Kesäonnea

Kesä on vienyt minut mukanaan. Alkukesän hankaluuksien jälkeen tein reissun, jonka jälkeen tein seuraavan, jonka jälkeen seuraavan... ja niin minusta tuli Kulkija. Hankaluudet unohtuivat, elämä vei mukanaan. Tietokonekin sai pölyttyä rauhassa.

Olen ollut onnellinen, en edes muista, koska olisin viimeksi nauttinut elämästä siten kuin olen nyt tänä kesänä tehnyt. Mistä se johtuu? Ensimmäinen syy on tietysti loma eli vapaus. Vapaus on minulle kenties tärkein asia elämässä. Minä tarvitsen edes tunnetta vapaudesta, jotta voin kulkea mieli kevyenä. Toinen syy on ollut ihanien ihmisten tapaaminen, mielenkiintoisten paikkojen näkeminen ja luonnossa oleminen. Olen niistä ihan valtavan kiitollinen, kiitos!

Kolmas syy on ollut kotoa pois oleminen. Kyllä, niin karulta kuin se kuulostaakin, olen onnellisempi poissa kotoa kuin kotona. Ehkä se kertoo jotain oleellista elämästäni tällä hetkellä. Paikasta, jonka pitäisi olla koti, mutta joka ei ole sitä. Olen jollain tavalla melkeinpä koditon ja olen siitä hyvin surullinen (paitsi en nyt kesällä).

Minulla on siis ollut harvinaisen paljon hyviä hetkiä tänä kesänä. Se lämmittää mieltäni suuresti, koen löytäneeni itsestänikin paljon uutta. Paljon vanhaa toivetta ja merkitystä on vahvistunut. Ehkä jopa jotain elämänsuuntaa on vahvistunut.

En tiedä, mitä kesän vaihtuminen syksyksi vielä tarkoittaa. Eihän onni voi jatkua ikuisesti? Ehkä ei, mutta toivoisin tästä kesästä jäävän montakin pysyvää hyvää asiaa.

Varovainen tunnustelija

Olen edelleen aivan liian varovainen ihmisten suhteen. Pelkään edelleen tosi paljon sitä, että he lähtevät luotani, jos olen "oma itseni" (mitä se sitten onkaan). Omat kokemukseni sanovat vahvasti, että vapautuminen ei kannata, jos en halua olla yksin. Kumpi sitten on tärkeämpää: se, että on oma itsensä (yksin) vai sitten se, että on sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka hyväksyvät minut vain tietynlaisena?

Aika on tehnyt sen, että haluan olla ennemmin vapautunut oma itseni. Silti se ei näy käytöksessäni, vaan olen entistäkin varovaisempi ihmisten seurassa. Tunnustelen ilmapiiriä ja toisen mielialoja kuin minulla olisi tuntosarvet. Tunnustelen ja luon käyttäytymiselläni ja sanoillani siihen sopivaa ilmapiiriä.

Toisaalta olen kokenut olevani enemmän oma itseni hiljaa sisälläni eli en ole välttämättä puhunut ajatuksistani ja tuntemuksistani. Näin vältän myös asioiden kaunistelemisen, mutta toisaalta jätän paljon itsestäni kertomatta.

Pelkään konflikteja ihmissuhteissa siksi, kun minut on usein hylätty niiden seurauksena. Pari "ystävää" on kaikonnut yhden ainoan mitättömän riidan seurauksena. Ei minulla ole ollut eikä ole syytä luottaa siihen, että ystävä pysyy, jos riidellään.

Silti minusta nykyään tuntuu siltä, että mieluummin olen yksinäinen kuin varon käytöstäni, muita ihmisiä. Paljon jää elämättä ja kokematta, jos keskittyy pinnistelemiseen, hillitsemiseen, varomiseen.

Nuori "taiteilija"

Olin peruskoulussa kuvaamataidossa keskinkertainen, kasin tyttö. Kuvaamataito oli kai ihan mukavaa, mutta siitä ei jäänyt juurikaan muistoja, ei edes minkäänlaisia muistikuvia. Toisin oli lukiossa.

Kävin lukiossa kaikki mahdolliset valinnaiset kuvaamataidon tunnit. Aloin "töhertää", "väkertää" ja tuottaa oikein urakalla ja innolla. Tein erilaisia töitä ja nautin siitä tosi paljon. Lopputulokseni olivat keskinkertaisia, kuin kenen tahansa tekemiä luomuksia, joista ei huokunut edes erityinen luovuus. Vaikka en ollutkaan huono piirtämään, en todella ollut hyväkään. Töherrykseni hukkuivat masssaan. Nykyään ne taitaisivat olla lähinnä avuttomia tikku-ukkoja, jos sitäkään.

Sain lukiossa kuvaamataidosta kiitettäviä arvosanoja, vaikka tuotokseni todennäköisesti erottuivat oikeasti lahjakkaiden tuotoksista. Opettajani taisi arvostaa sinnikkyyttäni ja intoani, ja minä arvostin sitä, että hän arvosti tekemistä ja intoa, eikä pelkästään lopputulosta. Opettajani oli todella kannustava ja pidinkin hänestä. Opettajani oli yksi osatekijä innostuksessani kuvaamataitoon. Hän siivitti minua niin "hyväksi nuoreksi taiteilijaksi" kuin minusta oli ikinä mahdollista silloin tulla.

Lukion jälkeen "taiteiluni" on jäänyt, mutta jotain ymmärrän nyt saaneeni noilta innostavilta tunneilta: tekemisen palon, innostuksen avulla oppimisen ja pystymisen. Minäkin voin oppia! Unohdin kuvaamataitotuntini vuosikausiksi, mutta viime aikoina olen pohtinut niitä lämmöllä. Minusta (ja kenestä tahansa) voi saada paljon irti, jos tekeminen tapahtuu sydämestä, täydellä innolla! Keskinkertainenkin voi venyä oikein hyväksi, jos hän asiaan oikein paneutuu.

Alavalinnastani johtuen olen kadottanut tekemisestäni innon ja sykkeen. Harva asia lukion jälkeen on vetänyt minua samoin kuin kuvaamataidontuntini, mutta nyt olen ymmärtänyt, että voinhan minä edelleen löytää samankaltaista innostuksen tuomaa voimaa! Eihän se ikää kysy. Löytää voi vain jos etsii. Odottajalle tuskin ojennetaan.

Uusia naapureita

Huomasin tässä eräänä päivänä, että minulla on uusia naapureita. Huomasin ne äänestä, joka ei kuitenkaan häirinnyt minua, vaan oikeastaan päinvastoin. En olisi uskonut, että näinkin korkealla naapuriin voisi saada toivotun perheen asumaan, mutta näin on käynyt. Olen tosi ihastunut näihin pirteisiin sinitiaisiin.

Olen kuullut linnunlaulua läheltä. Olen kuullut varoitushuutoja, nähnyt linnunhahmojen sujahtavan ikkunani takana johonkin. Lopulta parvekkeeni kaiteella istuva pikkuruinen, kovaa varoitusääntä kailottava tintti sai minut seuraamaan naapureideni elämää. Minusta tuli kerrostalokyttääjä.

Sinitiaisella on tapana istahtaa parvekkeeni kaiteelle ja huudella ennen kuin se sujahtaa pesäänsä. Siten pikkukaveria ei voi olla huomaamatta. Välillä se lepää, mutta sitten taas ilmestyy takaisin työntouhuun. Olen kurkistellut seinustan koloja pesää etsiskellen, mutta mielestäni sopivia koloja ei ole: minulla ei olekaan linnun taitoja taikoa koti sopiviin paikkoihin.

Kerran sinitiainen lensi ikkunani takana kuin kolibri, ihan paikallaan. Liekö nähnyt kuvajaisensa ikkunastani. Kerran olemme törmänneet toisiimme parvekkeellani. En tiedä, kumpi säikähti enemmän.

Olen valtavan ihastunut uusiin naapureihini. Näitä ottaisin mielelläni lisää ja mieluusti vähemmän - paljon vähemmän - siivettömiä, isokokoisia ja äänekkäitä kaksijalkaisia.

Ilta-ajatuksia

Olen viime aikoina nukkunut varsin hyvin. Joskus kuitenkin iltaisin hiljaisen hetken koittaessa ajatukseni ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ne ovat rynnänneet tietynlaisten ajatusten kimppuun, jotka ovat virkistäneet mieltäni ja karkoittaneet unen, valitettavasti. Siksi olenkin nyt pohtinut, että iltaisin pitäisi olla ihan omia ilta-ajatuksia.

Olen miettinyt iltaisin mm. sellaisia asioita kuin hammaslääkärissä tapahtuvia toimenpiteitä (heihei uni) ja erilaisia murheita (joita kyllä keksii vaikka tyhjästä, jos mitään suurempaa ei ole). Tiedän, että näiden ajatusten pohtiminen iltaisin on ihan joutavaa, mutta en hallitse ajatuksiani.

Olenkin ottanut nukahtamiseen ja ajatusten harhailuun avuksi sellaisia kirjoja ja lehtiä, joiden aiheet ovat neutraaleja ja ei-ahdistavia. Ne auttavat jossain määrin.

Haluaisin olla aamuvirkku. Nyt kun minulla on aikaa, voisin kokeilla siirtää unirytmiäni, mikä on aiemmissa kokeiluissani osoittautunut hankalaksi. Minulla on tapana nukkua liikaa, jos saan nukkua vapaasti. Tämä tekee sen, että illalla ei uni tule ja seuraavanakaan yönä rytmi ei siirry. Kesäaamut ovat kuitenkin niin upeita, että haluaisin kokea niitä enemmän...

Apuna tähänkin voisivat olla ilta-ajatukset eli ilta-ajalle räätälöidyt ja omistetut turvalliset ajatukset. Muutenkin minusta on parempi pohdiskella erilaisia itseensä liittymättömiä ajatuksia, kun ne ovat paljon antoisampia ihan omankin elämänsä kannalta. Murheissa kieriminen on helposti kehä, joka ei pääty.

Virkistystä vai ryyppäämistä?

Olen viime aikoina kuunnellut juttuja työpaikkojen koulutus- ja virkistyspäivistä. Kaikenlaista sitä työpaikoilla järjestetäänkin! On koulutuksia monenlaisista työhön liittyvistä ja liittymättömistä asioista ja virkistyspäiviäkin on erilaisin aktiviteetein useamman kerran vuodessa. Kuunteleminen on ollut hyvin avartavaa.

Minä en muista viimeisintä koulutustani työssäni, koska siitä on niin paljon aikaa. Koulutukset yksinkertaisesti poistettiin säästösyistä, vaikka niille olisi ollut tarvettakin. Jos jotain uutta tarvitsi oppia, se piti opetella itsenäisesti. Motivoiko? No, eipä erityisesti.

Virkistyspäivätkin taisivat olla turha menoerä. Omat kokemukseni rajoittuvatkin "virkistyspäiviin", joiden pääasiallinen tarkoitus oli vain järjestää näennäisesti jotain ja se jotain oli lähinnä ryyppäämistä. Minulle oli ällistyttävää huomata se, että monet nimenomaan halusivatkin sitä, että vain ollaan, seurustellaan ja ennen kaikkea ryypätään. Alkuun vielä jaksoin ihmetellä sitä, miksi jotkut eivät tulleet "virkistyspäiviin", mutta en enää myöhemmin. En minäkään tuollaisesta illasta virskistyisi. En edes viihtyisi. Kaipaisin jotain mielenkiintoista tekemistä, elämyksiä, mitä muut eivät kaivanneet.

Tunsin itseni aina vialliseksi, kun en sopinut porukkaan. Nyt kuitenkin viime aikoina olen oivaltanut, että onhan niitä muunkinlaisia työporukoita! Vaikka aika monessa paikassa ei käsittääkseni välitetä tavata työkavereita vapaa-ajalla, niin on myös toisenlaisia työpaikkoja, joissa tehdään mielellään jotain uutta ja mielenkiintoista yhdessä. Miksi minun kohdalleni osui ryyppymeininki? En tiedä, huonoa tuuria tai väärä ala.

Mukavaa, kun tulee hetkiä, jolloin omat käsitykseni avartuvat.

Vapaaseen virittäytymistä

Olen pohtinut törmääväni hyvin usein loman lähestyessä ja alkaessa tiettyyn ilmiöön: olen ensimmäisinä vapaapäivinäni usein ahdistunut ja synkeä, elämä on tummasävyinen. Lomaahan ei yleensä liikaa ole, joten nämä synkistelyhetket syövät lomistani useimmiten muutaman päivän - ja ilmiö korostuu, kun olen yleensä pilkkonut lomani useammaksi pätkäksi. Tuntuu tosi turhalta haaskata lomia näin, mutta minkäs teet. Minua vaivaa myös lomien lyhyys -ahdistus.

Nyt kun minulla on Oikea Loma, ilmiö ei haukkaa lomastani merkittävää osaa. Oikeastaan loma ja suunnittelu ahdistaa minua poikkeuksellisen vähän, koska tiedän ehtiväni tehdä kaikkea, mitä haluankin. Tai no, ainakin melkein kaikkea :) Mieli pystyy päästämään irti normaalista arjesta ja suorittamisesta ja ajan kuluminen tuntuu pehmeältä, sallitulta. Nyt ei ole kiire ehtiä.

Tekemiseni on hidastunut, saatan juoda yhtä teekupillista tunnin vain paikallaan istuen ja ikkunasta ulos katsellen. Teehän ei ole pahaa jäähtyneenäkään. Näiden hetkien jälkeen on taas mukavaa olla ahkera ja tehdä, koska sen jälkeen voi taas levätä. Viikonpäivät menevät sekaisin ja oikeastaan ne menettävät merkityksensä. Olen hidastunut, mutta toisaalta halutessani hyvinkin aikaansaava. Se tuntuu nyt jotenkin omituiselta, kun työelämässä ennemminkin teen paljon, mutta saan vähemmän aikaiseksi. Lisäksi useimmiten väsyttää. Elämä on kumma juttu.

Kevätsiivousta aloittelemassa

Olen lueskellut hieman kateellisena toisista blogeista ihmisten kevätaskareita pihalla ja puutarhassa. Voi kun minullakin olisi... ja olenkin päättänyt, että joskus minulla on jonkinlainen "ulkotila", jossa voin puuhastella! Saa nähdä, miten se järjestyy.

Sitä odotellessani olen kuitenkin aloittelemassa kevätsiivousta. Nythän taitaa olla jo oikeastaan kesä, mutta arkiaskareet ovat sitoneet siten, että en ole suotta viitsinyt kiirehtiä. Näin kun ilmassa tuoksahtaa jo vahva loman tuoksu, voin hiljalleen aloitella urakkaani.

Parvekkeestani on talven aikana muodostunut romuvarasto. Miten niin pääsi käymään? Taisi olla helpoin tie päästä ylimääräisestä romusta eroon. Eli joo, painin edelleenkin samojen tavaramääräongelmien parissa kuin aiemminkin. Tavaran määrä tuntuu olevan kasvava vakio (voiko noin sanoa?) eli siis se kasvaa tasaiseen tahtiin poistoyrityksistäni huolimatta. Olen ostanut talven aikana poikkeuksellisen vähän, mutta näin loppukeväästä vaatekaappini on saanut hieman täydennystä. Tyhjennysurakka on siis taas edessä.

Seuraavaksi onkin edessä keittiön kaapit. Kirjahylly. Vielä hieman kasvien hoitamista ja pistokkaiden ruukkuun istuttamista. Kaikki nämä puuhat ovat nyt mukavia, kun on kerrankin aikaa.

Samalla pohdiskelen kesäksi muutakin mukavaa tekemistä, reissuja ja muuta iloa. On mukavaa, kun ei stressaa. On mukavaa, kun loma on kerrankin sen pituinen, että ehdin tehdä kaiken, mitä haluankin. Ei tarvitse priorisoida, ei tarvitse karsia mukavia tekemisiä, ei tarvitse ahdistua lomasuunnittelussa. Voi vain olla ja tehdä silloin, kun tuntuu. Ja lähteä reissuun. Tai oikeastaan reissuihin, monikossa.

Nyt on kesä. Todellakin.

Vakuuttavuudesta

Olen pohtinut, että tarvitsen käytökseeni ehdottomasti enemmän vakuuttavuutta. En halua muuttaa itseäni, mutta käytöstäni kyllä. Haluan antaa itsestäni varman ja vakaan kuvan. Haluan esittää asiani siten, että muutkin voivat vakuuttua sanomisistani.

Minulla on ongelmia katsekontaktin kanssa. Jos minun pitää pohtia vastaustani, katseeni lähtee harhailemaan, koska en ilmeisesti osaa katsoa silmiin ja pohtia tiukasti jotain asiaa samanaikaisesti. Katseen harhailu tulkitaan epävarmuudeksi. Lisäksi taidan käyttää sellaisia sanavalintoja, että vaikka olisinkin varma, verhoan sanomiseni selittelyn muotoon. Lisäksi ulkonäköni lienee enemmän epävarmuutta huokuva kuin varmuuden perikuva.

En ole myöskään käyttäytymisessäni suora ja lähestyvä. Ennemmin halua pohtia asioita itsekseni ja sanoa asiani, kun tulee hyvä hetki. Ääneni taitaa olla enemmin naisellisen hentoinen kuin vahva ja vakaa. Ylläni on yleensä ennemmin ei-vakuuttavaa vaatetusta kuin aikuismaista ja huoliteltua.

Tarve olla vakuuttava lähtee itselläni erityisesti työelämän kokemuksista. Siellä pitäisi olla joka käänteessä varma ja vakuuttava, jotta olisi sellainen työntekijä, jolle voitaisiin antaa jotain muutakin kuin rutiinia rutiinin perään. Ulkoisesti epävarmoilta vaikuttavat eivät etene, eivät välttämättä pääse mukaan työyhteisöön ja eivät ole muutenkaan sellaisia mukaanotettavia, huomioitavia, vaan niitä harmaita työmyyriä, jotka kyllä hoitavat työnsä hyvin... ja ehkä siinä sivussa tylsistyvät tylsään työhönsä ja sivussa olemiseen.

En minä uraa kaipaa, vaan sitä, että minua kuunneltaisiin ja huomattaisiin omana itsenäni. Epävarmuus aiheuttaa sen, että toinen osapuoli ei ota vakavasti.

Näitä miettiessäni olen tosin ymmärtänyt, että en halua olla sellaisessa työyhteisössä, jossa täytyy antaa vakuuttavaa kuvaa, eli täytyy osata näytellä oikein, jotta on oikeanlainen. Oikeastaan en haluaisi edes työyhteisöä, johon liittyy kilpailuhenkisyyttä ja -asetelmia (eli etenemismahdollisuuksia "hyville tyypeille"). Tai mitäpä työyhteisöllä noin ylipäätään tekisin. En kyllä välittäisi jostain tietystä työpaikastakaan, johon raahautua joka aamu. Mielekäs työ ja toimeentulo riittäisivät.

Ruukkupuutarha-askareita

Olen hiljalleen tehnyt huoltotoimia ruukkukasveilleni. Kun puutarha puuttuu, niin tämä käy korvikkeesta. On mukavaa ja leppoisaa, ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, kuinka nuutuneista kasveista tulee mm. saksien avulla virkistyneen näköisiä. Pari kasvia on niin nuutuneen näköisiä, että ne taitavat mennä luonnon kiertokulkuun.

Pitäisi sahata pari puuvartista kasvia poikki. Ne eivät pysy enää omin voimin pystyssä ja toinen on kasvanut kattoon asti. Olen lykännyt tätä jo ainakin pari vuotta... kun en millään raaskisi pätkäistä kavereitani poikki. Se vain on vaikeaa, hölmöä? Taitaa se olla. Herkkämielisyyttä kasvien suhteen...

Noiden "puiden" pitäisi kyllä alkaa latvapistokkaasta kasvamaan ja saattaapa jäänyt "kantokin" alkaa pukata uutta vartta. Lopputulos saattaa olla paljon parempi kuin tämä nykytilanne, jossa kasvit nuokkuvat narujen ja keppien varassa, pitkä puinen varsi ilman lehtiä. Raaskiminen on vain niin vaikeaa.

Tänä vuonna nuo kasvit menevät kuitenkin poikki ja jään jännityksellä odottamaan, mitä niistä tulee. Kyllä elämän (ja kasvillisuuden) pitää välillä uudistuakin.

---
Päivän pieni ilo: tämäkin liittyy kasveihin: uusin lisä kasveihini (jo viime syksynä saatu) enkelinsiiven latvapistokas kasvaa. Lehdet ovat pieniä, mutta niitä on tulossa lisää. Toinen, lehdestä otettu pistokas ei ole tehnyt vielä mitään, mutta ei se kuihtumassakaan näytä olevan. Ehkä sekin alkaa joskus vielä kasvaa.

Aika kuumuuden on alkanut

Missä välissä kesä tuli? Siinä, kun olen istunut kotona tietokoneen äärellä? Ilmeisesti. Rakastan kevättä, tätä aikaa, kun luonto heräilee. On aina yhtä sykähdyttävää nähdä vihreän ponnistavan maasta vahvasti, nähdä sen leviävän täyttämään koko maiseman. Kevät on ehkä itselleni mieluisin vuodenaika, vaikka pidänkin kaikista.

Lähestyvä kesä tuo tullessaan murheen sisälämpötilan noususta. Eilen laitoin tuulettimen päälle ensimmäistä kertaa - auringon paistaessa asuntoni lämpötila nousee nopeasti sietämättömiin lukemiin. Erityisesti näin alkukesästä kuumuus tuntuu vieraalta ja vaikealta. Keskikesällä se on vain vaikea. En ole keksinyt keinoa viilentää asuntoani.

Kaipaan luontoon tai oikeastaan "luonnossa olevaan kotiini". En tarkalleen tiedä, mitä tuolla tarkoitan, mutta kaipaan luonnossa olemista ja sen tuomaa tunnetta siitä, että olen kotona. Rauhallisuutta ja vahvaa kuuluvuuden tunnetta.

Sitä odotellessa viimeistelen kevään "töitäni"; pian olen saavuttanut kevään osalta tavoitteeni ja voin olla tyytyväinen. Pian sen jälkeen voinkin siirtyä kaivatulle lomalle. Tiedossa oleva vapaa-aika tuntuu hämmentävältä: mitähän kaikkea tekisinkään?

Yksinäisiä tunteita elämänpolulla

Alkuvuoteni on jatkunut edelleen henkisesti raskaana. Hieman fyysisestikin raskaana siinä mielessä, että en voi juurikaan liikkua. Yritän tuntea kiitollisuutta siitä, että voin vielä sentään hoitaa omat asiani ja olen periaatteessa terve, kunhan maltan parannella äärimmäisen hitaasti paranevia vammojani. Tämä parantelu on kuin pitkä henkisen sietokyvyn taival. Pitää pysyä tiukasti määrätyllä polulla ja jos en pysy, paranemiseni palaa alkuun. Tai oikeastaan ei edes alkuun, vaan askeleen siitäkin taaksepäin.

Tunnen itseni tosi yksinäiseksi vaivojeni kanssa, mutta sehän on ihmisen osa. Kukin meistä kantaa vaivansa ihan itse, lähimmäiset voivat tukea henkisesti ja joskus fyysisestikin, mutta he eivät voi koskaan olla sinä kaikkine vaivoinesi. Tekisi mieleni ojentaa parantumiseni taakkaa lääkäreille, mutta vastuu on kokonaan itselläni. Niinhän se on, hoitohenkilökunta voi auttaa ja ohjata oikealle tielle, mutta paranemisen polulla on kuljettava itse.

Viime ajat ovat myös näyttäneet minulle ihmisen elämän muidenkin alueiden yksinäiset puolet. Vaikka minulla joitain läheisiä onkin, olen varsin yksin. On paljon asioita, joita minun täytyy ratkaista yksin. Minun täytyy ratkaista tiettyjä suurempia, elämääni liittyviä asioita yksin ja olen huomannut, että valitsen mitä tahansa, joudun luopumaan joistakin asioista ja ihmisistä ja päädyn vielä aiempaakin yksinäisemmäksi. Riskien ottaminen voi toki tuoda uuttakin elämään, kenties jopa uusia ihmisiä, mutta en uskalla luottaa siihen. Ja vaikka minulla olisikin valtava läheisten ihmisten turvaverkko, ei se poista yksinäisyyttä, joka ihmisen osa loppujen lopuksi on.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että jotkut eivät joudu elämässään olemaan samalla lailla yksinäinen toimija ja päättäjä kuin minä. Ehkä kuvittelen, ehkä asia on todellakin niin. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että kaipaan kaikkein eniten perhettä (johon voi kuulua lisäkseni 1+ ihmistä ja/tai eläintä) ja kotia. Kummassakin asiassa elämäni on ihan vinksallaan.

Vaivoistaan puhuminen

Lapsena ja nuorena ihmettelin, miten (silloisesta näkökulmasta katsottuna) vanhat ihmiset jaksavat puhua vaivoistaan pitkään ja hartaasti. Minua ei kiinnostanut, vaikka toki osasin olla jollain tavalla pahoillani toisten vaivoista.

Nyt ymmärrän. Minusta tuntuu, että voisin jauhaa vaivoistani loputtomasti, jos vain joku kuuntelisi. Toisaalta taas en halua puhua vaivoistani, vaan haluaisin tehdä jotain mukavaa, unohtaa kivut ja jomotukset. Ehkä haluaisin siis avautua vaivoistani jollekin lyhyesti ja sitten keskittyä tekemään jotain muuta. Minusta on tainnut tulla vanha, kun vaivoista keskustelemisesta on tullut "mielenkiintoista". Voisin sujuvasti kuunnella muidenkin ongelmia, kun empatiaa ja ymmärrystä nykytilassani kyllä riittäisi.

Olen kuitenkin huomannut, että erityisesti "vaivattomia" ihmisiä toisen vaivat eivät kiinnosta. Ne ovat aihe, joka kuitataan kohteliaalla kysymyksellä, johon kuuluu vastata virkkeellä tai parilla. Siinä kaikki. Siksi olenkin nyt yrittänyt keskittyä lähinnä pohtimaan ongelmiani itsekseni.

Itsekseen pohtimisessa (ja googlaamisessa) on se ongelma, että pelot saattavat vain lisääntyä. Olen mainio kehittelemään melkoisiakin kauhutarinoita terveysongelmiin liittyen omassa päässäni tiedon puuttuessa. Toisaalta taas googlatessa monesti löytää sekä lohdullista tietoa että kauhutarinoita. Olenkin miettinyt, että mitä keskustelutarpeellani oikein etsin.

Kaipaan tietysti huomiota ja lohdutusta, pelkojen lievittämistä. Kaipaan tunnetta siitä, että vaikka vaivat ovatkin minussa ja rajoittavat tekemisiäni, en ole ihan yksin, vaan minullakin on turvaverkko. Kaipaan kannustusta, jotta henkinen selkärankani ei napsahtaisi poikki, vaan jaksaisin uskoa vaivojeni hoitumiseen.

Puhuminen ei vain tunnu oikealta, kun eihän toisia, varsinkaan terveitä ihmisiä kiinnosta toisten vaivat. Ja tämä kiinnostamattomuus on tavallaan ihan oikeinkin, ei tarvitsekaan kiinnostaa. Tarpeeni puhua ei ole väärin sekään. Tässä asiassa ei ole oikeaa ja väärää. Kukin meistä täällä loppujen lopuksi kulkee vain omaa polkuaan yhtä vajaana tai täytenä kuin kuka tahansa meistä. Joskus sen keskustelukaverin löytää, joskus ei.

Epämuodikas eli tyyliä etsimässä

Olen viime aikoina vilkuillut ympärilleni sillä silmällä, että miltä näytän muiden seassa. Ei sillä, että minun tarvitsisi sulautua joukkoon, vaan ihan mielenkiinnosta. Olen huomannut, että olen todellakin jäänyt "muodissa" jälkeen. Olen kuin jostain menneistä ajoista vaatteineni, jotka lienevät vähintään kymmenen vuotta vanhoja. Osa on toki "aina kelpaavia" perusvaatteita. En ole ostanut juuri mitään uutta vaatetta vuosiin, kun en pidä vaatekauppojen kiertämisestä. Kirpputorilöytöni tuskin henkivät tämän ajan henkeä, kun vaatekaappini on muutenkin jämähtänyt menneeseen.

Toisaalta minusta muoti on ollut jo vuosikausia aika rumaa ja ankeaa, joitain pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kuvittelenkohan vain, mutta eikö muoti ollutkin silloin nätimpää, kun ei ollut rahaa ostaa vaatteita?

En ole oikein päässyt sisään tähän nykymuotiin, jossa sukkahousuja pidetään päälihousuina. Eli pyllistettäessä alushousut paistaa läpi. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, että monet nuoret pitävät kesäkenkiä (sellaisia kangaskenkiä) talvellakin. Pitkistä neulemekoista pitäisin, mutta yhtään nättiä ja ei-akryylista ei ole vastaani tullut. Muotivärejä en viitsi edes kommentoida.

Viralliset tilaisuudet olisivat minulle nyt kauhistus. En todellakaan tietäisi, mitä laittaisin päälleni. Luultavasti joutuisin kauppakierrokselle ja ostamaan jotain ei-mieluisaa. Arkivaatetukseni on usein sporttiseen vivahtavaa, mikä toimii useimmiten jotenkin. Hameitakin pidän, vaikka niihin sopivia kenkiä ja talvitakkia en omista. Juuri tuokin minua kiusaa: vaikka minulla onkin jotain ihan kivoja vaatteita, niiden kanssa yhteensopivia talvivaatteita tai-kenkiä minulla ei ole. Inhoan kenkien ja takkien ostamista. Kesällä on helpompaa.

Haluaisin jotenkin päivittää vaatetustani, mutta en tiedä miten. En toisaalta pidä kuluttamisesta, mutta toisaalta minulla olisi tarvetta näyttää siistiltä. Minulla on kuulemma tyyli, mutta en silti tiedä, mikä tyylini on tai mikä tämän ikäiselle sopisi. En ole ihan teini enää, mutta en vanhakaan. Siltä väliltä eli ei oikein tarkasti ottaen mikään.

Tiedän, mitkä värit minulle sopivat, joten voisin näiden värien ympärille muodostaa toimivan arkivaatetukseni, mutta juuri noita värejä myydään äärimmäisen vähän tai ei ollenkaan. Tiedän, millaisista vaatteista pidän, joten jos sellaisia ylipäätään myytäisiin, saisin niistäkin tehtyä itselleni siedettävän vaatekokoelman. Vaan ei myydä. Tiedän, millaiset vaatteet istuvat päälläni hyvin, mutta usein myydään juuri toisen mallisia. Hankalaa. En tiedä, mistä lähtisin liikkeelle.

Onnistumisia ja haasteita

Olen iloinen siitä, että pärjään opinnoissani. On ihan eri asia opiskella nyt kuin nuorempana: kyllä minäkin nuorena suoritin opinnot nimenomaan suorittamalla, kunhan läpi meni. Olin silti aika hyvä opiskelija, vaikka keskityinkin lähinnä muuhun elämään.

Nyt käytän todennäköisesti hieman enemmän aikaa opintoihini siten, että oikeasti syvennyn opiskeltaviin asioihin. Suunnittelen ja pohdin, kyseenalaistan ja oivallan. Minulla on motivaatiota, koska olen nyt oivaltanut opiskelevani itseni vuoksi, oman etuni vuoksi. Motivaationi tulee sisältäni ja kun ymmärrän mitä teen ja miksi, saan tehtävät hoidettua kiitettävästi, vaikka en arvosanoja tavoittelekaan. Toki myös turvattu talous tuo kiitollisuutta ja turvallisuuden tunnetta, mistä myös motivoidun. Pelkkä opintotukihan olisi naurettava raha.

Samalla alkuvuoteni on ollut haasteita täynnä. Terveysongelmani nimittäin vain jatkuvat ja jatkuvat ja loppua ei näy. Yhden vaivan väistyessä toinen tulee. Eilen pohdin, että pian pääsen edes jotenkin liikkumaan, kunnes aamulla heräsin silmä muurautuneena melkein umpeen (se rähmii) ja kauppareissulla polvestani kuului rusahdus, joka ei voi enteillä ainakaan mitään hyvää.

On ollut tosi vaikeaa opetella liikkumatonta elämäntapaa. En ole löytänyt mitään korvaavaa mukavaa ajanvietettä liikkumisen tilalle, joten olen katsellut telkkaria. Tämä on alkanut käydä henkisesti tosi raskaaksi ja tämä viikko onkin mennyt jo luovuttajafiiliksissä... Kyllä se liikunta oli/on vain niin tärkeä asia minulle.

Ammattitaito ja lapsen hoitaminen kotona

Varmaankin joka vuosi muistetaan eri medioissa herätellä keskustelua siitä, kuinka naiset "pilaavat uransa" jäämällä kotiin hoitamaan lapsiaan. Syyllistävä sormi osoittaa tuoreita äitejä, jotka haluavat lapsilleen parhaan mahdollisen alun heidän elämäntaipaleilleen. Jutuissa poikkeuksetta kuvitellaan, että muutama vuosi kotona kadottaa ammattitaidon ja tekee naisesta huonon työntekijän. Tympii jo nämä roskaa toitottavat jutut.

Luin hiljattain Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan "Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot" ja siinä kirjoittaja viittaa useampaankin tutkimukseen, jonka mukaan alle vuoden ikäisen lapsen irrottaminen ensisijaisesta hoitajastaan on haitallista lapsen perusturvallisuudelle sekä alle kolmevuotiaan lapsen laittaminen liian suureen hoitoryhmään haittaa lapsen sosiaalista kehitystä. Nämä olivat minulle yllättäviä asioita erityisesti siksi, kun päiväkotia perustellaan yleensä nimenomaan sosiaalisten taitojen kehittymisellä, tämä on itse asiassa yleinen vallitseva käsitys ja suorastaan totuus maassamme. Nämä taidot lähinnä kuitenkin taantuvat suuressa, hallitsemattomassa ryhmässä, joita päiväkotiryhmistä varmaan suuri osa on.

En todellakaan usko, että lapsen hoitaminen kotona muutaman vuoden tekee naiselle tai miehelle huonoa, luulisi ennemminkin vaihtelun virkistävän ja lapsen tuovan elämään paljon uusia asioita ja elämänarvojen uudelleenjärjestymistä. Harvalla alalla ammattitaito vanhenee muutamassa vuodessa, oikeasti. Vanhempainvapaan jälkeen työntekijä saattaa itse asiassa olla jopa aiempaa "parempi", motivoituneempikin, kun on saanut elää arvojaan.

Siksi väitänkin, että ongelma on lähinnä nyrpeät ja nirsot työnantajat, jotka kuvittelevat erilaisten luonnollisten elämänvaiheiden ja tapahtumien tekevän ihmisestä työntekijänä huonon. Ongelma on työnantajat ja heidän loputon nurkuminen. Ymmärrän, että yrittäjälle äitiysloma tulee kalliiksi, mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan yleisestä asenteesta vanhempainvapaita kohtaan.

Lapselle olisi siis vain hyväksi, että hän saisi kasvaa kolme ensimmäistä vuottaan rauhallisessa ja hallitussa ympäristössä. Vanhempi saa seurata lapsensa kehittymistä stressittömästi ja elää kenties arvojensa mukaan. Kuulostaa siis hyvältä.

Luulen, että äitien syyttäminen tulee siitä, että he ovat tässä se heikompi osapuoli. He eivät voi mitään sille, että heitä syytetään. Työnantaja on se niskan päällä oleva osapuoli, joka voi päättää työntekijänsä kohtelusta erityisesti tällaisessa maassa, jossa työttömien armeijan ylläpitäminen tuntuu sekin olevan jonkinsortin poliittinen tavoite. Tällaiset epätasapainotilat osapuolten välillä pitäisi saada pois, ne ovat vastenmielisiä.

Liikkumisen haasteita

Minulla on ollut harvinaisen hankala vuoden alku fyysisen terveyteni kannalta. Yhden vaivan hieman hellittäessä otettaan seuraava iskee päälle. Juuri kun kuvittelen, että "seuraavalla viikolla varmaankin pystyn jo käymään kävelyillä", tapahtuu jotain, mikä lykkää kävelylenkkejäni taas viikolla tai parilla.

Olen nyt enemmän tai vähemmän levännyt jo monta viikkoa ja se tuntuu kunnossa ja venyvyydessä. Pelkkä venyttely ei tosiaan pidä lihaksia vetreinä ja venyvinä. Vaikka olen venytellyt melkein päivittäin, paras etureisivenytys itselleni on tällä hetkellä kävely. En tosin pysty kävelemään täysin normaalin reippaasti, joten vielä en pysty venyttelemään etureisiäni kävellen. Ehkä ensi viikolla.

Venyttelyjen kanssa kannattaa olla varovainen: olen kaksi kertaa rikkonut selkääni venytellessäni ja molemmat kerrat tapahtuivat tosi huomaamattomasti. Oireet tulivat viiveellä. Kannattaa siis tarkkailla selän asentoa huolellisesti ja varmistaa, että minkäänlaista paineen tunnetta selässä ei venytellessä tunnu. Kannattaa muutenkin vältellä syviä taivutuksia ja kiertoja ja varsinkin liikkeitä, joissa tehdään molempia yhtäaikaa.

Venyvyys on varmasti kaikille tärkeää, mutta erityisesti paljon liikkuvalle. Lihaskireydet altistavat rasitusvammoille, joista toipuminen voi kestää pitkään, koska rasittuneiden ja vaurioituneiden jänteiden paraneminen on hidasta. Kaiken lisäksi vaurioituneista jänteistä ei tule enää uuden veroisia. Haasteellista itselleni onkin ollut yhdistää venyttely ja selän suojeleminen. Miten venytellä siten, että saa venyvyyttä, mutta että ei riko selkäänsä? Minulla melkein kaikissa etureisivenytyksissä tulee painetta alaselkään.

Liikkumattomuus on koetellut henkistä kanttiani. On pitänyt malttaa olla liikkumatta liikaa ja alkuun epäonnistuinkin siinä ja paraneminen siirtyi. Huomaan, että sauvakävely on nykykunnolleni suorastaan raskasta liikuntaa - on murheellista siirtyä nopeasti elämänsä parhaasta kunnosta huonoimpaan yli kymmeneen vuoteen.

Haasteellista on nyt se, että pitäisi saada liikettä ja lihasvoimaa selälle, vatsalle ja jalkoihin, kun samalla pitäisi lepuuttaa ja olla rasittamatta jalkoja. Motivaationi heittelehtii: tekisi mieli viettää aikaa vain sohvalla, kun ponnisteluni ovat aiheuttaneet vain lisäongelmia ja -vaivoja. Toisaalta liikuntaa olisi pakko saada toipumisen edistämiseksi.

Terveys on iso asia ja sitä kannattaa arvostaa. Ei kuitenkaan kannata repiä itseään liikaa. Ole lempeä itsellesi.

Madeleine Hesserus: Paljain jaloin

Yliherkkyys kiireistä elämäntapaa kohtaan - siinä on mielenkiintoinen alkuasetelma Madeleine Hesserusin kirjassa "Paljain jaloin". Tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla, koska ajatus siitä, että oma elämä voisi olla itselle epäsopiva tuntui jotenkin oudolla tavalla kiehtovalta - ja tutulta. Itsekin stressistä ja muusta itselleni sopimattomasta elämäntilanteen tuomasta olosta kärsineenä pystyin hyvin samaistumaan päähenkilön tukalaan oloon.

Suurkaupungissa Ruotsissa elävä kirjan päähenkilö, nainen, saa allergisia reaktioita. Hänen elämäntapansa, kiire sekä aikapula parisuhteessa saavat hänet oireilemaan tavalla, joka pakottaa hänet tekemään suuren muutoksen: hän lähtee kaupungista. Hän kävelee kaupungin lähiöihin ja aina vain syrjäisemmille seuduille päätyen lopulta metsään. Ahdistava elämä jää taakse ja edessä avautuu aivan toisenlainen maailma, elämä ja lopulta sen myötä päähenkilöstä kehittyy myös toisenlainen ihminen.

Kirja on ilmiselvä kehitystarina, joka tempaisi minut mukaansa. Minusta on kiehtovaa lukea kertomus, jossa päähenkilö lähtee rohkeasti muuttamaan jotain ikävää, vallitsevaa tilannetta päätyen lopulta tilanteeseen, joka onkin aivan uusi ja outo, mutta itselle sopiva. Tie kulkee ahdistuksesta vapauteen.

Vaikka kokonaisuudessaan pidin kirjasta, ehkä loppuratkaisu kuitenkin yllätti minut eikä pelkästään positiivisesti. Toisaalta se sopi toki tarinaan ja rakensi sen kokonaiseksi, mutta minä pidän toisenlaisista lopuista enemmän. Makuasioita siis ;)

Kirja on kirjoitettu mielestäni hyvin kauniisti ja sujuvasti, kieli tempaisee mukaansa. Minusta on upeaa, miten kirjan päähenkilön rohkeus on tuotu esiin: jos minun pitäisi kuvata kirjan tarinaa tai päähenkilöä yhdellä adjektiivilla se voisi olla rohkeus. Minä sain nimittäin kirjasta ehkä eniten sen "sanoman" kautta, että elämässä kannattaa olla rohkea, jotta voi saavuttaa jotain. Pitää lähteä kävelemään, ainakin kuvannollisesti.

Kiitos tunnustuksesta!

Suuri kiitos Laventelille saamastani tunnustuksesta! Se lämmittää mieltäni kovasti. Jos olisin vahvaitsetuntoinen luottaisin siihen, että blogini on jossain määrin järjellinen ja ajatuksia sisältävä, mutta olen valitettavasti (vielä) varsin horjuva. No, ei sillä niin väliä, tunnustus on joka tapauksessa mieluinen!

Tunnustukseen kuuluu viisi kysymystä, joihin vastataan. Tässä ne tulevat:

1. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan elämästä yleensä, elämästäni ja ajatuksistani. En ole juurikaan asettanut rajoja käsittelemilleni aiheille.

2. Mikä tekee blogistani ainutlaatuisen verrattuna muihin?
Jaa-a, vaikea sanoa. Maailmassa ei ole kuin yksi minä ;)

3. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Olen pitänyt vaihtelevalla menestyksellä päiväkirjoja, joten aluksi siirsin päiväkirjan vain sähköiseen muotoon. Sitten aloin kirjoittaa "julkisesti", koska pidän kirjoittamisesta ja se selventää ajatuksiani. Kontaktit muihin ihmisiin on iso plussa.

4. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin lisätä enemmän kuvia ja ehkä muokata hieman ulkoasuakin. Kirjoittaminen on mukavaa, mutta ulkoasun ylläpito jää hieman liian vähälle huomiolle.

5. Mitä haluaisit muuttaa muiden blogeissa?
Omituinen kysymys, en mitään! Minusta on mukavaa, jos/kun blogissa näkyy ihmisen oma persoonallinen ilmeensa ja jälkensä.

Tunnustus pitäisi jakaa viidelle eteenpäin. Jätän tällä kertaa tämän vaiheen väliin, kun en millään osaa nyt valita, keille laittaisin tämän. On aina yhtä ikävää jättää jotain kivoja blogeja huomiotta! Kiitos kuitenkin blogiani lukeville ja kommentoiville sekä muille blogien pitäjille mielenkiintoisista kirjoituksista!

Uusi, leppoisampi arki

Olen elänyt nyt "uutta arkeani" jo jonkin aikaa. Työ sai jäädä tauolle ja olen täyttänyt sen uusien asioiden miettimisellä ja oppimisella. Voin sanoa leppoistaneeni, ottaneeni askeleen haluamaani suuntaan, vaikka kyseessä onkin väliaikainen tauko - kai, mistä sen tietää, miten elämä kuljettaa taukoni aikana. Eihän työpaikkani mikään turvallinen lintukoto ole, vaan voi hyvinkin kadota taukoni aikana. Nyt on kuitenkin nyt ja elän mahdollisimman paljon tätä hetkeä.

Olen silti ollut viime viikot kiireinen, ristiriitaista? Mitä leppoistamista se on? Olen huomannut, että leppoistaminen, kohtuullistaminen on myös mielen sisäinen tila: nyt kun arkitekemiseni on aiempaa mieluisampaa, se ei tunnu samanlaiselta raatamiselta kuin aiempi arkeni. Ei, vaikka välillä teen päivässä enemmänkin "työ"tunteja kuin aiemmin.

Toimivuutta arkeeni tuo myös se, että voin itse säädellä aikatauluni ja työtahtini. Vaikka opinnot määräävätkin tiettyjä aikarajoja, voin silti enimmäkseen itse päättää, mitä teen ja milloin. Voin siis tehdä tehtäviäni silloin, kun niille on oman oloni kannalta otollisin aika. Tämä on mielestäni todella tärkeä asia jaksamisen kannalta: jos raataa itselleen epäsopivalla hetkellä eli pakottaa itsensä raatamaan, se vie paljon enemmän voimia kuin se, että jos tehtävät saa tehdä parhaalla mahdollisella hetkellä omaan tahtiinsa.

Saan myös tehdä suurimman osan "työstäni" kotona. Voin tehdä samalla itselleni laadukasta ruokaa, syödä säännöllisesti, käydä vaikka lenkillä ja sovittaa "työni" sopimaan luonnollisiin rytmeihini. Voin lukea rauhassa hiljaisuudessa ja kukaan ei häiritse keskittymistäni.

Tekemiseni on nyt myös vaihtelevaa: tiedän esimerkiksi, että pari seuraavaa viikkoa ovat työntäyteisiä, mutta tiedän myös sen, että pian tulee lisää uutta opittavaa ja sen jälkeen kevyempää aikaa ja sitten loma. Eli työmääräni, tekemisen luonne ja mielenkiintoisuus vaihtelevat.

Olen huomannut myös olevani varsin epäseurallinen, en nimittäin kaipaa minkäänlaista työyhteisöä. Tapaan ihmisiä harrastusteni ja muun vapaa-ajan toiminnan parissa. Se näyttää riittävän. Oikeastaan olen aiempaa sosiaalisempi, kun minulla on aikaa tavata ihmisiä. En toisaalta koskaan oikein muistakaan ammentaneeni voimaa (mistään) työyhteisöstä, vaan suhteeni työkavereihin on ollut joko neutraali (ei voimaa tuovaa eikä vievää) tai negatiivinen (voimaa vievää).

Uuden arkeni lopputulos on ollut toistaiseksi se, että uupumukseni näyttäisi kadonneen. Muutos on ollut tosi nopea, vaikka toki täytyy myöntää, että kevään etenemisellä on ollut oma vaikutuksensa. Silti se ei kumoa sitä, että uusi, itseni kannalta toimivampi arkeni on ollut minua voimaannuttava. Muutos on ollut ällistyttävän nopea.

Tiivistetysti voisin sanoa, että minun kohdallani näyttää toimivan kohtuullinen määrä edes jossain määrin kiinnostavaa työtä, vapaus aikatauluttaa oma työni, työn vaihtelevuus (määrän ja ajan suhteen), kotona työskenteleminen sekä pakkososiaalisuudesta (jokapäiväisestä työyhteisöstä) vapautuminen. Tämä kaikki on mahdollistanut elämän, jota voin elää omien voimieni ja arvojeni mukaan aiemman tarkasti aikataulutetun pakkotahdin sijaan. Työn määrä tuskin on silti muuttunut, mikä tuntuu hämmästyttävältä.

Eräs tämän taukoni tavoite nyt onkin yrittää löytää jotain sellaista työelämän mallia (tai työtä), joka voisi mahdollistaa edes osan näistä minua voimaannuttavista asioista. Se voi toki olla turhaa haaveilua ja haahuilua, mutta aina voi tavoitella itselleen tärkeitä asioita. Ei tuo utopista kuitenkaan ole, vaikkakin haastavaa. En enää halua hukuttaa itseäni uupumuksen taakan alle, jos vain voin jotenkin välttää sen.