Tunnustus - One Lovely Blog Avard

Olen ollut viime aikoina onnekas ja saanut toisenkin tunnustuksen. Maalainen soi minulle blogissaan One Lovely Blog Avard -tunnustuksen. Lämmin kiitos siitä!

Tunnustukseen liittyvät ohjeet:

1. Kertoa linkin kera kuka lahjoitti tunnustuksen

2. Kirjoittaa 7 random faktaa itsestä

3. Lahjoittaa tunnustus 15:lle blogille/bloggaajalle.

Vai faktoja itsestäni? No, tässä on jotain:

1. Minulla on kaksi polkupyörää ja polkupyörän peräkärry. Rakastan pyöräilemistä. Siitä huolimatta en ole koskaan tehnyt oikeaa pyöräretkeä, vaikka sellaisesta olenkin haaveillut aina teini-iästä lähtien.

2. Sorrun aivan liian helposti kirpputorivaatteisiin ("maksaa vain 2 euroa, voihan tuon ostaa"). Tämä näkyy vaatekaapissani, jossa on menossa jatkuva raivausoperaatio.

3. Inhoan imuroimista ja tämäkin näkyy. Meluavan imurin perässä vetäminen on vain niin ikävää... Lattioiden pesu on ihan mukavaa.

4. Aloin seurustella ensimmäisen kerran 17-vuotiaana. Kadun vielä tänäänkin sitä suhdetta, vaikka katuminen turhaa onkin. Nämä tällaiset menneisyyden asiat ja omat menneet päätökset vain ovat joskus niin vaikeita sulattaa.

5. Haaveilen koiran hankkimisesta, mutta pelkään tulevani sille allergiseksi.

6. En viihdy tungoksessa. Yhtään.

7. Stressaannun helposti ja joskus ihan oudoistakin asioista. Opettelen siis stressinhallintaa ja olen jopa edennyt siinä.

Noita oli jostain syystä vaikea keksiä. Enkä nyt ala keksiä 15 blogia, joille laittaa tunnustus eteenpäin, vaikka niin moni blogi ansaitsisi tämän. Kiitos, että kirjoitatte mielenkiintoisia blogeja!

Tässä hetkessä elämisen vaikeudesta

On hämmentävää, millainen ero päivällä ja päivällä voi olla. Yhtenä päivänä voin täysin keskittyä siihen kyseiseen hetkeen ja puuhaan, jota olen tekemässä. Oloni on valoisa ja toiveikas. Toisena päivänä tulevaisuuteen liittyvät murheet nousevat mielessäni etualalle mustaksi harsoksi, joka värjää kaiken tekemiseni ja olemiseni. Murehdin, olen ahdistunut ja toivoton ja mieleni käpertyy kapea-alaiseksi.

Huonoihin hetkiini liittyy aina murheet sekä menneestä että tulevasta. Olen mielestäni möhlinyt menneisyyteni, tehnyt surkeita valintoja ja tulevaisuus näyttää olevan täynnä vain vaikeita valintoja ja arvoristiriitoja. Murheeni perustuvat ihan todellisille asioille, että ei ne keksittyjä ole, mutta suhtautuminen niihin vaihtelee tosi paljon päivittäin. Mistähän se johtuu? Valitsisin mielelläni niitä parempia päiviä enemmän, jos vain tietäisin, miten se tapahtuu.

Jotenkin minun täytyy oikeasti ratkaista tulevaisuuteeni liittyviä huolia ja ristiriitoja, koska ne vaikuttavat hyvinvointiini ratkaisevasti. Tällä hetkellä kuitenkin selviän niiden kanssa, koska tämä hetkeni on aivan vallan mainio: voin tehdä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja joita haluan tehdä. Se on arvokasta. Lisäksi voin tehdä asioita voimieni rajoissa, mikä on myös tärkeää.

Töissä ollessani työ vei voimani ihan senkin vuoksi, että se ei ollut yhtään mielekästä. Jos lisäisin tähän nykyelämääni aiemman työni, arkeni muuttuisi taas vahvasti miinusmerkkiseksi. Se kuvaa hyvin sekä aiemman työni "antoisuutta" että tässä sinällään hyvässä hetkessä olevien ikävien asioiden määrää. Koskaanhan elämä ei taida ihan täydellistä olla, mutta olisi tärkeää, että elämässä vallitsisi hyvien asioiden valta. Siksi minun täytyisi löytää joko keino karsia nykyisiä mieltäni hiertäviä (käytännön) asioita tässä nykyelämässä tai/ja löytää tosi mukava työ.

Elämä tuntuu kyllä käsittämättömän antoisalta silloin, kun pystyy elämään ja olemaan täysin tässä hetkessä. Tekemisenkään ei tarvitse olla "lempipuuhaa": olen kokenut hyviä tässä olemisen hetkiä esimerkiksi lukiessani tenttiin. Itse asiassa tylsäkin puuha voi olla antoisaa, jos sille pystyy antautumaan täysin. Aina ei tietenkään pysty, varsinkaan jos tekemisiään ei voi valita.

Löydettyjä kattiloita

Viedessäni eräänä päivänä pienmetallia keräykseen löysin keräysastiasta jotain yllättävää: kaksi kattilaa! Yllättävää se oli siksi, että ne kattilat olivat todella hyvän näköisiä, molemmat pohjatekstien mukaan kotimaista alkuperää. Toinen oli Opan kolmen litran kattila, jollainen minulla on jo, mutta ilman kantta ja väliosia (kätevää, kun on nyt kaksi kattilaa, johon nuo väliosat käyvät). Toinen oli puolentoista litran peruskasari. Miten ihmeessä joku on voinut luopua hyvistä kattiloista?

Tokihan kattiloissa oli "vikaa", eihän ne muuten roskiksessa olisi olleet. Molempien pohjaan oli palanut ruokaa tiukasti ja kunnolla, pohjalla oli siis musta kerros. Laitoin siis pyykinpesuainetta kattiloiden pohjalle kera pienen vesitilkan ja laitoin kattilat levylle. Kolmen litran kattilasta karsta lähti pois suurina laattoina, mutta kasarista palanut musta ei lähtenyt keittämällä pois. Sen jouduin työstämään irti perinteisesti hankaamalla, oli muuten kova homma.

Joku oli siis luopunut kattiloista, kun ruoka oli palanut pohjaan kiinni. Onko tämä nyt sitä (kaupunkilaista) uusavuttomuutta? En nimittäin oikeasti ymmärrä. Onko joillakin niin paljon rahaa, että kattilan likaantuessa voi ostaa uuden tilalle? Mitä haaskausta! Olen iloinen, että löysin nuo hyvät kattilat, ei niiden paikka ole kaatopaikka eikä metallinkeräyskään. Mitähän kaikkea käyttökelpoista ihmiset heittävätkään menemään nykyään, kun uuden hankkiminen on niin helppoa?! Olen kiitollinen löydöstäni.

Saatu tunnustus

Olen saanut ihania tunnustuksia. Aikatherine antoi minulle Liebster blog -tunnustuksen Pieniä sanoja -blogissaan. Tämä rakkautta on -tunnustuksen tarkoitus on käsittääkseni levittää rakkautta ympärilleen.

Minulle rakkainta ovat läheiseni ja luonto. Ne antavat elämälle voimaa, ponnistusta arkeen. Ilman rakkautta elämä olisi tosi tyhjä.

Tämän tunnustuksen myötä haluan välittää iloa ja rakkautta myös seuraaville blogeille/bloggaajille:

Huopalintu

Lähellä luontoa

Naisen logiikkaa

Ja muillekin lukijoille!

Kädet multaan, yrttejä kesäksi

Olin jo aikoja sitten päättänyt, että tänä kesänä en kasvata mitään parvekkeellani, koska saatan olla melko paljon poissa kotoa ja minulla ei ole kukille välttämättä kastelijaa. Tällä viikolla aloitin kuitenkin huonekasvieni huoltamisen vaihtamalla yhdelle kasville ruukun ja työnnettyäni käteni multaan mieleni muuttui.

En muistanutkaan, että kasvien kanssa puuhastelu on minulle intohimo. Olen lähinnä yrittänyt unohtaa tuon intohimoni, koska sen toteuttaminen tuntuu olevan vielä niin kaukainen asia - minulla ei ole pihaa ja maapalstat, joita voisin käyttää, ovat aivan liian kaukana.

Nyt sitten oivalsin tässäkin asiassa, että elämä on vain ja ainoastaan tässä ja nyt. En ehkä voi viljellä kovinkaan laajasti tällä hetkellä, mutta yrttejä voin kasvattaa. Onhan tässä nyt sitten se riski olemassa, että en löydä niille reissujeni ajaksi kastelijaa ja ne kuolevat, mutta elämässähän voi tapahtua muutakin ennustamatonta, mikä "pilaa" viljelyni. Ei sitä tiedä, mutta ihan turhaan pelkään ja ennakoin riskejä ja jätän tekemättä.

Minulle on tärkeää tuntea multa sormissani, nähdä vihreän kasvavan ja tuntea maan tuoksu. Minulla on aivan ehdottomasti tavoitteena pyrkiä saamaan maapala, jota voin viljellä ja ihan oikeasti ulkona. Tässä asiassa matka on jopa päämäärää tärkeämpi eli kasvuvaihe on kiintoisaa katseltavaa ja koettavaa, vaikka toki satoakin on mukava saada. Voin saavuttaa tällä pienimuotoisella yrttiviljelylläni edes pienen tuntuman kasvimaahan sitä oikeaa kasvimaata odotellessani. Voin nauttia kasvatuksesta edes jonkin aikaa, vaikka kuumuus ja kuivuus veisikin sadon myöhemmin. Nyt on nyt.

Olen joskus jopa harkinnut, että opiskelisin jotain kasveihin liittyvää, ihan ammatiksi asti. En kuitenkaan aikanaan valinnut sitä polkua, harmi.

Tätä en toivonut

Uuden vuoden lupauksessani tavoitteenani oli kokeilla mahdollisimman paljon uusia asioita/tekemisiä/yms. tänä vuonna. En tiedä, oliko norovirus-kokemus varsinaisesti elämäni ensimmäinen, mutta tuon kokemuksen olisin voinut jättää väliinkin. Tuo oli kuitenkin aikuiselämäni ensimmäinen oksennustauti. Paljon olikin unohtunut sitten lapsuuden... ja olisi saanutkin jäädä sille tielle. Pitänee varoa, mitä toivoo.

Noron tarttumisen helppoutta on vaikea käsittää ennen kuin sen omalla kropalla kokee. Minusta onkin suorastaan ihmeellistä, että se ei ole aiemmin osunut kohdalle. Tällä kertaa käsien pesu ei ihmeitä tehnyt - en osaa tarkalleen sanoa, minkä virheen tein.

Minulla on kuitenkin vankka mielipide siitä ihmisten typeryydestä, että raahataan vatsatautisia kakaroita tai itsejänsä muiden ihmisten sekaan. Miten voi olla, että todistettavasti järki ei joillakin riitä siihen, että pidettäisiin sitä etäisyyttä muihin ihmisiin (jätetään tulematta), jos perheessä on oksentelija? Se, että jos oksentelu onkin yhdelle lapsiperheelle ihan normaalia arkea, se ei välttämättä ole sitä muille ihmisille. Joillekin tuollainen voi olla vaarallistakin.

Minulle tuo tauti oli kuitenkin varsin harmiton, lähinnä vain ikävä. Pahin vaihe kesti yhden yön, jolloin kävin muutamaan kertaan halailemassa posliinia. (Opin tuossa muuten varsin hyvän ja tehokkaan tavan oksentaa, jos jotain oppimiskokemusta haluaa tuosta hakemalla hakea. Vain ensimmäisellä kerralla tuhrin käteni.) Paha olo jatkui tosin vielä päiviä.

En uskalla luottaa ihmisten järkeen siinä, että pysyisivät sairastaessaan kotona. Eivät pysy. Tämä on nyt opittu, vaikka toki olen tiennyt tuon aiemminkin. Nyt olen nähnyt omin silmin, mihin tuollainen vastuuttomuus voi johtaa (en ollut ainoa sairastunut tuossa ketjussa ja pääsin vähällä). Minusta on vähintäänkin kohtuullista ja ennen kaikkea vastuullista, että kysyttäisiin lupa, että saako sairaana tulla.

Keväästä nautiskelua

Nyt on alkanut paras osa vuodesta. Tästä eteenpäin aina lokakuulle asti on minusta parasta aikaa, vaikka pidän kyllä pimeästä talvesta ja kaamoksestakin jossain määrin. Nautin siitä, että on kunnon vuodenajat.

Kirkkaus on yllättänyt monena päivänä. Vielä en ole jaksanut etsiä aurinkolasejani, vaikka syytä olisi: minulla on varsin herkät silmät ja siinä missä joku vielä kirkkaudessa näkee jotain, minä olen puolisokea märkine silmineni. Silti on ihanaa, kun paistaa ja on lunta. On mukava käydä hiihtämässä.

Unohdin täysin, mitä lämpenevä kevät myös merkitsee: parvekkeen kevättulvaa. Olen heitellyt parvekkeelleni talven mittaan pahvilaatikoita (tämä liittyy varastoni siivoamiseen), jotka ovat nyt jäätyneet lattiaan kiinni. Vesi on tulvinut ja jäätynyt - ja juuri kun kävin parvekkeella tajusin, että vesi on kastellut koko matonkin (eli koko lattian). Veden poistoputki jäätyy joka kevät. Pitäisi kai kaataa siihen kuumaa vettä ja siirtää ongelma kerrosta alemmas.

Vaikka minulla on ollutkin nyt rankkoja päiviä opiskelujeni vuoksi, olen silti pystynyt iloitsemaan keväästä ja elämästä. Tämä nykyhetki tuntuu hyvältä, on hyvä olla näin. Samalla kuitenkin kontrasti tämän nykyisen hyvän elämän välillä ja työelämän välillä tuntuu kasvavan, mikä herättää minussa kauhua ja tulevan pelkoa. Nyt ei ole kuitenkaan sen aika, vaan tämän kevään. Nautitaan siitä!

Mennään siitä, missä aita on matalin

Edellisen kirjoitukseni kommentista muistui mieleeni professori Juha T. Hakalan ajatukset työn tekemisestä "mahdollisimman huonosti". Näissä ajatuksissa on mielestäni hyvin paljon järkeä ja apuakin tällaiselle kaltaiselleni perfektionismiin taipuvaiselle. Aiheesta voi lukea vaikkapa Aamulehden uutisesta.

Onko hyvillä arvosanoilla opiskelussa mitään hyötyä? Peruskoulussa ja lukiossa on toki, mutta näin jatko-opinnoissa asialla tuskin on mitään väliä. En usko työnantajien katselevan enää arvosanoja, vaan tutkintoa kokonaisuudessaan (jos sitäkään).

Voiko työt tehdä rennommalla otteella? Jos ajattelen aiempaa työtäni, niin vastaus on ehdottomasti kyllä. Niissä töissä huolellinen paneutuminen ja lopputuloksen hiominen "edustavammaksi" oli täysin hyödytöntä. Siitä ei kiitosta olisi tullut, vaan tärkeintä oli se, että työ oli tehty.

Toisaalta asiaa voi ajatella myös siltä kannalta, kenen hyödyksi tai mitä varten työtä tekee eli onko työn laadukkaalla lopputuloksella oikeasti merkitystä. Sikäli voisin kuvitella, että hoitotyössä huolellinen lopputulos on oikeasti merkityksellinen (hoidettaville ihmisille), mutta jos takoo rahaa jo valmiiksi rikkaille osakkeenomistajille, kannattanee etsiä se aidan matalin kohta pitäen kuitenkin huolta siitä, että turmaraja ei tule vastaan (artikkelista).

On oikeasti vaikeaa opetella rennompaa otetta tehtäviinsä, kun on pitkään suorittanut mahdollisimman täydellisesti. Olen ymmärtänyt, että täydellisyyden tavoitteluni on suurelta osin hyväksynnän etsimistä, oman riittävyyteni ja hyvyyteni todistamista. Käytännössä olen tällaisen toimintatavan jo huomannut toimimattomaksi (en ole sen parempi tai huonompi kuin ennen, vaikka kuinka suorittasin), mutta siitä on silti tosi vaikea päästä eroon.

Toisaalta haluan myös nähdä tällaisen taipumuksen tarkkuuteen ja huolellisuuteen myös hyvänä ominaisuutenani: näen yksityiskohdat, mutta myös kokonaisuuden, ja pystyn poikkeuksellisen huolelliseen loppusilaukseen ja -tarkistukseen, jos niin haluan. Silti tämä ominaisuuteni ei saisi olla kompastuskivi, joka vie liikaa voimiani ja aikaani. Sen ei tarvitsisi näkyä kaikessa tekemisessäni, vaan valikoidusti silloin kun niin haluan. Uskon, että tämänkin asian voi oppia.

Stressin väistelyä

Suunnitellessani tämän kevään opintoja viime syksynä, tilanne näytti pahasti siltä, että minun on vaikea löytää sopivia opintoja riittävästi. Opintojen riittävyyden määrittelee tuki, jota varten tarvitaan tietty määrä opintopisteitä per kuukausi. Tähän minunkin täytyi pyrkiä.

Sain kasaan hyvän suunnitelman, jonka mukaan keväästä ei tulisi liian kevyt tai raskas. Aloitin kevään hyvillä mielin.

Nyt olen tajunnut, että kevääni on ihan valtavan työläs. Tekemistä on valtavasti - miten tässä näin pääsi käymään? Osittain vika ei ole kyllä omani. Tälle keväälle on siirtynyt pakollisia kursseja, jotka minun on pakko suorittaa nyt. Näistä yllätyksistä en ole ilahtunut. En ole myöskään ilahtunut siitä, että syksyltä on venynyt pari tenttiä näin kevään puolelle - eihän sen pitänyt olla ongelma, kun kevät näytti alkuun varsin kevyeltä.

Nyt olen ihan ihmeissäni, miten tästä selviän? Eihän minun ollut tarkoitus näännyttää itseäni nyt, kun en näänny töissä. Ajattelin pyrkiä ottamaan tähän asiaan positiivisen näkökulman.

Osa kevään opinnoistani on pakollisia (eli ei kiinnostavia) ja osa ei (eli kiinnostavia). Tämä hankaloittaa opintojen priorisointia, mutta olen silti päättänyt laittaa kurssit järjestykseen ja pudottaa tarvittaessa jotain vähemmän tärkeää (eli ei-pakollisia) pois. Sitä ennen pyrin kuitenkin suoriutumaan koko kakusta, mutta en millä hinnalla tahansa. Hyvinvointini tulee kaiken edelle.

Olenkin aikatauluttanut tekemiseni aika tarkasti. Lisäksi pyrin opettelemaan olennaisia asioita eli en välttämättä lue tenttikirjoja kokonaan. Karsin, vaikka se tarkoittaisikin huonompaa arvosanaa. Nyt suoritus on tärkeämpi kuin arvosana. Arvokasta on myös se, että opettelen tärkeiksi kokemani asiat, koska opiskelen myös oppimisen vuoksi.

Lisäksi tarkkailen tuntemuksiani ja jaksamistani ja pyrin toimimaan sen mukaan. Haluan nähdä tämän tilanteen myös oppimistilanteena siihen, miten selviydyn hetkellisistä kiireisistä ja stressaavista hetkistä. Eiköhän tällaisia nimittäin jatkossakin tule, vaikka yrittäisinkin elää rennosti. Pysyväksi tällaista tilannetta en enää ota. Tiedän jo, mihin se tie voi johtaa.

Pakkasen hyödyntämistä

Monet näyttävät valittavan kovista pakkasista, mutta minä olen pitänyt niistä. Ulkoilu on kyllä jäänyt vähemmälle, mutta on mukavaa, kun on kirkasta ja kaunista. Pakkanen myös tuntuu jotenkin raikkaalta ja puhtaalta ja on mukavaa, kun se hieman puraisee nenänpäästä. Liika on toki liikaa, mutta liiallisuuksiin ei säidenhaltija ole vielä mennyt muuten kuin paikallisesti ja öisin. Oma pakkasrajani hiihtämiselle on -20, joten saatan kyllä hiihtämäänkin mennä, jos tuntuu siltä. Kävelyillä olen käynyt vielä kolmenkymmenen asteenkin pakkasissa.

Pakkaset ovat kyllä innostaneet ahkeroimaan kotona. Olenkin vienyt mahdollisimman paljon pehmeää (eli peittoja ja tyynyjä) ulos raikastumaan pitkiksikin ajoiksi. Aion myös sulattaa pakastimeni nyt, kun se on helppoa. Vie vain pakasteet ulos ja odottaa, että pakastin sulaa.

Lisäksi sain idean Pientä elämää etsimässä -blogista. Blogin pitäjän Marikkan Kaappien tyhjennysviikot -kirjoitus innosti minut vihdoin tekemään jotain omille ruokakaapeilleni. Minulla ongelma ei ole niinkään paljon siinä, että ruokaa pilaantuisi kaappiin, vaan siinä, että kaappitilaa on olemattoman vähän. Lopputuloksena kaappini ovat aina täyteen sullottuja ja osa hyllyistä on myös sekaisin täynnä erilaisia siemeniä ja pähkinöitä ja mitä lie. En ole yrityksistä huolimatta saanut mitään järjestystä aikaan. Kun ei mahdu, niin ei mahdu.

Yritän nyt toisenlaista lähestymistapaa. Kaapeissani on kuitenkin sellaistakin rompetta, jota käytän varsin vähän. Jotain pikkupussukoita jää väkisinkin nurkkiin venymään ja unohtumaan. Aionkin nyt tyhjentää kaappini ja laittaa niihin takaisin vain ne ruokatarvikkeet, joita käytän arjessani säännöllisesti. Loput laitan muovipussiin, jonka jätän ärsyttävästi lattialle lojumaan.

Tarkoitukseni on käyttää pussissa lojuvat ruoka-aineet mahdollisimman pian. Tämän myötä toivon, että kaapeissani vanhenevat sekä harvinaisemmat ainekset saa hyödynnettyä. Ehkä tämä keino auttaa vain hetkeksi, mutta olisihan sekin jo jotain. Seuraavassa asunnossa tiedän panostaa ainakin siihen, että kaappeja on riittävästi.

Raikkaita talvipäiviä!

Mihin aika menee?

Minulla luulisi olevan nyt varsin hyvin aikaa kaikenlaiselle. Silti minusta tuntuu, että aika kuluu lähinnä elämän ns. "tukitoimintoihin" eli itseni huoltamiseen, hygieniaan, ruoan laittamiseen ja syömiseen, liikuntaan, siivoamiseen ja siirtymisiin paikasta toiseen. Varsinaista tehokasta työaikaa opiskelulleni tuntuu olevan ihmeen vähän. Miten ihmeessä olen joskus ehtinyt käydä töissä?

Töissä käydessäni toki tingin monesta asiasta. Kotini siisteydessä oli paljon toivomisen varaa, koska tästä asiasta oli helpointa tinkiä. Liikunta oli minulle suorittamista, pakollista keholla tehtävää liikettä, jotta pystyisin tekemään töitä. Syömisessä oikaisin usein käyttämällä osittain tai täysin valmista, kaupasta ostettua ruokaa. Yhteistä kaikille näille toiminnoille oli se, että ne olivat pakkopullaa. Tein ne pakosta, en siksi, että halusin tehdä niin.

Nyt toimin omista lähtökohdistani käsin. Työ ei ole enää se kehikko, joka muotoilee kaiken muun elämän. Liikun, koska haluan liikkua ja se tuntuu kehossani hyvältä. Syön laadukasta, itsetehtyä ruokaa, josta aidosti nautin. Nukun riittävästi. Pidän parempaa huolta kotini siisteydestä, vaikka tällä osa-alueella onkin vielä paljon parannettavaa...

Elämän perusasiat vievät siis aikaa, jos haluaa itselleen mieluista ja laadukasta. Myös rahan säästäminen vaatii aikaa, koska esimerkiksi hyvän ruoan suunnittelu ja laittaminen vievät aikaa eikä kaivattua vaatetta välttämättä löydä ensimmäiseltä kirpputorilta.

Minusta tällainen laadukas elämä, jossa muuten ehdin tavata läheisiänikin huomattavasti aiempaa useammin, on todellakin elämisen arvoista, arvokasta. Tämä tuntuu hyvältä ja omalta. Vaikka elämäni puitteet (mm. asuntoni ja asuinpaikkakuntani) eivät ole todellakaan sitä, mitä kaipaisin, niin tällä nykyisellä pohjalla pystyy suunnittelemaan myös tulevaa. Kun energia ei kulu selviytymiseen, jaksaa miettiä vaihtoehtoja. Oloni on myös niin hyvä, että pystyn luottamaan omaan kykyyni muuttaa elämäni puitteita.

Tällaiseen elämän mukavuuteen jää helposti nautiskelemaan ja ehkä se on myös se aikasyöppö, joka vie aikaani opiskelulta. Tokihan saan opiskeltuakin, jos vain maltan olla tiskaamatta juuri nyt, maltan olla menemättä ulos, kun juuri nyt huvittaisi jne. Opiskelu vaatii itsekuria ja itsekuri rientää helposti lomalle, kun on mukavaa.

Onneksi myös opiskeluni on minulle monella tavalla tärkeää, joten sekin kyllä hoituu. Silti en voi olla ihmettelemättä, miten nopeasti aika rientää!

Väheksyntään kyllästynyt

Miksi minulle tulee usein sellainen tunne, että minua väheksytään (sekä taidoissa että ihmisenä)? Johtuuko se heikosta itsetunnosta, herkistä "tuntokarvoista" ihmisiä kohtaan vai jostain ihan muusta?

Jos tapaan ihan uuden ihmisen, en yleensä tunne olevani väheksytty, vähemmän arvostettu kuin muut. Tunne herää vasta, kun olen enemmän ollut jonkun kanssa tekemisissä. Ystävyyssuhteet ovat toki eri asia ja tarkoitankin näillä kohtaamisilla erilaisia virallisia tapaamisia kuten töissä tai harrastuksissa, joissa kohtaamiinsa ihmisiin ei kunnolla tutustu.

Arvelen syyn tunteeseeni olevan joko se, että kuvittelen epävarmuuksissani väärin tai että minä ihan todellakin aistin jotain oikein. Koska en tiedä, miten asia on, en koe myöskään voivani sitä kysyä tai muuten selvittää (mahtaisiko se edes hyödyttää).

Eräässä harrastuksessani olen ehdottomasti heikoimmasta päästä koko porukassa (harrastaahan voi kaikentasoiset) ja siten pidän mahdollisena, että suorituskeskeinen vetäjä ei arvosta minua tämän lajin harrastajana. Toisaalta arvelen, että ei hän minua ihmisenäkään arvosta, koska en ole hänen ihanteiden mukainen missään määrin.

Töissä koin olevani vahvasti väheksytty. Olen pohtinut, että se johtui luultavasti väärästä alavalinnasta johtuvista tiettyjen asioiden heikosta osaamisen tasosta, mutta myös siitä, että esimieheni ei arvostanut minunlaistani ihmistä. Se tuntuu jotenkin hassulta, kun meissä on itse asiassa hyvin paljon samankaltaisia ominaisuuksia. Olenkin pohtinut, että ehkä hän ei pitänyt siitä, että näki omat heikkoutensa minussa.

Nämä ovat olleet isoja tilanteita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että koen olevani väheksytty. On niitä tilanteita ollut tietysti muitakin. Milloin olen kokenut olevani arvokas omana itsenäni? Lähinnä läheisteni seurassa. Se onkin toki oikea paikka olla arvostettu.

Kai se on niin, että olen nykyaikana ihan vääränlainen ihminen (sitä tässä nyt sen enempää määrittelemättä). Silti minusta jokaista meistä pitäisi arvostaa sellaisena kuin kukin on. Haluaisin silti keksiä, miten suhtautua ihmisiin, jotka väheksyvät minua. Olen niin kyllästynyt tuollaiseen kohteluun, että saan noista tilanteista erittäin vahvan tunnekuohun (=raivostumisen), jota en välttämättä kuitenkaan tuo esille. Samapa kai tuo, miten toinen ajattelee, mutta tuo tunnekuohu ei tee minulle hyvää varsinkin kun se jää sisälleni pyörimään pitkäksi aikaa. En myöskään haluaisi alkaa lapsellisesti ponnistella yrittäen esittää "oikeanlaista", jotta kelpaisin. Minun pitää kelvata tällaisenaan.

Miten siis saada minua (tai muita) väheksyvät ihmiset aisoihin? Auttaisiko se, jos ei olisi heidän kanssaan missään tekemisissä? Se voisi olla vaikeaa.

Ehkä jotain uuden vuoden lupauksia

Tämä vuosi alkoikin hieman kiireisemmin kuin olin ajatellutkaan, mutta eiköhän tämä tästä taas tasaannu. Joskus ihmettelen, että miten olen oikein ehtinyt käydä töissä, kun tuntuu, että nytkin on jo yllin kyllin tehtävää. No, tokihan opiskelukin vie aikaa, vaikka sitä saakin aikatauluttaa enimmäkseen omien fiilisten mukaan.

Taisin viimeksi mainita jotain, että voisin ehkä uuden vuoden lupauksiakin itselleni kehitellä. Mietin, että miksi tarvitsen sellaisia, mutta sitten oivalsin, että voivathan ne myös kannustaa. Mietin siis seuraavia "lupauksia" itselleni tämän vuoden varalle, mutta lähinnä kannustimeksi:

• Pyrin tekemään mahdollisimman paljon uusia asioita tänä vuonna. Kuten aiemmin mainitsin, ne voivat olla ihan pieniäkin asioita, mutta tarkoitukseni on avartaa elämääni, kokeilla uusia juttuja, etsiä ja mahdollisesti löytää. Ehkä rohkaistun ja opin ajattelemaan asioista eri tavalla. Katsotaan, miten käy. Pyrin raportoimaan tännekin jotain uusista tekemistäni asioista. Alla on heti ensimmäinen, josta näkee, että kyse ei tarvitse olla mistään kovin ihmeellisistä asioista :)
• Siivoan varastoni. Minulla on siellä laatikoita, joihin en ole koskenut vuosiin (muuten kuin kantamalla niitä varastosta toiseen). Nyt käyn varastoni romppeet läpi siten, että vain tarpeellinen jää jäljelle. Erityisesti haluan luopua romppeista, jotka herättävät muistoja ikävistä menneisyyden asioista.
• Huolehdin kehostani paremmin kuin viime vuonna. Tarkoitukseni on siis liikkua enemmän kuin viime vuonna, mikä ei ole iso homma lainkaan, jos vain pysyn kunnossa. Viime vuottanihan vaivasivat lähinnä erilaiset fyysiset vaivat, jotka rajoittivat liikunnan harrastamistani. Muistan kuitenkin myös sen, että en stressaa ja rääkkää kehoani, vaan kuuntelen, mitä se tarvitsee.
• Opettelen stressinhallintaa. Tässä asiassa minun ei tarvitse tulla valmiiksi. Jatkan vain opetteluani liittyen ajanhallintaan ja stressin käsittelyyn. Olen kehittynyt näissä jo hieman, ja ennen työelämään siirtymistä minun olisi syytä opetella lisää.
• Löydän uuden suunnan elämälleni. Meinasin kirjoittaa, että "yritän löytää", mutta ymmärsin, että ei minun kannata enää yrittää. Ei yrittämällä välttämättä mitään tapahdu, pitää toimia. En haluaisi siis palata vanhaan työhöni ja sitä myöten vanhaan elämääni, joten minun on syytä kehitellä jotain uutta. Keksin kyllä, aikaakin on.

Eiköhän näillä ole hyvä aloitella tämä vuosi, joka on porskuttanut jo eteenpäin melkein kuukauden verran. Minulla on ollut varsin toiveikas olo. Näyttää siltä, että pääsen tänäkin vuonna tekemään asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Vapaani on myös tehnyt sen, että itsetuntoni on kasvanut kohisten ja se on luonut elämääni ihan toisenlaista tunnetta kuin mitä aiemmin on ollut. Ehkä kirjoitan tästä joskus toiste enemmän :)

---
Uusi asia elämässäni: Seisoin tässä eräänä päivänä päälläni. En millään olisi halunnut (eli uskaltanut), mutta kokeilin kuitenkin, tuettuna. Olen tainnut lapsena seistä käsilläni, mutta näin päälläni seisomista en ole kokeillut. Oikeastihan tuossa ei seisota päällä, vaan käsivarsien ja yläkropan lihasten varassa. Minulle tuli kokemuksesta sellainen tunne, että tuonhan voisi opetella ja sitten voisin seisoa päälläni ihan itseksenikin. Toisaalta en tiedä, miksi minun pitäisi harrastaa tuollaista: onhan siinä kai riskinsä, että jotain voi tapahtua, jos vaikka paino putoaakin pään päälle. No, tulipahan kokeiltua, eikä haittaa, vaikka tuo jäisi viimeiseksi kerraksi :) Tiedänpähän nyt sen, että ei tuo vaikeaa ole, jos opettelee.

Uuden vuoden alussa

Uusi vuosi on alkanut minulla tietokoneen vieroksumisella. En ole millään halunnut istua koneen äärelle, vaan olen mieluummin tehnyt kaikkea muuta - jopa siivonut. Olen kaivannut enemmän tekemisen meininkiä tai kunnollista rentoutumista, en paikallaan nököttämistä. Näitä aikoja tulee ja menee.

Olen pohtinut viime vuoden "antia". Tiivistetysti voisi kai sanoa, että olin lähinnä sisäänpäin suuntautunut, eli kaipasin (omaa) rauhaa, pohdiskelemista, hidastusta, harkintaa ja lepoa. Halusin kuunnella itseäni, koska en ole sitä elämäni aikana riittävästi tehnyt.

Se tuotti myös tulosta: kun oli aikaa, koen saaneeni paljon työstettävää pääni sisälle. Olen kuunnellut ja katsellut itseäni ja ymmärrän kai nyt itseäni paremmin. Paljon on kuitenkin vielä kesken.

Tänä vuonna uskoisin kaipaavani enemmän ulospäin suuntautumista. Sellaisesta on ollut merkkejä jo muutaman kuukauden. Haluan soveltaa pohdiskelemaani ja itsestä löytämääni käytäntöön ja kokea uusia asioita. Ensimmäisen askeleen olen jo ottanut: olen ilmoittautunut erääseen uuteen asiaan, joka selvästi tuntuu askeleelta uuteen. Toisaalta se saattaa jäädä toteutumattakin, mutta se ei ole sitten itsestäni kiinni: yritin ainakin, mutta minua ei valittu. Tärkeintä on se, että olen tehnyt jotain uutta.

Ehkä pohdin myöhemmin jonkinlaisia uudenvuoden lupauksia, mutta voisin nyt jo mainita yhden: aion tänä vuonna tehdä mahdollisimman paljon sellaisia uusia asioita, jotka ovat arvojeni mukaisia ja kiinnostavat minua. Tuo yllämainittu on yksi näistä ja toinen voisi esimerkiksi olla horsman lehtien kuivaaminen teeksi ensi kesänä. Kyse on siis (myös) erittäin pienistä asioista, uusista näkökulmista, etsimisestä ja toivottavasti myös löytämisestä.

Joulunviettoa aloittelemassa

Mieli on mukavasti rauhoittumassa joulunviettoon. Vältyn suurimmilta jouluvalmisteluilta, kun en vietä joulua kotonani, vaan olen jo reissussa. Toisaalta en ole pohtinutkaan, millaisen joulun järjestäisin, jos järjestäisin sen itse. Tuskin tekisin suursiivousta, perussiivous riittäisi. Tuskin leipoisin hiki päässä kaikenlaista, vaan ehkä tekisin jotain yhtä leivonnaista. En erityisemmin pidä krääsästä, joten joulukoristeita olisi maltillisesti. En osaa sanoa. Olen vain niin iloinen siitä, että voin viettää joulua läheisteni kanssa. Se on iso asia.

En ole kotikoneellani, joten en saa laitettua joulukuvia. Tyydyn siis "vain" sanomaan:

Hyvää ja tunnelmallista joulua kaikille!

Päätä kivistää

Ei ole kivaa. Ei ole ollenkaan kivaa. Minulla on ollut nyt muutaman päivän niska ja pää kipeänä. Kun aamulla herään, herää särkykin, ja se mokoma kulkee koko päivän mukanani. Särkylääke ei auta, tosin en ole kokeillut mitään mega-annoksia... vielä.

Heräsin eräänä aamuna siihen, että niskalihakseni olivat tosi jännittyneet. Minun piti todella keskittyä, että sain ne rennoksi - tosin ne jymähti saman tien uudestaan, kun ajattelin jotain muuta. Pääsin kuitenkin sängystä ylös ja tilanne oli suurimman osaa päivää ihan hyvä.

Siitä se kuitenkin paheni. Vetää hermot ihan uskomattoman kireälle, kun tuntee koko ajan särkyä niskassa ja päässä. Särky tekee sen, että tietokoneella ei jaksa istua pitkiä aikoja (pitäisi tehdä opiskelujuttuja) ja lukemiseen on hankala löytää asentoa, jossa niskalihakset eivät tuntuisi olevan ihan kipujumissa (pitäisi lukea tenttiin).

Olen huomannut, että liikunta (erityisesti rankka lihaskuntoharjoittelu) ja hieronta auttavat, mutta juuri nyt poikkeuksellisesti minun pitäisi kulkea siellä ja täällä ja treeniin tai hierontaan ei juuri ole mahdollisuutta (normaalissa arjessa olisi, mutta kun joulu lähestyy). Juuri nyt kun niitä olisi kaivannut. Toivottavasti en menetä hermojani sosiaalisissa tilanteissa, jos tämä vietävän särky ei katoa. Argh.

Ei ole muuten ihan helppoa perustella, että ei ole tehnyt jotain tehtäviä vain sen vuoksi, että päätä on särkenyt x päivää. Päänsärkyhän herättää ajatuksen, että se lähtee särkylääkkeellä. Voi kun lähtisikin. Mikä ihme siinä on, että se ei lähde veks?

On minulla ennenkin ollut tällaisia pätkiä, jolloin jännitysniska särkee, lihakset on kipeät ja särkevät pitkin yläkroppaa. Harvoin se kuitenkaan ihan näin pitkään ja hartaasti on kestänyt ja usein olen ehtinyt paremmin hoitaa sitä.

No, voin ainakin sanoa, että tällainen rasittava niskajumikin voi alentaa arkitekemisten kykyä ja lyhentää pinnan suht minimiin. Vaikka kuinka yrittäisin pinnistellä ja hymyillä. Skarppina oleminen ei ole helppoa, jos hieman huimaa ja tuntuu, että veri ei kierrä päässä.

Pitää taas poistua tietokoneen äärestä, kun näytön tuijottaminen ei tunnu hyvältä.

Kyllä minusta on silti mukavaa odotella jouluakin. Hyvää joulun odotusta!

Lahjaostoksilla

Kävin joululahjaostoksilla. Tänä vuonna asennoinnuin urakkaan toisin kuin aiempina vuosina: valitsin päivän ja paikan ja päätin, että käyn ostamassa kaikki lahjat yhdestä paikasta yhdellä kerralla. Ostosreissuun meni matkoineen kolme tuntia ja sain todellakin ostettua kaiken, mitä ostaa tarvitsikin. Nyt on tuokin asia hoidettu.

Aiempina vuosina olen stressannut joululahjoja kovastikin. Olen ollut kriittinen ja sen vuoksi mikään ei oikein ole kelvannut - olen ollut varma, että juuri tämä lahja on sellainen, jonka kaikki muut ostavat, tai juuri tämä lahja on sellainen, josta vastaanottaja ei pidä. Olen sitten naama kriittisyydestä mutrussa kiertänyt kaupasta toiseen, ahdistunut ja stressannut. Jouluun on tullut inhottava velvollisuuden sävy.

Kyllä minulla edelleenkin on tietynlainen inho sitä kohtaan, että lahjojen antamisesta on tullut ikään kuin velvollisuus. On pakko löytää jotain lahjaksi annettavaa. Lahjoja pitäisi mielestäni antaa hyvillä mielin ilman kiirettä ja stressiä, ja tämähän ei näytä monellakaan ennen joulua täyttyvän. Ei minusta siinä ole ideaa, että annetaan, kun on pakko. Lahja pitäisi aina olla antajalleenkin toivottu ja ilahduttava asia.

Tästä syystä olenkin itse asiassa päättänyt, että annan lahjan vain, jos sen hankkiminen ei tuota itselleni ahdistusta ja murhetta. Tämä päätös on vähentänyt lahjojen hankkimiseen liittyvää stressiä, mikä on itse asiassa vaikuttanut siten, että löydän helpommin lahjoja.

Kauppareissullani meni 122 euroa, mikä on minusta (nykytulojani ajatellen) huikea summa. Aiempina vuosina minulla on varmaankin mennyt suunnilleen sama summa, mutta kun olen ostanut lahjoja yhden kerrallaan eri kaupoista, summat ovat jääneet hämärän peittoon. Minusta on hyvä nähdä, paljonko rahaa menee.

Minulla on ristiristaiset tunteet tuosta rahanmenosta: toisaalta on mukavaa, että ostin oikeasti ihan hyödyllisiä tavaroita, joita on mukava antaa. On mukava antaa lahjoja lähimmäisille. Toisaalta jos lahjojen ostosta tulee velvollisuuden sävyttämää pakkopullaa, rahanmeno harmittaa. Se tuntuu turhalta, kun tulee sellainen olo, että pakkolahja oli inhottava ostaa ja vastaanottaja ei siitä todennäköisesti edes pidä, kun se on väkisin keksitty.

Valitsemani lahjat ovat laadukkaita käyttötavaroita ja siten hintavia. Minusta on tärkeää sekin, että lahja on antajansa näköinen ja sopii hänenkin arvomaailmaansa. Ei krääsän ostamisesta tule ainakaan minulle hyvä mieli, vaikka lapset krääsää näyttävät arvostavankin.

Toisaalta myönnän, että mukavinta minusta olisi se, että lahjoihin ei menisi rahaa lainkaan tai korkeintaan vain vähän. Haluaisin antaa ilmaisia tai halpoja lahjoja, mutta en siksi, että haluaisin pihistellä. Haluaisin vain karistaa joulusta mahdollisimman paljon kaupallisuutta ja keskittyä olennaiseen: joulun viettoon ja lähimmäisiini. Olisi tosi aitoa, jos pieni, kenties itse tehty lahja riittäisi. Antaminen riittäisi. Joulu voisi olla joulu ilman tavarashowtakin.

Kaamosväsy

Pimeys on nyt iskenyt minuunkin. Päivisin ulkoilu on auttanut, mutta siitä huolimatta keho tuntuu "käsittävän", että on pimeää, siis aidosti pimeää, kun ei luntakaan ole juuri näkynyt. Aamuisin on pimeää tai ainakin hämärää ja pimeys laskeutuu iltapäivällä pian uudestaan.

Aamuheräämiset ovat muuttuneet vaikeiksi. Vaikka minun ei tarvitsekaan herätä aikaisin kuin silloin tällöin ja ne aikaisetkin ovat kello 8, siitä huolimatta herääminen on suorastaan tuskallista. Silmät eivät millään tahdo aueta ja keho on oivaltanut, että sarastuslampun valo ei ole sama asia kuin luonnon valo.

Unen määrä on lisääntynyt selvästi. Iltaisin väsyttää aikaisin ja aamuisin tunnen itseni edes hivenen pirteämmäksi vasta siinä vaiheessa, kun päivä sarastaa (eli myöhään).

On jotenkin luonnoton olo, jos niin voi sanoa. Pitäisi olla lunta, jotta tuntuisi "oikealta". Kaipaan pakkasen nipistystä nenänpäässäni, lumen puhtautta ja raikkautta. Luultavasti minua ei väsyttäisi näin makoisasti, jos talvi olisi nyt "oikea". No, onnea on se, että voin kunnioittaa kehoni tuntemuksia ja elää niiden mukaan.

Pirteyttä kaikille kaamosväsyneille!

Ammatillisen itsetunnon kasvua

Työuupumukseen väitetään kuuluvan heikentynyt ammatillinen itsetunto. Voin omalla kohdallani allekirjoittaa tämän: väsymys, kiinnostuksen puute ja tietyt tekijät töissä tekivät sen, että usko omiin (työ)kykyihini heikkeni ja koin, että en osaa "mitään". Se lisäsi ahdistusta ja vähensi entisestään itseluottamustani sekä työssä että vapaalla.

Etsin ammatillisen itsetunnon kohentamisen ratkaisuksi opiskelua. Aika looginen ratkaisuyritys, eikö? Opiskelu töiden ohella ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta. Toki koin opintojeni parissa onnistumisen hetkiä, mutta niiden kannattama itseluottamus ei siirtynyt työelämään.

Tauko työelämästä yhdistettynä opiskeluun on tuottanut tulosta, olen vihdoin huomannut asian. Olen vielä alussa tällä taipaleella, mutta on mahtavaa jo nyt pystyä luettelemaan itsessäni ominaisuuksia, jotka ovat hyvän työntekijän ominaisuuksia. Eikä niitä ominaisuuksia ihan vähänkään ole :)

Olen aina ollut hyvä opiskelija, sellainen koulussa pärjäävä, hieman teoreettinen tyyppi. Hyvät arvosanat ovat olleet kannustavia. Nyt olen opiskeluissani päässyt tekemään monenlaisia asioita, sellaisia, joita työelämässäkin voisi tulla vastaan. Olen onnistunut hienosti jo monessa tehtävässä! Samalla olen päässyt katselemaan muidenkin opiskelijoiden "työntekoa", mikä erityisesti on avannut silmiäni.

Olen ollut tolkuttoman itsekriittinen. Ehkä opiskelijat tekevät aikanaan parempaa jälkeä työelämässä kuin opintojen parissa, mutta minulla ei todellakaan ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Teen huolellista jälkeä olematta turhan hidas, olen tarkka, osaan kirjoittaa riittävän hyvin ja pysyn aikataulussa. Nämä eivät ole todellakaan mitään itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi aikatauluissa pysyminen näyttää tuottavan yllättävän monelle haasteita. Itsensä ilmaiseminen kirjallisesti ei myöskään ole mikään kaikkien taito puhumattakaan huolitellusta työn lopputuloksesta. Ja tässä oli vasta muutamia, ammattiini liittymättömiä hyviä ominaisuuksia.

Oikeastaan kokemukseni nyt ovat vahvistaneet sitä ajatusta, että meillä kaikilla on vahvuutemme. Jos joku sählääkin aikataulujen kanssa tai itsekuri ei riitä tehtävien tekemiseen, hän voi olla jotenkin muuten todella taitava. Minulla on puutteeni, mutta toisaalta esimerkiksi varsin hyvä itsekuri. Luulisin, että erilaiset ominaisuudet täydentävät hyvin toisiaan.

Olen myös huomannut olevani oppimiskykyinen, joten jos en jotain osaakaan, voin opetella. Sikäli oloni työelämän suhteen on nyt luottavaisempi: minulla on paljon annettavaa, vaikka ihan kaikki ei kädenkäänteessä sujuisikaan. Tärkeää on tietää myös tämä: ei sujuisi muillakaan.

Toivon todellakin, että seuraava työni (mitä ikinä onkaan) olisi sellaista, että pääsisin käyttämään vahvuuksiani ja jossa minua arvostettaisiin. Arvostuksen puute työpaikalla syö ihmistä. Paljon.

Kaipuu metsään

Tänään kävelyllä käydessäni kaipasin metsään. Kävelin kyllä "metsässä" eli paikassa, joka täyttää metsän kriteerejä. Puita löytyy riittävässä tiheydessä, polkuja risteilee siellä täällä ja vesistöäkin on. Metsäkokemusta en kuitenkaan saanut.

Paikkaan nimittäin kuuluu valtava liikenteen jyly, joka peittää alleen pienet ja hurmaavat luonnon äänet. Veden virtauksen kuulin, kun keskityin kuuntelemaan sitä. Lintuja en kuullut enkä nähnyt. Polkujakin on oikeastaan liikaa: olisi mukavaa, jos näkösällä olisi muunkinlaista maata kuin tallattua "polkua".

On valitettavaa, että tuossakin, sinänsä ihan miellyttävässä paikassa, kuuluu niin valtaisa liikenteen ääni. Tietä ei toki näy, mutta tekeeköhän lehtien puute sen, että ääni kuuluu kovaa ja kauas. Kaipaan oikeaan metsään, oikeaan luontokokemukseen, johon kuuluu olennaisena osana hiljaisuus höystettynä luonnon ihastuttavilla äänillä. En oikein osannut rentoutua ja nauttia. Omaan rentoon hiljaisuuteeni ei kuulu autojen äänet.

Arvelen kuitenkin, että kaupunkilaiselle tuokin "metsä" käy täydestä. Se on luontoa, jossa käydään lenkillä. Minä, melkein metsässä kasvaneena, tiedän ja kaipaan toisin.

Viikko, jolloin tekemistä riitti

Viime viikko oli minulla poikkeuksellisen näännyttävä. Opiskeluun liittyvää tehtävää oli päässyt kasaantumaan siten, että sainkin urakoida kunnolla. Siihen päälle vielä olin reissussa viikonlopun ja vaikka se olikin tosi mukavaa, se ei varsinaisesti piristänyt nääntynyttä fiilistäni. Onneksi tämä urakointi kesti vain suhteellisen lyhyen ajan.

Silti huomasin, että (työ)uupumuksesta toipumiseni on vielä pahasti kesken. Kauankohan siihen menee vai jäänkö iäksi tällaiseksi, heikommaksi? Muutaman päivän kunnon ahkerointi heikommilla yöunilla ei todellakaan tuntunut sopivan minulle. Tai ehkä juuri ja juuri tuollainen pätkä, mutta ei ainakaan pidempi.

Pohdin myös sitä, että paljonko itse asiassa tein kaikenlaisia "töitä", ja määrä tuntuu silti aika vähäiseltä kun vertaa, paljonko olen jaksanut joskus nuorempana. Silloin jaksoin hämmästyttävän paljon, työtä, opiskelua ja harrastusta samaan aikaan.

Keskustelin viikon aikana myös henkilöiden kanssa, jotka yhdistävät elämäänsä työtä ja opiskelua. Minua hengästytti kuunnellakin sitä tahtia, miten nämä ihmiset ahkeroivat aamusta iltaan. Oli tavoitteita töissä ja opiskeluissa, jollakin perhettäkin, kiirettä piti. Kyllä minäkin aikanaan jaksoin, joten ymmärsin toisaalta hyvin. Toisaalta ihmettelen, mitä nykyään tarvitsee jaksaa? Ovatko he ihanneihmisiä vai standardi, johon on taivuttava? Ja mikä on minun osani, kun moinen tahti ei oikein enää tunnu istuvan minuun? Näissä ihmisissä oli kyllä eräs piirre, joka todennäköisesti kantaa heitä eteenpäin: he olivat kiinnostuneita tekemisistään.

Keskustelu teki sen, että tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun en tällä hetkellä suorita. En olisi uskonut, että se, että elämä on rauhallista, rennohkoa ja mukavaa, vetää selvää eroa ihmiseen, jolla on kiire päivän ja viikon askareissa. Samalla en sovi opiskelijamaailmaankaan, koska olen liian "vanha". En ole töissä, vaikka voisin olla, joten lienen outo tai luuseri. En ole myöskään työtön. En sovi mihinkään?

Valoisa syksy

Pohdin vuosi sitten, että miltähän tänä syksynä tuntuu se, että voi ulkoilla valoisaan aikaan. Ei tarvitse istua koko valoisaa aikaa sisällä töissä, jolloin näkee vain keinovaloa ja pimeyttä. Nyt voin kertoa, että tuntuu erilaiselta, hurjan hyvältä ja oikealta! Kyllä ihmisen kuuluu valoa nähdä.

En tietenkään voi sanoa, että pelkästään valon näkeminen ja päivällä ulkona liikkuminen ovat tehneet minusta pirteämmän, koska kyllähän elämäni on nyt täysin erilaista kuin vuosi sitten, kun olin töissä! Voin elää oman päivärytmini mukaisesti, ehdin laittaa hyviä ruokia, ehdin levätä ja saan paneutua asioihin, joista suurin osa kiinnostaa edes jonkin verran (opiskelu). Elämässäni on sekä valo että tasapaino.

Vaikka olen koko vuoden elänyt erilaista elämää kuin aiemmin, niin minusta tuntuu, että vasta nyt tämä uusi elämä on todella avautunut minulle. Näinkö kauan uupumuksesta toipumiseni on vienyt? Näin taitaa olla. Töiden aikaan vain kaipasin edes muutaman viikon lomaa, jotta "toipuisin", mutta nyt näen, että se ei olisi riittänyt mihinkään. Ehkä pahimpien univelkojen kuittaamiseen ja hengähtämiseen, mutta siinä kaikki.

Näin paljon aikaa on vaatinut se, että silmäni ovat auenneet. Näen nyt loppuaikani töissä selvemmin, sen sinnittelyn siellä olleiden ikävien asioiden parissa, päivästä toiseen toistuvan samanlaisuuden, tasaisen pyörän, joka ei tarjonnut yhtenäkään päivänä mitään uutta. Muistan ahdistukseni, joka sai minut näkemään koko elämän lohduttomana ja väsymyksen sävyttämänä ja oman elämäni epäonnistuneena ja vailla vaihtoehtoja. Elin mustassa kuopassa, johon valo ei paistanut.

Nyt tilanne on aivan erilainen. Olen useimpina päivinä hämmästyttävän hyväntuulinen, suorastaan sädehtivä. Olen oppinut hymyilemään ja kiittämään (itseäni ja muita). Näen mitä ympärilläni tapahtuu. Tiedostan omia tekemisiäni. Elämääni ovat nousseet keskiöön itselleni tärkeät asiat. Tunnistan itseni, mutta samalla opin itsestäni uutta joka päivä. Oivallan olevani osaava ja jopa luova. Oloni on tasapainoinen.

Voisin luetella näitä hyviä muutoksia elämässäni vaikka kuinka paljon, mutta taidan kirjoittaa niistä joskus erikseen enemmän. Nyt olen lähinnä hämmentynyt siitä, miten paljon hyvää positiivinen elämänmuutos voi saadakaan aikaiseksi. Olen hämmentynyt, mitä kaikkea olenkaan löytänyt, miten paljon olenkaan muuttunut. Minulla on hyvä olla.

Toive terveemmästä selästä

Eilen ja tänä aamuna minusta tuntui siltä, että joku flunssapöpön kaltainen kolkuttelee ovellani eli kurkkussani tuntui alkavaa kipua. En kuitenkaan avannut oveani eli oloni on nyt kohentunut! Olen iloinen, että tämä meni näin pian ja helposti ohi (*koputtaa puuta*). Nythän taitaa olla monenkinlaista pöpöä liikkeellä.

Selkäni ei kuitenkaan päästä minua yhtä helpolla. Alaselkäni on oireillut jo vuosia: sitä toisinaan särkee (varsinkin istuessani) ja välillä se lähettelee särkyä hermoja pitkin jalkoihini kummallisesti (eli on vaikea joskus älytä, että kyse on selkävaivasta eikä ongelmasta jaloissa). En ole varma, mistä ongelma on alunperin tullut. Vaihtoehdoiksi olen arvellut liian syvät venyttelyt ja/tai istumisen.

Nyt minulla on taas ollut oireita jaloissani, mutta en heti ymmärtänyt selkäni yhteyttä sinne. Vaivan symmetrisyys molemmissa jaloissa ja aiemmat vastaavat kokemukseni ovat saaneet minut kuitenkin oivaltavaan, että selästähän tämä vaiva on luultavasti lähtöisin. Tai ainakin jokin selästä lähtevä hermo on jumissa jossain. Särky on onneksi melko lievä ja liikunta, erityisesti kävely, tuntuu tekevän hyvää. Kokemuksesta tiedän, että näin vähäinen vaiva ei lääkäreitä kiinnosta, joten ei auta muuta kuin keksiä itse ratkaisu ongelmaan.

Selkääni ei auta lepo ja liikkumattomuus. Nykyinen määrä liikuntaakaan ei tunnu tekevän ihmeitä, se lähinnä pitää vaivoja tasaisina, välillä lievästi parempina ja välillä pahempina. Olenkin ajatellut varovaisesti lisätä monipuolista liikuntaa ja liikkuvuusharjoituksia ja toivon, että se tekisi hyvää. Tuntuu ikävältä ajatella, että minun täytyy joskus palata työelämään, kun tiedän, että istuminen ja seisominen eivät selälleni oikein sovi, ainakaan liiallisessa määrin. Onneksi tässä on vielä aikaa "kuntouttaa"...

Ymmärrän kyllä mainiosti ihmisiä, jotka valittavat selkäänsä. Se voi kyllä järjestää viheliäisiä vaivoja pitkin kehoa ja niiden hoitaminen voi olla tosi vaikeaa!

Olen tosi kyllästynyt terveysvaivoihini, vaikka tiedänkin, että ne ovat ainakin vielä tässä vaiheessa varsin lieviä. Osa voi parantua kokonaankin, osa luultavasti pysyy tällaisenaan ja osa saattaa pahentuakin. On masentavaa todeta, että 30 täytettyäni en ole juuri tervettä päivää nähnyt. Melkein joka päivä jokin paikka on rieponut ainakin pienesti, mutta ei kai tässä auta muuta kuin tehdä parhaansa kehonsa eteen ja siinä sivussa kehittää vaivojen sietokykyä.

Piilevää stressiä

Olen ajatellut, että ei minulla voi tässä elämäntilanteessa olla juurikaan stressiä. Olen tainnut olla väärässä: nyt kun olen tarkkaillut olotilojani ja stressiin vivahtavia tuntemuksia itsessäni, olen kuin olenkin huomannut, että stressailen. Aiheet ovat tosi pienistä pieniin, harvemmin on mitään oikeaa, suurta stressin aihetta... paitsi jos kehittelen itselleni sellaista.

Murehdin tulevaisuutta (paljon) ja harmittelen menneisyyden valintojani (tosi paljon) ja kaiken tämän välillä yritän muistaa olla läsnä tässä hetkessä. Toisin sanoen, läsnäoloharjoitteluni on vielä pahasti vaiheessa, mutta yritän muistaa, että askeleet ne lyhyetkin ovat. Tosi lyhyetkin. Harmittaa vain nämä murehtimiset, koska ne eivät ole oikeasti tässä hetkessä olevia (ja ratkaistavia) asioita, vaan ne ovat itse tähän hetkeen kehittelemääni ylimääräistä taakkaa.

Stressaan selvästi sitä, jos aikataulutuksestani tulee liian tiivis. Stressaan, jos minun pitää tehdä opiskeluihini liittyen ei-mieluisia tehtäviä. Stressaan hieman ihmissuhteitani (teenkö tarpeeksi niiden eteen? onko toinen suuttunut?), vaikka syytä ei olisikaan. Näistä asioista voi tulla yllättävänkin ikävä olo.

Stressin vältteleminen on vaikeaa. Onkohan arkeni keventyminen herkistänyt minut entisestään stressin vaikutuksille? Luulisi, että arkipaineiden väheneminen auttaisi suotuisasti, hiljalleen ajan kanssa parantavasti, mutta en koe itselleni tapahtuneen näin. Tai oikeastaan arvelen kestäväni hetkellistä kovaakin stressiä nyt aiempaa hieman paremmin, mutta sellaista pitkäkestoista, jäytävää en. En oikein pientäkään. En voi sanoa nyt voivani huonosti, päinvastoin: voi oikeastaan mainiosti joitakin yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Parantamisen varaa edelleen kuitenkin on.

Stressitöntä elämää tuskin on, mutta kai minun on hyvä yrittää suunnata mahdollisimman stressittömämpään suuntaan. Ainakin tällä hetkellä. Onneksi olen sentään oppinut pysähtymään, rauhoittumaan edes hetkeksi. Se auttaa paljon.

Kirsikkatunnustus

Toinen ihanan kirsikkainen tunnustus on tullut Aikatherinelta. Kiitos! Siihenkin liittyy tehtäviä...

Minun tulee...

1. Antaa tunnustus eteenpäin heille , joista pidän, ja jotka inspiroivat.
2. Listata kolme itselle rakasta asiaa.
3. Laittaa esille kuva, jota rakastan, ja kertoa, miksi.?

1. Minua inspiroi monikin blogi. Pidän blogeista, joissa näkyy kirjoittajan aito, oma persoona ja inhimillisyys ympäröiviä elämän asioita kohtaan. Kaikki he ansaitsevat tunnustuksen.

2. Minulle rakkaita asioita on paljonkin. 1. Terveys on ollut minulle aina tärkeä asia, koska koen sen olevan olemassaoloni perusta. Jos se on riittävän hyvässä kunnossa, voin antaa muillekin, tehdä isojapieniä asioita. 2. Läheiset ihmiset luovat elämään mielekkyyttä, turvaverkkoa. Heitä ole voi olla liikaa. He ovat äärimmäisen rakkaita. 3. Tässä maassa on eräs paikka, jossa voin hengähtää elämän pyörteessä. Paikalla on historia, henki ja oma olemuksensa.

3. Rakastan luontoa, joten sikäli kuva oli helppo valinta. En tosin rakasta mitään tiettyä kuvaa ylitse muiden, joten valitsin valikoimistani vain jonkin.

Auringonpaistetunnustus

Olen saanut viime aikoina kaksikin tunnustusta, joista haluan laittaa nyt kiitokset. Ensimmäisen laittoi Huopalintu, kiitos! Tämä auringonpaiste ilahduttaa, mutta myös velvoittaa vastaamaan kymmeneen kysymykseen ja laittamaan auringonpaisteen eteenpäin kymmenelle ihanalle blogille.

1. Suosikkiväri: ruskan värit, vihreä
2. Suosikkieläin: koira tai tiainen
3. Suosikkinumero: 4
4. Suosikki alkoholiton juoma: vähäsokerinen puolukkamehu
5. Facebook vai Twitter: Facebook
6. Intohimosi: luonto
7. Saada vai antaa lahja: kumpikin
8. Suosikkikuvio: epämääräinen pyöryläinen
9. Suosikkiviikonpäivä: lauantai
10. Suosikkikukka: kullero

Kuten liian usein, en nytkään suuntaa tunnustusta kenellekään tietyille. Toivon kuitenkin kaikille aurinkoa elämään!

Voihan nuha

Minulla on oikein kunnon aito ja oikea räkätauti. Tämän myötä olen ihmetellyt, että onko minulla tänä vuonna ollut aiempaa enemmän kohtaamisia pöpöjen kanssa vai heikompi vastustuskyky? Ensimmäinen on todennäköinen, toinen mahdollinen asia. Tympeää tämä ainakin on.

Keväällä otin niskalenkin influenssasta, jota en muista aiemmin sairastaneeni. Nyt syksyllä minulla on parin viikon välein ollut sellainen tunne, että olen tulossa kipeäksi, tai olen muuten ollut aivan viimeisen päälle väsynyt ja loppu. Väliin on sitten mahtunut hyviäkin päivä, mutta sitten on taas tullut notkahdus. Nyt sitten räkätauti iski eikä vain meinannut ja tämä viikko on mennyt peiton alla köllötellessä.

Olen alkanut ottaa nyt reilummin D-vitamiinia, jonkin verran C-vitamiinia ja muitakin vitamiineja ja olen pyrkinyt syömään monipuolisesti. Hyvä vastustuskyky (jolla olen voinut aiemmin kehuskella) on oikeasti varsin mainio asia. Vinkkejä vastustuskyvyn tukemisesta otan mielelläni vastaan :)

Terveitä päiviä!

Ei kiristä

Sain hiljattain suureksi ilokseni keskustella yli 80-vuotiaan viisaan naisen kanssa. Tällaiset hetket ovat minulle arvokkaita - en tiedä miksi, mutta olen aina tullut paremmin juttuun itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Heidän kanssaan oleminen on jotenkin rennompaa, vapautuneempaa ja tunnen hyväksyntää (puolin ja toisin). Nuoremmissa lienee (ainakin kokemukseni mukaan) enemmän kireyttä ja suorituskeskeisyyttä - tai sitten he ovat yksinkertaisesti vain keskittyneempiä ihmisen kuoreen, jolloin ihmisen todellinen sisin jää huomiotta.

Tämä nainen sanoi tärkeän asian, joka jäi mieleni sopukoihin muhimaan. Hän sanoi, että vanhuudessa hyvää on se, että päätä ei kiristä, ei yhtään. Nuorempana moni asia ahdisti, mutta ei ahdista enää. Hänestä näkeekin tietynlaisen vapautuneisuuden, kun elämänkokemus on opettanut keskittymään olennaiseen.

Minä mietin, että miksi pään kiristyksen hellittämistä pitää odottaa siihen asti, että on ollut eläkkeellä jo tovin? Miksi vapautua ei voisi jo nyt? Miksi elämää täytyy haaskata turhiin ahdistuksiin? Jos nyt itse mietin omia ahdistuksiani, voin täydellä sydämellä sanoa, että suurin osa niistä on ollut aivan turhaa murehtimista, jolle en ole voinut tehdä sillä kyseisellä murehtimisen hetkellä yhtään mitään (muuta kuin murehtia). Yleensäkin kannattaisi panostaa enemmän toimintaan kuin turhaan murehtimiseen: toiminta luo muutosta, ikävien asioiden mielessä hautominen ei.

Kai näin nuorempana on liikaa asioita menossa ja tulossa. On liian paljon menetettävää, jonkin verran saavutettavaa, eikä riskejä uskalla ottaa. Helposti kuvittelee, että mielen vapautuminen liiallisen murehtimisen taakasta veisi jotain pois, mutta minusta tuntuu, että se, mitä saavuttaa, on sen arvoista. Tosin en usko, että elämä siitä köyhtyy, vaan mahdollisesti jopa rikastuu.

Uusia päivärutiineja, osa 3

Kun pääsin tunnustelemaan joogan tunnelmia, aloin kaivata rentoutumistuokioita kotonakin. Pohtiessani, että miten rentoutuisin, päätin kokeilla pitkään elämästäni sivussa ollutta meditaatiota. Pääsisinkö siihen sisään tällä kertaa?

Minullahan on ollut ongelmana se, että keskittymiskykyni on varsin heikko. Meditaatiossa se näkyy siten, että hiljentyminen nostaa oikein korostetusti pinnalle erityisesti ikävät ajatukset, huolet ja murheet. Monesti "meditoimiseni" on lähinnä ahdistanut ikävien asioiden pyöriessä mielessäni vimmatusti.

Tällä kertaa meditoimiseni alkoi ihan hyvin. Keskittyminen onnistui (kehittelin itselleni keinoja saada ajatukseni rauhoittumaan) ja mieleni rauhoittui. Tuokion jälkeen oloni oli mainio!

Hyvän alun jälkeen on tullut kuitenkin takapakkia. Pari viime kertaa ajatukseni ovat pyrähtäneet ahdistaville urille, enkä ole saanut kierrettä meditoidessani poikki. En tiedä, mistä se johtuu. En aio kuitenkaan luovuttaa, vaan aion jatkaa, koska näistä hiljentymishetkistäni yleensä tulee oikein rauhallinen ja miellyttävä olo. En tiedä, voiko "meditoimistani" oikeastaan edes kutsua meditoimiseksi, kun lähinnä keskityn tyhjentämään pääni ja vain hengittelen rauhallisesti. Asennollanikaan ei ole oikeastaan väliä muuten kuin että istuessani en nukahda.

Aiemmasta olen tosin oppinut sen, että meditoidessa ei kannata yrittää eikä pakottaa itseään mihinkään suuntaan. Jos häiritseviä ajatuksia nousee pintaan, ne kannattaa vain rauhallisesti siirtää sivuun. Jos se ei onnistu, voi ajatella ajatuksen loppuun ja siirtää sen sitten sivuun. Minä olen aiemmin ehdottomasti yrittänyt ja pinnistellyt liikaa. Meditoimiseni, rentoutumiseni on ollut melkoista suorittamista. Toivon, että tämän oivaltaminen ja suorittamisesta hellittäminen auttaa minua löytämään meditoimisesta ihan uusia ulottuvuuksia.

Olen iloinen siitä, että minulla on ollut aikaa löytää aamuinen jumppatuokio, jooga ja meditoiminen elämääni. Ne selvästi auttavat minua sekä fyysisesti että henkisesti voimaan tasapainoisemmin.

Uusia päivärutiineja, osa 2

Uusi harrastukseni ei vielä täytä rutiinin kriteerejä, mutta mainitsen senkin uutena rutiinina, koska se johti vielä yhteen uuteen päivärutiiniin. Aamuinen jumppatuokioni innosti minut joogatunnille. Menin sinne sillä ajatuksella, että opin siellä joogaan kuuluvia asanoita ja muita elementtejä, joiden parissa voin sitten kotona hikoilla ja rauhoittua. Varsinaisesti ryhmäharrastusta en itselleni nyt kaivannut.

Jooga on osittain täyttänyt odotukseni. Se tuntuu kehossa ja mielessä hyvältä ja olen oppinut sellaisia harjoituksia, joita todella voin tehdä kotonakin. Pieni pettymys on ollut se, että kaikki liikkeet eivät sovi selälleni. Alaselkäni särky heräsi ensimmäisellä tunnilla pelottavasti, mutta sen jälkeen olen taas muistanut olla varovainen ja jättää selkää rasittavat liikkeet tekemättä. Selkä on jonkin verran jo rauhoittunutkin.

Jooga on selvästi ihan oma maailmansa hymistelyineen ja rentoutuksineen, mutta en ole kokenut sitä häiritseväksi. Minusta tuntuu hyvältä, että tuo liikuntamuoto on niin monipuolinen, siinä on jokaiselle jotakin: voin napata sieltä itselleni sopivia elementtejä ja panostaa niihin, ja jättää vähemmälle sellaisten asioiden pohdiskelun, jotka eivät itselleni sovi. Se, mihin heti ensimmäisen kerran jälkeen heräsin oikein kunnolla, oli rentoutus, rentoutuminen. Miksi en ole aiemmin ottanut hetkiä ihan vain rentoutumiseen, hiljaa olemiseen? Siitähän tulee aivan mahtava olo!

Uusia päivärutiineja, osa 1

Eräänä aamuna elokuussa herätessäni mietin, kuinka mukavaa voisi olla, jos aamu lähtisi nopeammin käyntiin (olen tosi hidas heräämään) ja keho tuntuisi jo heti aamusta vetreältä. Niinpä nousin ylös ja aloitin aamujumpan. Tein samoin seuraavana aamuna ja sitä seuraavana. Tuntui tosi hyvältä.

Sitten pidin kuitenkin parin aamun tauon, kun yhtäkkinen aloitus tuntui kropassani liialliselta ja varsinkin ranteissani turhan yhtäkkiseltä. Tauon jälkeen sain kuitenkin taas rytmin päästä kiinni ja nyt pyrinkin tekemään aamujumppani noin joka toinen aamu, mutta kuitenkin niin, että en stressaa määristä. Jos joskus jää väliin, sitten jää. "Jumppani" kestokin vaihtelee puolesta tunnista tuntiin. Tärkeintä ei ole määrä, vaan se, että tekee.

Aamuinen hetkeni ei ole pelkästään harjoitus keholleni, vaan myös mielelleni. Se herättämisen ohella rauhoittaa ja tasoittaa mieltä. Liikuntahetkeeni ei kuulu musiikkia (paitsi joskus jotain rauhoittavaa) eikä hyppelyitä. Avaan joogamattoni ja asetun siihen makaamaan. Siitä käsin teen liikkeitä, jotka ovat yhdistelmä jumppaa, pilatesta ja joogamaisia liikkeitä yhdistettynä venyttäviin liikkeisiin. Näiden lisäksi teen myös liikkuvuusharjoituksia.

Uudesta rutiinistani on muodostunut tärkeä aamullinen herätys keholleni ja mielelleni. Vaihtelen harjoituksessa painopistettä lihaskuntoharjoittelun, venyttelevän harjoittelun ja liikkuvuuden välillä senkin mukaan, miten fyysisesti väsyneeltä keho tuntuu. Olenkin oppinut kuuntelemaan kehoni viestejä aiempaa paremmin enkä enää edes yritä rehkiä yli sen rajojen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole mikään kotijumppaaja, en vain saa aikaiseksi jumpata kotona. Toisin voi näköjään kuitenkin käydä, kun löytää itselleen mieleisen, toimivan tavan liikkua.

Riittäisi jo

Olen pohjattoman kyllästynyt. Uuden oppimiseen ja pään käyttämiseen keskittyvä arkeni on ihanan piiiitkän lomani jälkeen taas alkanut ja olen jo nyt kyllästynyt. En opiskeluun sinänsä, vaan omaan alaani. Riittäisi jo!

Olen yli kymmenen vuotta opiskellut ja työskennellyt valitsemallani alalla. En alun alkaenkaan ollut siitä kiinnostunut, mutta se oli oikein mainio järkivalinta. Ei se vastenmieliseltäkään tuntunut: en tiennyt siitä mitään, joten olin utelias uutta kohtaan. Niinpä opiskelin ja ajattelin voivani työskennellä kyseisellä alalla, mutta hankalastihan se kantoi, kun todellinen kiinnostus puuttui.

Nyt kun olen opiskelemassa samaa kauraa lisää, olen ihan kypsä vaihtamaan suuntaa, tavalla tai toisella. Tämä on niin väärä tie tällä hetkellä kuin voi ikinä olla, joudun pinnistelemään äärimmilleni, jotta saisin tehtyä välttämättömät tehtävät. Tunnen itseni ulkoavaruuden olennoksi alani ihmisten keskellä, kun en jaa samaa kiinnostusta heidän kanssaan (jostain syystä millään muullakaan elämän osa-alueella). Onneksi tällä hetkellä minulla on muitakin opintoja suoritettavana kuin oman alan kura, joten se auttaa minua pysymään mieli virkeänä.

Todennäköisesti pudottaisin hansikkaani heti, jos kuulisin, että tätä olisi tiedossa loppuiäkseni. Sinnikkäänä ihmisenä uskon kuitenkin jaksavani tämän opintopätkän, kun tiedän, että se loppuu. Mutta että minun pitäisi tämän jälkeen kiinnostua vielä näistä samoista asioista työelämässäkin?! Ei! Antakaa armoa! Eikö kymmenisen vuotta riittäisi jo ei-kiinnostavien asioiden parissa askarteluun?!

Uskoisin, että omalta alaltanikin löytyy kiinnostavia tehtäviä, mutta niitä saa todennäköisesti etsiä oikein etsimällä. Löytäminen olisi mieletön tuuri ja työpaikan saaminen olisi varmaankin jo lottovoittoon rinnastettava. Ehkä silti aikanaan yritän, jos muutakaan en keksi.

Väärä alavalinta tuntuu juuri nyt mielettömän tukalalta. Miten pääsen tältä tieltä sivuun? Miten voisin löytää jotain ihan muuta tällä koulutuksella ja kokemuksella? En tiedä, mutta ei kai auta muuta kuin aikanaan kokella jotain ihan muuta. Pidän ihan mahdottomana sitä ajatusta, että näiden vuosien pinnistelyjen jälkeen vielä pakottaisin itseni johonkin itselleni ei-kiinnostavaan ja merkityksettömään. Luulen, että en edes pystyisi siihen, vaikka yrittäisinkin.

Kirjeitä vuosien takaa

Olen käynyt läpi varastossa olevia tavaroitani ja nyt viimeksi törmäsin vanhoihin, ystäviltäni tulleisiin kirjeisiin. Kirjeet ovat tulleet minulle 10-20 vuotta sitten (hui, miten nopeasti aika kuluu!). Suurin osa on rakkaalta lapsuudenystävältäni, mutta joitain kirjeitä ja kortteja on muiltakin, jo ajat sitten elämästäni kadonneilta ihmisiltä. Suurimman osan kirjeistä laitoin suoraan laatikkoon edelleenkin säilytettäväksi, osaa luin hieman ja osan laitoin roskiin.

Kirjeitä lapsuudenystävältäni lukiessani tunteet myllersivät sisälläni: miten minulla on ollutkin (ja on edelleen) noin ihana ystävä! Miten ihanaa on ollut, kun on voinut jonkun kanssa jakaa elämän iloja ja murheita, olla yhteyksissä, tuntea yhteyttä. Elää Ystävyyttä, luottaa, rakastaa toista sellaisenaan kuin hän on.

Elämä vei meitä molempia mennessään, tuli muka niin kovin kiireisiä vuosia ja yhteydenpito pätki, vaikkakaan ei koskaan ole loppunut. Tunnen valtavaa surua siitä, että minulla on muka ollut niin tärkeitä asioita, että en ole pitänyt tiiviimmin yhteyttä. Tunnen surua tässäkin asiassa siitä, että olen menneisyydessäni tehnyt valtavan vääriä valintoja. Miten olen voinut (melkein) luopua näin arvokkaasta asiasta kuin ystävyys hetkellisten, joutavien ja ehdottomasti väärien valintojeni vuoksi (tokihan en silloin lapsellisuudessani ymmärtänyt niiden olevan vääriä)?

Vilkuilin muiltakin ihmisiltä tulleita kirjeitä. Osa kirjeistä herätti lämpimiä tunteita, osa kirjeistä herätti mietteitä, mitähän kyseisille ihmisille mahtaa nykyään kuulua. Olisi kiva olla yhteydessä vieläkin, mutta yhteystietoja ei enää ole.

Osa kirjeistä herätti minussa suurta tuskaa. Erityisesti kirjeet, jotka johdattivat minut nykyiselle elämänpolulleni. Voi kunpa niitä kirjeitä ei olisi koskaan tullut, ollut! Heitin kirjeet roskiin. On helpottavaa, että voin heittää edes jotain muistoja vääristä valinnoistani roskiin, tuhottaviksi. Ehkä nekin asiat vaipuvat joskus unohduksen ihanaan syvyyteen, kun mitään niistä muistuttavaa ei ole enää olemassa (tämä on yksi syy, miksi haluan nyt siivota varastoni).

Kirjeet ja kortit on nyt käyty läpi. On tosi mukava tietää, että niissä, säilytetyissä, säilyy paljon minulle arvokkaita ja rakkaita muistoja. Olen iloinen, että olen elänyt vielä korttien ja kirjeiden aikaa.

Arnaldul Indridason: Ääni kuin enkelin

Kesäni on mennyt myös kirjoja lueskellessa. Yksi tämän kesän mainio löytö on ollut islantilaiskirjailijan Arnaldur Indridasonin dekkarit. Niissä pääsee sukeltamaan islantilaiseen elämänmenoon ja vuodenaikoihin rikosten selvittelyn lomassa. Näissä kirjoissa (kuten myös aiemmin mainitsemissani Wallander-kirjoissa) päähenkilönä on keski-ikäinen, yksinäinen mies, joka työnsä ohessa pohdiskelee elämäänsä ja sen merkitystä.

"Ääni kuin enkelin" on mielestäni yksi Arnaldurin parhaista kirjoista, mutta jos päähenkilön taivalta haluaa lukea mahdollisimman alusta lähtien ja järjestyksessä, kannattaa aloittaa sarjan ensimmäisestä suomennetusta kirjasta "Räme".

"Ääni kuin enkelin" alkaa hotellista löytyvästä murhatapauksesta. Hotellin henkilökuntaan kuuluva mies on puukotettu hengiltä ja löydetty joulupukin puvussa housut kintuissa. Kirjan päähenkilö Erlendur aloittaa tutkimuksensa kollegojensa kanssa ja alkaa hiljalleen avata kuolleen miehen elämää ja kohtaloa.

Samalla Erlendur pohtii omaa elämäänsä ja läheisiään, jolloin elämä ja kirjan tarina saa rosoisia, mutta myös inhimillisiä sävyjä. Kirjaa lukiessa taustalla voi nähdä islantilaisen karun maiseman ja vaihtelevan, kylmän ja kostean sään.

En ole aiemmin lukenut kirjoja islannista ja se on yksi asia, josta tässä kirjassa iloitsen. On mukavaa päästä elämään hetkeksi pienen saarivaltion arkeen, nähdä ja kokea uutta uudessa ympäristössä. Luin kesän aikana myös toisen islantilaiskirjailijan Arni Thorarinssonin dekkarin "Ylitse muiden", joka sekin avasi minulle islantilaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Sekin on mainio kirja, vaikkakin tyyliltään hyvin erilainen Arnaldurin kirjoihin verrattuna (kirja osui kirjastossa käteeni, kun etsin Arnaldurin kirjoja: sijaitsivat vierekkäin).

Arnaldur kietoo tarinat mielenkiintoisiksi paketeiksi, joissa tapaukset selviävät säie kerrallaan kuin lankakerää purkaisi. Kirjojen kieli on selkeää ja helppolukuista ilman turhia kiemuroita ja kaunisteluja. Inhimillinen ote yhdistettynä mielenkiintoisiin rikoksiin on kiehtova yhdistelmä.

Mielenkiintoinen artikkeli kirjailijasta löytyy Suomen kuvalehden sivuilta.

Mustikkaa ja pakkasta

Olen toivoton "sitten kun" -ajattelija. Eli ajattelen tekeväni asioita, sitten kun se ja se ehto täyttyy. Olin esimerkiksi ajatellut, että ensi vuonna saan tavalla tai toisella marjastuksen toimimaan elämässäni. Nythän se ei oikein toimi, kun minulla ei ole autoa.

Paitsi että minulle tulikin mahdollisuus marjastaa. Mansikoita olisin päässyt keräämään enemmänkin, mutta pakastintilani ei silloin riittänyt. Sitten kun huomasin pääseväni myös mustikkaan useammankin kuin kerran, tajusin, että marjastukseni onnistuukin jo nyt. En tarvinnut siihen tällä kertaa autoa, vaan ystävälliset lähimmäiset riittivät. Ainakin tällä kertaa. Ostin pakastimen.

Olen aina pitänyt marjoista ja marjastuksesta. Kaipaan metsään joka päivä. Olen marjastajana hidas maisemien katselija, mutta ei se minua haittaa: ehdin saada riittävästi marjojakin. Minusta marjastus on rauhoittava harrastus metsässä, eikä kiireinen suoritus tavoitteena saada mahdollisimman runsas lopputulos. Sehän on vain mukavaa, jos "joutuu" tekemään useammankin marjastusreissun!

Minussa on vahvaa keräilijähenkeä. Saan tyydytystä siitä, että voin katsella ruokavarastojani eli tässä tapauksessa monella tavalla säilöttyjä marjoja. Olen marjastanut pienestä pitäen, mutta viime vuosina se on ollut vaihtelevaa. Olen tänä kesänä ymmärtänyt, että marjastus on yksi "omista jutuistani": pidän siitä, pidän marjojen käsittelystä ja varsinkin niiden syömisestä. Marjoihin liittyy monenlaista mieluisaa puuhastelua. Enää en aio pitää siitä taukoa muuten kuin pakon edessä. Aion saada tänä syksynä vielä puolukoita ja karpaloita, ja ensi vuonna marjastan vielä enemmän kuin tänä vuonna.

Kesäonnea

Kesä on vienyt minut mukanaan. Alkukesän hankaluuksien jälkeen tein reissun, jonka jälkeen tein seuraavan, jonka jälkeen seuraavan... ja niin minusta tuli Kulkija. Hankaluudet unohtuivat, elämä vei mukanaan. Tietokonekin sai pölyttyä rauhassa.

Olen ollut onnellinen, en edes muista, koska olisin viimeksi nauttinut elämästä siten kuin olen nyt tänä kesänä tehnyt. Mistä se johtuu? Ensimmäinen syy on tietysti loma eli vapaus. Vapaus on minulle kenties tärkein asia elämässä. Minä tarvitsen edes tunnetta vapaudesta, jotta voin kulkea mieli kevyenä. Toinen syy on ollut ihanien ihmisten tapaaminen, mielenkiintoisten paikkojen näkeminen ja luonnossa oleminen. Olen niistä ihan valtavan kiitollinen, kiitos!

Kolmas syy on ollut kotoa pois oleminen. Kyllä, niin karulta kuin se kuulostaakin, olen onnellisempi poissa kotoa kuin kotona. Ehkä se kertoo jotain oleellista elämästäni tällä hetkellä. Paikasta, jonka pitäisi olla koti, mutta joka ei ole sitä. Olen jollain tavalla melkeinpä koditon ja olen siitä hyvin surullinen (paitsi en nyt kesällä).

Minulla on siis ollut harvinaisen paljon hyviä hetkiä tänä kesänä. Se lämmittää mieltäni suuresti, koen löytäneeni itsestänikin paljon uutta. Paljon vanhaa toivetta ja merkitystä on vahvistunut. Ehkä jopa jotain elämänsuuntaa on vahvistunut.

En tiedä, mitä kesän vaihtuminen syksyksi vielä tarkoittaa. Eihän onni voi jatkua ikuisesti? Ehkä ei, mutta toivoisin tästä kesästä jäävän montakin pysyvää hyvää asiaa.

Varovainen tunnustelija

Olen edelleen aivan liian varovainen ihmisten suhteen. Pelkään edelleen tosi paljon sitä, että he lähtevät luotani, jos olen "oma itseni" (mitä se sitten onkaan). Omat kokemukseni sanovat vahvasti, että vapautuminen ei kannata, jos en halua olla yksin. Kumpi sitten on tärkeämpää: se, että on oma itsensä (yksin) vai sitten se, että on sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka hyväksyvät minut vain tietynlaisena?

Aika on tehnyt sen, että haluan olla ennemmin vapautunut oma itseni. Silti se ei näy käytöksessäni, vaan olen entistäkin varovaisempi ihmisten seurassa. Tunnustelen ilmapiiriä ja toisen mielialoja kuin minulla olisi tuntosarvet. Tunnustelen ja luon käyttäytymiselläni ja sanoillani siihen sopivaa ilmapiiriä.

Toisaalta olen kokenut olevani enemmän oma itseni hiljaa sisälläni eli en ole välttämättä puhunut ajatuksistani ja tuntemuksistani. Näin vältän myös asioiden kaunistelemisen, mutta toisaalta jätän paljon itsestäni kertomatta.

Pelkään konflikteja ihmissuhteissa siksi, kun minut on usein hylätty niiden seurauksena. Pari "ystävää" on kaikonnut yhden ainoan mitättömän riidan seurauksena. Ei minulla ole ollut eikä ole syytä luottaa siihen, että ystävä pysyy, jos riidellään.

Silti minusta nykyään tuntuu siltä, että mieluummin olen yksinäinen kuin varon käytöstäni, muita ihmisiä. Paljon jää elämättä ja kokematta, jos keskittyy pinnistelemiseen, hillitsemiseen, varomiseen.

Nuori "taiteilija"

Olin peruskoulussa kuvaamataidossa keskinkertainen, kasin tyttö. Kuvaamataito oli kai ihan mukavaa, mutta siitä ei jäänyt juurikaan muistoja, ei edes minkäänlaisia muistikuvia. Toisin oli lukiossa.

Kävin lukiossa kaikki mahdolliset valinnaiset kuvaamataidon tunnit. Aloin "töhertää", "väkertää" ja tuottaa oikein urakalla ja innolla. Tein erilaisia töitä ja nautin siitä tosi paljon. Lopputulokseni olivat keskinkertaisia, kuin kenen tahansa tekemiä luomuksia, joista ei huokunut edes erityinen luovuus. Vaikka en ollutkaan huono piirtämään, en todella ollut hyväkään. Töherrykseni hukkuivat masssaan. Nykyään ne taitaisivat olla lähinnä avuttomia tikku-ukkoja, jos sitäkään.

Sain lukiossa kuvaamataidosta kiitettäviä arvosanoja, vaikka tuotokseni todennäköisesti erottuivat oikeasti lahjakkaiden tuotoksista. Opettajani taisi arvostaa sinnikkyyttäni ja intoani, ja minä arvostin sitä, että hän arvosti tekemistä ja intoa, eikä pelkästään lopputulosta. Opettajani oli todella kannustava ja pidinkin hänestä. Opettajani oli yksi osatekijä innostuksessani kuvaamataitoon. Hän siivitti minua niin "hyväksi nuoreksi taiteilijaksi" kuin minusta oli ikinä mahdollista silloin tulla.

Lukion jälkeen "taiteiluni" on jäänyt, mutta jotain ymmärrän nyt saaneeni noilta innostavilta tunneilta: tekemisen palon, innostuksen avulla oppimisen ja pystymisen. Minäkin voin oppia! Unohdin kuvaamataitotuntini vuosikausiksi, mutta viime aikoina olen pohtinut niitä lämmöllä. Minusta (ja kenestä tahansa) voi saada paljon irti, jos tekeminen tapahtuu sydämestä, täydellä innolla! Keskinkertainenkin voi venyä oikein hyväksi, jos hän asiaan oikein paneutuu.

Alavalinnastani johtuen olen kadottanut tekemisestäni innon ja sykkeen. Harva asia lukion jälkeen on vetänyt minua samoin kuin kuvaamataidontuntini, mutta nyt olen ymmärtänyt, että voinhan minä edelleen löytää samankaltaista innostuksen tuomaa voimaa! Eihän se ikää kysy. Löytää voi vain jos etsii. Odottajalle tuskin ojennetaan.

Uusia naapureita

Huomasin tässä eräänä päivänä, että minulla on uusia naapureita. Huomasin ne äänestä, joka ei kuitenkaan häirinnyt minua, vaan oikeastaan päinvastoin. En olisi uskonut, että näinkin korkealla naapuriin voisi saada toivotun perheen asumaan, mutta näin on käynyt. Olen tosi ihastunut näihin pirteisiin sinitiaisiin.

Olen kuullut linnunlaulua läheltä. Olen kuullut varoitushuutoja, nähnyt linnunhahmojen sujahtavan ikkunani takana johonkin. Lopulta parvekkeeni kaiteella istuva pikkuruinen, kovaa varoitusääntä kailottava tintti sai minut seuraamaan naapureideni elämää. Minusta tuli kerrostalokyttääjä.

Sinitiaisella on tapana istahtaa parvekkeeni kaiteelle ja huudella ennen kuin se sujahtaa pesäänsä. Siten pikkukaveria ei voi olla huomaamatta. Välillä se lepää, mutta sitten taas ilmestyy takaisin työntouhuun. Olen kurkistellut seinustan koloja pesää etsiskellen, mutta mielestäni sopivia koloja ei ole: minulla ei olekaan linnun taitoja taikoa koti sopiviin paikkoihin.

Kerran sinitiainen lensi ikkunani takana kuin kolibri, ihan paikallaan. Liekö nähnyt kuvajaisensa ikkunastani. Kerran olemme törmänneet toisiimme parvekkeellani. En tiedä, kumpi säikähti enemmän.

Olen valtavan ihastunut uusiin naapureihini. Näitä ottaisin mielelläni lisää ja mieluusti vähemmän - paljon vähemmän - siivettömiä, isokokoisia ja äänekkäitä kaksijalkaisia.

Ilta-ajatuksia

Olen viime aikoina nukkunut varsin hyvin. Joskus kuitenkin iltaisin hiljaisen hetken koittaessa ajatukseni ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ne ovat rynnänneet tietynlaisten ajatusten kimppuun, jotka ovat virkistäneet mieltäni ja karkoittaneet unen, valitettavasti. Siksi olenkin nyt pohtinut, että iltaisin pitäisi olla ihan omia ilta-ajatuksia.

Olen miettinyt iltaisin mm. sellaisia asioita kuin hammaslääkärissä tapahtuvia toimenpiteitä (heihei uni) ja erilaisia murheita (joita kyllä keksii vaikka tyhjästä, jos mitään suurempaa ei ole). Tiedän, että näiden ajatusten pohtiminen iltaisin on ihan joutavaa, mutta en hallitse ajatuksiani.

Olenkin ottanut nukahtamiseen ja ajatusten harhailuun avuksi sellaisia kirjoja ja lehtiä, joiden aiheet ovat neutraaleja ja ei-ahdistavia. Ne auttavat jossain määrin.

Haluaisin olla aamuvirkku. Nyt kun minulla on aikaa, voisin kokeilla siirtää unirytmiäni, mikä on aiemmissa kokeiluissani osoittautunut hankalaksi. Minulla on tapana nukkua liikaa, jos saan nukkua vapaasti. Tämä tekee sen, että illalla ei uni tule ja seuraavanakaan yönä rytmi ei siirry. Kesäaamut ovat kuitenkin niin upeita, että haluaisin kokea niitä enemmän...

Apuna tähänkin voisivat olla ilta-ajatukset eli ilta-ajalle räätälöidyt ja omistetut turvalliset ajatukset. Muutenkin minusta on parempi pohdiskella erilaisia itseensä liittymättömiä ajatuksia, kun ne ovat paljon antoisampia ihan omankin elämänsä kannalta. Murheissa kieriminen on helposti kehä, joka ei pääty.

Virkistystä vai ryyppäämistä?

Olen viime aikoina kuunnellut juttuja työpaikkojen koulutus- ja virkistyspäivistä. Kaikenlaista sitä työpaikoilla järjestetäänkin! On koulutuksia monenlaisista työhön liittyvistä ja liittymättömistä asioista ja virkistyspäiviäkin on erilaisin aktiviteetein useamman kerran vuodessa. Kuunteleminen on ollut hyvin avartavaa.

Minä en muista viimeisintä koulutustani työssäni, koska siitä on niin paljon aikaa. Koulutukset yksinkertaisesti poistettiin säästösyistä, vaikka niille olisi ollut tarvettakin. Jos jotain uutta tarvitsi oppia, se piti opetella itsenäisesti. Motivoiko? No, eipä erityisesti.

Virkistyspäivätkin taisivat olla turha menoerä. Omat kokemukseni rajoittuvatkin "virkistyspäiviin", joiden pääasiallinen tarkoitus oli vain järjestää näennäisesti jotain ja se jotain oli lähinnä ryyppäämistä. Minulle oli ällistyttävää huomata se, että monet nimenomaan halusivatkin sitä, että vain ollaan, seurustellaan ja ennen kaikkea ryypätään. Alkuun vielä jaksoin ihmetellä sitä, miksi jotkut eivät tulleet "virkistyspäiviin", mutta en enää myöhemmin. En minäkään tuollaisesta illasta virskistyisi. En edes viihtyisi. Kaipaisin jotain mielenkiintoista tekemistä, elämyksiä, mitä muut eivät kaivanneet.

Tunsin itseni aina vialliseksi, kun en sopinut porukkaan. Nyt kuitenkin viime aikoina olen oivaltanut, että onhan niitä muunkinlaisia työporukoita! Vaikka aika monessa paikassa ei käsittääkseni välitetä tavata työkavereita vapaa-ajalla, niin on myös toisenlaisia työpaikkoja, joissa tehdään mielellään jotain uutta ja mielenkiintoista yhdessä. Miksi minun kohdalleni osui ryyppymeininki? En tiedä, huonoa tuuria tai väärä ala.

Mukavaa, kun tulee hetkiä, jolloin omat käsitykseni avartuvat.

Vapaaseen virittäytymistä

Olen pohtinut törmääväni hyvin usein loman lähestyessä ja alkaessa tiettyyn ilmiöön: olen ensimmäisinä vapaapäivinäni usein ahdistunut ja synkeä, elämä on tummasävyinen. Lomaahan ei yleensä liikaa ole, joten nämä synkistelyhetket syövät lomistani useimmiten muutaman päivän - ja ilmiö korostuu, kun olen yleensä pilkkonut lomani useammaksi pätkäksi. Tuntuu tosi turhalta haaskata lomia näin, mutta minkäs teet. Minua vaivaa myös lomien lyhyys -ahdistus.

Nyt kun minulla on Oikea Loma, ilmiö ei haukkaa lomastani merkittävää osaa. Oikeastaan loma ja suunnittelu ahdistaa minua poikkeuksellisen vähän, koska tiedän ehtiväni tehdä kaikkea, mitä haluankin. Tai no, ainakin melkein kaikkea :) Mieli pystyy päästämään irti normaalista arjesta ja suorittamisesta ja ajan kuluminen tuntuu pehmeältä, sallitulta. Nyt ei ole kiire ehtiä.

Tekemiseni on hidastunut, saatan juoda yhtä teekupillista tunnin vain paikallaan istuen ja ikkunasta ulos katsellen. Teehän ei ole pahaa jäähtyneenäkään. Näiden hetkien jälkeen on taas mukavaa olla ahkera ja tehdä, koska sen jälkeen voi taas levätä. Viikonpäivät menevät sekaisin ja oikeastaan ne menettävät merkityksensä. Olen hidastunut, mutta toisaalta halutessani hyvinkin aikaansaava. Se tuntuu nyt jotenkin omituiselta, kun työelämässä ennemminkin teen paljon, mutta saan vähemmän aikaiseksi. Lisäksi useimmiten väsyttää. Elämä on kumma juttu.

Kevätsiivousta aloittelemassa

Olen lueskellut hieman kateellisena toisista blogeista ihmisten kevätaskareita pihalla ja puutarhassa. Voi kun minullakin olisi... ja olenkin päättänyt, että joskus minulla on jonkinlainen "ulkotila", jossa voin puuhastella! Saa nähdä, miten se järjestyy.

Sitä odotellessani olen kuitenkin aloittelemassa kevätsiivousta. Nythän taitaa olla jo oikeastaan kesä, mutta arkiaskareet ovat sitoneet siten, että en ole suotta viitsinyt kiirehtiä. Näin kun ilmassa tuoksahtaa jo vahva loman tuoksu, voin hiljalleen aloitella urakkaani.

Parvekkeestani on talven aikana muodostunut romuvarasto. Miten niin pääsi käymään? Taisi olla helpoin tie päästä ylimääräisestä romusta eroon. Eli joo, painin edelleenkin samojen tavaramääräongelmien parissa kuin aiemminkin. Tavaran määrä tuntuu olevan kasvava vakio (voiko noin sanoa?) eli siis se kasvaa tasaiseen tahtiin poistoyrityksistäni huolimatta. Olen ostanut talven aikana poikkeuksellisen vähän, mutta näin loppukeväästä vaatekaappini on saanut hieman täydennystä. Tyhjennysurakka on siis taas edessä.

Seuraavaksi onkin edessä keittiön kaapit. Kirjahylly. Vielä hieman kasvien hoitamista ja pistokkaiden ruukkuun istuttamista. Kaikki nämä puuhat ovat nyt mukavia, kun on kerrankin aikaa.

Samalla pohdiskelen kesäksi muutakin mukavaa tekemistä, reissuja ja muuta iloa. On mukavaa, kun ei stressaa. On mukavaa, kun loma on kerrankin sen pituinen, että ehdin tehdä kaiken, mitä haluankin. Ei tarvitse priorisoida, ei tarvitse karsia mukavia tekemisiä, ei tarvitse ahdistua lomasuunnittelussa. Voi vain olla ja tehdä silloin, kun tuntuu. Ja lähteä reissuun. Tai oikeastaan reissuihin, monikossa.

Nyt on kesä. Todellakin.

Vakuuttavuudesta

Olen pohtinut, että tarvitsen käytökseeni ehdottomasti enemmän vakuuttavuutta. En halua muuttaa itseäni, mutta käytöstäni kyllä. Haluan antaa itsestäni varman ja vakaan kuvan. Haluan esittää asiani siten, että muutkin voivat vakuuttua sanomisistani.

Minulla on ongelmia katsekontaktin kanssa. Jos minun pitää pohtia vastaustani, katseeni lähtee harhailemaan, koska en ilmeisesti osaa katsoa silmiin ja pohtia tiukasti jotain asiaa samanaikaisesti. Katseen harhailu tulkitaan epävarmuudeksi. Lisäksi taidan käyttää sellaisia sanavalintoja, että vaikka olisinkin varma, verhoan sanomiseni selittelyn muotoon. Lisäksi ulkonäköni lienee enemmän epävarmuutta huokuva kuin varmuuden perikuva.

En ole myöskään käyttäytymisessäni suora ja lähestyvä. Ennemmin halua pohtia asioita itsekseni ja sanoa asiani, kun tulee hyvä hetki. Ääneni taitaa olla enemmin naisellisen hentoinen kuin vahva ja vakaa. Ylläni on yleensä ennemmin ei-vakuuttavaa vaatetusta kuin aikuismaista ja huoliteltua.

Tarve olla vakuuttava lähtee itselläni erityisesti työelämän kokemuksista. Siellä pitäisi olla joka käänteessä varma ja vakuuttava, jotta olisi sellainen työntekijä, jolle voitaisiin antaa jotain muutakin kuin rutiinia rutiinin perään. Ulkoisesti epävarmoilta vaikuttavat eivät etene, eivät välttämättä pääse mukaan työyhteisöön ja eivät ole muutenkaan sellaisia mukaanotettavia, huomioitavia, vaan niitä harmaita työmyyriä, jotka kyllä hoitavat työnsä hyvin... ja ehkä siinä sivussa tylsistyvät tylsään työhönsä ja sivussa olemiseen.

En minä uraa kaipaa, vaan sitä, että minua kuunneltaisiin ja huomattaisiin omana itsenäni. Epävarmuus aiheuttaa sen, että toinen osapuoli ei ota vakavasti.

Näitä miettiessäni olen tosin ymmärtänyt, että en halua olla sellaisessa työyhteisössä, jossa täytyy antaa vakuuttavaa kuvaa, eli täytyy osata näytellä oikein, jotta on oikeanlainen. Oikeastaan en haluaisi edes työyhteisöä, johon liittyy kilpailuhenkisyyttä ja -asetelmia (eli etenemismahdollisuuksia "hyville tyypeille"). Tai mitäpä työyhteisöllä noin ylipäätään tekisin. En kyllä välittäisi jostain tietystä työpaikastakaan, johon raahautua joka aamu. Mielekäs työ ja toimeentulo riittäisivät.

Ruukkupuutarha-askareita

Olen hiljalleen tehnyt huoltotoimia ruukkukasveilleni. Kun puutarha puuttuu, niin tämä käy korvikkeesta. On mukavaa ja leppoisaa, ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, kuinka nuutuneista kasveista tulee mm. saksien avulla virkistyneen näköisiä. Pari kasvia on niin nuutuneen näköisiä, että ne taitavat mennä luonnon kiertokulkuun.

Pitäisi sahata pari puuvartista kasvia poikki. Ne eivät pysy enää omin voimin pystyssä ja toinen on kasvanut kattoon asti. Olen lykännyt tätä jo ainakin pari vuotta... kun en millään raaskisi pätkäistä kavereitani poikki. Se vain on vaikeaa, hölmöä? Taitaa se olla. Herkkämielisyyttä kasvien suhteen...

Noiden "puiden" pitäisi kyllä alkaa latvapistokkaasta kasvamaan ja saattaapa jäänyt "kantokin" alkaa pukata uutta vartta. Lopputulos saattaa olla paljon parempi kuin tämä nykytilanne, jossa kasvit nuokkuvat narujen ja keppien varassa, pitkä puinen varsi ilman lehtiä. Raaskiminen on vain niin vaikeaa.

Tänä vuonna nuo kasvit menevät kuitenkin poikki ja jään jännityksellä odottamaan, mitä niistä tulee. Kyllä elämän (ja kasvillisuuden) pitää välillä uudistuakin.

---
Päivän pieni ilo: tämäkin liittyy kasveihin: uusin lisä kasveihini (jo viime syksynä saatu) enkelinsiiven latvapistokas kasvaa. Lehdet ovat pieniä, mutta niitä on tulossa lisää. Toinen, lehdestä otettu pistokas ei ole tehnyt vielä mitään, mutta ei se kuihtumassakaan näytä olevan. Ehkä sekin alkaa joskus vielä kasvaa.

Aika kuumuuden on alkanut

Missä välissä kesä tuli? Siinä, kun olen istunut kotona tietokoneen äärellä? Ilmeisesti. Rakastan kevättä, tätä aikaa, kun luonto heräilee. On aina yhtä sykähdyttävää nähdä vihreän ponnistavan maasta vahvasti, nähdä sen leviävän täyttämään koko maiseman. Kevät on ehkä itselleni mieluisin vuodenaika, vaikka pidänkin kaikista.

Lähestyvä kesä tuo tullessaan murheen sisälämpötilan noususta. Eilen laitoin tuulettimen päälle ensimmäistä kertaa - auringon paistaessa asuntoni lämpötila nousee nopeasti sietämättömiin lukemiin. Erityisesti näin alkukesästä kuumuus tuntuu vieraalta ja vaikealta. Keskikesällä se on vain vaikea. En ole keksinyt keinoa viilentää asuntoani.

Kaipaan luontoon tai oikeastaan "luonnossa olevaan kotiini". En tarkalleen tiedä, mitä tuolla tarkoitan, mutta kaipaan luonnossa olemista ja sen tuomaa tunnetta siitä, että olen kotona. Rauhallisuutta ja vahvaa kuuluvuuden tunnetta.

Sitä odotellessa viimeistelen kevään "töitäni"; pian olen saavuttanut kevään osalta tavoitteeni ja voin olla tyytyväinen. Pian sen jälkeen voinkin siirtyä kaivatulle lomalle. Tiedossa oleva vapaa-aika tuntuu hämmentävältä: mitähän kaikkea tekisinkään?

Yksinäisiä tunteita elämänpolulla

Alkuvuoteni on jatkunut edelleen henkisesti raskaana. Hieman fyysisestikin raskaana siinä mielessä, että en voi juurikaan liikkua. Yritän tuntea kiitollisuutta siitä, että voin vielä sentään hoitaa omat asiani ja olen periaatteessa terve, kunhan maltan parannella äärimmäisen hitaasti paranevia vammojani. Tämä parantelu on kuin pitkä henkisen sietokyvyn taival. Pitää pysyä tiukasti määrätyllä polulla ja jos en pysy, paranemiseni palaa alkuun. Tai oikeastaan ei edes alkuun, vaan askeleen siitäkin taaksepäin.

Tunnen itseni tosi yksinäiseksi vaivojeni kanssa, mutta sehän on ihmisen osa. Kukin meistä kantaa vaivansa ihan itse, lähimmäiset voivat tukea henkisesti ja joskus fyysisestikin, mutta he eivät voi koskaan olla sinä kaikkine vaivoinesi. Tekisi mieleni ojentaa parantumiseni taakkaa lääkäreille, mutta vastuu on kokonaan itselläni. Niinhän se on, hoitohenkilökunta voi auttaa ja ohjata oikealle tielle, mutta paranemisen polulla on kuljettava itse.

Viime ajat ovat myös näyttäneet minulle ihmisen elämän muidenkin alueiden yksinäiset puolet. Vaikka minulla joitain läheisiä onkin, olen varsin yksin. On paljon asioita, joita minun täytyy ratkaista yksin. Minun täytyy ratkaista tiettyjä suurempia, elämääni liittyviä asioita yksin ja olen huomannut, että valitsen mitä tahansa, joudun luopumaan joistakin asioista ja ihmisistä ja päädyn vielä aiempaakin yksinäisemmäksi. Riskien ottaminen voi toki tuoda uuttakin elämään, kenties jopa uusia ihmisiä, mutta en uskalla luottaa siihen. Ja vaikka minulla olisikin valtava läheisten ihmisten turvaverkko, ei se poista yksinäisyyttä, joka ihmisen osa loppujen lopuksi on.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että jotkut eivät joudu elämässään olemaan samalla lailla yksinäinen toimija ja päättäjä kuin minä. Ehkä kuvittelen, ehkä asia on todellakin niin. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että kaipaan kaikkein eniten perhettä (johon voi kuulua lisäkseni 1+ ihmistä ja/tai eläintä) ja kotia. Kummassakin asiassa elämäni on ihan vinksallaan.

Vaivoistaan puhuminen

Lapsena ja nuorena ihmettelin, miten (silloisesta näkökulmasta katsottuna) vanhat ihmiset jaksavat puhua vaivoistaan pitkään ja hartaasti. Minua ei kiinnostanut, vaikka toki osasin olla jollain tavalla pahoillani toisten vaivoista.

Nyt ymmärrän. Minusta tuntuu, että voisin jauhaa vaivoistani loputtomasti, jos vain joku kuuntelisi. Toisaalta taas en halua puhua vaivoistani, vaan haluaisin tehdä jotain mukavaa, unohtaa kivut ja jomotukset. Ehkä haluaisin siis avautua vaivoistani jollekin lyhyesti ja sitten keskittyä tekemään jotain muuta. Minusta on tainnut tulla vanha, kun vaivoista keskustelemisesta on tullut "mielenkiintoista". Voisin sujuvasti kuunnella muidenkin ongelmia, kun empatiaa ja ymmärrystä nykytilassani kyllä riittäisi.

Olen kuitenkin huomannut, että erityisesti "vaivattomia" ihmisiä toisen vaivat eivät kiinnosta. Ne ovat aihe, joka kuitataan kohteliaalla kysymyksellä, johon kuuluu vastata virkkeellä tai parilla. Siinä kaikki. Siksi olenkin nyt yrittänyt keskittyä lähinnä pohtimaan ongelmiani itsekseni.

Itsekseen pohtimisessa (ja googlaamisessa) on se ongelma, että pelot saattavat vain lisääntyä. Olen mainio kehittelemään melkoisiakin kauhutarinoita terveysongelmiin liittyen omassa päässäni tiedon puuttuessa. Toisaalta taas googlatessa monesti löytää sekä lohdullista tietoa että kauhutarinoita. Olenkin miettinyt, että mitä keskustelutarpeellani oikein etsin.

Kaipaan tietysti huomiota ja lohdutusta, pelkojen lievittämistä. Kaipaan tunnetta siitä, että vaikka vaivat ovatkin minussa ja rajoittavat tekemisiäni, en ole ihan yksin, vaan minullakin on turvaverkko. Kaipaan kannustusta, jotta henkinen selkärankani ei napsahtaisi poikki, vaan jaksaisin uskoa vaivojeni hoitumiseen.

Puhuminen ei vain tunnu oikealta, kun eihän toisia, varsinkaan terveitä ihmisiä kiinnosta toisten vaivat. Ja tämä kiinnostamattomuus on tavallaan ihan oikeinkin, ei tarvitsekaan kiinnostaa. Tarpeeni puhua ei ole väärin sekään. Tässä asiassa ei ole oikeaa ja väärää. Kukin meistä täällä loppujen lopuksi kulkee vain omaa polkuaan yhtä vajaana tai täytenä kuin kuka tahansa meistä. Joskus sen keskustelukaverin löytää, joskus ei.

Epämuodikas eli tyyliä etsimässä

Olen viime aikoina vilkuillut ympärilleni sillä silmällä, että miltä näytän muiden seassa. Ei sillä, että minun tarvitsisi sulautua joukkoon, vaan ihan mielenkiinnosta. Olen huomannut, että olen todellakin jäänyt "muodissa" jälkeen. Olen kuin jostain menneistä ajoista vaatteineni, jotka lienevät vähintään kymmenen vuotta vanhoja. Osa on toki "aina kelpaavia" perusvaatteita. En ole ostanut juuri mitään uutta vaatetta vuosiin, kun en pidä vaatekauppojen kiertämisestä. Kirpputorilöytöni tuskin henkivät tämän ajan henkeä, kun vaatekaappini on muutenkin jämähtänyt menneeseen.

Toisaalta minusta muoti on ollut jo vuosikausia aika rumaa ja ankeaa, joitain pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kuvittelenkohan vain, mutta eikö muoti ollutkin silloin nätimpää, kun ei ollut rahaa ostaa vaatteita?

En ole oikein päässyt sisään tähän nykymuotiin, jossa sukkahousuja pidetään päälihousuina. Eli pyllistettäessä alushousut paistaa läpi. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, että monet nuoret pitävät kesäkenkiä (sellaisia kangaskenkiä) talvellakin. Pitkistä neulemekoista pitäisin, mutta yhtään nättiä ja ei-akryylista ei ole vastaani tullut. Muotivärejä en viitsi edes kommentoida.

Viralliset tilaisuudet olisivat minulle nyt kauhistus. En todellakaan tietäisi, mitä laittaisin päälleni. Luultavasti joutuisin kauppakierrokselle ja ostamaan jotain ei-mieluisaa. Arkivaatetukseni on usein sporttiseen vivahtavaa, mikä toimii useimmiten jotenkin. Hameitakin pidän, vaikka niihin sopivia kenkiä ja talvitakkia en omista. Juuri tuokin minua kiusaa: vaikka minulla onkin jotain ihan kivoja vaatteita, niiden kanssa yhteensopivia talvivaatteita tai-kenkiä minulla ei ole. Inhoan kenkien ja takkien ostamista. Kesällä on helpompaa.

Haluaisin jotenkin päivittää vaatetustani, mutta en tiedä miten. En toisaalta pidä kuluttamisesta, mutta toisaalta minulla olisi tarvetta näyttää siistiltä. Minulla on kuulemma tyyli, mutta en silti tiedä, mikä tyylini on tai mikä tämän ikäiselle sopisi. En ole ihan teini enää, mutta en vanhakaan. Siltä väliltä eli ei oikein tarkasti ottaen mikään.

Tiedän, mitkä värit minulle sopivat, joten voisin näiden värien ympärille muodostaa toimivan arkivaatetukseni, mutta juuri noita värejä myydään äärimmäisen vähän tai ei ollenkaan. Tiedän, millaisista vaatteista pidän, joten jos sellaisia ylipäätään myytäisiin, saisin niistäkin tehtyä itselleni siedettävän vaatekokoelman. Vaan ei myydä. Tiedän, millaiset vaatteet istuvat päälläni hyvin, mutta usein myydään juuri toisen mallisia. Hankalaa. En tiedä, mistä lähtisin liikkeelle.