Wednesday, September 05, 2012

Loman ja arjen välimaastossa


Elokuu pyrähti nopeasti, ei kuitenkaan ohitseni. Oli mukavaa, siis todella mukavaa. Näin rakkaita läheisiäni, mikä tuntui oikealta ja turvalliselta. Kuljin paljon luonnossa, sain mustikoita ja hieman muitakin marjoja. Kuuntelin, haistelin ja katselin ympärilläni olevaa, ihmettelin ja tutkiskelin. Kamerani vangitsi hetkeksi monta kasvia ja muuta luonnon muovaamaa, joita on nyt mukava tutkia. Esimerkiksi kuvan kukkanen haisi uskomattoman voimakkaasti. Miten en aiemmin ole muistanut haistaa sitä?

En juurikaan istunut ankeassa kaupunkiasunnossani, vaan kuljin mieleni mukaan. Solahdin sujuvasti elämään, jossa tein omatahtisesti juuri niitä asioita, joita halusinkin. Se muuten avaa silmiä.

Olen aloitellut hiljalleen syksyn opiskelujani. Tiedän nyt, että alavalintani on väärä. Sattuuhan sitä. Olen silti pyrkinyt näkemään tämän alan jutuissa niitä kiinnostaviakin puolia. Kyllä tästäkin tutkinnosta on hyötyä, vaikka pyrkisinkin hieman toisenlaisiin töihin.

Yritin aloittaa erästä kurssia, joka kuulosti hyödylliseltä. Heti ensimmäisen viidentoista minuutin aikana tiesin, että sekä tämä aihe että kurssin toteutustapa eivät todellakaan ole minun juttuni. Ei yhtään. Aiemmin olisin ollut niin sinnikäs, että olisin väkisin vääntänyt itseni tuosta prässistä läpi mahdollista hyötyä ajatellen, mutta en enää. Onneksi voin valita toisen kurssin tilalle.

Olen ollut aiemmin uskomattoman sinnikäs. Olen tehnyt velvollisuudentuntoisesti valtavasti asioita, jotka ovat tuntuneet minusta tosi ikäviltä ja vääriltä itselleni. Nyt ymmärsin, että se polku on kuljettu läpi. Minulla ei enää ole voimia tuollaiseen itseni pakottamiseen, ne voimat on käytetty. Kokonaisuuden täytyy omalla kohdallani toimia. Jokin osa voi olla velvollisuudentuntoista puurtamista, mutta kovin iso möykky tuo ei elämässäni enää voi olla. En vain pysty, koska olen aiemmin pystynyt liikaa. Tuo kurssi oli liian iso möykky.

Kesälomaani olen tyytyväinen, se koostui paljosta hyvästä. Sen myötä minusta on alkanut tuntua, että elämä voisi koostua pienen pienistä kukista, joista muodostuu iso kukinto. Elämä on tuntunut mahdollisuuksilta, vahvalta ja kiinnostavalta.

Nyt olen kukinnon ja ison pahan möykyn välissä. Tunnen molempien läheisyyden. Olen hämmentynyt. Mihin suuntaisin?

Monday, August 13, 2012

Ikävien ajatusten heräilyä

Tuulahdus tulevasta, tuskin havaittava, kesken kaunista kesälomaani. On uskomatonta, minkälaisen vaikutuksen pieni asia voi minussa saada. Ajatukseni menivät ihan sekaisin, ahdistuin. Työpaikka. En kaipaa minkäänlaista muistutusta töihini liittyvistä asioista juuri nyt tähän hetkeen, joka on hyvä.

Tuosta muistutuksesta lähtien, muutaman päivän siis, olen taistellut ikäviä tulevaisuudenpelkoja ja -ajatuksia vastaan. Olen huomannut, että ei ajatuksiaan vastaan voi taistella. Olen yrittänyt ajatella jotain ihan muuta, mutta runsas vapaa-aika on vapauttanut myös ajatukseni pyörittelemään ikäviä asioita. En saa sidottua ajatuksiani. En suunnattua toisaalle. En halua ajatella ikäviä asioita, en nyt, en kesken lomaani, en näin upeana vuodenaikana!

Ei kai auta muuta kuin vain pyrkiä nauttimaan tästä hetkestä ja keskittyä mukavien asioiden tekemiseen, vaikka se ei täysin onnistuisikaan. En nimittäin juuri nyt voi vaikuttaa tulevaisuudessa häämöttäviin ikäviin asioihin. Myöhemmin voin ainakin pyrkiä vaikuttamaan niihin, mutta juuri nyt en. Ei kannata siis pohtia, ei juuri nyt.

Suuntaan ajatuksissani liian pitkälle. Olen hyvä suunnittelemaan asioita pitkällä aikavälillä, oikeastaan tosi hyvä. Siinä on vahvuuteni. Siinä on myös heikkouteni: kaikenlaiset mahdolliset ja puolimahdottomat uhkakuvatkin hyppivät silmilleni. Ne toteutuvat mielessäni, monta kertaa... Argh, miten voi olla näin vaikea mieli.

Lintuja, perhosia ja kukkia. Niitä olen katsellut. Ne ovat tärkeitä juuri nyt, ei se, mitä joskus tulevaisuudessa saattaa tapahtua. Miten tämä on niin vaikea käsittää, sisäistää?

Tuesday, August 07, 2012

Susan Cain: Hiljaiset: introverttien manifesti

Kuullessani kirjan nimen ensimmäistä kertaa hätkähdin: tuohan voisi olla suunnattu minulle. Varasin kirjan kirjastosta ja sainkin sen aikanaan. Susan Cainin Hiljaiset: introverttien manifesti oli minulle kesälukeminen, mutta ei mikään kevyt-sellainen. Se oli hämmästyttävän vaikuttava ja ajatuksia herättävä kirja.

Kirjan takakannessa sanotaan, että "Kirja ihmisille, jotka eivät pidä meteliä itsestään". Minusta tämä kirja sopii kuitenkin kaikille. Erilaisten ihmisten ymmärtäminen on rikkaus, jota pitäisi tavoitella. Totta on kuitenkin se, että tämä kirja antaa eniten introverteille, aivan toisenlaisen näkökulman itseensä kuin mitä ympäröivä yhteiskunta on koko kunkin ikänsä toitottanut. Tämän kirjan ehkä suurin rikkaus on hyväksynnän antaminen erilaisille ihmisille: ei kukaan ole toista parempi persoona, vaan olemme kaikki erilaisia, omanlaisiamme, oikeanlaisia. Kukin meistä toimii parhaiten omassa ympäristössään.

Introverttiä henkilöä kuvaillaan usein sanoilla hiljainen, ujo, harkitseva, älyllinen, vaatimaton, varovainen ja mietiskelevä. Aikamme suosii kuitenkin aivan toisenlaisia ominaisuuksia, joista on tehty vallitseva ihanne: suulautta, seurallisuutta ja esillä olemista. Ihmisestä pitää tulla ekstrovertti, jotta hän olisi oikeanlainen.

Tunnistin tästä kirjasta paljon asioita, jotka sopivat elämääni. Olen esimerkiksi aina, ihan koko ikäni, kokenut olevani vääränlainen. Pidän ihan vääristä asioista, kuten esimerkiksi kaksin olemisesta ystävieni kanssa tai korkeintaan pienistä ryhmistä (pitäisi olla kuin kala vedessä suurissakin porukoissa). Viihdyn erinomaisesti myös yksinkin. Olen saanut (näin jälkeenpäin ajateltuna) ällistyttävän määrän huonoa palautetta vääränlaisesta persoonastani. Ei siitä ole montaakaan kuukautta, kun pitkästä aikaa ollessani ulkona isossa porukassa joku alkoi vääntää naureskellen juttua persoonastani - muiden kuullen. Niin kuin se olisi jokin vitsi.

Tätä tällaista huonoa palautetta olen saanut aina. Sanon "huono" siksi, että jos minua moititaan esimerkiksi hiljaisuudesta tai itseni esille nostamattomuudestani, ne ovat tässä yhteiskunnassa huonoja asioita. Jos jollekin sanotaan: "olet hiljainen", sillä on todella vahva negatiivinen kaiku. Se on aina viesti: "puhu enemmän", mikä taas liittyy suoraan persoonaan eli on viesti, että "muuta persoonaasi". Vaikka oikeasti nämäkin ominaisuudet ovat vain ominaisuuksia muiden joukossa, ilman arvoja. Arvostuksia on vain vaikea muuttaa.

Kirjan lukemisen jälkeen minua on kauhistuttanut kaikki ne kerrat, kun olen kuullut aikuisen sanovan lapselle, että "kissako kielen vei". Nämä aikuiset eivät todellakaan ymmärrä, minkä kolhun he lapselle antavat, millaisen viestin!

Tämä kirja sai minut näkemään itseni uudessa valossa ja se on ollut valtava askel. Olen tuntenut aivan uudenlaista hyväksyntää itseäni kohtaan. Olen oivaltanut, että koko ikäni kestäneet yritykseni (ja toistenkin yritykset) muuttaa itseäni ovat olleet väärin itseäni kohtaan. Minä en ole ollut koskaan väärä, vaan ympärilläni olevat ihmiset ovat halunneet muuttaa minut siksi, että olisin heidän mielestään oikeanlainen ihminen! Siis kyse on arvostuksista, ei oikeasta ja väärästä! Kirja on myös avannut silmäni omille vahvuuksilleni, mikä on myös iso asia. Vahvuuksia ei voi olla, jos oman itsen koko perusta on omasta mielestä (ja muidenkin) vääränlainen.

Kirjassa on paljon valaisevia henkilöesimerkkejä. Niissä kerrotaan, miten asiat voivat mennä pieleen, jos introvertti yrittää toimia itselleen epäsopivassa ympäristössä ja toisaalta taas, miten sopiva ympäristö voi nostaa henkilön ominaisuudet uuteen kukoistukseen. Kirja auttaa ymmärtämään omia ominaisuuksia ja antaa vinkkejä, miten niiden avulla voi suunnata enemmän itselleen sopivaan elämään. Kirja antaa loistoa maan hiljaisille mollaamatta kuitenkaan ekstroverttejä.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti ainakin introverteille, jotka kokevat olevansa vääränlaisia ihmisiä tai tyystin väärässä paikassa elämässään.

Friday, August 03, 2012

Keräilijä ja hamstraaja

Minulla on taatusti keräilijän geenit. Rakastan sitä tunnetta, kun saan kerätä jotain itselleni hyödyllistä ja säilöä sitä. Nautin, kun varaudun pahan päivän varalle - tai vain talven varalle. Tykkään laittaa ja huolehtia, suunnitella ja säännöstellä.

Tämän kesän yksi ihanuus on ollut mustikkareissut. Olen kierrellyt metsissä innostuksesta hehkuen, hyttysiä ja paarmoja läiskien, mutta silti niin kovasti nauttien. Olen ollut omassa elementissäni. Metsäreissu, kerääminen, säilöminen ja myöhemmin talvella rakkaudella pakasterasioiden avaaminen ja mustikoista nauttiminen.Tämä on nautintoa oman mittapuuni mukaan.


On suorastaan käsittämätöntä, että miten helposti ja nopeasti marjaa saa poimurilla, kunhan metsään jotenkin pääsee. Olen ollut onnekas, kun olen nyt päässyt. Silti minun täytyy järjestää elämästäni mahdollisimman pian sellainen, että en olisi niin riippuvainen muiden kyydeistä, kulkuneuvoista ja marjapaikoista. Minä haluan itsekin omin keinoineni päästä metsään, löytää marjapaikat, kulkea ja kerätä. Koska minä olen Marjastaja.

Minulla on myös keräilijän kääntöpuoli ja se on hamstraaja. Olen pitkin tätä vuotta raivannut asuntoani ja loppua tälle projektille ei näy. Varastoni on melkein käyty läpi ja siivottu. Vaatekaapit myös. Mutta aina kun saan jotain raivattua, seuraava sekasotkuinen paikka pilkistää jo esiin. Miten ihmeessä olen esimerkiksi voinut säilyttää niin valtavasti papereita, että niitä on monessa laatikossa, varastossa ja kirjahyllyssä monessa hyllyssä? Mitä teen viideltä hiusharjalla, kun käytän lähinnä kampaa? Miten minulla voi olla kymmeniä ja taas kymmeniä hiuslenkkejä? Olen ollut (ja olen taatusti hieman edelleenkin) aivan toivoton hamstaaja. Ilmeisesti pelkään, että maailmasta loppuu hiuslenkit, enkä saa hiuksiani enää kiinni. Sehän olisikin kamalaa.

Mukavaa on kuitenkin se, että raivaamiseni tulos alkaa jo näkyä. Tilaa alkaa syntyä, kaaos taittua. En olisi uskonut, että se olisi mahdollista, mutta sinnikkyydellä sekin näköjään onnistuu. Lisäksi mitä enemmän olen romppeistani luopunut, sitä helpommaksi se on muuttunut. Ylimääräisestä romusta luopuminen tuottaa nautintoa ja nyt alan jo janota tuota nautintoa lisää. Ehkä olen kohta enää vain keräilijä, mutta sitä täydestä sydämestäni. Hyvästi hamstraaja!

Thursday, August 02, 2012

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky

Olen lukenut paljon tänä kesänä. Eräs mieluisa löytö on ollut Åsa Larssonin Aurinkomyrsky. Se on Larssonin jännityssarjan ensimmäinen osa, joka vie Tukholmassa asuvan nuoren juristin Rebecka Martinssonin tien takaisin kotiseudulleen Kiirunaan.

On kirpeä pakkanen ja auringossa myrskyää. Revontulet leimuavat kirkon yllä, jonka suojista löytyy seurakunnan karismaattisen johtohahmon ruumis. Näistä asetelmista kirja alkaa, mutta kirjan yksi mielenkiintoisimmista piirteistä on se, että se on vähintään yhtä paljon Rebeckan kehitystarina kuin rikoksen selvittämistä. Lisäksi kirjassa kertojaääniksi pääsevät vaihdellen eri henkilöt: rikospoliisit, syyttäjät, rikolliset ja uhrit. Tapahtumiin saakin näkökulman ja ajatuksia monesta suunnasta, mikä piirtää mielenkiintoisen kuvan kirjan maisemasta.

Minä pidin tarinasta. Alkuun minua ehkä hämäsi se, että tarinaa kerrotaan monesta suunnasta ja päähenkilön, eli Rebeckan, osa on oikeastaan aika pieni. Ehkä seuraavissa osissa vielä pienempi. Tuntui, että häneen ei oikein pääse sisälle. Toisaalta päähenkilö on oikeastikin vaikeasti lähestyttävä, mikä tekee hänestä minusta omalla tavallaan mielenkiintoisen. Minun oli itse asiassa erittäin helppo samaistua häneen, kun näin hänessä ja itsessäni paljon samaa. Neuroottisuus tuo henkilöön inhimillisyyttä.

Kannattaa ehdottomasti aloittaa tämän sarjan lukeminen tästä kirjasta, jotta ymmärtää koko tarinan. Minua viehättää Larssinin kirjoissa runsas kuvailu ja hieno kielen käyttö. Pystyin helposti siirtymään helteiden keskeltä Kiirunan pakkaseen. Ympäristöstä piirtyi niin kaunis ja elävä, että aloin kaivata sinne. Tällainen kielenkäyttö vetoaa minuun.

Kirjasta on helppo sanoa paljon hyvää ja jotain huonoa. Ehkä se on hyvän kirjan merkki. Luen parhaillaan kolmatta osaa, "Musta polku". Suosittelen näitä kirjoja!

Wednesday, August 01, 2012

Lomatunnelmissa

Olen Lomaillut. Kävin reissussa sellaisessa paikassa, jossa koin voivani tosi hyvin. Oli tilaa, luonnonrauhaa ja mielekästä lomatekemistä vesillä ja maissa. Oli mukavaa seuraa. Liikuin, lepäsin, katselin, kuuntelin, haistelin, ja ihmettelin. Sain melkoisen ukkoskuuron suoraan niskaani ollessani ulkona. Upean näköinen luonnon oma show sekin oli, vaikka pikkaisen pelottikin. Tiesittekö, että lähelle iskevä salama sanoo "pumpumpum", kuin tykin suusta? Taisi olla useampi salama kerralla. Näin ja kuulin lintuja. Vesilinnun poikaset syöksähtelivät emonsa ohjaamana ruokaa etsien ja tiltaltti sanoi til-tal-til-tal...


Koin olevani omassa ympäristössäni ja omassa elementissäni. Minusta tuntui, että tässä se on, tällainen on tuleva kotini. Ei tietenkään juuri lomapaikkani, vaan jokin vastaava, jossain päin Suomea. Koin, että asuinympäristöni on minulle merkittävä asia elämässäni, en voi missä tahansa hyvin. Olen tällainen kuin olen ja tarvitsen tiettyjä asioita. Asuinympäristöni on tarjottava minulle niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Näin se on. Tiesin tämän kyllä lapsena, mihinhän se tieto välillä katosi?

Thursday, July 12, 2012

Vanhoja valokuvia ja muistoja

Minulla on kolme valokuva-albumia, joissa on kuvia alkaen siitä ajasta, kun olin yläasteella. Otin eilen kuva-albumini käteeni ja aloin selata, katsella vanhoja muistoja. Albumeissa oli vielä paljon tyhjää tilaa, joten lisäsin niihin kuvia irtokuvista, jotka myös järjestelin. Tuntui mukavalta hypistellä oikeita, konkreettisia kuvia.

Kirjoittelin albumeiden kuviin kuvatekstejä. Saksin osan kuvista roskakoriin pieneksi silpuksi: ei minun tarvitse kaikkia muistoja kantaa mukanani ja varsinkaan niitä ikäviä muistoja. Siirtelin kuvia järjestelläkseni niitä paremmin ajalliseen järjestykseen. Minusta tällainen pieni piiperrys, järjestely on mukavaa ja rauhoittavaa.

Nyt minulla on yksi täysi valokuva-albumi ja kaksi vajaata. Irtokuvat ja negatiivit ovat omassa paikassaan. Pohdin, että teettäisinkö digikuvista "oikeita" kuvia liitettäväksi valokuva-albumeihini. Minulla on aika paljon digikuvia, mutta löydän taatusti niiden joukosta niitä yksittäisiä helmiä, jotka voisivat jatkaa valokuva-albumieni kertomaa tarinaa. Minusta tuntuu mukavalta, että minusta on kuvien kertoma tarina. Taidan lähettää kuvia teetettäväksi.

Koin hämmästyttävän oivalluksen selatessani kuviani: elämäni parasta aikaa tähän mennessä taisi olla se aika, kun olin noin 15-16-vuotias ja vietin kesää rakkaan ystäväni ja muiden läheisteni kanssa minulle tärkeässä paikassa. Silloin koin olevani vapaa, oma itseni. Kaikki oli kohdallaan. Silloin me leikimme paljon ulkona, vaikka olimmekin jo noin "vanhoja". Kyllä se oli leikkimistä, se oli riemua, kesästä nauttimista ja rauhaa. Se oli ystävyyttä, läheisyyttä ja hyvää olemista. Kaipaan sitä aikaa, kaikkia niitä tunteita. Onko se surullista, että mitään noin hyvää en ole sen jälkeen kokenut? Luotan siihen, että joskus vielä koen.

Tuon ajan hyvyyden itselleni huomaan siitäkin, että niihin aikoihin kirjoittelin paljon. Tekstini olivat vapaita ja mielikuvituksekkaita, jopa uskomattoman lennokkaita ja hurjia. Mikään ei pidätellyt. Mitä sen jälkeen tapahtui? Niin. Taidan haluta palata tuohon vapauden mielentilaan nyt, kun se on jälleen muistunut mieleeni.

Monday, July 09, 2012

Lukuhimon kourissa

Olen viikon-pari lukenut intensiivisesti. Monta tuntia päivässä. Istunut kuin liimattuna sohvankulmalla kirja kädessä tuulettimen huristessa edessäni. Olen lukenut, vaikka silmiäni väsyttää ja päässäni tuntuu raskaalta. Mieleni on lentänyt erilaisissa maailmoissa, tunnelmissa ja ajatuksissa. Olen kellunut nautinnossa.

Rakastan lukemista, olen aina rakastanut. Nyt olen jäänyt lukukoukkuun, himo lukemiseen on kiskaissut minut täysin mukaansa ja minä en vastustele. Ehei, minä annan mennä, täysillä.

Alkuun tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että istun kesällä sisällä lukemassa. Sitten tajusin lukemisen tuottaman nautinnon määrän ja olen antanut vain palaa. Lukemisen lomassa olen syönyt kaikenlaista hyvää (mansikat!) ja käynyt välillä pyöräilemässä pitkiä lenkkejä. Kovin sateisina päivinä olen jumpannut tai vain istunut ja lukenut.

Minulla on dekkarikausi. Ahmin muutamassa päivässä Stieg Larssonin "Miehet jotka vihaavat naisia". Kosiskelevasta nimestä huolimatta (minulla oli ennakkoluuloja) tartuin kirjaan ja täytyy sanoa, että sen imuvoima on valtaisa. En millään malttanut laskea sitä kädestäni ennen kuin tarina ratkesi ("vielä pari sivua...").

Hetken tuskailtuani sitä tosiasiaa, että trologian seuraavan osan kirjat ovat kirjastossa kaikki lainassa, lainasin Åsa Larssonin "Aurinkomyrsky" -kirjan. Luin sen parissa päivässä. Sekin oli oikein hyvä. Näin kuumuudessa on tosi virkistävää lukea pakkaskuvauksia Kiirunasta. Kirjan jälkeen suuntasin taas kirjastoon ajatuksenani lainata seuraavan osan, mutta ne olivat kaikki lainassa. Harmi, taas.

Nyt minulla on läjä erilaisia dekkareita, joista valitsen seuraavan. Olen jo ihan tohkeissani, mihin maailmaan pääsen sukeltamaan, mitä ongelmaa ratkaisemaan. Ah, nautin jo ajatuksesta.

Näiden ohella olen lukenut Susan Cainin "Hiljaiset: Introverttien manifesti" -kirjaa. Olen lukenut puolet ja jo nyt suosittelen kirjaa. Olen saanut kirjasta suurta hyväksyntää ja paljon oivalluksia ja uusia ajatuksia. Olen ymmärtänyt, että olen omana itsenäni juuri oikeanlainen. Kirja on kuin pala siinä itseni palapelissä, jossa minusta on ollut liikaa vääriä paloja. Tämä kirja on pala, joka yhdistää loput palat toisiinsa ja minusta tulee oikea ja kokonainen tällaisenaan. Paljon sanottu, mutta myös paljon ymmärretty.

Olen lukenut hieman muitakin kirjoja ja potenut tuskaa siitä, että maailmassa on liikaa hyviä kirjoja ja liian vähän aikaa niiden lukemiseen. Olen tuntenut kiitollisuutta siitä, että olen lomalla ja voin lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan. Olen onnellinen siitä, että osaan nautiskella lomailusta, teen rakastamaani asiaa. Näin on hyvä nyt, mutta toki kesääni muitakin suunnitelmia kuuluu :)

Monday, July 02, 2012

Itseni ehostamista

Olen hiljattain kokenut ahaa-elämyksen itseni ehostamiseen liittyen. Olen aina pitänyt omasta ulkonäöstä huolehtimista enemmän sellaisena tekemisenä, jota tehdään lähinnä muiden vuoksi. Hiljattain olen kuitenkin kokenut ehostamisen toisenkin puolen eli sen, mitä se tekee itselleni.

En tiedä, mistä minulle on tullut niin vahvaksi olo, että itseni yletön puunaaminen ja laittaminen on lähinnä muiden palvelemista, jonkinlaista mielistelyä ja hyväksynnän kalastamista. Perussiisteydestä olen toki huolehtinut ja pitänyt huolta siitä, että pukeudun tilanteisiin asianmukaisesti, mutta minulla on ollut melko selvät rajat siinä, paljonko olen valmis käyttämään aikaani ulkonäkööni muiden ihmisten vuoksi. Eli en kovin paljon.

Viime kuukausina minulla on ollut pari tilaisuutta, joiden vuoksi olen joutunut (painostuksen vuoksi) panostamaan ulkonäkööni enemmän kuin mitä normaalisti tekisin. Se ei tuntunut hyvältä, mutta sain tilaisuuksista kyllä enemmän irti kuin olisin osannut odottaakaan. Sain kokemuksen siitä, miltä minusta tuntuu, kun näytän erilaiselta kuin tavallisesti. Opin hieman jopa meikkaamaankin.

Olen samalla hieman uudistanut vaatekaappini sisältöä (lähinnä karsimalla, mutta myös muutamilla kirpparihankinnoilla). Olen katsonut itseäni peilistä eri vaatteissa ja tunnustellut oloani: onko tämä vaate mukava päällä, sopiiko tämä kropalleni ja väreihini? Olen jättänyt kaappiini vain itselleni sopivia vaatteita.

Olen opetellut laittamaan hiuksiani uusilla tavoilla. Olen ymmärtänyt, että tietynlaiset kampaukset sopivat kasvoilleni paremmin kuin toisenlaiset.

Kaiken tämän siistiytymisen, meikkikokeilujen, kampauksien ja vaatevalintojeni jälkeen koen itseni pienesti uudestisyntyneeksi, mikä ei tunnu lainkaan huonolta. Olen ymmärtänyt ja ennen kaikkea nähnyt, että sillä, miltä näytän on merkitystä siinä, miten muut suhtautuvat minuun. Mutta mikä on kaikkein tärkeintä on se, että miltä minusta itsestäni tuntuu tämän kaiken jälkeen. Miltä minusta tuntuu, kun tunnen oloni siistiksi ja hyvännäköiseksi kulkiessani ulkona. Koen oloni ja itseni jotenkin vahvemmaksi kuin aiemmin!

Tuntuu oudolta, että ulkonäkö voi vaikuttaa näin paljon omaan sisäiseen olooni ja kokemukseeni itsestäni. Ymmärrän nyt, kun jotkut sanovat kaunistautuvansa itseään varten: siinä on toden totta perää. On mukavaa, kun oma olo on se, mitä sen pitääkin olla. On mukavaa, kun ulkoinen olemus ei tuo epävarmuutta. On mukavaa, kun ulkoinen olemus tukee sisäistä itsevarmuutta.

En silti vietä tolkuttomia aikoja peilin ääressä, se on mielestäni edelleenkin ajan haaskausta. En puunaa ja kiillota, levitä ja rajaa. Ei arkeeni tarvitse meikin kuulua, mutta minusta on mukava ymmärtää meikkauksen tarkoitus ja osata meikata. Minulla on reisitaskuhousupäiväni edelleen.

Muutos on ollut ehkä muiden silmissä pieni, mutta se on riittänyt itselleni. Pieni liikahdus oikeassa asiassa voi tuoda yllättävänkin suuren oivalluksen ja sitä kautta muutoksen. Tämä muutos tuntuu minusta hyvältä.

Wednesday, June 20, 2012

Tervettä kesää

Pitäisiköhän alkaa toivottaa tervettä kesää? Onhan se inhottavaa, jos raatamisen jälkeen suotu hetken vapaus eli loma menee jotain tautia tai vaivaa potiessa. Se on mielestäni kohtuutonta.

Osasyy heikoille yöunilleni saattaa olla kehossani jylläävä pöpö. Heräsin tänä aamuna kurkku kipeänä ja olo heikkona, mistä yllätyin suuresti. Eihän tämä ole vasta kuin toinen sairastuminen tässä kuussa! "Hyvällä" onnella ehdin sairastua vielä kolmanteenkin tautiin, onhan tässä vielä kesäkuuta jäljellä.

Olen siis äärimmäisen tympääntynyt. Miten voi olla, että kun olen sairastanut jo ihan reilun räkätaudin pari viikkoa sitten, niin nyt on vähän samanlaista meininkiä ilmassa? Onhan niitä erilaisia flunssaviruksia ja sitä rataa, mutta kyllä tämä on jo kaiken huippu.

Jännittävää tässä on nyt se, että olen vasta sairastumisvaiheessa, eli en tiedä, mitä on luvassa. Räkätauti? Jotain ihan muuta? No, nyt on ainakin aikaa jännittää "into piukassa", kun mitään en jaksa tehdä. Just joo. Samalla voin muistella viime vuoden kesäkuuta, joka myös meni vaivojen parissa kärvistellessä. Mitä ihmettä on tapahtunut vastustuskyvylleni? En muista, että olisin koskaan näin helposti saanut tauteja. Vastalause!

Tuesday, June 19, 2012

Huonon nukkumisen vaihe

Olen nyt vapaani aikana pääasiassa nukkunut erittäin hyvin, pitkään ja sikeästi. Jostain syystä nyt on kuitenkin ollut vaihe, että uneni on pätkinyt pahasti. Viime yönäkin heräilin niin monta kertaa, että en jaksanut edes laskea. Herätessä tuntuu aina siltä, että olen torkahtanut vain hetkeksi, mutta en ole tarkistanut asiaa.

En tiedä, mikä on tehnyt minut nyt levottomaksi. Miksi uni ei pysy, vaan katkeaa. Mikä minut herättää? Kyllähän mielessäni pyörii monenlaisia mietteitä, jotka heijastuvat myös uniini. Niin, uniakin näen edelleen paljon ja tällaisina pätkäöinä erityisen monta.

Tokihan minua jossain määrin ahdistaa tuleva, vapaan jälkeinen aika. Olenhan nähnyt siitä jo painajaisiakin. Nyt on kuitenkin kesä kukkeimmillaan ja enimmäkseen ole onnistunut siitä nauttimaankin. Toisaalta minusta tuntuu siltä, että päässäni tapahtuu paljon - ehkä liikaakin. On aivan liikaa ajatuksia ajateltavaksi eikä oikein keinoja ja ymmärrystä saada niitä järjesteltyä ja tuotettua ulos.

Jokin selvästi puristaa ja estää rentoutumasta. Ei kai auta muuta kuin turvautua perinteisiin, rentouttaviin toimiin, vaikka niitä olen toki tehnytkin. Käydä kävelyllä, lueskella kirjaa ja unohtaa aikataulut. Puristusta ei saa pois puristamalla, vaan sen pitää antaa mennä pois.

Tuesday, June 05, 2012

11 kysymyksen haaste

Kiitos Maijalle saamastani haasteesta! Hän haastoi minut Luonnollisesti-blogissaan 11 kysymyksen haasteeseen, jossa pitää vastata 11 kysymykseen, kirjoittaa 11 uutta kysymystä ja laittaa ne haasteena eteenpäin 11 bloggaajalle. Tässä vastaukseni Maijan kysymyksiin:

1. Elämäsi rakkain asia/ihminen/olento/esine?
En voi oikein nimetä vain yhtä asiaa, vaan voin vain sanoa, että rakkainta minulle on läheiseni. Ei heitä voi laittaa järjestykseen. Rakasta minulle on myös luonto ja eräs tietty paikka.

2. Mitä tekisit jos voittaisit lotossa?

Hankkisin talon jostain syrjästä. Tekisin vapaaehtoistyötä ja käyttäisin varojani hyviin tarkoituksiin ihmisten, eläinten ja ympäristön auttamiseksi.

3. Milloin olet syönyt viimeksi ruusukaalta?

Rakastan ruusukaalta! Söin sitä viimeksi pari viikkoa sitten.

4. Mitä tunteita julkinen laulaminen sinussa herättää?

Ahdistusta. Tulee mieleen kuudennen luokan laulukoe.

5. Mitkä ovat sinun vahvuutesi?

Auts, paha kysymys. En oikein nimittäin tunnista vahvuuksiani. Luulisin näkeväni hyvin ihmisten mielentiloja ja sosiaalisissa tilanteissa sellaista "piilevää kieltä". Eli näen kuka on kenenkin suosikki tai inhokki, miten ryhmä toimii tai ei toimi ja mitä ryhmän pinnan alla kytee. Näin syrjään työnnetyt henkilöt ja heidät, joita kohdellaan epäreilusti. Tunnistan tilanteissa piilevät epäoikeudenmukaisuudet. En kuitenkaan osaa hyödyntää tätä taitoa millään tavalla, vaan ennemminkin kärsin siitä. Minulla on myös sanottu olevan hyvä värisilmä.

6. Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Hätäraketit, veneet ja elektroniset laitteet eivät käy. :)

Ystävän. Kaksin on aina mukavampaa, missä tahansa :) Jos ihminen ei kelpaa vastaukseksi, ottaisin varmaankin järeän veitsen.

7. Mitkä ovat heikkoutesi?
Oman puoleni pitäminen. Vaikka saisinkin sen tehtyä, teen sen niin tökerösti, että ympärilläni on sen jälkeen taatusti minuun vihastuneita ihmisiä. En myöskään osaa olla sosiaalisissa tilanteissa sujuva ja porukan viihdyttäjä. En osaa ilmaista tunteitani rakentavasti, ainakaan niitä negatiivisina pidettyjä.



8. Oletko aamu- vai iltavirkku?
Olen kumpaakin tai en tiedä. Olen iltaisin väsynyt ja en jaksa nousta aamulla aikaisin ylös.  Olen yleensä väsynyt.

9. Mikä on sinun tapasi rentoutua?

Rentoudun viettämällä päivän täysin ilman velvoitteita. Parhaiten rentoudun lähtemällä pois kotoa johonkin rauhalliseen luonnonläheiseen paikkaan, jossa ei ole liikennettä eikä ihmisiä. Hyvän kirjan lukeminen myös rentouttaa.

10. Miten ilmaiset luovuuttasi?
En oikein mitenkään, valitettavasti. Tämä onkin eräs haasteeni. Tunnen olevani jotenkin tukossa, kun minussa virtaava luovuuden "voima" ei pääse purkautumaan mihinkään. Pientä luovuutta voi nähdä siinä, miten järjestelen kotiani. Valokuvaan joskus. Näen luonnon tuottamaa "taidetta", josta saan innostusta.



11. Teetkö asiat heti vai vasta silloin kun on ihan pakko?
Olen siirtymässä tuosta ensimmäisestä toiseen. Nykyään teen siis asioita suuremmalla todennäköisyydellä hyvissä ajoin ennen viime hetkeä, koska olen huomannut, ettäs viime hetken aiheuttama stressi ei sovi minulle.




Minusta tämä on ihana haaste, mutta en silti laita tätä nyt eteenpäin. Aika monessa blogissa olen toisaalta nähnyt tämän jo kiertävän ja on ollut mukava lukea vastauksia. Kiitos kuitenkin Maijalle, oli mukava pohtia näitä kysymyksiä ja vastauksia!

Sunday, June 03, 2012

Tyylitajuton

Näin eräänä yönä unta, että minulla ei ole tyylitajua. Uni tuli siitä, että minun piti keksiä jotain hieman juhlavampaa vaatetta seuraavan päivän tilaisuuteen ja pelkäsin, että en löydä kaapistani mitään. Tilaisuuteen valmistautuessani minulle tuli kiire, joten valitsin vaatteet pikaisesti. Tunsin itseni tyylitajuttomaksi.

En oikeastaan ole tyylitajuton, mielestäni. Olen ehkä vain "hieman" pudonnut kärryiltä viimeisistä pukeutumistrendeistä. Lisäksi oma vaatemakuni on melkein aina pahasti ristiriidassa vallitsevan muodin kanssa, joten sekin tuo lisähaastetta. Minulla on oma selvä maku ja pidän tietynlaisista vaatteista, mutta pukeutuessani siten tunnen itseni kummajaiseksi. Aivan kuin putkahtaisin kulloiseenkin tilaisuuteen toiselta planeetalta. Asia kiusaa minua. Ehkä minulta jää älyämättä jotain olennaista sosiaalisista "säännöistä"?

Minusta on esimerkiksi ihanaa pitää kesällä hameita. Pukeudun hameeseen mielelläni myös viileämpinä päivinä, mutta eräs asia on askarruttanut minua aina. Miten pitää jalat lämpiminä?

Ollessani teini-ikäinen ja kerran pitäessäni lyhyehköä hametta minulle tuli irvailemaan mies, joka haukkui minua nilkkasukkaikäiseksi. Oli viileä ilta ja olin laittanut sukat jalkaani. Sen ikäisenä (ja näyttäessäni ikäistäni nuoremmalta) tuollaisesta pahoittaa mielensä (nuori ei halua olla kakara) ja niin asia jäikin kaivelemaan minua ja kaivelee vieläkin. Olenkin visusti pitänyt huolen, että en käytä sukkia hameen kanssa. Niin ei kuulu tehdä (eikä  kukaan muukaan näytä tekevän niin).

Jos siis en halua laittaa sukkahousuja, miten pidän varpaani lämpiminä pukeutuessani hameeseen? Mistä lisäksi on tullut se, että sukat on tosi out hameen kanssa, kun onhan niitä tosi nättejäkin sukkia? Lisäksi kaikki kesäkenkäni hankaavat, jos pidän niitä ilman sukkia, mikä on tosi hankalaa.

Käytännön ratkaisuni on ollut se, että vaikka vaatekaapissani on paljon kauniita hameita, en juuri koskaan pidä niitä. Palellutan vain varpaani ja kenkäni hiertävät, eli hameen pitäminen on aivan liian hankalaa.

Onko joku hameihminen keksinyt tähän ratkaisua? Pitäisikö minun vain yrittää löytää oikeasti mukavat sukkahousut (mahtaako sellaisia ollakaan)? Pitkiin hameisiin auttaa pitkät polvisukat, mutta suurin osa hameistani on polvipituisia, eli polvisukka ei ehkä riitä.

Miten voi kasvaa aikuiseksi ja huomata, että ei osaakaan pukeutua?

Tuesday, May 29, 2012

Unia, unia ja unia

Näen nykyisin joka yö unia. Tai pitäisikö sanoa, että muistan herätessäni näkemäni unen ja tämä tapahtuu vähintään kerran yössä. Yksi tai useampi uni per yö. Tätä on kestänyt nyt ehkä noin vuoden ja aiemmin unieni muistaminen/näkeminen oli melkeinpä harvinaista. Silloin oikein toivoin, että näkisin jotain unta, jonka muistaisinkin!

Olen ollut tosi hämmentynyt: onko minussa jotain vikaa, kun uneksin niin paljon, vai onko tämä jonkinlainen toiveeni täyttyminen? Jossain välissä nimittäin toivoin, että näkisin unia, että myös unimaailma auttaisi minua pääsemään elämässäni eteenpäin, auttaisi tunnistamaan itseäni, toiveitani ja vahvuuksiani. Voihan tämä olla sitä, koska unimaailmani on tuonut minulle paljon esiin alitajunnnassa pyöriviä asioita. Toisaalta olen myös ollut päivisin useimmiten väsynyt, eli unen laatuni saattaa olla huono tai sitten minussa on jotain muuta vikaa. Toisaalta tuota väsymystä on ollut jo pidempäänkin, vuosia, joten ehkä se ei liity uneksimiseeni.

Olen kuitenkin ottanut tästä ilosta kaiken irti. On mukava mennä nukkumaan, kun en voi koskaan etukäteen tietää, millainen yöllinen viihdetarjonta on. Unia on nimittäin ihan joka lähtöön, painajaisista tosi mielenkiintoisiin. Eräs epämiellyttävimmistä on tainnut olla minulle unessa tehty peräsuolentähystys, jota minulle ei siis ole koskaan oikeasti tehty enkä ole mielestäni edes ajatellut asiaa.

Pienesti epämiellyttäviä ovat olleet erilaiset hukkaamisunet: näin kahtena peräkkäisenä yönä unta, että ensin kadotin kissan ja seuraavana yönä mäyräkoiran. Näistä minulle tuli heti mieleeni, että minun on vaikea pitää tavoitteitani ja unelmiani "tähtäimessäni". Kadotan liian helposti itselleni tärkeät asiat ja erilaiset arjen suorittamiset vievät mennessään. Eli joskus minun on helppo ymmärtää uneni tuoma viesti, mutta aina se ei onnistu.

Olen oppinut hiljalleen tunnistamaan iltaisen mielentilani siten, että onko yöllä luvassa ikävän sävyisiä vai kepeitä unia. Jos mieleni on raskas, unetkin ovat sen mukaisia. Jos menen unten maille iloisin mielin, unetkin ovat positiivisia. Miellyttäviä uniani ovat olleet esimerkiksi monet seikkailu-unet sekä vierailut mielenkiintoisissa paikoissa.

On tämä unien näkeminen sitten tervettä tai ei, siinä on paljon elämää rikastuttavaa. Olen oppinut näkemään ja tuntemaan itsestäni ihan uuden ulottuvuuden, mikä on suorastaan huikaisevaa. Vaikka näenkin aika paljon epämiellyttäviä unia, toivon tämän unennäkemisen jatkuvan: minulle on avautunut ihan uusi maailma ja ymmärtämisen taso sitä kautta.

Monday, May 28, 2012

Lahjakkuuksia ja sankareita

Olen ihmetellyt. Miksihän ihmisistä tulee vakavien tapahtumien seurauksena lahjakkaita, sankareita tai jotain muuta erityisen positiivista? Miksi henkilön täytyy tulla ammutuksi ennen kuin häntä sanotaan lahjakkaaksi?

Minusta näyttää siltä, että ikävien tapahtumien (kenties laaduttoman) uutisoinnin seurauksena uhreista piirretään kuvaa jotenkin erityisen hyvinä ja lahjakkaina tulevaisuudenlupauksina. Juuri he ovat olleet erityisen tärkeitä jollekin harrastus- yms. porukalle, korvaamattomia opinnoissa ja työelämässä. Korostaminenhan toki kuuluu uutisointiin, mutta minusta tuntuu kurjalta kaikkien niiden lahjakkaiden ja hyvien ihmisten puolesta, joille ei ikinä sanota mitään heidän lahjakkuuksistaan ja muista korvaamattomista ominaisuuksistaan. Koska heille ei tapahdu mitään ikävää.

On tosi ikävää, että joku yksittäinen ihminen päättää jonkun toisen tai toisten kohtalosta vakavalla tavalla. Uskon myös, että uhrit ovat aina korvaamattomia joillekin ihmisille ja ryhmille ja omalla tavallaan lahjakkaita. Toivon vain, että nuo positiiviset asiat kerrottaisiin läheisille juuri tässä ja nyt eikä vasta lehtien palstoilla kaikille, kun jotain ikävää on tapahtunut.

Wednesday, May 23, 2012

Hyvän mielen haaste

Sain Petralta hänen blogistaan Petran maailma - kivoi jutui tosi kivan hyvän mielen haasteen. Siinä pitää esitellä kymmenen asiaa, joista tulen hyvälle mielelle. Jo pelkkä hyvän mielen asioiden pohtiminen tuo parempaa mieltä. Lisäksi minusta on hyvä ajoittain pohtia niitä oman elämänsä positiivisia asioita, jotka kantavat päivästä toiseen. Tässä siis kymmenen hyvän mielen tuojaa sekalaisessa järjestyksessä.

Luonto
Ensimmäisenä mieleeni tuli luonto. Se on asia, jota aina kaipaan, ja tavoitteenani onkin, että luonto olisi tulevaisuudessa suurempi osa elämääni kuin se nyt on. Minä pidän monenlaisista maisemista ja luonnon paikoista, mutta erityisesti eräs tietty paikka on minulle erityisen rakas.

Läheiset, rakkaat ihmiset
Läheiseni ovat minulle todella tärkeitä. Tätä tuskin tarvitsee sen enempää selitellä.

Hyvät kirjat
Olen lukemaan opittuani aina rakastanut kirjoja ja ollut niiden suurkuluttaja. Lukeminen on minulle suuri nautinto.

Liikkuminen, liikunta
Tunne siitä, että kehoni tekee työtä, liikkuu, tasapainoilee, taipuu, kulkee kovaa ja ponnistelee tuntuu minusta hyvältä. Pidän monenlaisesta liikkumisesta, hengästymisestä ja hikoilemisesta. Liike tekee hyvää myös mielelle.

Uusien asioiden pohdiskelu, oivaltaminen, itsensä kehittäminen
Mieli tarvitsee myös "liikuntaa". Minusta on mielenkiintoista oppia uusia asioita, oivaltaa, nähdä asioita erilaisista näkökulmista. Minusta tuntuu, että suorastaan tarvitsen mielelleni työstettävää, jotta voisin hyvin.

Nukkuminen
Hyvin nukuttu yö tekee ihmeitä seuraavalle päivälle. Jos olen nukkunut yöllä huonosti, päiväunet voivat korjata seuraavan päivän tilannetta.

Hyvä ruoka
Kyllä se niin on, että jos perusasiat ovat hyvällä mallilla, elämäkin näyttää valoisammalta. Hyvä ja monipuolinen ruoka vaikuttaa oloon positiivisesti. Jaksan paremmin ja hyvää ruokaa syödessä mielikin kohentuu.

Puutarha
Haaveilen puutarhasta. Kasvatan tällä hetkellä parvekkeellani yrttejä ja salaatteja ja olen ihan haltioissani: saan ihan omin kätösin kasvatettua jotain ihan oikeasti! Rakastan kasvien kanssa puuhastelua. Jonain päivänä minulla on oikea puutarha.

Oma rauha, omat jutut
Kaipaan toisinaan hetkiä, jolloin voin olla ihan rauhassa itsekseni jossain rauhallisessa paikassa ja tehdä omia juttujani. Sisälläni asuu pieni erakko.

Järjestyksen, kauneuden luominen
Pidän järjestyksestä ja järjestelemisestä - ainakin useimmiten (kotonani tämä ei kyllä näy). Jos minulla on aikaa, minusta on mukava luoda ympärilleni kauneutta. Rakastan värejä ja pidän niiden sommittelusta. Karsin mielelläni turhaa materiaa, mutta pidän joistakin tarkoin valituista tavaroista, jotka ovat ilo silmälle.


Tämän haasteen saa napata kuka tahansa, joka haluaa pohtia hyvän mielen asioita elämässään :) Niitä myös lukee mielellään :)

Monday, May 14, 2012

Rentoutumisen aika

Ennustin kevätkauden alkaessa, että minulle tulee työläs kevät. Olin oikeassa. Kevään mittaan jouduin tinkimään suunnitelmistani ja siirtämään opiskeltavaa syksylle, mutta suurimman osan suunnittelemistani opinnoista sain tehtyä. Olen aika tyytyväinen kaiken kaikkiaan, mutta omiin toimintatapoihini jäi vielä viilattavaakin, tässä jotain:


  • Työmäärän suunnittelussa minun täytyy olla realistisempi. Luen hitaammin kuin mitä arvioin. Lisäksi jaksan työskennellä päivässä vähemmän kuin ajattelin. Lisäksi täytyy huomioida, että vapaapäiviäkin jää. Aikatauluissa täytyy olla myös varaa sille, että jonain päivinä opiskelu ei vain syystä tai toisesta sujukaan.
  • Perfektionismista on syytä tinkiä, kaiken ei tarvitse hoitua täydellisesti. En kaikkiin tentteihin saanut luettua koko tenttialuetta ja stressasin asiaa tosi paljon. Ihan syyttä: arvosanoilla ei ole minulle juurikaan väliä ja itse asiassa osa opinnoistani on vapaasti valittavia, joten ei niiden tarvitse läpi mennä muutenkaan. Onhan se toki mukavaa ja palkitsevaa, mutta mikä järki on ponnistella ihan hullun lailla tosi hyvän arvosanan eteen, kun vähempikin (tässä tapauksessa) taatusti riittää?
  • Opiskella voi rennolla otteella ja hauskaa pitäen. Onnistuin tässä ajoittain, mutta liian usein ponnistelin kirja kädessä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon tekstiä päähäni. Ei siten oikein opi. Ennemmin oppii rauhassa lukemalla, välillä ikkunasta ulos katsomalla ja mietiskelemällä asioita. Lisäksi kannattaa miettiä, että mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä oppia eikä opetella jokaista nippelitietoa ulkoa.


Erityisen mukavaa on nyt se, että ahkeroinnin jälkeen saan oikean palkinnonkin eli loman. Tekemisiini tulee selvä muutos, vaihtelua. Tällainen vaihtelu on se, mitä töissä suuresti kaipasin. Ei aina samaa puuroa, ei identtisiä viikkoja viikko viikon jälkeen, vaan on selvät rajat.

En ole viime aikoina juuri ehtinyt blogia kirjoittaa tai muidenkaan blogeja paljon vilkuilla, joten on mukavaa, että ehtii tehdä sitäkin. Sain Petralta hänen blogin kauttaan haasteenkin, joka on kiinnostava. Kiitos Petra!

Nyt minun on aika rentoutua. Onnistuin antamaan taas stressipaholaiselle pikkusormen ja huomasin, että se ei oikein sovi minulle. Selvisin kuitenkin hyvin, kun oli mitä odottaa, eli loma. Aah!

Friday, April 27, 2012

Toiveiden toteuttaja, vaan ei omien

Mieleeni nousi yhtenä päivänä ajatus siitä, mikä on ehkä ollut yksi merkittävimmistä asioista ja kokemuksista nyt tämän "vapaani" aikana. Se on mahdollisuus toteuttaa (ainakin jossain määrin eli enemmän kuin aiemmin) itselleni tärkeitä asioita, omia toiveitani. Tämä on jossain määrin uutta minulle.

Olen aiemmin sortunut liikaa kuuntelemaan ja myötäilemään toisten (varsinkin menneiden kumppanieni) toiveita. Onhan se toki mukavaa, että kumppani pääsee toteuttamaan asioita, joita hän haluaa elämässään toteuttaa, mutta menin itse tässä liian pitkälle. Annoin toiselle tilaa, mutta vein tilan itseltäni. Minä en toteuttanut omia toiveitani, vaan tein sen, minkä pienessä tilassani voin.

Toisaalta olen ollut myös kuuliainen yhteiskunnalle eli olen opiskellut kiltisti järkevää alaa ja tehnyt töitä järkevien valintojen mukaisesti.

Missä minä olen ollut? Olen toteuttanut jotain ulkoa annettua. Toki minullakin on ollut toiveita, mutta ne ovat aina olleet alisteisia jostakin toiselta taholta tuleville toiveille. Olen toteuttanut omia asioitani, jos niille on jäänyt tilaa ja ne ovat olleet hyväksyttyjä. Monesti ei ole jäänyt. Monesti minut on haukuttu haaveilijaksi ja ajatukseni on tyrmätty alkuunsa.

Jokaisella on velvollisuuksia ja kaikki niistä eivät ole mukavia. Minulla on ollut velvollisuuksia enemmän kuin monella muulla, mutta vain siksi, että olen itse ajatellut siten. Olen laiminlyönyt oman velvollisuuteni elää omaa elämääni ja omia toiveitani todeksi.

On suorastaan huikaisevaa nyt iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen elää omaa elämääni. Omaa elämääni? Onkohan se paljon sanottu? En nimittäin koe, että elämäni olisi vielä täysin "vapautunut omakseni", koska siinä on vielä menneisyydestä mukana kulkevaa painolastia, mutta onhan tämä nyt jo enemmän omaa kuin koskaan sitten teini-ikäni. Lisäksi voin tästä eteenpäin joka päivä muokata elämääni enemmän omakseni.

Olen ymmärtänyt myös sen, että harrastuksenikaan eivät ole olleet pelkästään mukavaa harrastusta, vaan hyväksynnän kerjäämistä ja suoritusten kautta itseni arvokkaammaksi ja taitavammaksi tekemistä. Näitä tuntemuksia koen vieläkin harrastaessani. Yritän pontevasti todistaa, että olen hyvä, vaikka tämä tuo minulle pahaa oloa, riittämättömyyttä ja huonommuudentunnetta.

Koko elämäni tuntuu siis olevan kietoutunut siihen, että yritän todistaa jotakin jollekulle toiselle tai teen jonkun toisen elämän helpommaksi samalla tehden oman elämäni vaikeaksi. Tämä tällainen on tosi tiukka solmu aukaistavaksi, kun se kietoutuu ihan kaikkeen minussa: se näkyy ja tuntuu arkielämässä, töissä, opiskelussa, harrastuksissa sekä suurissa ja pienissä elämänvalinnoissa.

Olen tosi kiitollinen siitä, että olen oivaltanut tämän itse itselleni rakentamani vankilan. Se mahdollistaa vapautumisen ajan myötä. Päivä kerrallaan.


Saturday, April 21, 2012

Oi, turhuuksia!

Yksi uuden vuoden lupauksistani oli tehdä tänä vuonna mahdollisimman paljon uusia asioita, pieniäkin, tavoitteenani saavuttaa uusia ajatuksia ja näkökulmia. Nyt kun minulle tuli tilaisuus tehdä jotain uutta ja ah, niin turhaa, tartuin tilaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että nämä aktiviteetit eivät sinällään ole kohtuullisen elämäntavan tavoitteeni mukaisia.

Olen aina nauttinut kylpylässä käymisestä (ehdottomasti ruuhka-aikojen ulkopuolella). Edellisestä käynnistäni oli monta vuotta, joten nyt kun oli seuraakin tarjolla, menin nautiskelemaan (tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta kylpylää elämässäni). En tiedä, mikä vedessä olemisessa onkin niin nautinnollista, mutta nyt nautin kyllä ihan täysillä! Saunassakin olisin voinut käydä vaikka kuinka monta kertaa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilin koiravaljakkoajelua (kyydissä) ja lumikenkäkävelyä. Edellinen oli törkeän kallis, mutta päätin kokeilla sitä uuden vuoden lupaukseni mukaisesti. Yllätyin, miten vauhdikasta kyyti olikaan, tunne oli huima, kun luonnonkauniit maisemat vain vilahtivat ohitseni. Koirat myös haisivat yllättävän paljon, sitä en olisi etukäteen arvannut. Iskunvaimennuksen puuttuminen vaunussa ei olisi pitänyt yllättää eli kyyti oli välillä aika pomppuista. En suosittelisi tuota herkkäniskaisille. Kiinnostuin tuosta hieman, joten minulle ei olisi mitenkään mahdotonta mennä joskus oikealle retkelle valjakolla.

Jälkeenpäin kuulin, että valjakkokoirat kakkivat ns. lennossa eli juostessaan. Taaempana juoksevat koirat mielellään syövät edessä juoksevien tuotoksia, mikä toki onkin ihan näppärää kierrätystä.

Lumikenkäkävelystä en maksanut mitään, mutta en kovin pitkällä päässyt käymäänkään. Minusta lumikenkäkävely oli tosi kivaa. Toivon joskus asuvani siten, että voisin kulkea lumikengillä ihan kotipihasta metsään. Yllättävää oli tosin se, että lumikengilläkin uppoaa helposti, jos on pehmeää, eli niillä kulkeminenkaan ei onnistu missä tahansa lumessa ja kelissä.

Turhuudet virkistävät kivasti, mutta yhtä mukavaa minusta on ollut huomata, että en varsinaisesti kaipaa tällaisia aktiviteetteja elämääni. Voisin olla varsin tyytyväinen ihan kotonakin, hoidellessani omaa pihaani ja kulkiessani lähimetsissä. Onni tulee niistä omista, pienistä asioista, joita saa toteuttaa täydestä sydämestään ja vapaasti. Näin se vain on.

Friday, April 13, 2012

Tunnustus - One Lovely Blog Avard

Olen ollut viime aikoina onnekas ja saanut toisenkin tunnustuksen. Maalainen soi minulle blogissaan One Lovely Blog Avard -tunnustuksen. Lämmin kiitos siitä!

Tunnustukseen liittyvät ohjeet:
1. Kertoa linkin kera kuka lahjoitti tunnustuksen
2. Kirjoittaa 7 random faktaa itsestä
3. Lahjoittaa tunnustus 15:lle blogille/bloggaajalle.

Vai faktoja itsestäni? No, tässä on jotain:

1. Minulla on kaksi polkupyörää ja polkupyörän peräkärry. Rakastan pyöräilemistä. Siitä huolimatta en ole koskaan tehnyt oikeaa pyöräretkeä, vaikka sellaisesta olenkin haaveillut aina teini-iästä lähtien.

2. Sorrun aivan liian helposti kirpputorivaatteisiin ("maksaa vain 2 euroa, voihan tuon ostaa"). Tämä näkyy vaatekaapissani, jossa on menossa jatkuva raivausoperaatio.

3. Inhoan imuroimista ja tämäkin näkyy. Meluavan imurin perässä vetäminen on vain niin ikävää... Lattioiden pesu on ihan mukavaa.

4. Aloin seurustella ensimmäisen kerran 17-vuotiaana. Kadun vielä tänäänkin sitä suhdetta, vaikka katuminen turhaa onkin. Nämä tällaiset menneisyyden asiat ja omat menneet päätökset vain ovat joskus niin vaikeita sulattaa.

5. Haaveilen koiran hankkimisesta, mutta pelkään tulevani sille allergiseksi.

6. En viihdy tungoksessa. Yhtään.

7. Stressaannun helposti ja joskus ihan oudoistakin asioista. Opettelen siis stressinhallintaa ja olen jopa edennyt siinä.

Noita oli jostain syystä vaikea keksiä. Enkä nyt ala keksiä 15 blogia, joille laittaa tunnustus eteenpäin, vaikka niin moni blogi ansaitsisi tämän. Kiitos, että kirjoitatte mielenkiintoisia blogeja!

Wednesday, April 04, 2012

Tässä hetkessä elämisen vaikeudesta

On hämmentävää, millainen ero päivällä ja päivällä voi olla. Yhtenä päivänä voin täysin keskittyä siihen kyseiseen hetkeen ja puuhaan, jota olen tekemässä. Oloni on valoisa ja toiveikas. Toisena päivänä tulevaisuuteen liittyvät murheet nousevat mielessäni etualalle mustaksi harsoksi, joka värjää kaiken tekemiseni ja olemiseni. Murehdin, olen ahdistunut ja toivoton ja mieleni käpertyy kapea-alaiseksi.

Huonoihin hetkiini liittyy aina murheet sekä menneestä että tulevasta. Olen mielestäni möhlinyt menneisyyteni, tehnyt surkeita valintoja ja tulevaisuus näyttää olevan täynnä vain vaikeita valintoja ja arvoristiriitoja. Murheeni perustuvat ihan todellisille asioille, että ei ne keksittyjä ole, mutta suhtautuminen niihin vaihtelee tosi paljon päivittäin. Mistähän se johtuu? Valitsisin mielelläni niitä parempia päiviä enemmän, jos vain tietäisin, miten se tapahtuu.

Jotenkin minun täytyy oikeasti ratkaista tulevaisuuteeni liittyviä huolia ja ristiriitoja, koska ne vaikuttavat hyvinvointiini ratkaisevasti. Tällä hetkellä kuitenkin selviän niiden kanssa, koska tämä hetkeni on aivan vallan mainio: voin tehdä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja joita haluan tehdä. Se on arvokasta. Lisäksi voin tehdä asioita voimieni rajoissa, mikä on myös tärkeää.

Töissä ollessani työ vei voimani ihan senkin vuoksi, että se ei ollut yhtään mielekästä. Jos lisäisin tähän nykyelämääni aiemman työni, arkeni muuttuisi taas vahvasti miinusmerkkiseksi. Se kuvaa hyvin sekä aiemman työni "antoisuutta" että tässä sinällään hyvässä hetkessä olevien ikävien asioiden määrää. Koskaanhan elämä ei taida ihan täydellistä olla, mutta olisi tärkeää, että elämässä vallitsisi hyvien asioiden valta. Siksi minun täytyisi löytää joko keino karsia nykyisiä mieltäni hiertäviä (käytännön) asioita tässä nykyelämässä tai/ja löytää tosi mukava työ.

Elämä tuntuu kyllä käsittämättömän antoisalta silloin, kun pystyy elämään ja olemaan täysin tässä hetkessä. Tekemisenkään ei tarvitse olla "lempipuuhaa": olen kokenut hyviä tässä olemisen hetkiä esimerkiksi lukiessani tenttiin. Itse asiassa tylsäkin puuha voi olla antoisaa, jos sille pystyy antautumaan täysin. Aina ei tietenkään pysty, varsinkaan jos tekemisiään ei voi valita.

Thursday, March 29, 2012

Löydettyjä kattiloita

Viedessäni eräänä päivänä pienmetallia keräykseen löysin keräysastiasta jotain yllättävää: kaksi kattilaa! Yllättävää se oli siksi, että ne kattilat olivat todella hyvän näköisiä, molemmat pohjatekstien mukaan kotimaista alkuperää. Toinen oli Opan kolmen litran kattila, jollainen minulla on jo, mutta ilman kantta ja väliosia (kätevää, kun on nyt kaksi kattilaa, johon nuo väliosat käyvät). Toinen oli puolentoista litran peruskasari. Miten ihmeessä joku on voinut luopua hyvistä kattiloista?

Tokihan kattiloissa oli "vikaa", eihän ne muuten roskiksessa olisi olleet. Molempien pohjaan oli palanut ruokaa tiukasti ja kunnolla, pohjalla oli siis musta kerros. Laitoin siis pyykinpesuainetta kattiloiden pohjalle kera pienen vesitilkan ja laitoin kattilat levylle. Kolmen litran kattilasta karsta lähti pois suurina laattoina, mutta kasarista palanut musta ei lähtenyt keittämällä pois. Sen jouduin työstämään irti perinteisesti hankaamalla, oli muuten kova homma.

Joku oli siis luopunut kattiloista, kun ruoka oli palanut pohjaan kiinni. Onko tämä nyt sitä (kaupunkilaista) uusavuttomuutta? En nimittäin oikeasti ymmärrä. Onko joillakin niin paljon rahaa, että kattilan likaantuessa voi ostaa uuden tilalle? Mitä haaskausta! Olen iloinen, että löysin nuo hyvät kattilat, ei niiden paikka ole kaatopaikka eikä metallinkeräyskään. Mitähän kaikkea käyttökelpoista ihmiset heittävätkään menemään nykyään, kun uuden hankkiminen on niin helppoa?! Olen kiitollinen löydöstäni.

Saatu tunnustus

Olen saanut ihania tunnustuksia. Aikatherine antoi minulle Liebster blog -tunnustuksen Pieniä sanoja -blogissaan. Tämä rakkautta on -tunnustuksen tarkoitus on käsittääkseni levittää rakkautta ympärilleen.

Minulle rakkainta ovat läheiseni ja luonto. Ne antavat elämälle voimaa, ponnistusta arkeen. Ilman rakkautta elämä olisi tosi tyhjä.

Tämän tunnustuksen myötä haluan välittää iloa ja rakkautta myös seuraaville blogeille/bloggaajille:


Ja muillekin lukijoille!

Thursday, March 22, 2012

Kädet multaan, yrttejä kesäksi

Olin jo aikoja sitten päättänyt, että tänä kesänä en kasvata mitään parvekkeellani, koska saatan olla melko paljon poissa kotoa ja minulla ei ole kukille välttämättä kastelijaa. Tällä viikolla aloitin kuitenkin huonekasvieni huoltamisen vaihtamalla yhdelle kasville ruukun ja työnnettyäni käteni multaan mieleni muuttui.

En muistanutkaan, että kasvien kanssa puuhastelu on minulle intohimo. Olen lähinnä yrittänyt unohtaa tuon intohimoni, koska sen toteuttaminen tuntuu olevan vielä niin kaukainen asia - minulla ei ole pihaa ja maapalstat, joita voisin käyttää, ovat aivan liian kaukana.

Nyt sitten oivalsin tässäkin asiassa, että elämä on vain ja ainoastaan tässä ja nyt. En ehkä voi viljellä kovinkaan laajasti tällä hetkellä, mutta yrttejä voin kasvattaa. Onhan tässä nyt sitten se riski olemassa, että en löydä niille reissujeni ajaksi kastelijaa ja ne kuolevat, mutta elämässähän voi tapahtua muutakin ennustamatonta, mikä "pilaa" viljelyni. Ei sitä tiedä, mutta ihan turhaan pelkään ja ennakoin riskejä ja jätän tekemättä.

Minulle on tärkeää tuntea multa sormissani, nähdä vihreän kasvavan ja tuntea maan tuoksu. Minulla on aivan ehdottomasti tavoitteena pyrkiä saamaan maapala, jota voin viljellä ja ihan oikeasti ulkona. Tässä asiassa matka on jopa päämäärää tärkeämpi eli kasvuvaihe on kiintoisaa katseltavaa ja koettavaa, vaikka toki satoakin on mukava saada. Voin saavuttaa tällä pienimuotoisella yrttiviljelylläni edes pienen tuntuman kasvimaahan sitä oikeaa kasvimaata odotellessani. Voin nauttia kasvatuksesta edes jonkin aikaa, vaikka kuumuus ja kuivuus veisikin sadon myöhemmin. Nyt on nyt.

Olen joskus jopa harkinnut, että opiskelisin jotain kasveihin liittyvää, ihan ammatiksi asti. En kuitenkaan aikanaan valinnut sitä polkua, harmi.

Monday, March 05, 2012

Tätä en toivonut

Uuden vuoden lupauksessani tavoitteenani oli kokeilla mahdollisimman paljon uusia asioita/tekemisiä/yms. tänä vuonna. En tiedä, oliko norovirus-kokemus varsinaisesti elämäni ensimmäinen, mutta tuon kokemuksen olisin voinut jättää väliinkin. Tuo oli kuitenkin aikuiselämäni ensimmäinen oksennustauti. Paljon olikin unohtunut sitten lapsuuden... ja olisi saanutkin jäädä sille tielle. Pitänee varoa, mitä toivoo.

Noron tarttumisen helppoutta on vaikea käsittää ennen kuin sen omalla kropalla kokee. Minusta onkin suorastaan ihmeellistä, että se ei ole aiemmin osunut kohdalle. Tällä kertaa käsien pesu ei ihmeitä tehnyt - en osaa tarkalleen sanoa, minkä virheen tein.

Minulla on kuitenkin vankka mielipide siitä ihmisten typeryydestä, että raahataan vatsatautisia kakaroita tai itsejänsä muiden ihmisten sekaan. Miten voi olla, että todistettavasti järki ei joillakin riitä siihen, että pidettäisiin sitä etäisyyttä muihin ihmisiin (jätetään tulematta), jos perheessä on oksentelija? Se, että jos oksentelu onkin yhdelle lapsiperheelle ihan normaalia arkea, se ei välttämättä ole sitä muille ihmisille. Joillekin tuollainen voi olla vaarallistakin.

Minulle tuo tauti oli kuitenkin varsin harmiton, lähinnä vain ikävä. Pahin vaihe kesti yhden yön, jolloin kävin muutamaan kertaan halailemassa posliinia. (Opin tuossa muuten varsin hyvän ja tehokkaan tavan oksentaa, jos jotain oppimiskokemusta haluaa tuosta hakemalla hakea. Vain ensimmäisellä kerralla tuhrin käteni.) Paha olo jatkui tosin vielä päiviä.

En uskalla luottaa ihmisten järkeen siinä, että pysyisivät sairastaessaan kotona. Eivät pysy. Tämä on nyt opittu, vaikka toki olen tiennyt tuon aiemminkin. Nyt olen nähnyt omin silmin, mihin tuollainen vastuuttomuus voi johtaa (en ollut ainoa sairastunut tuossa ketjussa ja pääsin vähällä). Minusta on vähintäänkin kohtuullista ja ennen kaikkea vastuullista, että kysyttäisiin lupa, että saako sairaana tulla.

Thursday, March 01, 2012

Keväästä nautiskelua

Nyt on alkanut paras osa vuodesta. Tästä eteenpäin aina lokakuulle asti on minusta parasta aikaa, vaikka pidän kyllä pimeästä talvesta ja kaamoksestakin jossain määrin. Nautin siitä, että on kunnon vuodenajat.

Kirkkaus on yllättänyt monena päivänä. Vielä en ole jaksanut etsiä aurinkolasejani, vaikka syytä olisi: minulla on varsin herkät silmät ja siinä missä joku vielä kirkkaudessa näkee jotain, minä olen puolisokea märkine silmineni. Silti on ihanaa, kun paistaa ja on lunta. On mukava käydä hiihtämässä.

Unohdin täysin, mitä lämpenevä kevät myös merkitsee: parvekkeen kevättulvaa. Olen heitellyt parvekkeelleni talven mittaan pahvilaatikoita (tämä liittyy varastoni siivoamiseen), jotka ovat nyt jäätyneet lattiaan kiinni. Vesi on tulvinut ja jäätynyt - ja juuri kun kävin parvekkeella tajusin, että vesi on kastellut koko matonkin (eli koko lattian). Veden poistoputki jäätyy joka kevät. Pitäisi kai kaataa siihen kuumaa vettä ja siirtää ongelma kerrosta alemmas.

Vaikka minulla on ollutkin nyt rankkoja päiviä opiskelujeni vuoksi, olen silti pystynyt iloitsemaan keväästä ja elämästä. Tämä nykyhetki tuntuu hyvältä, on hyvä olla näin. Samalla kuitenkin kontrasti tämän nykyisen hyvän elämän välillä ja työelämän välillä tuntuu kasvavan, mikä herättää minussa kauhua ja tulevan pelkoa. Nyt ei ole kuitenkaan sen aika, vaan tämän kevään. Nautitaan siitä!

Friday, February 24, 2012

Mennään siitä, missä aita on matalin

Edellisen kirjoitukseni kommentista muistui mieleeni professori Juha T. Hakalan ajatukset työn tekemisestä "mahdollisimman huonosti". Näissä ajatuksissa on mielestäni hyvin paljon järkeä ja apuakin tällaiselle kaltaiselleni perfektionismiin taipuvaiselle. Aiheesta voi lukea vaikkapa Aamulehden uutisesta.

Onko hyvillä arvosanoilla opiskelussa mitään hyötyä? Peruskoulussa ja lukiossa on toki, mutta näin jatko-opinnoissa asialla tuskin on mitään väliä. En usko työnantajien katselevan enää arvosanoja, vaan tutkintoa kokonaisuudessaan (jos sitäkään).

Voiko työt tehdä rennommalla otteella? Jos ajattelen aiempaa työtäni, niin vastaus on ehdottomasti kyllä. Niissä töissä huolellinen paneutuminen ja lopputuloksen hiominen "edustavammaksi" oli täysin hyödytöntä. Siitä ei kiitosta olisi tullut, vaan tärkeintä oli se, että työ oli tehty.

Toisaalta asiaa voi ajatella myös siltä kannalta, kenen hyödyksi tai mitä varten työtä tekee eli onko työn laadukkaalla lopputuloksella oikeasti merkitystä. Sikäli voisin kuvitella, että hoitotyössä huolellinen lopputulos on oikeasti merkityksellinen (hoidettaville ihmisille), mutta jos takoo rahaa jo valmiiksi rikkaille osakkeenomistajille, kannattanee etsiä se aidan matalin kohta pitäen kuitenkin huolta siitä, että turmaraja ei tule vastaan (artikkelista).

On oikeasti vaikeaa opetella rennompaa otetta tehtäviinsä, kun on pitkään suorittanut mahdollisimman täydellisesti. Olen ymmärtänyt, että täydellisyyden tavoitteluni on suurelta osin hyväksynnän etsimistä, oman riittävyyteni ja hyvyyteni todistamista. Käytännössä olen tällaisen toimintatavan jo huomannut toimimattomaksi (en ole sen parempi tai huonompi kuin ennen, vaikka kuinka suorittasin), mutta siitä on silti tosi vaikea päästä eroon.

Toisaalta haluan myös nähdä tällaisen taipumuksen tarkkuuteen ja huolellisuuteen myös hyvänä ominaisuutenani: näen yksityiskohdat, mutta myös kokonaisuuden, ja pystyn poikkeuksellisen huolelliseen loppusilaukseen ja -tarkistukseen, jos niin haluan. Silti tämä ominaisuuteni ei saisi olla kompastuskivi, joka vie liikaa voimiani ja aikaani. Sen ei tarvitsisi näkyä kaikessa tekemisessäni, vaan valikoidusti silloin kun niin haluan. Uskon, että tämänkin asian voi oppia.

Wednesday, February 22, 2012

Stressin väistelyä

Suunnitellessani tämän kevään opintoja viime syksynä, tilanne näytti pahasti siltä, että minun on vaikea löytää sopivia opintoja riittävästi. Opintojen riittävyyden määrittelee tuki, jota varten tarvitaan tietty määrä opintopisteitä per kuukausi. Tähän minunkin täytyi pyrkiä.

Sain kasaan hyvän suunnitelman, jonka mukaan keväästä ei tulisi liian kevyt tai raskas. Aloitin kevään hyvillä mielin.

Nyt olen tajunnut, että kevääni on ihan valtavan työläs. Tekemistä on valtavasti - miten tässä näin pääsi käymään? Osittain vika ei ole kyllä omani. Tälle keväälle on siirtynyt pakollisia kursseja, jotka minun on pakko suorittaa nyt. Näistä yllätyksistä en ole ilahtunut. En ole myöskään ilahtunut siitä, että syksyltä on venynyt pari tenttiä näin kevään puolelle - eihän sen pitänyt olla ongelma, kun kevät näytti alkuun varsin kevyeltä.

Nyt olen ihan ihmeissäni, miten tästä selviän? Eihän minun ollut tarkoitus näännyttää itseäni nyt, kun en näänny töissä. Ajattelin pyrkiä ottamaan tähän asiaan positiivisen näkökulman.

Osa kevään opinnoistani on pakollisia (eli ei kiinnostavia) ja osa ei (eli kiinnostavia). Tämä hankaloittaa opintojen priorisointia, mutta olen silti päättänyt laittaa kurssit järjestykseen ja pudottaa tarvittaessa jotain vähemmän tärkeää (eli ei-pakollisia) pois. Sitä ennen pyrin kuitenkin suoriutumaan koko kakusta, mutta en millä hinnalla tahansa. Hyvinvointini tulee kaiken edelle.

Olenkin aikatauluttanut tekemiseni aika tarkasti. Lisäksi pyrin opettelemaan olennaisia asioita eli en välttämättä lue tenttikirjoja kokonaan. Karsin, vaikka se tarkoittaisikin huonompaa arvosanaa. Nyt suoritus on tärkeämpi kuin arvosana. Arvokasta on myös se, että opettelen tärkeiksi kokemani asiat, koska opiskelen myös oppimisen vuoksi.

Lisäksi tarkkailen tuntemuksiani ja jaksamistani ja pyrin toimimaan sen mukaan. Haluan nähdä tämän tilanteen myös oppimistilanteena siihen, miten selviydyn hetkellisistä kiireisistä ja stressaavista hetkistä. Eiköhän tällaisia nimittäin jatkossakin tule, vaikka yrittäisinkin elää rennosti. Pysyväksi tällaista tilannetta en enää ota. Tiedän jo, mihin se tie voi johtaa.

Friday, February 03, 2012

Pakkasen hyödyntämistä

Monet näyttävät valittavan kovista pakkasista, mutta minä olen pitänyt niistä. Ulkoilu on kyllä jäänyt vähemmälle, mutta on mukavaa, kun on kirkasta ja kaunista. Pakkanen myös tuntuu jotenkin raikkaalta ja puhtaalta ja on mukavaa, kun se hieman puraisee nenänpäästä. Liika on toki liikaa, mutta liiallisuuksiin ei säidenhaltija ole vielä mennyt muuten kuin paikallisesti ja öisin. Oma pakkasrajani hiihtämiselle on -20, joten saatan kyllä hiihtämäänkin mennä, jos tuntuu siltä. Kävelyillä olen käynyt vielä kolmenkymmenen asteenkin pakkasissa.

Pakkaset ovat kyllä innostaneet ahkeroimaan kotona. Olenkin vienyt mahdollisimman paljon pehmeää (eli peittoja ja tyynyjä) ulos raikastumaan pitkiksikin ajoiksi. Aion myös sulattaa pakastimeni nyt, kun se on helppoa. Vie vain pakasteet ulos ja odottaa, että pakastin sulaa.

Lisäksi sain idean Pientä elämää etsimässä -blogista. Blogin pitäjän Marikkan Kaappien tyhjennysviikot -kirjoitus innosti minut vihdoin tekemään jotain omille ruokakaapeilleni. Minulla ongelma ei ole niinkään paljon siinä, että ruokaa pilaantuisi kaappiin, vaan siinä, että kaappitilaa on olemattoman vähän. Lopputuloksena kaappini ovat aina täyteen sullottuja ja osa hyllyistä on myös sekaisin täynnä erilaisia siemeniä ja pähkinöitä ja mitä lie. En ole yrityksistä huolimatta saanut mitään järjestystä aikaan. Kun ei mahdu, niin ei mahdu.

Yritän nyt toisenlaista lähestymistapaa. Kaapeissani on kuitenkin sellaistakin rompetta, jota käytän varsin vähän. Jotain pikkupussukoita jää väkisinkin nurkkiin venymään ja unohtumaan. Aionkin nyt tyhjentää kaappini ja laittaa niihin takaisin vain ne ruokatarvikkeet, joita käytän arjessani säännöllisesti. Loput laitan muovipussiin, jonka jätän ärsyttävästi lattialle lojumaan.

Tarkoitukseni on käyttää pussissa lojuvat ruoka-aineet mahdollisimman pian. Tämän myötä toivon, että kaapeissani vanhenevat sekä harvinaisemmat ainekset saa hyödynnettyä. Ehkä tämä keino auttaa vain hetkeksi, mutta olisihan sekin jo jotain. Seuraavassa asunnossa tiedän panostaa ainakin siihen, että kaappeja on riittävästi.

Raikkaita talvipäiviä!

Wednesday, February 01, 2012

Mihin aika menee?

Minulla luulisi olevan nyt varsin hyvin aikaa kaikenlaiselle. Silti minusta tuntuu, että aika kuluu lähinnä elämän ns. "tukitoimintoihin" eli itseni huoltamiseen, hygieniaan, ruoan laittamiseen ja syömiseen, liikuntaan, siivoamiseen ja siirtymisiin paikasta toiseen. Varsinaista tehokasta työaikaa opiskelulleni tuntuu olevan ihmeen vähän. Miten ihmeessä olen joskus ehtinyt käydä töissä?

Töissä käydessäni toki tingin monesta asiasta. Kotini siisteydessä oli paljon toivomisen varaa, koska tästä asiasta oli helpointa tinkiä. Liikunta oli minulle suorittamista, pakollista keholla tehtävää liikettä, jotta pystyisin tekemään töitä. Syömisessä oikaisin usein käyttämällä osittain tai täysin valmista, kaupasta ostettua ruokaa. Yhteistä kaikille näille toiminnoille oli se, että ne olivat pakkopullaa. Tein ne pakosta, en siksi, että halusin tehdä niin.

Nyt toimin omista lähtökohdistani käsin. Työ ei ole enää se kehikko, joka muotoilee kaiken muun elämän. Liikun, koska haluan liikkua ja se tuntuu kehossani hyvältä. Syön laadukasta, itsetehtyä ruokaa, josta aidosti nautin. Nukun riittävästi. Pidän parempaa huolta kotini siisteydestä, vaikka tällä osa-alueella onkin vielä paljon parannettavaa...

Elämän perusasiat vievät siis aikaa, jos haluaa itselleen mieluista ja laadukasta. Myös rahan säästäminen vaatii aikaa, koska esimerkiksi hyvän ruoan suunnittelu ja laittaminen vievät aikaa eikä kaivattua vaatetta välttämättä löydä ensimmäiseltä kirpputorilta.

Minusta tällainen laadukas elämä, jossa muuten ehdin tavata läheisiänikin huomattavasti aiempaa useammin, on todellakin elämisen arvoista, arvokasta. Tämä tuntuu hyvältä ja omalta. Vaikka elämäni puitteet (mm. asuntoni ja asuinpaikkakuntani) eivät ole todellakaan sitä, mitä kaipaisin, niin tällä nykyisellä pohjalla pystyy suunnittelemaan myös tulevaa. Kun energia ei kulu selviytymiseen, jaksaa miettiä vaihtoehtoja. Oloni on myös niin hyvä, että pystyn luottamaan omaan kykyyni muuttaa elämäni puitteita.

Tällaiseen elämän mukavuuteen jää helposti nautiskelemaan ja ehkä se on myös se aikasyöppö, joka vie aikaani opiskelulta. Tokihan saan opiskeltuakin, jos vain maltan olla tiskaamatta juuri nyt, maltan olla menemättä ulos, kun juuri nyt huvittaisi jne. Opiskelu vaatii itsekuria ja itsekuri rientää helposti lomalle, kun on mukavaa.

Onneksi myös opiskeluni on minulle monella tavalla tärkeää, joten sekin kyllä hoituu. Silti en voi olla ihmettelemättä, miten nopeasti aika rientää!

Sunday, January 29, 2012

Väheksyntään kyllästynyt

Miksi minulle tulee usein sellainen tunne, että minua väheksytään (sekä taidoissa että ihmisenä)? Johtuuko se heikosta itsetunnosta, herkistä "tuntokarvoista" ihmisiä kohtaan vai jostain ihan muusta?

Jos tapaan ihan uuden ihmisen, en yleensä tunne olevani väheksytty, vähemmän arvostettu kuin muut. Tunne herää vasta, kun olen enemmän ollut jonkun kanssa tekemisissä. Ystävyyssuhteet ovat toki eri asia ja tarkoitankin näillä kohtaamisilla erilaisia virallisia tapaamisia kuten töissä tai harrastuksissa, joissa kohtaamiinsa ihmisiin ei kunnolla tutustu.

Arvelen syyn tunteeseeni olevan joko se, että kuvittelen epävarmuuksissani väärin tai että minä ihan todellakin aistin jotain oikein. Koska en tiedä, miten asia on, en koe myöskään voivani sitä kysyä tai muuten selvittää (mahtaisiko se edes hyödyttää).

Eräässä harrastuksessani olen ehdottomasti heikoimmasta päästä koko porukassa (harrastaahan voi kaikentasoiset) ja siten pidän mahdollisena, että suorituskeskeinen vetäjä ei arvosta minua tämän lajin harrastajana. Toisaalta arvelen, että ei hän minua ihmisenäkään arvosta, koska en ole hänen ihanteiden mukainen missään määrin.

Töissä koin olevani vahvasti väheksytty. Olen pohtinut, että se johtui luultavasti väärästä alavalinnasta johtuvista tiettyjen asioiden heikosta osaamisen tasosta, mutta myös siitä, että esimieheni ei arvostanut minunlaistani ihmistä. Se tuntuu jotenkin hassulta, kun meissä on itse asiassa hyvin paljon samankaltaisia ominaisuuksia. Olenkin pohtinut, että ehkä hän ei pitänyt siitä, että näki omat heikkoutensa minussa.

Nämä ovat olleet isoja tilanteita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että koen olevani väheksytty. On niitä tilanteita ollut tietysti muitakin. Milloin olen kokenut olevani arvokas omana itsenäni? Lähinnä läheisteni seurassa. Se onkin toki oikea paikka olla arvostettu.

Kai se on niin, että olen nykyaikana ihan vääränlainen ihminen (sitä tässä nyt sen enempää määrittelemättä). Silti minusta jokaista meistä pitäisi arvostaa sellaisena kuin kukin on. Haluaisin silti keksiä, miten suhtautua ihmisiin, jotka väheksyvät minua. Olen niin kyllästynyt tuollaiseen kohteluun, että saan noista tilanteista erittäin vahvan tunnekuohun (=raivostumisen), jota en välttämättä kuitenkaan tuo esille. Samapa kai tuo, miten toinen ajattelee, mutta tuo tunnekuohu ei tee minulle hyvää varsinkin kun se jää sisälleni pyörimään pitkäksi aikaa. En myöskään haluaisi alkaa lapsellisesti ponnistella yrittäen esittää "oikeanlaista", jotta kelpaisin. Minun pitää kelvata tällaisenaan.

Miten siis saada minua (tai muita) väheksyvät ihmiset aisoihin? Auttaisiko se, jos ei olisi heidän kanssaan missään tekemisissä? Se voisi olla vaikeaa.

Saturday, January 21, 2012

Ehkä jotain uuden vuoden lupauksia

Tämä vuosi alkoikin hieman kiireisemmin kuin olin ajatellutkaan, mutta eiköhän tämä tästä taas tasaannu. Joskus ihmettelen, että miten olen oikein ehtinyt käydä töissä, kun tuntuu, että nytkin on jo yllin kyllin tehtävää. No, tokihan opiskelukin vie aikaa, vaikka sitä saakin aikatauluttaa enimmäkseen omien fiilisten mukaan.

Taisin viimeksi mainita jotain, että voisin ehkä uuden vuoden lupauksiakin itselleni kehitellä. Mietin, että miksi tarvitsen sellaisia, mutta sitten oivalsin, että voivathan ne myös kannustaa. Mietin siis seuraavia "lupauksia" itselleni tämän vuoden varalle, mutta lähinnä kannustimeksi:

  • Pyrin tekemään mahdollisimman paljon uusia asioita tänä vuonna. Kuten aiemmin mainitsin, ne voivat olla ihan pieniäkin asioita, mutta tarkoitukseni on avartaa elämääni, kokeilla uusia juttuja, etsiä ja mahdollisesti löytää. Ehkä rohkaistun ja opin ajattelemaan asioista eri tavalla. Katsotaan, miten käy. Pyrin raportoimaan tännekin jotain uusista tekemistäni asioista. Alla on heti ensimmäinen, josta näkee, että kyse ei tarvitse olla mistään kovin ihmeellisistä asioista :)
  • Siivoan varastoni. Minulla on siellä laatikoita, joihin en ole koskenut vuosiin (muuten kuin kantamalla niitä varastosta toiseen). Nyt käyn varastoni romppeet läpi siten, että vain tarpeellinen jää jäljelle. Erityisesti haluan luopua romppeista, jotka herättävät muistoja ikävistä menneisyyden asioista.
  • Huolehdin kehostani paremmin kuin viime vuonna. Tarkoitukseni on siis liikkua enemmän kuin viime vuonna, mikä ei ole iso homma lainkaan, jos vain pysyn kunnossa. Viime vuottanihan vaivasivat lähinnä erilaiset fyysiset vaivat, jotka rajoittivat liikunnan harrastamistani. Muistan kuitenkin myös sen, että en stressaa ja rääkkää kehoani, vaan kuuntelen, mitä se tarvitsee.
  • Opettelen stressinhallintaa. Tässä asiassa minun ei tarvitse tulla valmiiksi. Jatkan vain opetteluani liittyen ajanhallintaan ja stressin käsittelyyn. Olen kehittynyt näissä jo hieman, ja ennen työelämään siirtymistä minun olisi syytä opetella lisää.
  • Löydän uuden suunnan elämälleni. Meinasin kirjoittaa, että "yritän löytää", mutta ymmärsin, että ei minun kannata enää yrittää. Ei yrittämällä välttämättä mitään tapahdu, pitää toimia. En haluaisi siis palata vanhaan työhöni ja sitä myöten vanhaan elämääni, joten minun on syytä kehitellä jotain uutta. Keksin kyllä, aikaakin on.

Eiköhän näillä ole hyvä aloitella tämä vuosi, joka on porskuttanut jo eteenpäin melkein kuukauden verran. Minulla on ollut varsin toiveikas olo. Näyttää siltä, että pääsen tänäkin vuonna tekemään asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Vapaani on myös tehnyt sen, että itsetuntoni on kasvanut kohisten ja se on luonut elämääni ihan toisenlaista tunnetta kuin mitä aiemmin on ollut. Ehkä kirjoitan tästä joskus toiste enemmän :)

---
Uusi asia elämässäni: Seisoin tässä eräänä päivänä päälläni. En millään olisi halunnut (eli uskaltanut), mutta kokeilin kuitenkin, tuettuna. Olen tainnut lapsena seistä käsilläni, mutta näin päälläni seisomista en ole kokeillut. Oikeastihan tuossa ei seisota päällä, vaan käsivarsien ja yläkropan lihasten varassa. Minulle tuli kokemuksesta sellainen tunne, että tuonhan voisi opetella ja sitten voisin seisoa päälläni ihan itseksenikin. Toisaalta en tiedä, miksi minun pitäisi harrastaa tuollaista: onhan siinä kai riskinsä, että jotain voi tapahtua, jos vaikka paino putoaakin pään päälle. No, tulipahan kokeiltua, eikä haittaa, vaikka tuo jäisi viimeiseksi kerraksi :) Tiedänpähän nyt sen, että ei tuo vaikeaa ole, jos opettelee.

Friday, January 06, 2012

Uuden vuoden alussa

Uusi vuosi on alkanut minulla tietokoneen vieroksumisella. En ole millään halunnut istua koneen äärelle, vaan olen mieluummin tehnyt kaikkea muuta - jopa siivonut. Olen kaivannut enemmän tekemisen meininkiä tai kunnollista rentoutumista, en paikallaan nököttämistä. Näitä aikoja tulee ja menee.

Olen pohtinut viime vuoden "antia". Tiivistetysti voisi kai sanoa, että olin lähinnä sisäänpäin suuntautunut, eli kaipasin (omaa) rauhaa, pohdiskelemista, hidastusta, harkintaa ja lepoa. Halusin kuunnella itseäni, koska en ole sitä elämäni aikana riittävästi tehnyt.

Se tuotti myös tulosta: kun oli aikaa, koen saaneeni paljon työstettävää pääni sisälle. Olen kuunnellut ja katsellut itseäni ja ymmärrän kai nyt itseäni paremmin. Paljon on kuitenkin vielä kesken.

Tänä vuonna uskoisin kaipaavani enemmän ulospäin suuntautumista. Sellaisesta on ollut merkkejä jo muutaman kuukauden. Haluan soveltaa pohdiskelemaani ja itsestä löytämääni käytäntöön ja kokea uusia asioita. Ensimmäisen askeleen olen jo ottanut: olen ilmoittautunut erääseen uuteen asiaan, joka selvästi tuntuu askeleelta uuteen. Toisaalta se saattaa jäädä toteutumattakin, mutta se ei ole sitten itsestäni kiinni: yritin ainakin, mutta minua ei valittu. Tärkeintä on se, että olen tehnyt jotain uutta.

Ehkä pohdin myöhemmin jonkinlaisia uudenvuoden lupauksia, mutta voisin nyt jo mainita yhden: aion tänä vuonna tehdä mahdollisimman paljon sellaisia uusia asioita, jotka ovat arvojeni mukaisia ja kiinnostavat minua. Tuo yllämainittu on yksi näistä ja toinen voisi esimerkiksi olla horsman lehtien kuivaaminen teeksi ensi kesänä. Kyse on siis (myös) erittäin pienistä asioista, uusista näkökulmista, etsimisestä ja toivottavasti myös löytämisestä.

Friday, December 23, 2011

Joulunviettoa aloittelemassa

Mieli on mukavasti rauhoittumassa joulunviettoon. Vältyn suurimmilta jouluvalmisteluilta, kun en vietä joulua kotonani, vaan olen jo reissussa. Toisaalta en ole pohtinutkaan, millaisen joulun järjestäisin, jos järjestäisin sen itse. Tuskin tekisin suursiivousta, perussiivous riittäisi. Tuskin leipoisin hiki päässä kaikenlaista, vaan ehkä tekisin jotain yhtä leivonnaista. En erityisemmin pidä krääsästä, joten joulukoristeita olisi maltillisesti. En osaa sanoa. Olen vain niin iloinen siitä, että voin viettää joulua läheisteni kanssa. Se on iso asia.

En ole kotikoneellani, joten en saa laitettua joulukuvia. Tyydyn siis "vain" sanomaan:

Hyvää ja tunnelmallista joulua kaikille!

Sunday, December 18, 2011

Päätä kivistää

Ei ole kivaa. Ei ole ollenkaan kivaa. Minulla on ollut nyt muutaman päivän niska ja pää kipeänä. Kun aamulla herään, herää särkykin, ja se mokoma kulkee koko päivän mukanani. Särkylääke ei auta, tosin en ole kokeillut mitään mega-annoksia... vielä.

Heräsin eräänä aamuna siihen, että niskalihakseni olivat tosi jännittyneet. Minun piti todella keskittyä, että sain ne rennoksi - tosin ne jymähti saman tien uudestaan, kun ajattelin jotain muuta. Pääsin kuitenkin sängystä ylös ja tilanne oli suurimman osaa päivää ihan hyvä.

Siitä se kuitenkin paheni. Vetää hermot ihan uskomattoman kireälle, kun tuntee koko ajan särkyä niskassa ja päässä. Särky tekee sen, että tietokoneella ei jaksa istua pitkiä aikoja (pitäisi tehdä opiskelujuttuja) ja lukemiseen on hankala löytää asentoa, jossa niskalihakset eivät tuntuisi olevan ihan kipujumissa (pitäisi lukea tenttiin).

Olen huomannut, että liikunta (erityisesti rankka lihaskuntoharjoittelu) ja hieronta auttavat, mutta juuri nyt poikkeuksellisesti minun pitäisi kulkea siellä ja täällä ja treeniin tai hierontaan ei juuri ole mahdollisuutta (normaalissa arjessa olisi, mutta kun joulu lähestyy). Juuri nyt kun niitä olisi kaivannut. Toivottavasti en menetä hermojani sosiaalisissa tilanteissa, jos tämä vietävän särky ei katoa. Argh.

Ei ole muuten ihan helppoa perustella, että ei ole tehnyt jotain tehtäviä vain sen vuoksi, että päätä on särkenyt x päivää. Päänsärkyhän herättää ajatuksen, että se lähtee särkylääkkeellä. Voi kun lähtisikin. Mikä ihme siinä on, että se ei lähde veks?

On minulla ennenkin ollut tällaisia pätkiä, jolloin jännitysniska särkee, lihakset on kipeät ja särkevät pitkin yläkroppaa. Harvoin se kuitenkaan ihan näin pitkään ja hartaasti on kestänyt ja usein olen ehtinyt paremmin hoitaa sitä.

No, voin ainakin sanoa, että tällainen rasittava niskajumikin voi alentaa arkitekemisten kykyä ja lyhentää pinnan suht minimiin. Vaikka kuinka yrittäisin pinnistellä ja hymyillä. Skarppina oleminen ei ole helppoa, jos hieman huimaa ja tuntuu, että veri ei kierrä päässä.

Pitää taas poistua tietokoneen äärestä, kun näytön tuijottaminen ei tunnu hyvältä.

Kyllä minusta on silti mukavaa odotella jouluakin. Hyvää joulun odotusta!

Wednesday, December 14, 2011

Lahjaostoksilla

Kävin joululahjaostoksilla. Tänä vuonna asennoinnuin urakkaan toisin kuin aiempina vuosina: valitsin päivän ja paikan ja päätin, että käyn ostamassa kaikki lahjat yhdestä paikasta yhdellä kerralla. Ostosreissuun meni matkoineen kolme tuntia ja sain todellakin ostettua kaiken, mitä ostaa tarvitsikin. Nyt on tuokin asia hoidettu.

Aiempina vuosina olen stressannut joululahjoja kovastikin. Olen ollut kriittinen ja sen vuoksi mikään ei oikein ole kelvannut - olen ollut varma, että juuri tämä lahja on sellainen, jonka kaikki muut ostavat, tai juuri tämä lahja on sellainen, josta vastaanottaja ei pidä. Olen sitten naama kriittisyydestä mutrussa kiertänyt kaupasta toiseen, ahdistunut ja stressannut. Jouluun on tullut inhottava velvollisuuden sävy.

Kyllä minulla edelleenkin on tietynlainen inho sitä kohtaan, että lahjojen antamisesta on tullut ikään kuin velvollisuus. On pakko löytää jotain lahjaksi annettavaa. Lahjoja pitäisi mielestäni antaa hyvillä mielin ilman kiirettä ja stressiä, ja tämähän ei näytä monellakaan ennen joulua täyttyvän. Ei minusta siinä ole ideaa, että annetaan, kun on pakko. Lahja pitäisi aina olla antajalleenkin toivottu ja ilahduttava asia.

Tästä syystä olenkin itse asiassa päättänyt, että annan lahjan vain, jos sen hankkiminen ei tuota itselleni ahdistusta ja murhetta. Tämä päätös on vähentänyt lahjojen hankkimiseen liittyvää stressiä, mikä on itse asiassa vaikuttanut siten, että löydän helpommin lahjoja.

Kauppareissullani meni 122 euroa, mikä on minusta (nykytulojani ajatellen) huikea summa. Aiempina vuosina minulla on varmaankin mennyt suunnilleen sama summa, mutta kun olen ostanut lahjoja yhden kerrallaan eri kaupoista, summat ovat jääneet hämärän peittoon. Minusta on hyvä nähdä, paljonko rahaa menee.

Minulla on ristiristaiset tunteet tuosta rahanmenosta: toisaalta on mukavaa, että ostin oikeasti ihan hyödyllisiä tavaroita, joita on mukava antaa. On mukava antaa lahjoja lähimmäisille. Toisaalta jos lahjojen ostosta tulee velvollisuuden sävyttämää pakkopullaa, rahanmeno harmittaa. Se tuntuu turhalta, kun tulee sellainen olo, että pakkolahja oli inhottava ostaa ja vastaanottaja ei siitä todennäköisesti edes pidä, kun se on väkisin keksitty.

Valitsemani lahjat ovat laadukkaita käyttötavaroita ja siten hintavia. Minusta on tärkeää sekin, että lahja on antajansa näköinen ja sopii hänenkin arvomaailmaansa. Ei krääsän ostamisesta tule ainakaan minulle hyvä mieli, vaikka lapset krääsää näyttävät arvostavankin.

Toisaalta myönnän, että mukavinta minusta olisi se, että lahjoihin ei menisi rahaa lainkaan tai korkeintaan vain vähän. Haluaisin antaa ilmaisia tai halpoja lahjoja, mutta en siksi, että haluaisin pihistellä. Haluaisin vain karistaa joulusta mahdollisimman paljon kaupallisuutta ja keskittyä olennaiseen: joulun viettoon ja lähimmäisiini. Olisi tosi aitoa, jos pieni, kenties itse tehty lahja riittäisi. Antaminen riittäisi. Joulu voisi olla joulu ilman tavarashowtakin.

Friday, December 02, 2011

Kaamosväsy

Pimeys on nyt iskenyt minuunkin. Päivisin ulkoilu on auttanut, mutta siitä huolimatta keho tuntuu "käsittävän", että on pimeää, siis aidosti pimeää, kun ei luntakaan ole juuri näkynyt. Aamuisin on pimeää tai ainakin hämärää ja pimeys laskeutuu iltapäivällä pian uudestaan.

Aamuheräämiset ovat muuttuneet vaikeiksi. Vaikka minun ei tarvitsekaan herätä aikaisin kuin silloin tällöin ja ne aikaisetkin ovat kello 8, siitä huolimatta herääminen on suorastaan tuskallista. Silmät eivät millään tahdo aueta ja keho on oivaltanut, että sarastuslampun valo ei ole sama asia kuin luonnon valo.

Unen määrä on lisääntynyt selvästi. Iltaisin väsyttää aikaisin ja aamuisin tunnen itseni edes hivenen pirteämmäksi vasta siinä vaiheessa, kun päivä sarastaa (eli myöhään).

On jotenkin luonnoton olo, jos niin voi sanoa. Pitäisi olla lunta, jotta tuntuisi "oikealta". Kaipaan pakkasen nipistystä nenänpäässäni, lumen puhtautta ja raikkautta. Luultavasti minua ei väsyttäisi näin makoisasti, jos talvi olisi nyt "oikea". No, onnea on se, että voin kunnioittaa kehoni tuntemuksia ja elää niiden mukaan.

Pirteyttä kaikille kaamosväsyneille!

Sunday, November 27, 2011

Ammatillisen itsetunnon kasvua

Työuupumukseen väitetään kuuluvan heikentynyt ammatillinen itsetunto. Voin omalla kohdallani allekirjoittaa tämän: väsymys, kiinnostuksen puute ja tietyt tekijät töissä tekivät sen, että usko omiin (työ)kykyihini heikkeni ja koin, että en osaa "mitään". Se lisäsi ahdistusta ja vähensi entisestään itseluottamustani sekä työssä että vapaalla.

Etsin ammatillisen itsetunnon kohentamisen ratkaisuksi opiskelua. Aika looginen ratkaisuyritys, eikö? Opiskelu töiden ohella ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta. Toki koin opintojeni parissa onnistumisen hetkiä, mutta niiden kannattama itseluottamus ei siirtynyt työelämään.

Tauko työelämästä yhdistettynä opiskeluun on tuottanut tulosta, olen vihdoin huomannut asian. Olen vielä alussa tällä taipaleella, mutta on mahtavaa jo nyt pystyä luettelemaan itsessäni ominaisuuksia, jotka ovat hyvän työntekijän ominaisuuksia. Eikä niitä ominaisuuksia ihan vähänkään ole :)

Olen aina ollut hyvä opiskelija, sellainen koulussa pärjäävä, hieman teoreettinen tyyppi. Hyvät arvosanat ovat olleet kannustavia. Nyt olen opiskeluissani päässyt tekemään monenlaisia asioita, sellaisia, joita työelämässäkin voisi tulla vastaan. Olen onnistunut hienosti jo monessa tehtävässä! Samalla olen päässyt katselemaan muidenkin opiskelijoiden "työntekoa", mikä erityisesti on avannut silmiäni.

Olen ollut tolkuttoman itsekriittinen. Ehkä opiskelijat tekevät aikanaan parempaa jälkeä työelämässä kuin opintojen parissa, mutta minulla ei todellakaan ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Teen huolellista jälkeä olematta turhan hidas, olen tarkka, osaan kirjoittaa riittävän hyvin ja pysyn aikataulussa. Nämä eivät ole todellakaan mitään itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi aikatauluissa pysyminen näyttää tuottavan yllättävän monelle haasteita. Itsensä ilmaiseminen kirjallisesti ei myöskään ole mikään kaikkien taito puhumattakaan huolitellusta työn lopputuloksesta. Ja tässä oli vasta muutamia, ammattiini liittymättömiä hyviä ominaisuuksia.

Oikeastaan kokemukseni nyt ovat vahvistaneet sitä ajatusta, että meillä kaikilla on vahvuutemme. Jos joku sählääkin aikataulujen kanssa tai itsekuri ei riitä tehtävien tekemiseen, hän voi olla jotenkin muuten todella taitava. Minulla on puutteeni, mutta toisaalta esimerkiksi varsin hyvä itsekuri. Luulisin, että erilaiset ominaisuudet täydentävät hyvin toisiaan.

Olen myös huomannut olevani oppimiskykyinen, joten jos en jotain osaakaan, voin opetella. Sikäli oloni työelämän suhteen on nyt luottavaisempi: minulla on paljon annettavaa, vaikka ihan kaikki ei kädenkäänteessä sujuisikaan. Tärkeää on tietää myös tämä: ei sujuisi muillakaan.

Toivon todellakin, että seuraava työni (mitä ikinä onkaan) olisi sellaista, että pääsisin käyttämään vahvuuksiani ja jossa minua arvostettaisiin. Arvostuksen puute työpaikalla syö ihmistä. Paljon.

Saturday, November 26, 2011

Kaipuu metsään


Tänään kävelyllä käydessäni kaipasin metsään. Kävelin kyllä "metsässä" eli paikassa, joka täyttää metsän kriteerejä. Puita löytyy riittävässä tiheydessä, polkuja risteilee siellä täällä ja vesistöäkin on. Metsäkokemusta en kuitenkaan saanut.

Paikkaan nimittäin kuuluu valtava liikenteen jyly, joka peittää alleen pienet ja hurmaavat luonnon äänet. Veden virtauksen kuulin, kun keskityin kuuntelemaan sitä. Lintuja en kuullut enkä nähnyt. Polkujakin on oikeastaan liikaa: olisi mukavaa, jos näkösällä olisi muunkinlaista maata kuin tallattua "polkua".

On valitettavaa, että tuossakin, sinänsä ihan miellyttävässä paikassa, kuuluu niin valtaisa liikenteen ääni. Tietä ei toki näy, mutta tekeeköhän lehtien puute sen, että ääni kuuluu kovaa ja kauas. Kaipaan oikeaan metsään, oikeaan luontokokemukseen, johon kuuluu olennaisena osana hiljaisuus höystettynä luonnon ihastuttavilla äänillä. En oikein osannut rentoutua ja nauttia. Omaan rentoon hiljaisuuteeni ei kuulu autojen äänet.

Arvelen kuitenkin, että kaupunkilaiselle tuokin "metsä" käy täydestä. Se on luontoa, jossa käydään lenkillä. Minä, melkein metsässä kasvaneena, tiedän ja kaipaan toisin.

Wednesday, November 23, 2011

Viikko, jolloin tekemistä riitti

Viime viikko oli minulla poikkeuksellisen näännyttävä. Opiskeluun liittyvää tehtävää oli päässyt kasaantumaan siten, että sainkin urakoida kunnolla. Siihen päälle vielä olin reissussa viikonlopun ja vaikka se olikin tosi mukavaa, se ei varsinaisesti piristänyt nääntynyttä fiilistäni. Onneksi tämä urakointi kesti vain suhteellisen lyhyen ajan.

Silti huomasin, että (työ)uupumuksesta toipumiseni on vielä pahasti kesken. Kauankohan siihen menee vai jäänkö iäksi tällaiseksi, heikommaksi? Muutaman päivän kunnon ahkerointi heikommilla yöunilla ei todellakaan tuntunut sopivan minulle. Tai ehkä juuri ja juuri tuollainen pätkä, mutta ei ainakaan pidempi.

Pohdin myös sitä, että paljonko itse asiassa tein kaikenlaisia "töitä", ja määrä tuntuu silti aika vähäiseltä kun vertaa, paljonko olen jaksanut joskus nuorempana. Silloin jaksoin hämmästyttävän paljon, työtä, opiskelua ja harrastusta samaan aikaan.

Keskustelin viikon aikana myös henkilöiden kanssa, jotka yhdistävät elämäänsä työtä ja opiskelua. Minua hengästytti kuunnellakin sitä tahtia, miten nämä ihmiset ahkeroivat aamusta iltaan. Oli tavoitteita töissä ja opiskeluissa, jollakin perhettäkin, kiirettä piti. Kyllä minäkin aikanaan jaksoin, joten ymmärsin toisaalta hyvin. Toisaalta ihmettelen, mitä nykyään tarvitsee jaksaa? Ovatko he ihanneihmisiä vai standardi, johon on taivuttava? Ja mikä on minun osani, kun moinen tahti ei oikein enää tunnu istuvan minuun? Näissä ihmisissä oli kyllä eräs piirre, joka todennäköisesti kantaa heitä eteenpäin: he olivat kiinnostuneita tekemisistään.

Keskustelu teki sen, että tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun en tällä hetkellä suorita. En olisi uskonut, että se, että elämä on rauhallista, rennohkoa ja mukavaa, vetää selvää eroa ihmiseen, jolla on kiire päivän ja viikon askareissa. Samalla en sovi opiskelijamaailmaankaan, koska olen liian "vanha". En ole töissä, vaikka voisin olla, joten lienen outo tai luuseri. En ole myöskään työtön. En sovi mihinkään?

Friday, November 11, 2011

Valoisa syksy

Pohdin vuosi sitten, että miltähän tänä syksynä tuntuu se, että voi ulkoilla valoisaan aikaan. Ei tarvitse istua koko valoisaa aikaa sisällä töissä, jolloin näkee vain keinovaloa ja pimeyttä. Nyt voin kertoa, että tuntuu erilaiselta, hurjan hyvältä ja oikealta! Kyllä ihmisen kuuluu valoa nähdä.

En tietenkään voi sanoa, että pelkästään valon näkeminen ja päivällä ulkona liikkuminen ovat tehneet minusta pirteämmän, koska kyllähän elämäni on nyt täysin erilaista kuin vuosi sitten, kun olin töissä! Voin elää oman päivärytmini mukaisesti, ehdin laittaa hyviä ruokia, ehdin levätä ja saan paneutua asioihin, joista suurin osa kiinnostaa edes jonkin verran (opiskelu). Elämässäni on sekä valo että tasapaino.

Vaikka olen koko vuoden elänyt erilaista elämää kuin aiemmin, niin minusta tuntuu, että vasta nyt tämä uusi elämä on todella avautunut minulle. Näinkö kauan uupumuksesta toipumiseni on vienyt? Näin taitaa olla. Töiden aikaan vain kaipasin edes muutaman viikon lomaa, jotta "toipuisin", mutta nyt näen, että se ei olisi riittänyt mihinkään. Ehkä pahimpien univelkojen kuittaamiseen ja hengähtämiseen, mutta siinä kaikki.

Näin paljon aikaa on vaatinut se, että silmäni ovat auenneet. Näen nyt loppuaikani töissä selvemmin, sen sinnittelyn siellä olleiden ikävien asioiden parissa, päivästä toiseen toistuvan samanlaisuuden, tasaisen pyörän, joka ei tarjonnut yhtenäkään päivänä mitään uutta. Muistan ahdistukseni, joka sai minut näkemään koko elämän lohduttomana ja väsymyksen sävyttämänä ja oman elämäni epäonnistuneena ja vailla vaihtoehtoja. Elin mustassa kuopassa, johon valo ei paistanut.

Nyt tilanne on aivan erilainen. Olen useimpina päivinä hämmästyttävän hyväntuulinen, suorastaan sädehtivä. Olen oppinut hymyilemään ja kiittämään (itseäni ja muita). Näen mitä ympärilläni tapahtuu. Tiedostan omia tekemisiäni. Elämääni ovat nousseet keskiöön itselleni tärkeät asiat. Tunnistan itseni, mutta samalla opin itsestäni uutta joka päivä. Oivallan olevani osaava ja jopa luova. Oloni on tasapainoinen.

Voisin luetella näitä hyviä muutoksia elämässäni vaikka kuinka paljon, mutta taidan kirjoittaa niistä joskus erikseen enemmän. Nyt olen lähinnä hämmentynyt siitä, miten paljon hyvää positiivinen elämänmuutos voi saadakaan aikaiseksi. Olen hämmentynyt, mitä kaikkea olenkaan löytänyt, miten paljon olenkaan muuttunut. Minulla on hyvä olla.

Thursday, November 03, 2011

Toive terveemmästä selästä

Eilen ja tänä aamuna minusta tuntui siltä, että joku flunssapöpön kaltainen kolkuttelee ovellani eli kurkkussani tuntui alkavaa kipua. En kuitenkaan avannut oveani eli oloni on nyt kohentunut! Olen iloinen, että tämä meni näin pian ja helposti ohi (*koputtaa puuta*). Nythän taitaa olla monenkinlaista pöpöä liikkeellä.

Selkäni ei kuitenkaan päästä minua yhtä helpolla. Alaselkäni on oireillut jo vuosia: sitä toisinaan särkee (varsinkin istuessani) ja välillä se lähettelee särkyä hermoja pitkin jalkoihini kummallisesti (eli on vaikea joskus älytä, että kyse on selkävaivasta eikä ongelmasta jaloissa). En ole varma, mistä ongelma on alunperin tullut. Vaihtoehdoiksi olen arvellut liian syvät venyttelyt ja/tai istumisen.

Nyt minulla on taas ollut oireita jaloissani, mutta en heti ymmärtänyt selkäni yhteyttä sinne. Vaivan symmetrisyys molemmissa jaloissa ja aiemmat vastaavat kokemukseni ovat saaneet minut kuitenkin oivaltavaan, että selästähän tämä vaiva on luultavasti lähtöisin. Tai ainakin jokin selästä lähtevä hermo on jumissa jossain. Särky on onneksi melko lievä ja liikunta, erityisesti kävely, tuntuu tekevän hyvää. Kokemuksesta tiedän, että näin vähäinen vaiva ei lääkäreitä kiinnosta, joten ei auta muuta kuin keksiä itse ratkaisu ongelmaan.

Selkääni ei auta lepo ja liikkumattomuus. Nykyinen määrä liikuntaakaan ei tunnu tekevän ihmeitä, se lähinnä pitää vaivoja tasaisina, välillä lievästi parempina ja välillä pahempina. Olenkin ajatellut varovaisesti lisätä monipuolista liikuntaa ja liikkuvuusharjoituksia ja toivon, että se tekisi hyvää. Tuntuu ikävältä ajatella, että minun täytyy joskus palata työelämään, kun tiedän, että istuminen ja seisominen eivät selälleni oikein sovi, ainakaan liiallisessa määrin. Onneksi tässä on vielä aikaa "kuntouttaa"...

Ymmärrän kyllä mainiosti ihmisiä, jotka valittavat selkäänsä. Se voi kyllä järjestää viheliäisiä vaivoja pitkin kehoa ja niiden hoitaminen voi olla tosi vaikeaa!

Olen tosi kyllästynyt terveysvaivoihini, vaikka tiedänkin, että ne ovat ainakin vielä tässä vaiheessa varsin lieviä. Osa voi parantua kokonaankin, osa luultavasti pysyy tällaisenaan ja osa saattaa pahentuakin. On masentavaa todeta, että 30 täytettyäni en ole juuri tervettä päivää nähnyt. Melkein joka päivä jokin paikka on rieponut ainakin pienesti, mutta ei kai tässä auta muuta kuin tehdä parhaansa kehonsa eteen ja siinä sivussa kehittää vaivojen sietokykyä.