Olen pohtinut ulkopuolisuuden tunnetta hyvin paljon. Sitä en ole vielä ratkaissut, että mistä se oikeastaan kumpuaa ja miksi sellainen olo ikään kuin "täytyy" syntyä ja olla olemassa, vaikka kaipa suurimpana osatekijänä on omien sosiaalisten taitojen puute (kontaktin ottamiseen liittyvien taitojen puute ja/tai kyvyttömyys solmia läheisiä ihmissuhteita ja ylläpitää niitä). Se on kuitenkin selvää, että suurta kärsimystä noiden taitojen oppimattomuus aiheuttaa.
En voi olla pohtimatta myös kouluampumisia. Kokivatkohan ampujat, että he olivat ulkopuolisia eikä heillä ollut mitään keinoa päästä mukaan ympäröivään maailmaan? Katselivatko he katkerina sivusta muiden oikealta elämältä vaikuttavaa elämää, kun itse täytyi katkerana vain tyytyä lähinnä omaan seuraansa ja lopun ikänsä kestävään ulkopuolisuuteensa? Kuinkahan moni oikeasti pohtii vaarallisia mietteitä katsellessaan ympärillään näkyvää sosiaalista ilonpitoa, johon itsellä ei ole eikä todennäköisesti koskaan tule olemaan mitään osaa? Kuinkahan moni joutuu tukahduttamaan itsensä, tunteensa ja taitonsa siihen, että ei kertakaikkiaan pääse mukaan, vaikka joskus yrittäisikin? Kuinka kauan pettymyksiä ja itsensä tukahduttamista jaksaa ja katkeruuttaan saa pysymään hallinnassa ennen kuin se jäytää sisukset tai ympäristön rikki?
Ei näissä asioissa voi ketään syyttää, koska nämä tilanteet ovat niin monien asioiden mutkikas vyyhti. Taustalla on ehkä kasvatukseen liittyviä ongelmia, sosiaalisuuden oppimattomuutta, persoonan piirteitä ja ympäröivien ihmisten nuivaa käytöstä, menestyjien suosimista ja heikompien syrjimistä. Jos siis halutaan syyttää, sormi osoittaisi moneen suuntaan. Niistä monista pienistä asioista voi syntyä yksi iso solmu.
Tunnustan joskus oikein huonona hetkenä tuntevani valtavaa katkeruutta nähdessäni menestystä ja sosiaalista hauskanpitoa, sellaista, että pimeissä fantasioissani tuhoan moisen lähistöllä näkyvän ilonpidon ja/tai ylimielisyyden (ihan siitä syystä, että "eipähän heilläkään ole sitten hauskaa, kun ei minullakaan ole"). Luulen kuitenkin, että näitä "fantasioita" on monella muullakin, mutta niistä ei puhuta, koska ne näyttävät sairailta ja ovat vahvasti halveksittuja ("ei saa ajatella noin"). Tärkeä raja menee kuitenkin siinä, miten oikeasti käytännössä elämässään toimii, meneekö polttamaan jonkun ökytalon asukkaineen vai en. Minä en mene, minä fantasioin silloin, kun on niin paha olo, että mihinkään positiiviseen ja rakentavaan ei pysty.
Itselleni ratkaisuksi olen huomannut sanonnan "poissa silmistä, poissa mielestä". Jos jokin asia herättää minussa katkeruutta, hakeudun toisenlaiseen paikkaan, tilanteeseen. Siksikin haaveilen tietynlaisesta asumisesta ja elämästä, jotta saisin silmistäni pois tietyt, suorastaan normaaliin elämään kuuluvat asiat (mutta ei minun elämääni kuuluvat) ja samalla olisin sellaisessa ympäristössä, jossa voisin toteuttaa niitä itselleni tärkeitä ja elämää ylläpitäviä asioita, joihin jopa minullakin on mahdollisuus.
Olen varma, että tämä nykymeno sairastuttaa helposti, jos on itselleen vääränlaisessa ympäristössä ja yrittää mennä väärän betonioven läpi. Se oman paikkansa löytäminen ei vain ole ihan helppoa eikä aina edes tiedä, missä se oma paikka voisi olla. Joskus kuitenkin tietää, missä se ei ainakaan ole, ja se on hyvä alku.
Thursday, July 23, 2009
Wednesday, July 22, 2009
Kotona on hyvä ja huono olla
Minä viihdyn kotona, vaikka kotini ei ympäristönä mikään unelmapaikkani olekaan. Se on kuitenkin oma pieni reviirini ja paikka, jossa saan olla rauhassa ja oma itseni. Silti kaipaan elämääni hieman liikettäkin eli siis sitä, että voisin välillä käydä jossain muuallakin. Erityisesti näin kesällä kuuma, ankeahko asunto ei houkuttele.
Yllättäen olen viime aikoina päässyt hieman liikkeelle. Minulla ei oikeastaan ole juuri paikkoja, joissa vierailla, joten tällainen viime aikojen pienen pieni aktiivisuus on tosi poikkeavaa. Minulla on kuitenkin ollut pääasiassa kivaa ja mielikin on virkistynyt. Täytyy kai yrittää kehitellä jotain muutakin kodin ulkopuolella tapahtuvaa aktiviteettia, jota voisi tehdä vaikkapa yksinkin, ilman että täytyisi olla tuttavia jollain toisella paikkakunnalla.
Pelkästään kotona oleminen jotenkin jumittaa, varsinkin mielen. Maailma supistuu pieneksi piiriksi kodin, kaupan ja työpaikan välille ja se ei tunnu hyvältä eikä terveeltä. Tarvitsen väljempää tilaa ja uusia maisemia, jotta mieleni saisi mielialaa ylläpitäviä virikkeitä. Suomi on kesällä mukava ja kaunis paikka, joten kannattaa kierrellä paikkoja, jos vain vain.
Hmm... täytyy todeta, että näihin pienen pieniin aktiviteetteihini liittyy hieman sosiaalistakin ulottuvuutta - minua on siis piristänyt sekä kotoa poissa oleminen että sosiaalisuus. Harmi, että tuollaisen järjestäminen normaaliarkeen on niin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Erityisesti talvella, kun on pimeää ja kylmä, ei usein vain jaksa lähteä mihinkään.
Yllättäen olen viime aikoina päässyt hieman liikkeelle. Minulla ei oikeastaan ole juuri paikkoja, joissa vierailla, joten tällainen viime aikojen pienen pieni aktiivisuus on tosi poikkeavaa. Minulla on kuitenkin ollut pääasiassa kivaa ja mielikin on virkistynyt. Täytyy kai yrittää kehitellä jotain muutakin kodin ulkopuolella tapahtuvaa aktiviteettia, jota voisi tehdä vaikkapa yksinkin, ilman että täytyisi olla tuttavia jollain toisella paikkakunnalla.
Pelkästään kotona oleminen jotenkin jumittaa, varsinkin mielen. Maailma supistuu pieneksi piiriksi kodin, kaupan ja työpaikan välille ja se ei tunnu hyvältä eikä terveeltä. Tarvitsen väljempää tilaa ja uusia maisemia, jotta mieleni saisi mielialaa ylläpitäviä virikkeitä. Suomi on kesällä mukava ja kaunis paikka, joten kannattaa kierrellä paikkoja, jos vain vain.
Hmm... täytyy todeta, että näihin pienen pieniin aktiviteetteihini liittyy hieman sosiaalistakin ulottuvuutta - minua on siis piristänyt sekä kotoa poissa oleminen että sosiaalisuus. Harmi, että tuollaisen järjestäminen normaaliarkeen on niin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Erityisesti talvella, kun on pimeää ja kylmä, ei usein vain jaksa lähteä mihinkään.
Vaatepinot ojennuksessa - viikko 12
Olen saanut vaatekaappini järjestykseen. Poistoja sieltä löytyi muutama pussillinen, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä: kaappi on edelleen varsin täysi, vaikka joko kierrätykseen tai varastoon on menossa useampikin pussillinen vaatetta. Huh, ja silti minusta tuntuu, että minulla ei ole juuri oikeanlaisia vaatteita, vaan lähinnä tylsiä peruspaitoja ja tavalla tai toisella tylsiä JA epäkäytännöllisiä housuja. Kai nykyään asiat on vain jo niin hyvin, että vaatteistaan saa järjestettyä itselleen hetkettäin elämää suuremman ongelman ;)
Laskeskelin viime viikon hankintojani, joita ovat maustepurkit. Minulla on pusseissa hankittuja mausteita, joita ei siis saa valmiiksi maustepurkeissa. Olen yrittänyt jo pidempään löytää söpöjä maustepurkkeja niille, usein käyttämilleni mausteille, mutta eipä löydy! Voisi kuvitella, että jostain kaupasta löytyisi pieniä purkkeja, mutta ei. Siispä ostin 4 pientä kelvollista purnukkaa, mutta kauniiksi niitä ei voi sanoa. Käytännöllisyydestä en osaa vielä sanoa.
Vaatepinojeni suoristumisen kunniaksi luovun tällä viikolla viidestä neuleesta ja yhdestä t-paidasta. Minä olen neuleihminen (viluisena pidän niistä), joten niitä on kertynyt, mutta harvemmin löydän sellaisia neuleita, joista oikeasti pidän. Usein jonkin aikaa pidettyäni jotain neuletta totean sen jotenkin huonoksi: omituisen malliseksi, liian säkkimäiseksi, kutisevaksi tai jotenkin muuten itselleni epäsopivaksi. Lisäksi minusta useimmat näkemäni (käyn harvoin vaatekaupoissa) neuleet ovat ihan luokattoman rumia.
Laskeskelin viime viikon hankintojani, joita ovat maustepurkit. Minulla on pusseissa hankittuja mausteita, joita ei siis saa valmiiksi maustepurkeissa. Olen yrittänyt jo pidempään löytää söpöjä maustepurkkeja niille, usein käyttämilleni mausteille, mutta eipä löydy! Voisi kuvitella, että jostain kaupasta löytyisi pieniä purkkeja, mutta ei. Siispä ostin 4 pientä kelvollista purnukkaa, mutta kauniiksi niitä ei voi sanoa. Käytännöllisyydestä en osaa vielä sanoa.
Vaatepinojeni suoristumisen kunniaksi luovun tällä viikolla viidestä neuleesta ja yhdestä t-paidasta. Minä olen neuleihminen (viluisena pidän niistä), joten niitä on kertynyt, mutta harvemmin löydän sellaisia neuleita, joista oikeasti pidän. Usein jonkin aikaa pidettyäni jotain neuletta totean sen jotenkin huonoksi: omituisen malliseksi, liian säkkimäiseksi, kutisevaksi tai jotenkin muuten itselleni epäsopivaksi. Lisäksi minusta useimmat näkemäni (käyn harvoin vaatekaupoissa) neuleet ovat ihan luokattoman rumia.
Friday, July 17, 2009
Mitähän on oikea elämä?
Kesäväsymys meni hiljalleen ohi ja tämän viikon olenkin ollut yllättävän pirteä. Nukkunut olen yhtä paljon (eli vähän) kuin viime viikollakin, mutta olo on silti ihan erilainen. En tiedä, mikä on muuttunut - muu kuin että aloitin rautakuurin viime viikolla.
Aamu-tv:stä katselin haastattelua, jossa haastateltava ihmetteli, miksi lomalla täytyy "päästä" pois kotoa (hän siis viihtyy vallan mainiosti kaupunkiasunnossaan - hyvä tietysti niin). Minullakin se on erityisesti näin kesäaikaan toiveenani, koska kesällä korostuu se, että asun pienehkössä betonikuutiossa, joka kuumenee sietämättömäksi kesäaikaan. Jos menen ulos, joka puolella tuntuu pyörivän ihmisiä, joita en ympärilleni halua. Luonto on vain kaukainen muisto jonkin pihapuun muodossa. Eli ei, en todellakaan halua näivettyä kotonani itselleni epäsopivassa ja suorastaan ahdistavassa elinympäristössä, joka useimmiten vielä huutaa siivoamista eli raatamista (mitenhän talvella kotiolot tuntuvatkin siedettävimmiltä?).
Jokin aika sitten pääsin nauttimaan olostani itselleni varsin poikkeuksellisessa ympäristössä: ympärilläni oli pienen paikkakunnan luonto ja rauha ja ennen kaikkea tilaa. Mieleni pääsi vihdoin edes hetkeksi irtautumaan jatkuvasta pingottuneisuuden tilastaan, mikä oli ihana helpotus. Silloin sain taas kipeän muistutuksen siitä, että millaisessa ympäristössä minun olisi syytä asua, jotta voisin parhaiten ja ennen kaikkea viihtyisin.
Tarvitsen ympärilleni tilaa. Sen tilan ei tarvitse kuitenkaan olla mieletön määrä asumiseen tarkoitettuja neliöitä, vaan myös ympäristön väljyyttä, sellaista tilaa, jolla ei hääri kymmenittäin naapureita ja muita (usein ei-toivottuja) kulkijoita. En minä kaipaa ihmisiä ympärilleni, muita kuin läheisiäni. Jos kaipaan ihmisiä, voin ihan itse mennä heidän joukkoonsa itse valitseminani aikoina, mutta en haluaisi arkiolemiseni olevan pakkoa olla tuntemattomien ihmisten keskellä betonikuoreen sullottuna, jossa onneksi sentään seinät edes hieman rajaavat reviiriäni. Sitä paitsi, jos jonnekin tungetaan paljon ihmisiä samalle aluelle, sosiaalinen oleminenkin kärsii: ihmiset eivät enää ole ystävällisiä ja juttelevaisia, vaan kiireisiä, naama nyrpeänä paikasta toiseen kirmailevia, keskenään kilpailevia ja omiin porukoihinsa sulkeutuvia.
Minä en tarvitse kaupunkien keskustoja enkä ostoskeskuksia. Mitä niillä arkena tekee? Viihdyttää itseään? Viihdyn kyllä paremmin ihan jossain toisaalla. Huomaan kaupassa käydessänikin (kun ensin betonin ympäröivässä arkimaailmassani sinne pakosta raahaudun), että hermojani vain kiristää ympäröivä ankeus ja ruuhkaisuus, olen kiukkunen ja ärtynyt ja stressitasoni nousee välittömästi. Itseäni inhottaa se ärtymys ja inho, jota tunnen muita kohtaan. En minä ole sellainen inhottavuus normaalisti, kyllä minä hymyilen ystävällisesti ja kuljen kepeästi.
Eihän aina ole ollut näin, joskus nimittäin jopa nautinkin ympärilläni olevasta hälinästä. En vain enää kaipaa sitä missään määrin, koska olen huomannut, että ei se anna minulle mitään. Aikanaan kaupunkielämä oli lupaus sosiaalisuudesta, aktiivisuudesta, harrastuksista ja toimeentulosta, mutta ehkä se olikin vain harhakuva. Hälinä onkin vain muistutusta kiireisestä kaupunkilaiselämäntavasta, kulutuksesta, biletyksestä, rakentamisesta, liikenteestä ja runsaasta työnteosta, mitkä eivät enää merkitse minulle juuri mitään. Se ei nimittäin tunnu oikealta elämältä, vaan joltain näytelmältä, jota on pakko katsella joka päivä. Pakko osallistuakin, haluaa tai ei, koska jos ei osallistu, joutuu syrjään työnnetyksi. Tosin vääränlaisena persoonana joutuu väkisinkin enemmän tai vähemmän syrjään työnnetyksi.
Luulin, että lupaus täyttyisi, mutta ennemminkin huomasin, että eihän muualtakaan mitään puutu. Se, mikä näytti aikanaan kaupunkiympäristössä paljolta, onkin nykyään pientä, kiireistä, kilpailtua ja kaavamaista, ja se mikä näytti jossain "tuppukylässä" pieneltä, onkin suurta, avointa ja mahdollisuuksia tarjoavaa (riippuen omasta aktiivisuudesa). Kaikkea ei voi joka paikassa saada, mutta itseni kaltaiselle persoonalle tietynlainen ympäristö tarjoaa selvästi enemmän kuin toinen. (Miksi pitää kasvaa ja oppia itsestään kipeitäkin asioita?)
Oikeassa elämässä ei ole kiire (meillä on jo kaikki tarvittava tarpeidemme tyydyttämiseksi, aikataulut ovat vain ihmisen keksintöä eikä maailma rehkimällä valmistu), oikeassa elämässä ajatuksille on tilaa, jolloin voi syntyä jotain uuttakin sen sijaan, että ne ajatukset ovat kahlehdittuna merkityksettömään suorittamiseen, näyttelemiseen ja saman toistamiseen.
Onnellisia ovat he, jotka kokevat nykymenon omakseen. Heillä on niin paljon helpompi olla kuin minunlaisillani, jotka yrittävät ja toivovat kovasti löytävänsä pakokeinon omaan, oikeaan elämänmenoon, joka mielenpohjalla kaihertaa joka päivä. Toisaalta toivoisin kovasti, että itsekin voisin sopeutua, koska se olisi helpoin ratkaisu, mutta mieleni haraa vastaan kaikin keinoin. En minä halua taistella mieltäni vastaan.
"En minä tänne kuulu, ei täällä ole minulle paikkaa, ei nämä ihmiset ole "minun" ihmisiäni eikä minua hyväksytä tällaisena kuin olen. Minä tukehdun tänne, menetän luovuuteni ja kykyni ajatella avoimesti, kadotan sosiaalisuuteni ja saan tilalle vain ylikorostunutta ja vääristyneen ahdistunutta inhoa kaikkea kohtaan. Minä en saa täällä käyttää parhaita puoliani ja taitojani, koska minulle ei ruuhkaisuuden, tylyyden ja kovan kilpailun vuoksi ole tilaa. Minä näivetyn nurkkaani ja kadotan itseni. En halua sitä, vaan haluan olla täydesti minä."
Tuolta minusta tuntuu.
Aamu-tv:stä katselin haastattelua, jossa haastateltava ihmetteli, miksi lomalla täytyy "päästä" pois kotoa (hän siis viihtyy vallan mainiosti kaupunkiasunnossaan - hyvä tietysti niin). Minullakin se on erityisesti näin kesäaikaan toiveenani, koska kesällä korostuu se, että asun pienehkössä betonikuutiossa, joka kuumenee sietämättömäksi kesäaikaan. Jos menen ulos, joka puolella tuntuu pyörivän ihmisiä, joita en ympärilleni halua. Luonto on vain kaukainen muisto jonkin pihapuun muodossa. Eli ei, en todellakaan halua näivettyä kotonani itselleni epäsopivassa ja suorastaan ahdistavassa elinympäristössä, joka useimmiten vielä huutaa siivoamista eli raatamista (mitenhän talvella kotiolot tuntuvatkin siedettävimmiltä?).
Jokin aika sitten pääsin nauttimaan olostani itselleni varsin poikkeuksellisessa ympäristössä: ympärilläni oli pienen paikkakunnan luonto ja rauha ja ennen kaikkea tilaa. Mieleni pääsi vihdoin edes hetkeksi irtautumaan jatkuvasta pingottuneisuuden tilastaan, mikä oli ihana helpotus. Silloin sain taas kipeän muistutuksen siitä, että millaisessa ympäristössä minun olisi syytä asua, jotta voisin parhaiten ja ennen kaikkea viihtyisin.
Tarvitsen ympärilleni tilaa. Sen tilan ei tarvitse kuitenkaan olla mieletön määrä asumiseen tarkoitettuja neliöitä, vaan myös ympäristön väljyyttä, sellaista tilaa, jolla ei hääri kymmenittäin naapureita ja muita (usein ei-toivottuja) kulkijoita. En minä kaipaa ihmisiä ympärilleni, muita kuin läheisiäni. Jos kaipaan ihmisiä, voin ihan itse mennä heidän joukkoonsa itse valitseminani aikoina, mutta en haluaisi arkiolemiseni olevan pakkoa olla tuntemattomien ihmisten keskellä betonikuoreen sullottuna, jossa onneksi sentään seinät edes hieman rajaavat reviiriäni. Sitä paitsi, jos jonnekin tungetaan paljon ihmisiä samalle aluelle, sosiaalinen oleminenkin kärsii: ihmiset eivät enää ole ystävällisiä ja juttelevaisia, vaan kiireisiä, naama nyrpeänä paikasta toiseen kirmailevia, keskenään kilpailevia ja omiin porukoihinsa sulkeutuvia.
Minä en tarvitse kaupunkien keskustoja enkä ostoskeskuksia. Mitä niillä arkena tekee? Viihdyttää itseään? Viihdyn kyllä paremmin ihan jossain toisaalla. Huomaan kaupassa käydessänikin (kun ensin betonin ympäröivässä arkimaailmassani sinne pakosta raahaudun), että hermojani vain kiristää ympäröivä ankeus ja ruuhkaisuus, olen kiukkunen ja ärtynyt ja stressitasoni nousee välittömästi. Itseäni inhottaa se ärtymys ja inho, jota tunnen muita kohtaan. En minä ole sellainen inhottavuus normaalisti, kyllä minä hymyilen ystävällisesti ja kuljen kepeästi.
Eihän aina ole ollut näin, joskus nimittäin jopa nautinkin ympärilläni olevasta hälinästä. En vain enää kaipaa sitä missään määrin, koska olen huomannut, että ei se anna minulle mitään. Aikanaan kaupunkielämä oli lupaus sosiaalisuudesta, aktiivisuudesta, harrastuksista ja toimeentulosta, mutta ehkä se olikin vain harhakuva. Hälinä onkin vain muistutusta kiireisestä kaupunkilaiselämäntavasta, kulutuksesta, biletyksestä, rakentamisesta, liikenteestä ja runsaasta työnteosta, mitkä eivät enää merkitse minulle juuri mitään. Se ei nimittäin tunnu oikealta elämältä, vaan joltain näytelmältä, jota on pakko katsella joka päivä. Pakko osallistuakin, haluaa tai ei, koska jos ei osallistu, joutuu syrjään työnnetyksi. Tosin vääränlaisena persoonana joutuu väkisinkin enemmän tai vähemmän syrjään työnnetyksi.
Luulin, että lupaus täyttyisi, mutta ennemminkin huomasin, että eihän muualtakaan mitään puutu. Se, mikä näytti aikanaan kaupunkiympäristössä paljolta, onkin nykyään pientä, kiireistä, kilpailtua ja kaavamaista, ja se mikä näytti jossain "tuppukylässä" pieneltä, onkin suurta, avointa ja mahdollisuuksia tarjoavaa (riippuen omasta aktiivisuudesa). Kaikkea ei voi joka paikassa saada, mutta itseni kaltaiselle persoonalle tietynlainen ympäristö tarjoaa selvästi enemmän kuin toinen. (Miksi pitää kasvaa ja oppia itsestään kipeitäkin asioita?)
Oikeassa elämässä ei ole kiire (meillä on jo kaikki tarvittava tarpeidemme tyydyttämiseksi, aikataulut ovat vain ihmisen keksintöä eikä maailma rehkimällä valmistu), oikeassa elämässä ajatuksille on tilaa, jolloin voi syntyä jotain uuttakin sen sijaan, että ne ajatukset ovat kahlehdittuna merkityksettömään suorittamiseen, näyttelemiseen ja saman toistamiseen.
Onnellisia ovat he, jotka kokevat nykymenon omakseen. Heillä on niin paljon helpompi olla kuin minunlaisillani, jotka yrittävät ja toivovat kovasti löytävänsä pakokeinon omaan, oikeaan elämänmenoon, joka mielenpohjalla kaihertaa joka päivä. Toisaalta toivoisin kovasti, että itsekin voisin sopeutua, koska se olisi helpoin ratkaisu, mutta mieleni haraa vastaan kaikin keinoin. En minä halua taistella mieltäni vastaan.
"En minä tänne kuulu, ei täällä ole minulle paikkaa, ei nämä ihmiset ole "minun" ihmisiäni eikä minua hyväksytä tällaisena kuin olen. Minä tukehdun tänne, menetän luovuuteni ja kykyni ajatella avoimesti, kadotan sosiaalisuuteni ja saan tilalle vain ylikorostunutta ja vääristyneen ahdistunutta inhoa kaikkea kohtaan. Minä en saa täällä käyttää parhaita puoliani ja taitojani, koska minulle ei ruuhkaisuuden, tylyyden ja kovan kilpailun vuoksi ole tilaa. Minä näivetyn nurkkaani ja kadotan itseni. En halua sitä, vaan haluan olla täydesti minä."
Tuolta minusta tuntuu.
Thursday, July 16, 2009
Säilytyskoreilla hallintaa - viikko 11
Hankin viime viikolla 5 eri kokoista koria tai muuta säilytyslaatikkoa. Tarkoituksenani on niiden avulla saada tavarakaaosta hallintaan, eli kun tavarat kahlehditaan laatikkoon tai koriin, ne ovat kasassa yhdessä paikassa. Nythän eräs ongelmani on ollut myös se, että erästäkin yläkaappia avatessani joka kerta jännittää, saanko tavarasateen niskaani. Kohta siis en saa ja samalla tavaramassan siirtely ja järjestely käy sutjakkaammin.
Yritän parhaani mukaan luopua mahdollisimman monesta tavarastani, mutta vaikeaa se on. Siksi yritän joitain romppeita siis edes hallita. Olen miettinyt nyt järjestyksen lisääntyessä kodissani, että haluankohan vain ympäristön järjestyksellä saada elämääni hallinnan tuntua: kun ympäristöstäni poistuu kaaos, pääni sisällä oleva myllerrys myös rauhoittuisi. Ajatus on jotenkin hassu, mutta ei mielestäni kaukaa haettu: jos kokee, että elämässä on hallitsemattomia asioita, hallinnan tunne edes jollain osa-alueella luo jonkinlaista turvallisuutta, vaikka kyse olisikin "vain" siisteydestä ja omasta kodista. Sitä paitsi, onhan erilaiset värikkäät laatikot ja korit varsin nättejä verrattuna epämääräiseen tavaraläjään ja pikkuesineisiin käytännöllisyydestä puhumattakaan.
Vastapainoksi olen päättänyt tällä viikolla luopua läjästä vanhentunutta elektroniikkaa ja aiemmin pois heittämiini tietokoneisiin liittyviä romuja. Pois lähtee siis vanha pönttömallinen näyttö, näppäimistö, pari hiirtä ja pari kaapelia. Olen hyvin helpottunut, että pääsen eroon isosta näytöstä, joka vie tosi paljon tilaa ja painaa hirmuisesti ja joka ei enää ole edes toiminut. Vanhojen näppäimistöjen, hiirien ja kaapeileiden säilytyksessä taas vain ei ole mitään mieltä, kun uudet tuppaavat tulemaan uusien tietokoneiden mukana ja halvallahan noita saa mieluisampiakin, joten ei ole mitään järkeä pitää varalla jotain itselleen ei-mieluisaa kaapin täytteenä.
Yritän parhaani mukaan luopua mahdollisimman monesta tavarastani, mutta vaikeaa se on. Siksi yritän joitain romppeita siis edes hallita. Olen miettinyt nyt järjestyksen lisääntyessä kodissani, että haluankohan vain ympäristön järjestyksellä saada elämääni hallinnan tuntua: kun ympäristöstäni poistuu kaaos, pääni sisällä oleva myllerrys myös rauhoittuisi. Ajatus on jotenkin hassu, mutta ei mielestäni kaukaa haettu: jos kokee, että elämässä on hallitsemattomia asioita, hallinnan tunne edes jollain osa-alueella luo jonkinlaista turvallisuutta, vaikka kyse olisikin "vain" siisteydestä ja omasta kodista. Sitä paitsi, onhan erilaiset värikkäät laatikot ja korit varsin nättejä verrattuna epämääräiseen tavaraläjään ja pikkuesineisiin käytännöllisyydestä puhumattakaan.
Vastapainoksi olen päättänyt tällä viikolla luopua läjästä vanhentunutta elektroniikkaa ja aiemmin pois heittämiini tietokoneisiin liittyviä romuja. Pois lähtee siis vanha pönttömallinen näyttö, näppäimistö, pari hiirtä ja pari kaapelia. Olen hyvin helpottunut, että pääsen eroon isosta näytöstä, joka vie tosi paljon tilaa ja painaa hirmuisesti ja joka ei enää ole edes toiminut. Vanhojen näppäimistöjen, hiirien ja kaapeileiden säilytyksessä taas vain ei ole mitään mieltä, kun uudet tuppaavat tulemaan uusien tietokoneiden mukana ja halvallahan noita saa mieluisampiakin, joten ei ole mitään järkeä pitää varalla jotain itselleen ei-mieluisaa kaapin täytteenä.
Monday, July 13, 2009
Liikaa uutisia ja "tuksuja"
Nykyäänhän uutisia tulvii monesta erilaisesta lähteestä suorastaan jatkuvana virtana: netistä, sanoma- ja muista lehdistä, TV:stä ja radiosta. Minä seuraan usein uutisia Amppareiden kautta (siis silloin, kun olen tietokoneen ja netin ääressä), mutta toisaalta se ei tunnu oikein hyvältä: minulle tulee sellainen olo, että olen jatkuvasti kiinni jossain, "sitoutunut" tietovirtaan, joka syytää kaikkea mahdollista tietoisuuteeni ja omalle henkilökohtaiselle reviirilleni.
Minä toki nautin uutisten lukemisesta ja seuraamisesta: viikonloppujeni suuri ilo on herätä aamulla hitaasti ja lukea sanomalehteä vielä hitaammin höyryävä teekupponen kädessä. Siitä tulee rento olo, ja samalla saan mielelleni jotain leppoisaa askarreltavaa rajoitetun uutispaketin ääressä.
Netin uutisvirta on ihan eri asia kuin sanomalehti. Sanokaa minua vanhanaikaiseksi, mutta olen huomannut nauttivani huomattavasti enemmän painetun tekstin lukemisesta juuri siinä asennossa, kun kulloinkin satun haluamaan, kuin nopeasta bittivirrasta jonkin koneen parissa (joitain nettilehtiä on kyllä mukava seurata). Painetun sanan voi annostella itselleen sopivammin kuin sähköisen, ja siinä on helpompaa rajata se, mitä haluaa nähdä ja mielessään käsitellä. Tokihan jostain jää paitsi, kun ei jatkuvasti seuraa viimeisimpiä uutisia, mutta huonontaako se elämänlaatua? Tuskin. Joskus on yksinkertaisesti parempi olla tietämättä jotain.
"Tuksu lihoi 10 kiloa" oli uutisotsikko, joka laittoi mietityttämään, että haluanko oikeasti seurata tuollaisia uutisia. En. En halua tietää mitään joistain "tuksuista" ja vastaavista, vaan rajoittaa mahdollisimman paljon seuraamiani uutisia omiin mielenkiinnon kohteisiini. Kyse on paljolti myös valinnoista, mihin vähän aikansa haluaa käyttää, ja minä en haluatehdä itsestäni kiireisempää ja stressaantuneempaa jonkin (turhien) uutisten seuraamisen vuoksi. Siis vähemmän uutisia, mutta enemmän oikeita ja itseäni kiinnostavia uutisia, kiitos!
Minä toki nautin uutisten lukemisesta ja seuraamisesta: viikonloppujeni suuri ilo on herätä aamulla hitaasti ja lukea sanomalehteä vielä hitaammin höyryävä teekupponen kädessä. Siitä tulee rento olo, ja samalla saan mielelleni jotain leppoisaa askarreltavaa rajoitetun uutispaketin ääressä.
Netin uutisvirta on ihan eri asia kuin sanomalehti. Sanokaa minua vanhanaikaiseksi, mutta olen huomannut nauttivani huomattavasti enemmän painetun tekstin lukemisesta juuri siinä asennossa, kun kulloinkin satun haluamaan, kuin nopeasta bittivirrasta jonkin koneen parissa (joitain nettilehtiä on kyllä mukava seurata). Painetun sanan voi annostella itselleen sopivammin kuin sähköisen, ja siinä on helpompaa rajata se, mitä haluaa nähdä ja mielessään käsitellä. Tokihan jostain jää paitsi, kun ei jatkuvasti seuraa viimeisimpiä uutisia, mutta huonontaako se elämänlaatua? Tuskin. Joskus on yksinkertaisesti parempi olla tietämättä jotain.
"Tuksu lihoi 10 kiloa" oli uutisotsikko, joka laittoi mietityttämään, että haluanko oikeasti seurata tuollaisia uutisia. En. En halua tietää mitään joistain "tuksuista" ja vastaavista, vaan rajoittaa mahdollisimman paljon seuraamiani uutisia omiin mielenkiinnon kohteisiini. Kyse on paljolti myös valinnoista, mihin vähän aikansa haluaa käyttää, ja minä en haluatehdä itsestäni kiireisempää ja stressaantuneempaa jonkin (turhien) uutisten seuraamisen vuoksi. Siis vähemmän uutisia, mutta enemmän oikeita ja itseäni kiinnostavia uutisia, kiitos!
Friday, July 10, 2009
Kesäväsymystä?
Ei, ei kesä väsytä, kun vastahan tässä on vauhtiin päästy! Ihmettelen vain sitä, miten minua voikin väsyttää ja uuvuttaa näin paljon juuri nyt, kun on valoisaa, töissä on leppoisaa ja vapaa-aikaa on normaalia enemmän. Välillä en malta nukkua, joten se selittänee jotain, mutta silti jonkinlainen outo uupumus painaa mieltä ja kehoa niin, että en jaksa suorassa istua ja ajatukset tuntuvat kulkevan kuin esteradalla ilman kykyä hypätä. Raskasta.
Olen ollut yllättävän stressaantunut, vaikka stressinaiheet ovat lähinnä oman pääni keksintöjä. Selkääni särkee, korvassani suhisee ja kurkkukin oireili vielä muutama päivä sitten. Oloni on kokonaisvaltaisesti jotenkin omituisen kehno, nuutunut ja poissaoleva, vaikka sairas en kai olekaan. Lenkillä pystyn käymään ja se tuntuukin mukavalta ja jopa voimia riittää, mutta muulloin kolottaa, väsyttää ja alakulottaa.
Kai tämä jonkinlaista stressiä on kuitenkin olevinaan. On ollut nimittäin vaikea ottaa rennosti ja nauttia. Jotenkin tuntuu, että täytyisi nauttia kesästä enemmän... mutta siis miten? Eikö juuri se, että voi olla tai olla olematta, möllöttää tai olla möllöttämättä ole juuri se, mikä on sitä kesäolemista? Miksi pitäisi suorittaa, kun elämä kulkee eteenpäin rennommallakin otteella? Niin, helpommin sanottu kuin tehty. Mieleeni on jotenkin jäänyt stressin levy soimaan ja junnaamaan samaan kohtaan, mihin mielikin jo alkaa tylsistyä. Syystäkin.
No, toivottavasti nyt viikonlopun myötä pystyisin ottamaan rennommin ja sen myötä erilaiset kolotukset ja oudot oireet jäisivät pois ja pystyisin taas nauttimaan kesästä rennommin. Hyvää viikonloppua!
Olen ollut yllättävän stressaantunut, vaikka stressinaiheet ovat lähinnä oman pääni keksintöjä. Selkääni särkee, korvassani suhisee ja kurkkukin oireili vielä muutama päivä sitten. Oloni on kokonaisvaltaisesti jotenkin omituisen kehno, nuutunut ja poissaoleva, vaikka sairas en kai olekaan. Lenkillä pystyn käymään ja se tuntuukin mukavalta ja jopa voimia riittää, mutta muulloin kolottaa, väsyttää ja alakulottaa.
Kai tämä jonkinlaista stressiä on kuitenkin olevinaan. On ollut nimittäin vaikea ottaa rennosti ja nauttia. Jotenkin tuntuu, että täytyisi nauttia kesästä enemmän... mutta siis miten? Eikö juuri se, että voi olla tai olla olematta, möllöttää tai olla möllöttämättä ole juuri se, mikä on sitä kesäolemista? Miksi pitäisi suorittaa, kun elämä kulkee eteenpäin rennommallakin otteella? Niin, helpommin sanottu kuin tehty. Mieleeni on jotenkin jäänyt stressin levy soimaan ja junnaamaan samaan kohtaan, mihin mielikin jo alkaa tylsistyä. Syystäkin.
No, toivottavasti nyt viikonlopun myötä pystyisin ottamaan rennommin ja sen myötä erilaiset kolotukset ja oudot oireet jäisivät pois ja pystyisin taas nauttimaan kesästä rennommin. Hyvää viikonloppua!
Thursday, July 09, 2009
Hameita - viikko 10
Eräs suosikkivaatteistani on ehdottomasti hame ja mieluiten vielä pitkä tai pitkähkö eli polvien alapuolelle ulottuva. Tästä huolimatta pidän hametta harmillisen harvoin. Syitä on useita: liikun usein lihasvoimin paikasta toiseen, jolloin hame ei ole kovin käytännöllinen: pyöräillessä se on hankala ja kävellessä lenkkarit hameen kanssa on jopa minulle turhan tyylitöntä. Töissä taas on usein niin kylmä, että hameessa ei tarkene ilman lämpimiä sukkahousuja.
Hame on siis ihanan mukava vaatekappale, mutta käytännön elämässä itselleni yllättävän hankala! Lisäksi en ole (melko tyylitajuttomana) vielä oikein täysin perillä siitä, millaisia kenkiä hameen kanssa pitäisi pitää. Kesällähän ongelma ei ole niinkään suuri, mutta hameen kanssa sopivia mukavia talvipopoja saa hakemalla hakea (itselleni juuri mitkään talvikengät eivät istu mukavasti jalassa).
Romuprojektiin liittyen siis katsastin hamevalikoimani lävitse ja löytyihän niitä, liikaakin. Päädyin laittamaan kolme hamettani kierrätykseen (romuprojektikiintiö + 1 hame eräästä viime viikkoisesta hankinnastani johtuen). Kaksi hameista on liian lyhyitä makuuni (sekä väärän värisiä) ja minulle riittää todellakin yksi kaappiini vielä jäävä lyhyt hame. Yksi hame on pidempi, mutta väri ei ole oikein enää makuuni. Toisekseen kaikki hameet ovat selkeästi hellevaatteita ja en koe tarvitsevani niitä niin paljon kuin minulla niitä muutenkin on. Helteethän ovat täällä meillä kuitenkin varsin harvinainen ilmiö, joten niitä varten ei tarvitse olla suurta vaatevarastoa.
Hame on siis ihanan mukava vaatekappale, mutta käytännön elämässä itselleni yllättävän hankala! Lisäksi en ole (melko tyylitajuttomana) vielä oikein täysin perillä siitä, millaisia kenkiä hameen kanssa pitäisi pitää. Kesällähän ongelma ei ole niinkään suuri, mutta hameen kanssa sopivia mukavia talvipopoja saa hakemalla hakea (itselleni juuri mitkään talvikengät eivät istu mukavasti jalassa).
Romuprojektiin liittyen siis katsastin hamevalikoimani lävitse ja löytyihän niitä, liikaakin. Päädyin laittamaan kolme hamettani kierrätykseen (romuprojektikiintiö + 1 hame eräästä viime viikkoisesta hankinnastani johtuen). Kaksi hameista on liian lyhyitä makuuni (sekä väärän värisiä) ja minulle riittää todellakin yksi kaappiini vielä jäävä lyhyt hame. Yksi hame on pidempi, mutta väri ei ole oikein enää makuuni. Toisekseen kaikki hameet ovat selkeästi hellevaatteita ja en koe tarvitsevani niitä niin paljon kuin minulla niitä muutenkin on. Helteethän ovat täällä meillä kuitenkin varsin harvinainen ilmiö, joten niitä varten ei tarvitse olla suurta vaatevarastoa.
Monday, July 06, 2009
Aarrekarttaa tekemään
Ajattelin askarrella itselleni aarrekartan. Lyhyesti sanottuna aarrekartta on työkalu, jonka avulla unelmansa saa esille ja näkyville. Tarkoitus on siis askarrella esimerkiksi kuvista paperille "aarrekartta", josta näkee unelmansa ja sitä myöten tavoitteensa (kyseessä ei ole siis varsinainen kartta, vaan ennemminkin "kokoelma" kuvia ja tekstiä). Jotain ohjeita aarrekartan tekemiseen olen lukenut, mutta ajattelin muokata ideaa itselleni sopivammaksi. Esimerkiksi unelmat pitäisi muka rajata viiteen, mutta koen jonkin keinotekoisen rajan ahdistavaksi, joten en aio sitä noudattaa.
Tuleva askartelurupeama ilahduttaa, vaikka tarkoituksenani onkin koota aarrekarttani jonkin ajan kuluessa. En saa kaikkia kuvia järjestettyä heti, joten työstän karttaa ensin lähinnä mielessäni ja valmistelen sitä niiltä osin kuin se on mahdollista. Kuva ikään kuin piirtyy hiljalleen sen mukaan, mikä minusta oikealta näyttää ja tuntuu.
Miksi ihmeessä haluan väkertää saksien ja paperien kanssa jotain tällaista hömppää? Ihan siitä syystä, kun minusta elämä tuntuu jotenkin vailla suuntaa olevalta loputtomassa arjessa kellumiselta, jossa mielekkyys on vähemmistön asemassa. Vaikka mielessäni suunta (eli toiveita, unelmia ja tavoitteita) onkin, niin konkreettisuus puuttuu, kun mitään en näe enkä etenemistäni havaitse. Ehkä aarrekartan näkeminen keskellä arkiahdistusta auttaa minua muistamaan, että oikeasti yritän uida (enkä kellua) johonkin tiettyyn suuntaan.
Tuleva askartelurupeama ilahduttaa, vaikka tarkoituksenani onkin koota aarrekarttani jonkin ajan kuluessa. En saa kaikkia kuvia järjestettyä heti, joten työstän karttaa ensin lähinnä mielessäni ja valmistelen sitä niiltä osin kuin se on mahdollista. Kuva ikään kuin piirtyy hiljalleen sen mukaan, mikä minusta oikealta näyttää ja tuntuu.
Miksi ihmeessä haluan väkertää saksien ja paperien kanssa jotain tällaista hömppää? Ihan siitä syystä, kun minusta elämä tuntuu jotenkin vailla suuntaa olevalta loputtomassa arjessa kellumiselta, jossa mielekkyys on vähemmistön asemassa. Vaikka mielessäni suunta (eli toiveita, unelmia ja tavoitteita) onkin, niin konkreettisuus puuttuu, kun mitään en näe enkä etenemistäni havaitse. Ehkä aarrekartan näkeminen keskellä arkiahdistusta auttaa minua muistamaan, että oikeasti yritän uida (enkä kellua) johonkin tiettyyn suuntaan.
Friday, July 03, 2009
Päivä paistaa sisälle
Viime yön unessani olin vanhassa talossa, mökissä oikeastaan, joka ei ollut kovin hyvässä kunnossa: seinissä, hirsien välissä oli niin suuria rakoja, että päivä pääsi paistamaan sisälle. Uni oli hyvin tyypillinen talo-uneni, joita tosiaan näen silloin tällöin. Unieni talot ovat aina vanhoja, mutta muuten kunto on vaihteleva. Nyt talon huonohko kunto ihmetytti: sanotaanhan, että unessa nähty talo jotenkin kuvastaisi itseä.
Olen kyllä ollut jotenkin horjuva ja ei-vahva viime aikoina. Itsetuntoni on heitellyt hyvin paljon: olen jotenkin tajunnut järjellä, että voisin tuntea oloni vahvemmaksi ja varmaksikin, mutta en saa siitä tunteesta käytännön elämässä kiinni. Voisin levätä enemmän, ottaa rennommin, mutta silti olen valvonut turhan myöhään ja stressaillut. Se on hullua, kun juuri nythän minulla on enemmän aikaa kaikkeen mukavaan kuin keväällä! Onhan minulla kotona hieman projektia kesken, joka jo ärsyttää pitkäkestoisuudellaan, mutta muuten minulla ei ole mitään, mistä tarvitsisi hätäillä *juuri nyt*. Silti olen jotenkin pingottanut. Ehkä tällainen turha itsensä väsyttäminen on tehnyt minusta talon, josta valo paistaa sisälle. Vaikka rakenteeni on periaatteessa vahva, niin jotenkin toimillani olen tehnyt itsestäni heikomman kuin syytä olisi. Vaikea selittää :)
Ihan mukavaa kuitenkin on ollut, joten sikäli ei ole valittamista. On mukava miettiä kivoja kesätekemisiä ja katsella kesäistä luontoa. Kun nyt malttaisin nukkua riittävästi, niin olonikin varmasti kohenisi.
---
Jos joku tietää, mitä vanhoille LP-levyille voi tehdä (roskiinko?), niin otan mielelläni vinkkejä vastaan :)
Olen kyllä ollut jotenkin horjuva ja ei-vahva viime aikoina. Itsetuntoni on heitellyt hyvin paljon: olen jotenkin tajunnut järjellä, että voisin tuntea oloni vahvemmaksi ja varmaksikin, mutta en saa siitä tunteesta käytännön elämässä kiinni. Voisin levätä enemmän, ottaa rennommin, mutta silti olen valvonut turhan myöhään ja stressaillut. Se on hullua, kun juuri nythän minulla on enemmän aikaa kaikkeen mukavaan kuin keväällä! Onhan minulla kotona hieman projektia kesken, joka jo ärsyttää pitkäkestoisuudellaan, mutta muuten minulla ei ole mitään, mistä tarvitsisi hätäillä *juuri nyt*. Silti olen jotenkin pingottanut. Ehkä tällainen turha itsensä väsyttäminen on tehnyt minusta talon, josta valo paistaa sisälle. Vaikka rakenteeni on periaatteessa vahva, niin jotenkin toimillani olen tehnyt itsestäni heikomman kuin syytä olisi. Vaikea selittää :)
Ihan mukavaa kuitenkin on ollut, joten sikäli ei ole valittamista. On mukava miettiä kivoja kesätekemisiä ja katsella kesäistä luontoa. Kun nyt malttaisin nukkua riittävästi, niin olonikin varmasti kohenisi.
---
Jos joku tietää, mitä vanhoille LP-levyille voi tehdä (roskiinko?), niin otan mielelläni vinkkejä vastaan :)
Wednesday, July 01, 2009
T-paitoja, t-paitoja, loputtomasti t-paitoja - viikko 9
Vaatekaapissani on pinottuna hurja määrä t-paitoja. Tarkkaa lukumäärää en edes uskalla laskea, mutta eiköhän niitä kymmeniä ole, ja niistäkin vain noin 10 paitaa on aktiivisessa käytössä ja muutama lisäksi satunnaisesti. Joitain voisin lisäksi käyttää, mutta eihän kukaan tosiaankaan noin montaa paitaa tarvitse. Niitä vain kertyy ja kertyy, kun halvalla saa ja joskus jopa ilmaiseksikin.
Romuprojektiin liittyen laitoin korkeasta t-paitapinostani kaksi paitaa kierrätykseen. Enemmänkin voisin laittaa, kuitata kerralla monta viikkoa romuprojektia, mutta joskus tulevaisuudessa sitten. Osan paidoista taidan viedä varastoon ja kaivella niitä sieltä sitten joskus esille, jos kaipaan tai viimeistään muuttaessani. Ei kai käyttämättömiä (sinänsä hyviä) t-paitoja kannata turhaan kaapissa pitää tilaa viemässä.
Minulla on monta varsin kaapumaista t-paitaa, joista en tiedä, mitä niille tekisin. En useinkaan liiku "teltta" päällä ihmisten ilmoilla ja jotkut paidoista ovat varsin ruman värisiäkin. Ehkä osalle saisi käyttöä yöpaitana, mutta en tiedä sitten, mitä lopuille tekisi. Ehkä t-paidat ovat vain vaatteita, joita käytetään aikansa ja sitten heitetään pois (eli kierrätetään). Ehkä ajatukseni tuotteen käyttämisestä loppuun ei oikein toimi t-paidan kohdalla, koska niitä näyttää suorastaan mystisestikin kantautuvan kotiin asti pinoutumaan ja eihän tuollaista pinoa voi loputtomasti kasvattaa.
Romuprojektiin liittyen laitoin korkeasta t-paitapinostani kaksi paitaa kierrätykseen. Enemmänkin voisin laittaa, kuitata kerralla monta viikkoa romuprojektia, mutta joskus tulevaisuudessa sitten. Osan paidoista taidan viedä varastoon ja kaivella niitä sieltä sitten joskus esille, jos kaipaan tai viimeistään muuttaessani. Ei kai käyttämättömiä (sinänsä hyviä) t-paitoja kannata turhaan kaapissa pitää tilaa viemässä.
Minulla on monta varsin kaapumaista t-paitaa, joista en tiedä, mitä niille tekisin. En useinkaan liiku "teltta" päällä ihmisten ilmoilla ja jotkut paidoista ovat varsin ruman värisiäkin. Ehkä osalle saisi käyttöä yöpaitana, mutta en tiedä sitten, mitä lopuille tekisi. Ehkä t-paidat ovat vain vaatteita, joita käytetään aikansa ja sitten heitetään pois (eli kierrätetään). Ehkä ajatukseni tuotteen käyttämisestä loppuun ei oikein toimi t-paidan kohdalla, koska niitä näyttää suorastaan mystisestikin kantautuvan kotiin asti pinoutumaan ja eihän tuollaista pinoa voi loputtomasti kasvattaa.
Monday, June 29, 2009
Suuntana vaihtoehdottomuus
Teoriassa ainakin tuntuu siltä, että vaihtoehdot elämän eri osa-alueilla lisääntyvät koko ajan. Kun hyvinvointi ja vauraus lisääntyvät (näinhän meille hoetaan riippumatta siitä, mikä todellisuus on), luulisi erilaisten valintojenkin lisääntyvän, mitä elämään tulee, mutta ei siltä näytä. Oikeasti kun ympärilleen pälyilee ja poliitikkojen ja muiden päättäjien toiveita, puheita ja päätöksiä seurailee, niin huomaa todellisuuden olevan jotain muuta. Tässä esimerkkejä:
- Ainoa oikea työmuoto on kokopäivätyö. Siihen pyritään, vaikka työtä ei riitä nyt eikä tulevaisuudessa kaikille.
- Eläkeikä kaikille samaksi ja mahdollisimman korkeaksi riippumatta työstä. Myös osa-aikaeläkettä karsitaan (siis ikärajaa nostetaan eli vaihtoehtoja vähennetään).
- Opiskelu nopeammaksi: mahdollisimman pian putkesta sisään ja putkesta ulos, kaikki samalla tavalla tahdissa marssien, eli ei juuri vaihtoehtoja eikä joustoja, vaikka voisi kuvitella mahdollisimman laajan osaamisen olevan tulevaisuudessa "myyntivaltti".
- Terveydenhuollossa on vain yksi ja ainoa totuus, jota noudatetaan kirjaimellisesti. Jos apua sattuu saamaan jotenkin muuten kuin terveydenhuollon hyväksymällä tavalla, se on väärin. Vaihtoehtoisia hoitomuotoja pyritään siis rajoittamaan ja kahlitsemaan ja usein sen tekee henkilöt, jotka eivät näistä hoidoista mitään tiedä.
- Ruokaympyrä on ainoa oikea ruokavalion malli jokaiselle suomalaiselle ja itselle sopivia räätälöityjä malleja katsotaan pahasti kieroon.
- Ainoa oikea asumisen muoto on pienehkö kerrostalo-osake kaupungin jossain isohkossa lähiössä. Vuokralla asumista pidetään köyhien kohtalona ja tavoite on sitoa ihminen lainan avulla jatkuvaan pakkotyöhön, jotta pienen, ahtaan luukkunsa saa elinaikanaan maksettua.
- Edelliseen liittyen ainoa oikea tapa on saada työpaikat myös kaupunkeihin, jotta ihmiset pääsevät "viihtymään" pieniin ylihinnoiteltuihin luukkuihinsa ja nauttimaan naapureiden elämänmenosta ja autojen jatkuvasta hurinasta. Hyvinvointihan "tunnetusti kasvaa" tiiviissä yhteisössä (joopa joo, kyllähän sen näkee).
- Autokin on syytä omistaa, ja sillähän saa mennä melkein minne tahansa - lukuisat kaupunkien keskustoihin nousevat parkkihallit mahdollistavat moisen, jos vain kukkaron pohjalla killuu vähänkin enemmän lantteja. Joukkoliikennettähän tietysti kannatetaan, mutta oikeasti sitä ei tueta (eli kaupunkien ulkopuolella on varsin vaikeaa päästä pienille paikkakunnille) ja yleinen ajatusmallikin tuntuu olevan, että "sitä käyttävät vain köyhät ja muut ituja vetävät hipit".
- Ainoa oikea maanviljelyksen muoto näyttää olevan mahdollisimman tehokas muoto käyttäen eteläisempiä alueita vertailukohtina huolimatta siitä, että ilmasto-olosuhteet eivät moista vertailua täällä pohjoisessa tue. Suuntana on varmaankin myös se, että pian kasvatetaan rehuja vain siellä, missä se on ilmastollisesti ja taloudellisesti kannattavinta. Ja mehän hyödymme tästä, joo-o? Eli raahataan hyvin lannoitettua ja myrkytettyä sapuskaa toiselta puolelta maapalloa (josta metsät on kaadettu nurin) jos siellä nyt sitten sattuu olemaan poliittisesti rauhalliset olot ja myrsky ei ole vienyt satoa.
Siis mahdollisimman tiiviiksi, tehokkaaksi ja kaikki samoja polkuja kulkeviksi. Miksi minusta tuntuu, että tämä ei lisää hyvinvointia? (Kai niitä vaihtoehtojakin on, mutta vaatii melkoista rohkeutta uskaltautua irti perinteisestä oravanpyörästä, kun suunta on mikä on.) Joku hyötyy tästä kurjistamisesta, koska eihän muuten suunta olisi tämä. Veikkanpa, että hyötyjät eivät istu köyhien ja keskituloisten (eli suuren massan) joukossa... Tämä vaihtoehdottomuuden ilmassa leijuva "ihanne" inhottaa minua, kun mahdollisuudet muuhunkin olisi olemassa, jos tahtoa ja osaamista siihen olisi.
- Ainoa oikea työmuoto on kokopäivätyö. Siihen pyritään, vaikka työtä ei riitä nyt eikä tulevaisuudessa kaikille.
- Eläkeikä kaikille samaksi ja mahdollisimman korkeaksi riippumatta työstä. Myös osa-aikaeläkettä karsitaan (siis ikärajaa nostetaan eli vaihtoehtoja vähennetään).
- Opiskelu nopeammaksi: mahdollisimman pian putkesta sisään ja putkesta ulos, kaikki samalla tavalla tahdissa marssien, eli ei juuri vaihtoehtoja eikä joustoja, vaikka voisi kuvitella mahdollisimman laajan osaamisen olevan tulevaisuudessa "myyntivaltti".
- Terveydenhuollossa on vain yksi ja ainoa totuus, jota noudatetaan kirjaimellisesti. Jos apua sattuu saamaan jotenkin muuten kuin terveydenhuollon hyväksymällä tavalla, se on väärin. Vaihtoehtoisia hoitomuotoja pyritään siis rajoittamaan ja kahlitsemaan ja usein sen tekee henkilöt, jotka eivät näistä hoidoista mitään tiedä.
- Ruokaympyrä on ainoa oikea ruokavalion malli jokaiselle suomalaiselle ja itselle sopivia räätälöityjä malleja katsotaan pahasti kieroon.
- Ainoa oikea asumisen muoto on pienehkö kerrostalo-osake kaupungin jossain isohkossa lähiössä. Vuokralla asumista pidetään köyhien kohtalona ja tavoite on sitoa ihminen lainan avulla jatkuvaan pakkotyöhön, jotta pienen, ahtaan luukkunsa saa elinaikanaan maksettua.
- Edelliseen liittyen ainoa oikea tapa on saada työpaikat myös kaupunkeihin, jotta ihmiset pääsevät "viihtymään" pieniin ylihinnoiteltuihin luukkuihinsa ja nauttimaan naapureiden elämänmenosta ja autojen jatkuvasta hurinasta. Hyvinvointihan "tunnetusti kasvaa" tiiviissä yhteisössä (joopa joo, kyllähän sen näkee).
- Autokin on syytä omistaa, ja sillähän saa mennä melkein minne tahansa - lukuisat kaupunkien keskustoihin nousevat parkkihallit mahdollistavat moisen, jos vain kukkaron pohjalla killuu vähänkin enemmän lantteja. Joukkoliikennettähän tietysti kannatetaan, mutta oikeasti sitä ei tueta (eli kaupunkien ulkopuolella on varsin vaikeaa päästä pienille paikkakunnille) ja yleinen ajatusmallikin tuntuu olevan, että "sitä käyttävät vain köyhät ja muut ituja vetävät hipit".
- Ainoa oikea maanviljelyksen muoto näyttää olevan mahdollisimman tehokas muoto käyttäen eteläisempiä alueita vertailukohtina huolimatta siitä, että ilmasto-olosuhteet eivät moista vertailua täällä pohjoisessa tue. Suuntana on varmaankin myös se, että pian kasvatetaan rehuja vain siellä, missä se on ilmastollisesti ja taloudellisesti kannattavinta. Ja mehän hyödymme tästä, joo-o? Eli raahataan hyvin lannoitettua ja myrkytettyä sapuskaa toiselta puolelta maapalloa (josta metsät on kaadettu nurin) jos siellä nyt sitten sattuu olemaan poliittisesti rauhalliset olot ja myrsky ei ole vienyt satoa.
Siis mahdollisimman tiiviiksi, tehokkaaksi ja kaikki samoja polkuja kulkeviksi. Miksi minusta tuntuu, että tämä ei lisää hyvinvointia? (Kai niitä vaihtoehtojakin on, mutta vaatii melkoista rohkeutta uskaltautua irti perinteisestä oravanpyörästä, kun suunta on mikä on.) Joku hyötyy tästä kurjistamisesta, koska eihän muuten suunta olisi tämä. Veikkanpa, että hyötyjät eivät istu köyhien ja keskituloisten (eli suuren massan) joukossa... Tämä vaihtoehdottomuuden ilmassa leijuva "ihanne" inhottaa minua, kun mahdollisuudet muuhunkin olisi olemassa, jos tahtoa ja osaamista siihen olisi.
Thursday, June 25, 2009
Hartiavaivoista
Ei minulla ole moneen vuoteen ollut kovinkaan pahoja hartiavaivoja, mutta viime viikkoina ne ovat loistaneet poissaolollaan vielä aiempaakin useammin ja selvemmin. Olen ollut ilahtunut ja pohtinut, että mikä mokoman vaivan vie pois... ja ratkaisu on ollut reilu määrä liikuntaa yläkropalle ja tietysti asiaan kuuluvat venyttelyt.
Olen huomannut monien naisten valittavan hartiavaivoistaan ja huokailevan, kuinka täytyisi venytellä. Sanoisin tuohon, että ei, ei ei... ei se venyttely oman kokemukseni pohjalta mitään yksinään tee kuten ei mitkään muutaman sekunnin hartioiden pyörittelytkään. Tarvitaan liikettä! Omassa pienessä päässäni pyöritelty teoriani on, että naisten heikommat lihakset aiheuttavat särkyjä ja jomotuksia (heikommin voimaa ylläpitää asentoa, mikä aiheuttaa jännityksiä), koska en ole kuullut miesten valittavan samasta vaivasta. Ergonomia-asioihin naiset tuntuvat kiinnittävän huomiota jopa miehiä enemmän. Naiset tarvitsevat siis lisää lihaksia yläkroppaan, jotta keho jaksaa pitää yllä kaunista ryhtiä säryittä (rintavilla naisilla toki rinnat voivat tuoda oman lisätaakkansa).
Masentavaa on ollut huomata se, että mitä enemmän ja ennen kaikkea useammin olen pystynyt järjestämään yläkropalle liikuntaa (siis oikein kunnon pitkäkestoista liikettä (1-3 tuntia) tai ajoittain voimaakin vaativaa), sitä paremmin yläselkäni ja hartiani ovat voineet. Mukavahan olisi toki liikkua vaikka kuinka ja paljon, mutta millä ihmeen ajalla?! Minullahan kuluu jo ihan liian suuri osa päivästä töissä ja sen lisäksi pitäisi melkein joka päivä huoltaa kroppaa 2-3 tuntia?! Olisihan se kiva, mutta.... ei tässä maailmassa :(
Eräs tärkeä oivallukseni on myös ollut asennon ylläpitäminen. Olen keskittynyt pitämään yllä hyvää ryhtiä, mikä oli toki alkuun siihen tottumattomalle raskasta. Lihakset kuitenkin kehittyivät siten, että eivät ne enää rasitu esimerkiksi suorasta selästä. Melkein tätäkin tärkeämpi on ollut oivaltaa lapojen vetäminen alas kaikessa, mitä tekee (tämä korjaa myös ryhtiä). Eli kun istuu tai seisoo, lavat alas (eli ei hartioita korviin). Pyöräillessä yläselän jännittyneisyys vähenee, kun hartiat ovat paikallaan (eli lavat alas). Käsiäkin voi nostella ilman että nostaa hartiat ylös - ja taas jännittyneisyys hartioilla vähenee ja liike kohdistuu laajemmin yläselkään. Yläselän lihasten vahvistaminen auttaa myös hurjasti.
Sitten kun sekä pitkäkestoisen liikkeen että lihasvoimaharjoitukset saa toimimaan, kannattaa aloittaa monipuoliset venyttelyt. Kuulin jostain, että pelkästään yläselän venyttelyt eivät auta, vaan tärkeää on venytellä myös rintalihakset. Kireät rintalihakset voivat nimittäin vetää hartioita eteenpäin, mikä lisää jännitystä lapoihin, mikä aiheuttaa särkyä.
Jos joutuu istumaan tuntikausia useimpina päivinä kannattaa lisäksi mahdollisuuksien mukaan antaa yläkropalle liikettä myös (työ)päivän aikana: käsiä voi nostella ja pyöritellä, kroppaa taivutella ja kiertää, hartioita liikutella eteen ja taakse ja pieniä venyttäviä liikkeitäkin voi tehdä. Tärkeintä on, että veri kiertää ja yksitoikkoinen, staattinen jännitys katkeaisi. Istuma-asennon vaihtaminen ja kävelytauot kannattavat myös. Minä esimerkiksi liikun varsin paljon työpäivän aikana, vääntelen ja kääntelen itseäni, vaihdan asentoa ja kävelen aina, kun voin. Se on ehkä oudon näköistä, mutta en vain koskaan ole ollut sellainen ihmistyyppi, joka jaksaisi istua tuntikausia tyynesti kuin patsas ja keskittyä.
Näiden kokemusteni myötä olen taas tullut siihen tulokseen, että vaikka kuinka puhuttaisiin ergonomioista ja ties mistä, ihmistä ei ole tehty istumaan tuntikausia joka päivä. Sikäli mielestäni nykyaika ei todellakaan palvele hyvinvointia (siltäkään osin). Onhan sitten toki heitä onnellisia (erityisesti kai miehissä), joilla ei moisia vaivoja ole ja jotka voivat porskuttaa kehoa laiminlyöden vuodesta toiseen. Minä en ikävä kyllä kuulu heihin ja olen sen jo varsin nuorena (eli vuosia sitten) nähnyt. Sikälikin mietin usein, että millainen elämä, työ ja harrastaminen tukisivat parhaiten myös fyysistä hyvinvointiani, kun tämä nykyinen ei kyllä ihan täysin istu tuohon kuvioon.
Olen huomannut monien naisten valittavan hartiavaivoistaan ja huokailevan, kuinka täytyisi venytellä. Sanoisin tuohon, että ei, ei ei... ei se venyttely oman kokemukseni pohjalta mitään yksinään tee kuten ei mitkään muutaman sekunnin hartioiden pyörittelytkään. Tarvitaan liikettä! Omassa pienessä päässäni pyöritelty teoriani on, että naisten heikommat lihakset aiheuttavat särkyjä ja jomotuksia (heikommin voimaa ylläpitää asentoa, mikä aiheuttaa jännityksiä), koska en ole kuullut miesten valittavan samasta vaivasta. Ergonomia-asioihin naiset tuntuvat kiinnittävän huomiota jopa miehiä enemmän. Naiset tarvitsevat siis lisää lihaksia yläkroppaan, jotta keho jaksaa pitää yllä kaunista ryhtiä säryittä (rintavilla naisilla toki rinnat voivat tuoda oman lisätaakkansa).
Masentavaa on ollut huomata se, että mitä enemmän ja ennen kaikkea useammin olen pystynyt järjestämään yläkropalle liikuntaa (siis oikein kunnon pitkäkestoista liikettä (1-3 tuntia) tai ajoittain voimaakin vaativaa), sitä paremmin yläselkäni ja hartiani ovat voineet. Mukavahan olisi toki liikkua vaikka kuinka ja paljon, mutta millä ihmeen ajalla?! Minullahan kuluu jo ihan liian suuri osa päivästä töissä ja sen lisäksi pitäisi melkein joka päivä huoltaa kroppaa 2-3 tuntia?! Olisihan se kiva, mutta.... ei tässä maailmassa :(
Eräs tärkeä oivallukseni on myös ollut asennon ylläpitäminen. Olen keskittynyt pitämään yllä hyvää ryhtiä, mikä oli toki alkuun siihen tottumattomalle raskasta. Lihakset kuitenkin kehittyivät siten, että eivät ne enää rasitu esimerkiksi suorasta selästä. Melkein tätäkin tärkeämpi on ollut oivaltaa lapojen vetäminen alas kaikessa, mitä tekee (tämä korjaa myös ryhtiä). Eli kun istuu tai seisoo, lavat alas (eli ei hartioita korviin). Pyöräillessä yläselän jännittyneisyys vähenee, kun hartiat ovat paikallaan (eli lavat alas). Käsiäkin voi nostella ilman että nostaa hartiat ylös - ja taas jännittyneisyys hartioilla vähenee ja liike kohdistuu laajemmin yläselkään. Yläselän lihasten vahvistaminen auttaa myös hurjasti.
Sitten kun sekä pitkäkestoisen liikkeen että lihasvoimaharjoitukset saa toimimaan, kannattaa aloittaa monipuoliset venyttelyt. Kuulin jostain, että pelkästään yläselän venyttelyt eivät auta, vaan tärkeää on venytellä myös rintalihakset. Kireät rintalihakset voivat nimittäin vetää hartioita eteenpäin, mikä lisää jännitystä lapoihin, mikä aiheuttaa särkyä.
Jos joutuu istumaan tuntikausia useimpina päivinä kannattaa lisäksi mahdollisuuksien mukaan antaa yläkropalle liikettä myös (työ)päivän aikana: käsiä voi nostella ja pyöritellä, kroppaa taivutella ja kiertää, hartioita liikutella eteen ja taakse ja pieniä venyttäviä liikkeitäkin voi tehdä. Tärkeintä on, että veri kiertää ja yksitoikkoinen, staattinen jännitys katkeaisi. Istuma-asennon vaihtaminen ja kävelytauot kannattavat myös. Minä esimerkiksi liikun varsin paljon työpäivän aikana, vääntelen ja kääntelen itseäni, vaihdan asentoa ja kävelen aina, kun voin. Se on ehkä oudon näköistä, mutta en vain koskaan ole ollut sellainen ihmistyyppi, joka jaksaisi istua tuntikausia tyynesti kuin patsas ja keskittyä.
Näiden kokemusteni myötä olen taas tullut siihen tulokseen, että vaikka kuinka puhuttaisiin ergonomioista ja ties mistä, ihmistä ei ole tehty istumaan tuntikausia joka päivä. Sikäli mielestäni nykyaika ei todellakaan palvele hyvinvointia (siltäkään osin). Onhan sitten toki heitä onnellisia (erityisesti kai miehissä), joilla ei moisia vaivoja ole ja jotka voivat porskuttaa kehoa laiminlyöden vuodesta toiseen. Minä en ikävä kyllä kuulu heihin ja olen sen jo varsin nuorena (eli vuosia sitten) nähnyt. Sikälikin mietin usein, että millainen elämä, työ ja harrastaminen tukisivat parhaiten myös fyysistä hyvinvointiani, kun tämä nykyinen ei kyllä ihan täysin istu tuohon kuvioon.
Wednesday, June 24, 2009
Heikkoutena kirpputorit - viikko 8
Minun heikkoutenani ovat kirpputorit. Rakastan niissä kiertelemistä ja aarteiden etsimistä. On aina yhtä jännittävää astua sisään ja miettiä, miten päin paikan kiertäisi ja sitten käydä pöytien kimppuun - mitähän kivaa löydän tällä kertaa?
Kaupoista yleensä tietää suunnilleen, mitä löytää ja saa (eli useimmiten en löydä itselleni mieluisia tuotteita, vaikka kiertelisin tuntikausia), joten shoppailua kaihtavana etsin mieluusti jännitystä ja mielenkiintoa käytetyistä tavaroista ja vaatteista. Usein en löydä mitään "uutta", mutta joskus löydän itselleni parilla eurolla uuden lempipaidan tai jonkin hyödyllisen tavaran. Kukkarokin kiittää ja mieli jää hyväksi, kun en ole tuhlaillut hirmuisia summia johonkin pieneen käyttöjuttuun, joka on todennäköisesti pienin käsin kiireellä väkerretty puoli-ilmaiseksi huonoista osista/raaka-aineista Kiinassa.
Ja kyllä, onhan kirpparillakin olevia tavaroita väkerretty Kiinassa, mutta ne sentään ovat kiertäneet jonkun kautta ja kivasti halventuneet sen myötä. Tuen kierrätystä ja samalla joku saa muutaman lantin vanhoista vermeistään, mikä voisi olla sen parempaa shoppailumaailmassa? :)
Kirpparit ovat tuoneet kuitenkin minulle myös ongelman: kun halvalla saa, tulee ostettuakin helposti. Varsinkin vaatekaappini pursuilevat uhmakkaasti vaatevuorista, joiden karsiminen ei kuulu itselleni helppoihin askareisiin ("entä jos vielä tarvitsenkin tuota paitaa?!").
Romuprojektin tämän viikkoinen askereeni liittyykin vaatteisiini. Heivaan kaapistani kaksi vaatetta pois (ei pitäisi olla vaikeaa!) ja sen lisäksi vielä yhden lisää, kun kerran sorruin kirppariostokseen viime viikolla (löytyi kiva takki kahdella eurolla ja ostin, vaikka minulla on ennestäänkin "jokunen" takki).
En tiedä, miten ratkaisisin sen ristiriidan, että haluaisin kierrellä kirppareilla, mutta en halua yhtään lisää täytettä vaatekaappiini ennen kuin siellä on oikeasti tilaa. Ajattelin ensimmäiseksi askeleeksi sitä, että heitän ison läjän vaatteitani laatikkoon ja varastoon, jolloin en ole lopullisesti heittänyt niitä pois (mielelle helpompaa luopumista), mutta jos en niitä muutamaan vuoteen enää kaipaakaan, niin saan ne ehkä heitettyä joskus lopullisestikin kierrätykseen... ehkä. Ainahan niitä tosin voi tarvita, vaikka sitten eläkkeellä.
Kaupoista yleensä tietää suunnilleen, mitä löytää ja saa (eli useimmiten en löydä itselleni mieluisia tuotteita, vaikka kiertelisin tuntikausia), joten shoppailua kaihtavana etsin mieluusti jännitystä ja mielenkiintoa käytetyistä tavaroista ja vaatteista. Usein en löydä mitään "uutta", mutta joskus löydän itselleni parilla eurolla uuden lempipaidan tai jonkin hyödyllisen tavaran. Kukkarokin kiittää ja mieli jää hyväksi, kun en ole tuhlaillut hirmuisia summia johonkin pieneen käyttöjuttuun, joka on todennäköisesti pienin käsin kiireellä väkerretty puoli-ilmaiseksi huonoista osista/raaka-aineista Kiinassa.
Ja kyllä, onhan kirpparillakin olevia tavaroita väkerretty Kiinassa, mutta ne sentään ovat kiertäneet jonkun kautta ja kivasti halventuneet sen myötä. Tuen kierrätystä ja samalla joku saa muutaman lantin vanhoista vermeistään, mikä voisi olla sen parempaa shoppailumaailmassa? :)
Kirpparit ovat tuoneet kuitenkin minulle myös ongelman: kun halvalla saa, tulee ostettuakin helposti. Varsinkin vaatekaappini pursuilevat uhmakkaasti vaatevuorista, joiden karsiminen ei kuulu itselleni helppoihin askareisiin ("entä jos vielä tarvitsenkin tuota paitaa?!").
Romuprojektin tämän viikkoinen askereeni liittyykin vaatteisiini. Heivaan kaapistani kaksi vaatetta pois (ei pitäisi olla vaikeaa!) ja sen lisäksi vielä yhden lisää, kun kerran sorruin kirppariostokseen viime viikolla (löytyi kiva takki kahdella eurolla ja ostin, vaikka minulla on ennestäänkin "jokunen" takki).
En tiedä, miten ratkaisisin sen ristiriidan, että haluaisin kierrellä kirppareilla, mutta en halua yhtään lisää täytettä vaatekaappiini ennen kuin siellä on oikeasti tilaa. Ajattelin ensimmäiseksi askeleeksi sitä, että heitän ison läjän vaatteitani laatikkoon ja varastoon, jolloin en ole lopullisesti heittänyt niitä pois (mielelle helpompaa luopumista), mutta jos en niitä muutamaan vuoteen enää kaipaakaan, niin saan ne ehkä heitettyä joskus lopullisestikin kierrätykseen... ehkä. Ainahan niitä tosin voi tarvita, vaikka sitten eläkkeellä.
Monday, June 22, 2009
Yksinäinen ostaa tukea ja apua
Olen tässä viimeisten viikkojen aikana tajunnut luovuttaneeni sen suhteen, että minulla voisi joskus olla edes jonkinlainen sosiaalinen verkosto. En enää usko, että jollain ihmeen konstilla pystyisin pääsemään osaksi jotain sosiaalista yhteisöä, porukkaa, kun minulla ei ole mitään taitoja siihen, eikä ole koskaan ollutkaan. Ei minulla ole koskaan tainnut edes olla verkostoa, jos ei lapsuuden perhe-elämää laske mukaan, mutta jotenkin olen lapsellisesti pitänyt itsestään selvänä sitä, että kyllähän kaikilla on jonkinlainen verkosto. Karua kyllä, näin ei todellakaan ole.
Tällainen yksinäisyys surettaa minua. Jos tarvitsisin jotain apua tai sosiaalisen verkoston tukea, en voi sitä (koskaan) saada (enkä siis voi myöskään antaa omaa tukeani tai apuani, koska ei ole ketään kenelle sitä antaa, ja tämäkin surettaa). Jos tarvitsen apua, joudun siitä usein maksamaan enkä usko, että tämä asia tästä miksikään muuttuu. Jos siis esimerkiksi muutan, maksan muuttofirmalle.
Luovuttaminen tarkoittaa sitä, että toimenpiteet tilanteen muuttamiseksi on lopetettu. En ole viime aikoina juuri edes yrittänyt olla sosiaalinen, koska en koe sen muuttavan enää mitään. Ystäviä, kavereita ja tuttavia on edelleen ilo tavata, mutta siihen se jääkin (Eiköhän minulla jotain ystäviä, kavereita ja tuttavia tule aina olemaan, mutta se on eri asia kuin verkosto tai kaveripiiri). On helpompaa alistua ja yrittää tehdä muista elämän osa-alueista itselleen mieluisampia.
Tässä on toki kyse myös epäonnistumisen pelosta: en jaksa enää sosiaalisia epäonnistumisia, tuntemuksia omasta huonommuudestani ja muistutuksia sosiaalisten taitojeni puutteesta. Haluaisin olla aktiivinen ja osallistua, mutta osanani näyttää olevan jäädä kyynärpäitään käyttävien jalkoihin ja sivustakatsojaksi. Eli minulle ei ole paikkaa.
Ulkopuolisuuden tunne nostaa pintaan katkeruutta, jolta toivoisin välttyväni. Katkeruus sisältää aina vihaa, ja se on kuluttava tunne ja erottaa vielä lisää muista. Tarvitsisin parempaa kykyä hyväksyä oman osani ja roimasti rohkeutta tehdä suurempia muutoksia muilla elämän osa-alueilla, joilla voisin yrittää kompensoida sosiaalisen elämäni puutoksia. Uskon voivani elää ilman sosiaalistakin verkostoa, mutta jotenkin minun pitäisi saada katkeruuteni haudattua.
Enhän ole kai koskaan ollutkaan mikään seurapiiri-ihminen, mutta kyllä minunkinlaiseni kaipaa edes jonkinlaista tietoisuutta ihmisryhmästä, johon kuuluu. Kun sitä tietoisuutta ei voi omien taitojen puutteen vuoksi saavuttaa, olisi mukava löytää tällekin yksinäiselle sudelle mieluisa polku kulkea.
Tällainen yksinäisyys surettaa minua. Jos tarvitsisin jotain apua tai sosiaalisen verkoston tukea, en voi sitä (koskaan) saada (enkä siis voi myöskään antaa omaa tukeani tai apuani, koska ei ole ketään kenelle sitä antaa, ja tämäkin surettaa). Jos tarvitsen apua, joudun siitä usein maksamaan enkä usko, että tämä asia tästä miksikään muuttuu. Jos siis esimerkiksi muutan, maksan muuttofirmalle.
Luovuttaminen tarkoittaa sitä, että toimenpiteet tilanteen muuttamiseksi on lopetettu. En ole viime aikoina juuri edes yrittänyt olla sosiaalinen, koska en koe sen muuttavan enää mitään. Ystäviä, kavereita ja tuttavia on edelleen ilo tavata, mutta siihen se jääkin (Eiköhän minulla jotain ystäviä, kavereita ja tuttavia tule aina olemaan, mutta se on eri asia kuin verkosto tai kaveripiiri). On helpompaa alistua ja yrittää tehdä muista elämän osa-alueista itselleen mieluisampia.
Tässä on toki kyse myös epäonnistumisen pelosta: en jaksa enää sosiaalisia epäonnistumisia, tuntemuksia omasta huonommuudestani ja muistutuksia sosiaalisten taitojeni puutteesta. Haluaisin olla aktiivinen ja osallistua, mutta osanani näyttää olevan jäädä kyynärpäitään käyttävien jalkoihin ja sivustakatsojaksi. Eli minulle ei ole paikkaa.
Ulkopuolisuuden tunne nostaa pintaan katkeruutta, jolta toivoisin välttyväni. Katkeruus sisältää aina vihaa, ja se on kuluttava tunne ja erottaa vielä lisää muista. Tarvitsisin parempaa kykyä hyväksyä oman osani ja roimasti rohkeutta tehdä suurempia muutoksia muilla elämän osa-alueilla, joilla voisin yrittää kompensoida sosiaalisen elämäni puutoksia. Uskon voivani elää ilman sosiaalistakin verkostoa, mutta jotenkin minun pitäisi saada katkeruuteni haudattua.
Enhän ole kai koskaan ollutkaan mikään seurapiiri-ihminen, mutta kyllä minunkinlaiseni kaipaa edes jonkinlaista tietoisuutta ihmisryhmästä, johon kuuluu. Kun sitä tietoisuutta ei voi omien taitojen puutteen vuoksi saavuttaa, olisi mukava löytää tällekin yksinäiselle sudelle mieluisa polku kulkea.
Monday, June 15, 2009
Suojasuihke suoristusraudan kanssa vai ei? - viikko 7
Romuprojektin tämän viikon poistoina on kaksi sekalaisiin romuihin kuuluvaa tavaraa: hiustenkuivaajan osa, jota en ole ikinä käyttänyt enkä tule käyttämään, ja erääseen erikoistarkoitukseen tarkoitettu peili, jota en myöskään tarvitse. Olen luonnollisesti säästänyt kaikki hiustenkuivaajaani liittyvät "irtoavat osat", mutta kun hiustenkuivaajallani ei ole jälleenmyyntiarvoa (eikä minulla ole mitään syytä myydä sitä ehjänä), ei minulla ole mitään syytä enää säilyttää sellaista, jota en käytä.
Tein viime viikolla hankinnan, jonka vastapainoksi luovun vanhasta hiustensuoristajasta, jonka keraamiset pinnat ovat menneet pilalle. En edes tiennyt, että ne voivat mennä pilalle parissa vuodessa, mutta näin kävi: nyt pinnat eivät luista hiuksissa yhtään, vaan jämähtävät kiinni tukkaan. Uuden hiustensuoristajan (joka on luonnollisesti erilainen kuin vanha) käyttöohjeissa sanotaan, että hiusten muotoilutuotteet saattavat vahingoittaa suoristusraudan pintoja. Siis mitä? Kampaaja sanoo, että suojasuihketta pitää käyttää hiusten suojaamiseen ja suoristusraudan käyttöohje on sitä mieltä, että mitään aineita ei saa käyttää. Ei ole loogista eikä helppoa.
Kaiken lisäksi suojasuihkeet jämähtävät suoristusraudan pintaan, joten sitä on syytä muistaa putsata aika ajoin. En olekaan vielä päättänyt, että käytänkö tuoreen suoristusrautani kanssa suojasuihketta vai en. Kai tämäkin on vain näitä asioita, joita pitää itse kokeilla ja löytää omat ratkaisunsa.
Työelämä kovenee
Olen blogissani kritisoinut työnantajaani ja työkavereitani jonkin verran, vaikka usein mielessäni pistääkin se, että "saako" niin tehdä. Kirjoitan anonyyminä enkä paljasta "oleellisia" tietoja, mutta silti tahoista ja henkilöistä valittaminen tuntuu jotenkin väärältä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltä kannalta, että ei minulla oikeastaan ole ketään henkilöä tai mitään kanavaa, johon avautua asioista, joten miksi en voisi kirjoittaa asiaa täällä, internetissä sijaitsevassa pienessä lokerossani. On täällä valittaminen siis oikein tai väärin, aion edelleen jatkaa rajoitettua kritisointiani. Ei sekään oikealta tieltä tunnu, että kaiken inhottavan vain sulkee sisäänsä ja kestää... vaikka täytyy sanoa, että asioilla on aina useampi puoli eikä omani toki ole se koko totuus. Se on vain "totuus", jonka minä näen ja koen juuri nyt.
Ennen kritisointia täytyy mainita, että on työssäni ja työkavereissani helmiäkin, todellakin. Suuntaus viime aikoina on vain ollut selkeä, sekä työnantajan puolelta harkittu, ja se suunta on huonontuminen.
On ollut uskomatonta seurata viime kuukausina, kuinka työilmapiiri romutetaan täysin harkitun näköisesti ja tietoisin askelin aivan oppikirjamaisesti. On jotenkin vaikea uskoa, että ihan kaikki askeleet olisivat olleet harkittuja, mutta en voi sitä oikeasti tietää. Suunta on ollut kuitenkin selkeä. Asioita on pehmitetty erilaisilla voivotteluilla, maailmantalouteen vetoamalla, kauniilla kirjoituksilla ja pehmittely-yrityksillä, mutta taustalla jylläävät kovat voimat, kova johtajuus ja markkinavoimat. Vaikka olisi sata kaunista kirjallista tavoitetta, niin käytännön toimet ne merkitsevät, ja tarkemmin ajateltuna nimenomaan ne ovat olleet (piilo)inhottavia.
En viitsi kaikkea inhottavuutta luetella, mutta epävarmuuden ylläpitäminen ja pitkittäminen on yksi asia. Työntekijöiden yllyttäminen kilpailemaan toisiaan vastaan on myös yksi ja suosikkityöntekijöiden näkyvä suosiminen. Työntekijöitä voidaan todellakin laittaa arvojärjestykseen, jonka annetaan hieman näkyäkin. Tärkeintä tuntuu olevan se, että työntekijät eivät liikaa luota asemaansa ja heidät laitetaan ponnistelemaan pelolla ja keskinäisellä kilpailulla.
Minä en millään taivu tuollaisiin inhottavuuksiin eivätkä ne motivoi minua, päinvastoin. En ole enää sitoutunut, innostunut ja kiinnostunut. Minulle tulee ihan sellainen olo kuin olisi myymässä aatteitani, kuten vihreät ovat hallituspaikkansa vuoksi tehneet, ja se ei tunnu kivalta. Samalla minun olisi kuitenkin syytä muistaa, että työelämä on vain työelämää eikä sitä ole syytä ottaa turhan vakavasti. Hankin rahaa itselleni ja sillä siisti. Muuta olisi kiva olla, mutta juuri nyt ei ole ja sillä siisti. Työelämä on koventumassa ja kehitys jatkuu siihen asti, kunnes... mitä? En minä vain tiedä. Toivottavasti koveneminen ja ns. tehostaminen joskus loppuvat.
Pitäisi pohtia joskus jotain muutakin taas kuin näitä työelämän kovenemiseen liittyviä asioita, mutta toisaalta kirjoitusaiheeni kumpuavat sen hetkisistä murheistani ja iloistani. Juuri nyt minä haaveilen hyvästä työelämästä, jota kohta ei ehkä ole muualla kuin unissa...
Saatu tunnustus ja kiitoksia
Sain oheisen tunnustuksen NeitiMistyJ:ltä hänen bloginsa "Mistyn maailma" kautta - iso kiitos, olen tosi ilahtunut! :) Pohdiskelin hetken, kenelle itse haluaisin kyseisen tunnustuksen antaa ja vaikeaksi menee - tunnustuksen ansaitsevia blogeja on nimittäin useita!Olenkin siis tylsä ja annan tämän tunnustuksen kaikille seuraamilleni blogeille. Mistä sen tietää, mitä blogeja seuraan? No, eipä oikein mistään :) Joitakin kommentoin, mutta joitakin vain lueskelen. Kiitos kuitenkin näiden blogien kirjoittajille ja heille, jotka jaksavat kommentoida omia raapustuksiani.
Thursday, June 11, 2009
Fyysistä tekemistä
Olen viime aikoina päässyt hieman tekemään fyysisiä hommia, eli rehkimään kroppani voimin, ja täytyy sanoa, että olen nauttinut! On ollut ihanaa tuntea, että on oikeasti tehnyt jotain, jolloin myös illalla koittava lepohetki on ollut äärimmäisen nautinnollinen. Myöskään unettomuudesta ei ole ollut tietoakaan, kun olen ollut terveesti niin väsynyt, että uni on vain tullut ja se on ollut todella lepoa suovaa. Minulla on siis ollut varsin terve olo kropassani ja päässäni.
Ei ihmistä ole tehty nököttämään paikallaan. Ihmisen pitää tehdä, liikkua, käyttää kroppaansa ja sopivassa suhteessa toki päätäänkin, mutta nykyaika on vienyt elämän ihan vinksalleen, kun pitäisi selvitä pelkällä pään käyttämisellä ja istumisella. En enää ihmettele omaa ajoittain ilmenevää pahaa oloani, unettomuuttani ja stressiäni, kun elämäni on ihan sen vastaista, miten minun pitäisi "oikeasti" elää.
En minä voi saavuttaa hyvää oloa sisällä istumalla vaikka mitä tekisin, jos oikeasti saavutan parhaan oloni ja tasapainoni ulkona puuhastelemalla. Jos vietän normaalisti päivästä kolmasosan (talvella siis sen valoisan osan) sisällä ja ulkoilulle ja fyysiselle "rehkimiselle" jää mitätön hetki, niin ei ole ihme, että päätäni puristaa ja ahdistaa.
Olen huomannut sen jo paljon aiemmin, että minä en jaksa olla tehokas työntekijä 8 tuntia päivässä. Kai se riippuu työstäkin, mutta nykyisessä työssäni olen tehokas ehkä 6 tuntia ja loppuaika menee enemmän tai vähemmän ihan johonkin muuhun - en vain jaksa 8 tuntia. Olenko siis laiska vai onkohan se luonnollista, että päivästä ei tuon enempää jaksa käyttää työhön, jossa pitäisi käyttää lähinnä päätään? En usko, että minua on tehty pelkästään päätyöläiseksi, vaikka tykkäänkin käyttää päätäni. Liika vain on yksinkertaisesti liikaa, mutta yhteiskuntamme ei anna muita malleja ja vaihtoehtoja.
Unelmatyöni pitäisi sisällään ehkä puolet henkistä työtä ja puolet fyysistä rehkimistä. Fyysinen puoli ei kuitenkaan saisi olla sellaista, että siinä rikkoo kroppansa, vaan lähinnä se olisi jonkinlaista ihmiselle luontaista liikkumista ilman ääriasentoja ja suuria voimainponnistuksia.
Minusta työelämä on alkanut mennä pahasti pilalle siinä, kun on luotu todella kapea-alaisia työtehtäviä, jotka vain ahdistavat, ovat kropalle pahaksi, luovat huonoa oloa ja tylsistymistä. On luotu tasan yksi työelämän malli (täysipäiväinen, kapea-alainen työ), johon kaikki yritetään kyvyistä ja haluista huolimatta tunkea. Tämän jälkeen jokaista työtehtävää yritetään puristaa niin tehokkaaksi, että horjutaan pahasti työn laadun ja työntekijän hyvinvoinnin äärirajoilla.
On inhottavaa nähdä, millainen elämä sopisi itselleen parhaiten, kun sellaisen järjestäminen on äärimmäisen haastavaa. On inhottavaa tietää, että vaikka kuinka järjestäisi oman elämänsä mahdollisimman hyvällä mallille, niin silti siitä ei saa omalle hyvinvoinnilleen hyvää näillä nykyisillä eväillä. Voin yrittää ainoastaan muuttaa asennoitumistani vallitseviin olosuhteisiin ja sietää. Ikävä kyllä tässä yhteen muottiin puristetussa kapitalistisessa rahaa kumartavassa ja tehokkuutta kuolaavassa yhteiskunnassa työn ja asuinpaikan vaihtaminen itselleen sopiviksi ei todellakaan ole yksinkertainen asia. Niin, minä haaveilen todellakin erilaisesta, viihtyisämmästä asuinympäristöstä ja jostain itselleni paremmin sopivasta työstä.
Ei ihmistä ole tehty nököttämään paikallaan. Ihmisen pitää tehdä, liikkua, käyttää kroppaansa ja sopivassa suhteessa toki päätäänkin, mutta nykyaika on vienyt elämän ihan vinksalleen, kun pitäisi selvitä pelkällä pään käyttämisellä ja istumisella. En enää ihmettele omaa ajoittain ilmenevää pahaa oloani, unettomuuttani ja stressiäni, kun elämäni on ihan sen vastaista, miten minun pitäisi "oikeasti" elää.
En minä voi saavuttaa hyvää oloa sisällä istumalla vaikka mitä tekisin, jos oikeasti saavutan parhaan oloni ja tasapainoni ulkona puuhastelemalla. Jos vietän normaalisti päivästä kolmasosan (talvella siis sen valoisan osan) sisällä ja ulkoilulle ja fyysiselle "rehkimiselle" jää mitätön hetki, niin ei ole ihme, että päätäni puristaa ja ahdistaa.
Olen huomannut sen jo paljon aiemmin, että minä en jaksa olla tehokas työntekijä 8 tuntia päivässä. Kai se riippuu työstäkin, mutta nykyisessä työssäni olen tehokas ehkä 6 tuntia ja loppuaika menee enemmän tai vähemmän ihan johonkin muuhun - en vain jaksa 8 tuntia. Olenko siis laiska vai onkohan se luonnollista, että päivästä ei tuon enempää jaksa käyttää työhön, jossa pitäisi käyttää lähinnä päätään? En usko, että minua on tehty pelkästään päätyöläiseksi, vaikka tykkäänkin käyttää päätäni. Liika vain on yksinkertaisesti liikaa, mutta yhteiskuntamme ei anna muita malleja ja vaihtoehtoja.
Unelmatyöni pitäisi sisällään ehkä puolet henkistä työtä ja puolet fyysistä rehkimistä. Fyysinen puoli ei kuitenkaan saisi olla sellaista, että siinä rikkoo kroppansa, vaan lähinnä se olisi jonkinlaista ihmiselle luontaista liikkumista ilman ääriasentoja ja suuria voimainponnistuksia.
Minusta työelämä on alkanut mennä pahasti pilalle siinä, kun on luotu todella kapea-alaisia työtehtäviä, jotka vain ahdistavat, ovat kropalle pahaksi, luovat huonoa oloa ja tylsistymistä. On luotu tasan yksi työelämän malli (täysipäiväinen, kapea-alainen työ), johon kaikki yritetään kyvyistä ja haluista huolimatta tunkea. Tämän jälkeen jokaista työtehtävää yritetään puristaa niin tehokkaaksi, että horjutaan pahasti työn laadun ja työntekijän hyvinvoinnin äärirajoilla.
On inhottavaa nähdä, millainen elämä sopisi itselleen parhaiten, kun sellaisen järjestäminen on äärimmäisen haastavaa. On inhottavaa tietää, että vaikka kuinka järjestäisi oman elämänsä mahdollisimman hyvällä mallille, niin silti siitä ei saa omalle hyvinvoinnilleen hyvää näillä nykyisillä eväillä. Voin yrittää ainoastaan muuttaa asennoitumistani vallitseviin olosuhteisiin ja sietää. Ikävä kyllä tässä yhteen muottiin puristetussa kapitalistisessa rahaa kumartavassa ja tehokkuutta kuolaavassa yhteiskunnassa työn ja asuinpaikan vaihtaminen itselleen sopiviksi ei todellakaan ole yksinkertainen asia. Niin, minä haaveilen todellakin erilaisesta, viihtyisämmästä asuinympäristöstä ja jostain itselleni paremmin sopivasta työstä.
Wednesday, June 10, 2009
Vanhoja puhelimia - viikko 6
Minä olen säilyttänyt varsin pitkään vanhoja kännyköitäni. Olen tiennyt, että en niitä enää tule käyttämään, mutta en ole saanut niitä poiskaan heitetyksi. Mieleni on siis taas tässäkin ajatellut, että "jos vaikka vielä joskus tarvitsen...". No, en tarvitse, niinpä toimitin kaksi kännykkääni keräykseen.
Uusia ja käytettyjä kännyköitä löytyy edulliseenkin hintaan kaupoista, joten en todellakaan tarvitse jotain vuosia vanhoja kapistuksia, joista akutkin ovat todennäköisesti jo aikansa eläneet. Tunnustan kyllä säilyttäneeni puhelimia niissä olevien tekstiviestienkin vuoksi, mikä tuntuu nyt älyttömältä: en todellakaan halua säilyttää sellaisia muistoja, joista osa ei edes ole hyviä ja muistelemisen arvoisia. Aika aikansa kutakin ja elämä menee eteenpäin ja hyvä niin.
Uusia ja käytettyjä kännyköitä löytyy edulliseenkin hintaan kaupoista, joten en todellakaan tarvitse jotain vuosia vanhoja kapistuksia, joista akutkin ovat todennäköisesti jo aikansa eläneet. Tunnustan kyllä säilyttäneeni puhelimia niissä olevien tekstiviestienkin vuoksi, mikä tuntuu nyt älyttömältä: en todellakaan halua säilyttää sellaisia muistoja, joista osa ei edes ole hyviä ja muistelemisen arvoisia. Aika aikansa kutakin ja elämä menee eteenpäin ja hyvä niin.
Subscribe to:
Posts (Atom)