Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

"Vähemmän työtä ja enemmän elämää?" Kysymys, joka todellakin koskettaa myös minua! Onko tuo mahdollista? Miten? Kaarina Davisin kirja "Irti oravanpyörästä" on eräs tarina siitä, miten oravanpyörästä voi siirtyä enemmän omannäköiseen elämään ja jättää uupumukset masennuksineen menneisyyteen. Tämä on yksi tie ja sellaisenaan hurjan mielenkiintoista luettavaa oravanpyörän uuvuttamalle.

Sairaanhoitaja Kaarina Davisin aiempi kirja (Rankka kutsumus - sairaanhoitajan päiväkirja) kertoi sairaanhoitajan arjesta. Sitä en ole lukenut, mutta kirjailijan tausta näkyy myös tässä kirjassa. Kirjoittaja on uupunut arkeensa sairaanhoitajana ja päättää etsiä tavan nauttia elämästä joka päivä eikä "sitten joskus". Tämä polku vie hänet kaupunkiasunnosta rakkaisiin lapsuuden maisemiin ja vaihtoehtoiseen, luonnonläheiseen elämään. Suorittaminen vaihtuu seesteisempään tekemiseen, kiire maaseudun rauhaan. (Ylläolevasta linkistä löytää lisää tietoa kirjasta.)

Mitä minä pidin kirjasta? PIDIN, hurjasti. Luin sen muutamassa päivässä kannesta kanteen ja vaikutuin. Juuri tätähän minä olen etsinyt koko ikäni. Tällä tarkoitan tietoa, esimerkkiä siitä, että vaihtoehtoinen elämäntapa on mahdollinen, vaikka sen ei tarvitsekaan mennä ihan noin äärimmäisyyksiin ja täysin pois työelämästä. Omavaraisuudessakin on eri asteita.

Kirjassa näkyi elementtejä siitä, millainen elämä voisi minulle sopia. Löysin itsestäni osia, jotka ovat olleet pitkään piiloksissa, hiljaa, odottaen sopivaa kimmoketta. Uupumukseni ja tämän kirjan lukeminen ovat todellakin herättäneet minut.

Toisaalta minusta tuntuu vaikealta yrittää saada elämästä enemmän omannäköistään, kun se on niin kovin eri näköinen kuin mitä nykyaikana pitää tavoitella. En minä halua asua kaupungissa, mutta miten saisin elannon jossain syrjemmässä? En minä paljon tarvitse, mutta se vähäkin voi olla tiukassa. En halua tehdä palkkatyötä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, en varsinkaan epämieluisaa työtä. Mistä löytäisin itselleni sopivan osa-aikatyön tai miten voisin ryhtyä yrittäjäksi?

Kirja herätteli minua myös näkemään rahan arvon. Paljonko minä esimerkiksi joudun tekemään töitä, jotta voin saada jotain tiettyä. Olenko valmis tekemään x tuntia töitä, jotta saan jonkin uuden härpäkkeen/vaatteen? Olen yllättynyt, miten usein olen nyt viime aikoina vastannut "ei". En oikeasti halua käyttää vaivalla saatua rahaa johonkin oikeastaan aika joutavaan (materiaan). Yllättäen menonikin ovat karsiutuneet, vaikka ne ovat aika vähäisiä olleet tähänkin asti.

On vain ollut niin valtavan helppoa ostaa ajattelematta asiaa sen kummemmin, rahaa on vain tullut ja sitä menee. Varmasti aika harva ajattelee, mitä uhraa rahan eteen ja kuinka hyödyttömiin asioihin sitä oikeastaan menee. Rahaa "kuuluu" tuhlata.

Kirja on herättelevää luettavaa. Se on kirjoitettu sujuvasti ja mielenkiintoisesti, ja joskus kaupunkilaisen ongelmat maalla hymyilyttävät. Suosittelen kirjaa erityisesti oravanpyörän väsyttämille.

Saatu tunnustus, osa 2

Olen hurjan kiitollinen. Olen saanut toisenkin tunnustuksen ja peräti kahdelta eri taholta, eli Aamu muisti minua Aamutuulia-blogissaan, joka tarjoaa useimpina päivinä ajankohtaisia kuvia, joista katsoja voi löytää syvempiä merkityksiä luonnossa ilmenevien pienien yksityiskohtien myötä. Saman, viehättävän "Cherry on top award"-tunnustuksen sain myös kummastus-blogin kirjoittajalta Wind-up toy. Hänen blogissaan pääsee kurkistamaan arkeen ja monenlaisiin pohdintoihin. Kirjoittajan toisessa blogissa pääsee kasvattamaan koirakuumetta - blogi sisältää kirjoituksia lapinkoiran elämästä. Se sisältää myös suloisia koirakuvia.

Tunnustukseen sisältyy tehtävä, eli pitää kertoa kolme rakasta asiaa. Omat rakkaat asiani ovat siis:
1. Läheiset ihmiset.
2. Eräs tietty paikka, johon olen tainnut hieman juurianikin kasvattaa.
3. Luonto.

Lisäksi tunnustukseen sisältyy toinenkin tehtävä. Siinä täytyy kuvailla itselleen rakas kuva... vaikeaa! Minulla on rakkaita kuvia niin valtavan paljon!

Oma rakas kuvani on kuitenkin paikasta, joka on rakas asiani numero 2. Siinä näkyy luontoa, rakennuksia ja vettä...

Minun on vaikeaa antaa tunnustuksia eteenpäin, kun olen varma, että joku tärkeä jää juuri sillä kertaa mainitsematta. Tällä kertaa haluan kuitenkin ojentaa tunnustuksen eteenpäin.

Aamulle haluan antaa tunnustuksen syistä, jotka jo mainitsin tuossa ylempänä.

Wind-up toyn kirjoituksia arkisista sattumuksista ja koiran elämästä lukee mielellään. Tarjolla on myös ajatuksia elämästä ja ruokaohjeita. Kattaus on siis monipuolinen :)

Hehkuvainen kirjoittaa arkisista (ja vähemmän arkisista) asioista usein niin, että ei voi olla hymyilemättä. Hehkuvainen on myös ollut tosi kannustava, ja se on asia, josta olen tosi kiitollinen. Hauki-juttu on muuten mainio :)

Pellon pientareella tapahtuu itseäni kiinnostavia, maalle muuttoon ja siellä asumiseen liittyviä asioita, joiden välissä on herättelevää pohdintaa mm. uupumuksesta ja elämästä. Olen saanut kovasti kannustusta kirjoittajan kirjoituksista ja löytänyt useammankin vinkin aivan loistaviin kirjoihin! Olen kiitollinen myös saamastani runsaasta kannustuksesta.

Trinan blogissa asuu rauha ja kauneus. Sinne menee mielellään, kun tietää, että sieltä löytää kauniita kuvia, ajatuksia herättäviä runoja ja muita usein mukavan positiivisia kirjoituksia.

Saatu tunnustus, osa 1

Olen ollut viime aikoina onnekas ja mukavan huomion kohteena, eli saanut tunnustuksia, useammankin kappaleen! On siis jo korkea aikakin kiittää niistä. Ensimmäinen tuli Hehkuvaiselta, jonka seitsemää asiaa luin suurella mielenkiinnolla. Tähän tunnustukseenhan kuuluu se, että kertoo itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustuksen edelleen eteenpäin seitsemälle. Tässä siis jotain "asiaa" minusta (saatan olla aiemminkin näistä kertonut, mutta en nyt muista...):

- En pidä pitkistä kynsistä. En tiedä, mikä siinä onkin, mutta heti kun kynteni kasvavat, ne alkavat häiritä ja ovat tiellä.

- Pelkään usein pimeässä (en onneksi kotona). Ideoita, miten tähän "piirteeseeni" saisi jotain tolkkua, eli ratkaisuehdotuksia? :)

- Kirjoitin ala-asteella tarinoita vihkoihin. Tarinoiden kehitteleminen oli mukavaa.

- Olen käynyt kerran Pohjois-Norjassa (iäisyys sitten) ja haaveilen uudesta reissusta sinne.

- Ikääntyminen huolestuttaa minua erityisesti nyt, kun minulla on muutama fyysinen vaivantapainen riesana.

- Olen joskus vuosia sitten seisonut palkintopallilla.

- Tunnen oloni kotoisammaksi ollessani metsässä tuulipuvussa ja kumisaappaat jalassa kuin juhlissa hienossa mekossa ja kuohuviinilasi kädessä.

---
Jätän tällä(kin) kertaa väliin tämän tunnustuksen eteenpäin jakamisen, vaikka monelle sen mielelläni soisinkin.

---
Päivän pieni ilo: Nämä lämpimät ja tyynet syyspäivät ovat olleet aivan upeita!

Totutusta luopuminen

Mikähän siinä onkin, että vanhasta luopuminen on aina yhtä vaikeaa? Jopa ikävästä asiasta luopuminen tuo ahdistusta, vaikka lopputulos onkin varmasti toivottu. Usein täytyy kuitenkin luopua, jotta voi saada jotain muuta tilalle.

Minä lopetin yhden lehden tilauksen ja vaikka asia kuulostaakin tosi pieneltä, tunsin ahdistusta. Lehti, jota olen tilannut monta vuotta, kuuluu elämääni. Minä olen kehittänyt itselleni riippuvuuden siihen, haluan tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, haluan omat hetkeni lehden parissa. Näin olen tuntenut, kunnes aloin pohtia asiaa tarkemmin.

Haluanko minä tietää lehdessä kirjoitetuista asioista niin paljon, että olen valmis maksamaan siitä xx euroa vuodessa (eli tekemään sen eteen xx tuntia töitä)? Haluanko lukea juuri niitä asioita vai mieluummin jotain ihan muuta? Mitä minä oikeasti saan kyseisestä lehdestä?

Halusin joskus tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, mutta nyt olen ymmärtänyt, että enää en halua. Se ajatusmaailma ja lehden tiedot eivät kuulu enää tähän elämääni, eikä varmasti siihen, mitä elämää tulevaisuudelta haluan. Aikani olen nauttinut hetkistä lehden parissa, mutta olen nyt tajunnut, että voin saada ne samat hetket edelleenkin, mutta lukemalla jotain ihan muuta, jotain sellaista, joka tukee oikeasti omaa elämääni nyt ja tulevaisuudessakin. Lukemistahan maailmassa riittää, liikaakin.

Tunnen silti vieroitusoireita, mutta ne taitavat olla välttämättömiä siinä vaiheessa, kun raivaa vanhaa tieltään ja avaa itsensä uudelle. Totutussa urassa porskuttaminen on niin valtavan helppoa, että sillä tiellä kadottaa helposti itsensäkin. Silloin ihmisestä tulee vain samoja asioita toistava robotti, joka pelkää elämänsä ohi.

Kalenterin hallintaa

Niinhän siinä kävi, että kun syksy koitti, kalenterini täyttyi. Nyt on parin viikon jakso, jolloin on melkein joka ilta jotain menoa ja tiedän, että en jaksa moista. En enää, ehkä nuorempana jaksoinkin. Miten tässä taas kävi näin?

Tällä kertaa olen jämptimpi kuin aiemmin. Aion kylmästi karsia menojani ja tekemisiäni siten, että kokonaisuudesta tulee itselleni mieluisampi ja toimivampi. En jaksa juosta joka ilta jossain (vaikka kyseessä olisikin mieluisa meno), joten en juokse. Sitä paitsi vapaa-ajan askareet ovat aina jossain määrin vapaaehtoisia, vaikka olisikin sitoutunut johonkin. Miten niitä jaksaisi tehdä sitäkään määrää, mitä nyt tekee, jos ei huolehdi omasta jaksamisestaan?

Minä siis priorisoin. Katson kalenteriani ja karsin ylimääräisiltä näyttävät. Sommittelen menojani yhteen, jotta en joudu tekemään montaa reissua samaan suuntaan eri asioiden vuoksi. Jätän jotain epäolennaista tekemättä, jotta varsinainen pääasia onnistuisi. Suunnittelen tekemiseni huolellisemmin. Teen vähemmän, mutta laadukkaammin silloin kun teen. Varaan päiviä, jolloin en tee mitään. Eiköhän tällä reseptillä onnistu.

---
Päivän pieni ilo: Olen viilentänyt asuntoani, välillä vahingossakin (unohdin eilen parvekkeen oven auki koko päiväksi). Se onkin tuntunut yllättävän hyvältä. Illalla on ihanaa kaivautua peittojen alle ja uni tulee helposti, kun ilma on raikas ja peiton alla on lämpö. Sohvalla on mukava lukea huovan alla ihanasti lämmittävää teetä juoden. On mukava pitää pehmeitä ja lämpimiä vaatteita sisällä. Olen katsellut jo kynttilöitänikin, josko tänä viikonloppuna aloittaisi kynttiläkauden...

Uskoa ja epäuskoa

Arki on taas todellakin iskenyt täydellä voimallaan eli väsyttää. Sen myötä käy haasteellisemmaksi hoitaa asioita heti, kun ne vastaan tulevat. Olen nimittäin tehnyt päätöksen, että yritän hoitaa pakolliset hoidettavat asiat heti, kun ne voi tehdä, jolloin ne eivät loju tekemättömissä aiheuttaen ylimääräistä stressiä.

Ajatukseni tulevasta ovat heiluneet ääripäiden välillä. Enimmäkseen minä uskon, että tulevaisuuden suunnitelmani on hyvä, mutta välillä tuntuu epätoivoiselta, että juuri minä tällaisine persoonallisuuspiirteineni ja tällä osaamisella pystyisin omalla toiminnallani parantamaan tilannettani tässä massatyöttömyyden maassa. No, jos minä en usko itseeni, niin kuka uskoo?

Tuo kirjoittamani paljastaa myös haasteen, jonka parissa edelleenkin askartelen: tässä hetkessä eläminen. Olen syyllistynyt murehtimaan asioita, jotka ovat ajankohtaisia vuosien päästä. En tiedä, miksi sellaisia asioita pitäisi murehtia. Nykyhetki on ihan hyvä ja siitä käsin voin ottaa kompassisuunnan siihen, mitä elämältäni haluan. Minulla on siis kaikki, mitä tarvitsen, eli hyvä nykyhetki ja itselleni tärkeä ja arvojeni mukainen suunta, johon kulkea. Aion panostaa tänä syksynä enemmän näihin tässä hetkessä elämiseen liittyviin asioihin ja niiden opiskelemiseen.

---
Päivän pieni ilo: Viime aikojen suuri ilo minulle on ollut Henning Mankellin Wallander-kirjat. En olisi uskonut, että innostuisin dekkareista näin paljon. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas pohtimaan seuraavaa murhamysteeriä (Kasvoton kuolema)...

Kesäiloa

Kesä alkaa taittua syksyn puolelle ja muuttua mielessäni muistoiksi. Oli kiva kesä. Tokihan se sisälsi sekä ylä- että alamäkiä, mutta enää muistelen vain positiivisia asioita. Oikeastaan: sisälsikö kesäni muka jotain negatiivista, häh?! :)

- Minulla oli aika hyvin aikaa ja sopivasti mukavaa/ihanaa seuraa.
- Sain pakastimeni täyteen marjoja, eli pääsin jopa marjastamaan!
- Selkäni kesti marjastamisen ihmeellisen hyvin, vaikka muuten se ei moisesta kyykkimisestä pidäkään. Hämmentävää :)
- Pääsin metsään, rannalle, suolle, niitylle, vesille. Sain haistella luonnon tuoksuja ja antaa mieleni levätä.
- Uin montamontamonta kertaa! Pääsin kokeilemaan jopa vesijuoksua.
- Pääsin erääseen kesätapahtumaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli upeaa.
- Näin pari ihmistä, joita en ole nähnyt tooooosi pitkään aikaan. Se oli suorastaan liikuttavaa.
- Pääsin käymään mielenkiintoisilla paikkakunnilla.
- Sain/ostin muutaman aivan ihanan tavaran/tuotteen/vaatteen, joista on minulle iloa tosi pitkäksi aikaa.
- Tein pitkiä pyörälenkkejä.
- Näin paljon perhosia.

(Unohdin varmasti jotain olennaista listastani.)

Nautin kesästäni. Nyt olen valmis nauttimaan syksystä.

Tal Ben-Shahar: Onnellisemmaksi - Merkitystä, mielihyvää ja kestävää onnea etsimässä

Onnellisuus ei synny haluttujen
olosuhteiden passiivisesta kokemisesta vaan siitä,
että ihminen tekee arvokkaaksi kokemiaan asioita
ja etenee kohti tavoitteitaan.

(David Mayers ja Ed Diener)

Siinä on tiivistetysti suurin sanoma, jonka kirjasta imin itseeni. Tämä kirja onnellisuudesta on mielestäni tähän astisista vastaavista paras - kirja on selkeä, ei kovin paksu, helppolukuinen ja -tajuinen ja mielenkiintoinen. Sanoma on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen, vaikkakin näiden asioiden sisäistäminen vaatiikin paljon aikaa. Ainakin minulta.

Aloitin kirjan lukemisen jo muutama kuukausi sitten. Hiljattain hätkähdin, että minullahan on jäänyt kirja kesken ja nyt se pitää palauttaa kirjastoon! Lukaisin kirjan nopeasti loppuun, mikä ei kuitenkaan haitannut yhtään. Päinvastoin. Luulen, että näin oli tarkoituskin käydä: kirjan sanoma puhutteli minua nyt enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Nyt tunsin kirjan sanoman sisälläni ja elin sen. Pohdin kirjassa esitettyjä kysymyksiä ja omaa onnellisuuttani. Minulle tuli tunne, että olen oikealla polulla.

Useimmat ihmiset ovat jokseenkin niin onnellisia
kuin he päättävät olla.

(Abraham Lincoln)

Kirja pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja sen tutkimustuloksiin tuoden tutkimustietoa ymmärrettävässä muodossa kaikkien ulottuville. Kirja sisältää myös harjoituksia, joita voi tehdä, sekä kysymyksiä, jotka herättelevät pohtimaan omaa elämää ja onnellisuutta.

Lukutauon jälkeen, kun jatkoin kirjan lukemista, aiheeksi ilmeni osuvasti työelämä. Se, miten työelämä on ikävä velvollisuus ja taakka ja vain vapaa-aika ja lomat ovat oikeaa elämää. Kirjan mukaan tällainen ajattelumalli iskostetaan meihin jo koulussa, jolloin sekä koulu että työelämä saattavat muuttua ikäväksi pakertamiseksi. Tunnistan tämän itsestäni, näinhän olen tehnyt, elänyt lomillani. Kirja antaa kuitenkin toivoa siihenkin, että työelämäkin voisi olla merkitystä ja mielihyvää tuottava elämän osa-alue.

Kirjassa painotetaan myös tavoitteiden asettamisen tärkeyttä. Tavoitteita on hyvä olla, mutta pääpaino on silti matkalla: "Pitkän aikavälin tavoitteiden tehtävä on vapauttaa meidät nauttimaan elämästämme tässä ja nyt. Jos lähdemme ajelulle ilman minkäänlaista päämäärää, matkasta ei tule kovin hauska. [...] Jos meillä on mielessä päämäärä ja tiedämme suunnilleen, minne olemme menossa, pystymme kohdistamaan koko huomiomme siihen, missä olemme sillä hetkellä, ja ottamaan siitä kaiken irti."

"Pitkän aikavälin tavoitteet ovat välineitä, eivät pelkkiä päämääriä."

Kirjan lukeminen oli minulle hyvin mielekästä ja merkityksellistä. Suosittelen, mikäpä voisi olla mukavampaa kuin onnellisuuden lisääntyminen? :)

Lisätietoa ja lukupätkiä kirjasta löytää mm. kirjan nettisivuilta.

Pysähdyksiä ja löytämisiä

Kirjoitin aiemmin elämän herkkyydestä, eli elämän päättymisestä yllättäen parin tietämäni tapauksen kautta. Nyt on tullut pari kuolemantapausta lisää, mutta edelleen lähipiirini "tuolle puolen", eli tietämiini ihmisiin. Ne edellisetkin painavat vielä hieman, joten nyt kun siihen niputtaa vielä pari tuttua lisää, tuntuu tosi pysähdyttävältä, raskaaltakin. Vielä kun kuolemiin liittyy viranomaisten uskomatonta sählinkiä ja voittamatonta sairautta, asia ei ole yhtään helpompi.

Elämä voi olla lyhyt. Suututtaa istua töissä rahan vuoksi ja haaskata sitä ainoaa asiaa, jolla on jotain merkitystä, eli elämää. Olen kuitenkin iloinen tässä kesässä myös siitä, että elämäni suuntaviivat ovat viimein piirtyneet, minulla on tavoitteita. Minulla on lyhyen ajan tavoite. Minulle on nyt viime viikkoina muodostunut myös koko elämän kestävä tavoite, elämisen malli, haave, jota kohti alan kulkea. Ehkä en koskaan saavuta päämäärääni täydellisesti, mutta ei se haittaa: matka sinne on jo itsessään tosi mielenkiintoinen ja merkityksellinen, ja jokainen saavutettu välietappi vie minua lähemmäs oman näköistäni elämää, joten olen syystäkin innoissani. Minä taidan olla löytänyt itseni.

Toki töitä täytyy tehdä ja paljon, jotta voin saavuttaa haaveilemani asiat, mutta onpahan minulla sentään suunta. Kun teen valintoja, voin peilata niitä tavoitteeseeni ja valita sitä tukevia vaihtoehtoja. Enää ei tarvitse juurikaan surra sitä, että elämä valuu hukkaan joutavanpäiväisessä oravanpyörässä ja voimia ei riitä muuhun: irrottaudun, vaikka en tietenkään voi tietää, pystynkö pysymään irti oravanpyörästä loppuikäni. Tavoitteena se kuitenkin on. Niin, se on sanottava, että mielekäs työ, joka ei vie liikaa voimia ja aikaa, ei ole oravanpyörää, vaan elämää.

Naapurissani on mies, joka huutaa vaimolleen. Mitä turhuutta tuollainenkin on, sekä huutaminen että sen kuunteleminen. Elämän haaskausta. Tuntuu, että nykyelämänmenossa on niin paljon turhuutta, että sitä on vaikea uskoa; ihmisten välillä, materialistista ja byrokratiaa. Sellaista, että sitten kun kuolee, niillä asioilla ei ole saavuttanut ainakaan mitään hyvää, ei kestävää onnea, ei mielenrauhaa ja tasapainoa. Näen tuollaista turhuutta koko ajan vain enemmän
ja se ahdistaa. Mihin ihmeen maailmaan olen oikein putkahtanut?

Elämä on herkkä ja se kannattaa käyttää järkevästi mielekkäisiin ja merkityksellisiin asioihin.

Itsetuntopäätös

Hyvä mieli ja vahva itsetunto kulkevat käsikädessä. Päätin muutama päivä sitten, että minulla on hyvä itsetunto. Siitä lähtien minulla on ollut hyvä itsetunto. Hymyilyttää.

Olen siis höpsötellyt mielessäni, tokihan tiedän, että itsetuntoa ei voi päättää (vai voiko?). Olen lukuisat kerrat päättänyt milloin mitäkin mahdotonta: "en ole enää alakuloinen", "olen avoin", "olen iloinen", "olen aina ystävällinen" ja nyt "minulla on hyvä itsetunto". Oman kokemukseni mukaan ihminen ei ole niin vakaa olento, että se voisi olla jotain yhtä ja samaa koko ajan. Meillä on kaikilla epäystävälliset ja sulkeutuneet hetkemme kuin myös iloiset ja avoimet hetkemme.

Mieliala on vahva biologinen pohja, jolla itselläni ainakin itsetunnon kaltaiset ominaisuudet osittain seisovat. Jos minulla on hyvä mieli, itsetuntonikin nousee. Ollessani alakuloinen, tunnen itseni huonoksi. Nyt olen piristynyt, joten voin helposti "päättää", että minulla on hyvä itsetunto. Toimii. Entä sitten synkkänä hetkenä? Jaa-a, en tiedä.

Toivon muistavani synkempänä hetkenäni, että minulla on runsaasti syitä hyvään itsetuntoon. On suorastaan elämän haaskausta ajatella olevansa jotenkin surkea, huono, ja jättää toimimatta sen vuoksi. Toimeliaisuus tuo iloa, itsetuntoa ja liikettä, ja se on tosi hyvä.

---
Päivän pieni ilo: Mukavan ihmisen tapaaminen tuotti suurta iloa!

Syvistä vesistä metsän kautta ylös

Olen viime aikoina soutanut syvissä vesissä. On ollut raskas ja alakuloinen olo, jonka syytä on vaikea määritellä. Olen ehkä ollut levoton, kokenut oloni turvattomaksi, ja matkani enemmän oman näköiseen elämääni on tuntunut liian pitkältä.

On hankalaa sinnitellä tiettyjen ei-tyydyttävien asioiden kanssa, kun ne asiat ovat olleet pielessä elämässäni jo pitkään. Ja ne asiat ovat vielä tulevaisuudessakin pielessä ties kuinka pitkän ajan. Se kyllästyttää jo valmiiksi. En vain jaksaisi enää, vaikka tiedänkin, että jos elämässään menee 10 000 kilometriä harhaan omalta polultaan, pitää tarpoa se 10 000 kilometriä takaisin polulle. Jos onnistuukin löytämään oikopolun, on siinäkin matkaa kuljettavaksi ja työtä tehtäväksi.

Haluaisin (ja olisi jo aikakin!) alkaa tehdä nyt jo omia juttujani, elää omaa elämääni! En tiedä, miksi normaali arkeni latistaa minut apaattiseksi oravaksi. Olisihan normaalissa arjessanikin mahdollista tehdä niitä omia juttuja (siis enemmän kuin mitä tällä hetkellä teen). Silti, aina pienen tauon (eli loman) jälkeen huomaan, että valun taas samaksi väsyneeksi ja valjuksi oravaksi, joka kadottaa innokkuutensa ja luovuutensa, junnaa samoja vanhoja uria, joita on kiertänyt jo lukemattomia vuosia. Toistaa samoja päiviä yhä uudelleen. Yäk.

Minun kaltaisilleni ei kai pitäisi tarjota minkäänlaisia lomia. Lomilla aina jotenkin herään ja olen eri ihminen kuin muulloin (enkä ole edes ainoa, joka on huomannut tämän). Tajuan elämän(i) (ja yhteiskunnan) älyttömyyden, suorituskeskeisyyden ja rahan perässä juoksemisen typeryyden ja monta muuta asiaa. Näen, miten minussa olisi älyä, viisautta, ystävällisyyttä ja voimaa muuhunkin kuin valjun oravan samojen asioiden päivästä toiseen jatkuvaan yksinäiseen toistamiseen.

Minä kävin metsässä. Minä siis pääsin vihdoin edes hetkeksi irti normaalista arjesta ja pääsin luonnon keskelle. Olen aina tiennyt sen olevan asia, joka minua elvyttää, ja se toimi tälläkin kertaa, luonto on vahva lääke. Siksikin olen tosi katkera siitä, että asun siten, että luontoon on hankala mennä ja jos sinne pääsenkin, siellä on vähintään kourallinen ei-luontoihmisiä viettämässä aikaansa ja minä kaipaisin nimenomaan rauhaa.

---
Luonnossa kulkijoille vinkiksi sen verran, että kannattaa tarkistaa huolellisesti, mitä vettä käyttää. Minä pesin hampaani vedellä, jossa kellui hiiren raato. Huomasin raadon vasta, kun olin jo pessyt hampaani. Yäk.

Elizabeth Flock: Emma ja mä

Tämän kesän ehkä vaikuttavimmista lukemistani kirjoista on ollut ehdottomasti Elizabeth Flockin "Emma ja mä". Pokkari vaikutti sopivan kevyeltä kesälukemiselta, joten valitsin sen, mutta lukukokemus yllätti: kyseessä ei ollutkaan kovin kevyttä tavaraa.

Kirja kertoo 8-vuotiaasta, köyhän perheen tytöstä, Carriesta, hänen pikkusiskostaan Emmasta, heidän emotionaalisesti poissaolevasta äidistään ja juoposta isäpuolestaan. Kirjassa eletään päälle päin melko normaalia amerikkalaisen perheen elämää - kirjaa lukiessani itselleni tuli sellainen olo, että kaikki on aika normaalia, vaikka nopeasti ilmenikin, että oikeasti ei ollutkaan: tapahtumat olivat ajoittain aika raskastakin luettavaa. Kirja ei kuitenkaan ahdistanut.

Kirjan kerronta vaikuttaa kevyeltä, koska siitä melkein kuulee 8-vuotiaan äänen, lapsen näkökulman asioihin. Aikuisten asiat näkyvät lapsen silmin, lapsen kuvitelmien kautta. Se on mielenkiintoista ja mielestäni oikein onnistunutta.

Kirja kosketti minua ja olinkin hämmentynyt kirjan jälkeen. Melkein sanaton, yllättynyt, uusien ajatuksien risteillessä päässäni. Oliko kirja jotenkin erityisen huikaiseva? En tiedä, mutta minuun se vaikutti. Mukavaa, että löysin tämän kirjan.

Haaveilun sudenkuoppia

Olen viime aikoina haaveillut paljon. Olen miettinyt, että mitä teen sitten, kun... Eli olen toiminut vastoin omia pyrkimyksiäni elää juuri tässä hetkessä, mahdollisia haaveitani (kaiken kokoisia) toteutellen juuri nyt.

Siksi haaveilu tuntuu nyt ikävältä. Tulee sellainen olo, että niiden toteuttamisen aika on liian kaukana, en voi juuri tässä hetkessä tehdä itseäni ilahduttavia asioita tai ne asiat ovat kovin pieniä tai ainakin jäävät jättimäisten ikävien asioiden varjoon. Lisäksi lannistun kovin helposti: yhden haaveen kaaduttua tuntuu kaatuvan koko haaveiden korttitalo. Haaveita pitäisi kai olla niin monta, että yhden kaaduttua voisi ottaa seuraavan käsittelyyn.

Onhan sekin totta, että elän juuri nyt paljon haaveideni kautta: sitten kun minulla on... Niinpä niin. Kun nojautuu liiaksi tulevaisuuden toiveisiin, nykyhetki horjuu, peilautuu kurjan näköisenä eteeni. Toisaalta tosiasiat (työ ja asuinpaikka) estävät tiettyjen haaveideni toteutumista vielä tovin. Se on hyväksyttävä ja tehtävä se, minkä tässä hetkessä voi tehdä. Niitä pieniä asioita. Miksi mieleni kuitenkin halajaa edes jonkin suuremman, piristävän haaveeni toteutumista juuri nyt? Ehkäpä siksi, kun arki tuntuu niin raskaalta ja pääni tarvitsisi välttämättä jotain muuta, uutta, vaihtelua.

---
Päivän pieni ilo: Minulla on kaksikin pientä iloa: pitkät pyörälenkit ja uiminen.

Henning Mankell: Askeleen jäljessä

"Askeleen jäljessä" on ensimmäinen lukemani Mankellin kirja. Se on myös toinen lukemani dekkari - minä en pahemmin ole dekkareihin uppoutunut. Olisi ehkä kuitenkin kannattanut, sen verran innokkaasti luin tämän kirjan läpi jo jokin aikaa sitten.

Kirjassa etsitään muutaman erikoisesti pukeutuneen nuoren murhaajaa. Kurt Wallander tutkii tapausta ja tuntee olevansa aina askeleen jäljessä murhaajaa. Samalla kun murhavyyhti alkaa aueta Kurt pohtii omaan elämäänsä ja terveyteensä liittyviä kysymyksiä sekä ihmettelee kollegansa omituista katoamista.

Kirja on jännittävä ja mukaansatempaiseva, juuri sellainen, jota ei malttaisi laskea kädestään ennen viimeistä sivua. Koin myös mielenkiintoiseksi sukeltamisen keski-ikäisen miehen ajatusmaailmaan: yleensä olen keskittynyt enemmän kirjoihin, joissa "seikkailee" nuorehkoja naisia, joten toisenlainen ajatusmaailma ja elämä oli virkistävä luettavaa.

Tämän kirjan jälkeen haluan lukea lisää Wallander-sarjan kirjoja.

Mansikkaostoksilla

Kävin torilta ostamassa viisi kiloa mansikoita. Hymy huulillani kannoin laatikon kotiini ja laitoin sen jääkaappiini odottamaan jatkokäsittelyä. Minulla on mansikoita!

Vielä muutama päivä sitten surin sitä, että minulla ei ole mahdollisuutta mennä itse poimimaan mansikoitani. Surin sitä, että tätä elämäni on: aina luopumista jostakin itselleni tärkeästä, ei aikaa eikä mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Kunnes sitten ymmärsin, että ehkä en saa tässä asiassa toteutettua itseäni niin kuin haluan, mutta pääsen kyllä riittävän samaan lopputulokseen muutakin kautta! Siispä torille ostoksille!

Olen nyt siis syönyt mansikoita, tehnyt niistä herkkua ja laittanut pakastimeen. Olen tyytyväinen. Olen myös vakaasti päättänyt, että alan tehdä enemmän ja enemmän itselleni tärkeitä asioita. Toteutan niitä tavalla tai toisella, koko ajan suunnaten enemmän ja enemmän siihen suuntaan kuin haluankin. Minä haluan marjoja, minä ostan ne vaikka torilta. Jonain vuonna minä pystyn hankkimaan ne itse poimien. Näin olen päättänyt. Näin myös teen.

---
Päivän pieni ilo: Mansikat!

Ajatusten ahdistelua

Minun on ollut viime päivinä yllättävän vaikeaa päästä eroon ikävistä ajatuksista. Päässäni on siis pyörinyt ajatuksia tyyliin: "pitäisi tuokin asia tehdä", "onpa ärsyttävä ihminen", "kotini on epäsiisti, pitäisi siivota nyt heti", "väsyttää, mutta pitäisi tämäkin aika käyttää jotenkin hyödyksi", "miksi en ole ulkona, kun on niin nätti ilma", "ärsyttävää, miten naurettavan pituinen lomani on", "lomani lyhyys stressaa ja ahdistaa" jne. Tätähän riittää, negatiivista mielen mongerrusta. Mitä tuo hyödyttää?

Ei mitään. En voi järjestellä kaikkia noita häiritseviä asioita nytheti sidettävälle mallille, en mitenkään, mutta pidemmällä aikavälillä saan nuo kaikki hoidettua. Saan siivottua, kun annan sille vain riittävästi aikaa. Ikäviä ihmisiä en voi muuttaa, mutta niiden kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Jos minua juuri nyt väsyttää, miksi minun pitäisi juuri nyt suorittaa, voinhan tehdä kyseisen asian myöhemminkin ja jos silloinkaan en voi, mitä väliä sillä on! Pääasiahan on, että juuri nyt, tällä ainoalla todellisella olemisen hetkellä, minulla on mahdollisimman hyvä olla.

Lomani (kuten useimpien) on toki naurettavan lyhyt, ja en millään ehdi siinä "toipua", mutta olen tehnyt ratkaisuja tämänkin asian suhteen: ensi kesänä minulla on koko kesä vapaa. Siis ihan koko kesä. Käsittämätöntä, huikeaa ja riemastuttavaa! Ei enää priorisointeja, jotta ehdin lomallani tehdä kaikki "pakolliset", ei enää lomastressiä ja ahdistusta naurettavan lyhyestä "lakisääteisestä". Ensi kesänä, jos muuten mahdollista, toteutan haaveitani, toivun ja voimistun.

Eli vaikka en juuri nyt saakaan mieltäni hiertäviä asioita "kuntoon", asiat ovat kuitenkin pidemmällä tähtäimellä kulkemassa haluamaani suuntaan ja se on tärkeää. Ei myöskään ole mitään syytä sille, että en voisi ottaa rennommin juuri nyt. Voin toki, tietyissä rajoissa, mutta niissäkin rajoissa voi silti elää.

Voi kun tuon ajatusmyllyn saisi helpommin hiljenemään, mutta jostainhan on lähdettävä liikkeelle. Uskon, että erityisesti sitten, kun minulla on enemmän aikaa itselleni, asiat alkavat edetä ihan toista vauhtia kuin nyt. Se tuntuu hyvältä.

Vähättelystä, jatkoa edelliseen

Edellisessä kirjoituksessani oikeastaan harhaannuin siitä, mitä minun oikeastaan piti kirjoittaa, vaikka tuokin toki liittyy siihen. Minua häiritsee nimittäin erityisesti se, että koen koko ikäni saaneeni muilta ihmisiltä itseni vähättelyä.

Ihan pienenä tyttösenä minä olin liian pieni, jotta sain tehdä jotain asioita, joita kaverini saivat tehdä. Jossain vaiheessa kai sukupuoleni myös vaikutti asiaan: olen aina tykännyt tehdä fyysisiä töitä, jos vain niihin pystyn, mutta en silti kuitenkaan saanut tehdä niitä, koska miehet hoitivat ne hommat minua paremmin. Sivustakatsojana oli kurja olla.

Ensimmäisen parisuhteeni kariuduttua nuorena exäni teki minusta kutakuinkin nollan eräälle henkilölle. Sitä ei ollut tarkoitettu minun silmilleni ja korvilleni, joten exäni todennäköisesti ajatteli suunnilleen siten kuin sanoi, mistä loukkaannuin suuresti. Tämä "sanominen" on ollut tähän astisen elämäni pahin loukkaus.

Nuori, ihan nätti nainen on myös sellainen asia, jota ei oteta vakavasti. Minua ei ainakaan otettu. Minusta pidettiin ja kiinnostuttiin, mutta melkein aina se liittyi ulkonäkööni. Tämä vei uskoa persoonaani.

Vähättelyä, syrjään työntämistä, välinpitämättömyyttä - näitä olen katsellut paljon ja paljon. Luulen, että räiskyvämpi persoona olisi raivannut itsensä esille ja näyttänyt kaapin paikan näille vähätelijöille, mutta minulta se ei onnistunut. Se herkkä persoona, joka minussa sievästi kukki, jäi auttamatta "vahvempien" sivuun ja lopulta menetti uskonsa itseensä. Ihan suotta. Minussa on paljon hyvää.

Nyt viimeisimmäksi työelämä on painanut itsetuntoani. Minä olen hyvä työntekijä, mutta juuri sellainen, joka ei saavutuksillaan kehuskele. Olen se, joka tekee eikä vain puhu tekevänsä. Olen tarkkasilmäinen, aikatauluissa pysyvä, inhimillisyyttä ymmärtävä ja tunnollinen - minä siis sanoisin, että olen hyvä. Hyvyyteni on vain sellaista joka ei näy. Ihan suotta olen antanut itsetuntoni laskea arvostuksen puutteen vuoksi. Eihän se minun vikani pitäisi olla, jos työt menevät toisenlaisille persoonille ja me tällaiset - no, me vain kärsitään hiljaisesti.

Olen tosi kyllästynyt siihen, että minua edelleen vähätellään. Kykyihini ei pääsääntöisesti uskota. On tosi vähissä ne hetket, kun minua kannustetaan ponnistelemaan joidenkin itselleni tärkeiden asioiden eteen. Sosiaalinen paine vaatimattomaan suoritukseen on jotenkin kohdallani käsittämättömän suuri, niin kuin on aina ollut. Miksi niin moni vastaani tullut ihminen pitää minua jotenkin huonona, kykenemättömänä? Miksi osakseni kuvitellaan hiljainen tyytyjä, joka en sisimmältäni ole? En jaksa sitä, että en saa tehdä, toimia, vaatia, päättää. Enkä suostu uskomaan sitä, että olen sellainen kuin vähättelijät ajattelevat minun olevan.

Luulen, että kyse on kaksisuuntaisesta peilistä: lapsena minuun (kuten moneen muuhunkin lapseen) suhtauduttiin kuin olisin kykenemätön ja tyhmä. Sen myötä kuvittelin itsekin olevani sellainen, itsetuntoni jäi heikoksi. Se sitten vanhempana heijastui itsestäni ulospäin, jolloin minun ajateltiinkin olevan sellainen ja sain sen mukaista kohtelua, joka vahvisti käsitystäni itsestäni huonona jne. Hankala kierre.

No, nyt on nyt ja olen aikuinen. Nyt tämä kierre on katkaistava, jos joskus, ja kuka sen kissan hännän nostaa ellen minä itse?

"Huonouteen" kyllästynyt

Plääh, kun väsyttää. Pitäisi olla varovainen, että väsymys ei pääse muuttumaan pidemmäksi uupumukseksi. Siitä eroon pääseminen on nimittäin sen verran vaikeaa... ja itse tiedän olevani vasta alussa tässä.

Olen ihan lopen kyllästynyt "huonouteeni". En oikeastaan enää itse pidä itseäni huonona (noin yleisesti), vaan ihan riittävän älykkäänä ja fiksuna, pystyvänä ihmisenä. Miksi silti kuitenkin edelleen näen ympärilläni minua osoittelevia sormia, jotka osoittavat: "tuo on huono" tai "se ei ole riittävän hyvä"? Sisältänikö nekin "näkemiseni" oikeasti kumpuavat?

Onhan kyse pitkälti siitäkin, että olen vääränlainen persoona tähän maailmaan. Nykyään pitää nimittäin olla yltiösosiaalinen, viihdyttävä, aina äänessä ja itseään tyrkyttämässä. Pitää näyttää siltä, että on sitä, mitä pitääkin, lopputuloksen kanssa ei ole niin väliä. Minähän en ole tuollainen: minä saatan olla sosiaalinen, mutta yhtä hyvin saatan vetäytyä. Puhun, jos on puhuttavaa, teen ilman suurempia näytöksiä sen, mitä lupaankin tehdä. Minä en osaa viihdyttää ihmisiä, minä olen miten olen, omana itsenäni.

Töissä näkee hyvin, miten siellä persoonat etenevät. Saman näen harrastuksissani ja muissa vapaa-ajan toimissani. Työpaikkoihin haetaan persoonia ja kanssakulkijat työntävät selästä eteenpäin nimenomaan oikeanlaisia persoonia. Kuinka kyllästyttävää...

Siksi minullekin tulee huono olo, vaikka ihan suotta. Minä kuitenkin pidän itsestäni tällaisena kuin olen, vaikka toki joitakin piirteitäni voisin kyllä suosiolla "hieman" hioa. Haluaisin vain lopettaa sen katsomisen, kuinka ihmisiä tyrkitään eteenpäin nimenomaan persoonallisuuden piirteiden perusteella, vaikka muuten kokonaisuus ei antaisikaan aihetta moiseen.

---
Päivän pieni ilo: sisälläni on vielä iloa mukavasta viikonlopusta. Vaikka arkeen palaaminen Elämisen jälkeen onkin aina kammottavaa, niin kaipa ne Elämisen Hetket kuitenkin kannattavat.

Kesäoleilua

Olen onnistunut siirtymään kesätilaan. Rauha on laskeutunut mieleeni ja olen tehnyt lähinnä vain mukavia asioita rennolla asenteella ja mielellä, pään sisäinen ajatuskoneistokin taitaa olla osittain kesähuollossa. Mikäpä tämän mukavampaa, tämä tuntuu Elämältä :)

Olen lukenut urakalla hömppäkirjoja, joiden maailmaan olen oikein antaumuksella sukeltanut. Helle hieman kiristää mielialaani, mutta toisaalta olen ollut niin tohkeissani noista rinnakkaisista elämistä, joita kirjat tuovat, että se ei ole haitannut.

Toisaalta olen myös uinut ahkerasti ja löytänyt jopa vesijuoksun riemun. Tai ainakin sen, että vesijuoksuvyötä voi käyttää ihanaan vedessä lillumiseen siten, että pääsee kauemmas rannasta pois meluavien ja roiskivien ihmisten keskeltä. Vesi on viilentänyt ihanasti ja samalla on saanut hyvältä tuntuvaa liikuntaa, joka muuten näyttäisi näin helteellä olevan turhan tukalaa.

Välillä jopa unohdan sen, että minulla on vielä töitäkin. Se näyttelee nyt niin pientä osaa pääni sisällä, kun ajelehdin ajatuksissani ihan muissa maailmoissa. Päänsä sisällä voi viettää kesää vaikka koko päivän, vaikka tekisi hieman töitäkin. Kesäasennetta, kesäoleilua, se on nyt parasta!

Veikko Huovinen: Hamsterit

Veikko Huovisen kuoltua viime syksynä päätin lukea jonkin hänen kirjansa, ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Toisaalta minusta on myös mielenkiintoista lukea monenlaisia kirjoja, joten senkin vuoksi tartuin "Hamsterit" -kirjaan. Koinkin hieman erilaisen lukuelämyksen kuin mitä yleensä koen, mikä oli virkistävää.

Hamsterit kertoo miehistä, jotka päättävät kerätä vahvat ruoka- ja tarvikevarastot kylmään ja tuiskuttavaan talveen varautuen. Kirja keskittyy miesten vilpittömään intoon haalia mahtavia ruokavarastoja kuten hilloja (itse kerätyistä marjoista tehtyjä tietysti), lintupaisteja, lampaan lihaa, jauhoja, mehuja yms. Näiden lisäksi pitää tietysti olla lämpimiä vaatteita ja suksia koko perheelle. Kirja on julkaistu 1957, joten kirjasta huokuu ajan henki, kun miehet tarvikkeiden eteen ponnistelevat.

Kirjassa on mielestäni erityisen hienoa siitä huokuva hyväntahtoisuus ja lämpö. Toinen miehistä on ehkä hieman yksinkertainen, mutta sitä ei pilkata eikä käytetä hyväksi, vaan tarinasta huokuu elämä sellaisenaan kuin se on sekä ihmisten hyväksyminen. Luulen, että kirja kertoo myös onnellisuudesta, joka syntyy miesten toteuttaessa vihdoin itseään.

Minä en ole yleensä lukenut tällaisia tarinoita tai kirjoitustyyliä. Olikin mukava lukea tekstiä, joka on kirjoitettu siten kuin se on, koska se herättelee omaakin kirjoittamistani, näyttää laajempia mahdollisuuksia. Mielikuvituksen lento on myös omaperäistä, mielenkiintoista, hymyilyttävää. Ja kyllä, "hamsterit" lopulta pääsevät myös nauttimaan keräämistään antimista.

"Yöllä myrsky kyyristyy loikkaan, sen hännänpää heilahtaa ja sitten se ryntää karjuen eteenpäin. Yli tundran, yli tunturien, soiden ja järvien käy kiireinen taival. Kokonaiset lumipilvet pudota mäiskähtelevät maahan, niin että pölinä käy."

Oravanpyörän pyörähtelyä

Missähän vaiheessa työelämä muuttui elämässäni energiaimuriksi, negatiivisia asioita elämääni tuovaksi ja suorastaan kaiken ja erityisesti itsetuntoni syöväksi? Liukuminen tuohon on ollut niin hidasta, että minulle on käynyt kuin sammakolle kattilassa, jonka vesi alkaa kuumeta hiljalleen ja lopulta kiehua vieden sammakon hengen. Paha oloni on lisääntynyt, mutta en ole hyväksynyt/ymmärtänyt/halunnut nähdä sitä, että työelämä on paljon negatiivisen lähde elämässäni.

En kuitenkaan syytä pelkkää työelämää, koska asioilla on aina useampia puolia. Minäkin olen muuttunut, arvostan nykyään erilaisia asioita kuin vielä jokunen vuosi sitten. Lisäksi asiaan vaikuttaa varmasti ainakin persoonallisuuteni, stressinsietokykyni, jaksamiseni ja moni muukin asia, joihin kuuluu myös piirteitä, jotka eivät tue nykytyössäni pärjäämistä ja jaksamista. Nykyelämäni ei myöskään heijastele omia oikeita arvojani kuin pieniltä osin, suurelta osin (eli työelämän osalta) ei.

Hämmästelen sitä, miten niin moni asia voikin olla pielessä työhöni liittyen! Lyhyesti sanottuna voisi sanoa, että työni ei tarjoa enää minulle mitään, työihmissuhteet mättävät ja mitään parempaa ei ole näköpiirissä, jos jäisin sellaista odottelemaan. Kyllä ne mahdollisuudet ovat menneet ja menevät ihan toisille ihmisille johtuuko se sitten heidän "sopivimmista" persoonistaan vai mistä. Sama se kuitenkin on, kun paikka on ylipäätään minulle ihan väärä. Se on vaikea myöntää. Se tuntuu epäonnistumiselta.

En tiedä, mistä voi ammentaa voimaa työelämään enää siinä vaiheessa, kun koko kehikko on jo sortunut ja jäljellä on enää vain itse työ toistuen samanlaisena joka ikinen päivä. Rahasta?! Ei siitäkään jaksa ammentaa loputtomiin, tuntuu lähinnä vain siltä kuin antaisi joka päivä käyttää itseään hyväksi.

Työelämä voi tehdä paljon pahaa. Minulla on hiljalleen mennyt mielenkiinto ja arvostus siihen täysin. Työitsetuntoni on nollissa ja on vaikea kuvitella itselleen työtä, josta nauttisi ja jossa pärjäisi ja jota haluaisi tehdä. En osaa enää kuvitellakaan, millainen on hyvä työyhteisö. Yritän kuitenkin muistaa, että nämä ovat seurauksia vallitsevista olosuhteista, sellaisia sisäisiä olotilojani, jotka eivät ole todellisuutta ellen sitten halua tehdä niistä todellisia ilmentymiä elämässäni (en halua). Varmasti saan itseni jaloilleni, kunhan pääsen "huonoista" olosuhteista eroon.

Juuri nyt vain ihmettelen, miten asiat voivat hiljalleen mennä näin pahasti vinksalleen yhdellä elämän osa-alueella. Olen selkeästi ollut joko nukuksissa tai sokea!

Elämä on herkkä

Viime aikoina olen havainnut pari kuolemantapausta, joissa kuolemaan liittyy "ei-perinteisiä elementtejä" (en nyt määrittele sanaa "perinteinen"). Kyseessä on ollut henkilöitä, joiden kanssa olen vaihtanut sanan-pari, mutta en ole tuntenut heitä sen paremmin. Ja sitten he ovatkin jo kuolleet, mitä ei olisi heidän kohdallaan osannut vielä odottaa. Se on ollut tosi pysähdyttävää. Elämästä on tullut herkkä.

Olen jopa hieman surrut. Olen pohtinut, antoiko elämä heille sen, mitä he halusivat? Ainakaan haluamaansa kuolemaa he eivät saaneet, siitä olen varma. Tapahtui odottamatonta, yllättävää, ja samanlaista voisi tapahtua kenelle tahansa, koska tahansa. Minullekin, vaikka huomenna?!

Olen tuntenut jotenkin tosi vahvasti elämän herkkyyden, langan ohuuden. Olen nähnyt kirkkaasti, miten vain minä olen vastuussa elämästäni, minä teen ratkaisuni ja niiden myötä elämästäni sellaisen kuin se on. Minä teen itsestäni sellaisen ihmisen kuin olen. Elänkö juuri nyt siten kuin haluaisin elää? Olisinko tyytyväinen elämääni, jos kuolisin huomenna? Toteutinko itseäni?! Olenko ollut minä?!

Nämä tapaukset ovat herätelleet minua tosi vahvasti. Olen tyytyväinen, että olen vihdoin tehnyt ratkaisun tulevaisuuttani ajatellen, koska nykyinen polkuni ei ole oma tieni, näen sen koko ajan vain selvemmin. Olen iloinen, että parantunut oloni on nostanut itsetuntoani, tunnen itseni vahvaksi ja pystyväksi. Minulla on tunne, että haluan elää omaa elämääni, en kenenkään toisen. Juuri siksikin, kun minulla on vain tämä elämä, joka voi katketa koska tahansa, miten tahansa. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, siitä olen varma.

---

Päivän pieni ilo: En halua näin juhannuksena kuulostaa vain vakavalta ja synkeältä, joten siksi haluan mainita pienenä (oikeastaan aika suurenakin) ilona hetken laiturilla auringon syleilyssä maaten, pilvien kulkua seuraten. Seurakin oli parasta mahdollista. Oli tosi mukava kesähetki.

Kesäpäivänseisaus

Tänään on kesäpäivänseisaus, vaikka kesä tuntuu olevan vasta aika aluillaan. Niinhän se kuitenkin menee, vuodenaikojen ja luonnon kiertokulku. Tähän aikaan vuodesta on kaikki eväät tuntea mielihyvää: lämpö hellii, luonto huumaa tuoksullaan ja kutsuu syliinsä, työelämä on rauhoittumaan päin ja loma on edessä. Mikäpä tässä on ollessa, kun velvollisuuksien lisäksi jää aikaa ja voimia nauttia elämästäkin.

Olen ollut yllättävän positiivinen nyt viime aikoina maanantaisin. Kun mieliala on hyvä, kuvittelen lapsellisen söpösti, että maanantai on hyvä päivä ja kaikki ikävät asiat töissä ovat jotenkin mystisesti kadonneet. No, eiväthän ne ole, petyn joka kerta, mutta kaikki muu hyvä (kuten kesä ja loman odotus) tekevät kuitenkin sen, että työelämä ei pääse tarttumaan minua tiukasti jaloistani ja kiskomaan maan alle. Voin olla kepeä ja olla ja nauttia, niin kuin aina kuuluisikin olla. Vielä ei ole tuleva syksy.

Olen oppinut viime aikoina valtavasti itsestäni, mutta olen samalla myös seisahtanut kieltämään oivallukseni. Olen halunnut seisahtua vanhaan, kuten tänään haluaisin seisauttaa ajan kulun kesäpäivänseisaukseen ja valon voittoon. Syksyn ei tarvitse tulla eikä minun kuulu muuttua..?! No, eihän se noin mene, aika kuluu ja sen kuuluu kulua ja edetä.

Nautitaan kesäpäivänseisauksesta ja runsaasta valosta nyt, kun on sen aika! :)

Ratkaisuja

Tämä on viidessadas kirjoitukseni blogiini! Olen iloinen "saavutuksestani", vaikka en tätä suorittamiseksi laskekaan. Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja erityisen mukavaa on ollut "tavata" monia mukavia ihmisiä tätä kautta :)

"Juhlan" kunniaksi haluan olla positiivinen, joten kerron positiivisia asioita. Minä olen keksinyt itselleni jonkinlaisen suunnan tulevaisuudellelleni, vihdoinkin! Aikaa se on vienyt tuskastuttavan pitkään ja uskoni on meinannut loppua moneen kertaan, mutta nyt minulla on jotain ihan oikeaa odotettavaa. Se on uskomatonta! Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, vaikka ei näyttäisikään siltä, että tukalaan tilanteeseensa löytäisi ratkaisun. Uskon, että aktiivisuudellaan löytää!

Oma ratkaisuni on kaukana täydellisestä, mutta en usko elämän koskaan olevan täydellistä. On "vain" vaiheita yhdestä vaiheesta toiseen ja siitä taas seuraavaan. Minä taidan kokeilla välillä jotain muuta "puuhastelua", joka suo minulle ihanan hengähdyksen ahdistavasta työelämästä ja tuo jopa hieman vapauttakin, vaikka ei tämäkään vaihtoehto ihan kevyttä ja "työtöntä" ole. Onpahan jotain muuta kuitenkin. Uutta.

Suunnitelmani sisältää sikäli riskejä, että se pohjautuu asioihin, joista en oikeastaan ole kiinnostunut. Toivon siis, että onnistuisin jotenkin rakentamaan uutta suuntaa vanhalle pohjalle, eli kääntämään nykyistä "laivaa" toiseen suuntaan, vaikka en tiedä, onko se riittävän suuri muutos. On se kuitenkin jotain ja liike on aina parempaa kuin omassa tuskassaan istuminen.

Minulla on vielä tässä paljon aikaa selvitellä monia asioita, kuten käytännön asioita ja taloudellista puolta. Tarvitsisi suunnitella vähän sitä ja tätä, mutta sekin tuntuu jo hyvältä, kun sillä on suunta. Tämä on opettanut minulle sen, että jostain syystä tarvitsen suuntaa, päämäärää. Samojen asioiden päivästä (ja vuodesta) toiseen pyörittely (kuten töissä usein on) on jostain syystä minulle epäsopivaa. Tylsistyn, ahdistun ja voin huonosti. Motivaationi katoaa. En tiedä, miten kävisi, jos pyörittelisin kiinnostavia ja itselleni merkityksellisiä asioita päivästä toiseen.

Tämän suunnitelmani oivaltaminen on tuonut minulle sisäistä rauhaa, mutta myös pelkoa siitä, onko valintani "oikea". Mikä kuitenkaan on oikea? Ei kai sellaista olekaan, on vain suuntia. Sitä paitsi yhden muutoksen tekeminen (tämä muutos ei edes sisällä juuri mitään riskejä) voi johtaa muihin muutoksiin ja ehkä koko elämä liikahtaakin niiden myötä toivottuun suuntaan. Tai sitten ei, ei sitä voi tietää. Minä kuitenkin toimin ihan itse oman elämäni eteen ja jo se tuntuu nytkäyttävän itsetuntoani ylöspäin. Minä toimin.

Tunnen jo nyt, kuinka vanhaan jämähtäminen vetää puoleensa yhtä paljon kuin muutos. Minä olen jumittaja, pahemmanlaatuinen jämähtäjä, joka ei uskalla ottaa riskejä ja tehdä muutoksia turvalliseen. Joskus on kuitenkin pakko tehdä jotain, jotta omasta elämästään voisi saada enemmän oman näköisen. Minusta tämä muutos tuntuu hyvältä. Ainakin enimmäkseen. On helpottavaa, että minun ei tarvitse enää vain seurata muiden tekemiä ratkaisuja, vaan minäkin toimin.

On vaikeaa ajatella sitä, kuinka minulla ei ole ollut oma elämäni omissa käsissäni viime vuosina, vaikka on kuitenkin ollut. Olen ollut toimimatta ja siihen on ollut toki syitä. Silti minusta tuntuu, että olen hukannut vuosia... vaikka kaipa sillä on ollut tarkoituksensa. Onneksi tästä vitkastelusta on ollut edes taloudellista hyötyä ja on mahdollisesti sitä jatkossakin. Jotain tarkoitusta tällä raatamisellakin siis on ollut!

En halua päättää tätä kirjoitusta negatiivisuuteen vajoamisella, joten täytyy vielä sanoa, että vaikka tunnen pelkoa ja jopa suruakin, olen oikeasti iloinen ja helpottunut. Kyllä tämä tästä. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä täällä (tietojeni mukaan), joten kaikki toimet sen viemiseksi oman, "oikean elämän" suuntaan ovat varmasti ainakin joilta osin (riittäviltä osin?) tuloksellisia ja ainakin opettavaisia. Iik, jänskättää jo nyt, vaikka tässä onkin vielä paljon aikaa ;)

Hyvä päivä

Tänään ei tapahtunut mitään erityistä. Päivä vain kulki omaa tahtiaan ja minä hymyilin, saatoin tuntea jopa onnen henkäyksiä. Mistä ne tulivat? En tiedä. Ehkä ne eivät tulleet mistään, vaan ne ovat, asuvat sisälläni. Hiljaiset asukkaat, jotka rohkaistuivat esille juuri tänään kurkistamaan hyvän päivän menoa.

Aamu alkoi vetreänä. Liikuin, venyin ja lihakseni työskentelivät, kunnes minulle tuli pieni hiki. Veri kiersi kuljettaen hyvää oloa koko kehooni ja mieleeni. Hymyilytti, oli mukava tarttua päivän töihin vahvana ja voimakkaana. Mukava?! Joo-o, sellaistakin voi tapahtua hyvänä päivänä.

Kävin tervehtimässä auringonpaistetta! Sekin tuntui vilkuttavan minulle. Missä piileksivät normaalit arkitunteeni, ne ahdistuneet, syrjään vetävät, surua tuovat ja tylsistyneet? En tiedä. Ehkä niitä ei ole ollut tänään olemassa.

Haasteita? Oli niitäkin tänään. Ikäviä asioita? Joo, niitäkin löytyi. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan tuntuneet miltään, ne ikään kuin vain olivat... ja menivät. Ratkeavat jos ratkeavat, eivät vaikuta minuun.

Mistä tämä tasapaino on tullut? En tiedä. Ehkä se ei ole tullut mistään, vaan se on minussa. Minä olen tasapainoinen. Juuri nyt.

Yksinäinen vanhus

Teoriassa on mahdollista, että naapurini, yksinäinen vanhus, on kuollut kotiinsa. Yhtä hyvin on mahdollista, että hän on ollut viimeiset pari kuukautta hoidossa. En ole kuitenkaan voinut olla miettimättä asiaa, kun päivittäin näen hänen ovensa vieressä olevan sanomalehtipinon kasvavan.

Lehtipino on surullinen näky. Se kertoo siitä, että vanhuksella eivät ole asiat hyvin, eikä kukaan hoida hänen asioitaan. Aivan kuin kukaan ei välittäisi.

Tähän taloon on kuollut vanhuksia kotiinsa, niin tämä henkilö minulle joskus sanoi. Hän kertoi huoliaan ja ärsytyksen asioitaan omalla persoonallisella tavallaan. En niin kiinnittänyt hänen jutusteluihinsa huomiota, koska ne hetket eivät varsinaisesti olleet minulle mitään mieluisia - itse asiassa olen viime ajat ollut vain iloinen, kun häntä ei ole näkynyt, eikä kuulunut.

Nyt kuitenkin toisaalta hävettää oma tyly asenteeni ja iloni. Onhan se totta, että hänessä on paljon sellaista, mitä on vaikea sietää ja hyväksyä, mutta silti. Onhan se karua, että varmaan kaikki naapurini inhoavat häntä. Hän ei todellakaan ole ollut vakaa ja ihanteellinen naapuri, vaikkakin omista lähtökohdistaan käsin varmasti tehnyt parhaansa.

Inhimillisyyttä on vaikea ymmärtää. Koen taas saaneeni opetuksen tässä asiassa, kun olen huomannut ajatelleeni tosi ikävästi tästä ihmisestä: en todellakaan vain haluaisi puhua inhimillisyyden ymmärryksestäni, vaan haluaisin oikeasti toteuttaakin sitä. Eikä se tarkoita sitä, että hyväksyisi ikävää käytöstä, mutta yrittäisi edes ymmärtää, mistä se johtuu ja että me kaikki olemme "vain" ihmisiä, kukin omalla tavallaan "vajaa".

Minua häiritsee tämä naapuriasia. Toisaalta hän todennäköisesti on hoidossa, joten mitään mietittävää ei ole. Ja ennen kaikkea, mitä voisin naapurina tehdä? En mitään. Hänen asiansa eivät yksinkertaisesti minulle kuulu. Minun ei todellakaan kannattaisi turhia murhehtia toisten asioita.

Samalla kuitenkin pohdin sitä aikaa, jolloin Suomessakin oli (käsittääkseni) enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyksiä, naapureistakin huolehdittiin. Se oli tervettä meininkiä verrattuna tähän nykyiseen "itsenäisyyden" (eli yksinäisyyden) aikaan, jolloin yksinäiset vanhukset saavat lojua kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia.

Mielenrauhaa tavoittelemassa

En usko, että mielenrauhaa voi saavuttaa. Voi saavuttaa toki hetkiä, jolloin on rauha päässä, mutta pysyväksi olotilaksi se ei voi jäädä. Näin olen oivaltanut, kun olen nyt huomannut tavoitelleeni tuota niin epärealistista mielenrauhaksi kutsuttua olotilaa piiiitkään. Ehkä tavoittelemisen arvoista olisi mahdollisimman runsaasti mielenrauhan hetkiä, koska ne voimaannuttavat.

Olen huomannut saavuttavani mielenrauhaa liikunnalla (tai ylipäätään fyysisellä tekemisellä) ja luonnossa olemisella. Olenkin viime vuodet liikkunut mahdollisimman paljon ja tavoitellut hetkiä, jolloin pääsisin luonnon helmaan, eli olen tavoitellut mielenrauhaa. Tavallaan olen siis tehnyt oikeita asioita itseni kannalta, mutta olen kuvitellut (vähintään alitajuisesti), että voisin saavuttaa lopullisesti tilan, jossa olisi lähinnä mielenrauhaa. Se on epärealistista.

Arjestani on useimmiten mielenrauha kaukana, joten en ihmettele, että väsyn. Ajatukseni kulkevat päässäni tuhatta ja sataa, monella kaistalla samanaikaisesti, kukin huomiota kaivaten. Meno tuntuu välillä olevan kuin päiväkodin ryhmässä, jossa on vain ylivilkkaita lapsia, menoa ja meininkiä riittää. Näin aikuisena levottomuutta ei voi kuitenkaan purkaa oikein mitenkään, varsinkaan työelämässä. Pitää olla hillitty, hallittu ja antaa fiksua vaikutelmaa, vaikka haluaisi vain rallin pään sisällä rauhoittuvan, jotta olisi helpompi olla. Töissä ei voi liikkua eikä mennä luonnon helmaan. Yritän siis hallita älämölöä keskittymällä sinnikkäästi. Siispä väsyn, mikä on mielestäni vain luonnollista.

Olisi mielenkiintoista kurkata muiden ihmisten päiden sisälle, ajatuksiin. Millainen meno heillä on? Vai onko siellä järjestelmällistä ja hallittua, tasaista ja tyyntä? Onko tyyni ulkokuori merkki sisäisestä tyyneydestä vai yrityksestä hallita sekamelskaa? Onko heillä aina tasainen päänsisäinen meno vai vaihteleeko se tilanteen ja oman olon mukaan? Voivatko ajatukset kulkea aina (useimmiten) siististi ja loogisesti?

Helle sekoitti unirytmini, joten olen ollut väsynyt, mikä on lisännyt vauhtia ajatuksiini, tosin ikävä kyllä siten, että mitään järkevää ei synny lopputulokseksi. Väsyttää vain ja tekisi mieli hyppiä seinille. Tarvitsisin juuri nyt kunnon annoksen mielenrauhaa ja hyvät yöunet. Niitä siis odotellessa.

Sulamispiste

On kuuma. Aivan liian kuuma. Ei ole hyvä olla.

Kotonani on melkein 30 astetta lämmintä eli ihan liian paljon minulle. Olen hiestä ihan märkä, hikinoro valuu otsalla, on tukala ja hankala olla. Jopa hengittäminen tuntuu raskaalta huonosta, raskaasta ja kuumasta ilmasta johtuen.

Lattiatuulettimeni hurisee suoden hieman helpostusta, mutta ei sekään lämpötilaa laske. Olen yrittänyt olla ulkona mahdollisimman paljon, mutta kotonaan on välillä pakko olla ja yöpyä. Nukkuminen onkin melkoisen hikinen ja katkonainen operaatio, joka ei houkuttele yhtään.

Olisin varmaankin hankkinut pienehkön ilmastointilaitteen, jos sellaisen poistoputkelle olisi jokin paikka. Naapurit tuskin arvostaisivat postiluukusta rappukäytävään törröttävää putkea, joka hönkii kuumaa ilmaa. Tuotakin olen toki harkinnut.

Kiinteä vesimaksu herättää pohdintoja viileän veden käyttämisestä hyväkseen viilentämisessä, mutta tässä kuumuudessa kaikenlainen toimiminen on yksinkertaisesti liian raskasta.

Jos tänä kesänä tulee vielä pitkä hellejakso, harkitsen vakavasti yöpymistä jossain toisaalla ainakin muutaman yön, maksakoon mitä maksaa. Tällainen kuumuus on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä!

Aikaansaaminen tuntuu hyvältä

Olen todennut täälläkin varmaan monta kertaa, että tuntuu hyvältä saada aikaiseksi yhtä ja toista! Olen vihdoin varannut aikoja, joita on pitänyt varata, ilmoittautunut tapahtumaan, johon pitää ilmoittautua, aikatauluttanut erään pienen reissun, päättänyt loma-ajankohtani, lukenut kirjoja ja blogeja, käynyt lenkillä useammankin kerran ja treenannut lihaskuntoakin. Tähän päälle olen vielä onnistunut olemaan jahkailematta töideni suhteen, joten olen niitäkin saanut tehtyä! Hurraa!

Olisipa aina tällainen vire, mutta kai se on vain hyväksyttävä, että aina ei ole ja että sekin on ihan ok. Välillä on hyvä ja välillä vähemmän hyvä ja se vaihtelu on vain normaalia elämää. Hyvänä hetkenä kannattaa tehdä niin paljon kuin siinä hyvässä "virrassa" saa tehtyä, jotta sitten huonompana hetkenä voi huilia.

Joustava mieli -kirjaa lukiessani olen tullut siihen tulokseen, että ajatuksissani on paljon muokattavaa eli minun lienee syytä ostaa kyseinen opus. Todennäköisesti hyötyisin kirjan lukuisista harjoituksista, joita en ole vielä juuri tehnyt kirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Jotenkin näin hyvässä "flowssa" ollessani minun on helppo ymmärtää kirjan yksi ajatus siitä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme. Ajatukset ja tunteet ovat vain ajatuksia ja tunteita, joita voi tarkkailla ja antaa niiden mennä ohi. Minun ei myöskään tarvitse kuvitella lukuisten päässä pyörivien arvostelevien ajatusteni olevan jotenkin totta: ne ovat arviointeja kulloisestakin tilanteesta tai asiasta, eivätkä sen enempää. Helpottavaa!

Sentään yritin

Olen iloinen, että olen voinut paremmin. Samalla olen kurjan tietoinen siitä, että mitään konkreettista en ole saanut kehiteltyä, jotta saisin elämäntilanteestani siedettävämmän, jaksettavamman. Olen toki tehnyt asian eteen noin yleisesti kai paljonkin eli suunta on oikea, mutta kun se konkreettisempi varmuus jostain muutoksesta (tai se itse muutos) puuttuu, se tuntuu pelottavalta. Tulevaisuus näyttää uhkaavalta, vaikka yritänkin olla katsomatta siihen suuntaan.

Olen kuitenkin yrittänyt tehdä jotain. Olen mm. pohtinut tulevaa syksyä helpottavia asioita kesälomaa suunnitellessani. Ajattelin ehdottaa esimiehelleni erästä asiaa, mutta siihen tuli tyrmäys jo ennen kuin pääsin oikeastaan asiaan. Esimieheni on "ei"-automaatti, joka tyrmää ehdotuksiani sujuvasti, vaikka ehdotusteni taustalla on ollut lähinnä oma jaksamiseni. En ole kuitenkaan ihan noin suoraan sanonut oikeaa syytä, koska en koe oikein uskaltavani: "kyllähän kaikkien pitää jaksaa saman verran!". Siispä saan aina vain ei-vastauksia, mutta en kai nyt pian enää, kun päätin lakata pyytelemästä. Tyhjän saa nimittäin pyytämättäkin, ja siinä sivussa voin seurata joitain muita, jotka ovat omilta esimiehiltään saaneet joustoa moneen suuntaan.

Eipä siinä mitään, onhan minulla "huikea" lakisääteinen kesäloma, jota joudun pätkimään, jotta sietäisin tulevaa syksyä ja voi olla, että en silti siedä. Miksihän työelämän täytyy olla niin jäykkää p*****, että mitään joustoja ei voi oman terveytensä vuoksi saada?!

Inhottavaa olla näin heikko. Inhottavaa, että en jaksa juuri nyt täyttä oravanpyörää eli sitä, mitä "kaikki muut" näyttävät jaksavan. Olisi vain pakko jaksaa ja sitten jos en jaksa, se on vain ja ainoastaan minun yksinäinen ongelmani. Pitäisi kai yrittää lohduttautua edes sillä, että olen yrittänyt, vaikka se ei tulosta tuottanutkaan.

Uh, toivottavasti keksin kesän aikana jotain oikeaa suuntaa elämälleni.

Auringossa

Olin eilen kunnolla auringossa ensimmäistä kertaa tänä kesänä. En silti kuitenkaan varsinaisesti ottanut aurinkoa, vaan olin ulkona vasta siinä vaiheessa, kun pahin paiste oli jo hieman laantunut. Se tuntui tekevän hyvää, vaikka samalla kuumuus ja paiste väsyttävätkin, mutta onneksi vain terveellä tavalla.

Ulkoilua täytynee harrastaa tulevinakin päivinä ahkerasti. Asuntoni lämpenee paisteessa kammottaviin lukemiin, joten kotona oleminen ei ole oikein vaihtoehto - ja kuka toisaalta haluaakaan istua sisällä, kun ulkonakin voi kerrankin olla?!

Ulkoiluani hieman hillitsee siitepölypallerohirviöt, joista kehoni ei tänä vuonna näytä oikein pitävän. Olen ihmeissäni: monta vuotta allergiani on pysynyt aisoissa, joten mikä tänä vuonna on muuttunut siten, että silmäni vuotavat ja aivastelen ketjussa? En ymmärrä. Täytyy käydä apteekissa, jotta en raavi silmiäni pahaan kuntoon.

Minulla on nyt ollut aika kiva fiilis ja väsymyskin on pysynyt aisoissa. Mieli on positiivisen odottavainen ja luottavainen. On mukavaa, kun on tiedossa kivoja askareita ja aktiviteetteja eikä arkikaan juuri nyt uuvuta. Nautin tästä hetkestä, koska tämä hetki on hyvä. Tuleva näyttää uhkaavalta, mutta koska se on tulevaa (ehkä tai sitten ei), en mieti sitä nyt liikaa.

Ulkoilkaa hyvät ihmiset! :)

Stressinhallinnan opettelua

Olen alkanut lukea kirjaa Joustava mieli, vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Arto Pietikäinen), jonka vihdoin sain kirjastosta käsiini. Kirja vaikuttaa erittäin lupaavalta, vaikka olen lukenut vasta joitain kymmeniä sivuja!

Kirjan ensimmäinen osa kertoo stressistä ja sen käsittelystä. Itselleni suuri oivallus on ollut se, että stressinhallintakeinot voivat olla osa ongelmaa, eli stressiä voi yrittää hallita keinoilla, jotka itse asiassa vain pahentavat sitä ja samalla koko hankalaa elämäntilannetta. Olen itse kuvitellut tekeväni asioita "oikein" "parannellessani" itseäni, mutta nyt olen löytänyt harmikseni itsestäni kirjan avulla koko joukon stressihallintakeinoja, jotka eivät todellakaan auta minua.

Esimerkkejä haitallisista stressinhallintakeinoista:
- Muiden syyttely
- Asian torjunta/kieltäminen
- Liika shoppailu/syöminen yms.
- Itsesyytökset
- Pakokeinojen kuvitteleminen
- Liika itseanalysointi
- Ihmisten ja tilanteiden välttely
- Kostosta haaveilu
- Murehtiminen
- Stressin peittely muilta ihmisiltä
- "Tehokkaampi" ja liika työskentely (tilanteessa, jossa on liikaa työtä)
- Pakeneminen haaveisiin
- Itsestä huolehtimisen lopettaminen

Kirjassa Pietikäinen käyttää tällaisesta toiminnasta käsitettä "lapioiminen". Stressaantunut henkilö on pudonnut kuoppaan (uupunut), joten hän yrittää ratkaista ongelmaa. Nämä väärät stressinhallintakeinot ovat kuitenkin lapioimista, jolla itseään kaivaa vain syvemmälle ongelmiin, esimerkiksi itsestä huolehtimisen lopettaminen vaikuttaa sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin haitallisesti, mikä haittaa myös uupumuksesta toipumista. Kuopasta ei pääse ylös.

Mielenkiintoista. Mitähän mahtavat siis olla ne rakentavammat stressinhallintakeinot? Pitää jatkaa lukemista, jotta asia selviää.

Romuprojektin päätös - viikko 53

Kaikki projektit loppuvat aikanaan ja niin minäkin päätin päättää romuprojektini tällä erää sen vuosipäivään eli tähän päivään. Siitä on todellakin tasan vuosi, kun ensimmäisistä romppeistani projektiini liittyen luovuin. Vuosi on mennyt nopeasti.

En päätä projektiani siksi, että mitään poistettavaa ei enää olisi. Oikeastaan olen huomannut, että minulla riittäisi poistettavaa todennäköisesti vielä pariksikin vuodeksi. Huomasin vain, että olen oppinut projektistani sen, mitä halusinkin, eli tavoitteeni on saavutettu.

Huomaako projektin tuloksia kotonani? Kyllä ja ei. Erityisesti vanhojen elektroniikkaromujen vieminen keräykseen vapautti varastossani kivasti tilaa, joka tosin vastaavasti taitaa olla täyttynyt jollain muulla (milläköhän?!). Ehkä varastossa olevan tavaran määrä on vakio. Kotonani olen saanut hieman lisää tilaa hyllyilleni, mutta en tarpeeksi. Tiedän tosin, mitä poistettavaa hyllyissäni vielä on, joten tilanne onneksi paranee. Vaatekaapissani tilanne ei ole lainkaan parempi, siinä riittää haastetta. Mutta olen silti kaiken kaikkiaan tyytyväinen.

Vuoden aikana opittua:

- Tavaroiden karsiminen ei vaadi suursiivousta tai muuta suurta ryhtymistä. Joka päivä voi kurkata jotain hyllyä ja laatikkoa ja katsoa, olisiko jotain poistettavaa. Minulle on henkisesti helpompaa luopua vain parista tavarasta kerrallaan kuin suuremmasta määrästä, mistä lie johtuukaan. Luulen kuitenkin, että se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle.

- Minulle on kertynyt vuosien varrella mieletön määrä rompetta. Siis mieletön! Osa on toki tarpeellista, mutta joukkoon mahtuu myös ihan liikaa turhaa rompetta. Luulen pärjääväni yllättävän vähällä tavaramäärällä.

- Liian suuri tavaramäärä tilaan nähden on ahdistavaa. Jos tavarat näyttävät koko ajan hyökkäilevän kimppuun, tilanne ei ole hyvä. Myös siisteyden ylläpitäminen on vaikeaa, kun kaikille tavaroille ei ole paikkaa tai niiden paikoilleen saaminen vaatii sullomistoimenpiteitä. Lisäksi jos imuroiminen vaatii ensin parin tunnin tavaranraivausoperaatiota ennen kuin pystyy edes harkitsemaan imuroimista, voi olla varma, että imurointia ei tule harrastettua turhan usein (erityisesti jos sattuu inhoamaan tavaroiden paikoilleen kantamista).

- Minulla on kotonani muodostunut tietty, selkeä paikka tavaroille, jotka ovat lähdössä joko varastooni, roskiin tai kierrätykseen. Sieltä voin aina lähtiessäni napata jotain mukaani, jolloin romppeet eivät jää nurkkiini lojumaan.

- Tiedän nyt haluavani karsia mahdollisimman paljon turhaa pois, koska se on vapauttavaa. Tiedän myös olevani "hamsteri", joka varautuu "pahojen päivien" varalle, eli minun täytyy olla tarkkana, jotta en taas ala kerätä rompetta ympärilleni.

Mitä nyt sitten jatkossa?

Aion jatkaa kaikessa hiljaisuudessa romuprojektiani, vaikkakaan en ihan yhtä järjestelmällisesti kuin tähän asti. Jatkan poistojani sitä mukaa kuin hyvältä tuntuu tavoitteenani vähäromuisempi koti (melkoinen tavoite itseni tuntien). Ehkä joskus tulevaisuudessa järjestän Romuprojektin toisen osan.

Tälle viikolle valitsen vielä viimeiset "viralliset" poistoni, jotka ovat kaksi takkiani. Varastossani on jo vuosia ollut takkeja, joita en käytä ja joita kohtaan minulla ei ole mitään intohimoja. Ehkäpä säästän niistä pari ns. "mökkikäyttöön", mutta epäkäytännöllisimmät vien kierrätykseen.

Erilaisuutta ei hyväksytä

Minusta tuntuu, että joko normaaliuden vaatimus kasvaa tai sitten normaaliuden alue (eli alue, jolla ihminen nähdään normaalina) kapenee. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että vähänkään erilaisella ei varmasti ole helppoa, kun pitää olla tarkalleen tietynlainen.

Ihmiset usein sanovat hyväksyvänsä ja ymmärtävänsä erilaisuutta, koska se on ilmeisesti yleisesti hyväksytty ajattelumalli (se, miten pitää ajatella). Sitten kun oikeasti eteen tulee tilanne, että pitäisi nähdä ja ymmärtää asioita laajemmin, oma ymmärrys loppuukin. Eli sitä erilaisuutta ei sitten oikeasti eli käytännön tasolla hyväksytäkään, kun se ei mahdu omaan suppeaan elämänkatsomukseen tai ei yksinkertaisesti kyetä ymmärtämään, mistä on kyse.

Mitä erilaisuutta tarkoitan? Ihan vain kaikkea mahdollista sellaista, mikä ei mahdu yleisesti hyväksyttyyn muottiin. Tähän voisi sopia vaikkapa erilaiset tavat oppia (oppimisvaikeudet), ns. omituiset tavat ja sosiaaliset taidot (jotka voivat olla vaikkapa neurologisista poikkeavuuksista johtuvia), ulkonäön poikkeavuudet (näitä on kai helpoin näennäisesti hyväksyä, kun erilaisuus näkyy), mielenterveysongelmat (mitä ei näe, sitä ei kai ymmärrä), jopa poikkeavat kiinnostuksenkohteet/harrastukset (ellei kyseessä satu olemaan jotain trendikkääksi leimattua) ja jopa yleisestä ajatusilmapiiristä poikkeavat ajatukset/mielipiteet. Melkein mikä tahansa käy.

Tokihan erilaisuutta saa olla hyväksymättä. Minä en silti voi olla ärtymättä, kun moiseen törmään. Mikähän siinä on joidenkin vaikea käsittää, että on ihmisiä, jotka eivät ilkeyttään tai pahuuttaan tee asioita, vaan he eivät yksinkertaisesti voi niille mitään?! Ei ihmisen elämässä kaikki ole hallittavissa. Tästä hyvä esimerkki on ylivilkkaat lapset, jotka eivät yksinkertaisesti voi mitään käyttäytymiselleen (neurologisista syistä), vaikka heitä kuinka rangaistaisiin. Vaikuttaa tosin siltä, että lapsilta hyväksytään hieman helpommin erilaisuutta kuin aikuisilta (paitsi ei lasten kesken), mutta ihan yhtälailla aikuisilla voi olla erilaisia "vajavuuksia", jotka eivät ponnisteluista huolimatta koskaan "parane".

Ärtymykseni asiasta johtuu siitä, että avarakatseiseksi itseään mainostava ihminen on osoittautunut tosi hyväksymättömäksi ja ahdasmieliseksi, joka ei edes halua kuulla eikä tietää mitään mistään, mikä on ihmisen hallinnan ulkopuolella. Helpointa on siis sulkea korvansa ja elämänsä sekä ennen kaikkea ymmärryksensä. "Oma totuus, paras totuus?!"

Ihmisyyden aito ymmärtäminen on vaikeaa ja siitä on vaikea näin myös kirjoittaa, koska se on varsin monimuotoinen asia. Toivoisin vain kovasti, että ihmiset voisivat olla ja toimia omana itsenään kaikkine omituisine ominaisuuksineen ja vajavuuksineen, koska se on rikkautta. Sitä paitsi jokaisella meistä on vajavuuksia, joiden vuoksi voisi sulkea yhteisöjen ulkopuolelle. En kuitenkaan näe syytä nähdä asiaa negatiivisesta näkökulmasta (syrjiminen), vaan asiassa on positiivisetkin puolensa (ominaisuuksien rikkaus, lahjakkuudet). Erilaisuuden hyväksymättömyys ja erityisesti sen peitelty toteuttaminen tosin taitavat olla monille (ja ihmilajille?) luontaista. Ikävä kyllä.

Väsynyt väsymykseen ja ruokajuttuja

Väsymykseenkin voi väsyä. Olen uupumukseeni lopen kyllästynyt, kun se ei tunnu hellittävän otettaan. Minusta tuntuu, että teen joitain asioita oikein ja olo hieman helpottuu, mutta sitten taas jostain ryömii ikävä väsymys, joka tuntuu oikein puristavan päätä. En aiemmin käsittänyt sellaista asiaa kuin väsymys, joka ei helpotu nukkumalla. Nyt pystyn TODELLAKIN käsittämään, miltä se tuntuu. Se on pelkästään karmeaa.

Kai olisi vain hyväksyttävä se, että tämä ei hetkessä mene ohitse, vaan vaatii päivästä ja viikosta toiseen jatkuvaa stressittömyyttä, liikkumista, hyvää ruokaa ja runsaasti lepoa. Siis kaikkea sitä, mikä yleensä helpottaa oloa.

Olen netistä lueskellut syitä väsymykseen (siis sellaiseen, joka ei nukkumalla helpotu) ja huomannut mahdollisia syitä olevan tosi paljon! On kaikenlaista sairautta, syndroomaa ja puutostilaa, joka voi oirehtia väsymyksenä. Aika pelottavaa. Yritän luottaa vielä siihen, että omassani on kysymys elämäntilanteesta, stressistä ja sen sellaisesta, joka lievittyy kuukausien kuluessa, kun elämä "toimii" paremmin.

Ajattelin kuitenkin kokeilla gluteenitonta ruokavaliota, koska vehnän ja/tai gluteenin sietämättömyys voi ilmeisesti aiheuttaa väsymystä. Tätä voi sentään helposti itse testata. Pari päivää kyseistä ruokavaliota on nyt sujunut hyvin, mutta ihmeitä ei ole vielä tapahtunut eikä kai pitäisikään olla. Toivottavasti viikon-parin päästä tapahtuisi jo jotain. Yllättävän hyvin tämä on sujunut näin kun ruokahalu ei ole mitenkään huipussaan. Kun ei tee erityisemmin mitään mieli, salaatin, keiton ja smoothieiden mussuttaminen on ihan ok. Muistelisin joskus itselläni olleen leipä- ja viljahimoa, mutta nyt siitä ei ole tietoakaan.

Täytyisi vain näin ruokahaluttomana muistaa syödä riittävästi, kun kokemuksestakin tiedän, että salaattilinja + liikkuminen ei välttämättä toimi. On oikeasti mahdollista syödä niin vähän, että se tekee olon vetämättömäksi. No, rasvaa kehiin, se tuntuu pitävän nälkää hyvin loitolla. Ja jos viljoja tekee mieli, tattari on suurta herkkuani muutenkin.

Nukkuminenkin on vaikeaa. Saan unen päästä kiinni minuuteissa (mikä tuntuu omituiselta, kun unettomuus on ollut perinteisesti ongelmani!), mutta heräilen aamusella. En oikein tiedä, koska olen nukkunut tarpeeksi, kun mikään ei tunnu riittävän. Luulen liikaa nukkumisenkin aiheuttavan töttöröö-oloa, kun joskus vajaan yön jälkeen olo on kuitenkin ok, ehkä parempikin kuin 10 tunnin unien jälkeen.

Onneksi on sentään kevät ja aurinkoakin saa. Se kannustaa liikkumaan ulkona ja se taas piristää.

Lampusta luopumisen vaikeus - viikko 52

Viime viikon romuprojektipäivitykseni on auttamattomasti myöhässä. Tuumin pitkään, että mitä poistaisinkaan tällä kertaa... ja päädyin lattiallani jo pitkään lojuneeseen yöpöydän lamppuun.

Minun on vaikea luopua lampustani, koska se on ollut minulla tosi pitkään. Vanhoihin tavaroihin syntyy helposti jonkinlainen tunneside, joten niistä on erityisen vaikea luopua, vaikka se järkevää olisikin. Lamppunikin on rikki, vaikka ehkä korjattavissa. Se pitäisi liimata, mutta en tiedä, pitäisikö liima lampun korkeissa lämpötiloissa.

Periaatteessa kannatan korjaamista, mutta toisaalta minulla on jo toinenkin yöpöydänlamppu. Lisäksi vanhan lamppuni varjostin on huono: se ei pysy helposti paikallaan ja on näköjään hieman sulanut joskus muinoin, kun se on liukunut pois paikaltaan. Ehkä on siis turvallisempaakin luopua lampusta. (Yritän nyt taas selitellä, kun taas kerran luopuminen on minulle vaikeaa.)

Tämän viikon (tai siis viime) toiseksi poistoksi valitsin liian lyhyen t-paidan. En (enää) pidä siitä, että paita ei ole riittävän pitkä. Nuorempanahan nuo olivat juuri niitä haluttuja, mutta ehkäpä minullekin on tullut nyt "riittävästi" ikää...

Pöpperö

Olen herännyt tänään puoli seitsemältä. Minua ei huvittanut nousta ylös, joten torkuin ja köllöttelin puoli kahdeksaan asti. Nousin ylös, vaikka väsytti, olinhan kuitenkin nukkunut jo puoli yhdestätoista asti.

Siitä lähtien fyysinen puoli ja osa aivoistani on ollut hereillä, mutta osa päästäni on edelleen ihan pöpperössä. Ympäristön huomioiminen tuntuu vaivalloiselta, joten en huomioi. Yritin koko aamun keksiä, miten saisin itseni hereille, mutta kun en keksinyt mitään, päätin olla heräämättä. Tänään ei ole mitään tärkeää askaretta, joten voin ihan hyvin olla heräämättä, olla inhottavan epäsosiaalinen ja laiska, flegmaattinen ja tympeä.

On se omituista, miten erilaisia päivät voivat ollakaan. Kai niitä (eli näitä) huonoja kohtaan pitää vain olla armollinen.

Vetämättömyyttä ja kadonneita rytmejä

Olen ollut väsynyt. Olen pohtinut pääni pyörälle, että mistä se voi johtua: miten voi väsyttää, jos nukkuu riittävästi, syö ainakin melko hyvin, muistaa vitaamiininsakin ja vuorokausirytmi on melko säännöllinen? Minä voisin todennäköisesti nukahtaa ihan mihin aikaan tahansa. Aamuisinkin (on heräämisaika mihin aikaan tahansa) voisin nukkua loputtomiin: herätessäni minun on pakko nousta heti ylös, koska nukahdan muuten sekunneissa uudelleen. Rasittaa.

Veriarvonikin ovat kunnossa. Ehkä kyse on siis vain työstäni, arkirytmistäni, toipumisestani ja sen sellaisesta. Ehkä vielä etsin arkirytmiäni.

Olenkin pohtinut, että mikä oma vuorokausirytmini oikein onkaan. Mihin aikaan minun olisi hyvä mennä nukkumaan ja milloin olisi hyvä herätä. Tuntuu nimittäin siltä, että aina on huono aika, mutta ei kai se niinkään voi olla. En enää tiedä edes sitä, paljonko tarvitsen unta, kun mikään ei tunnu riittävän. Voin nukkua 8 tai 10 tuntia ja oloni on melkolailla sama. Joskus 8 tuntia oli suunnilleen riittävä.

Hyväksyn sen, että en ole juuri nyt niin jaksava kuin joskus olen ollut, mutta se ei paljon auta, jos arkirytmi pakottaa itseni itselleni epäsopivaan muottiin. Päivälläkin olisi hyvä pitää lepotaukoja rauhallisessa ympäristössä, jotta jaksaisin, mutta työelämä tarjoaa pelkkää pakkopirteää puurtamista x tuntia päivässä. Yritä tässä nyt sitten tasapainotella ja löytää rytmejä!

Eniten minua oikeastaan rasittaa se, että olen varsin vetämätön: on vaikea alkaa tehdä mitään, kun on vain väsynyt ja veltto olo. Enimmäkseen. Välillä olen ollut toki pirteäkin. Omistuista on se, että vaikka vetelehdityttää, mielialani on ollut enimmäkseen varsin hyvä. Moni päivä onkin mennyt pirteissä merkeissä iltapäivän puolelle, mutta sitten ikään kuin minusta vedettäisiin töpseli irti ja loppupäivän venyttelen lähinnä leukojani.

Eiköhän tämä kuitenkin tästä. Minulla on ollut kuitenkin mieli pirteä ja toiveikas ja olen löytänyt itsestäni paljon uutta. Minulla on ollut jotenkin sisäisesti vahva ja itseni hyväksyvä olo, vaikka muuten en olekaan yhtä jaksava kuin aiemmin, ja tätä uutta vahvuutta en haluaisi mistään hinnasta vaihtaa pois!

Rikkinäiset sormikkaat - viikko 51

Kesän lähestyessä on hyvä tarkistaa, missä kunnossa lämpimät vaatteet oikein ovatkaan. Miltä villapaidat näyttävät ja haisevat, missä kunnossa pipot ja hanskat ovat. Talvisäilytystä varten likaiset kamppeet on hyvä pestä, tunkkaiset tuulettaa.

Tässä käydessäni läpi talvivaatteitani päädyin heittämään kahdet jo aikansa palvelleet sormikkaat pois. Niissä on reikiä, joista tuulee jo sen verran läpi, että sormikkaiden alkuperäinen tarkoitus lämmittäjinä kärsii. Ensi talveksi voi sitten ostaa uudet ehjät, jos tarvetta on. Nyt minulla tosin on runsaasti käsineitä, joten uusia ei näillä näkymin tarvitse hankkia.

Tämän kertainen romuprojektipoistoni onkin siis nuo kahdet sormikkaat.

Vinkki: jos on tapana unohdella käsineitä ja pipoja julkisiin kulkuvälineisiin (niin kuin minulla on), on hyvä opetella sellainen tapa, että laittaa aina pipon ja hanskat laukkuun, kun ne ottaa päästä/käsistä. Tähän tapaan kun itsensä opettaa, säästää rahaakin, kun sylissä tai vieressä olleet sormikkaat eivät putoakaan pois lähtiessä kulkuneuvon lattialle.

Välittäjäaineiden uhrina?!

Minulla on ollut outo viikko. Olen ollut ylipirteä ja yliväsynyt ja nähnyt mielettömästi unia. Keskittymiskyky on ollut hukassa, vaikka samalla olen etsinyt hurjasti tietoa siihen tiiviisti keskittyen.

Olen pohtinut sitä, että kuinka paljon ihminen on ihan vain pään (ja muunkin kehon) sisällä pyöriviä ja vaikuttavia litkuja, välittäjäaineita ja hormoneita, ja kuinka paljon ihminen on "oma itsensä", ajattelevana, päättävänä ja tekevänä olentona. Kuinka paljon kaikki riippuukin vain joistain aineista?

Tällaisia on hämmentävä ajatella, vaikka olen ollut niistä pitkään kiinnostunut. Jo lukiossa opiskelin pään sisäiset asiat hyvin tarkkaan, tiesin hyvin synapsit ja välittäjäaineet sekä limbiset järjestelmät kumppaneineen. Nyt olen lukenut aivojen välittäjäaineista ja niillä on vaikutuksia esimerkiksi seuraaviin asioihin:

Dopamiini:
- Tarkkaavaisuus, impulsiivisen käyttäytymisen halinta, liikkuminen, muisti, motivaation ylläpito, rakastumisen/ihastumisen tunne, vireystila, skitsofrenia, parkinsonin tauti, ADHD.

Serotoniini:
- Mieliala, aggressiivisuus, REM-unen määrä, ahdistus/masennus, pakko-oireet, impulsiivisen käyttäytymisen säätely, kylläisyyden tunne.

Noradrenaliini:
- Vireystila, ahdistus, ruoan tuoma mielihyvä, autonimisen hermoston valmiustila, muisti, paniikkihäiriö.


Häiriö voi siis syntyä, jos jotain välittäjäainetta on joko liikaa tai liian vähän, eli skitsofrenia, jos dopamiinia on liikaa, tai ADHD, jos sitä on liian vähän.

Minua hämmentää se, että kuinka paljon voin itse vaikuttaa johonkin asiaan itsessäni, jos minulla onkin jotain vinksallaan noissa tai joissain muissa aineissa?! Jotenkin tuntuu, että ponnisteluthan ovat silloin turhia?! Jotenkin lohduttoman kuuloista.

Toisaalta taas minusta tuntuu omituiselta, että oikeaa mielialalääkettä etsitään kokeilemalla, kun ei voi tietää, mitkä aineet kunkin pääkopassa ovat vinksallaan, yksinkertaistettuna: jos on dopamiinivajetta, serotoniinin tason korjaaminen ei oletettavasti auta (arvailen vain, en ole asiantuntija).

Eiväthän nämä asiat näin yksinkertaisia liene, mutta olen silti jotenkin hämmentynyt näiden asioiden edessä. Mitä enemmän tiedän, sitä hämmentyneempi olen. Erityisen hämmästynyt olen siitä, kuinka helposti masennuslääkkeitä tyrkytetään, kun koko tämä välittäjäaineiden mutkikas systeemi tuntuu niin vaikeaselkoiselta ja mielen vaivat muutenkin niin abstrakteilta ja epämääräisiltä. Minusta tutkimiseen tarvittaisiin paljon enemmän aikaa kuin jokin korkeintaan parinkymmenen minuutin vastaanottoaika!

Ehkä asiantuntijat ovat sitä varten, että meidän maallikoiden ei tarvitse perehtyä näihin asioihin turhan syvällisesti, kun näistähän menee vain sekaisin :) Uteliaana ihmisenä tykkään kuitenkin opiskella, vaikka tiedänkin, että tietämättömyydessä on omat hyvät puolensa - tietohan nimittäin luo tuskaa, itselläni ainakin. Jatkan opiskelujani...

Vaatteet pois kellarista! - viikko 50

Olen päättänyt, että en enää säilytä arkisia vaatteitani varastossa. Tuntuu nimittäin hullulta se, että tietyt vaatteet lojuvat siellä laatikoissaan - vuodesta toiseen. Kuvittelen oikeasti, että jonain päivänä vielä miellyn niihin, mutta niin ei näytä tapahtuneen. Olen esimerkiksi odottanut tykästyväni uudelleen johonkin tiettyyn väriin, vaikka tiedän, että kyseinen väri ei sovi minulle yhtään. Hullua. Toisaaltahan kyse on siitä, että ei hyvää kannata poiskaan heittää... mutta sentään jotain rajaa siinäkin!

Kaivelin nyt siis varastoani ja löysin sieltä neljä neuletta, jotka saavat luvan lähteä. Ne olkoon siis tämän viikon romuprojektipoistoni + kaksi poistoa parista hankinnastani. Jahka olen käynyt varastoni vaatteet läpi, jätän sinne ainoastaan jotain erikoisvaatteita, kuten ehkä takkeja, työhaalarit (joo-o, minulla on sellaiset, vaikka en ole niitä koskaan pitänyt!), jotain kenkiä, juhlavaatteita (hyvin pakattuina) yms. Mutta jatkossa siellä siis EI ole t-paitoja tai neuleita.

Myönnän kyllä joskus kaivanneeni jotain poisheittämääni, mutta harvinaista se on kyllä ollut... onneksi.

Välitunti töihin!

Huomasin tänään haaveilevani välitunnista työelämässäkin. Olisi mukavaa mennä 45 minuutin jälkeen ulos hyppäämään ruutua tai narua, tai jos hyppiminen ei kiinnosta ainahan voisi pelata vaikka mölkkyä tai krokettia. Kaikilla olisi leikkikaveri ja kivaa olisi. Työtehokin nousisi huimasti, kun välillä olisi oikeasti kivaakin, kroppakin virkistyisi mielestä puhumattakaan.

Todellisuus on kyllä ihan eri planeetalta. Ei ole kivaa tekemistä, eikä varsinkaan yhteistä kivaa tekemistä, kaikilla ei ole kaveria ja sekä pää että kroppa puutuvat ja valittavat (eikä koulussakaan nyt aina niin kivaa ollut, välitunneillakaan). Ai niin, onhan ne lakisääteiset tauot... kuka niillä ehtii mitään elvyttävää tekemään? Onneksi työssäni on sentään se hyvä puoli, että kukaan ei kyttää taukojeni pituuksia. Se nyt vielä puuttuisi.

Pikaisia musiikkipoistoja - viikko 49

Romuprojektipoistot lipsahtivat taas seuraavan viikon puolelle, joten tällä kertaa valitsen vain pikaiset poistot.

Kai se niinkin alkaa olla, että CD-levyjen merkitys alkaa vähentyä. Minä haluan omistaa enää vain ne kaikkein tärkeimmät levyt konkreettisessa muodossa, musiikkia voi muuten kuunnella esimerkiksi Spotifyn kautta. Kaipa tämä suuntaus on ympäristönkin kannalta hyvä vaihtoehto, kun musiikkia ei tarvitse enää tehdä materiaksi. En voi kyllä muuta kuin kehua Spotifya: siellä on valtava valikoima musiikkia tarjolla ihan ilmaiseksi kuunneltavaksi, kunhan sietää ajoittain tulevia mainoksia! Ja minähän siedän.

Viikon poistot ovat siis kaksi CD-levyä.

Viherhöpsähdys

Kevääseen ja valon lisääntymiseen näyttää liittyvän mielenkiinnon lisääntyminen vihreää kohtaan. Luonto ei vielä viheriöi, mutta sitä odotellessa voi panostaa vihreään kukoistukseen sisätiloissa.

Minä höpsähdin! Olen pitkään haaveillut anopinkielestä ja kun kerran olen päättänyt alkaa toteuttaa haaveitani, marssin kukkakauppaan. Avattuani kukkakaupan oven koin huikaisevan riemuntunteen haistaessani ja tuntiessani lukuisten kasvien kosteuttaman, huumaavantuoksuisen ilman: mahtavaa, saanko ostaa kaikki! En tiedä, mistä se johtuu, että kukkakaupassa mieliala paranee, mutta näin se on.

Minulla ei ole oikeasti tilaa yhdellekään uudelle kasville tällä hetkellä, joten arvelin, että lisäkasvien ostaminen ei enää tunnu missään siinä ongelmassa, joten ostin anopinkielen kaveriksi aivan ihanan pienen pennimuorin, jota mainostettiin varjossa viihtyväksi ja vaatimattomaksi veden suhteen, eli sehän on suorastaan minulle tarkoitettu!

Silmiini osui myös lihansyöjäkasvi, josta kovasti ehdin tovin jo haaveilla: näin sieluni silmin, miten kotonani lentävät "paistit" laskeutuvat nätisti lihansyöjäkasville ja nam, yksi lentävä ongelma vähemmän! Arvelin lihansyöjäkasvin olevan kuitenkin vaikeasti hoidettava, joten jätin ostamatta. Se olisi vähän turhan kallis tapettavaksi huonolla hoidolla ja entä jos lentävät "paistit" jonain päivänä loppuisivatkin?!

En osaa sanoa, miksi olen haaveillut nimenomaan anopinkielestä. Kai siinä on jokin aito huonekasvin olemus, se on kasvien kasvi, vahva, jykevä ja vaatimaton (ainakin veden suhteen, valoa se taitaa vaatia). Myös mummolastani löytyi anopinkieli, joten se herättää kovasti lämpimiä muistojakin. Nyt uusi vihreä perheenjäseneni on kuvasta poiketen saanut uuden ruukunkin ja odottelee lopullista sijoituspaikkaansa. Se on ihana ja samoin on pieni pennimuorinikin lukuisine pienine lehtineen.

Vihreä saa minut huokailemaan innostuksesta. Haluaisin kasvattaa parvekkeellani jotain tänäkin vuonna, mutta en tiedä, mitä se olisi. Vihreät linssit ovat itämässä idätysastiassani. Kukkakärpäset innostuvat herneenversoistani, jotka ovat juuri alkaneet kasvaa.

Kai ihminen on tehty nauttimaan luonnosta ja sen antimista myös tässä muodossa. Minä nautin kasveista ja niiden parissa puuhastelusta. Olisipa minulla joskus oikea pieni puutarha.

Positiivisuus + työelämä... öh?!

Innostun asioista erittäin helposti, jolloin kiinnostava asia vetää minua (liiankin) tiiviisti puoleensa. Menen mukaan ja teen täysillä, tunnen eli iloitsen ja kärsinkin, tunnen eläväni.

Työasiat eivät vedä minua todellakaan puoleensa, vaan lähinnä työntävät loitommalle. Joudun kuitenkin pakottamaan itseni tekemään velvollisuuteni ja tavallaan se pakottaminen lukitsee minut otteeseensa. Teen, tunnen ja kärsin ja siitä muodostuu tila, johon jään. Mitä enemmän olen tuossa tilassa sitä nopeammin unohdan oman todellisen itseni ja todellisen elämän ja kuvittelen sen työelämän kaventaman ahdistavan elämännäkymän olevan ainoa todellisuus.

Elämäni luiskahtaa liian helposti elämään työelämän kautta. Syykin siihen on selvä: en nauti työstäni ja se vie liikaa aikaani ja voimiani. Ainoa muutos, johon tällä hetkellä, ajatusteni ollessa vihdoinkin pirteät ja kirkkaat, pystyn on muuttaa jotenkin suhtautumistani työhöni ja työelämään. Miten saisin sen pysymään siten etäällä, että se ei imaise minua negatiivisuudellaan mukaansa? Miten voisin suhtautua siihen työnä, jota teen rahan vuoksi, ja että oikea elämä on sitten toisaalla?

Voi, kunpa työaikoja ihan yleisesti lyhennettäisiin. Voisin toki yrittää etsiä osa-aikaisempaa työtä jaksamiseni vuoksi, mutta se on osaamisellani ja koulutuksellani hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.. ja myös tietysti sen vuoksi, että osa-aikaisuutta ei tässä maassa missään määrin suosita. Kaikkien pitää jaksaa vähintään se kahdeksan tuntia päivässä ja sillä siisti. Ajatuskin siitä, että pitää jaksaa ("on pakko"), musertaa.

Opettelen positiivista suhtautumista asioihin. Positiivisuuden opetteleminen töissä tulee olemaan iso haaste. Kesän yli työ varmaankin sujuu, koska olen suunnitellut sen jo siten, että saan hengähdystaukoni, mutta jos syksyllä jatkan vielä työssäni, edessäni on monen kuukauden yhtäjaksoinen raataminen, joka saattaa taas nujertaa. Pitää siis miettiä tulevaa, mikä ei ole helppoa. Elämä on liukunut tiettyä rataa tähän asti ja nyt kun pitäisi tarttua itse ohjaksiin, ajatuskin ohjaksista kauhistuttaa.

Sitä ennen kuitenkin pitäisi opetella positiivisuutta työelämässä. Sen kun näkisi! Olen ajatellut lähestyä asiaa siten, että olisin mahdollisimman paljon oma itseni. Koen tähän asti olleeni jonkinlainen ahdistunut kuori, joka sinnittelee lähinnä yksin. En tiedä, mitä olen jatkossa, todennäköisesti paljon ei muutu, koska minulla on työyhteisössä (kurja) roolini. Omasta itsestäni on kuitenkin hyvä lähteä liikkeelle. Pelottaa.

Yöpaitoja varastossa - viikko 48

Pääsiäinen on mennyt kivasti. Ei tosin haittaisi, jos ilmankosteutta ja loskaa olisi vähemmän, jotta ulkoilu maittaisi paremmin.

Huomasin romuprojektipoistoja miettiessäni ostelleeni taas yhtä ja toista: vaatteita, harrastukseen liittyvää rompetta ja kaksi kirjaa. Kaikki ostokseni ovat mieluisia. Poistojakin niistä löysin aika helposti: kirjoja vastaan poistan kaksi kirjaa, sukkahousuostoksestani poistan sukat ja loppuja ostoksiani vastaan löysin helposti neljä puseroa.

Varsinaiset romuprojektipoistoni (2 kpl) minun oli vaikea löytää. Varastosta hakemastani laatikosta löysin tosin yöpaitoja, joiden kohtaloa jäin pohtimaan - minulla on paljon yöpaitoja, joista muutama huonoin on päätynyt varastoon - onko minun oikeasti tarve säilöä niitä huonoimpia varastossa? Haluanko ylipäätään käyttää niitä? (Entä jos joskus tarvitsen niitä?)

Yksi yöpaidoista on silkkinen ja laho, paljon käytetty, mutta en ole raaskinut heittää sitä pois. Mitä siitä voisi tehdä? Tuskinpa mitään, kun se on laho, ratkeaa helposti. Yritän nyt kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni sen verran, että laitan pois kaksi yöpaitaa. Saahan niitä uusiakin kaupasta edullisesti.

Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa

Virtahepo on ilmiö, asia, joka valtaa koko tilan ja josta kaikki ovat tietoisia, mutta josta vaietaan. Sitä ei ole ikään kuin olemassa, vaikka se tukehduttaakin valtavalla läsnäolollaan.

Kirjapinoni on paisunut jo valtavaksi, mutta siitä huolimatta lukaisin "siinä sivussa" pikaisesti Tommy Hellstenin "Virtahepo olohuoneessa" -kirjan, vaikka alkuun minusta tuntuikin, että en ole varsinaisesti kohderyhmää. Sain kuitenkin kirjasta irti yhtä ja toista.

Virtahevolla tarkoitetaan usein esimerkiksi alkoholismia, vaikka se voi olla jokin muukin iso ja läheinen asia, jota ihminen ei pysty elämässään käsittelemään ja jonka vaikutus on suuri. Minulla ei ole kokemusta alkoholismista perheessä tai mistään muustakaan kirjoittajan tarkoittamasta suuremmasta asiasta, mutta täytyy myöntää, että löysin kyllä kirjan avulla lapsuudestani seikkoja, jotka selittävät nykytilannettani. Hämmentävää.

Kirjassa puhutaan paljon sisäisestä lapsesta, josta täytyisi huolehtia koko elämämme ajan. Jos sisäinen lapsemme voi hyvin, me voimme antaa paljon myös toisille. Jos sisäinen lapsemme on jäänyt vaille jotain tärkeää elämässä, siirrämme helposti tätä vajavuutta lapsillemmekin. Emme voi antaa toiselle sellaista, mitä meillä ei ole, mikä kuulostaa järkevältä. Onneksi voimme vielä vanhempanakin täydentää näitä vajavuuksiamme.

Kirjassa tutuksi tulee myös käsite läheisriippuvuus. Sisäisen lapsen ohella läheisriippuvuus kiinnosti minua ja sainkin siihen liittyvistä kirjoituksista ajateltavaa. Monet läheisriippuvuuteen liittyvät "oireet" (mm. ulkoaohjautuminen, kontrolloimisen tarve, vaikeus luottaa muihin) ovat sellaisia, joissa riittää minullakin työstettävää.

Kolmanneksi minua kiinnostavaksi asiaksi kirjassa nostaisin peilauksen, eli kahden sukupolven kohtaamistapahtuman, eli vanhemman ja lapsen välisen suhteen, jossa lapsi peilaa tunteitaan vanhemman kautta. Tästä lukeminen auttoi minua ymmärtämään itseäni ja vanhempiani hurjasti ja se omalla tavallaan luo pohjaa lähteä työstämään tunneilmaisuani. Ymmärtämisestähän kaikki lähtee liikkeelle.

Koen kirjan lisänneen itsetuntemustani. Se sisältää paljon mielenkiintoista asiaa, mikä auttaa ymmärtämään ihmisiä suuren ilmiön lähellä. Vaikka kirja ei ehkä itselleni kaikkein tärkein kirja olekaan, se on kuitenkin omalla tavallaan merkittävä, hyvä askel itsetuntemukseni (ja muidenkin ihmisten ymmärtämisen) tiellä. On todella hienoa, että hyviä kirjoja on tarjolla monipuolisesti ja paljon ja että niistä saa imettyä itseensä monenlaisia näkökantoja ja tiedonjyväsiä! Tämä kirja oli vieläpä hyvin helppolukuinen ja selkeä, joten sikäli se sopii monille.

Uusi minä herää

Olisinpa ollut tässä tilanteessa (yli) kymmenen vuotta sitten. Minusta on nyt nimittäin alkanut hiljalleen tuntua siltä, että tiedän omat elämän arvoni ja kiinnostuksen kohteeni ja jopa alan saada aavistusta siitä, mitä haluaisin "isona" tehdä. Nyt vasta! Toisin sanoen, jos nyt alkaisin valita opiskelemaani alaa, tietäisin, mitä hakea, tietäisin, mitä kohti sinnikkäästi pyrkiä.

Tuntuu tosi katkeralta olla näin hitaasti kasvanut. Kaiken kivun ja vaikeiden vuosien jälkeen minusta tuntuu, että minä alan nousta, olla ja elää, ja siis nimenomaan minä, omana itsenäni ja itseni tuntevana, vaikkakin vielä kovin horjuvana. En ole enää se ihminen, joka teki järkivalintoja sen mukaan, mitä muut minulta odottivat. Olen omituinen sekoitus aikaisemmista valinnoistani seuranneita tekoja (nykyinen elämäni) ja ihan eri maailmasta nousseita arvoja ja kiinnostuksen kohteita. Ei ihme, että minulla on tosi ristiriitainen olo. Olen päätynyt todella kauas itsestäni tässä käytännön elämässäni.

Ammattiapu ei ihmetellyt ristiriitaista oloani, vaan piti sitä ihan luonnollisena, koska nykyelämäni on niin kaukana arvoistani ja kiinnostuksen kohteistani. Hän piti alan vaihtoa hyvänä ajatuksena ja oli kovin ystävällinen ja kannustava. Olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, mutta...

Olen katkera itselleni. Suotta soimaan itseäni, mennyt on mennyttä ja tämä hetki on ainoa todellinen hetki. On vain niin paljon vaikeampaa alkaa tehdä nyt jotain omaa maailmaani järistyttäviä valintoja kuin mitä se olisi ollut kymmenen vuotta sitten. Minulla on nyt menetettävää, minun täytyisi olla tosi varma haluamastani ja minun täytyisi uskoa uskomattoman sinnikkäästi, että alan vaihto onnistuisi työllistymistä myöten. Minun täytyisi myös sietää sitä, että kaikki läheiseni eivät hyväksyisi valintojani.

Jotain näille ristiriidoilleni täytyisi kuitenkin tehdä. Voi miksi olen kasvanut itsekseni näin hitaasti? Miksi olen käyttänyt arvokkaita vuosiani toisten odotusten toteuttamiseen? Surettaa.

Takkeja vuodelta ? - viikko 47

Minä luovun takeistani tosi harvoin. Ne tuntuvat kestävän nimittäin iäisyyden, joten mitäpä niitä poiskaan heittämään, hyviä takkeja. Mitä siitä, vaikka ne saattavatkin edustaa "hieman" vanhahtavaa muotia, nehän saattavat tulla vaikka pian uudelleen muotiin!

Silti, rajansa kaikella. Tämän viikon romuprojektipoistoikseni valitsen kaksi talvitakkiani. Toinen taitaa olla perua yläasteajoiltani ja toinen on sentään hieman uudempi, mutta kiertoon voisin ne laittaa. On erittäin epätodennäköistä, että sen mallisia ja värisiä vaatteita enää pitäisin, sentään joissain asioissa aika todellakin ajaa ohi. Toisen materiaalikin on jotain erittäin sähköistä ja keinotekoista.

Uusia, oikeasti kivoja takkeja on erittäin vaikea löytää, mikään ei oikein miellytä minua. Minulla siis onkin kaappi täynnä takkeja, joista pari on sellaisia, joita tykkään pitääkin. Muut - no, ehkä pidän niitä kerran tai pari vuodessa, yritän nimittäin opetella niistä tykkäämistä. Taitaa kuitenkin tuo tykkääminen olla jotain ihan muuta kuin opettelukysymys.

Kun kiireinen elämä ei sovi...

... ja sitä silti vetää puoleensa! Minä en käsitä. Mistä se johtuu, että kun on aikaa, kalenteri täyttyy "itsestään"? Kun olisi aikaa löhötä ja katsella pilvien liikkeitä, pitää rynnätä sinne ja tänne ja tehdä ja touhuta?

Olen touhukas ihminen, mutta rajansa kaikella. En pidä siitä, että kalenterini on kuin jatkuvassa alipaineessa vetämässä kaikkea tarjolla olevaa ympäristöstään. En taida hallita ajankäyttöäni, vaikka muuta väitänkin.

Toisaalta kyse on siitä, että siedän touhuamista ja ryntäilyä rajallisesti ja tuo sietokyky on heikentynyt merkittävästi vuosien varrella, todennäköisesti pysyvästi. En ole suorituskone enkä koskaan sellaiseksi enää taida tulla (onneksi). Nyt pitäisi vain osata tunnistaa omat rajansa ja ennen kaikkea osata elää niiden sisäpuolella.

Nyt olen väsynyt, minua ahdistaa tietyt aikaa vievät tekemiset, jalkani ovat kipeät liiasta liikkumisesta ja keskittymiskykyni rakoilee. Olisinkohan tulossa vielä hieman kipeäksikin, kun koko kroppa tuntuu olevan jotenkin sekaisin, ja kun kehossani ei ole hyvä olla, mielikään ei kukoista.

Olen hieman suutahtanut itselleni, mikä on toki turhaa. Suutahtaminen nousee lempeän huolenpidon rakosista: "mikä siinä leppoisassa elämäntavassa on niin vaikeaa?!". Niinpä. Minä olen näköjään ihminen, joka tarvitsee leppoisan elämäntavan, jossa on aikaa asioille. Sellaisen elämän, jossa voin tehdä pyrähdyksiä, mutta en juosta. Minä tarvitsen tunnetta ajasta, asioista, olemisesta, oppimisesta ja elämisestä enkä jatkuvasta suorittamisesta ajan virratessa liian nopeasti.

Liukuminen suorittamiseen on liian helppoa. Se onnistuu jopa silloin, kun on aikaa. Minulla taitaa olla todella paljon opeteltavaa itselleni sopivammasta elämäntavasta. Kauas on pitkä matka. Plääh.

Ilmaiset DVD- ja CD-levyt turhaa roskaa - viikko 46

Olen jo aiemmin romuprojektin merkeissä heittänyt pois ilmaiseksi saatuja DVD- ja CD-levyjä. Ihan hiljattain vasta tosin huomasin, millainen pino niitä onkaan kertynyt! Levyt ovat vieläpä sellaisia, joita on vuosien varrella jaettu postitse mainostaen milloin mitäkin - ja harvaa niistä olen edes vilkaissut!

Millainenhan jätemäärä noistakin levyistä on muodostunut, jos ajattelee, että niitä on jaettu melkoisia määriä ihmisille, jotka tuskin ovat niitä edes vilkaisseet. Ihan käsittämätöntä tuhlausta moinen! En kuitenkaan tiedä keinoa, miten niiden tulon voisi estää, kun en tiedä, millä "jakelulistoilla" olen.

Tälle viikolle valitsin poistettavaksi kaksi ilmaislevyä. En tiedä, lymyääkö niitä vielä jossain lisääkin, mutta toivottavasti ei - ja toivottavasti niitä ei tule enää lisää.

Olen höllentänyt hieman tiukkaa kantaani omiin osteluihini ja tehnyt taas viisi pientä, käytettyä hankintaa. Minulla ei kuitenkaan ole ollut aikaa miettiä, mitä poistaisin niiden vastapainoksi, joten valitsin helpon vaihtoehdon: viisi paria vanhoja, virttyneitä sukkia. Jos joku ihmettelee sitä, että miten minulla riittää sukkia poistettavaksi harva se viikko, niin se johtuu uskomattomasta hamstraus- ja pahanpäivänvarautumisvimmastani: pitäähän sukkia olla varalta joka lähtöön, jotta ne eivät lopu kesken. Olisihan se kauheaa, jos sukat yhtäkkiä loppuisivat kaupoista ja niitä ei saisi MISTÄÄN... :)