melkein koko ajan ja helpotusta en ole keksinyt. On ankeaa tietää, että lähikuukausina särky todennäköisesti pysyy, kun työssä ei mikään muutu. Onneksi tuo ei sentään vielä vaikuta liikkumismahdollisuuksiini, se olisikin jo ihan liian paljon siedettävää.

Ei auta muuta kuin sinnitellä ja yrittää löytää ratkaisuja päästä taas tasapainoon. Voimattomuudessa se on toki vaikeaa, mutta oikeastaan muutakaan tietä ei ole. On kauheaa huomata, miten näin "vanhemmiten" henkinen paineensietokyky on heikentynyt huomattavasti - kyllä minä nuorempana jaksoin tehdä vaikka mitä! Nyt raja tulee vastaan paljon nopeammin. Pitäisi siis opetella elämään tämän uuden rajan mukaan, mutta se on vaikeaa, kun kaikkeen elämässään vallitsevaan ei voi vaikuttaa. Tai voihan työhön vaikuttaa, vaihtamalla työtä, mutta nykyaikana sekään ei ole helppoa.

Miettijät ja toimijat

Ihmisissä näyttäisi olevan karkeasti jaettuna miettijöitä ja toimijoita. Miettijät pohtivat asioita pitkään, analysoivat eri vaihtoehtoja, lukevat kokemuksia ja tietoja ja lopulta päätyvät sellaiseen lopputulokseen, että riskien (suurten tai pienten, todellisten tai kuviteltujen) ja varmuuden vuoksi mitään ei "kannata" tehdä. Sitten alkaakin seuraavan asian pohtiminen ja lopulta oikeastaan mikään ei etene, koska loppujen lopuksi aina löytyy syitä, miksi asioita ei "kannata" tehdä. Erityisen negatiiviset miettijät eivät saa juuri mitään aikaiseksi, kun taas positiiviset miettijät voivat hyvinkin innokkaasti kokeilla jotain uutta, mutta turvallisissa ja varmoissa rajoissa.

Toisessa ääripäässä ovat toimijat. Hekin saattavat hieman pohtia tekemisiään, mutta he siirtyvät kuitenkin varsin nopeasti varsinaisen asian tekemiseen. He eivät jumiudu ajatuksissaan mahdollisiin esteisiin ja ongelmiin, vaan näkevät uuden asian kokeiltavan arvoisena ja kiinnostavana, "omana kokemuksena". Jos tekeminen ei jostain syystä onnistukaan ihan toivotusti, ei sekään niin vakavaa ole, kun on sentään tullut itse tehtyä, koettua ja nähtyä. Ja ennen kaikkea seuraavaksi voi siirtyä tekemään jotain ihan muuta.

Koen itse aina olleeni turvallisuushakuinen miettijä, mutta ihmisiä tarkkailtuani haluaisin siirtyä enemmän toimijaksi, koska se toisi elämään enemmän kokemuksia ja liikettä, eloa. Ehkäpä "harkitseva toimija" voisi olla itselleni sopivin, jos oppisin sietämään paremmin harkittujen riskien ottamista.

En nimittäin aikanaan keinutuolissa haluaisi pohtia sitä, mitä kaikkea on jäänytkään tekemättä ja kokematta, koska en uskaltanut tai olin hirttäytynyt käsityksiin, jotka tulevat jostain muualta kuin itsestäni (toisten mielipiteet, kokemukset, arvot tms.). Oma elämä on kuitenkin oma elämä ja jos jonkun kokemukset jostain asiasta ovat jonkinlaisia, ne kokemukset eivät ole omiani! Minä reagoin asioihin omalla tavallani, minä pidän eri asioista, arvostan eri asioita. Kokemalla tietää, kuvittelemalla voi vain arvata. Kuviteltu ei ole todellisuutta.

On vaikea muuttua yhtäkkiä toimijaksi, kun on koko ikänsä miettinyt ja toiminut muiden odotusten mukaisesti. Lisäksi pelkään riskejä ja epäonnistumisia, jotka kuuluvat luonnollisesti elämän kulkuun. Pitäisi osata hyväksyä elämä sellaisenaan kuin se on, eikä pelätä sitä ja muita ihmisiä, itseään piilotellen. Tämä on vain helpommin sanottu kuin tehty.