Oikeus mielipahaan

Minun on hyvin vaikea kokea, että minulla olisi oikeus mielipahaan tai suuttumukseen. Olen usein sellainen ällöttävä nöyristelijä, joka vaikenee tai jopa pyytää anteeksi sitä, että pahoittaa mielensä toisen tekemisistä tai sanomisista, koska enhän minä halua tuottaa toiselle mielipahaa tuntemalla tuntemalla ja osoittamalla itse mielipahaa. Oikein hävettää tunnustaa tämä, mutta näin se vain usein on käytännössä mennyt, vaikka olenkin tiedostanut käytökseni omituisuuden.

Ehkä johtuu tästä nöyristelylinjasta se, että kun joskus harvoin olen suuttunut tai osoittanut mielipahaa tai loukkaantumista muuten, niin vastaus siihen on ollut hirmuinen suuttumus ja usein myös kosto. Esimerkiksi eräs exäni suuttui aina, kun minä suutuin hänelle ja hän käänsi loppujen lopuksi suuttumiseni aiheen minun syykseni. Hän oli oikein taitava tässä ja vieläkin ihmettelen, että miten joku voikin osata tehdä aiheesta kuin aiheesta toisen vika. Esimerkiksi kun hän viihtyi suhteemme loppuaikoina loistavasti tulevan tyttöystävänsä kanssa ja pahoitin tästä mieleni, hän huusi suuttuneena, että sekin oli minun vikani ja usein myös kosti jotenkin, kuten katoamalla paikalta tai viettämällä vielä enemmän aikaa tämän naisen kanssa.

Siis enhän minä kokemusteni vuoksi ole uskaltanut suuttua, kun ei koskaan tiedä, mitä ikävää siitä seuraa. Eläinkin oppii jatkuvista rangaistuksista ja niin myös minä, joten jos haluaisinkin käyttäytyä vähemmän anteeksipyydellen, niin minun täytyy oikein paneutua asiaan. Se ei todellakaan tule luontevasti, vaan tunnen suurta tuskaa ja pelkoa ilmaistessani suuttumustani. Jotenkin tuntuu käsittämättömältä se, että miten voikin olla niin paljon lapsellisen typerästi suuttumukseen suhtautuvia ihmisiä, vai onkohan ollut vain huonoa tuuria, kun niin moni kaverini/kumppanini ovat olleet suuttumuksella ja kostolla mielipahaani reagoivia.

Minä sentään nykyään mietin tositositosi tarkkaan, onko minulla oikeus mielipahaan. Jos kallistun myöntävään vastaukseen, niin mietin asiaa vielä senkin jälkeen. Ja vielä ja vielä. Jos en ole varma, niin en suutu. Sikäli minua ihmetyttää, että oikeutettuun mielipahaani suhtaudutaan niin voimakkaan alistavasti ja rangaisten. Ei tule turvallinen ole.

Silti olen päättänyt, että en ala enää mädättää sisuksiani sillä, että suuntaan mielipahani sisälleni. Se on tehnyt minulle tosi paljon pahaa vuosien varrella, tehnyt minusta pelkurin ja heikon. En pidä siitä. Sellaisena ei ole hyvä olla, tuntuu kuin koko minä katoaisi johonkin mustaan kuiluun, kun lakkaan olemasta minä, jolla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin. Pelkuruus vie myös kunnioitukseni itseäni kohtaan ja sellaisessa tilassa on vaikea elää. Ei pidä pelätä ihmisten reaktioita, vaikka se vaikeaa onkin. Pitää vain muistaa niissä tilanteissa itse toimia siten, että jälkeenpäin olisi hyvä tai edes siedettävä olla, voisi katsoa itseään silmiin.

(Nyt ymmärrän, miltä tuntuu, kun ihmiset sanovat pyörineensä koko yön unettomana sängyssä. Viime yöni oli nimittäin sellainen. Taisin jossain välissä torkahtaa hetkeksi, mutta muuten vain pyörin ja pyörin, eikä uni tullut. Viideltä luovutin. Kammottavaa. Nyt pitäisi olla koko päivän menossa eikä päivätorkuille ole sijaa. Raskasta ja kurjaa. Onneksi sentää osa tekemisistä on mukavia.)

Kesäblogimerkki

Olen todennäköisesti unohtanut mainita, että sain jo heinäkuussa Pilviharsolta kesäblogimerkin, suuri kiitos! Huomionosoitukset aina ilahduttavat :) Tuo merkki taitaa olla kiertänyt blogeja pitkin kesää, joten en näin elokuun viimeisinä hetkinä sitä enää nimetysti eteenpäin laita. Kiitos kuitenkin siitä, että jaksatte lukea/kirjoitella/kommentoida blogeja :)

Mystistä

Kuuntelin eilen musiikkia "aika" kovalla tehdessäni kotiaskareita. Jossain vaiheessa aloin ajatella hieman naapureitani ja omia korvianikin ja mietin, että voisihan tuon pauhaamisen (kotiaskareet vaativat reipasta musiikkia) hiljaisemmallekin laittaa. En kuitenkaan tehnyt mitään, vaan istahdin alas mutustamaan leipää.

Hetken päästä musiikki meni hiljemmalle ja ehdin nähdä stereoissani tekstin volume ja säädetyn arvon. Tuijotin näkyä ällistyneenä ja etsin kaukosäätimen ajatuksenani se, että jos se on jossain painon alla. Ei ollut. Istuin taas alas ja sama volumen hiljeneminen tapahtui uudelleen. Tuli "hieman" aavemainen olo. Mystistä, kaikkea sitä tapahtuukin.

Syömisestä tehdään liian vaikeaa

Viikonloppu meni mainiosti tarjoten vaihtelua normaaliin arkipullaan. Oli mukavaa ja mieli iloitsi, vaikka unet jäivätkin sekä laadullisesti että määrällisesti heikoiksi. Arki alkoikin siis normaaleissa merkeissä, eli väsyneenä.

Hämmästyin tänään Helsingin Sanomien uutista, jossa väitetään, että ihminen ei tarvitse välipaloja. No, onhan tuo uutinen huonosti kirjoitettu (esim. viitataan tutkimukseen, josta ei mainita edes nimeä), mutta en puutu siihen puoleen enempää, vaan keskityn itse aiheeseen ja syömisen hämmästelyyn.

Ensinnäkin minua aina hämmästyttää nämä uutiset, joissa kaikki ihmiset puristetaan yhteen muottiin väittämällä, että juuri tämä tapa/keino/ratkaisu/toiminta on se ainoa oikea kaikille maailman ihmisille. Tämän uutisen perusteella monikin voisi kuvitella, että juuri tuo on ainoa toimiva tapa hoitaa ruokapuoli ja muuttaa sen pohjalta ruokailutottumuksia - minkä tulokset eivät välttämättä lisää hyvinvointia, jos kyseinen ateriaväli ei sovikaan. Maalaisjärjelläkin tajuaa tässä kohtaa, että 3 ateriaa päivässä ei toimi kaikille, mutta osalle se on taas toisaalta paras mahdollinen ratkaisu, joten miksi ihmeessä esittää uutisissa tutkimustuloksia näin on/off-tyyliin? (Okei, onhan lopussa hieman pehmennetty, kun tutkija uskoo rytmin sopivan "useimmille".)

Minä en uskoisi pitkään selviäväni vain kolmella aterialla päivässä. Vatsani ei vedä suuria määriä ruokia kerralla ja jos yritänkin ahmia, niin siitä seuraava rangaistus on ikävä: olo on ähkyinen, tukkoinen ja raskas tunteja ja voi olla, että en pysty seuraavanakaan päivänä syömään vielä kunnolla ilman suunnatonta ällötysreaktiota. Siispä minun on syötävä maltillisesti kerralla.

Kun syön pieniä annoksia, niin se tarkoittaa automaattisesti useampia annoksia päivän mittaan eli myös välipaloja, jotta en kuihtuisi pois. Lisäksi minulle tulee huono, ärtyisä ja keskittymiskyvytön olo, jos verensokerini pääsee liikaa laskemaan, joten en ymmärrä, miksi minun pitäisi sinnitellä päivässä tunteja lähes toimintakyvyttömänä ilman ruokaa vain jotta en söisi liian usein.

En lisäksi pidä uutisen sävystä, jossa vihjataan, että välipalat olisivat enimmäkseen epäterveellisiä, kun eihän se välttämättä ole niin. Toki moni syö pullaa välipalaksi (joskus minäkin), mutta minä vedin tänään kourallisen pähkinöitä (mikä on itselleni pieni välipala). Kukin siis tavallaan, mutta on älytöntä tuomita välipaloja sillä perusteella, että "useimmiten välipalat ovat makeampia ja rasvaisempia kuin pääateriat". Niin, olisi kai pitänyt jättää rasvaiset pähkinät väliin. Lihon vielä.

Eiköhän kukin osaa itse tai ravintoterapeutin avulla löytää juuri itselleen sopivan aterioimisvälin, jos asiaan jaksaa paneutua. Jokaisen keho on kuitenkin erilainen ja syöminen/syömättömyys vaikuttaa erilailla.

Ihmissuhteen kuoliaaksi vaikeneminen

Varmaan yksi yleisimmistä tavoista tappaa ihmissuhde on vaieta se kuoliaaksi. Toisin sanoen sulkea toinen kokonaan pois omasta elämästä ja jättää reagoimatta toisen yhteydenottoihin. Minusta näyttää siltä, että yhdelle kaverisuhteelleni on käynyt näin varmaan jo jokin aika sitten, toinen on sulkenut minut ulos elämästään. (Tämä liittyy siis eiliseen kirjoitukseeni.)

En tiedä oikein, mitä ajattelisin. Toisaaltahan tällainen on se helpoin tie: ei tarvitse käsitellä vaikeita asioita, voi lakaista ongelmat maton alle ja jatkaa elämäänsä siitä, mihin se jäikin. Asia on käsitelty ainakin päällisinpuolin eikä sitä "kannata" sen enempää miettiä.

Toisaalta en oikein osaa arvostaa sitä, että yhteydenottoihin jätetään vain kylmästi reagoimatta. Välinpitämättömyys on koleaa ja inhottavaa, vaikka se olisikin helppoa. Ei olisi iso vaiva laittaa takaisin viestiä, että kiitos ja hyvästi, minulle riitti, mutta sitäkään ei haluta suoda ihmiselle, joka kuitenkin on tehnyt toisen ja ihmissuhteen eteen jotain, välittänytkin, vaikka joskus olisi ollut myös väsynyt ja vetäytyvä ja yhteydenpito on ollut hiljaisempaa.

Huonona puolena tässä on nyt myös se, että jos joskus jossain törmään kyseiseen ihmiseen, niin tilanne on tosi kiusallinen. Minun on ainakin vaikea näytellä, että en muka tunne jotakin tuttua ihmistä ja kävellä ohi tyhjin katsein. Se tuntuu tosi typerältä ja naurettavalta. Sikäli olisi parempi, että ongelmat saataisiin jotenkin käsiteltyä, jotta sitten tietäisi, miten toiseen suhtautua jatkossa. Sitten se tyhjin katsein toiseen törmääminenkin voisi olla luonnollista, koska se olisi sovittua.

Tuomittu kaikessa hiljaisuudessa

On hyvin inhottavaa, jos ihminen tuomitaan väärinkäsitysten vuoksi. Tulkinnat ja päätelmät ovat aina vain tulkintoja ja päätelmiä ja harmittaa, jos niiden perusteella vedetään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ja joo, myönnetään: minut on nyt sitten tuomittu käytöksestäni tehdyn tulkinnan perusteella, eikä se tietenkään tunnu kivalta. Tekisi mieli melkein loukkaantua.

Toki ihmisillä on oikeus tulkita asioita juuri niin kuin he haluavat ja pahoittaa mielensä. Se, mikä minua nyt vain harmittaa on se, että minua arvostellaan netissä (ei tietenkään niin, että siellä henkilötiedot olisi) sen sijaan, että asioista olisi sanottu minulle aikanaan suoraan tai edes vihjaten. Jotenkin tuntuu hölmöltä sellainen, että mutistaan ja valitetaan ihmisestä selän takana, mutta ei pystytä millään tavalla edes vihjaisemaan tyytymättömyyttään toiseen elävässä elämässä. Tuollainen tuntuu ihan turhalta kärpäsen kasvattamisesta härkäseksi, ja hulluinta on se, että en ole edes ollut tietoinen tuosta. Nyt satuin vain huomaamaan asian, kun aikaa on kulunut jo paljonkin. Ihan sattumalta.

Ei tämä asia kuitenkaan näin yksinkertainen ole kokonaisuudessaan. Asioissa on aina monta puolta: toisella on oikeus olla loukkaantunut ja minulla myös, mutta nämä molemmat loukkaantumiset olisi voinut välttää tai ratkaista kommunikaatiolla (vaikka kirjallisella, jos sanallinen on liian vaikeaa). En ole ihmissuhde-expertti millään muotoa, joten en ole yllättynyt, että asiat menivät solmuun, mutta ihmeissäni olen. Jotenkin pidin tilannetta yksinkertaisena, mutta ei se sitä ollutkaan. Se oli hyvinkin monimutkainen ja hankala (toisen mielestä), mutta toinen ei siitä minulle pystynyt kommunikoimaan. Minun yksi ongelmani on se, että pidän yksinkertaisista asioista, joten en halua tekemällä tehdä ihmissuhteistakaan mitään ongelmavyyhtiä. Asiat asioina ja ongelmatilanteet hoidetaan kommunikoimalla (jonka merkitystä ei mielestäni voi aliarvioida). Ja jos homma ei toimi, niin sitten ei toimi.

Tätä pitää vielä pohtia lisää.

Mokaaminen ahdistaa

On ollut vaikea olla. Periaatteessa mikään ei ole erityisemmin pielessä, mutta arkeen sopeutumiseni tökkii pahemman kerran: en tiedä, miten olisin ja mitä tekisin, kun koko ajan on vain tosi hankala olla. Väsyttääkin.

Sain kuitenkin pienen tarmonpuuskan, jonka seurauksena sain hoidettua pitkään retuperällä olleen asian. Luulin, että asia vain "kellui", eikä mitään hätää sen hoitamisen kanssa ole, mutta erehdyin: olin möhlinyt asian alusta lähtien ja puuttumattomuuteni asiaan oli vienyt vielä enemmän asioita vikaan. Niin, jahkailu ei taaskaan kannattanut, mutta vielä enemmän minua ahdistaa koko asian mönkään meneminen.

Asia lähti menemään pieleen jo siinä vaiheessa, kun ohjeita seuraten yritin hoitaa tehtävää parhaani mukaan. Ei kai minun kärsivällisyyteni sitten kuitenkaan riittänyt asian hoitamiseksi, vaan olin ohjeista huolimatta onnistunut tekemään jotain täysin väärin. Aluksi luulin, että virhe on pieni eli suorastaan olematon, mikä ei ketään kiinnostaisi, mutta näin pitkällisen jahkailun jälkeen se on tullutkin riittävän suureksi viemään asioita siihen suuntaan, että selvittelykään ei välttämättä enää auta. Inhottaa möhliä, vaikka se olisi kuinka inhimillistä.

Kyse ei ole edes mistään suuren suuresta asiasta, jota pahemmin kannattaisi pohtia, mutta minun mieleni on sellainen, että stressaan sitä ihan varmasti päiväkausia. Minun on hyvin vaikea saada tällaisia ikäviä asioita pois mielestä tai muuttaa suhtautumistani kevyemmäksi. Mieleni vain hokee, että "oma moka, oma moka, mitä hoidit asian huonosti ja jahkailit - ansaittu rrrrrrangaistus odottaa". Eniten inhottaa se, että muutin jo valmiiksi itselleni hankalan asian vielä hankalammaksi ja vain siitä syystä, että en osannut ratkaista pienen pientä ongelmaa, jonka joku toinen olisi varmasti hoitanut käden käänteessä. Minä vain en osannut.

No, jos jotain positiivista yritän repiä tästä, niin tässä tästä tapauksesta oppimiani asioita:
- jahkailu ei kannata
- byrokratia on kauniisti sanottuna perseestä, älytöntä ja useimmiten turhaa
- en tule toimeen byrokratian kanssa: en kunnioita liiallista byrokratiaa, mikä tarkoittaa sitä, että en myöskään jaksa kärsivällisesti hoitaa älyttömiä asioita sen vuoksi, että joidenkin typerien sääntöjen mukaan pitäisi - eli minun ei kannattaisi olla byrokratian kanssa missään tekemisissä
- maalaisjärki on tosi pop!
- olen huono ratkomaan ongelmia
- pienetkin ongelmat saavat minut stressaantumaan ihan kohtuuttoman paljon, joten stressinsietokykyni ei taida olla kovin hyvä

Olen kyllä sitä mieltä, että tämä työviikko on jo nähty.

Harmaata ja märkää arkea

Vettä on satanut. On satanut ja satanut. Ulkona on näyttänyt lähinnä harmaalta ja tylsältä, ja ilma on täynnä kosteaa nihkeyttä, joka liimautuu ihoon ja pörröttää tukan. Vaikka en helteen ystävä olekaan, niin ei nämä viime päivätkään ole olleet kiinnostavia, vaan pelkkää ennakkolähtöä syksyyn, joka taas varmaan kestää monta kuukautta tuulineen ja sateineen.

En todellakaan odota innolla pimeyttä ja vaakasuoraan piiskaavaa vettä. Siihen kun lisää vielä arkisen aherruksen, tylsän puurtamisen ja aktiivisen oppimisen, niin jotenkin ankealta tuntuu, vaikka tiedänkin, että ihan normaalia arkeahan se on. Ei arki ole juhlaa, vaan enimmäkseen tasaista jotakin.

Onneksi sentään suunnitteilla on arkea katkaisevia mukavia tekemisiä! Suurin osa on tosin vasta totta puheissa, mutta sentään jotain. Minun elämäni on parina viime vuonna ollut lähinnä vain arkea, joten on aikakin yrittää saada itsestään sen verran irti, että edes yritän aktiivisesti miettiä jotain tekemisiä sen sijaan, että jäisin yksin kotiin istumaan. Minä olen huono keksimään arkea katkaisevia tekemisiä, mutta jos en harjoittele, niin en ainakaan opi. Ehkä kaikki ei onnistu, mutta varmasti jotain onnistuu, mikä ilahduttaa jo nyt. Tavoitteena nimittäin on, että syksystä ja talvesta ei tulisi pelkää arkipullaa (töihin-kotiin-töihin-kotiin jne.)!

Sanojen asettelun vaikeutta

Kommunikointi on vaikeaa. Joskus tuntuu, että vaikka miten asettelisi sanansa, niin silti väärinymmärrysten vaara on liian suuri - siksi toisinaan tekee mieli jättää sanomatta, vaikka tietääkin sen olevan (usein?) huono ratkaisu.

Kommunikoidessa on toki kaksi osapuolta ja molemmilla on vastuunsa. Ei ole tietenkään pelkästään sanojasta kiinni, jos asiat menevät solmuun, vaan vastaanottajan täytyy myös haluta ymmärtää asia oikein. Olen joskus törmännyt siihen, että vastaanottaja nimenomaan haluaa tulkita asioita mielensä mukaan, jotta saa (enemmän) oikeutusta mielipahalleen tai muulle väärin tulkitsemalleen ja siten oikukkaalle käytökselleen. Se on uskomattoman rasittavaa.

Vähintään yhtä rasittavaa on usein se, että toinen tekee tulkinnat omassa päässään jostain asiasta ja käyttäytyy sen tulkintansa mukaan kieltäytyen täysin toisen yrityksestä selittää asiat rautalangasta vääntäen, jotta väärä oikenisi. Toisen halulle väkisin nähdä asiat siten kuin nimenomaan hän haluaa ei kai voi mitään.

Olen toki itse kommunikoijana heikohko ja toivoisinkin, että osaisin ilmaista asiat oikein. Pitäisiköhän kirjoittaa enemmän kirjeitä? En pidä siitä, että tärkeitä asioita jää sanomatta väärinymmärrysten pelossa. Sekin nimittäin synnyttää väärinymmärrystä, mutta miten päästä eroon noista väärinymmärryksistä?

Puhua siis pitäisi, suoraan, puhua ja puhua. Miksi se on minulle niin vaikeaa? Tiedän, että se johtuu siitä, että minä jotenkin alitajuisesti (ja tietoisestikin, myönnetään) kuvittelen, että sanomisillani ei ole oikeutta. Toiseksi pelkään sanovani "tyhmiä" asioita. Ja ennen kaikkea pelkään väärinkäsityksiä ja sitä, että minulle ei anneta tilaisuutta oikaista asiaa, vaan minut tuomitaan väärin perustein.

Tämän kirjoittaessani minusta tuntuu lähinnä, että pelkään ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Niin tottahan tuokin on. Ehkä jos en olisi näin yksinäinen, niin en pelkäisi ihmisten reaktioita (eli hylkäämistä) niin paljon ja pystyisin olemaan seurassa rennompi ja vapaammin oma itseni. Nyt yhdenkin ihmisen menettäminen elämästäni olisi iso isku, vaikka tiedänkin, että joskus sukset voivat mennä toisen kanssa niin ristiin, että kannattaisikin vain kävellä pois. Kai oikein sosiaalisilla ihmisillä on sikäli helpompaa, kun heillä on "varaa" menettääkin ystäviä/kavereita.

Kiltti ihminen

Olen viime päivinä tavannut todella kiltin ihmisen. Olen ollut ilahtunut hänen sydämen lämmöstään, arkisesta maalaisjärjestään ja mutkattomasta suhtautumisestaan asioihin. En voisi kuvitella hänen tekevän pahaa kenellekään, koska ei hänellä näytä olevan tarvetta moiseen: hän elää vahvasti jalat maan pinnalla, suoden toisille heidän elämänsä ja elämäntapansa. Hänellä on kuitenkin aika terävä kieli, joka kommentoi kärkkäästi ihmisten omituisuuksista, mutta nekin asiat on sanottu hymynkare suupielessä, tosissaan, mutta ei kuitenkaan toista loukaten, koska loukkaamiseen ei ole tarvetta.

Hän on tarvittaessa hyvin avulias, antaa omastaan, vaikka sitäkään ei olisi paljon. Hänellä ei ole tarvetta kerätä itselleen itsekkäästi enemmän kuin tarvitsee, vaan hän hankkii tarvitsemansa ja jättää turhuuden hyvin vähälle. Mutta toista hän voi ilahduttaa jopa turhuudellakin, koska hän suhtautuu lähimmäisiinsä suurella lämmöllä ja huolehtien, ja varsinkin aikaa hän suo, jos lähimmäinen sitä tarvitsee. Häneltä siis tietää varmasti saavansa apua, jos vain pyytää ja hän pystyy auttamaan.

Minua erityisesti ilahduttaa se, että tämä kiltteys on luontaista käytöstä, se tulee pakottamatta ja osana normaalia elämää, pinnistämättä ja teeskentelemättä. Se vain on ja todennäköisesti tulee aina olemaan.

Aidosti kilttien ihmisten tapaaminen sykähdyttää minua aina yhtä paljon. Tulee turvallinen olo.

Koulutie

Haistoin eräänä iltana ollessani kävelyllä ilmassa häivähdyksen syksyä. Sen myötä ajatukseni singahtivat lapsuuteeni ja syksyn ensimmäisiin jännittäviin koulupäiviini: minä, posket innostuksesta hehkuen ja selässäni puolitäysi reppuni, katselemassa koulun pihalle odotuksesta sykkien, silmilläni kavereitani etsien. Ja sitä ennen oli tietysti aina niin jännittävä koulutie, jota astelin pirtein askelin.

Koulun aloitus lomien jälkeen oli aina yhtä jännittävää. Useimmiten menin kouluun innolla, koska näinhän taas tauon jälkeen kaverini. Lisäksi syksy edusti minulle jo silloin jotain uutta ja odotettavaa, uuden alkua, joten suuntasin sitä kohti silmät ja mieli avoimina. Puolitäysi reppuni sisälsi jotain vanhaa, mutta siinä oli tilaa myös paljolle uudelle, enkä minä pelännyt sitä uutta, koska en osannut pelätä tulevaa.

Niin paljon on nyt muuttunut. Edelleen syksy tarkoittaa minulle ovea uuteen, niin vahvasti lapsuuden koulusyksyt ovat minuun tarttuneet. Edelleen olen vuosien varrella aloittanut lukuisia harrastuksia nimenomaan syksyisin, opiskeluni olen myös aloittanut silloin ja moni ihmissuhdekin on löytynyt puiden lehtien muuttaessa väriään ja rännän vihmoessa ikkunoita. Niin paljon hyvää, mutta toki jotain huonoakin.

Nykyään minä nimittäin pelkään. Vaikka syksy on usein tuonutkin minulle hyvää, on se tuonut myös ikävämpiä asioita, omien voimien vähyyttä ja läheisten poismenoa. Kokemukseni ovat muovanneet minua siten, että en enää osaa katsoa tulevaa avoimin lapsen silmin, raskaista kokemuksista vapaana, vaan väkisinkin sisintäni kaihertaa suru ja pelko. Suru aiemmista vääristä valinnoistani ja yksinäisyydestäni, joka on seurannut minua enemmän tai vähemmän lapsuuden päivistäni lähtien (onneksi en tiennyt sitä silloin), ja pelko tulevasta, siitä, että en saa eräitä raskaita taakkoja pudotettua harteiltani edes vuosien työn myötä.

Taas astun tavallaan koulutielle. Pelkään kovasti tulevaa, koska toivon niin paljon. Jos ei toivoisi kaikkea hyvää niin että sisin pakahtuu, ei olisi varaa pettyä eikä pelko epäonnistumisesta kaihertaisi. Mutta vuodet vierivät nopeasti ja minä pelkään. Yritän kuitenkin kohdata tulevan rohkeasti, koska jos en sitä tee, pelkoni ainakin käyvät toteen. Siis uusin silmin syksyä kohti, vaikka lapsuuden koulutien muisteleminen ja itsensä muistaminen pelottomana, toiveikkaana, ponnarihiuksisena tyttönä itkettääkin niin kovasti.

Ikävä naapuri

Kuulin aamulla, kun postiluukkuani ropellettiin. Asia yritettiin selvästi hoitaa mahdollisimman äänettömästi, mutta se on postiluukkuni kohdalla mahdotonta: kaikenlainen luukun käsittely tuottaa äänen, jota ei voi olla kuulematta.

Menin tietysti katsomaan, mitä postia olen saanut. En mitään. Tuli inhottava fiilis ikävien muistojen pinnistellessä itsepintaisesti tietoisuuteeni...

Eräänä perjantaisena iltana pari vuotta sitten istuin sohvallani. Olin jostain syystä jättänyt välioven auki (mitä ei siis sittemmin ole tapahtunut). Yhtäkkiä postiluukkuani ropellettiin äänekkäästi ja tajusin, että se joku tuijottaa suoraan luukusta sisään. Olin sijoittunut siten, että minua ei näkynyt, joten istuin hiirenhiljaa eteeni tuijottaen, silmäni suurina. Mitä tämä on?

Tyyppi meni... ja teki tuota samaa välillä uudelleenkin. Toki niin, että välioveni oli kiinni ja hän ei nähnyt mitään. Sitten kurkistelut harvenivat... kunnes taas tänään tajusin, että ne eivät ole loppuneet.

On inhottavaa tietää, että joku on erittäin väärällä tavalla kiinnostunut. On inhottavaa, kun omassa kodissa tulee tunne, että joku vieras yrittää tunkea sinne, omaan turvapaikkaani, vaikkakin vain katsellen. Mikä on hänen motiivinsa?

Olen ajan myötä saanut vihjeitä siitä, kuka tämä henkilö voi olla. Näen tätä ihmistä joskus ulkona, rappukäytävässä ja sisälleni hiipii hyvin vahva epämiellyttävä olo: miksi hän kiusaa minua? Ikävää on se, että en tiedä ihan varmasti, että häiriköijäni on tämä henkilö, minulla on vain huterat epäilykseni ja heikot todisteeni. Miten ihmeessä suhtaudun tähän henkilöön, jos hän kävelee vastaan? Hän tervehtii, niin minäkin, mutta tunnen lähinnä ihmetystä ja inhoa. Onko minulla siihen oikeus, kun en voi olla varma hänestä?

Voi kunpa ihmiset vain keskittyisivät elämään rauhassa ja antaisivat toistenkin elää.

Ei-toivottu opiskelija

Olen tyytyväinen: hain opiskelemaan kahteen paikkaan ja molempiin olisin päässyt. Tehtäväkseni jäikin valita vaihtoehdoista mieluisampi ja alkaa valmistautua hurjaan (öh?) opiskelijaelämään. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että otin keväällä selkeän tavoitteen kiikariini, kuukausien päähän, ja määrätietoisesti tallustin tavoitetta kohti. Sain arvokasta kannustusta projektissani, kun uskoni meinasi loppua, mutta nyt voin todellakin myöntää, että tavoitteellisuuteni kannatti. Minä pystyin ja osasin. En ole ihan tyhmä nainen :)

Olen kuitenkin erittäin ei-toivottu opiskelija. Minä olen liian vanha ja minulla on jo tutkinto ja työpaikka. Vien paikan joltain kirkasotsaiselta, tuoreelta ja innokkaalta ylioppilaalta ja opintoni tulevat etenemään hitaasti. En sovi nykyajan kuvioon putkesta sisään ja mahdollisimman pian ulos veromarkkoja tuottamaan. Tosin kyllähän minä "maksan" opintojani, kun teen kuitenkin edelleen myös töitä... Ai niin, mutta eihän opiskelija saisi tehdä töitä, kun sittenhän opinnot venyvät. Taidan olla suorastaan kapinallinen, yhteiskunnan vihollinen! (Miten se tuntuukin näin hyvältä?!)

Minä aikanaan valitsin opiskelupaikkani tarkemmin asiaa pohtimatta. Sittemmin asia alkoi harmittaa ja jäin miettimään: täytyykö sen liian nuorena tehdyn valinnan seurata minua koko elämäni, enkö voisi muuttaa suuntaa myöhemminkin? Voinhan minä ja niin teenkin, vaikka ei se helpolta tunnukaan.

En ymmärrä sitä, miksi päättäjät tuntuvat vähän väliä tuovan esille ajatuksia siitä, että kuinka opiskelua pitäisi nopeuttaa ja tehostaa, jotta saa nopeammin nuoria veronmaksajia (siihen kuuluisaan työvoimapulaan, jota ei tullutkaan). Miettivätkö he, millä kustannuksella tuota tehostamista tavoitetaan? Mitä oikeita hyötyjä ja haittoja siitä on, että esimerkiksi suositaan nuorimpia? Miksi olisi pakko tietää (liian) nuorena ala, jota pystyy ja haluaa tehdä? Miksi myöhemmästä suunnanmuutoksesta pitäisi rangaista? On kauheaa, miten oppimisenkin pitäisi olla mahdollisimman tehokasta, jolloin tilaa omalle ajattelulle ja ajattelun kehittymiselle ei jää aikaa (mikä olisi mielestäni todella oleellista!). Puhumattakaan siitä, että aikaa pitäisi jäädä opiskelun aikaiselle muulle elämälle! Kuka se vielä toivoi, että opiskelijat lisääntyisivätkin ahkerasti?! Hullua menoa.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole vielä kovin paha, kun näinkin vanhalle haahkalle (heh) löytyy sentään jotain opiskelumahdollisuuksia. Olen toki tutkaillut läpi erilaiset jatko-opintovaihtoehdot ja todennut, että aikuisille ei oikeasti ole juuri mitään järjellisiä, joustavia ja hyödyllisiä vaihtoehtoja tarjolla (ainakaan minun tilanteessani olevalle). Se on oikeasti sääli. Kyllä minusta opiskelumahdollisuuksia pitäisi olla, jos itseään haluaa kehittää muutenkin kuin itsenäisesti. Kyllähän opittavaa riittää koko elämän ajaksi, ja varmaan aika harva työpaikka on oikeasti sellainen, että (laaja) ammattitaito pysyy yllä. Pelkkää työtä tekemällä helposti vain urautuu yhteen ja samaan.

Minä en aio pyydellä anteeksi sitä, että haluan kehittää itseäni vielä tässä iässä päättäjen toiveiden vastaisesti. Minä kuljen omaa polkuani, sitä, jonka koen juuri nyt itselleni hyväksi. On minulla toivottavasti vielä vuosia edessäkin, jolloin maksan kuluttamaani takaisin, jos siihen mahdollisuus tulee.

Työ ja opiskelu

Minusta tulee opiskelija. Siis sen lisäksi, että ahkeroin päivätyössänikin. En vielä tiedä, miten aikataulutan elämäni, mutta kai se selviää, kunhan ensin aloitan opintoni. Välillä tunnen itseni ihan hulluksi, kun vapaaehtoisesti alan päntätä uusia (ja vähän vanhojakin) asioita, mutta jotenkin koen tarvitsevani aivoilleni uusia ärsykkeitä. Nyt niitä todellakin pitäisi olla luvassa, huh.

Olen ihminen, joka tykkää ennemmin tehdä ja ajatella kuin möllötellä tuntikausia paikallaan passiivisesti vastaanottaen. Sopiva määrä tekemistä pitää mieleni pirteänä ja ajatukseni terävinä ja estää minua vaipumasta murheeseen. Hyvä siis, mutta minua myös huolestuttaa.

Viimeksi, kun opiskelin, uuvuin ja masennuin, joten opiskelu putosi elämästäni pois ihan pakostakin. Nyt elämässäni ei ole mitenkään älyttömän merkittävästi mitään muuttunut, kun taas lisään opiskelun päivärytmiini. Huolestuttaa. Minun olisi oikeastaan pakkokin nyt opetella kuuntelemaan rajojani, tekemään vain se, mitä jaksankin ja ennen kaikkea opetella suomaan levolle aikansa. Olisi myös oltava jokin vastapaino työlle ja opiskelulle; viimeksi se puuttui nimittäin ihan täysin, minkä vuoksi voin todella huonosti ja ajatukseni vinksahtivat kaiken työn ja yksipuolisen elämäntilanteeni vuoksi vain lisää. Vaatii vain niin paljon nimenomaan omaa ponnistelua, jotta se vastapaino, energian lähde löytyisi, että en tiedä, miten saisin sitä opiskellessani pidettyä yllä.

Toki olen innoissani opiskelupaikastani! Toivon sen tuovan runsaan työmäärän ohella myös edes jotain pientä iloa, uusia tuulia. Olen suunnattoman iloinen, että rohkaistuin hakemaan opiskelemaan, uskallan ottaa uusia askelia tuntemattomaan suuntaan. Olen iloinen, että teen, vaikka pelkäänkin. Onhan se aina mahdollista, että tämä on väärä suunta elämässäni, mutta jos näin käy, pitää vain kääntyä ja lähteä kulkemaan toiseen suuntaan. Nyt kuitenkin aion tutustua tähän polkuun.

Tunarit taksikuskit

Tänään aamulla näin hyvin syöneen, keski-ikäisen, kädellään ikkunaan nojaavan ja ikkuna auki ajavan taksikuskin surutta rikkovan liikennesääntöjä. Saattoipa hän rikkoa kahtakin sääntöä, kun vauhtiakin oli aika paljon.

En ymmärrä, mikä siinä onkin, että takseja saa varoa. Olen lukemattomia kertoja todistanut taksien ajavan hurjaa vauhtia, ohittavan ohituskieltoalueella, koukkivan vastaantulevien kaistalle, ajavan kävelyteitä ja olevan täysin välinpitämättömiä muita kulkijoita kohtaan esimerkiksi suojatiellä. Minä kerran säikähdin tosi pahasti, kun kaupungin keskustassa ylitin suojatietä vihreiden palaessa ja taksi kääntyi sivukadulta (taksitolpalta) suoraan päin minua. Olisin jäänyt alle, jos en refleksinomaisesti olisi hypännyt taaksepäin. Sydän hakkasi.

Jälkeenpäin valitin tutulleni ikävää kokemustani. Hän totesin hänen ystävänsä oikeasti jääneen taksin alle suojatiellä ja kehotti olemaan varovainen. Ja sitähän minä olen siitä lähtien ollutkin.

Liittyyköhän tuo ratintakainen ylimielisyys siihen, että taksikuskit ovat "ammattiautoilijoita", toisin sanoen he ajavat niin paljon, että he "osaavatkin". Siten he voivat itsetunto tykyttäen painaa lisää kaasua, koska heidän hienot autonsa tottelevat heidän jokaista liikettään ja salamannopeaa refleksiään. Heillä on lisäksi "oikeus" ajella vähän sääntöjä oikaisten, koska he "tekevät työtään".

Minä olen kiitollinen siitä, että heillä on keltaiset laatikot autojensa katoilla. Se on hyvä varoitusmerkki mahdollisesta idiotismista (ja joo, onhan niitä fiksujakin taksikuskeja).

Vapautumisen tarvetta

Olen viime päivät pyöritellyt mielessäni "omana itsenä olemista". Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Vaikka olen pohtinut asiaa paljon ja paljon, en ole silti saanut jäsenneltyä mieleni sopukoista tulevia ajatuksia selkeästi. Tiedän vain kaipaavani suunnattomasti vapautumista ja "itseäni". Minä en millään jaksa aina esittää ja teeskennellä maailman tavallisinta peruskansalaista, pitää kaikki tyytyväisinä ja itseni harmittomana ja näkymättömänä. Silti, ei asia ole missään määrin niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa.

Minä jaksan enimmäkseen esittää töissä sitä mitä pitääkin, tehdä työni pikkumyyrän tavoin pala kerrallaan ja esittää harmitonta. Olen ihan sujut asian kanssa. Muun ajan kanssa ongelmaa voikin sitten ilmetä, jos ja kun en jaksa pitää harmitonta kulissiani yllä ja pitää muut tyytyväisenä tekemällä asiat niin kuin "ne pitää tehdä" kuuntelematta sisintäni.

Minä haluan tehdä omat valintani siitä huolimatta, että ne eivät menisikään ihan oppikirjan mukaan. Minä haluan olla läheisteni seurassa minä, vähemmän harmaa kivikasvo ja enemmän reipas ja jopa hullutteleva minä. En täysin tiedä, mikä minut on puristanut elämään niin asioita sisään sulkevasti, kuin joidenkin odotusten mukaan. Hyväksymättömyyden pelko? Todennäköisesti. On vain turhan kuluttavaa esittää jotain, jotta tulisi hyväksytyksi.

Minä tunnen, kuinka sisälläni jokin pyristelee vapaaksi niin, että puristaa ja myllertää. Haluan niin kovin olla minä, mutta en tiedä tiedänkö, mikä se "minä" on. Odotanko sen olevan jotain ihan muuta kuin mitä se onkaan? Kuvittelenko olevani jotain, mitä oikeastaan haluaisin olla? Mikä osa minusta on oikeaa minää ja mikä toiveita, odotuksia, vastauksia vaatimuksiin? En tiedä. Haluan vain tuntea olevani vapaasti minä ja haluan tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Kuulostaa vaikealta.

Täytyy pohtia aihetta joskus myöhemmin lisää.

Mansikoita, mansikoita!

Olen usein miettinyt parasta makua, jonka tiedän. Olen vahvasti alkanut kallistua sille kannalle, että tuore mansikka vie voiton: sen maku on niin täydellisen makea, pehmeä, raikas, tuore ja sopivasti vivahteikas. Lähes täydellinen ja mikä parasta: myös terveellinen!

Kärkisijoista taistelee vahvasti myös suklaa. Rakastan suklaata, Fazerin sinistä, maustettuja suklaita, kaakaota ja suklaajäätelöä. Nami! Pidän myös joistain teelaaduista hyvin paljon. Esimerkiksi jotkin maustamattomat vihreät teet ovat hyvin mielenkiintoisen, vivahteikkaan makuisia. On aina ilo löytää uusi vihreä tee kokeiltavakseni, varsinkin jos se osoittautuu hyväksi löydöksi, makuelämykseksi.

Viimeisin makulöytöni on pistaasipähkinät, joita voisin ahmia ihan huolestuttavia määriä (mistä muuten tulee huonohko olo). Ne ovat uskomattoman hyviä, hienon ja hivelevän suloisen makuisia.

Nyt viikonloppuna minulle on tarjolla ainakin mansikoita! Ehkä vähän suklaatakin... ja muutama kuppi teetäkin. Mainio makuviikonloppu siis :)

Hyvänmakuista viikonloppua!

Jahkaaminen ärsyttää

Mielentilani on joskus sellainen, että jään jahkailemaan joidenkin asioiden kanssa piiiiitkäksi aikaa. Usein on kyse sellaisista asioista, että maa ei siihen kaadu eikä oma elämänikään heilahda, mutta pieniksi vaivaaviksi asioiksi nuo jahkailut minulla jäävät, aivan kuin kiviksi kenkiini. Saatan raahata jahkailun taakkaa perässäni yllättävänkin pitkään siitä huolimatta, vaikka tietäisinkin asian ratkaisemisen helpottavan oloani huomattavasti.

En siis ymmärrä. Jahkailu rasittaa, jahkailun lopettaminen vaatii hieman vaivaa, mutta vapauttaa. Mikä siinä on niin vaikeaa? Usein nämä jahkailun aiheet ovat toki jollain lailla vastenmielisiä asioita, ja ei itseään viitsi pakottaa tekemään niitä, jos ei tosiaankaan jaksa ja pelkkä tekemisen ajatteleminenkin tuottaa kuristavaa ahdistusta. Silti...

Olen onneksi jo sentään hieman parantanut tässä asiassa, mutta vielä edessäni häämöttääkin pitkä matka. Sisimmässä kuitenkin tuntuu, että suunta on sentään oikea.

Linnuntietä

Sain vihdoin ja viimein jokin aika sitten luettua kirjan "Linnuntietä" (Ann-Marie MacDonald) loppuun. Vaikka kirjan lukeminen etenikin hitaasti, se ei tarkoita sitä, että se olisi ollut huono. Päinvastoin!

Kirjassa oli mielestäni nopeammin ja hitaammin eteneviä vaiheita. Kirjan alku (pohjustus) tuntui kestävän iäisyyden, mutta edetessäni pidemmälle kirjassa pystyin näkemään, miksi tarinan pohjustus oli tärkeää. Samaan tarinan etenemisen hitauteen törmäsin toisessakin vaiheessa kirjaa, mutta se ei ollut yhtä pitkä pätkä kuin alku ja sillekin oli helppo keksiä perusteet (mm. kokonaisuuden hahmottaminen, tarinan syvyyden luominen).

Kokonaisuudessaan tarina oli koskettava, jännittävä ja kiehtova eikä sivumäärää (846) kannata pelästyä. Erityisesti ihastuin siihen, miten kauniisti kirja on kirjoitettu; kieli on hyvin mukaansa tempaisevaa, rikasta ja jollain tapaa hyvin ihastuttavaa. Lisäksi se, miten kirjailija on kuvannut 8-vuotiaan maailmaa on hyvin koskettavaa ja aitoa.

Suosittelen kirjaa hyvin lämpimästi. Lukukokemuksena kirja oli erilainen kuin moni viime aikoina lukemani kirja - ja ehdottomasti positiivisella tavalla. Upea löytö.

(Täältä löytyy kirjasta tarkempi kuvaus ja kansikuva.)

Uupumus lyö heikkona hetkenä

Tänään oli kammottavaa herätä, kun sisimmässä velloi ihan kauhea uupumus ja väsymys. Nukuttuja tunteja tuli ihan siedettävä määrä, joten en ymmärrä, mistä voi tulla ihan polvilleen lyövä uupumus yön aikana. En haluaisi muuta kuin nukkua, nukkua, nukkua sen pois. Mahtaisiko se kuitenkaan sillä kadota?

Inhoan sitä, jos tällaisina päivinä pitää olla tehokas suorittaja. Onneksi tänään jonkinlaista tehokkuutta täytyy pitää yllä vain pari tuntia, sen lisäksi suunnilleen sama määrä on pakko jotenkuten laahustaa läpi ja loppuajaksi voin kaivautua kolooni ja nykäistä sammalmättään oviaukkoni eteen. Huoh.