Mielenrauhaa tavoittelemassa

En usko, että mielenrauhaa voi saavuttaa. Voi saavuttaa toki hetkiä, jolloin on rauha päässä, mutta pysyväksi olotilaksi se ei voi jäädä. Näin olen oivaltanut, kun olen nyt huomannut tavoitelleeni tuota niin epärealistista mielenrauhaksi kutsuttua olotilaa piiiitkään. Ehkä tavoittelemisen arvoista olisi mahdollisimman runsaasti mielenrauhan hetkiä, koska ne voimaannuttavat.

Olen huomannut saavuttavani mielenrauhaa liikunnalla (tai ylipäätään fyysisellä tekemisellä) ja luonnossa olemisella. Olenkin viime vuodet liikkunut mahdollisimman paljon ja tavoitellut hetkiä, jolloin pääsisin luonnon helmaan, eli olen tavoitellut mielenrauhaa. Tavallaan olen siis tehnyt oikeita asioita itseni kannalta, mutta olen kuvitellut (vähintään alitajuisesti), että voisin saavuttaa lopullisesti tilan, jossa olisi lähinnä mielenrauhaa. Se on epärealistista.

Arjestani on useimmiten mielenrauha kaukana, joten en ihmettele, että väsyn. Ajatukseni kulkevat päässäni tuhatta ja sataa, monella kaistalla samanaikaisesti, kukin huomiota kaivaten. Meno tuntuu välillä olevan kuin päiväkodin ryhmässä, jossa on vain ylivilkkaita lapsia, menoa ja meininkiä riittää. Näin aikuisena levottomuutta ei voi kuitenkaan purkaa oikein mitenkään, varsinkaan työelämässä. Pitää olla hillitty, hallittu ja antaa fiksua vaikutelmaa, vaikka haluaisi vain rallin pään sisällä rauhoittuvan, jotta olisi helpompi olla. Töissä ei voi liikkua eikä mennä luonnon helmaan. Yritän siis hallita älämölöä keskittymällä sinnikkäästi. Siispä väsyn, mikä on mielestäni vain luonnollista.

Olisi mielenkiintoista kurkata muiden ihmisten päiden sisälle, ajatuksiin. Millainen meno heillä on? Vai onko siellä järjestelmällistä ja hallittua, tasaista ja tyyntä? Onko tyyni ulkokuori merkki sisäisestä tyyneydestä vai yrityksestä hallita sekamelskaa? Onko heillä aina tasainen päänsisäinen meno vai vaihteleeko se tilanteen ja oman olon mukaan? Voivatko ajatukset kulkea aina (useimmiten) siististi ja loogisesti?

Helle sekoitti unirytmini, joten olen ollut väsynyt, mikä on lisännyt vauhtia ajatuksiini, tosin ikävä kyllä siten, että mitään järkevää ei synny lopputulokseksi. Väsyttää vain ja tekisi mieli hyppiä seinille. Tarvitsisin juuri nyt kunnon annoksen mielenrauhaa ja hyvät yöunet. Niitä siis odotellessa.

Sulamispiste

On kuuma. Aivan liian kuuma. Ei ole hyvä olla.

Kotonani on melkein 30 astetta lämmintä eli ihan liian paljon minulle. Olen hiestä ihan märkä, hikinoro valuu otsalla, on tukala ja hankala olla. Jopa hengittäminen tuntuu raskaalta huonosta, raskaasta ja kuumasta ilmasta johtuen.

Lattiatuulettimeni hurisee suoden hieman helpostusta, mutta ei sekään lämpötilaa laske. Olen yrittänyt olla ulkona mahdollisimman paljon, mutta kotonaan on välillä pakko olla ja yöpyä. Nukkuminen onkin melkoisen hikinen ja katkonainen operaatio, joka ei houkuttele yhtään.

Olisin varmaankin hankkinut pienehkön ilmastointilaitteen, jos sellaisen poistoputkelle olisi jokin paikka. Naapurit tuskin arvostaisivat postiluukusta rappukäytävään törröttävää putkea, joka hönkii kuumaa ilmaa. Tuotakin olen toki harkinnut.

Kiinteä vesimaksu herättää pohdintoja viileän veden käyttämisestä hyväkseen viilentämisessä, mutta tässä kuumuudessa kaikenlainen toimiminen on yksinkertaisesti liian raskasta.

Jos tänä kesänä tulee vielä pitkä hellejakso, harkitsen vakavasti yöpymistä jossain toisaalla ainakin muutaman yön, maksakoon mitä maksaa. Tällainen kuumuus on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä!

Aikaansaaminen tuntuu hyvältä

Olen todennut täälläkin varmaan monta kertaa, että tuntuu hyvältä saada aikaiseksi yhtä ja toista! Olen vihdoin varannut aikoja, joita on pitänyt varata, ilmoittautunut tapahtumaan, johon pitää ilmoittautua, aikatauluttanut erään pienen reissun, päättänyt loma-ajankohtani, lukenut kirjoja ja blogeja, käynyt lenkillä useammankin kerran ja treenannut lihaskuntoakin. Tähän päälle olen vielä onnistunut olemaan jahkailematta töideni suhteen, joten olen niitäkin saanut tehtyä! Hurraa!

Olisipa aina tällainen vire, mutta kai se on vain hyväksyttävä, että aina ei ole ja että sekin on ihan ok. Välillä on hyvä ja välillä vähemmän hyvä ja se vaihtelu on vain normaalia elämää. Hyvänä hetkenä kannattaa tehdä niin paljon kuin siinä hyvässä "virrassa" saa tehtyä, jotta sitten huonompana hetkenä voi huilia.

Joustava mieli -kirjaa lukiessani olen tullut siihen tulokseen, että ajatuksissani on paljon muokattavaa eli minun lienee syytä ostaa kyseinen opus. Todennäköisesti hyötyisin kirjan lukuisista harjoituksista, joita en ole vielä juuri tehnyt kirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Jotenkin näin hyvässä "flowssa" ollessani minun on helppo ymmärtää kirjan yksi ajatus siitä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme. Ajatukset ja tunteet ovat vain ajatuksia ja tunteita, joita voi tarkkailla ja antaa niiden mennä ohi. Minun ei myöskään tarvitse kuvitella lukuisten päässä pyörivien arvostelevien ajatusteni olevan jotenkin totta: ne ovat arviointeja kulloisestakin tilanteesta tai asiasta, eivätkä sen enempää. Helpottavaa!

Sentään yritin

Olen iloinen, että olen voinut paremmin. Samalla olen kurjan tietoinen siitä, että mitään konkreettista en ole saanut kehiteltyä, jotta saisin elämäntilanteestani siedettävämmän, jaksettavamman. Olen toki tehnyt asian eteen noin yleisesti kai paljonkin eli suunta on oikea, mutta kun se konkreettisempi varmuus jostain muutoksesta (tai se itse muutos) puuttuu, se tuntuu pelottavalta. Tulevaisuus näyttää uhkaavalta, vaikka yritänkin olla katsomatta siihen suuntaan.

Olen kuitenkin yrittänyt tehdä jotain. Olen mm. pohtinut tulevaa syksyä helpottavia asioita kesälomaa suunnitellessani. Ajattelin ehdottaa esimiehelleni erästä asiaa, mutta siihen tuli tyrmäys jo ennen kuin pääsin oikeastaan asiaan. Esimieheni on "ei"-automaatti, joka tyrmää ehdotuksiani sujuvasti, vaikka ehdotusteni taustalla on ollut lähinnä oma jaksamiseni. En ole kuitenkaan ihan noin suoraan sanonut oikeaa syytä, koska en koe oikein uskaltavani: "kyllähän kaikkien pitää jaksaa saman verran!". Siispä saan aina vain ei-vastauksia, mutta en kai nyt pian enää, kun päätin lakata pyytelemästä. Tyhjän saa nimittäin pyytämättäkin, ja siinä sivussa voin seurata joitain muita, jotka ovat omilta esimiehiltään saaneet joustoa moneen suuntaan.

Eipä siinä mitään, onhan minulla "huikea" lakisääteinen kesäloma, jota joudun pätkimään, jotta sietäisin tulevaa syksyä ja voi olla, että en silti siedä. Miksihän työelämän täytyy olla niin jäykkää p*****, että mitään joustoja ei voi oman terveytensä vuoksi saada?!

Inhottavaa olla näin heikko. Inhottavaa, että en jaksa juuri nyt täyttä oravanpyörää eli sitä, mitä "kaikki muut" näyttävät jaksavan. Olisi vain pakko jaksaa ja sitten jos en jaksa, se on vain ja ainoastaan minun yksinäinen ongelmani. Pitäisi kai yrittää lohduttautua edes sillä, että olen yrittänyt, vaikka se ei tulosta tuottanutkaan.

Uh, toivottavasti keksin kesän aikana jotain oikeaa suuntaa elämälleni.

Auringossa

Olin eilen kunnolla auringossa ensimmäistä kertaa tänä kesänä. En silti kuitenkaan varsinaisesti ottanut aurinkoa, vaan olin ulkona vasta siinä vaiheessa, kun pahin paiste oli jo hieman laantunut. Se tuntui tekevän hyvää, vaikka samalla kuumuus ja paiste väsyttävätkin, mutta onneksi vain terveellä tavalla.

Ulkoilua täytynee harrastaa tulevinakin päivinä ahkerasti. Asuntoni lämpenee paisteessa kammottaviin lukemiin, joten kotona oleminen ei ole oikein vaihtoehto - ja kuka toisaalta haluaakaan istua sisällä, kun ulkonakin voi kerrankin olla?!

Ulkoiluani hieman hillitsee siitepölypallerohirviöt, joista kehoni ei tänä vuonna näytä oikein pitävän. Olen ihmeissäni: monta vuotta allergiani on pysynyt aisoissa, joten mikä tänä vuonna on muuttunut siten, että silmäni vuotavat ja aivastelen ketjussa? En ymmärrä. Täytyy käydä apteekissa, jotta en raavi silmiäni pahaan kuntoon.

Minulla on nyt ollut aika kiva fiilis ja väsymyskin on pysynyt aisoissa. Mieli on positiivisen odottavainen ja luottavainen. On mukavaa, kun on tiedossa kivoja askareita ja aktiviteetteja eikä arkikaan juuri nyt uuvuta. Nautin tästä hetkestä, koska tämä hetki on hyvä. Tuleva näyttää uhkaavalta, mutta koska se on tulevaa (ehkä tai sitten ei), en mieti sitä nyt liikaa.

Ulkoilkaa hyvät ihmiset! :)

Stressinhallinnan opettelua

Olen alkanut lukea kirjaa Joustava mieli, vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Arto Pietikäinen), jonka vihdoin sain kirjastosta käsiini. Kirja vaikuttaa erittäin lupaavalta, vaikka olen lukenut vasta joitain kymmeniä sivuja!

Kirjan ensimmäinen osa kertoo stressistä ja sen käsittelystä. Itselleni suuri oivallus on ollut se, että stressinhallintakeinot voivat olla osa ongelmaa, eli stressiä voi yrittää hallita keinoilla, jotka itse asiassa vain pahentavat sitä ja samalla koko hankalaa elämäntilannetta. Olen itse kuvitellut tekeväni asioita "oikein" "parannellessani" itseäni, mutta nyt olen löytänyt harmikseni itsestäni kirjan avulla koko joukon stressihallintakeinoja, jotka eivät todellakaan auta minua.

Esimerkkejä haitallisista stressinhallintakeinoista:
- Muiden syyttely
- Asian torjunta/kieltäminen
- Liika shoppailu/syöminen yms.
- Itsesyytökset
- Pakokeinojen kuvitteleminen
- Liika itseanalysointi
- Ihmisten ja tilanteiden välttely
- Kostosta haaveilu
- Murehtiminen
- Stressin peittely muilta ihmisiltä
- "Tehokkaampi" ja liika työskentely (tilanteessa, jossa on liikaa työtä)
- Pakeneminen haaveisiin
- Itsestä huolehtimisen lopettaminen

Kirjassa Pietikäinen käyttää tällaisesta toiminnasta käsitettä "lapioiminen". Stressaantunut henkilö on pudonnut kuoppaan (uupunut), joten hän yrittää ratkaista ongelmaa. Nämä väärät stressinhallintakeinot ovat kuitenkin lapioimista, jolla itseään kaivaa vain syvemmälle ongelmiin, esimerkiksi itsestä huolehtimisen lopettaminen vaikuttaa sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin haitallisesti, mikä haittaa myös uupumuksesta toipumista. Kuopasta ei pääse ylös.

Mielenkiintoista. Mitähän mahtavat siis olla ne rakentavammat stressinhallintakeinot? Pitää jatkaa lukemista, jotta asia selviää.

Romuprojektin päätös - viikko 53

Kaikki projektit loppuvat aikanaan ja niin minäkin päätin päättää romuprojektini tällä erää sen vuosipäivään eli tähän päivään. Siitä on todellakin tasan vuosi, kun ensimmäisistä romppeistani projektiini liittyen luovuin. Vuosi on mennyt nopeasti.

En päätä projektiani siksi, että mitään poistettavaa ei enää olisi. Oikeastaan olen huomannut, että minulla riittäisi poistettavaa todennäköisesti vielä pariksikin vuodeksi. Huomasin vain, että olen oppinut projektistani sen, mitä halusinkin, eli tavoitteeni on saavutettu.

Huomaako projektin tuloksia kotonani? Kyllä ja ei. Erityisesti vanhojen elektroniikkaromujen vieminen keräykseen vapautti varastossani kivasti tilaa, joka tosin vastaavasti taitaa olla täyttynyt jollain muulla (milläköhän?!). Ehkä varastossa olevan tavaran määrä on vakio. Kotonani olen saanut hieman lisää tilaa hyllyilleni, mutta en tarpeeksi. Tiedän tosin, mitä poistettavaa hyllyissäni vielä on, joten tilanne onneksi paranee. Vaatekaapissani tilanne ei ole lainkaan parempi, siinä riittää haastetta. Mutta olen silti kaiken kaikkiaan tyytyväinen.

Vuoden aikana opittua:

- Tavaroiden karsiminen ei vaadi suursiivousta tai muuta suurta ryhtymistä. Joka päivä voi kurkata jotain hyllyä ja laatikkoa ja katsoa, olisiko jotain poistettavaa. Minulle on henkisesti helpompaa luopua vain parista tavarasta kerrallaan kuin suuremmasta määrästä, mistä lie johtuukaan. Luulen kuitenkin, että se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle.

- Minulle on kertynyt vuosien varrella mieletön määrä rompetta. Siis mieletön! Osa on toki tarpeellista, mutta joukkoon mahtuu myös ihan liikaa turhaa rompetta. Luulen pärjääväni yllättävän vähällä tavaramäärällä.

- Liian suuri tavaramäärä tilaan nähden on ahdistavaa. Jos tavarat näyttävät koko ajan hyökkäilevän kimppuun, tilanne ei ole hyvä. Myös siisteyden ylläpitäminen on vaikeaa, kun kaikille tavaroille ei ole paikkaa tai niiden paikoilleen saaminen vaatii sullomistoimenpiteitä. Lisäksi jos imuroiminen vaatii ensin parin tunnin tavaranraivausoperaatiota ennen kuin pystyy edes harkitsemaan imuroimista, voi olla varma, että imurointia ei tule harrastettua turhan usein (erityisesti jos sattuu inhoamaan tavaroiden paikoilleen kantamista).

- Minulla on kotonani muodostunut tietty, selkeä paikka tavaroille, jotka ovat lähdössä joko varastooni, roskiin tai kierrätykseen. Sieltä voin aina lähtiessäni napata jotain mukaani, jolloin romppeet eivät jää nurkkiini lojumaan.

- Tiedän nyt haluavani karsia mahdollisimman paljon turhaa pois, koska se on vapauttavaa. Tiedän myös olevani "hamsteri", joka varautuu "pahojen päivien" varalle, eli minun täytyy olla tarkkana, jotta en taas ala kerätä rompetta ympärilleni.

Mitä nyt sitten jatkossa?

Aion jatkaa kaikessa hiljaisuudessa romuprojektiani, vaikkakaan en ihan yhtä järjestelmällisesti kuin tähän asti. Jatkan poistojani sitä mukaa kuin hyvältä tuntuu tavoitteenani vähäromuisempi koti (melkoinen tavoite itseni tuntien). Ehkä joskus tulevaisuudessa järjestän Romuprojektin toisen osan.

Tälle viikolle valitsen vielä viimeiset "viralliset" poistoni, jotka ovat kaksi takkiani. Varastossani on jo vuosia ollut takkeja, joita en käytä ja joita kohtaan minulla ei ole mitään intohimoja. Ehkäpä säästän niistä pari ns. "mökkikäyttöön", mutta epäkäytännöllisimmät vien kierrätykseen.

Erilaisuutta ei hyväksytä

Minusta tuntuu, että joko normaaliuden vaatimus kasvaa tai sitten normaaliuden alue (eli alue, jolla ihminen nähdään normaalina) kapenee. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että vähänkään erilaisella ei varmasti ole helppoa, kun pitää olla tarkalleen tietynlainen.

Ihmiset usein sanovat hyväksyvänsä ja ymmärtävänsä erilaisuutta, koska se on ilmeisesti yleisesti hyväksytty ajattelumalli (se, miten pitää ajatella). Sitten kun oikeasti eteen tulee tilanne, että pitäisi nähdä ja ymmärtää asioita laajemmin, oma ymmärrys loppuukin. Eli sitä erilaisuutta ei sitten oikeasti eli käytännön tasolla hyväksytäkään, kun se ei mahdu omaan suppeaan elämänkatsomukseen tai ei yksinkertaisesti kyetä ymmärtämään, mistä on kyse.

Mitä erilaisuutta tarkoitan? Ihan vain kaikkea mahdollista sellaista, mikä ei mahdu yleisesti hyväksyttyyn muottiin. Tähän voisi sopia vaikkapa erilaiset tavat oppia (oppimisvaikeudet), ns. omituiset tavat ja sosiaaliset taidot (jotka voivat olla vaikkapa neurologisista poikkeavuuksista johtuvia), ulkonäön poikkeavuudet (näitä on kai helpoin näennäisesti hyväksyä, kun erilaisuus näkyy), mielenterveysongelmat (mitä ei näe, sitä ei kai ymmärrä), jopa poikkeavat kiinnostuksenkohteet/harrastukset (ellei kyseessä satu olemaan jotain trendikkääksi leimattua) ja jopa yleisestä ajatusilmapiiristä poikkeavat ajatukset/mielipiteet. Melkein mikä tahansa käy.

Tokihan erilaisuutta saa olla hyväksymättä. Minä en silti voi olla ärtymättä, kun moiseen törmään. Mikähän siinä on joidenkin vaikea käsittää, että on ihmisiä, jotka eivät ilkeyttään tai pahuuttaan tee asioita, vaan he eivät yksinkertaisesti voi niille mitään?! Ei ihmisen elämässä kaikki ole hallittavissa. Tästä hyvä esimerkki on ylivilkkaat lapset, jotka eivät yksinkertaisesti voi mitään käyttäytymiselleen (neurologisista syistä), vaikka heitä kuinka rangaistaisiin. Vaikuttaa tosin siltä, että lapsilta hyväksytään hieman helpommin erilaisuutta kuin aikuisilta (paitsi ei lasten kesken), mutta ihan yhtälailla aikuisilla voi olla erilaisia "vajavuuksia", jotka eivät ponnisteluista huolimatta koskaan "parane".

Ärtymykseni asiasta johtuu siitä, että avarakatseiseksi itseään mainostava ihminen on osoittautunut tosi hyväksymättömäksi ja ahdasmieliseksi, joka ei edes halua kuulla eikä tietää mitään mistään, mikä on ihmisen hallinnan ulkopuolella. Helpointa on siis sulkea korvansa ja elämänsä sekä ennen kaikkea ymmärryksensä. "Oma totuus, paras totuus?!"

Ihmisyyden aito ymmärtäminen on vaikeaa ja siitä on vaikea näin myös kirjoittaa, koska se on varsin monimuotoinen asia. Toivoisin vain kovasti, että ihmiset voisivat olla ja toimia omana itsenään kaikkine omituisine ominaisuuksineen ja vajavuuksineen, koska se on rikkautta. Sitä paitsi jokaisella meistä on vajavuuksia, joiden vuoksi voisi sulkea yhteisöjen ulkopuolelle. En kuitenkaan näe syytä nähdä asiaa negatiivisesta näkökulmasta (syrjiminen), vaan asiassa on positiivisetkin puolensa (ominaisuuksien rikkaus, lahjakkuudet). Erilaisuuden hyväksymättömyys ja erityisesti sen peitelty toteuttaminen tosin taitavat olla monille (ja ihmilajille?) luontaista. Ikävä kyllä.

Väsynyt väsymykseen ja ruokajuttuja

Väsymykseenkin voi väsyä. Olen uupumukseeni lopen kyllästynyt, kun se ei tunnu hellittävän otettaan. Minusta tuntuu, että teen joitain asioita oikein ja olo hieman helpottuu, mutta sitten taas jostain ryömii ikävä väsymys, joka tuntuu oikein puristavan päätä. En aiemmin käsittänyt sellaista asiaa kuin väsymys, joka ei helpotu nukkumalla. Nyt pystyn TODELLAKIN käsittämään, miltä se tuntuu. Se on pelkästään karmeaa.

Kai olisi vain hyväksyttävä se, että tämä ei hetkessä mene ohitse, vaan vaatii päivästä ja viikosta toiseen jatkuvaa stressittömyyttä, liikkumista, hyvää ruokaa ja runsaasti lepoa. Siis kaikkea sitä, mikä yleensä helpottaa oloa.

Olen netistä lueskellut syitä väsymykseen (siis sellaiseen, joka ei nukkumalla helpotu) ja huomannut mahdollisia syitä olevan tosi paljon! On kaikenlaista sairautta, syndroomaa ja puutostilaa, joka voi oirehtia väsymyksenä. Aika pelottavaa. Yritän luottaa vielä siihen, että omassani on kysymys elämäntilanteesta, stressistä ja sen sellaisesta, joka lievittyy kuukausien kuluessa, kun elämä "toimii" paremmin.

Ajattelin kuitenkin kokeilla gluteenitonta ruokavaliota, koska vehnän ja/tai gluteenin sietämättömyys voi ilmeisesti aiheuttaa väsymystä. Tätä voi sentään helposti itse testata. Pari päivää kyseistä ruokavaliota on nyt sujunut hyvin, mutta ihmeitä ei ole vielä tapahtunut eikä kai pitäisikään olla. Toivottavasti viikon-parin päästä tapahtuisi jo jotain. Yllättävän hyvin tämä on sujunut näin kun ruokahalu ei ole mitenkään huipussaan. Kun ei tee erityisemmin mitään mieli, salaatin, keiton ja smoothieiden mussuttaminen on ihan ok. Muistelisin joskus itselläni olleen leipä- ja viljahimoa, mutta nyt siitä ei ole tietoakaan.

Täytyisi vain näin ruokahaluttomana muistaa syödä riittävästi, kun kokemuksestakin tiedän, että salaattilinja + liikkuminen ei välttämättä toimi. On oikeasti mahdollista syödä niin vähän, että se tekee olon vetämättömäksi. No, rasvaa kehiin, se tuntuu pitävän nälkää hyvin loitolla. Ja jos viljoja tekee mieli, tattari on suurta herkkuani muutenkin.

Nukkuminenkin on vaikeaa. Saan unen päästä kiinni minuuteissa (mikä tuntuu omituiselta, kun unettomuus on ollut perinteisesti ongelmani!), mutta heräilen aamusella. En oikein tiedä, koska olen nukkunut tarpeeksi, kun mikään ei tunnu riittävän. Luulen liikaa nukkumisenkin aiheuttavan töttöröö-oloa, kun joskus vajaan yön jälkeen olo on kuitenkin ok, ehkä parempikin kuin 10 tunnin unien jälkeen.

Onneksi on sentään kevät ja aurinkoakin saa. Se kannustaa liikkumaan ulkona ja se taas piristää.

Lampusta luopumisen vaikeus - viikko 52

Viime viikon romuprojektipäivitykseni on auttamattomasti myöhässä. Tuumin pitkään, että mitä poistaisinkaan tällä kertaa... ja päädyin lattiallani jo pitkään lojuneeseen yöpöydän lamppuun.

Minun on vaikea luopua lampustani, koska se on ollut minulla tosi pitkään. Vanhoihin tavaroihin syntyy helposti jonkinlainen tunneside, joten niistä on erityisen vaikea luopua, vaikka se järkevää olisikin. Lamppunikin on rikki, vaikka ehkä korjattavissa. Se pitäisi liimata, mutta en tiedä, pitäisikö liima lampun korkeissa lämpötiloissa.

Periaatteessa kannatan korjaamista, mutta toisaalta minulla on jo toinenkin yöpöydänlamppu. Lisäksi vanhan lamppuni varjostin on huono: se ei pysy helposti paikallaan ja on näköjään hieman sulanut joskus muinoin, kun se on liukunut pois paikaltaan. Ehkä on siis turvallisempaakin luopua lampusta. (Yritän nyt taas selitellä, kun taas kerran luopuminen on minulle vaikeaa.)

Tämän viikon (tai siis viime) toiseksi poistoksi valitsin liian lyhyen t-paidan. En (enää) pidä siitä, että paita ei ole riittävän pitkä. Nuorempanahan nuo olivat juuri niitä haluttuja, mutta ehkäpä minullekin on tullut nyt "riittävästi" ikää...

Pöpperö

Olen herännyt tänään puoli seitsemältä. Minua ei huvittanut nousta ylös, joten torkuin ja köllöttelin puoli kahdeksaan asti. Nousin ylös, vaikka väsytti, olinhan kuitenkin nukkunut jo puoli yhdestätoista asti.

Siitä lähtien fyysinen puoli ja osa aivoistani on ollut hereillä, mutta osa päästäni on edelleen ihan pöpperössä. Ympäristön huomioiminen tuntuu vaivalloiselta, joten en huomioi. Yritin koko aamun keksiä, miten saisin itseni hereille, mutta kun en keksinyt mitään, päätin olla heräämättä. Tänään ei ole mitään tärkeää askaretta, joten voin ihan hyvin olla heräämättä, olla inhottavan epäsosiaalinen ja laiska, flegmaattinen ja tympeä.

On se omituista, miten erilaisia päivät voivat ollakaan. Kai niitä (eli näitä) huonoja kohtaan pitää vain olla armollinen.

Vetämättömyyttä ja kadonneita rytmejä

Olen ollut väsynyt. Olen pohtinut pääni pyörälle, että mistä se voi johtua: miten voi väsyttää, jos nukkuu riittävästi, syö ainakin melko hyvin, muistaa vitaamiininsakin ja vuorokausirytmi on melko säännöllinen? Minä voisin todennäköisesti nukahtaa ihan mihin aikaan tahansa. Aamuisinkin (on heräämisaika mihin aikaan tahansa) voisin nukkua loputtomiin: herätessäni minun on pakko nousta heti ylös, koska nukahdan muuten sekunneissa uudelleen. Rasittaa.

Veriarvonikin ovat kunnossa. Ehkä kyse on siis vain työstäni, arkirytmistäni, toipumisestani ja sen sellaisesta. Ehkä vielä etsin arkirytmiäni.

Olenkin pohtinut, että mikä oma vuorokausirytmini oikein onkaan. Mihin aikaan minun olisi hyvä mennä nukkumaan ja milloin olisi hyvä herätä. Tuntuu nimittäin siltä, että aina on huono aika, mutta ei kai se niinkään voi olla. En enää tiedä edes sitä, paljonko tarvitsen unta, kun mikään ei tunnu riittävän. Voin nukkua 8 tai 10 tuntia ja oloni on melkolailla sama. Joskus 8 tuntia oli suunnilleen riittävä.

Hyväksyn sen, että en ole juuri nyt niin jaksava kuin joskus olen ollut, mutta se ei paljon auta, jos arkirytmi pakottaa itseni itselleni epäsopivaan muottiin. Päivälläkin olisi hyvä pitää lepotaukoja rauhallisessa ympäristössä, jotta jaksaisin, mutta työelämä tarjoaa pelkkää pakkopirteää puurtamista x tuntia päivässä. Yritä tässä nyt sitten tasapainotella ja löytää rytmejä!

Eniten minua oikeastaan rasittaa se, että olen varsin vetämätön: on vaikea alkaa tehdä mitään, kun on vain väsynyt ja veltto olo. Enimmäkseen. Välillä olen ollut toki pirteäkin. Omistuista on se, että vaikka vetelehdityttää, mielialani on ollut enimmäkseen varsin hyvä. Moni päivä onkin mennyt pirteissä merkeissä iltapäivän puolelle, mutta sitten ikään kuin minusta vedettäisiin töpseli irti ja loppupäivän venyttelen lähinnä leukojani.

Eiköhän tämä kuitenkin tästä. Minulla on ollut kuitenkin mieli pirteä ja toiveikas ja olen löytänyt itsestäni paljon uutta. Minulla on ollut jotenkin sisäisesti vahva ja itseni hyväksyvä olo, vaikka muuten en olekaan yhtä jaksava kuin aiemmin, ja tätä uutta vahvuutta en haluaisi mistään hinnasta vaihtaa pois!

Rikkinäiset sormikkaat - viikko 51

Kesän lähestyessä on hyvä tarkistaa, missä kunnossa lämpimät vaatteet oikein ovatkaan. Miltä villapaidat näyttävät ja haisevat, missä kunnossa pipot ja hanskat ovat. Talvisäilytystä varten likaiset kamppeet on hyvä pestä, tunkkaiset tuulettaa.

Tässä käydessäni läpi talvivaatteitani päädyin heittämään kahdet jo aikansa palvelleet sormikkaat pois. Niissä on reikiä, joista tuulee jo sen verran läpi, että sormikkaiden alkuperäinen tarkoitus lämmittäjinä kärsii. Ensi talveksi voi sitten ostaa uudet ehjät, jos tarvetta on. Nyt minulla tosin on runsaasti käsineitä, joten uusia ei näillä näkymin tarvitse hankkia.

Tämän kertainen romuprojektipoistoni onkin siis nuo kahdet sormikkaat.

Vinkki: jos on tapana unohdella käsineitä ja pipoja julkisiin kulkuvälineisiin (niin kuin minulla on), on hyvä opetella sellainen tapa, että laittaa aina pipon ja hanskat laukkuun, kun ne ottaa päästä/käsistä. Tähän tapaan kun itsensä opettaa, säästää rahaakin, kun sylissä tai vieressä olleet sormikkaat eivät putoakaan pois lähtiessä kulkuneuvon lattialle.

Välittäjäaineiden uhrina?!

Minulla on ollut outo viikko. Olen ollut ylipirteä ja yliväsynyt ja nähnyt mielettömästi unia. Keskittymiskyky on ollut hukassa, vaikka samalla olen etsinyt hurjasti tietoa siihen tiiviisti keskittyen.

Olen pohtinut sitä, että kuinka paljon ihminen on ihan vain pään (ja muunkin kehon) sisällä pyöriviä ja vaikuttavia litkuja, välittäjäaineita ja hormoneita, ja kuinka paljon ihminen on "oma itsensä", ajattelevana, päättävänä ja tekevänä olentona. Kuinka paljon kaikki riippuukin vain joistain aineista?

Tällaisia on hämmentävä ajatella, vaikka olen ollut niistä pitkään kiinnostunut. Jo lukiossa opiskelin pään sisäiset asiat hyvin tarkkaan, tiesin hyvin synapsit ja välittäjäaineet sekä limbiset järjestelmät kumppaneineen. Nyt olen lukenut aivojen välittäjäaineista ja niillä on vaikutuksia esimerkiksi seuraaviin asioihin:

Dopamiini:
- Tarkkaavaisuus, impulsiivisen käyttäytymisen halinta, liikkuminen, muisti, motivaation ylläpito, rakastumisen/ihastumisen tunne, vireystila, skitsofrenia, parkinsonin tauti, ADHD.

Serotoniini:
- Mieliala, aggressiivisuus, REM-unen määrä, ahdistus/masennus, pakko-oireet, impulsiivisen käyttäytymisen säätely, kylläisyyden tunne.

Noradrenaliini:
- Vireystila, ahdistus, ruoan tuoma mielihyvä, autonimisen hermoston valmiustila, muisti, paniikkihäiriö.


Häiriö voi siis syntyä, jos jotain välittäjäainetta on joko liikaa tai liian vähän, eli skitsofrenia, jos dopamiinia on liikaa, tai ADHD, jos sitä on liian vähän.

Minua hämmentää se, että kuinka paljon voin itse vaikuttaa johonkin asiaan itsessäni, jos minulla onkin jotain vinksallaan noissa tai joissain muissa aineissa?! Jotenkin tuntuu, että ponnisteluthan ovat silloin turhia?! Jotenkin lohduttoman kuuloista.

Toisaalta taas minusta tuntuu omituiselta, että oikeaa mielialalääkettä etsitään kokeilemalla, kun ei voi tietää, mitkä aineet kunkin pääkopassa ovat vinksallaan, yksinkertaistettuna: jos on dopamiinivajetta, serotoniinin tason korjaaminen ei oletettavasti auta (arvailen vain, en ole asiantuntija).

Eiväthän nämä asiat näin yksinkertaisia liene, mutta olen silti jotenkin hämmentynyt näiden asioiden edessä. Mitä enemmän tiedän, sitä hämmentyneempi olen. Erityisen hämmästynyt olen siitä, kuinka helposti masennuslääkkeitä tyrkytetään, kun koko tämä välittäjäaineiden mutkikas systeemi tuntuu niin vaikeaselkoiselta ja mielen vaivat muutenkin niin abstrakteilta ja epämääräisiltä. Minusta tutkimiseen tarvittaisiin paljon enemmän aikaa kuin jokin korkeintaan parinkymmenen minuutin vastaanottoaika!

Ehkä asiantuntijat ovat sitä varten, että meidän maallikoiden ei tarvitse perehtyä näihin asioihin turhan syvällisesti, kun näistähän menee vain sekaisin :) Uteliaana ihmisenä tykkään kuitenkin opiskella, vaikka tiedänkin, että tietämättömyydessä on omat hyvät puolensa - tietohan nimittäin luo tuskaa, itselläni ainakin. Jatkan opiskelujani...

Vaatteet pois kellarista! - viikko 50

Olen päättänyt, että en enää säilytä arkisia vaatteitani varastossa. Tuntuu nimittäin hullulta se, että tietyt vaatteet lojuvat siellä laatikoissaan - vuodesta toiseen. Kuvittelen oikeasti, että jonain päivänä vielä miellyn niihin, mutta niin ei näytä tapahtuneen. Olen esimerkiksi odottanut tykästyväni uudelleen johonkin tiettyyn väriin, vaikka tiedän, että kyseinen väri ei sovi minulle yhtään. Hullua. Toisaaltahan kyse on siitä, että ei hyvää kannata poiskaan heittää... mutta sentään jotain rajaa siinäkin!

Kaivelin nyt siis varastoani ja löysin sieltä neljä neuletta, jotka saavat luvan lähteä. Ne olkoon siis tämän viikon romuprojektipoistoni + kaksi poistoa parista hankinnastani. Jahka olen käynyt varastoni vaatteet läpi, jätän sinne ainoastaan jotain erikoisvaatteita, kuten ehkä takkeja, työhaalarit (joo-o, minulla on sellaiset, vaikka en ole niitä koskaan pitänyt!), jotain kenkiä, juhlavaatteita (hyvin pakattuina) yms. Mutta jatkossa siellä siis EI ole t-paitoja tai neuleita.

Myönnän kyllä joskus kaivanneeni jotain poisheittämääni, mutta harvinaista se on kyllä ollut... onneksi.

Välitunti töihin!

Huomasin tänään haaveilevani välitunnista työelämässäkin. Olisi mukavaa mennä 45 minuutin jälkeen ulos hyppäämään ruutua tai narua, tai jos hyppiminen ei kiinnosta ainahan voisi pelata vaikka mölkkyä tai krokettia. Kaikilla olisi leikkikaveri ja kivaa olisi. Työtehokin nousisi huimasti, kun välillä olisi oikeasti kivaakin, kroppakin virkistyisi mielestä puhumattakaan.

Todellisuus on kyllä ihan eri planeetalta. Ei ole kivaa tekemistä, eikä varsinkaan yhteistä kivaa tekemistä, kaikilla ei ole kaveria ja sekä pää että kroppa puutuvat ja valittavat (eikä koulussakaan nyt aina niin kivaa ollut, välitunneillakaan). Ai niin, onhan ne lakisääteiset tauot... kuka niillä ehtii mitään elvyttävää tekemään? Onneksi työssäni on sentään se hyvä puoli, että kukaan ei kyttää taukojeni pituuksia. Se nyt vielä puuttuisi.

Pikaisia musiikkipoistoja - viikko 49

Romuprojektipoistot lipsahtivat taas seuraavan viikon puolelle, joten tällä kertaa valitsen vain pikaiset poistot.

Kai se niinkin alkaa olla, että CD-levyjen merkitys alkaa vähentyä. Minä haluan omistaa enää vain ne kaikkein tärkeimmät levyt konkreettisessa muodossa, musiikkia voi muuten kuunnella esimerkiksi Spotifyn kautta. Kaipa tämä suuntaus on ympäristönkin kannalta hyvä vaihtoehto, kun musiikkia ei tarvitse enää tehdä materiaksi. En voi kyllä muuta kuin kehua Spotifya: siellä on valtava valikoima musiikkia tarjolla ihan ilmaiseksi kuunneltavaksi, kunhan sietää ajoittain tulevia mainoksia! Ja minähän siedän.

Viikon poistot ovat siis kaksi CD-levyä.

Viherhöpsähdys

Kevääseen ja valon lisääntymiseen näyttää liittyvän mielenkiinnon lisääntyminen vihreää kohtaan. Luonto ei vielä viheriöi, mutta sitä odotellessa voi panostaa vihreään kukoistukseen sisätiloissa.

Minä höpsähdin! Olen pitkään haaveillut anopinkielestä ja kun kerran olen päättänyt alkaa toteuttaa haaveitani, marssin kukkakauppaan. Avattuani kukkakaupan oven koin huikaisevan riemuntunteen haistaessani ja tuntiessani lukuisten kasvien kosteuttaman, huumaavantuoksuisen ilman: mahtavaa, saanko ostaa kaikki! En tiedä, mistä se johtuu, että kukkakaupassa mieliala paranee, mutta näin se on.

Minulla ei ole oikeasti tilaa yhdellekään uudelle kasville tällä hetkellä, joten arvelin, että lisäkasvien ostaminen ei enää tunnu missään siinä ongelmassa, joten ostin anopinkielen kaveriksi aivan ihanan pienen pennimuorin, jota mainostettiin varjossa viihtyväksi ja vaatimattomaksi veden suhteen, eli sehän on suorastaan minulle tarkoitettu!

Silmiini osui myös lihansyöjäkasvi, josta kovasti ehdin tovin jo haaveilla: näin sieluni silmin, miten kotonani lentävät "paistit" laskeutuvat nätisti lihansyöjäkasville ja nam, yksi lentävä ongelma vähemmän! Arvelin lihansyöjäkasvin olevan kuitenkin vaikeasti hoidettava, joten jätin ostamatta. Se olisi vähän turhan kallis tapettavaksi huonolla hoidolla ja entä jos lentävät "paistit" jonain päivänä loppuisivatkin?!

En osaa sanoa, miksi olen haaveillut nimenomaan anopinkielestä. Kai siinä on jokin aito huonekasvin olemus, se on kasvien kasvi, vahva, jykevä ja vaatimaton (ainakin veden suhteen, valoa se taitaa vaatia). Myös mummolastani löytyi anopinkieli, joten se herättää kovasti lämpimiä muistojakin. Nyt uusi vihreä perheenjäseneni on kuvasta poiketen saanut uuden ruukunkin ja odottelee lopullista sijoituspaikkaansa. Se on ihana ja samoin on pieni pennimuorinikin lukuisine pienine lehtineen.

Vihreä saa minut huokailemaan innostuksesta. Haluaisin kasvattaa parvekkeellani jotain tänäkin vuonna, mutta en tiedä, mitä se olisi. Vihreät linssit ovat itämässä idätysastiassani. Kukkakärpäset innostuvat herneenversoistani, jotka ovat juuri alkaneet kasvaa.

Kai ihminen on tehty nauttimaan luonnosta ja sen antimista myös tässä muodossa. Minä nautin kasveista ja niiden parissa puuhastelusta. Olisipa minulla joskus oikea pieni puutarha.

Positiivisuus + työelämä... öh?!

Innostun asioista erittäin helposti, jolloin kiinnostava asia vetää minua (liiankin) tiiviisti puoleensa. Menen mukaan ja teen täysillä, tunnen eli iloitsen ja kärsinkin, tunnen eläväni.

Työasiat eivät vedä minua todellakaan puoleensa, vaan lähinnä työntävät loitommalle. Joudun kuitenkin pakottamaan itseni tekemään velvollisuuteni ja tavallaan se pakottaminen lukitsee minut otteeseensa. Teen, tunnen ja kärsin ja siitä muodostuu tila, johon jään. Mitä enemmän olen tuossa tilassa sitä nopeammin unohdan oman todellisen itseni ja todellisen elämän ja kuvittelen sen työelämän kaventaman ahdistavan elämännäkymän olevan ainoa todellisuus.

Elämäni luiskahtaa liian helposti elämään työelämän kautta. Syykin siihen on selvä: en nauti työstäni ja se vie liikaa aikaani ja voimiani. Ainoa muutos, johon tällä hetkellä, ajatusteni ollessa vihdoinkin pirteät ja kirkkaat, pystyn on muuttaa jotenkin suhtautumistani työhöni ja työelämään. Miten saisin sen pysymään siten etäällä, että se ei imaise minua negatiivisuudellaan mukaansa? Miten voisin suhtautua siihen työnä, jota teen rahan vuoksi, ja että oikea elämä on sitten toisaalla?

Voi, kunpa työaikoja ihan yleisesti lyhennettäisiin. Voisin toki yrittää etsiä osa-aikaisempaa työtä jaksamiseni vuoksi, mutta se on osaamisellani ja koulutuksellani hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.. ja myös tietysti sen vuoksi, että osa-aikaisuutta ei tässä maassa missään määrin suosita. Kaikkien pitää jaksaa vähintään se kahdeksan tuntia päivässä ja sillä siisti. Ajatuskin siitä, että pitää jaksaa ("on pakko"), musertaa.

Opettelen positiivista suhtautumista asioihin. Positiivisuuden opetteleminen töissä tulee olemaan iso haaste. Kesän yli työ varmaankin sujuu, koska olen suunnitellut sen jo siten, että saan hengähdystaukoni, mutta jos syksyllä jatkan vielä työssäni, edessäni on monen kuukauden yhtäjaksoinen raataminen, joka saattaa taas nujertaa. Pitää siis miettiä tulevaa, mikä ei ole helppoa. Elämä on liukunut tiettyä rataa tähän asti ja nyt kun pitäisi tarttua itse ohjaksiin, ajatuskin ohjaksista kauhistuttaa.

Sitä ennen kuitenkin pitäisi opetella positiivisuutta työelämässä. Sen kun näkisi! Olen ajatellut lähestyä asiaa siten, että olisin mahdollisimman paljon oma itseni. Koen tähän asti olleeni jonkinlainen ahdistunut kuori, joka sinnittelee lähinnä yksin. En tiedä, mitä olen jatkossa, todennäköisesti paljon ei muutu, koska minulla on työyhteisössä (kurja) roolini. Omasta itsestäni on kuitenkin hyvä lähteä liikkeelle. Pelottaa.

Yöpaitoja varastossa - viikko 48

Pääsiäinen on mennyt kivasti. Ei tosin haittaisi, jos ilmankosteutta ja loskaa olisi vähemmän, jotta ulkoilu maittaisi paremmin.

Huomasin romuprojektipoistoja miettiessäni ostelleeni taas yhtä ja toista: vaatteita, harrastukseen liittyvää rompetta ja kaksi kirjaa. Kaikki ostokseni ovat mieluisia. Poistojakin niistä löysin aika helposti: kirjoja vastaan poistan kaksi kirjaa, sukkahousuostoksestani poistan sukat ja loppuja ostoksiani vastaan löysin helposti neljä puseroa.

Varsinaiset romuprojektipoistoni (2 kpl) minun oli vaikea löytää. Varastosta hakemastani laatikosta löysin tosin yöpaitoja, joiden kohtaloa jäin pohtimaan - minulla on paljon yöpaitoja, joista muutama huonoin on päätynyt varastoon - onko minun oikeasti tarve säilöä niitä huonoimpia varastossa? Haluanko ylipäätään käyttää niitä? (Entä jos joskus tarvitsen niitä?)

Yksi yöpaidoista on silkkinen ja laho, paljon käytetty, mutta en ole raaskinut heittää sitä pois. Mitä siitä voisi tehdä? Tuskinpa mitään, kun se on laho, ratkeaa helposti. Yritän nyt kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni sen verran, että laitan pois kaksi yöpaitaa. Saahan niitä uusiakin kaupasta edullisesti.