Viikonlopun tullessa saatan minäkin herätä väsymyksestäni, mutta en tarkoita otsikollani sitä. Minulla on ollut tällä viikolla vahva "ennen suurta oivallusta" -olo. En osaa tuota oloa kovinkaan tarkkaan selittää, mutta tuntuu kuin jotain olisi tulossa, jotain merkityksellistä.
Minulla on ollut stressin aiheita ja huolta ja vaikka en niitä koko ajan aktiivisesti pohdikaan, olen selvästi alitajuisesti työstänyt asioita. Olen esimerkiksi oivaltanut, että eräät "ongelmat" joiden parissa olen paininut viime viikot, näyttäytyvät sekä työelämässä että vapaa-ajalla yllättävän samalla tavalla. Täytyyhän sen kertoa jostain?! Kertoohan se, mutta mielenkiintoista on myös se, että ratkaisukeinot eivät ole todellakaan samat molemmilla elämänalueilla. Tai voisivat olla, mutta ei tarvitse olla. Se osoittaa mm. vaihtoehtojen olemassaolosta silloin, kun ei heti ymmärräkään, että vaihtoehtoja voi olla ja usein onkin.
Eräs tähän liittyvä suuri oivallukseni on ollut se, että vinksallaan oleviin asioihin pitää puuttua AJOISSA, mutta parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan. Mielenkiintoista on ollut se, että olen tutustunut ihmiseen, joka osaa tämä puolen oikein hyvin.
---
Päivän pieni ilo: iloitsen tietysti perjantaista, mutta myös siitä, että sain vihdoin hoidettua erään oikeasti ISON asian. Vihdoinkin. Asiat etenevät.
Friday, October 15, 2010
Tuesday, October 12, 2010
Väliaikaista stressiä
Olen aivan poikki! Minulla on nyt menossa muutaman viikon (tai hieman pidemmänkin ajan) jakso, jolloin minulla on tekemistä aamusta iltaan. Arki-illatkin olen jo myynyt, mutta onneksi en viikonloppuja. Eli elämäni on viisi päivää juoksua ja kaksi lepoa. Riittääkö tuo lepo-jakso? Ei!
Olin viime viikonlopun tosi väsynyt. Uupumuksen verho alkoi aueta vasta sunnuntai-iltana, mikä lähinnä harmitti: mitä hyötyä on piristyä hetkeksi, jotta jaksaa töissä päivän-pari? Enemmän piristymisestä olisi iloa vapaa-ajalla. Nyt on taas kiire päällä ja olen ihan poikki ja on vasta tiistai. Tämä on älytöntä.
Töihin en toki voi vaikuttaa, se on mitä on, mutta vapaa-aikani olisi pitänyt jättää rennommaksi. Toisaalta taas luulin, että valitsemani vapaa-ajan tekemiset olisivat lataavia, innostavia ja hauskoja, mutta todellisuus on osoittautunut "hieman" toisenlaiseksi. Saan nyt vapaa-ajallakin maistaa kosolti pahaa mieltä ja stressiä, mutta sitoumukset estävät muuttamasta tilannetta nyt heti.
Ehkä tällainen ajankäyttö ei ajaisi uupumuksen ja pahan olon syövereihin, jos ne tekemiset olisivat mukavia ja innostavia, energisoivia. Mutta ei, minulla sekä työ- että vapaa-aika tökkivät. Molemmat tuovat minulle stressiä ja pahaa mieltä, negatiivista asennetta ja palautetta muilta ihmisiltä. Molempia teen (ainakin osoittain) vastentahtoisesti aivan kuin olisin suoritusrobotti, joka tekee asioita vain toisten mieliksi.
Eniten harmittaa harrastukseni, joka on herättämien tunteidensa perusteella veistetty ihan samasta puusta kuin työelämäkin. On hampaiden kiristystä, riitaa, stressiä omasta riittämättömyyden tunteesta, hiljaisia vaatimuksia ja väheksytyn osaan joutumista. Pitäisi olla lisäksi kiltti ja niellä kaikki ikävät asiat, jotta asiat sujuisivat edes sen vähän, mitä nyt. Miksihän edes vaivaudun?!
Tämä on älytöntä. Minuhan on pitänyt leppoistaa elämääni, suoda lepoa ja aikaa, jotta voisin paremmin! Siksi olenkin iloinen, että tämä stressi on "vain" väliaikaista. Toivon vain, että se ei aiheuta liikaa vahinkoja pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä se on sen jo tehnyt.
Olin viime viikonlopun tosi väsynyt. Uupumuksen verho alkoi aueta vasta sunnuntai-iltana, mikä lähinnä harmitti: mitä hyötyä on piristyä hetkeksi, jotta jaksaa töissä päivän-pari? Enemmän piristymisestä olisi iloa vapaa-ajalla. Nyt on taas kiire päällä ja olen ihan poikki ja on vasta tiistai. Tämä on älytöntä.
Töihin en toki voi vaikuttaa, se on mitä on, mutta vapaa-aikani olisi pitänyt jättää rennommaksi. Toisaalta taas luulin, että valitsemani vapaa-ajan tekemiset olisivat lataavia, innostavia ja hauskoja, mutta todellisuus on osoittautunut "hieman" toisenlaiseksi. Saan nyt vapaa-ajallakin maistaa kosolti pahaa mieltä ja stressiä, mutta sitoumukset estävät muuttamasta tilannetta nyt heti.
Ehkä tällainen ajankäyttö ei ajaisi uupumuksen ja pahan olon syövereihin, jos ne tekemiset olisivat mukavia ja innostavia, energisoivia. Mutta ei, minulla sekä työ- että vapaa-aika tökkivät. Molemmat tuovat minulle stressiä ja pahaa mieltä, negatiivista asennetta ja palautetta muilta ihmisiltä. Molempia teen (ainakin osoittain) vastentahtoisesti aivan kuin olisin suoritusrobotti, joka tekee asioita vain toisten mieliksi.
Eniten harmittaa harrastukseni, joka on herättämien tunteidensa perusteella veistetty ihan samasta puusta kuin työelämäkin. On hampaiden kiristystä, riitaa, stressiä omasta riittämättömyyden tunteesta, hiljaisia vaatimuksia ja väheksytyn osaan joutumista. Pitäisi olla lisäksi kiltti ja niellä kaikki ikävät asiat, jotta asiat sujuisivat edes sen vähän, mitä nyt. Miksihän edes vaivaudun?!
Tämä on älytöntä. Minuhan on pitänyt leppoistaa elämääni, suoda lepoa ja aikaa, jotta voisin paremmin! Siksi olenkin iloinen, että tämä stressi on "vain" väliaikaista. Toivon vain, että se ei aiheuta liikaa vahinkoja pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä se on sen jo tehnyt.
Monday, October 11, 2010
Erään päivän kalorit
Ei, minä en laihduta. Minun ei edes tarvitse laihduttaa. Olen vain utelias tietämään kulutukseni ja ruoasta saamani kalorimäärän. Siitä syystä päätin eräänä päivänä mitata päivän aikana syömäni ruoan määrät ja kalorimäärät. Mittaaminen oli varsin vaivalloista, mutta hyvällä keittiövaa'alla tuo onnistui kuitenkin mainiosti. Netistä löytämieni ruokien kalorimäärien (kalorilaskurien) avulla sain laskettua päivän aikana syömäni kalorimäärän. Harmillista kyllä proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteen laskeminen ei onnistunut kuin aamiaisen ja lounaan osalta.
Koko päivän kalorimääräksi tuli vajaa 1700 kcal. Päivään kuului ei-niin-kuluttavien töiden lisäksi puolitoista tuntia hikiliikuntaa ja hieman kävelyä. Liikunnan määrän huomioiden yllätyin, kuinka vähän sainkaan kaloreita! Tällä liikuntamäärällä kokoiseni nainen "saisi" syödä käsittääkseni 2000 kalorin edestä, jopa enemmän.
Aamiaiseni sisälsi noin 400 kcal, oikeastaan yllättävän paljon siis. Proteiineja oli 15%, hiilihydraatteja 77% ja rasvaa 8%. (Käytännössä aamiaiseni oli puuropohjainen, johon olin lisännyt mm. hedelmiä.) Lounas meni selvästi karppihengessä (en ole karppaaja): proteiineja 28 %, hiilihydraatteja 9% ja rasvaa 63%. (Lounaani oli ruokaisa salaatti.) Kaloreita reilu 400.
Päivälliseni oli pikaisesti väsätty, vajaa 400 kilokaloria (karppihenkisempi kuin yleensä), jonka jälkeen riensin hikiliikuntaan. Oli hieman "vajaa" olo, olisin tarvinnut enemmän sapuskaa. Illalla mittailu ei enää oikein jaksanut kiinnostaa, kun väsyttikin, joten söin vain jotain helppoa ja pientä (jogurttia ja pähkinöitä), jonka jälkeen yritin kuitata nälkää jäätelöllä. Ei lähtenyt kunnolla. Ai niin, päivän aikana meni muutama suklaapalakin.
Yksi suurimmista yllätyksistäni oli se, kuinka paljon kaloreita tuli herkuista! Niitä tuli 400-500 eli aika reilu osa päivän kaloreista, vaikka en syönyt kuin "pari palaa" suklaata ja "pienen nokareen" jäätelöä. Toisaalta yllätyin, miten vähän kaloreita "oikeasta" ruoasta tulee, sitähän joutuu mättämään melkoisen kasan, jotta päivän kulutus täyttyy! Ei ihme, että väsyneenä päivänä suklaa houkuttelee... sillähän kuittaa helposti yhden aterian (mutta nälkä ei lähde). Herkut hämäävät tosi paljon: pieni koko sisältää paljon, silmät eivät selvästikään käsitä sitä.
Minulle jäi päivästä sellainen olo, että olisi pitänyt syödä enemmän. Ehkä kulutukseni on siis lähempänä kahtatuhatta, kun kuitenkin liikun aika paljon. Sapuskan laadusta en osaa sanoa vielä paljonkaan, mutta veikkaan, että rasvaa menee reilusti, kun en sitä mitenkään välttele. Se pitää mielestäni hyvin nälkää loitolla. Turhia hiilareita sen sijaan välttelen (paitsi tuleehan noita herkuista...). Proteiinin määrään on todennäköisesti syytä kiinnittää huomiota.
Aion pitää näitä tällaisia laskupäiviä muutamia, joiden jälkeen pystyn paremmin vetämään johtopäätöksiä omasta kulutuksestani ja siitä, syönkö tarpeeksi. Ongelmani taitaa nimittäin olla ennemmin se, että en syö tarpeeksi kuin että söisin liikaa. Tosin herkut näyttävät täyttävän kalorivajetta oikein "mainiosti", mutta se on vaikea nähdä positiivisena asiana. Toivottavasti saisin ensi kerralla myös tarkemmin mitattua noita proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteita, koska se on myös mielenkiintoinen asia.
Koko päivän kalorimääräksi tuli vajaa 1700 kcal. Päivään kuului ei-niin-kuluttavien töiden lisäksi puolitoista tuntia hikiliikuntaa ja hieman kävelyä. Liikunnan määrän huomioiden yllätyin, kuinka vähän sainkaan kaloreita! Tällä liikuntamäärällä kokoiseni nainen "saisi" syödä käsittääkseni 2000 kalorin edestä, jopa enemmän.
Aamiaiseni sisälsi noin 400 kcal, oikeastaan yllättävän paljon siis. Proteiineja oli 15%, hiilihydraatteja 77% ja rasvaa 8%. (Käytännössä aamiaiseni oli puuropohjainen, johon olin lisännyt mm. hedelmiä.) Lounas meni selvästi karppihengessä (en ole karppaaja): proteiineja 28 %, hiilihydraatteja 9% ja rasvaa 63%. (Lounaani oli ruokaisa salaatti.) Kaloreita reilu 400.
Päivälliseni oli pikaisesti väsätty, vajaa 400 kilokaloria (karppihenkisempi kuin yleensä), jonka jälkeen riensin hikiliikuntaan. Oli hieman "vajaa" olo, olisin tarvinnut enemmän sapuskaa. Illalla mittailu ei enää oikein jaksanut kiinnostaa, kun väsyttikin, joten söin vain jotain helppoa ja pientä (jogurttia ja pähkinöitä), jonka jälkeen yritin kuitata nälkää jäätelöllä. Ei lähtenyt kunnolla. Ai niin, päivän aikana meni muutama suklaapalakin.
Yksi suurimmista yllätyksistäni oli se, kuinka paljon kaloreita tuli herkuista! Niitä tuli 400-500 eli aika reilu osa päivän kaloreista, vaikka en syönyt kuin "pari palaa" suklaata ja "pienen nokareen" jäätelöä. Toisaalta yllätyin, miten vähän kaloreita "oikeasta" ruoasta tulee, sitähän joutuu mättämään melkoisen kasan, jotta päivän kulutus täyttyy! Ei ihme, että väsyneenä päivänä suklaa houkuttelee... sillähän kuittaa helposti yhden aterian (mutta nälkä ei lähde). Herkut hämäävät tosi paljon: pieni koko sisältää paljon, silmät eivät selvästikään käsitä sitä.
Minulle jäi päivästä sellainen olo, että olisi pitänyt syödä enemmän. Ehkä kulutukseni on siis lähempänä kahtatuhatta, kun kuitenkin liikun aika paljon. Sapuskan laadusta en osaa sanoa vielä paljonkaan, mutta veikkaan, että rasvaa menee reilusti, kun en sitä mitenkään välttele. Se pitää mielestäni hyvin nälkää loitolla. Turhia hiilareita sen sijaan välttelen (paitsi tuleehan noita herkuista...). Proteiinin määrään on todennäköisesti syytä kiinnittää huomiota.
Aion pitää näitä tällaisia laskupäiviä muutamia, joiden jälkeen pystyn paremmin vetämään johtopäätöksiä omasta kulutuksestani ja siitä, syönkö tarpeeksi. Ongelmani taitaa nimittäin olla ennemmin se, että en syö tarpeeksi kuin että söisin liikaa. Tosin herkut näyttävät täyttävän kalorivajetta oikein "mainiosti", mutta se on vaikea nähdä positiivisena asiana. Toivottavasti saisin ensi kerralla myös tarkemmin mitattua noita proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteita, koska se on myös mielenkiintoinen asia.
Tuesday, October 05, 2010
Kuka minä olen?
Minä ihmettelen edelleen, miten oma käsitykseni itsestäni ja muiden käsitykset minusta voivatkin erota toisistaan niin paljon. Siinähän on kaksi eri ihmistä, tai useampikin! Kuvittelenko itsestäni liikoja vai onko muiden näkemys minusta pahasti vinksallaan? Olen pohtinut tätä aihetta aiemminkin, mutta en voi olla hämmästelemättä uudelleen ja uudelleen sitä, miten ihmiset minut näkevätkään. Törmään tähän ongelmaan jatkuvasti. Olen siihen jo tosi kyllästynyt.
On ahdistavaa huomata, jos toinen pitää minua jotenkin huonona ja kelvottomana johonkin tehtävään, vaikka itse tietäisinkin olevani täysin kykenevä. Tähän asiaan olen törmännyt jatkuvasti, ja uskonkin, että itsetuntoni on saanut tästäkin liikaa kolahduksia. Varmaankin perinteisin esimerkki tällaisesta "väheksymisestä" on monet fyysisesti raskaammat toimet: pienikokoisena naisena erityisesti miesten voi olla vaikea käsittää, että jaksankin, pystynkin. Olen useammankin kerran tarttunut johonkin raskaaseen ja kantanut itse, vaikka olenkin kohdannut ensin epäuskoa ja tuhahtelua.
Olen myös varsin sinnikäs, vaikka sitä ei päältä päin voi nähdäkään. Taas kun olen kohdannut väheksyntää, että "et kuitenkaan jaksa", olen näyttänyt jaksavani. Minussa on sinnikkyyttä, jota voimistaa vahva henkinen kantti, vaikka toki minullakin (kuten kaikilla) rajansa on. Se raja vain voi olla erilainen samankokoisillakin ihmisillä.
Ongelmani on ollut se, että olen ehkä liian helposti antanut periksi muiden käsityksille ja antanut muiden hoidella minulle "sopimattomia" tehtäviä. Tai toisinsanoen: olen antanut muiden tarttua tarjolla oleviin mahdollisuuksiin. Minulla ei ole ollut myöskään teräviä kyynärpäitä ta sähäkkää kieltä, jolla laittaa "väheksyjät ruotuun". Uskon toisten ihmisten kunnioittavaan kohteluun.
Miten voi uskoa itseensä, jos törmää hymähtelyihin ja väheksyviin katseisiin, vaikka tietää olevansa täysin pystyvä, joskus jopa parempi kuin moni muu? Sisältähän se lähtee, pitää itse uskoa itseensä, niin muutkin saattavat uskoa. Minulla kanava sisältäni ulos on usein tukossa: ulkokuorenani on muuri, jonka taakse ei näe. Miten voi olettaa ihmisten näkevän minussa mitään muuta kuin ulkoisen kuoreni, joka ei kerro sisimmästäni paljonkaan?
Minun pitäisi opetella tuomaan sisintäni enemmän esille. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun siinä on ristiriitaisuutta ulkoisen olemuksen kanssa. Olen nimittäin enemmän kuin usein törmännyt siihen, että kun olen tuonut itseäni esille, ihmiset ovat yllättyneet. Olen tuohon yllättymiseenkin jo tosi kyllästynyt, kun minusta olisi vain mukavaa toimia omana itsenäni ja olla pystyvä myös muiden silmissä. Vaikka tokihan se riittää, että itse tietää olevansa pystyvä ja hyvä, mutta olisihan se mukavaa, jos siitä saisi vastakaikuakin, joka voisi johdattaa elämää eteenpäinkin. Että ei jäisi aina siksi sivustakatsojaksi, hennoksi naiseksi, joka on tyytyväinen tuossa noin, paikallaan, muiden porskuttaessa eteenpäin. Joskus olen haaveillut asioiden hoitamisesta siten, että vastapuoli ei näe minua. Silloin ulkonäköni ei määrittäisi minua liikaa.
Minua pidetään rauhallisena eli tyytyväisenä vallitsevin olosuhteisiin, vaikka sisimpäni on levoton ja janoaa uutta oppimista. Minä olen suopea ja hyväksyvä asioita kohtaan, joita hyväksyn ja siedän. Se EI tarkoita sitä, että siedän ja hyväksyn mitä tahansa, se EI tarkoita selkärangattomuutta. Tarvittaessa olen hyvinkin jämäkkä ja suorastaan julma, jos tarve vaatii.
Vaikka minä usein annankin epävarmaa kuvaa itsestäni, se EI tarkoita sitä, että olen epävarma joka asiassa. Minun reagointitapani saattaa olla epävarma, koska minä TARVITSEN aikaa päätöksilleni. Saatan vaikuttaa ehkä perinteisen (oravanpyöräisen) elämäntyylin kannattajalta, mutta se EI tarkoita sitä, että olisin joka mahdollisessa asiassa perinteinen (mitä ihmettä se taas sitten onkaan). Oikeastaan olen varsin utelias ja seikkailunhaluinen: liika jumiminen erityisesti epätyydyttävään aiheuttaa vain masennusta.
Saatan vaikuttaa ujolta, mutta se EI tarkoita sitä, että olen ujo. Minulla vain ei välttämättä ole oikeasti mitään sanottavaa. Saatan vaikuttaa siltä, että minua ei kiinnosta, mutta se ei tarkoita välttämättä sitä: ajatukseni lentävät ja keskittymiskykyni on vielä kehittymisasteella, joten todennäköisesti ajatukseni ovat vain käväisemässä jossain ihan muualla. Saatan näyttää sinisilmäiseltä, mutta EI kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä ulkonäöstäni ja tulkita ihan täysin NORMAALIA ystävällisyyttä kutsuksi hyväksikäyttöön.
Onneksi itsensä ilmaisussa voi kehittyä, vaikka se ei helppoa olekaan.
---
Päivän pieni ilo: saamani kasvin alut näyttävät hiljalleen piristyneen! Alkuun ne olivat kovin nuupahtaneita ja pelkäsin, että ne eivät selviytyisi. Eihän sitä vieläkään tiedä, mutta ovat ne sentään alusta jo selvinneet.
On ahdistavaa huomata, jos toinen pitää minua jotenkin huonona ja kelvottomana johonkin tehtävään, vaikka itse tietäisinkin olevani täysin kykenevä. Tähän asiaan olen törmännyt jatkuvasti, ja uskonkin, että itsetuntoni on saanut tästäkin liikaa kolahduksia. Varmaankin perinteisin esimerkki tällaisesta "väheksymisestä" on monet fyysisesti raskaammat toimet: pienikokoisena naisena erityisesti miesten voi olla vaikea käsittää, että jaksankin, pystynkin. Olen useammankin kerran tarttunut johonkin raskaaseen ja kantanut itse, vaikka olenkin kohdannut ensin epäuskoa ja tuhahtelua.
Olen myös varsin sinnikäs, vaikka sitä ei päältä päin voi nähdäkään. Taas kun olen kohdannut väheksyntää, että "et kuitenkaan jaksa", olen näyttänyt jaksavani. Minussa on sinnikkyyttä, jota voimistaa vahva henkinen kantti, vaikka toki minullakin (kuten kaikilla) rajansa on. Se raja vain voi olla erilainen samankokoisillakin ihmisillä.
Ongelmani on ollut se, että olen ehkä liian helposti antanut periksi muiden käsityksille ja antanut muiden hoidella minulle "sopimattomia" tehtäviä. Tai toisinsanoen: olen antanut muiden tarttua tarjolla oleviin mahdollisuuksiin. Minulla ei ole ollut myöskään teräviä kyynärpäitä ta sähäkkää kieltä, jolla laittaa "väheksyjät ruotuun". Uskon toisten ihmisten kunnioittavaan kohteluun.
Miten voi uskoa itseensä, jos törmää hymähtelyihin ja väheksyviin katseisiin, vaikka tietää olevansa täysin pystyvä, joskus jopa parempi kuin moni muu? Sisältähän se lähtee, pitää itse uskoa itseensä, niin muutkin saattavat uskoa. Minulla kanava sisältäni ulos on usein tukossa: ulkokuorenani on muuri, jonka taakse ei näe. Miten voi olettaa ihmisten näkevän minussa mitään muuta kuin ulkoisen kuoreni, joka ei kerro sisimmästäni paljonkaan?
Minun pitäisi opetella tuomaan sisintäni enemmän esille. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun siinä on ristiriitaisuutta ulkoisen olemuksen kanssa. Olen nimittäin enemmän kuin usein törmännyt siihen, että kun olen tuonut itseäni esille, ihmiset ovat yllättyneet. Olen tuohon yllättymiseenkin jo tosi kyllästynyt, kun minusta olisi vain mukavaa toimia omana itsenäni ja olla pystyvä myös muiden silmissä. Vaikka tokihan se riittää, että itse tietää olevansa pystyvä ja hyvä, mutta olisihan se mukavaa, jos siitä saisi vastakaikuakin, joka voisi johdattaa elämää eteenpäinkin. Että ei jäisi aina siksi sivustakatsojaksi, hennoksi naiseksi, joka on tyytyväinen tuossa noin, paikallaan, muiden porskuttaessa eteenpäin. Joskus olen haaveillut asioiden hoitamisesta siten, että vastapuoli ei näe minua. Silloin ulkonäköni ei määrittäisi minua liikaa.
Minua pidetään rauhallisena eli tyytyväisenä vallitsevin olosuhteisiin, vaikka sisimpäni on levoton ja janoaa uutta oppimista. Minä olen suopea ja hyväksyvä asioita kohtaan, joita hyväksyn ja siedän. Se EI tarkoita sitä, että siedän ja hyväksyn mitä tahansa, se EI tarkoita selkärangattomuutta. Tarvittaessa olen hyvinkin jämäkkä ja suorastaan julma, jos tarve vaatii.
Vaikka minä usein annankin epävarmaa kuvaa itsestäni, se EI tarkoita sitä, että olen epävarma joka asiassa. Minun reagointitapani saattaa olla epävarma, koska minä TARVITSEN aikaa päätöksilleni. Saatan vaikuttaa ehkä perinteisen (oravanpyöräisen) elämäntyylin kannattajalta, mutta se EI tarkoita sitä, että olisin joka mahdollisessa asiassa perinteinen (mitä ihmettä se taas sitten onkaan). Oikeastaan olen varsin utelias ja seikkailunhaluinen: liika jumiminen erityisesti epätyydyttävään aiheuttaa vain masennusta.
Saatan vaikuttaa ujolta, mutta se EI tarkoita sitä, että olen ujo. Minulla vain ei välttämättä ole oikeasti mitään sanottavaa. Saatan vaikuttaa siltä, että minua ei kiinnosta, mutta se ei tarkoita välttämättä sitä: ajatukseni lentävät ja keskittymiskykyni on vielä kehittymisasteella, joten todennäköisesti ajatukseni ovat vain käväisemässä jossain ihan muualla. Saatan näyttää sinisilmäiseltä, mutta EI kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä ulkonäöstäni ja tulkita ihan täysin NORMAALIA ystävällisyyttä kutsuksi hyväksikäyttöön.
Onneksi itsensä ilmaisussa voi kehittyä, vaikka se ei helppoa olekaan.
---
Päivän pieni ilo: saamani kasvin alut näyttävät hiljalleen piristyneen! Alkuun ne olivat kovin nuupahtaneita ja pelkäsin, että ne eivät selviytyisi. Eihän sitä vieläkään tiedä, mutta ovat ne sentään alusta jo selvinneet.
Sunday, September 26, 2010
Ihmisellä kaksi puolta
Keskustelin eräänä päivänä erittäin lempeältä vaikuttavan naisen kanssa. Hän hymyili lämpimästi ja kyseli minulta mukavia asioita. Hän oli empaattinen ja hymyileväinen, kuunteleva ja ymmärtäväinen. Yhtä lämpöä koko nainen.
Yhtäkkiä huomasin hänen puhuvan väärää tietoa. Minä tietysti ystävällisesti aloin korjata hänen tietojaan, koska hiljattain asiaan perehtyneenä olin aivan varma tiedoistani. Naisen ilme muuttui, empatian ja hymyn tilalle vaihtui jotain muuta. Voivatko kasvojen piirteetkin muuttua yhdessä hetkessä?
Hän suorastaan suuttui ja pysyi tiukasti omissa väärissä tiedoissaan suu tiukkana viivana. Minä yritin edelleen korjata asiaa, mutta en enää oikein osannut yhdistää empaattista ja hymyilevää naista suuttuneeseen, kovaan ja kylmään ihmishahmoon. Luovutin.
Empatia palasi, kun hän sai pitää kantansa. Hän jutteli minulle taas ystävällisesti ja empaattisesti. Ainakin periaatteessa. Jotain oli kuitenkin särkynyt. Minä en nähnyt hänessä enää mitään lämmintä ja aitoa, vain tyhjän kuoren, joka edusti jotain minulle vierasta.
---
Päivän pieni ilo: Minusta on aivan mahtavaa, että omenapuita omistavat ihmiset keräävät ylimääräisiä omenoitaan koreihin ja jättävät niitä kadunvarteen ohikulkijoiden otettaviksi. Kiitos heille! Kotimaiset omenat ovat ihan parhaita :)
Yhtäkkiä huomasin hänen puhuvan väärää tietoa. Minä tietysti ystävällisesti aloin korjata hänen tietojaan, koska hiljattain asiaan perehtyneenä olin aivan varma tiedoistani. Naisen ilme muuttui, empatian ja hymyn tilalle vaihtui jotain muuta. Voivatko kasvojen piirteetkin muuttua yhdessä hetkessä?
Hän suorastaan suuttui ja pysyi tiukasti omissa väärissä tiedoissaan suu tiukkana viivana. Minä yritin edelleen korjata asiaa, mutta en enää oikein osannut yhdistää empaattista ja hymyilevää naista suuttuneeseen, kovaan ja kylmään ihmishahmoon. Luovutin.
Empatia palasi, kun hän sai pitää kantansa. Hän jutteli minulle taas ystävällisesti ja empaattisesti. Ainakin periaatteessa. Jotain oli kuitenkin särkynyt. Minä en nähnyt hänessä enää mitään lämmintä ja aitoa, vain tyhjän kuoren, joka edusti jotain minulle vierasta.
---
Päivän pieni ilo: Minusta on aivan mahtavaa, että omenapuita omistavat ihmiset keräävät ylimääräisiä omenoitaan koreihin ja jättävät niitä kadunvarteen ohikulkijoiden otettaviksi. Kiitos heille! Kotimaiset omenat ovat ihan parhaita :)
Wednesday, September 22, 2010
Kiviseinästä kiitollisuuteen
Olen hakannut päätäni kiviseinään. Siltä ainakin tuntuu. Toisin sanoen olen yrittänyt saada elämästäni toimivampaa ja ennen kaikkea mielekkäämpää, mutta olen aina törmännyt siihen, että työnantaja vastustaa kaikkia ehdotuksiani. Työnantajani mielestä on parempi olla sairaslomalla kuin saada kevennettyä työaikaa. Lisäksi työntekijän ei tarvitse mitenkään kehittää itseään eikä ammattitaitoaan. Ja sitten minun pitäisi olla motivoitunut? Sen jälkeen, kun mikään ei käy?
Olenkin ihan suunnattoman kiitollinen siitä, että meillä on kaikenlaisia työelämään liittyviä lakeja, kuten vanhemmuuteen liittyviä, opintovapaita, vuorotteluvapaita, osasairauspäivärahoja yms. Se on oikeasti mahtava asia, työntekijät pääsevät samalle viivalle riippumatta esimiehestä ja työnantajasta! Harvoin näitä tällaisia etuja tajuaa ennen kuin omalle kohdalle tulee tarve sellaiseen, on se tarve sitten millainen hyvänsä.
En ymmärrä esimerkiksi työnantajien nihkeyttä keventää työtaakkaa, jotta työntekijä jaksaisi paremmin. Millä perusteella sairasloma ja todellinen uupuminen hitane toipumisaikoineen on se parempi vaihtoehto? Jos työntekijälle ei anneta mitään mahdollisuutta kehittää itseään ja ammattitaitoaan (mikä olisi nykyään ihan välttämättömyys!) muuten kuin pitkien työpäivien jälkeen, miten ihmeessä kyseinen työpaikka saa uusia tuulia, uusia osaamista, uusia ideoita ja ennen kaikkea parempia työntekijöitä?
Mitä tapahtuu työntekijän motivaatiolle, kun kaikki hänen erittäin hyvin perustellut ehdotuksensa jyrätään yksi toisensa jälkeen? Sen jälkeen ei ole enää hyvää ja motivoitunutta työntekijää, on vain yksi lisää siihen joukkoon, joka "tekee vain työnsä ja lähtee kotiin". Paljon on menetetty. En ymmärrä työnantajien logiikkaa. Kai työntekijöistä on tullut vain vastenmielinen, pakollinen resurssi. Ikävä kyllä kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen. Tarjoa kylmää kättä, saat kylmää kättä.
Minä olen kiitollinen työelämään liittyvistä laeista, ainakin niistä, jotka puolustavat pienen työntekijän oikeuksia ja mahdollisuuksia tässä nykyajan kylmässä työelämässä. Ne ovat minuakin auttaneet ja auttavat. Tiedän toki, että työnantajia on moneen lähtöön. Olen tavannut sellaisiakin työntekijöitä, jotka ovat tosi innoissaan työssään, jossa he ovat todella hyviä. Melkein poikkeuksetta näissä tapauksissa työnantajan kanssa on voinut keskustella työntekijän tilanteesta ja jaksamisesta, tarpeesta joustoihin. He käyvät myös säännöllisesti koulutuksissa tai kouluttavat itseään töiden ohella työpaikan tarvittaessa joustaessa. Homma toimii! Kun työntekijä kokee toteuttavansa itseään, työpaikkakin voittaa. Kaikki voittavat. Mikä siinä on niin vaikea käsittää?
Olenkin ihan suunnattoman kiitollinen siitä, että meillä on kaikenlaisia työelämään liittyviä lakeja, kuten vanhemmuuteen liittyviä, opintovapaita, vuorotteluvapaita, osasairauspäivärahoja yms. Se on oikeasti mahtava asia, työntekijät pääsevät samalle viivalle riippumatta esimiehestä ja työnantajasta! Harvoin näitä tällaisia etuja tajuaa ennen kuin omalle kohdalle tulee tarve sellaiseen, on se tarve sitten millainen hyvänsä.
En ymmärrä esimerkiksi työnantajien nihkeyttä keventää työtaakkaa, jotta työntekijä jaksaisi paremmin. Millä perusteella sairasloma ja todellinen uupuminen hitane toipumisaikoineen on se parempi vaihtoehto? Jos työntekijälle ei anneta mitään mahdollisuutta kehittää itseään ja ammattitaitoaan (mikä olisi nykyään ihan välttämättömyys!) muuten kuin pitkien työpäivien jälkeen, miten ihmeessä kyseinen työpaikka saa uusia tuulia, uusia osaamista, uusia ideoita ja ennen kaikkea parempia työntekijöitä?
Mitä tapahtuu työntekijän motivaatiolle, kun kaikki hänen erittäin hyvin perustellut ehdotuksensa jyrätään yksi toisensa jälkeen? Sen jälkeen ei ole enää hyvää ja motivoitunutta työntekijää, on vain yksi lisää siihen joukkoon, joka "tekee vain työnsä ja lähtee kotiin". Paljon on menetetty. En ymmärrä työnantajien logiikkaa. Kai työntekijöistä on tullut vain vastenmielinen, pakollinen resurssi. Ikävä kyllä kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen. Tarjoa kylmää kättä, saat kylmää kättä.
Minä olen kiitollinen työelämään liittyvistä laeista, ainakin niistä, jotka puolustavat pienen työntekijän oikeuksia ja mahdollisuuksia tässä nykyajan kylmässä työelämässä. Ne ovat minuakin auttaneet ja auttavat. Tiedän toki, että työnantajia on moneen lähtöön. Olen tavannut sellaisiakin työntekijöitä, jotka ovat tosi innoissaan työssään, jossa he ovat todella hyviä. Melkein poikkeuksetta näissä tapauksissa työnantajan kanssa on voinut keskustella työntekijän tilanteesta ja jaksamisesta, tarpeesta joustoihin. He käyvät myös säännöllisesti koulutuksissa tai kouluttavat itseään töiden ohella työpaikan tarvittaessa joustaessa. Homma toimii! Kun työntekijä kokee toteuttavansa itseään, työpaikkakin voittaa. Kaikki voittavat. Mikä siinä on niin vaikea käsittää?
Tuesday, September 21, 2010
Arkisia asioita
Sumua, vettä, aurinkoa, vettä. Säiden osalta tarjolla on ollut monenlaista, vaikkakin pääasiassa kosteaa. Kaipaan ulos, kaipaan sitä hurjasti. Liian rankka sade on vesittänyt jo monta lenkkiäni. Pientä sadetta minä en pelkää, mutta hurjaa sadetta kylläkin.
Kiirettä minulla ei ole ollut, mutta en silti ole ehtinyt juuri lenkkeillä tai pyöräillä. Kaipaan ulkona liikkumisen riemua, hengästymistä ja raikasta ilmaa. Jonkinlaista oikean elämän tuntua, jota ei saavuta sisällä aikaansa haaskaamalla.
Olen tosin onnekseni ehtinyt lueskella kirjoja, istua itsekseni teekuppi sylissä ja vain olla. Se näyttää tehneen minulle hyvää, koska en ole tuntenut itseäni erityisen uupuneeksi. Silti työ vie, ei määränsä vuoksi, mutta muiden asioiden vuoksi. Minusta olisi mukava tehdä työtä, joka olisi minulle mielekästä ja sopivasti haastavaa, ja työyhteisökin olisi kannustava ja mukava. No, ehkä joskus (kaukaisessa) tulevaisuudessa.
Olen huomannut, että olen oppinut parempaa päivieni aikataulutusta. Kiireeni ovat vähentyneet, aikataulutukseni eivät enää ahdista, kun ne toimivat aiempaa paremmin ja olen myös jättänyt väliin menoja, jos en ole halunnut niihin mennä. On mukava huomata, että arkinen elämäni toimii jotenkin aiempaa paremmin, kun olen kuunnellut enemmän itseäni ja tehnyt valintoja omia arvojani ja vointiani kuunnellen. Kylläpä täytyy näköjään "vanhaksi" elää, ennen kuin oppii elämään omaa elämäänsä!
---
Päivän pieni ilo: minulla on ollut useita päiviä, jolloin minusta on tuntunut, että minulla on työpäivän jälkeen jopa aikaa enkä ole ollut koomaväsynyt.
Kiirettä minulla ei ole ollut, mutta en silti ole ehtinyt juuri lenkkeillä tai pyöräillä. Kaipaan ulkona liikkumisen riemua, hengästymistä ja raikasta ilmaa. Jonkinlaista oikean elämän tuntua, jota ei saavuta sisällä aikaansa haaskaamalla.
Olen tosin onnekseni ehtinyt lueskella kirjoja, istua itsekseni teekuppi sylissä ja vain olla. Se näyttää tehneen minulle hyvää, koska en ole tuntenut itseäni erityisen uupuneeksi. Silti työ vie, ei määränsä vuoksi, mutta muiden asioiden vuoksi. Minusta olisi mukava tehdä työtä, joka olisi minulle mielekästä ja sopivasti haastavaa, ja työyhteisökin olisi kannustava ja mukava. No, ehkä joskus (kaukaisessa) tulevaisuudessa.
Olen huomannut, että olen oppinut parempaa päivieni aikataulutusta. Kiireeni ovat vähentyneet, aikataulutukseni eivät enää ahdista, kun ne toimivat aiempaa paremmin ja olen myös jättänyt väliin menoja, jos en ole halunnut niihin mennä. On mukava huomata, että arkinen elämäni toimii jotenkin aiempaa paremmin, kun olen kuunnellut enemmän itseäni ja tehnyt valintoja omia arvojani ja vointiani kuunnellen. Kylläpä täytyy näköjään "vanhaksi" elää, ennen kuin oppii elämään omaa elämäänsä!
---
Päivän pieni ilo: minulla on ollut useita päiviä, jolloin minusta on tuntunut, että minulla on työpäivän jälkeen jopa aikaa enkä ole ollut koomaväsynyt.
Monday, September 13, 2010
Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä
"Vähemmän työtä ja enemmän elämää?" Kysymys, joka todellakin koskettaa myös minua! Onko tuo mahdollista? Miten? Kaarina Davisin kirja "Irti oravanpyörästä" on eräs tarina siitä, miten oravanpyörästä voi siirtyä enemmän omannäköiseen elämään ja jättää uupumukset masennuksineen menneisyyteen. Tämä on yksi tie ja sellaisenaan hurjan mielenkiintoista luettavaa oravanpyörän uuvuttamalle.
Sairaanhoitaja Kaarina Davisin aiempi kirja (Rankka kutsumus - sairaanhoitajan päiväkirja) kertoi sairaanhoitajan arjesta. Sitä en ole lukenut, mutta kirjailijan tausta näkyy myös tässä kirjassa. Kirjoittaja on uupunut arkeensa sairaanhoitajana ja päättää etsiä tavan nauttia elämästä joka päivä eikä "sitten joskus". Tämä polku vie hänet kaupunkiasunnosta rakkaisiin lapsuuden maisemiin ja vaihtoehtoiseen, luonnonläheiseen elämään. Suorittaminen vaihtuu seesteisempään tekemiseen, kiire maaseudun rauhaan. (Ylläolevasta linkistä löytää lisää tietoa kirjasta.)
Mitä minä pidin kirjasta? PIDIN, hurjasti. Luin sen muutamassa päivässä kannesta kanteen ja vaikutuin. Juuri tätähän minä olen etsinyt koko ikäni. Tällä tarkoitan tietoa, esimerkkiä siitä, että vaihtoehtoinen elämäntapa on mahdollinen, vaikka sen ei tarvitsekaan mennä ihan noin äärimmäisyyksiin ja täysin pois työelämästä. Omavaraisuudessakin on eri asteita.
Kirjassa näkyi elementtejä siitä, millainen elämä voisi minulle sopia. Löysin itsestäni osia, jotka ovat olleet pitkään piiloksissa, hiljaa, odottaen sopivaa kimmoketta. Uupumukseni ja tämän kirjan lukeminen ovat todellakin herättäneet minut.
Toisaalta minusta tuntuu vaikealta yrittää saada elämästä enemmän omannäköistään, kun se on niin kovin eri näköinen kuin mitä nykyaikana pitää tavoitella. En minä halua asua kaupungissa, mutta miten saisin elannon jossain syrjemmässä? En minä paljon tarvitse, mutta se vähäkin voi olla tiukassa. En halua tehdä palkkatyötä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, en varsinkaan epämieluisaa työtä. Mistä löytäisin itselleni sopivan osa-aikatyön tai miten voisin ryhtyä yrittäjäksi?
Kirja herätteli minua myös näkemään rahan arvon. Paljonko minä esimerkiksi joudun tekemään töitä, jotta voin saada jotain tiettyä. Olenko valmis tekemään x tuntia töitä, jotta saan jonkin uuden härpäkkeen/vaatteen? Olen yllättynyt, miten usein olen nyt viime aikoina vastannut "ei". En oikeasti halua käyttää vaivalla saatua rahaa johonkin oikeastaan aika joutavaan (materiaan). Yllättäen menonikin ovat karsiutuneet, vaikka ne ovat aika vähäisiä olleet tähänkin asti.
On vain ollut niin valtavan helppoa ostaa ajattelematta asiaa sen kummemmin, rahaa on vain tullut ja sitä menee. Varmasti aika harva ajattelee, mitä uhraa rahan eteen ja kuinka hyödyttömiin asioihin sitä oikeastaan menee. Rahaa "kuuluu" tuhlata.
Kirja on herättelevää luettavaa. Se on kirjoitettu sujuvasti ja mielenkiintoisesti, ja joskus kaupunkilaisen ongelmat maalla hymyilyttävät. Suosittelen kirjaa erityisesti oravanpyörän väsyttämille.
Sairaanhoitaja Kaarina Davisin aiempi kirja (Rankka kutsumus - sairaanhoitajan päiväkirja) kertoi sairaanhoitajan arjesta. Sitä en ole lukenut, mutta kirjailijan tausta näkyy myös tässä kirjassa. Kirjoittaja on uupunut arkeensa sairaanhoitajana ja päättää etsiä tavan nauttia elämästä joka päivä eikä "sitten joskus". Tämä polku vie hänet kaupunkiasunnosta rakkaisiin lapsuuden maisemiin ja vaihtoehtoiseen, luonnonläheiseen elämään. Suorittaminen vaihtuu seesteisempään tekemiseen, kiire maaseudun rauhaan. (Ylläolevasta linkistä löytää lisää tietoa kirjasta.)
Mitä minä pidin kirjasta? PIDIN, hurjasti. Luin sen muutamassa päivässä kannesta kanteen ja vaikutuin. Juuri tätähän minä olen etsinyt koko ikäni. Tällä tarkoitan tietoa, esimerkkiä siitä, että vaihtoehtoinen elämäntapa on mahdollinen, vaikka sen ei tarvitsekaan mennä ihan noin äärimmäisyyksiin ja täysin pois työelämästä. Omavaraisuudessakin on eri asteita.
Kirjassa näkyi elementtejä siitä, millainen elämä voisi minulle sopia. Löysin itsestäni osia, jotka ovat olleet pitkään piiloksissa, hiljaa, odottaen sopivaa kimmoketta. Uupumukseni ja tämän kirjan lukeminen ovat todellakin herättäneet minut.
Toisaalta minusta tuntuu vaikealta yrittää saada elämästä enemmän omannäköistään, kun se on niin kovin eri näköinen kuin mitä nykyaikana pitää tavoitella. En minä halua asua kaupungissa, mutta miten saisin elannon jossain syrjemmässä? En minä paljon tarvitse, mutta se vähäkin voi olla tiukassa. En halua tehdä palkkatyötä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, en varsinkaan epämieluisaa työtä. Mistä löytäisin itselleni sopivan osa-aikatyön tai miten voisin ryhtyä yrittäjäksi?
Kirja herätteli minua myös näkemään rahan arvon. Paljonko minä esimerkiksi joudun tekemään töitä, jotta voin saada jotain tiettyä. Olenko valmis tekemään x tuntia töitä, jotta saan jonkin uuden härpäkkeen/vaatteen? Olen yllättynyt, miten usein olen nyt viime aikoina vastannut "ei". En oikeasti halua käyttää vaivalla saatua rahaa johonkin oikeastaan aika joutavaan (materiaan). Yllättäen menonikin ovat karsiutuneet, vaikka ne ovat aika vähäisiä olleet tähänkin asti.
On vain ollut niin valtavan helppoa ostaa ajattelematta asiaa sen kummemmin, rahaa on vain tullut ja sitä menee. Varmasti aika harva ajattelee, mitä uhraa rahan eteen ja kuinka hyödyttömiin asioihin sitä oikeastaan menee. Rahaa "kuuluu" tuhlata.
Kirja on herättelevää luettavaa. Se on kirjoitettu sujuvasti ja mielenkiintoisesti, ja joskus kaupunkilaisen ongelmat maalla hymyilyttävät. Suosittelen kirjaa erityisesti oravanpyörän väsyttämille.
Saatu tunnustus, osa 2
Olen hurjan kiitollinen. Olen saanut toisenkin tunnustuksen ja peräti kahdelta eri taholta, eli Aamu muisti minua Aamutuulia-blogissaan, joka tarjoaa useimpina päivinä ajankohtaisia kuvia, joista katsoja voi löytää syvempiä merkityksiä luonnossa ilmenevien pienien yksityiskohtien myötä. Saman, viehättävän "Cherry on top award"-tunnustuksen sain myös kummastus-blogin kirjoittajalta Wind-up toy. Hänen blogissaan pääsee kurkistamaan arkeen ja monenlaisiin pohdintoihin. Kirjoittajan toisessa blogissa pääsee kasvattamaan koirakuumetta - blogi sisältää kirjoituksia lapinkoiran elämästä. Se sisältää myös suloisia koirakuvia.Tunnustukseen sisältyy tehtävä, eli pitää kertoa kolme rakasta asiaa. Omat rakkaat asiani ovat siis:
1. Läheiset ihmiset.
2. Eräs tietty paikka, johon olen tainnut hieman juurianikin kasvattaa.
3. Luonto.
Lisäksi tunnustukseen sisältyy toinenkin tehtävä. Siinä täytyy kuvailla itselleen rakas kuva... vaikeaa! Minulla on rakkaita kuvia niin valtavan paljon!
Oma rakas kuvani on kuitenkin paikasta, joka on rakas asiani numero 2. Siinä näkyy luontoa, rakennuksia ja vettä...
Minun on vaikeaa antaa tunnustuksia eteenpäin, kun olen varma, että joku tärkeä jää juuri sillä kertaa mainitsematta. Tällä kertaa haluan kuitenkin ojentaa tunnustuksen eteenpäin.
Aamulle haluan antaa tunnustuksen syistä, jotka jo mainitsin tuossa ylempänä.
Wind-up toyn kirjoituksia arkisista sattumuksista ja koiran elämästä lukee mielellään. Tarjolla on myös ajatuksia elämästä ja ruokaohjeita. Kattaus on siis monipuolinen :)
Hehkuvainen kirjoittaa arkisista (ja vähemmän arkisista) asioista usein niin, että ei voi olla hymyilemättä. Hehkuvainen on myös ollut tosi kannustava, ja se on asia, josta olen tosi kiitollinen. Hauki-juttu on muuten mainio :)
Pellon pientareella tapahtuu itseäni kiinnostavia, maalle muuttoon ja siellä asumiseen liittyviä asioita, joiden välissä on herättelevää pohdintaa mm. uupumuksesta ja elämästä. Olen saanut kovasti kannustusta kirjoittajan kirjoituksista ja löytänyt useammankin vinkin aivan loistaviin kirjoihin! Olen kiitollinen myös saamastani runsaasta kannustuksesta.
Trinan blogissa asuu rauha ja kauneus. Sinne menee mielellään, kun tietää, että sieltä löytää kauniita kuvia, ajatuksia herättäviä runoja ja muita usein mukavan positiivisia kirjoituksia.
Wednesday, September 08, 2010
Saatu tunnustus, osa 1
Olen ollut viime aikoina onnekas ja mukavan huomion kohteena, eli saanut tunnustuksia, useammankin kappaleen! On siis jo korkea aikakin kiittää niistä. Ensimmäinen tuli Hehkuvaiselta, jonka seitsemää asiaa luin suurella mielenkiinnolla. Tähän tunnustukseenhan kuuluu se, että kertoo itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustuksen edelleen eteenpäin seitsemälle. Tässä siis jotain "asiaa" minusta (saatan olla aiemminkin näistä kertonut, mutta en nyt muista...):- En pidä pitkistä kynsistä. En tiedä, mikä siinä onkin, mutta heti kun kynteni kasvavat, ne alkavat häiritä ja ovat tiellä.
- Pelkään usein pimeässä (en onneksi kotona). Ideoita, miten tähän "piirteeseeni" saisi jotain tolkkua, eli ratkaisuehdotuksia? :)
- Kirjoitin ala-asteella tarinoita vihkoihin. Tarinoiden kehitteleminen oli mukavaa.
- Olen käynyt kerran Pohjois-Norjassa (iäisyys sitten) ja haaveilen uudesta reissusta sinne.
- Ikääntyminen huolestuttaa minua erityisesti nyt, kun minulla on muutama fyysinen vaivantapainen riesana.
- Olen joskus vuosia sitten seisonut palkintopallilla.
- Tunnen oloni kotoisammaksi ollessani metsässä tuulipuvussa ja kumisaappaat jalassa kuin juhlissa hienossa mekossa ja kuohuviinilasi kädessä.
---
Jätän tällä(kin) kertaa väliin tämän tunnustuksen eteenpäin jakamisen, vaikka monelle sen mielelläni soisinkin.
---
Päivän pieni ilo: Nämä lämpimät ja tyynet syyspäivät ovat olleet aivan upeita!
Monday, September 06, 2010
Totutusta luopuminen
Mikähän siinä onkin, että vanhasta luopuminen on aina yhtä vaikeaa? Jopa ikävästä asiasta luopuminen tuo ahdistusta, vaikka lopputulos onkin varmasti toivottu. Usein täytyy kuitenkin luopua, jotta voi saada jotain muuta tilalle.
Minä lopetin yhden lehden tilauksen ja vaikka asia kuulostaakin tosi pieneltä, tunsin ahdistusta. Lehti, jota olen tilannut monta vuotta, kuuluu elämääni. Minä olen kehittänyt itselleni riippuvuuden siihen, haluan tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, haluan omat hetkeni lehden parissa. Näin olen tuntenut, kunnes aloin pohtia asiaa tarkemmin.
Haluanko minä tietää lehdessä kirjoitetuista asioista niin paljon, että olen valmis maksamaan siitä xx euroa vuodessa (eli tekemään sen eteen xx tuntia töitä)? Haluanko lukea juuri niitä asioita vai mieluummin jotain ihan muuta? Mitä minä oikeasti saan kyseisestä lehdestä?
Halusin joskus tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, mutta nyt olen ymmärtänyt, että enää en halua. Se ajatusmaailma ja lehden tiedot eivät kuulu enää tähän elämääni, eikä varmasti siihen, mitä elämää tulevaisuudelta haluan. Aikani olen nauttinut hetkistä lehden parissa, mutta olen nyt tajunnut, että voin saada ne samat hetket edelleenkin, mutta lukemalla jotain ihan muuta, jotain sellaista, joka tukee oikeasti omaa elämääni nyt ja tulevaisuudessakin. Lukemistahan maailmassa riittää, liikaakin.
Tunnen silti vieroitusoireita, mutta ne taitavat olla välttämättömiä siinä vaiheessa, kun raivaa vanhaa tieltään ja avaa itsensä uudelle. Totutussa urassa porskuttaminen on niin valtavan helppoa, että sillä tiellä kadottaa helposti itsensäkin. Silloin ihmisestä tulee vain samoja asioita toistava robotti, joka pelkää elämänsä ohi.
Minä lopetin yhden lehden tilauksen ja vaikka asia kuulostaakin tosi pieneltä, tunsin ahdistusta. Lehti, jota olen tilannut monta vuotta, kuuluu elämääni. Minä olen kehittänyt itselleni riippuvuuden siihen, haluan tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, haluan omat hetkeni lehden parissa. Näin olen tuntenut, kunnes aloin pohtia asiaa tarkemmin.
Haluanko minä tietää lehdessä kirjoitetuista asioista niin paljon, että olen valmis maksamaan siitä xx euroa vuodessa (eli tekemään sen eteen xx tuntia töitä)? Haluanko lukea juuri niitä asioita vai mieluummin jotain ihan muuta? Mitä minä oikeasti saan kyseisestä lehdestä?
Halusin joskus tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, mutta nyt olen ymmärtänyt, että enää en halua. Se ajatusmaailma ja lehden tiedot eivät kuulu enää tähän elämääni, eikä varmasti siihen, mitä elämää tulevaisuudelta haluan. Aikani olen nauttinut hetkistä lehden parissa, mutta olen nyt tajunnut, että voin saada ne samat hetket edelleenkin, mutta lukemalla jotain ihan muuta, jotain sellaista, joka tukee oikeasti omaa elämääni nyt ja tulevaisuudessakin. Lukemistahan maailmassa riittää, liikaakin.
Tunnen silti vieroitusoireita, mutta ne taitavat olla välttämättömiä siinä vaiheessa, kun raivaa vanhaa tieltään ja avaa itsensä uudelle. Totutussa urassa porskuttaminen on niin valtavan helppoa, että sillä tiellä kadottaa helposti itsensäkin. Silloin ihmisestä tulee vain samoja asioita toistava robotti, joka pelkää elämänsä ohi.
Friday, September 03, 2010
Kalenterin hallintaa
Niinhän siinä kävi, että kun syksy koitti, kalenterini täyttyi. Nyt on parin viikon jakso, jolloin on melkein joka ilta jotain menoa ja tiedän, että en jaksa moista. En enää, ehkä nuorempana jaksoinkin. Miten tässä taas kävi näin?
Tällä kertaa olen jämptimpi kuin aiemmin. Aion kylmästi karsia menojani ja tekemisiäni siten, että kokonaisuudesta tulee itselleni mieluisampi ja toimivampi. En jaksa juosta joka ilta jossain (vaikka kyseessä olisikin mieluisa meno), joten en juokse. Sitä paitsi vapaa-ajan askareet ovat aina jossain määrin vapaaehtoisia, vaikka olisikin sitoutunut johonkin. Miten niitä jaksaisi tehdä sitäkään määrää, mitä nyt tekee, jos ei huolehdi omasta jaksamisestaan?
Minä siis priorisoin. Katson kalenteriani ja karsin ylimääräisiltä näyttävät. Sommittelen menojani yhteen, jotta en joudu tekemään montaa reissua samaan suuntaan eri asioiden vuoksi. Jätän jotain epäolennaista tekemättä, jotta varsinainen pääasia onnistuisi. Suunnittelen tekemiseni huolellisemmin. Teen vähemmän, mutta laadukkaammin silloin kun teen. Varaan päiviä, jolloin en tee mitään. Eiköhän tällä reseptillä onnistu.
---
Päivän pieni ilo: Olen viilentänyt asuntoani, välillä vahingossakin (unohdin eilen parvekkeen oven auki koko päiväksi). Se onkin tuntunut yllättävän hyvältä. Illalla on ihanaa kaivautua peittojen alle ja uni tulee helposti, kun ilma on raikas ja peiton alla on lämpö. Sohvalla on mukava lukea huovan alla ihanasti lämmittävää teetä juoden. On mukava pitää pehmeitä ja lämpimiä vaatteita sisällä. Olen katsellut jo kynttilöitänikin, josko tänä viikonloppuna aloittaisi kynttiläkauden...
Tällä kertaa olen jämptimpi kuin aiemmin. Aion kylmästi karsia menojani ja tekemisiäni siten, että kokonaisuudesta tulee itselleni mieluisampi ja toimivampi. En jaksa juosta joka ilta jossain (vaikka kyseessä olisikin mieluisa meno), joten en juokse. Sitä paitsi vapaa-ajan askareet ovat aina jossain määrin vapaaehtoisia, vaikka olisikin sitoutunut johonkin. Miten niitä jaksaisi tehdä sitäkään määrää, mitä nyt tekee, jos ei huolehdi omasta jaksamisestaan?
Minä siis priorisoin. Katson kalenteriani ja karsin ylimääräisiltä näyttävät. Sommittelen menojani yhteen, jotta en joudu tekemään montaa reissua samaan suuntaan eri asioiden vuoksi. Jätän jotain epäolennaista tekemättä, jotta varsinainen pääasia onnistuisi. Suunnittelen tekemiseni huolellisemmin. Teen vähemmän, mutta laadukkaammin silloin kun teen. Varaan päiviä, jolloin en tee mitään. Eiköhän tällä reseptillä onnistu.
---
Päivän pieni ilo: Olen viilentänyt asuntoani, välillä vahingossakin (unohdin eilen parvekkeen oven auki koko päiväksi). Se onkin tuntunut yllättävän hyvältä. Illalla on ihanaa kaivautua peittojen alle ja uni tulee helposti, kun ilma on raikas ja peiton alla on lämpö. Sohvalla on mukava lukea huovan alla ihanasti lämmittävää teetä juoden. On mukava pitää pehmeitä ja lämpimiä vaatteita sisällä. Olen katsellut jo kynttilöitänikin, josko tänä viikonloppuna aloittaisi kynttiläkauden...
Thursday, September 02, 2010
Uskoa ja epäuskoa
Arki on taas todellakin iskenyt täydellä voimallaan eli väsyttää. Sen myötä käy haasteellisemmaksi hoitaa asioita heti, kun ne vastaan tulevat. Olen nimittäin tehnyt päätöksen, että yritän hoitaa pakolliset hoidettavat asiat heti, kun ne voi tehdä, jolloin ne eivät loju tekemättömissä aiheuttaen ylimääräistä stressiä.
Ajatukseni tulevasta ovat heiluneet ääripäiden välillä. Enimmäkseen minä uskon, että tulevaisuuden suunnitelmani on hyvä, mutta välillä tuntuu epätoivoiselta, että juuri minä tällaisine persoonallisuuspiirteineni ja tällä osaamisella pystyisin omalla toiminnallani parantamaan tilannettani tässä massatyöttömyyden maassa. No, jos minä en usko itseeni, niin kuka uskoo?
Tuo kirjoittamani paljastaa myös haasteen, jonka parissa edelleenkin askartelen: tässä hetkessä eläminen. Olen syyllistynyt murehtimaan asioita, jotka ovat ajankohtaisia vuosien päästä. En tiedä, miksi sellaisia asioita pitäisi murehtia. Nykyhetki on ihan hyvä ja siitä käsin voin ottaa kompassisuunnan siihen, mitä elämältäni haluan. Minulla on siis kaikki, mitä tarvitsen, eli hyvä nykyhetki ja itselleni tärkeä ja arvojeni mukainen suunta, johon kulkea. Aion panostaa tänä syksynä enemmän näihin tässä hetkessä elämiseen liittyviin asioihin ja niiden opiskelemiseen.
---
Päivän pieni ilo: Viime aikojen suuri ilo minulle on ollut Henning Mankellin Wallander-kirjat. En olisi uskonut, että innostuisin dekkareista näin paljon. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas pohtimaan seuraavaa murhamysteeriä (Kasvoton kuolema)...
Ajatukseni tulevasta ovat heiluneet ääripäiden välillä. Enimmäkseen minä uskon, että tulevaisuuden suunnitelmani on hyvä, mutta välillä tuntuu epätoivoiselta, että juuri minä tällaisine persoonallisuuspiirteineni ja tällä osaamisella pystyisin omalla toiminnallani parantamaan tilannettani tässä massatyöttömyyden maassa. No, jos minä en usko itseeni, niin kuka uskoo?
Tuo kirjoittamani paljastaa myös haasteen, jonka parissa edelleenkin askartelen: tässä hetkessä eläminen. Olen syyllistynyt murehtimaan asioita, jotka ovat ajankohtaisia vuosien päästä. En tiedä, miksi sellaisia asioita pitäisi murehtia. Nykyhetki on ihan hyvä ja siitä käsin voin ottaa kompassisuunnan siihen, mitä elämältäni haluan. Minulla on siis kaikki, mitä tarvitsen, eli hyvä nykyhetki ja itselleni tärkeä ja arvojeni mukainen suunta, johon kulkea. Aion panostaa tänä syksynä enemmän näihin tässä hetkessä elämiseen liittyviin asioihin ja niiden opiskelemiseen.
---
Päivän pieni ilo: Viime aikojen suuri ilo minulle on ollut Henning Mankellin Wallander-kirjat. En olisi uskonut, että innostuisin dekkareista näin paljon. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas pohtimaan seuraavaa murhamysteeriä (Kasvoton kuolema)...
Wednesday, August 25, 2010
Kesäiloa
Kesä alkaa taittua syksyn puolelle ja muuttua mielessäni muistoiksi. Oli kiva kesä. Tokihan se sisälsi sekä ylä- että alamäkiä, mutta enää muistelen vain positiivisia asioita. Oikeastaan: sisälsikö kesäni muka jotain negatiivista, häh?! :)
- Minulla oli aika hyvin aikaa ja sopivasti mukavaa/ihanaa seuraa.
- Sain pakastimeni täyteen marjoja, eli pääsin jopa marjastamaan!
- Selkäni kesti marjastamisen ihmeellisen hyvin, vaikka muuten se ei moisesta kyykkimisestä pidäkään. Hämmentävää :)
- Pääsin metsään, rannalle, suolle, niitylle, vesille. Sain haistella luonnon tuoksuja ja antaa mieleni levätä.
- Uin montamontamonta kertaa! Pääsin kokeilemaan jopa vesijuoksua.
- Pääsin erääseen kesätapahtumaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli upeaa.
- Näin pari ihmistä, joita en ole nähnyt tooooosi pitkään aikaan. Se oli suorastaan liikuttavaa.
- Pääsin käymään mielenkiintoisilla paikkakunnilla.
- Sain/ostin muutaman aivan ihanan tavaran/tuotteen/vaatteen, joista on minulle iloa tosi pitkäksi aikaa.
- Tein pitkiä pyörälenkkejä.
- Näin paljon perhosia.
(Unohdin varmasti jotain olennaista listastani.)
Nautin kesästäni. Nyt olen valmis nauttimaan syksystä.
Monday, August 23, 2010
Tal Ben-Shahar: Onnellisemmaksi - Merkitystä, mielihyvää ja kestävää onnea etsimässä
Onnellisuus ei synny haluttujen
olosuhteiden passiivisesta kokemisesta vaan siitä,
että ihminen tekee arvokkaaksi kokemiaan asioita
ja etenee kohti tavoitteitaan.
olosuhteiden passiivisesta kokemisesta vaan siitä,
että ihminen tekee arvokkaaksi kokemiaan asioita
ja etenee kohti tavoitteitaan.
(David Mayers ja Ed Diener)
Siinä on tiivistetysti suurin sanoma, jonka kirjasta imin itseeni. Tämä kirja onnellisuudesta on mielestäni tähän astisista vastaavista paras - kirja on selkeä, ei kovin paksu, helppolukuinen ja -tajuinen ja mielenkiintoinen. Sanoma on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen, vaikkakin näiden asioiden sisäistäminen vaatiikin paljon aikaa. Ainakin minulta.
Aloitin kirjan lukemisen jo muutama kuukausi sitten. Hiljattain hätkähdin, että minullahan on jäänyt kirja kesken ja nyt se pitää palauttaa kirjastoon! Lukaisin kirjan nopeasti loppuun, mikä ei kuitenkaan haitannut yhtään. Päinvastoin. Luulen, että näin oli tarkoituskin käydä: kirjan sanoma puhutteli minua nyt enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Nyt tunsin kirjan sanoman sisälläni ja elin sen. Pohdin kirjassa esitettyjä kysymyksiä ja omaa onnellisuuttani. Minulle tuli tunne, että olen oikealla polulla.
Useimmat ihmiset ovat jokseenkin niin onnellisia
kuin he päättävät olla.
(Abraham Lincoln)
kuin he päättävät olla.
(Abraham Lincoln)
Kirja pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja sen tutkimustuloksiin tuoden tutkimustietoa ymmärrettävässä muodossa kaikkien ulottuville. Kirja sisältää myös harjoituksia, joita voi tehdä, sekä kysymyksiä, jotka herättelevät pohtimaan omaa elämää ja onnellisuutta.
Lukutauon jälkeen, kun jatkoin kirjan lukemista, aiheeksi ilmeni osuvasti työelämä. Se, miten työelämä on ikävä velvollisuus ja taakka ja vain vapaa-aika ja lomat ovat oikeaa elämää. Kirjan mukaan tällainen ajattelumalli iskostetaan meihin jo koulussa, jolloin sekä koulu että työelämä saattavat muuttua ikäväksi pakertamiseksi. Tunnistan tämän itsestäni, näinhän olen tehnyt, elänyt lomillani. Kirja antaa kuitenkin toivoa siihenkin, että työelämäkin voisi olla merkitystä ja mielihyvää tuottava elämän osa-alue.
Kirjassa painotetaan myös tavoitteiden asettamisen tärkeyttä. Tavoitteita on hyvä olla, mutta pääpaino on silti matkalla: "Pitkän aikavälin tavoitteiden tehtävä on vapauttaa meidät nauttimaan elämästämme tässä ja nyt. Jos lähdemme ajelulle ilman minkäänlaista päämäärää, matkasta ei tule kovin hauska. [...] Jos meillä on mielessä päämäärä ja tiedämme suunnilleen, minne olemme menossa, pystymme kohdistamaan koko huomiomme siihen, missä olemme sillä hetkellä, ja ottamaan siitä kaiken irti."
"Pitkän aikavälin tavoitteet ovat välineitä, eivät pelkkiä päämääriä."
Kirjan lukeminen oli minulle hyvin mielekästä ja merkityksellistä. Suosittelen, mikäpä voisi olla mukavampaa kuin onnellisuuden lisääntyminen? :)
Lisätietoa ja lukupätkiä kirjasta löytää mm. kirjan nettisivuilta.
Pysähdyksiä ja löytämisiä
Kirjoitin aiemmin elämän herkkyydestä, eli elämän päättymisestä yllättäen parin tietämäni tapauksen kautta. Nyt on tullut pari kuolemantapausta lisää, mutta edelleen lähipiirini "tuolle puolen", eli tietämiini ihmisiin. Ne edellisetkin painavat vielä hieman, joten nyt kun siihen niputtaa vielä pari tuttua lisää, tuntuu tosi pysähdyttävältä, raskaaltakin. Vielä kun kuolemiin liittyy viranomaisten uskomatonta sählinkiä ja voittamatonta sairautta, asia ei ole yhtään helpompi.
Elämä voi olla lyhyt. Suututtaa istua töissä rahan vuoksi ja haaskata sitä ainoaa asiaa, jolla on jotain merkitystä, eli elämää. Olen kuitenkin iloinen tässä kesässä myös siitä, että elämäni suuntaviivat ovat viimein piirtyneet, minulla on tavoitteita. Minulla on lyhyen ajan tavoite. Minulle on nyt viime viikkoina muodostunut myös koko elämän kestävä tavoite, elämisen malli, haave, jota kohti alan kulkea. Ehkä en koskaan saavuta päämäärääni täydellisesti, mutta ei se haittaa: matka sinne on jo itsessään tosi mielenkiintoinen ja merkityksellinen, ja jokainen saavutettu välietappi vie minua lähemmäs oman näköistäni elämää, joten olen syystäkin innoissani. Minä taidan olla löytänyt itseni.
Toki töitä täytyy tehdä ja paljon, jotta voin saavuttaa haaveilemani asiat, mutta onpahan minulla sentään suunta. Kun teen valintoja, voin peilata niitä tavoitteeseeni ja valita sitä tukevia vaihtoehtoja. Enää ei tarvitse juurikaan surra sitä, että elämä valuu hukkaan joutavanpäiväisessä oravanpyörässä ja voimia ei riitä muuhun: irrottaudun, vaikka en tietenkään voi tietää, pystynkö pysymään irti oravanpyörästä loppuikäni. Tavoitteena se kuitenkin on. Niin, se on sanottava, että mielekäs työ, joka ei vie liikaa voimia ja aikaa, ei ole oravanpyörää, vaan elämää.
Naapurissani on mies, joka huutaa vaimolleen. Mitä turhuutta tuollainenkin on, sekä huutaminen että sen kuunteleminen. Elämän haaskausta. Tuntuu, että nykyelämänmenossa on niin paljon turhuutta, että sitä on vaikea uskoa; ihmisten välillä, materialistista ja byrokratiaa. Sellaista, että sitten kun kuolee, niillä asioilla ei ole saavuttanut ainakaan mitään hyvää, ei kestävää onnea, ei mielenrauhaa ja tasapainoa. Näen tuollaista turhuutta koko ajan vain enemmän
ja se ahdistaa. Mihin ihmeen maailmaan olen oikein putkahtanut?
Elämä on herkkä ja se kannattaa käyttää järkevästi mielekkäisiin ja merkityksellisiin asioihin.
Elämä voi olla lyhyt. Suututtaa istua töissä rahan vuoksi ja haaskata sitä ainoaa asiaa, jolla on jotain merkitystä, eli elämää. Olen kuitenkin iloinen tässä kesässä myös siitä, että elämäni suuntaviivat ovat viimein piirtyneet, minulla on tavoitteita. Minulla on lyhyen ajan tavoite. Minulle on nyt viime viikkoina muodostunut myös koko elämän kestävä tavoite, elämisen malli, haave, jota kohti alan kulkea. Ehkä en koskaan saavuta päämäärääni täydellisesti, mutta ei se haittaa: matka sinne on jo itsessään tosi mielenkiintoinen ja merkityksellinen, ja jokainen saavutettu välietappi vie minua lähemmäs oman näköistäni elämää, joten olen syystäkin innoissani. Minä taidan olla löytänyt itseni.
Toki töitä täytyy tehdä ja paljon, jotta voin saavuttaa haaveilemani asiat, mutta onpahan minulla sentään suunta. Kun teen valintoja, voin peilata niitä tavoitteeseeni ja valita sitä tukevia vaihtoehtoja. Enää ei tarvitse juurikaan surra sitä, että elämä valuu hukkaan joutavanpäiväisessä oravanpyörässä ja voimia ei riitä muuhun: irrottaudun, vaikka en tietenkään voi tietää, pystynkö pysymään irti oravanpyörästä loppuikäni. Tavoitteena se kuitenkin on. Niin, se on sanottava, että mielekäs työ, joka ei vie liikaa voimia ja aikaa, ei ole oravanpyörää, vaan elämää.
Naapurissani on mies, joka huutaa vaimolleen. Mitä turhuutta tuollainenkin on, sekä huutaminen että sen kuunteleminen. Elämän haaskausta. Tuntuu, että nykyelämänmenossa on niin paljon turhuutta, että sitä on vaikea uskoa; ihmisten välillä, materialistista ja byrokratiaa. Sellaista, että sitten kun kuolee, niillä asioilla ei ole saavuttanut ainakaan mitään hyvää, ei kestävää onnea, ei mielenrauhaa ja tasapainoa. Näen tuollaista turhuutta koko ajan vain enemmän
ja se ahdistaa. Mihin ihmeen maailmaan olen oikein putkahtanut?
Elämä on herkkä ja se kannattaa käyttää järkevästi mielekkäisiin ja merkityksellisiin asioihin.
Thursday, August 12, 2010
Itsetuntopäätös
Hyvä mieli ja vahva itsetunto kulkevat käsikädessä. Päätin muutama päivä sitten, että minulla on hyvä itsetunto. Siitä lähtien minulla on ollut hyvä itsetunto. Hymyilyttää.
Olen siis höpsötellyt mielessäni, tokihan tiedän, että itsetuntoa ei voi päättää (vai voiko?). Olen lukuisat kerrat päättänyt milloin mitäkin mahdotonta: "en ole enää alakuloinen", "olen avoin", "olen iloinen", "olen aina ystävällinen" ja nyt "minulla on hyvä itsetunto". Oman kokemukseni mukaan ihminen ei ole niin vakaa olento, että se voisi olla jotain yhtä ja samaa koko ajan. Meillä on kaikilla epäystävälliset ja sulkeutuneet hetkemme kuin myös iloiset ja avoimet hetkemme.
Mieliala on vahva biologinen pohja, jolla itselläni ainakin itsetunnon kaltaiset ominaisuudet osittain seisovat. Jos minulla on hyvä mieli, itsetuntonikin nousee. Ollessani alakuloinen, tunnen itseni huonoksi. Nyt olen piristynyt, joten voin helposti "päättää", että minulla on hyvä itsetunto. Toimii. Entä sitten synkkänä hetkenä? Jaa-a, en tiedä.
Toivon muistavani synkempänä hetkenäni, että minulla on runsaasti syitä hyvään itsetuntoon. On suorastaan elämän haaskausta ajatella olevansa jotenkin surkea, huono, ja jättää toimimatta sen vuoksi. Toimeliaisuus tuo iloa, itsetuntoa ja liikettä, ja se on tosi hyvä.
---
Päivän pieni ilo: Mukavan ihmisen tapaaminen tuotti suurta iloa!
Olen siis höpsötellyt mielessäni, tokihan tiedän, että itsetuntoa ei voi päättää (vai voiko?). Olen lukuisat kerrat päättänyt milloin mitäkin mahdotonta: "en ole enää alakuloinen", "olen avoin", "olen iloinen", "olen aina ystävällinen" ja nyt "minulla on hyvä itsetunto". Oman kokemukseni mukaan ihminen ei ole niin vakaa olento, että se voisi olla jotain yhtä ja samaa koko ajan. Meillä on kaikilla epäystävälliset ja sulkeutuneet hetkemme kuin myös iloiset ja avoimet hetkemme.
Mieliala on vahva biologinen pohja, jolla itselläni ainakin itsetunnon kaltaiset ominaisuudet osittain seisovat. Jos minulla on hyvä mieli, itsetuntonikin nousee. Ollessani alakuloinen, tunnen itseni huonoksi. Nyt olen piristynyt, joten voin helposti "päättää", että minulla on hyvä itsetunto. Toimii. Entä sitten synkkänä hetkenä? Jaa-a, en tiedä.
Toivon muistavani synkempänä hetkenäni, että minulla on runsaasti syitä hyvään itsetuntoon. On suorastaan elämän haaskausta ajatella olevansa jotenkin surkea, huono, ja jättää toimimatta sen vuoksi. Toimeliaisuus tuo iloa, itsetuntoa ja liikettä, ja se on tosi hyvä.
---
Päivän pieni ilo: Mukavan ihmisen tapaaminen tuotti suurta iloa!
Sunday, August 08, 2010
Syvistä vesistä metsän kautta ylös
Olen viime aikoina soutanut syvissä vesissä. On ollut raskas ja alakuloinen olo, jonka syytä on vaikea määritellä. Olen ehkä ollut levoton, kokenut oloni turvattomaksi, ja matkani enemmän oman näköiseen elämääni on tuntunut liian pitkältä.
On hankalaa sinnitellä tiettyjen ei-tyydyttävien asioiden kanssa, kun ne asiat ovat olleet pielessä elämässäni jo pitkään. Ja ne asiat ovat vielä tulevaisuudessakin pielessä ties kuinka pitkän ajan. Se kyllästyttää jo valmiiksi. En vain jaksaisi enää, vaikka tiedänkin, että jos elämässään menee 10 000 kilometriä harhaan omalta polultaan, pitää tarpoa se 10 000 kilometriä takaisin polulle. Jos onnistuukin löytämään oikopolun, on siinäkin matkaa kuljettavaksi ja työtä tehtäväksi.
Haluaisin (ja olisi jo aikakin!) alkaa tehdä nyt jo omia juttujani, elää omaa elämääni! En tiedä, miksi normaali arkeni latistaa minut apaattiseksi oravaksi. Olisihan normaalissa arjessanikin mahdollista tehdä niitä omia juttuja (siis enemmän kuin mitä tällä hetkellä teen). Silti, aina pienen tauon (eli loman) jälkeen huomaan, että valun taas samaksi väsyneeksi ja valjuksi oravaksi, joka kadottaa innokkuutensa ja luovuutensa, junnaa samoja vanhoja uria, joita on kiertänyt jo lukemattomia vuosia. Toistaa samoja päiviä yhä uudelleen. Yäk.
Minun kaltaisilleni ei kai pitäisi tarjota minkäänlaisia lomia. Lomilla aina jotenkin herään ja olen eri ihminen kuin muulloin (enkä ole edes ainoa, joka on huomannut tämän). Tajuan elämän(i) (ja yhteiskunnan) älyttömyyden, suorituskeskeisyyden ja rahan perässä juoksemisen typeryyden ja monta muuta asiaa. Näen, miten minussa olisi älyä, viisautta, ystävällisyyttä ja voimaa muuhunkin kuin valjun oravan samojen asioiden päivästä toiseen jatkuvaan yksinäiseen toistamiseen.
Minä kävin metsässä. Minä siis pääsin vihdoin edes hetkeksi irti normaalista arjesta ja pääsin luonnon keskelle. Olen aina tiennyt sen olevan asia, joka minua elvyttää, ja se toimi tälläkin kertaa, luonto on vahva lääke. Siksikin olen tosi katkera siitä, että asun siten, että luontoon on hankala mennä ja jos sinne pääsenkin, siellä on vähintään kourallinen ei-luontoihmisiä viettämässä aikaansa ja minä kaipaisin nimenomaan rauhaa.
---
Luonnossa kulkijoille vinkiksi sen verran, että kannattaa tarkistaa huolellisesti, mitä vettä käyttää. Minä pesin hampaani vedellä, jossa kellui hiiren raato. Huomasin raadon vasta, kun olin jo pessyt hampaani. Yäk.
On hankalaa sinnitellä tiettyjen ei-tyydyttävien asioiden kanssa, kun ne asiat ovat olleet pielessä elämässäni jo pitkään. Ja ne asiat ovat vielä tulevaisuudessakin pielessä ties kuinka pitkän ajan. Se kyllästyttää jo valmiiksi. En vain jaksaisi enää, vaikka tiedänkin, että jos elämässään menee 10 000 kilometriä harhaan omalta polultaan, pitää tarpoa se 10 000 kilometriä takaisin polulle. Jos onnistuukin löytämään oikopolun, on siinäkin matkaa kuljettavaksi ja työtä tehtäväksi.
Haluaisin (ja olisi jo aikakin!) alkaa tehdä nyt jo omia juttujani, elää omaa elämääni! En tiedä, miksi normaali arkeni latistaa minut apaattiseksi oravaksi. Olisihan normaalissa arjessanikin mahdollista tehdä niitä omia juttuja (siis enemmän kuin mitä tällä hetkellä teen). Silti, aina pienen tauon (eli loman) jälkeen huomaan, että valun taas samaksi väsyneeksi ja valjuksi oravaksi, joka kadottaa innokkuutensa ja luovuutensa, junnaa samoja vanhoja uria, joita on kiertänyt jo lukemattomia vuosia. Toistaa samoja päiviä yhä uudelleen. Yäk.
Minun kaltaisilleni ei kai pitäisi tarjota minkäänlaisia lomia. Lomilla aina jotenkin herään ja olen eri ihminen kuin muulloin (enkä ole edes ainoa, joka on huomannut tämän). Tajuan elämän(i) (ja yhteiskunnan) älyttömyyden, suorituskeskeisyyden ja rahan perässä juoksemisen typeryyden ja monta muuta asiaa. Näen, miten minussa olisi älyä, viisautta, ystävällisyyttä ja voimaa muuhunkin kuin valjun oravan samojen asioiden päivästä toiseen jatkuvaan yksinäiseen toistamiseen.
Minä kävin metsässä. Minä siis pääsin vihdoin edes hetkeksi irti normaalista arjesta ja pääsin luonnon keskelle. Olen aina tiennyt sen olevan asia, joka minua elvyttää, ja se toimi tälläkin kertaa, luonto on vahva lääke. Siksikin olen tosi katkera siitä, että asun siten, että luontoon on hankala mennä ja jos sinne pääsenkin, siellä on vähintään kourallinen ei-luontoihmisiä viettämässä aikaansa ja minä kaipaisin nimenomaan rauhaa.
---
Luonnossa kulkijoille vinkiksi sen verran, että kannattaa tarkistaa huolellisesti, mitä vettä käyttää. Minä pesin hampaani vedellä, jossa kellui hiiren raato. Huomasin raadon vasta, kun olin jo pessyt hampaani. Yäk.
Tuesday, August 03, 2010
Elizabeth Flock: Emma ja mä
Tämän kesän ehkä vaikuttavimmista lukemistani kirjoista on ollut ehdottomasti Elizabeth Flockin "Emma ja mä". Pokkari vaikutti sopivan kevyeltä kesälukemiselta, joten valitsin sen, mutta lukukokemus yllätti: kyseessä ei ollutkaan kovin kevyttä tavaraa.
Kirja kertoo 8-vuotiaasta, köyhän perheen tytöstä, Carriesta, hänen pikkusiskostaan Emmasta, heidän emotionaalisesti poissaolevasta äidistään ja juoposta isäpuolestaan. Kirjassa eletään päälle päin melko normaalia amerikkalaisen perheen elämää - kirjaa lukiessani itselleni tuli sellainen olo, että kaikki on aika normaalia, vaikka nopeasti ilmenikin, että oikeasti ei ollutkaan: tapahtumat olivat ajoittain aika raskastakin luettavaa. Kirja ei kuitenkaan ahdistanut.
Kirjan kerronta vaikuttaa kevyeltä, koska siitä melkein kuulee 8-vuotiaan äänen, lapsen näkökulman asioihin. Aikuisten asiat näkyvät lapsen silmin, lapsen kuvitelmien kautta. Se on mielenkiintoista ja mielestäni oikein onnistunutta.
Kirja kosketti minua ja olinkin hämmentynyt kirjan jälkeen. Melkein sanaton, yllättynyt, uusien ajatuksien risteillessä päässäni. Oliko kirja jotenkin erityisen huikaiseva? En tiedä, mutta minuun se vaikutti. Mukavaa, että löysin tämän kirjan.
Kirja kertoo 8-vuotiaasta, köyhän perheen tytöstä, Carriesta, hänen pikkusiskostaan Emmasta, heidän emotionaalisesti poissaolevasta äidistään ja juoposta isäpuolestaan. Kirjassa eletään päälle päin melko normaalia amerikkalaisen perheen elämää - kirjaa lukiessani itselleni tuli sellainen olo, että kaikki on aika normaalia, vaikka nopeasti ilmenikin, että oikeasti ei ollutkaan: tapahtumat olivat ajoittain aika raskastakin luettavaa. Kirja ei kuitenkaan ahdistanut.
Kirjan kerronta vaikuttaa kevyeltä, koska siitä melkein kuulee 8-vuotiaan äänen, lapsen näkökulman asioihin. Aikuisten asiat näkyvät lapsen silmin, lapsen kuvitelmien kautta. Se on mielenkiintoista ja mielestäni oikein onnistunutta.
Kirja kosketti minua ja olinkin hämmentynyt kirjan jälkeen. Melkein sanaton, yllättynyt, uusien ajatuksien risteillessä päässäni. Oliko kirja jotenkin erityisen huikaiseva? En tiedä, mutta minuun se vaikutti. Mukavaa, että löysin tämän kirjan.
Monday, August 02, 2010
Haaveilun sudenkuoppia
Olen viime aikoina haaveillut paljon. Olen miettinyt, että mitä teen sitten, kun... Eli olen toiminut vastoin omia pyrkimyksiäni elää juuri tässä hetkessä, mahdollisia haaveitani (kaiken kokoisia) toteutellen juuri nyt.
Siksi haaveilu tuntuu nyt ikävältä. Tulee sellainen olo, että niiden toteuttamisen aika on liian kaukana, en voi juuri tässä hetkessä tehdä itseäni ilahduttavia asioita tai ne asiat ovat kovin pieniä tai ainakin jäävät jättimäisten ikävien asioiden varjoon. Lisäksi lannistun kovin helposti: yhden haaveen kaaduttua tuntuu kaatuvan koko haaveiden korttitalo. Haaveita pitäisi kai olla niin monta, että yhden kaaduttua voisi ottaa seuraavan käsittelyyn.
Onhan sekin totta, että elän juuri nyt paljon haaveideni kautta: sitten kun minulla on... Niinpä niin. Kun nojautuu liiaksi tulevaisuuden toiveisiin, nykyhetki horjuu, peilautuu kurjan näköisenä eteeni. Toisaalta tosiasiat (työ ja asuinpaikka) estävät tiettyjen haaveideni toteutumista vielä tovin. Se on hyväksyttävä ja tehtävä se, minkä tässä hetkessä voi tehdä. Niitä pieniä asioita. Miksi mieleni kuitenkin halajaa edes jonkin suuremman, piristävän haaveeni toteutumista juuri nyt? Ehkäpä siksi, kun arki tuntuu niin raskaalta ja pääni tarvitsisi välttämättä jotain muuta, uutta, vaihtelua.
---
Päivän pieni ilo: Minulla on kaksikin pientä iloa: pitkät pyörälenkit ja uiminen.
Siksi haaveilu tuntuu nyt ikävältä. Tulee sellainen olo, että niiden toteuttamisen aika on liian kaukana, en voi juuri tässä hetkessä tehdä itseäni ilahduttavia asioita tai ne asiat ovat kovin pieniä tai ainakin jäävät jättimäisten ikävien asioiden varjoon. Lisäksi lannistun kovin helposti: yhden haaveen kaaduttua tuntuu kaatuvan koko haaveiden korttitalo. Haaveita pitäisi kai olla niin monta, että yhden kaaduttua voisi ottaa seuraavan käsittelyyn.
Onhan sekin totta, että elän juuri nyt paljon haaveideni kautta: sitten kun minulla on... Niinpä niin. Kun nojautuu liiaksi tulevaisuuden toiveisiin, nykyhetki horjuu, peilautuu kurjan näköisenä eteeni. Toisaalta tosiasiat (työ ja asuinpaikka) estävät tiettyjen haaveideni toteutumista vielä tovin. Se on hyväksyttävä ja tehtävä se, minkä tässä hetkessä voi tehdä. Niitä pieniä asioita. Miksi mieleni kuitenkin halajaa edes jonkin suuremman, piristävän haaveeni toteutumista juuri nyt? Ehkäpä siksi, kun arki tuntuu niin raskaalta ja pääni tarvitsisi välttämättä jotain muuta, uutta, vaihtelua.
---
Päivän pieni ilo: Minulla on kaksikin pientä iloa: pitkät pyörälenkit ja uiminen.
Subscribe to:
Posts (Atom)