"Askeleen jäljessä" on ensimmäinen lukemani Mankellin kirja. Se on myös toinen lukemani dekkari - minä en pahemmin ole dekkareihin uppoutunut. Olisi ehkä kuitenkin kannattanut, sen verran innokkaasti luin tämän kirjan läpi jo jokin aikaa sitten.
Kirjassa etsitään muutaman erikoisesti pukeutuneen nuoren murhaajaa. Kurt Wallander tutkii tapausta ja tuntee olevansa aina askeleen jäljessä murhaajaa. Samalla kun murhavyyhti alkaa aueta Kurt pohtii omaan elämäänsä ja terveyteensä liittyviä kysymyksiä sekä ihmettelee kollegansa omituista katoamista.
Kirja on jännittävä ja mukaansatempaiseva, juuri sellainen, jota ei malttaisi laskea kädestään ennen viimeistä sivua. Koin myös mielenkiintoiseksi sukeltamisen keski-ikäisen miehen ajatusmaailmaan: yleensä olen keskittynyt enemmän kirjoihin, joissa "seikkailee" nuorehkoja naisia, joten toisenlainen ajatusmaailma ja elämä oli virkistävä luettavaa.
Tämän kirjan jälkeen haluan lukea lisää Wallander-sarjan kirjoja.
Wednesday, July 28, 2010
Saturday, July 24, 2010
Mansikkaostoksilla
Kävin torilta ostamassa viisi kiloa mansikoita. Hymy huulillani kannoin laatikon kotiini ja laitoin sen jääkaappiini odottamaan jatkokäsittelyä. Minulla on mansikoita!
Vielä muutama päivä sitten surin sitä, että minulla ei ole mahdollisuutta mennä itse poimimaan mansikoitani. Surin sitä, että tätä elämäni on: aina luopumista jostakin itselleni tärkeästä, ei aikaa eikä mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Kunnes sitten ymmärsin, että ehkä en saa tässä asiassa toteutettua itseäni niin kuin haluan, mutta pääsen kyllä riittävän samaan lopputulokseen muutakin kautta! Siispä torille ostoksille!
Olen nyt siis syönyt mansikoita, tehnyt niistä herkkua ja laittanut pakastimeen. Olen tyytyväinen. Olen myös vakaasti päättänyt, että alan tehdä enemmän ja enemmän itselleni tärkeitä asioita. Toteutan niitä tavalla tai toisella, koko ajan suunnaten enemmän ja enemmän siihen suuntaan kuin haluankin. Minä haluan marjoja, minä ostan ne vaikka torilta. Jonain vuonna minä pystyn hankkimaan ne itse poimien. Näin olen päättänyt. Näin myös teen.
---
Päivän pieni ilo: Mansikat!
Vielä muutama päivä sitten surin sitä, että minulla ei ole mahdollisuutta mennä itse poimimaan mansikoitani. Surin sitä, että tätä elämäni on: aina luopumista jostakin itselleni tärkeästä, ei aikaa eikä mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Kunnes sitten ymmärsin, että ehkä en saa tässä asiassa toteutettua itseäni niin kuin haluan, mutta pääsen kyllä riittävän samaan lopputulokseen muutakin kautta! Siispä torille ostoksille!
Olen nyt siis syönyt mansikoita, tehnyt niistä herkkua ja laittanut pakastimeen. Olen tyytyväinen. Olen myös vakaasti päättänyt, että alan tehdä enemmän ja enemmän itselleni tärkeitä asioita. Toteutan niitä tavalla tai toisella, koko ajan suunnaten enemmän ja enemmän siihen suuntaan kuin haluankin. Minä haluan marjoja, minä ostan ne vaikka torilta. Jonain vuonna minä pystyn hankkimaan ne itse poimien. Näin olen päättänyt. Näin myös teen.
---
Päivän pieni ilo: Mansikat!
Thursday, July 22, 2010
Ajatusten ahdistelua
Minun on ollut viime päivinä yllättävän vaikeaa päästä eroon ikävistä ajatuksista. Päässäni on siis pyörinyt ajatuksia tyyliin: "pitäisi tuokin asia tehdä", "onpa ärsyttävä ihminen", "kotini on epäsiisti, pitäisi siivota nyt heti", "väsyttää, mutta pitäisi tämäkin aika käyttää jotenkin hyödyksi", "miksi en ole ulkona, kun on niin nätti ilma", "ärsyttävää, miten naurettavan pituinen lomani on", "lomani lyhyys stressaa ja ahdistaa" jne. Tätähän riittää, negatiivista mielen mongerrusta. Mitä tuo hyödyttää?
Ei mitään. En voi järjestellä kaikkia noita häiritseviä asioita nytheti sidettävälle mallille, en mitenkään, mutta pidemmällä aikavälillä saan nuo kaikki hoidettua. Saan siivottua, kun annan sille vain riittävästi aikaa. Ikäviä ihmisiä en voi muuttaa, mutta niiden kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Jos minua juuri nyt väsyttää, miksi minun pitäisi juuri nyt suorittaa, voinhan tehdä kyseisen asian myöhemminkin ja jos silloinkaan en voi, mitä väliä sillä on! Pääasiahan on, että juuri nyt, tällä ainoalla todellisella olemisen hetkellä, minulla on mahdollisimman hyvä olla.
Lomani (kuten useimpien) on toki naurettavan lyhyt, ja en millään ehdi siinä "toipua", mutta olen tehnyt ratkaisuja tämänkin asian suhteen: ensi kesänä minulla on koko kesä vapaa. Siis ihan koko kesä. Käsittämätöntä, huikeaa ja riemastuttavaa! Ei enää priorisointeja, jotta ehdin lomallani tehdä kaikki "pakolliset", ei enää lomastressiä ja ahdistusta naurettavan lyhyestä "lakisääteisestä". Ensi kesänä, jos muuten mahdollista, toteutan haaveitani, toivun ja voimistun.
Eli vaikka en juuri nyt saakaan mieltäni hiertäviä asioita "kuntoon", asiat ovat kuitenkin pidemmällä tähtäimellä kulkemassa haluamaani suuntaan ja se on tärkeää. Ei myöskään ole mitään syytä sille, että en voisi ottaa rennommin juuri nyt. Voin toki, tietyissä rajoissa, mutta niissäkin rajoissa voi silti elää.
Voi kun tuon ajatusmyllyn saisi helpommin hiljenemään, mutta jostainhan on lähdettävä liikkeelle. Uskon, että erityisesti sitten, kun minulla on enemmän aikaa itselleni, asiat alkavat edetä ihan toista vauhtia kuin nyt. Se tuntuu hyvältä.
Ei mitään. En voi järjestellä kaikkia noita häiritseviä asioita nytheti sidettävälle mallille, en mitenkään, mutta pidemmällä aikavälillä saan nuo kaikki hoidettua. Saan siivottua, kun annan sille vain riittävästi aikaa. Ikäviä ihmisiä en voi muuttaa, mutta niiden kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Jos minua juuri nyt väsyttää, miksi minun pitäisi juuri nyt suorittaa, voinhan tehdä kyseisen asian myöhemminkin ja jos silloinkaan en voi, mitä väliä sillä on! Pääasiahan on, että juuri nyt, tällä ainoalla todellisella olemisen hetkellä, minulla on mahdollisimman hyvä olla.
Lomani (kuten useimpien) on toki naurettavan lyhyt, ja en millään ehdi siinä "toipua", mutta olen tehnyt ratkaisuja tämänkin asian suhteen: ensi kesänä minulla on koko kesä vapaa. Siis ihan koko kesä. Käsittämätöntä, huikeaa ja riemastuttavaa! Ei enää priorisointeja, jotta ehdin lomallani tehdä kaikki "pakolliset", ei enää lomastressiä ja ahdistusta naurettavan lyhyestä "lakisääteisestä". Ensi kesänä, jos muuten mahdollista, toteutan haaveitani, toivun ja voimistun.
Eli vaikka en juuri nyt saakaan mieltäni hiertäviä asioita "kuntoon", asiat ovat kuitenkin pidemmällä tähtäimellä kulkemassa haluamaani suuntaan ja se on tärkeää. Ei myöskään ole mitään syytä sille, että en voisi ottaa rennommin juuri nyt. Voin toki, tietyissä rajoissa, mutta niissäkin rajoissa voi silti elää.
Voi kun tuon ajatusmyllyn saisi helpommin hiljenemään, mutta jostainhan on lähdettävä liikkeelle. Uskon, että erityisesti sitten, kun minulla on enemmän aikaa itselleni, asiat alkavat edetä ihan toista vauhtia kuin nyt. Se tuntuu hyvältä.
Tuesday, July 20, 2010
Vähättelystä, jatkoa edelliseen
Edellisessä kirjoituksessani oikeastaan harhaannuin siitä, mitä minun oikeastaan piti kirjoittaa, vaikka tuokin toki liittyy siihen. Minua häiritsee nimittäin erityisesti se, että koen koko ikäni saaneeni muilta ihmisiltä itseni vähättelyä.
Ihan pienenä tyttösenä minä olin liian pieni, jotta sain tehdä jotain asioita, joita kaverini saivat tehdä. Jossain vaiheessa kai sukupuoleni myös vaikutti asiaan: olen aina tykännyt tehdä fyysisiä töitä, jos vain niihin pystyn, mutta en silti kuitenkaan saanut tehdä niitä, koska miehet hoitivat ne hommat minua paremmin. Sivustakatsojana oli kurja olla.
Ensimmäisen parisuhteeni kariuduttua nuorena exäni teki minusta kutakuinkin nollan eräälle henkilölle. Sitä ei ollut tarkoitettu minun silmilleni ja korvilleni, joten exäni todennäköisesti ajatteli suunnilleen siten kuin sanoi, mistä loukkaannuin suuresti. Tämä "sanominen" on ollut tähän astisen elämäni pahin loukkaus.
Nuori, ihan nätti nainen on myös sellainen asia, jota ei oteta vakavasti. Minua ei ainakaan otettu. Minusta pidettiin ja kiinnostuttiin, mutta melkein aina se liittyi ulkonäkööni. Tämä vei uskoa persoonaani.
Vähättelyä, syrjään työntämistä, välinpitämättömyyttä - näitä olen katsellut paljon ja paljon. Luulen, että räiskyvämpi persoona olisi raivannut itsensä esille ja näyttänyt kaapin paikan näille vähätelijöille, mutta minulta se ei onnistunut. Se herkkä persoona, joka minussa sievästi kukki, jäi auttamatta "vahvempien" sivuun ja lopulta menetti uskonsa itseensä. Ihan suotta. Minussa on paljon hyvää.
Nyt viimeisimmäksi työelämä on painanut itsetuntoani. Minä olen hyvä työntekijä, mutta juuri sellainen, joka ei saavutuksillaan kehuskele. Olen se, joka tekee eikä vain puhu tekevänsä. Olen tarkkasilmäinen, aikatauluissa pysyvä, inhimillisyyttä ymmärtävä ja tunnollinen - minä siis sanoisin, että olen hyvä. Hyvyyteni on vain sellaista joka ei näy. Ihan suotta olen antanut itsetuntoni laskea arvostuksen puutteen vuoksi. Eihän se minun vikani pitäisi olla, jos työt menevät toisenlaisille persoonille ja me tällaiset - no, me vain kärsitään hiljaisesti.
Olen tosi kyllästynyt siihen, että minua edelleen vähätellään. Kykyihini ei pääsääntöisesti uskota. On tosi vähissä ne hetket, kun minua kannustetaan ponnistelemaan joidenkin itselleni tärkeiden asioiden eteen. Sosiaalinen paine vaatimattomaan suoritukseen on jotenkin kohdallani käsittämättömän suuri, niin kuin on aina ollut. Miksi niin moni vastaani tullut ihminen pitää minua jotenkin huonona, kykenemättömänä? Miksi osakseni kuvitellaan hiljainen tyytyjä, joka en sisimmältäni ole? En jaksa sitä, että en saa tehdä, toimia, vaatia, päättää. Enkä suostu uskomaan sitä, että olen sellainen kuin vähättelijät ajattelevat minun olevan.
Luulen, että kyse on kaksisuuntaisesta peilistä: lapsena minuun (kuten moneen muuhunkin lapseen) suhtauduttiin kuin olisin kykenemätön ja tyhmä. Sen myötä kuvittelin itsekin olevani sellainen, itsetuntoni jäi heikoksi. Se sitten vanhempana heijastui itsestäni ulospäin, jolloin minun ajateltiinkin olevan sellainen ja sain sen mukaista kohtelua, joka vahvisti käsitystäni itsestäni huonona jne. Hankala kierre.
No, nyt on nyt ja olen aikuinen. Nyt tämä kierre on katkaistava, jos joskus, ja kuka sen kissan hännän nostaa ellen minä itse?
Ihan pienenä tyttösenä minä olin liian pieni, jotta sain tehdä jotain asioita, joita kaverini saivat tehdä. Jossain vaiheessa kai sukupuoleni myös vaikutti asiaan: olen aina tykännyt tehdä fyysisiä töitä, jos vain niihin pystyn, mutta en silti kuitenkaan saanut tehdä niitä, koska miehet hoitivat ne hommat minua paremmin. Sivustakatsojana oli kurja olla.
Ensimmäisen parisuhteeni kariuduttua nuorena exäni teki minusta kutakuinkin nollan eräälle henkilölle. Sitä ei ollut tarkoitettu minun silmilleni ja korvilleni, joten exäni todennäköisesti ajatteli suunnilleen siten kuin sanoi, mistä loukkaannuin suuresti. Tämä "sanominen" on ollut tähän astisen elämäni pahin loukkaus.
Nuori, ihan nätti nainen on myös sellainen asia, jota ei oteta vakavasti. Minua ei ainakaan otettu. Minusta pidettiin ja kiinnostuttiin, mutta melkein aina se liittyi ulkonäkööni. Tämä vei uskoa persoonaani.
Vähättelyä, syrjään työntämistä, välinpitämättömyyttä - näitä olen katsellut paljon ja paljon. Luulen, että räiskyvämpi persoona olisi raivannut itsensä esille ja näyttänyt kaapin paikan näille vähätelijöille, mutta minulta se ei onnistunut. Se herkkä persoona, joka minussa sievästi kukki, jäi auttamatta "vahvempien" sivuun ja lopulta menetti uskonsa itseensä. Ihan suotta. Minussa on paljon hyvää.
Nyt viimeisimmäksi työelämä on painanut itsetuntoani. Minä olen hyvä työntekijä, mutta juuri sellainen, joka ei saavutuksillaan kehuskele. Olen se, joka tekee eikä vain puhu tekevänsä. Olen tarkkasilmäinen, aikatauluissa pysyvä, inhimillisyyttä ymmärtävä ja tunnollinen - minä siis sanoisin, että olen hyvä. Hyvyyteni on vain sellaista joka ei näy. Ihan suotta olen antanut itsetuntoni laskea arvostuksen puutteen vuoksi. Eihän se minun vikani pitäisi olla, jos työt menevät toisenlaisille persoonille ja me tällaiset - no, me vain kärsitään hiljaisesti.
Olen tosi kyllästynyt siihen, että minua edelleen vähätellään. Kykyihini ei pääsääntöisesti uskota. On tosi vähissä ne hetket, kun minua kannustetaan ponnistelemaan joidenkin itselleni tärkeiden asioiden eteen. Sosiaalinen paine vaatimattomaan suoritukseen on jotenkin kohdallani käsittämättömän suuri, niin kuin on aina ollut. Miksi niin moni vastaani tullut ihminen pitää minua jotenkin huonona, kykenemättömänä? Miksi osakseni kuvitellaan hiljainen tyytyjä, joka en sisimmältäni ole? En jaksa sitä, että en saa tehdä, toimia, vaatia, päättää. Enkä suostu uskomaan sitä, että olen sellainen kuin vähättelijät ajattelevat minun olevan.
Luulen, että kyse on kaksisuuntaisesta peilistä: lapsena minuun (kuten moneen muuhunkin lapseen) suhtauduttiin kuin olisin kykenemätön ja tyhmä. Sen myötä kuvittelin itsekin olevani sellainen, itsetuntoni jäi heikoksi. Se sitten vanhempana heijastui itsestäni ulospäin, jolloin minun ajateltiinkin olevan sellainen ja sain sen mukaista kohtelua, joka vahvisti käsitystäni itsestäni huonona jne. Hankala kierre.
No, nyt on nyt ja olen aikuinen. Nyt tämä kierre on katkaistava, jos joskus, ja kuka sen kissan hännän nostaa ellen minä itse?
"Huonouteen" kyllästynyt
Plääh, kun väsyttää. Pitäisi olla varovainen, että väsymys ei pääse muuttumaan pidemmäksi uupumukseksi. Siitä eroon pääseminen on nimittäin sen verran vaikeaa... ja itse tiedän olevani vasta alussa tässä.
Olen ihan lopen kyllästynyt "huonouteeni". En oikeastaan enää itse pidä itseäni huonona (noin yleisesti), vaan ihan riittävän älykkäänä ja fiksuna, pystyvänä ihmisenä. Miksi silti kuitenkin edelleen näen ympärilläni minua osoittelevia sormia, jotka osoittavat: "tuo on huono" tai "se ei ole riittävän hyvä"? Sisältänikö nekin "näkemiseni" oikeasti kumpuavat?
Onhan kyse pitkälti siitäkin, että olen vääränlainen persoona tähän maailmaan. Nykyään pitää nimittäin olla yltiösosiaalinen, viihdyttävä, aina äänessä ja itseään tyrkyttämässä. Pitää näyttää siltä, että on sitä, mitä pitääkin, lopputuloksen kanssa ei ole niin väliä. Minähän en ole tuollainen: minä saatan olla sosiaalinen, mutta yhtä hyvin saatan vetäytyä. Puhun, jos on puhuttavaa, teen ilman suurempia näytöksiä sen, mitä lupaankin tehdä. Minä en osaa viihdyttää ihmisiä, minä olen miten olen, omana itsenäni.
Töissä näkee hyvin, miten siellä persoonat etenevät. Saman näen harrastuksissani ja muissa vapaa-ajan toimissani. Työpaikkoihin haetaan persoonia ja kanssakulkijat työntävät selästä eteenpäin nimenomaan oikeanlaisia persoonia. Kuinka kyllästyttävää...
Siksi minullekin tulee huono olo, vaikka ihan suotta. Minä kuitenkin pidän itsestäni tällaisena kuin olen, vaikka toki joitakin piirteitäni voisin kyllä suosiolla "hieman" hioa. Haluaisin vain lopettaa sen katsomisen, kuinka ihmisiä tyrkitään eteenpäin nimenomaan persoonallisuuden piirteiden perusteella, vaikka muuten kokonaisuus ei antaisikaan aihetta moiseen.
---
Päivän pieni ilo: sisälläni on vielä iloa mukavasta viikonlopusta. Vaikka arkeen palaaminen Elämisen jälkeen onkin aina kammottavaa, niin kaipa ne Elämisen Hetket kuitenkin kannattavat.
Olen ihan lopen kyllästynyt "huonouteeni". En oikeastaan enää itse pidä itseäni huonona (noin yleisesti), vaan ihan riittävän älykkäänä ja fiksuna, pystyvänä ihmisenä. Miksi silti kuitenkin edelleen näen ympärilläni minua osoittelevia sormia, jotka osoittavat: "tuo on huono" tai "se ei ole riittävän hyvä"? Sisältänikö nekin "näkemiseni" oikeasti kumpuavat?
Onhan kyse pitkälti siitäkin, että olen vääränlainen persoona tähän maailmaan. Nykyään pitää nimittäin olla yltiösosiaalinen, viihdyttävä, aina äänessä ja itseään tyrkyttämässä. Pitää näyttää siltä, että on sitä, mitä pitääkin, lopputuloksen kanssa ei ole niin väliä. Minähän en ole tuollainen: minä saatan olla sosiaalinen, mutta yhtä hyvin saatan vetäytyä. Puhun, jos on puhuttavaa, teen ilman suurempia näytöksiä sen, mitä lupaankin tehdä. Minä en osaa viihdyttää ihmisiä, minä olen miten olen, omana itsenäni.
Töissä näkee hyvin, miten siellä persoonat etenevät. Saman näen harrastuksissani ja muissa vapaa-ajan toimissani. Työpaikkoihin haetaan persoonia ja kanssakulkijat työntävät selästä eteenpäin nimenomaan oikeanlaisia persoonia. Kuinka kyllästyttävää...
Siksi minullekin tulee huono olo, vaikka ihan suotta. Minä kuitenkin pidän itsestäni tällaisena kuin olen, vaikka toki joitakin piirteitäni voisin kyllä suosiolla "hieman" hioa. Haluaisin vain lopettaa sen katsomisen, kuinka ihmisiä tyrkitään eteenpäin nimenomaan persoonallisuuden piirteiden perusteella, vaikka muuten kokonaisuus ei antaisikaan aihetta moiseen.
---
Päivän pieni ilo: sisälläni on vielä iloa mukavasta viikonlopusta. Vaikka arkeen palaaminen Elämisen jälkeen onkin aina kammottavaa, niin kaipa ne Elämisen Hetket kuitenkin kannattavat.
Tuesday, July 13, 2010
Kesäoleilua
Olen onnistunut siirtymään kesätilaan. Rauha on laskeutunut mieleeni ja olen tehnyt lähinnä vain mukavia asioita rennolla asenteella ja mielellä, pään sisäinen ajatuskoneistokin taitaa olla osittain kesähuollossa. Mikäpä tämän mukavampaa, tämä tuntuu Elämältä :)
Olen lukenut urakalla hömppäkirjoja, joiden maailmaan olen oikein antaumuksella sukeltanut. Helle hieman kiristää mielialaani, mutta toisaalta olen ollut niin tohkeissani noista rinnakkaisista elämistä, joita kirjat tuovat, että se ei ole haitannut.
Toisaalta olen myös uinut ahkerasti ja löytänyt jopa vesijuoksun riemun. Tai ainakin sen, että vesijuoksuvyötä voi käyttää ihanaan vedessä lillumiseen siten, että pääsee kauemmas rannasta pois meluavien ja roiskivien ihmisten keskeltä. Vesi on viilentänyt ihanasti ja samalla on saanut hyvältä tuntuvaa liikuntaa, joka muuten näyttäisi näin helteellä olevan turhan tukalaa.
Välillä jopa unohdan sen, että minulla on vielä töitäkin. Se näyttelee nyt niin pientä osaa pääni sisällä, kun ajelehdin ajatuksissani ihan muissa maailmoissa. Päänsä sisällä voi viettää kesää vaikka koko päivän, vaikka tekisi hieman töitäkin. Kesäasennetta, kesäoleilua, se on nyt parasta!
Olen lukenut urakalla hömppäkirjoja, joiden maailmaan olen oikein antaumuksella sukeltanut. Helle hieman kiristää mielialaani, mutta toisaalta olen ollut niin tohkeissani noista rinnakkaisista elämistä, joita kirjat tuovat, että se ei ole haitannut.
Toisaalta olen myös uinut ahkerasti ja löytänyt jopa vesijuoksun riemun. Tai ainakin sen, että vesijuoksuvyötä voi käyttää ihanaan vedessä lillumiseen siten, että pääsee kauemmas rannasta pois meluavien ja roiskivien ihmisten keskeltä. Vesi on viilentänyt ihanasti ja samalla on saanut hyvältä tuntuvaa liikuntaa, joka muuten näyttäisi näin helteellä olevan turhan tukalaa.
Välillä jopa unohdan sen, että minulla on vielä töitäkin. Se näyttelee nyt niin pientä osaa pääni sisällä, kun ajelehdin ajatuksissani ihan muissa maailmoissa. Päänsä sisällä voi viettää kesää vaikka koko päivän, vaikka tekisi hieman töitäkin. Kesäasennetta, kesäoleilua, se on nyt parasta!
Thursday, July 01, 2010
Veikko Huovinen: Hamsterit
Veikko Huovisen kuoltua viime syksynä päätin lukea jonkin hänen kirjansa, ihan yleissivistyksenkin vuoksi. Toisaalta minusta on myös mielenkiintoista lukea monenlaisia kirjoja, joten senkin vuoksi tartuin "Hamsterit" -kirjaan. Koinkin hieman erilaisen lukuelämyksen kuin mitä yleensä koen, mikä oli virkistävää.
Hamsterit kertoo miehistä, jotka päättävät kerätä vahvat ruoka- ja tarvikevarastot kylmään ja tuiskuttavaan talveen varautuen. Kirja keskittyy miesten vilpittömään intoon haalia mahtavia ruokavarastoja kuten hilloja (itse kerätyistä marjoista tehtyjä tietysti), lintupaisteja, lampaan lihaa, jauhoja, mehuja yms. Näiden lisäksi pitää tietysti olla lämpimiä vaatteita ja suksia koko perheelle. Kirja on julkaistu 1957, joten kirjasta huokuu ajan henki, kun miehet tarvikkeiden eteen ponnistelevat.
Kirjassa on mielestäni erityisen hienoa siitä huokuva hyväntahtoisuus ja lämpö. Toinen miehistä on ehkä hieman yksinkertainen, mutta sitä ei pilkata eikä käytetä hyväksi, vaan tarinasta huokuu elämä sellaisenaan kuin se on sekä ihmisten hyväksyminen. Luulen, että kirja kertoo myös onnellisuudesta, joka syntyy miesten toteuttaessa vihdoin itseään.
Minä en ole yleensä lukenut tällaisia tarinoita tai kirjoitustyyliä. Olikin mukava lukea tekstiä, joka on kirjoitettu siten kuin se on, koska se herättelee omaakin kirjoittamistani, näyttää laajempia mahdollisuuksia. Mielikuvituksen lento on myös omaperäistä, mielenkiintoista, hymyilyttävää. Ja kyllä, "hamsterit" lopulta pääsevät myös nauttimaan keräämistään antimista.
"Yöllä myrsky kyyristyy loikkaan, sen hännänpää heilahtaa ja sitten se ryntää karjuen eteenpäin. Yli tundran, yli tunturien, soiden ja järvien käy kiireinen taival. Kokonaiset lumipilvet pudota mäiskähtelevät maahan, niin että pölinä käy."
Hamsterit kertoo miehistä, jotka päättävät kerätä vahvat ruoka- ja tarvikevarastot kylmään ja tuiskuttavaan talveen varautuen. Kirja keskittyy miesten vilpittömään intoon haalia mahtavia ruokavarastoja kuten hilloja (itse kerätyistä marjoista tehtyjä tietysti), lintupaisteja, lampaan lihaa, jauhoja, mehuja yms. Näiden lisäksi pitää tietysti olla lämpimiä vaatteita ja suksia koko perheelle. Kirja on julkaistu 1957, joten kirjasta huokuu ajan henki, kun miehet tarvikkeiden eteen ponnistelevat.
Kirjassa on mielestäni erityisen hienoa siitä huokuva hyväntahtoisuus ja lämpö. Toinen miehistä on ehkä hieman yksinkertainen, mutta sitä ei pilkata eikä käytetä hyväksi, vaan tarinasta huokuu elämä sellaisenaan kuin se on sekä ihmisten hyväksyminen. Luulen, että kirja kertoo myös onnellisuudesta, joka syntyy miesten toteuttaessa vihdoin itseään.
Minä en ole yleensä lukenut tällaisia tarinoita tai kirjoitustyyliä. Olikin mukava lukea tekstiä, joka on kirjoitettu siten kuin se on, koska se herättelee omaakin kirjoittamistani, näyttää laajempia mahdollisuuksia. Mielikuvituksen lento on myös omaperäistä, mielenkiintoista, hymyilyttävää. Ja kyllä, "hamsterit" lopulta pääsevät myös nauttimaan keräämistään antimista.
"Yöllä myrsky kyyristyy loikkaan, sen hännänpää heilahtaa ja sitten se ryntää karjuen eteenpäin. Yli tundran, yli tunturien, soiden ja järvien käy kiireinen taival. Kokonaiset lumipilvet pudota mäiskähtelevät maahan, niin että pölinä käy."
Monday, June 28, 2010
Oravanpyörän pyörähtelyä
Missähän vaiheessa työelämä muuttui elämässäni energiaimuriksi, negatiivisia asioita elämääni tuovaksi ja suorastaan kaiken ja erityisesti itsetuntoni syöväksi? Liukuminen tuohon on ollut niin hidasta, että minulle on käynyt kuin sammakolle kattilassa, jonka vesi alkaa kuumeta hiljalleen ja lopulta kiehua vieden sammakon hengen. Paha oloni on lisääntynyt, mutta en ole hyväksynyt/ymmärtänyt/halunnut nähdä sitä, että työelämä on paljon negatiivisen lähde elämässäni.
En kuitenkaan syytä pelkkää työelämää, koska asioilla on aina useampia puolia. Minäkin olen muuttunut, arvostan nykyään erilaisia asioita kuin vielä jokunen vuosi sitten. Lisäksi asiaan vaikuttaa varmasti ainakin persoonallisuuteni, stressinsietokykyni, jaksamiseni ja moni muukin asia, joihin kuuluu myös piirteitä, jotka eivät tue nykytyössäni pärjäämistä ja jaksamista. Nykyelämäni ei myöskään heijastele omia oikeita arvojani kuin pieniltä osin, suurelta osin (eli työelämän osalta) ei.
Hämmästelen sitä, miten niin moni asia voikin olla pielessä työhöni liittyen! Lyhyesti sanottuna voisi sanoa, että työni ei tarjoa enää minulle mitään, työihmissuhteet mättävät ja mitään parempaa ei ole näköpiirissä, jos jäisin sellaista odottelemaan. Kyllä ne mahdollisuudet ovat menneet ja menevät ihan toisille ihmisille johtuuko se sitten heidän "sopivimmista" persoonistaan vai mistä. Sama se kuitenkin on, kun paikka on ylipäätään minulle ihan väärä. Se on vaikea myöntää. Se tuntuu epäonnistumiselta.
En tiedä, mistä voi ammentaa voimaa työelämään enää siinä vaiheessa, kun koko kehikko on jo sortunut ja jäljellä on enää vain itse työ toistuen samanlaisena joka ikinen päivä. Rahasta?! Ei siitäkään jaksa ammentaa loputtomiin, tuntuu lähinnä vain siltä kuin antaisi joka päivä käyttää itseään hyväksi.
Työelämä voi tehdä paljon pahaa. Minulla on hiljalleen mennyt mielenkiinto ja arvostus siihen täysin. Työitsetuntoni on nollissa ja on vaikea kuvitella itselleen työtä, josta nauttisi ja jossa pärjäisi ja jota haluaisi tehdä. En osaa enää kuvitellakaan, millainen on hyvä työyhteisö. Yritän kuitenkin muistaa, että nämä ovat seurauksia vallitsevista olosuhteista, sellaisia sisäisiä olotilojani, jotka eivät ole todellisuutta ellen sitten halua tehdä niistä todellisia ilmentymiä elämässäni (en halua). Varmasti saan itseni jaloilleni, kunhan pääsen "huonoista" olosuhteista eroon.
Juuri nyt vain ihmettelen, miten asiat voivat hiljalleen mennä näin pahasti vinksalleen yhdellä elämän osa-alueella. Olen selkeästi ollut joko nukuksissa tai sokea!
En kuitenkaan syytä pelkkää työelämää, koska asioilla on aina useampia puolia. Minäkin olen muuttunut, arvostan nykyään erilaisia asioita kuin vielä jokunen vuosi sitten. Lisäksi asiaan vaikuttaa varmasti ainakin persoonallisuuteni, stressinsietokykyni, jaksamiseni ja moni muukin asia, joihin kuuluu myös piirteitä, jotka eivät tue nykytyössäni pärjäämistä ja jaksamista. Nykyelämäni ei myöskään heijastele omia oikeita arvojani kuin pieniltä osin, suurelta osin (eli työelämän osalta) ei.
Hämmästelen sitä, miten niin moni asia voikin olla pielessä työhöni liittyen! Lyhyesti sanottuna voisi sanoa, että työni ei tarjoa enää minulle mitään, työihmissuhteet mättävät ja mitään parempaa ei ole näköpiirissä, jos jäisin sellaista odottelemaan. Kyllä ne mahdollisuudet ovat menneet ja menevät ihan toisille ihmisille johtuuko se sitten heidän "sopivimmista" persoonistaan vai mistä. Sama se kuitenkin on, kun paikka on ylipäätään minulle ihan väärä. Se on vaikea myöntää. Se tuntuu epäonnistumiselta.
En tiedä, mistä voi ammentaa voimaa työelämään enää siinä vaiheessa, kun koko kehikko on jo sortunut ja jäljellä on enää vain itse työ toistuen samanlaisena joka ikinen päivä. Rahasta?! Ei siitäkään jaksa ammentaa loputtomiin, tuntuu lähinnä vain siltä kuin antaisi joka päivä käyttää itseään hyväksi.
Työelämä voi tehdä paljon pahaa. Minulla on hiljalleen mennyt mielenkiinto ja arvostus siihen täysin. Työitsetuntoni on nollissa ja on vaikea kuvitella itselleen työtä, josta nauttisi ja jossa pärjäisi ja jota haluaisi tehdä. En osaa enää kuvitellakaan, millainen on hyvä työyhteisö. Yritän kuitenkin muistaa, että nämä ovat seurauksia vallitsevista olosuhteista, sellaisia sisäisiä olotilojani, jotka eivät ole todellisuutta ellen sitten halua tehdä niistä todellisia ilmentymiä elämässäni (en halua). Varmasti saan itseni jaloilleni, kunhan pääsen "huonoista" olosuhteista eroon.
Juuri nyt vain ihmettelen, miten asiat voivat hiljalleen mennä näin pahasti vinksalleen yhdellä elämän osa-alueella. Olen selkeästi ollut joko nukuksissa tai sokea!
Saturday, June 26, 2010
Elämä on herkkä
Viime aikoina olen havainnut pari kuolemantapausta, joissa kuolemaan liittyy "ei-perinteisiä elementtejä" (en nyt määrittele sanaa "perinteinen"). Kyseessä on ollut henkilöitä, joiden kanssa olen vaihtanut sanan-pari, mutta en ole tuntenut heitä sen paremmin. Ja sitten he ovatkin jo kuolleet, mitä ei olisi heidän kohdallaan osannut vielä odottaa. Se on ollut tosi pysähdyttävää. Elämästä on tullut herkkä.
Olen jopa hieman surrut. Olen pohtinut, antoiko elämä heille sen, mitä he halusivat? Ainakaan haluamaansa kuolemaa he eivät saaneet, siitä olen varma. Tapahtui odottamatonta, yllättävää, ja samanlaista voisi tapahtua kenelle tahansa, koska tahansa. Minullekin, vaikka huomenna?!
Olen tuntenut jotenkin tosi vahvasti elämän herkkyyden, langan ohuuden. Olen nähnyt kirkkaasti, miten vain minä olen vastuussa elämästäni, minä teen ratkaisuni ja niiden myötä elämästäni sellaisen kuin se on. Minä teen itsestäni sellaisen ihmisen kuin olen. Elänkö juuri nyt siten kuin haluaisin elää? Olisinko tyytyväinen elämääni, jos kuolisin huomenna? Toteutinko itseäni?! Olenko ollut minä?!
Nämä tapaukset ovat herätelleet minua tosi vahvasti. Olen tyytyväinen, että olen vihdoin tehnyt ratkaisun tulevaisuuttani ajatellen, koska nykyinen polkuni ei ole oma tieni, näen sen koko ajan vain selvemmin. Olen iloinen, että parantunut oloni on nostanut itsetuntoani, tunnen itseni vahvaksi ja pystyväksi. Minulla on tunne, että haluan elää omaa elämääni, en kenenkään toisen. Juuri siksikin, kun minulla on vain tämä elämä, joka voi katketa koska tahansa, miten tahansa. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, siitä olen varma.
---
Päivän pieni ilo: En halua näin juhannuksena kuulostaa vain vakavalta ja synkeältä, joten siksi haluan mainita pienenä (oikeastaan aika suurenakin) ilona hetken laiturilla auringon syleilyssä maaten, pilvien kulkua seuraten. Seurakin oli parasta mahdollista. Oli tosi mukava kesähetki.
Olen jopa hieman surrut. Olen pohtinut, antoiko elämä heille sen, mitä he halusivat? Ainakaan haluamaansa kuolemaa he eivät saaneet, siitä olen varma. Tapahtui odottamatonta, yllättävää, ja samanlaista voisi tapahtua kenelle tahansa, koska tahansa. Minullekin, vaikka huomenna?!
Olen tuntenut jotenkin tosi vahvasti elämän herkkyyden, langan ohuuden. Olen nähnyt kirkkaasti, miten vain minä olen vastuussa elämästäni, minä teen ratkaisuni ja niiden myötä elämästäni sellaisen kuin se on. Minä teen itsestäni sellaisen ihmisen kuin olen. Elänkö juuri nyt siten kuin haluaisin elää? Olisinko tyytyväinen elämääni, jos kuolisin huomenna? Toteutinko itseäni?! Olenko ollut minä?!
Nämä tapaukset ovat herätelleet minua tosi vahvasti. Olen tyytyväinen, että olen vihdoin tehnyt ratkaisun tulevaisuuttani ajatellen, koska nykyinen polkuni ei ole oma tieni, näen sen koko ajan vain selvemmin. Olen iloinen, että parantunut oloni on nostanut itsetuntoani, tunnen itseni vahvaksi ja pystyväksi. Minulla on tunne, että haluan elää omaa elämääni, en kenenkään toisen. Juuri siksikin, kun minulla on vain tämä elämä, joka voi katketa koska tahansa, miten tahansa. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, siitä olen varma.
---
Päivän pieni ilo: En halua näin juhannuksena kuulostaa vain vakavalta ja synkeältä, joten siksi haluan mainita pienenä (oikeastaan aika suurenakin) ilona hetken laiturilla auringon syleilyssä maaten, pilvien kulkua seuraten. Seurakin oli parasta mahdollista. Oli tosi mukava kesähetki.
Monday, June 21, 2010
Kesäpäivänseisaus
Tänään on kesäpäivänseisaus, vaikka kesä tuntuu olevan vasta aika aluillaan. Niinhän se kuitenkin menee, vuodenaikojen ja luonnon kiertokulku. Tähän aikaan vuodesta on kaikki eväät tuntea mielihyvää: lämpö hellii, luonto huumaa tuoksullaan ja kutsuu syliinsä, työelämä on rauhoittumaan päin ja loma on edessä. Mikäpä tässä on ollessa, kun velvollisuuksien lisäksi jää aikaa ja voimia nauttia elämästäkin.
Olen ollut yllättävän positiivinen nyt viime aikoina maanantaisin. Kun mieliala on hyvä, kuvittelen lapsellisen söpösti, että maanantai on hyvä päivä ja kaikki ikävät asiat töissä ovat jotenkin mystisesti kadonneet. No, eiväthän ne ole, petyn joka kerta, mutta kaikki muu hyvä (kuten kesä ja loman odotus) tekevät kuitenkin sen, että työelämä ei pääse tarttumaan minua tiukasti jaloistani ja kiskomaan maan alle. Voin olla kepeä ja olla ja nauttia, niin kuin aina kuuluisikin olla. Vielä ei ole tuleva syksy.
Olen oppinut viime aikoina valtavasti itsestäni, mutta olen samalla myös seisahtanut kieltämään oivallukseni. Olen halunnut seisahtua vanhaan, kuten tänään haluaisin seisauttaa ajan kulun kesäpäivänseisaukseen ja valon voittoon. Syksyn ei tarvitse tulla eikä minun kuulu muuttua..?! No, eihän se noin mene, aika kuluu ja sen kuuluu kulua ja edetä.
Nautitaan kesäpäivänseisauksesta ja runsaasta valosta nyt, kun on sen aika! :)
Olen ollut yllättävän positiivinen nyt viime aikoina maanantaisin. Kun mieliala on hyvä, kuvittelen lapsellisen söpösti, että maanantai on hyvä päivä ja kaikki ikävät asiat töissä ovat jotenkin mystisesti kadonneet. No, eiväthän ne ole, petyn joka kerta, mutta kaikki muu hyvä (kuten kesä ja loman odotus) tekevät kuitenkin sen, että työelämä ei pääse tarttumaan minua tiukasti jaloistani ja kiskomaan maan alle. Voin olla kepeä ja olla ja nauttia, niin kuin aina kuuluisikin olla. Vielä ei ole tuleva syksy.
Olen oppinut viime aikoina valtavasti itsestäni, mutta olen samalla myös seisahtanut kieltämään oivallukseni. Olen halunnut seisahtua vanhaan, kuten tänään haluaisin seisauttaa ajan kulun kesäpäivänseisaukseen ja valon voittoon. Syksyn ei tarvitse tulla eikä minun kuulu muuttua..?! No, eihän se noin mene, aika kuluu ja sen kuuluu kulua ja edetä.
Nautitaan kesäpäivänseisauksesta ja runsaasta valosta nyt, kun on sen aika! :)
Monday, June 14, 2010
Ratkaisuja
Tämä on viidessadas kirjoitukseni blogiini! Olen iloinen "saavutuksestani", vaikka en tätä suorittamiseksi laskekaan. Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja erityisen mukavaa on ollut "tavata" monia mukavia ihmisiä tätä kautta :)
"Juhlan" kunniaksi haluan olla positiivinen, joten kerron positiivisia asioita. Minä olen keksinyt itselleni jonkinlaisen suunnan tulevaisuudellelleni, vihdoinkin! Aikaa se on vienyt tuskastuttavan pitkään ja uskoni on meinannut loppua moneen kertaan, mutta nyt minulla on jotain ihan oikeaa odotettavaa. Se on uskomatonta! Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, vaikka ei näyttäisikään siltä, että tukalaan tilanteeseensa löytäisi ratkaisun. Uskon, että aktiivisuudellaan löytää!
Oma ratkaisuni on kaukana täydellisestä, mutta en usko elämän koskaan olevan täydellistä. On "vain" vaiheita yhdestä vaiheesta toiseen ja siitä taas seuraavaan. Minä taidan kokeilla välillä jotain muuta "puuhastelua", joka suo minulle ihanan hengähdyksen ahdistavasta työelämästä ja tuo jopa hieman vapauttakin, vaikka ei tämäkään vaihtoehto ihan kevyttä ja "työtöntä" ole. Onpahan jotain muuta kuitenkin. Uutta.
Suunnitelmani sisältää sikäli riskejä, että se pohjautuu asioihin, joista en oikeastaan ole kiinnostunut. Toivon siis, että onnistuisin jotenkin rakentamaan uutta suuntaa vanhalle pohjalle, eli kääntämään nykyistä "laivaa" toiseen suuntaan, vaikka en tiedä, onko se riittävän suuri muutos. On se kuitenkin jotain ja liike on aina parempaa kuin omassa tuskassaan istuminen.
Minulla on vielä tässä paljon aikaa selvitellä monia asioita, kuten käytännön asioita ja taloudellista puolta. Tarvitsisi suunnitella vähän sitä ja tätä, mutta sekin tuntuu jo hyvältä, kun sillä on suunta. Tämä on opettanut minulle sen, että jostain syystä tarvitsen suuntaa, päämäärää. Samojen asioiden päivästä (ja vuodesta) toiseen pyörittely (kuten töissä usein on) on jostain syystä minulle epäsopivaa. Tylsistyn, ahdistun ja voin huonosti. Motivaationi katoaa. En tiedä, miten kävisi, jos pyörittelisin kiinnostavia ja itselleni merkityksellisiä asioita päivästä toiseen.
Tämän suunnitelmani oivaltaminen on tuonut minulle sisäistä rauhaa, mutta myös pelkoa siitä, onko valintani "oikea". Mikä kuitenkaan on oikea? Ei kai sellaista olekaan, on vain suuntia. Sitä paitsi yhden muutoksen tekeminen (tämä muutos ei edes sisällä juuri mitään riskejä) voi johtaa muihin muutoksiin ja ehkä koko elämä liikahtaakin niiden myötä toivottuun suuntaan. Tai sitten ei, ei sitä voi tietää. Minä kuitenkin toimin ihan itse oman elämäni eteen ja jo se tuntuu nytkäyttävän itsetuntoani ylöspäin. Minä toimin.
Tunnen jo nyt, kuinka vanhaan jämähtäminen vetää puoleensa yhtä paljon kuin muutos. Minä olen jumittaja, pahemmanlaatuinen jämähtäjä, joka ei uskalla ottaa riskejä ja tehdä muutoksia turvalliseen. Joskus on kuitenkin pakko tehdä jotain, jotta omasta elämästään voisi saada enemmän oman näköisen. Minusta tämä muutos tuntuu hyvältä. Ainakin enimmäkseen. On helpottavaa, että minun ei tarvitse enää vain seurata muiden tekemiä ratkaisuja, vaan minäkin toimin.
On vaikeaa ajatella sitä, kuinka minulla ei ole ollut oma elämäni omissa käsissäni viime vuosina, vaikka on kuitenkin ollut. Olen ollut toimimatta ja siihen on ollut toki syitä. Silti minusta tuntuu, että olen hukannut vuosia... vaikka kaipa sillä on ollut tarkoituksensa. Onneksi tästä vitkastelusta on ollut edes taloudellista hyötyä ja on mahdollisesti sitä jatkossakin. Jotain tarkoitusta tällä raatamisellakin siis on ollut!
En halua päättää tätä kirjoitusta negatiivisuuteen vajoamisella, joten täytyy vielä sanoa, että vaikka tunnen pelkoa ja jopa suruakin, olen oikeasti iloinen ja helpottunut. Kyllä tämä tästä. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä täällä (tietojeni mukaan), joten kaikki toimet sen viemiseksi oman, "oikean elämän" suuntaan ovat varmasti ainakin joilta osin (riittäviltä osin?) tuloksellisia ja ainakin opettavaisia. Iik, jänskättää jo nyt, vaikka tässä onkin vielä paljon aikaa ;)
"Juhlan" kunniaksi haluan olla positiivinen, joten kerron positiivisia asioita. Minä olen keksinyt itselleni jonkinlaisen suunnan tulevaisuudellelleni, vihdoinkin! Aikaa se on vienyt tuskastuttavan pitkään ja uskoni on meinannut loppua moneen kertaan, mutta nyt minulla on jotain ihan oikeaa odotettavaa. Se on uskomatonta! Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, vaikka ei näyttäisikään siltä, että tukalaan tilanteeseensa löytäisi ratkaisun. Uskon, että aktiivisuudellaan löytää!
Oma ratkaisuni on kaukana täydellisestä, mutta en usko elämän koskaan olevan täydellistä. On "vain" vaiheita yhdestä vaiheesta toiseen ja siitä taas seuraavaan. Minä taidan kokeilla välillä jotain muuta "puuhastelua", joka suo minulle ihanan hengähdyksen ahdistavasta työelämästä ja tuo jopa hieman vapauttakin, vaikka ei tämäkään vaihtoehto ihan kevyttä ja "työtöntä" ole. Onpahan jotain muuta kuitenkin. Uutta.
Suunnitelmani sisältää sikäli riskejä, että se pohjautuu asioihin, joista en oikeastaan ole kiinnostunut. Toivon siis, että onnistuisin jotenkin rakentamaan uutta suuntaa vanhalle pohjalle, eli kääntämään nykyistä "laivaa" toiseen suuntaan, vaikka en tiedä, onko se riittävän suuri muutos. On se kuitenkin jotain ja liike on aina parempaa kuin omassa tuskassaan istuminen.
Minulla on vielä tässä paljon aikaa selvitellä monia asioita, kuten käytännön asioita ja taloudellista puolta. Tarvitsisi suunnitella vähän sitä ja tätä, mutta sekin tuntuu jo hyvältä, kun sillä on suunta. Tämä on opettanut minulle sen, että jostain syystä tarvitsen suuntaa, päämäärää. Samojen asioiden päivästä (ja vuodesta) toiseen pyörittely (kuten töissä usein on) on jostain syystä minulle epäsopivaa. Tylsistyn, ahdistun ja voin huonosti. Motivaationi katoaa. En tiedä, miten kävisi, jos pyörittelisin kiinnostavia ja itselleni merkityksellisiä asioita päivästä toiseen.
Tämän suunnitelmani oivaltaminen on tuonut minulle sisäistä rauhaa, mutta myös pelkoa siitä, onko valintani "oikea". Mikä kuitenkaan on oikea? Ei kai sellaista olekaan, on vain suuntia. Sitä paitsi yhden muutoksen tekeminen (tämä muutos ei edes sisällä juuri mitään riskejä) voi johtaa muihin muutoksiin ja ehkä koko elämä liikahtaakin niiden myötä toivottuun suuntaan. Tai sitten ei, ei sitä voi tietää. Minä kuitenkin toimin ihan itse oman elämäni eteen ja jo se tuntuu nytkäyttävän itsetuntoani ylöspäin. Minä toimin.
Tunnen jo nyt, kuinka vanhaan jämähtäminen vetää puoleensa yhtä paljon kuin muutos. Minä olen jumittaja, pahemmanlaatuinen jämähtäjä, joka ei uskalla ottaa riskejä ja tehdä muutoksia turvalliseen. Joskus on kuitenkin pakko tehdä jotain, jotta omasta elämästään voisi saada enemmän oman näköisen. Minusta tämä muutos tuntuu hyvältä. Ainakin enimmäkseen. On helpottavaa, että minun ei tarvitse enää vain seurata muiden tekemiä ratkaisuja, vaan minäkin toimin.
On vaikeaa ajatella sitä, kuinka minulla ei ole ollut oma elämäni omissa käsissäni viime vuosina, vaikka on kuitenkin ollut. Olen ollut toimimatta ja siihen on ollut toki syitä. Silti minusta tuntuu, että olen hukannut vuosia... vaikka kaipa sillä on ollut tarkoituksensa. Onneksi tästä vitkastelusta on ollut edes taloudellista hyötyä ja on mahdollisesti sitä jatkossakin. Jotain tarkoitusta tällä raatamisellakin siis on ollut!
En halua päättää tätä kirjoitusta negatiivisuuteen vajoamisella, joten täytyy vielä sanoa, että vaikka tunnen pelkoa ja jopa suruakin, olen oikeasti iloinen ja helpottunut. Kyllä tämä tästä. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä täällä (tietojeni mukaan), joten kaikki toimet sen viemiseksi oman, "oikean elämän" suuntaan ovat varmasti ainakin joilta osin (riittäviltä osin?) tuloksellisia ja ainakin opettavaisia. Iik, jänskättää jo nyt, vaikka tässä onkin vielä paljon aikaa ;)
Monday, May 31, 2010
Hyvä päivä
Tänään ei tapahtunut mitään erityistä. Päivä vain kulki omaa tahtiaan ja minä hymyilin, saatoin tuntea jopa onnen henkäyksiä. Mistä ne tulivat? En tiedä. Ehkä ne eivät tulleet mistään, vaan ne ovat, asuvat sisälläni. Hiljaiset asukkaat, jotka rohkaistuivat esille juuri tänään kurkistamaan hyvän päivän menoa.
Aamu alkoi vetreänä. Liikuin, venyin ja lihakseni työskentelivät, kunnes minulle tuli pieni hiki. Veri kiersi kuljettaen hyvää oloa koko kehooni ja mieleeni. Hymyilytti, oli mukava tarttua päivän töihin vahvana ja voimakkaana. Mukava?! Joo-o, sellaistakin voi tapahtua hyvänä päivänä.
Kävin tervehtimässä auringonpaistetta! Sekin tuntui vilkuttavan minulle. Missä piileksivät normaalit arkitunteeni, ne ahdistuneet, syrjään vetävät, surua tuovat ja tylsistyneet? En tiedä. Ehkä niitä ei ole ollut tänään olemassa.
Haasteita? Oli niitäkin tänään. Ikäviä asioita? Joo, niitäkin löytyi. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan tuntuneet miltään, ne ikään kuin vain olivat... ja menivät. Ratkeavat jos ratkeavat, eivät vaikuta minuun.
Mistä tämä tasapaino on tullut? En tiedä. Ehkä se ei ole tullut mistään, vaan se on minussa. Minä olen tasapainoinen. Juuri nyt.
Aamu alkoi vetreänä. Liikuin, venyin ja lihakseni työskentelivät, kunnes minulle tuli pieni hiki. Veri kiersi kuljettaen hyvää oloa koko kehooni ja mieleeni. Hymyilytti, oli mukava tarttua päivän töihin vahvana ja voimakkaana. Mukava?! Joo-o, sellaistakin voi tapahtua hyvänä päivänä.
Kävin tervehtimässä auringonpaistetta! Sekin tuntui vilkuttavan minulle. Missä piileksivät normaalit arkitunteeni, ne ahdistuneet, syrjään vetävät, surua tuovat ja tylsistyneet? En tiedä. Ehkä niitä ei ole ollut tänään olemassa.
Haasteita? Oli niitäkin tänään. Ikäviä asioita? Joo, niitäkin löytyi. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan tuntuneet miltään, ne ikään kuin vain olivat... ja menivät. Ratkeavat jos ratkeavat, eivät vaikuta minuun.
Mistä tämä tasapaino on tullut? En tiedä. Ehkä se ei ole tullut mistään, vaan se on minussa. Minä olen tasapainoinen. Juuri nyt.
Friday, May 28, 2010
Yksinäinen vanhus
Teoriassa on mahdollista, että naapurini, yksinäinen vanhus, on kuollut kotiinsa. Yhtä hyvin on mahdollista, että hän on ollut viimeiset pari kuukautta hoidossa. En ole kuitenkaan voinut olla miettimättä asiaa, kun päivittäin näen hänen ovensa vieressä olevan sanomalehtipinon kasvavan.
Lehtipino on surullinen näky. Se kertoo siitä, että vanhuksella eivät ole asiat hyvin, eikä kukaan hoida hänen asioitaan. Aivan kuin kukaan ei välittäisi.
Tähän taloon on kuollut vanhuksia kotiinsa, niin tämä henkilö minulle joskus sanoi. Hän kertoi huoliaan ja ärsytyksen asioitaan omalla persoonallisella tavallaan. En niin kiinnittänyt hänen jutusteluihinsa huomiota, koska ne hetket eivät varsinaisesti olleet minulle mitään mieluisia - itse asiassa olen viime ajat ollut vain iloinen, kun häntä ei ole näkynyt, eikä kuulunut.
Nyt kuitenkin toisaalta hävettää oma tyly asenteeni ja iloni. Onhan se totta, että hänessä on paljon sellaista, mitä on vaikea sietää ja hyväksyä, mutta silti. Onhan se karua, että varmaan kaikki naapurini inhoavat häntä. Hän ei todellakaan ole ollut vakaa ja ihanteellinen naapuri, vaikkakin omista lähtökohdistaan käsin varmasti tehnyt parhaansa.
Inhimillisyyttä on vaikea ymmärtää. Koen taas saaneeni opetuksen tässä asiassa, kun olen huomannut ajatelleeni tosi ikävästi tästä ihmisestä: en todellakaan vain haluaisi puhua inhimillisyyden ymmärryksestäni, vaan haluaisin oikeasti toteuttaakin sitä. Eikä se tarkoita sitä, että hyväksyisi ikävää käytöstä, mutta yrittäisi edes ymmärtää, mistä se johtuu ja että me kaikki olemme "vain" ihmisiä, kukin omalla tavallaan "vajaa".
Minua häiritsee tämä naapuriasia. Toisaalta hän todennäköisesti on hoidossa, joten mitään mietittävää ei ole. Ja ennen kaikkea, mitä voisin naapurina tehdä? En mitään. Hänen asiansa eivät yksinkertaisesti minulle kuulu. Minun ei todellakaan kannattaisi turhia murhehtia toisten asioita.
Samalla kuitenkin pohdin sitä aikaa, jolloin Suomessakin oli (käsittääkseni) enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyksiä, naapureistakin huolehdittiin. Se oli tervettä meininkiä verrattuna tähän nykyiseen "itsenäisyyden" (eli yksinäisyyden) aikaan, jolloin yksinäiset vanhukset saavat lojua kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia.
Lehtipino on surullinen näky. Se kertoo siitä, että vanhuksella eivät ole asiat hyvin, eikä kukaan hoida hänen asioitaan. Aivan kuin kukaan ei välittäisi.
Tähän taloon on kuollut vanhuksia kotiinsa, niin tämä henkilö minulle joskus sanoi. Hän kertoi huoliaan ja ärsytyksen asioitaan omalla persoonallisella tavallaan. En niin kiinnittänyt hänen jutusteluihinsa huomiota, koska ne hetket eivät varsinaisesti olleet minulle mitään mieluisia - itse asiassa olen viime ajat ollut vain iloinen, kun häntä ei ole näkynyt, eikä kuulunut.
Nyt kuitenkin toisaalta hävettää oma tyly asenteeni ja iloni. Onhan se totta, että hänessä on paljon sellaista, mitä on vaikea sietää ja hyväksyä, mutta silti. Onhan se karua, että varmaan kaikki naapurini inhoavat häntä. Hän ei todellakaan ole ollut vakaa ja ihanteellinen naapuri, vaikkakin omista lähtökohdistaan käsin varmasti tehnyt parhaansa.
Inhimillisyyttä on vaikea ymmärtää. Koen taas saaneeni opetuksen tässä asiassa, kun olen huomannut ajatelleeni tosi ikävästi tästä ihmisestä: en todellakaan vain haluaisi puhua inhimillisyyden ymmärryksestäni, vaan haluaisin oikeasti toteuttaakin sitä. Eikä se tarkoita sitä, että hyväksyisi ikävää käytöstä, mutta yrittäisi edes ymmärtää, mistä se johtuu ja että me kaikki olemme "vain" ihmisiä, kukin omalla tavallaan "vajaa".
Minua häiritsee tämä naapuriasia. Toisaalta hän todennäköisesti on hoidossa, joten mitään mietittävää ei ole. Ja ennen kaikkea, mitä voisin naapurina tehdä? En mitään. Hänen asiansa eivät yksinkertaisesti minulle kuulu. Minun ei todellakaan kannattaisi turhia murhehtia toisten asioita.
Samalla kuitenkin pohdin sitä aikaa, jolloin Suomessakin oli (käsittääkseni) enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyksiä, naapureistakin huolehdittiin. Se oli tervettä meininkiä verrattuna tähän nykyiseen "itsenäisyyden" (eli yksinäisyyden) aikaan, jolloin yksinäiset vanhukset saavat lojua kuolleina kodeissaan kuukausia, jopa vuosia.
Wednesday, May 26, 2010
Mielenrauhaa tavoittelemassa
En usko, että mielenrauhaa voi saavuttaa. Voi saavuttaa toki hetkiä, jolloin on rauha päässä, mutta pysyväksi olotilaksi se ei voi jäädä. Näin olen oivaltanut, kun olen nyt huomannut tavoitelleeni tuota niin epärealistista mielenrauhaksi kutsuttua olotilaa piiiitkään. Ehkä tavoittelemisen arvoista olisi mahdollisimman runsaasti mielenrauhan hetkiä, koska ne voimaannuttavat.
Olen huomannut saavuttavani mielenrauhaa liikunnalla (tai ylipäätään fyysisellä tekemisellä) ja luonnossa olemisella. Olenkin viime vuodet liikkunut mahdollisimman paljon ja tavoitellut hetkiä, jolloin pääsisin luonnon helmaan, eli olen tavoitellut mielenrauhaa. Tavallaan olen siis tehnyt oikeita asioita itseni kannalta, mutta olen kuvitellut (vähintään alitajuisesti), että voisin saavuttaa lopullisesti tilan, jossa olisi lähinnä mielenrauhaa. Se on epärealistista.
Arjestani on useimmiten mielenrauha kaukana, joten en ihmettele, että väsyn. Ajatukseni kulkevat päässäni tuhatta ja sataa, monella kaistalla samanaikaisesti, kukin huomiota kaivaten. Meno tuntuu välillä olevan kuin päiväkodin ryhmässä, jossa on vain ylivilkkaita lapsia, menoa ja meininkiä riittää. Näin aikuisena levottomuutta ei voi kuitenkaan purkaa oikein mitenkään, varsinkaan työelämässä. Pitää olla hillitty, hallittu ja antaa fiksua vaikutelmaa, vaikka haluaisi vain rallin pään sisällä rauhoittuvan, jotta olisi helpompi olla. Töissä ei voi liikkua eikä mennä luonnon helmaan. Yritän siis hallita älämölöä keskittymällä sinnikkäästi. Siispä väsyn, mikä on mielestäni vain luonnollista.
Olisi mielenkiintoista kurkata muiden ihmisten päiden sisälle, ajatuksiin. Millainen meno heillä on? Vai onko siellä järjestelmällistä ja hallittua, tasaista ja tyyntä? Onko tyyni ulkokuori merkki sisäisestä tyyneydestä vai yrityksestä hallita sekamelskaa? Onko heillä aina tasainen päänsisäinen meno vai vaihteleeko se tilanteen ja oman olon mukaan? Voivatko ajatukset kulkea aina (useimmiten) siististi ja loogisesti?
Helle sekoitti unirytmini, joten olen ollut väsynyt, mikä on lisännyt vauhtia ajatuksiini, tosin ikävä kyllä siten, että mitään järkevää ei synny lopputulokseksi. Väsyttää vain ja tekisi mieli hyppiä seinille. Tarvitsisin juuri nyt kunnon annoksen mielenrauhaa ja hyvät yöunet. Niitä siis odotellessa.
Olen huomannut saavuttavani mielenrauhaa liikunnalla (tai ylipäätään fyysisellä tekemisellä) ja luonnossa olemisella. Olenkin viime vuodet liikkunut mahdollisimman paljon ja tavoitellut hetkiä, jolloin pääsisin luonnon helmaan, eli olen tavoitellut mielenrauhaa. Tavallaan olen siis tehnyt oikeita asioita itseni kannalta, mutta olen kuvitellut (vähintään alitajuisesti), että voisin saavuttaa lopullisesti tilan, jossa olisi lähinnä mielenrauhaa. Se on epärealistista.
Arjestani on useimmiten mielenrauha kaukana, joten en ihmettele, että väsyn. Ajatukseni kulkevat päässäni tuhatta ja sataa, monella kaistalla samanaikaisesti, kukin huomiota kaivaten. Meno tuntuu välillä olevan kuin päiväkodin ryhmässä, jossa on vain ylivilkkaita lapsia, menoa ja meininkiä riittää. Näin aikuisena levottomuutta ei voi kuitenkaan purkaa oikein mitenkään, varsinkaan työelämässä. Pitää olla hillitty, hallittu ja antaa fiksua vaikutelmaa, vaikka haluaisi vain rallin pään sisällä rauhoittuvan, jotta olisi helpompi olla. Töissä ei voi liikkua eikä mennä luonnon helmaan. Yritän siis hallita älämölöä keskittymällä sinnikkäästi. Siispä väsyn, mikä on mielestäni vain luonnollista.
Olisi mielenkiintoista kurkata muiden ihmisten päiden sisälle, ajatuksiin. Millainen meno heillä on? Vai onko siellä järjestelmällistä ja hallittua, tasaista ja tyyntä? Onko tyyni ulkokuori merkki sisäisestä tyyneydestä vai yrityksestä hallita sekamelskaa? Onko heillä aina tasainen päänsisäinen meno vai vaihteleeko se tilanteen ja oman olon mukaan? Voivatko ajatukset kulkea aina (useimmiten) siististi ja loogisesti?
Helle sekoitti unirytmini, joten olen ollut väsynyt, mikä on lisännyt vauhtia ajatuksiini, tosin ikävä kyllä siten, että mitään järkevää ei synny lopputulokseksi. Väsyttää vain ja tekisi mieli hyppiä seinille. Tarvitsisin juuri nyt kunnon annoksen mielenrauhaa ja hyvät yöunet. Niitä siis odotellessa.
Saturday, May 22, 2010
Sulamispiste
On kuuma. Aivan liian kuuma. Ei ole hyvä olla.
Kotonani on melkein 30 astetta lämmintä eli ihan liian paljon minulle. Olen hiestä ihan märkä, hikinoro valuu otsalla, on tukala ja hankala olla. Jopa hengittäminen tuntuu raskaalta huonosta, raskaasta ja kuumasta ilmasta johtuen.
Lattiatuulettimeni hurisee suoden hieman helpostusta, mutta ei sekään lämpötilaa laske. Olen yrittänyt olla ulkona mahdollisimman paljon, mutta kotonaan on välillä pakko olla ja yöpyä. Nukkuminen onkin melkoisen hikinen ja katkonainen operaatio, joka ei houkuttele yhtään.
Olisin varmaankin hankkinut pienehkön ilmastointilaitteen, jos sellaisen poistoputkelle olisi jokin paikka. Naapurit tuskin arvostaisivat postiluukusta rappukäytävään törröttävää putkea, joka hönkii kuumaa ilmaa. Tuotakin olen toki harkinnut.
Kiinteä vesimaksu herättää pohdintoja viileän veden käyttämisestä hyväkseen viilentämisessä, mutta tässä kuumuudessa kaikenlainen toimiminen on yksinkertaisesti liian raskasta.
Jos tänä kesänä tulee vielä pitkä hellejakso, harkitsen vakavasti yöpymistä jossain toisaalla ainakin muutaman yön, maksakoon mitä maksaa. Tällainen kuumuus on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä!
Kotonani on melkein 30 astetta lämmintä eli ihan liian paljon minulle. Olen hiestä ihan märkä, hikinoro valuu otsalla, on tukala ja hankala olla. Jopa hengittäminen tuntuu raskaalta huonosta, raskaasta ja kuumasta ilmasta johtuen.
Lattiatuulettimeni hurisee suoden hieman helpostusta, mutta ei sekään lämpötilaa laske. Olen yrittänyt olla ulkona mahdollisimman paljon, mutta kotonaan on välillä pakko olla ja yöpyä. Nukkuminen onkin melkoisen hikinen ja katkonainen operaatio, joka ei houkuttele yhtään.
Olisin varmaankin hankkinut pienehkön ilmastointilaitteen, jos sellaisen poistoputkelle olisi jokin paikka. Naapurit tuskin arvostaisivat postiluukusta rappukäytävään törröttävää putkea, joka hönkii kuumaa ilmaa. Tuotakin olen toki harkinnut.
Kiinteä vesimaksu herättää pohdintoja viileän veden käyttämisestä hyväkseen viilentämisessä, mutta tässä kuumuudessa kaikenlainen toimiminen on yksinkertaisesti liian raskasta.
Jos tänä kesänä tulee vielä pitkä hellejakso, harkitsen vakavasti yöpymistä jossain toisaalla ainakin muutaman yön, maksakoon mitä maksaa. Tällainen kuumuus on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä!
Wednesday, May 19, 2010
Aikaansaaminen tuntuu hyvältä
Olen todennut täälläkin varmaan monta kertaa, että tuntuu hyvältä saada aikaiseksi yhtä ja toista! Olen vihdoin varannut aikoja, joita on pitänyt varata, ilmoittautunut tapahtumaan, johon pitää ilmoittautua, aikatauluttanut erään pienen reissun, päättänyt loma-ajankohtani, lukenut kirjoja ja blogeja, käynyt lenkillä useammankin kerran ja treenannut lihaskuntoakin. Tähän päälle olen vielä onnistunut olemaan jahkailematta töideni suhteen, joten olen niitäkin saanut tehtyä! Hurraa!
Olisipa aina tällainen vire, mutta kai se on vain hyväksyttävä, että aina ei ole ja että sekin on ihan ok. Välillä on hyvä ja välillä vähemmän hyvä ja se vaihtelu on vain normaalia elämää. Hyvänä hetkenä kannattaa tehdä niin paljon kuin siinä hyvässä "virrassa" saa tehtyä, jotta sitten huonompana hetkenä voi huilia.
Joustava mieli -kirjaa lukiessani olen tullut siihen tulokseen, että ajatuksissani on paljon muokattavaa eli minun lienee syytä ostaa kyseinen opus. Todennäköisesti hyötyisin kirjan lukuisista harjoituksista, joita en ole vielä juuri tehnyt kirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Jotenkin näin hyvässä "flowssa" ollessani minun on helppo ymmärtää kirjan yksi ajatus siitä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme. Ajatukset ja tunteet ovat vain ajatuksia ja tunteita, joita voi tarkkailla ja antaa niiden mennä ohi. Minun ei myöskään tarvitse kuvitella lukuisten päässä pyörivien arvostelevien ajatusteni olevan jotenkin totta: ne ovat arviointeja kulloisestakin tilanteesta tai asiasta, eivätkä sen enempää. Helpottavaa!
Olisipa aina tällainen vire, mutta kai se on vain hyväksyttävä, että aina ei ole ja että sekin on ihan ok. Välillä on hyvä ja välillä vähemmän hyvä ja se vaihtelu on vain normaalia elämää. Hyvänä hetkenä kannattaa tehdä niin paljon kuin siinä hyvässä "virrassa" saa tehtyä, jotta sitten huonompana hetkenä voi huilia.
Joustava mieli -kirjaa lukiessani olen tullut siihen tulokseen, että ajatuksissani on paljon muokattavaa eli minun lienee syytä ostaa kyseinen opus. Todennäköisesti hyötyisin kirjan lukuisista harjoituksista, joita en ole vielä juuri tehnyt kirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Jotenkin näin hyvässä "flowssa" ollessani minun on helppo ymmärtää kirjan yksi ajatus siitä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme. Ajatukset ja tunteet ovat vain ajatuksia ja tunteita, joita voi tarkkailla ja antaa niiden mennä ohi. Minun ei myöskään tarvitse kuvitella lukuisten päässä pyörivien arvostelevien ajatusteni olevan jotenkin totta: ne ovat arviointeja kulloisestakin tilanteesta tai asiasta, eivätkä sen enempää. Helpottavaa!
Monday, May 17, 2010
Sentään yritin
Olen iloinen, että olen voinut paremmin. Samalla olen kurjan tietoinen siitä, että mitään konkreettista en ole saanut kehiteltyä, jotta saisin elämäntilanteestani siedettävämmän, jaksettavamman. Olen toki tehnyt asian eteen noin yleisesti kai paljonkin eli suunta on oikea, mutta kun se konkreettisempi varmuus jostain muutoksesta (tai se itse muutos) puuttuu, se tuntuu pelottavalta. Tulevaisuus näyttää uhkaavalta, vaikka yritänkin olla katsomatta siihen suuntaan.
Olen kuitenkin yrittänyt tehdä jotain. Olen mm. pohtinut tulevaa syksyä helpottavia asioita kesälomaa suunnitellessani. Ajattelin ehdottaa esimiehelleni erästä asiaa, mutta siihen tuli tyrmäys jo ennen kuin pääsin oikeastaan asiaan. Esimieheni on "ei"-automaatti, joka tyrmää ehdotuksiani sujuvasti, vaikka ehdotusteni taustalla on ollut lähinnä oma jaksamiseni. En ole kuitenkaan ihan noin suoraan sanonut oikeaa syytä, koska en koe oikein uskaltavani: "kyllähän kaikkien pitää jaksaa saman verran!". Siispä saan aina vain ei-vastauksia, mutta en kai nyt pian enää, kun päätin lakata pyytelemästä. Tyhjän saa nimittäin pyytämättäkin, ja siinä sivussa voin seurata joitain muita, jotka ovat omilta esimiehiltään saaneet joustoa moneen suuntaan.
Eipä siinä mitään, onhan minulla "huikea" lakisääteinen kesäloma, jota joudun pätkimään, jotta sietäisin tulevaa syksyä ja voi olla, että en silti siedä. Miksihän työelämän täytyy olla niin jäykkää p*****, että mitään joustoja ei voi oman terveytensä vuoksi saada?!
Inhottavaa olla näin heikko. Inhottavaa, että en jaksa juuri nyt täyttä oravanpyörää eli sitä, mitä "kaikki muut" näyttävät jaksavan. Olisi vain pakko jaksaa ja sitten jos en jaksa, se on vain ja ainoastaan minun yksinäinen ongelmani. Pitäisi kai yrittää lohduttautua edes sillä, että olen yrittänyt, vaikka se ei tulosta tuottanutkaan.
Uh, toivottavasti keksin kesän aikana jotain oikeaa suuntaa elämälleni.
Olen kuitenkin yrittänyt tehdä jotain. Olen mm. pohtinut tulevaa syksyä helpottavia asioita kesälomaa suunnitellessani. Ajattelin ehdottaa esimiehelleni erästä asiaa, mutta siihen tuli tyrmäys jo ennen kuin pääsin oikeastaan asiaan. Esimieheni on "ei"-automaatti, joka tyrmää ehdotuksiani sujuvasti, vaikka ehdotusteni taustalla on ollut lähinnä oma jaksamiseni. En ole kuitenkaan ihan noin suoraan sanonut oikeaa syytä, koska en koe oikein uskaltavani: "kyllähän kaikkien pitää jaksaa saman verran!". Siispä saan aina vain ei-vastauksia, mutta en kai nyt pian enää, kun päätin lakata pyytelemästä. Tyhjän saa nimittäin pyytämättäkin, ja siinä sivussa voin seurata joitain muita, jotka ovat omilta esimiehiltään saaneet joustoa moneen suuntaan.
Eipä siinä mitään, onhan minulla "huikea" lakisääteinen kesäloma, jota joudun pätkimään, jotta sietäisin tulevaa syksyä ja voi olla, että en silti siedä. Miksihän työelämän täytyy olla niin jäykkää p*****, että mitään joustoja ei voi oman terveytensä vuoksi saada?!
Inhottavaa olla näin heikko. Inhottavaa, että en jaksa juuri nyt täyttä oravanpyörää eli sitä, mitä "kaikki muut" näyttävät jaksavan. Olisi vain pakko jaksaa ja sitten jos en jaksa, se on vain ja ainoastaan minun yksinäinen ongelmani. Pitäisi kai yrittää lohduttautua edes sillä, että olen yrittänyt, vaikka se ei tulosta tuottanutkaan.
Uh, toivottavasti keksin kesän aikana jotain oikeaa suuntaa elämälleni.
Saturday, May 15, 2010
Auringossa
Olin eilen kunnolla auringossa ensimmäistä kertaa tänä kesänä. En silti kuitenkaan varsinaisesti ottanut aurinkoa, vaan olin ulkona vasta siinä vaiheessa, kun pahin paiste oli jo hieman laantunut. Se tuntui tekevän hyvää, vaikka samalla kuumuus ja paiste väsyttävätkin, mutta onneksi vain terveellä tavalla.
Ulkoilua täytynee harrastaa tulevinakin päivinä ahkerasti. Asuntoni lämpenee paisteessa kammottaviin lukemiin, joten kotona oleminen ei ole oikein vaihtoehto - ja kuka toisaalta haluaakaan istua sisällä, kun ulkonakin voi kerrankin olla?!
Ulkoiluani hieman hillitsee siitepölypallerohirviöt, joista kehoni ei tänä vuonna näytä oikein pitävän. Olen ihmeissäni: monta vuotta allergiani on pysynyt aisoissa, joten mikä tänä vuonna on muuttunut siten, että silmäni vuotavat ja aivastelen ketjussa? En ymmärrä. Täytyy käydä apteekissa, jotta en raavi silmiäni pahaan kuntoon.
Minulla on nyt ollut aika kiva fiilis ja väsymyskin on pysynyt aisoissa. Mieli on positiivisen odottavainen ja luottavainen. On mukavaa, kun on tiedossa kivoja askareita ja aktiviteetteja eikä arkikaan juuri nyt uuvuta. Nautin tästä hetkestä, koska tämä hetki on hyvä. Tuleva näyttää uhkaavalta, mutta koska se on tulevaa (ehkä tai sitten ei), en mieti sitä nyt liikaa.
Ulkoilkaa hyvät ihmiset! :)
Ulkoilua täytynee harrastaa tulevinakin päivinä ahkerasti. Asuntoni lämpenee paisteessa kammottaviin lukemiin, joten kotona oleminen ei ole oikein vaihtoehto - ja kuka toisaalta haluaakaan istua sisällä, kun ulkonakin voi kerrankin olla?!
Ulkoiluani hieman hillitsee siitepölypallerohirviöt, joista kehoni ei tänä vuonna näytä oikein pitävän. Olen ihmeissäni: monta vuotta allergiani on pysynyt aisoissa, joten mikä tänä vuonna on muuttunut siten, että silmäni vuotavat ja aivastelen ketjussa? En ymmärrä. Täytyy käydä apteekissa, jotta en raavi silmiäni pahaan kuntoon.
Minulla on nyt ollut aika kiva fiilis ja väsymyskin on pysynyt aisoissa. Mieli on positiivisen odottavainen ja luottavainen. On mukavaa, kun on tiedossa kivoja askareita ja aktiviteetteja eikä arkikaan juuri nyt uuvuta. Nautin tästä hetkestä, koska tämä hetki on hyvä. Tuleva näyttää uhkaavalta, mutta koska se on tulevaa (ehkä tai sitten ei), en mieti sitä nyt liikaa.
Ulkoilkaa hyvät ihmiset! :)
Thursday, May 13, 2010
Stressinhallinnan opettelua
Olen alkanut lukea kirjaa Joustava mieli, vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Arto Pietikäinen), jonka vihdoin sain kirjastosta käsiini. Kirja vaikuttaa erittäin lupaavalta, vaikka olen lukenut vasta joitain kymmeniä sivuja!
Kirjan ensimmäinen osa kertoo stressistä ja sen käsittelystä. Itselleni suuri oivallus on ollut se, että stressinhallintakeinot voivat olla osa ongelmaa, eli stressiä voi yrittää hallita keinoilla, jotka itse asiassa vain pahentavat sitä ja samalla koko hankalaa elämäntilannetta. Olen itse kuvitellut tekeväni asioita "oikein" "parannellessani" itseäni, mutta nyt olen löytänyt harmikseni itsestäni kirjan avulla koko joukon stressihallintakeinoja, jotka eivät todellakaan auta minua.
Esimerkkejä haitallisista stressinhallintakeinoista:
- Muiden syyttely
- Asian torjunta/kieltäminen
- Liika shoppailu/syöminen yms.
- Itsesyytökset
- Pakokeinojen kuvitteleminen
- Liika itseanalysointi
- Ihmisten ja tilanteiden välttely
- Kostosta haaveilu
- Murehtiminen
- Stressin peittely muilta ihmisiltä
- "Tehokkaampi" ja liika työskentely (tilanteessa, jossa on liikaa työtä)
- Pakeneminen haaveisiin
- Itsestä huolehtimisen lopettaminen
Kirjassa Pietikäinen käyttää tällaisesta toiminnasta käsitettä "lapioiminen". Stressaantunut henkilö on pudonnut kuoppaan (uupunut), joten hän yrittää ratkaista ongelmaa. Nämä väärät stressinhallintakeinot ovat kuitenkin lapioimista, jolla itseään kaivaa vain syvemmälle ongelmiin, esimerkiksi itsestä huolehtimisen lopettaminen vaikuttaa sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin haitallisesti, mikä haittaa myös uupumuksesta toipumista. Kuopasta ei pääse ylös.
Mielenkiintoista. Mitähän mahtavat siis olla ne rakentavammat stressinhallintakeinot? Pitää jatkaa lukemista, jotta asia selviää.
Kirjan ensimmäinen osa kertoo stressistä ja sen käsittelystä. Itselleni suuri oivallus on ollut se, että stressinhallintakeinot voivat olla osa ongelmaa, eli stressiä voi yrittää hallita keinoilla, jotka itse asiassa vain pahentavat sitä ja samalla koko hankalaa elämäntilannetta. Olen itse kuvitellut tekeväni asioita "oikein" "parannellessani" itseäni, mutta nyt olen löytänyt harmikseni itsestäni kirjan avulla koko joukon stressihallintakeinoja, jotka eivät todellakaan auta minua.
Esimerkkejä haitallisista stressinhallintakeinoista:
- Muiden syyttely
- Asian torjunta/kieltäminen
- Liika shoppailu/syöminen yms.
- Itsesyytökset
- Pakokeinojen kuvitteleminen
- Liika itseanalysointi
- Ihmisten ja tilanteiden välttely
- Kostosta haaveilu
- Murehtiminen
- Stressin peittely muilta ihmisiltä
- "Tehokkaampi" ja liika työskentely (tilanteessa, jossa on liikaa työtä)
- Pakeneminen haaveisiin
- Itsestä huolehtimisen lopettaminen
Kirjassa Pietikäinen käyttää tällaisesta toiminnasta käsitettä "lapioiminen". Stressaantunut henkilö on pudonnut kuoppaan (uupunut), joten hän yrittää ratkaista ongelmaa. Nämä väärät stressinhallintakeinot ovat kuitenkin lapioimista, jolla itseään kaivaa vain syvemmälle ongelmiin, esimerkiksi itsestä huolehtimisen lopettaminen vaikuttaa sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin haitallisesti, mikä haittaa myös uupumuksesta toipumista. Kuopasta ei pääse ylös.
Mielenkiintoista. Mitähän mahtavat siis olla ne rakentavammat stressinhallintakeinot? Pitää jatkaa lukemista, jotta asia selviää.
Sunday, May 09, 2010
Romuprojektin päätös - viikko 53
Kaikki projektit loppuvat aikanaan ja niin minäkin päätin päättää romuprojektini tällä erää sen vuosipäivään eli tähän päivään. Siitä on todellakin tasan vuosi, kun ensimmäisistä romppeistani projektiini liittyen luovuin. Vuosi on mennyt nopeasti.
En päätä projektiani siksi, että mitään poistettavaa ei enää olisi. Oikeastaan olen huomannut, että minulla riittäisi poistettavaa todennäköisesti vielä pariksikin vuodeksi. Huomasin vain, että olen oppinut projektistani sen, mitä halusinkin, eli tavoitteeni on saavutettu.
Huomaako projektin tuloksia kotonani? Kyllä ja ei. Erityisesti vanhojen elektroniikkaromujen vieminen keräykseen vapautti varastossani kivasti tilaa, joka tosin vastaavasti taitaa olla täyttynyt jollain muulla (milläköhän?!). Ehkä varastossa olevan tavaran määrä on vakio. Kotonani olen saanut hieman lisää tilaa hyllyilleni, mutta en tarpeeksi. Tiedän tosin, mitä poistettavaa hyllyissäni vielä on, joten tilanne onneksi paranee. Vaatekaapissani tilanne ei ole lainkaan parempi, siinä riittää haastetta. Mutta olen silti kaiken kaikkiaan tyytyväinen.
Vuoden aikana opittua:
- Tavaroiden karsiminen ei vaadi suursiivousta tai muuta suurta ryhtymistä. Joka päivä voi kurkata jotain hyllyä ja laatikkoa ja katsoa, olisiko jotain poistettavaa. Minulle on henkisesti helpompaa luopua vain parista tavarasta kerrallaan kuin suuremmasta määrästä, mistä lie johtuukaan. Luulen kuitenkin, että se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle.
- Minulle on kertynyt vuosien varrella mieletön määrä rompetta. Siis mieletön! Osa on toki tarpeellista, mutta joukkoon mahtuu myös ihan liikaa turhaa rompetta. Luulen pärjääväni yllättävän vähällä tavaramäärällä.
- Liian suuri tavaramäärä tilaan nähden on ahdistavaa. Jos tavarat näyttävät koko ajan hyökkäilevän kimppuun, tilanne ei ole hyvä. Myös siisteyden ylläpitäminen on vaikeaa, kun kaikille tavaroille ei ole paikkaa tai niiden paikoilleen saaminen vaatii sullomistoimenpiteitä. Lisäksi jos imuroiminen vaatii ensin parin tunnin tavaranraivausoperaatiota ennen kuin pystyy edes harkitsemaan imuroimista, voi olla varma, että imurointia ei tule harrastettua turhan usein (erityisesti jos sattuu inhoamaan tavaroiden paikoilleen kantamista).
- Minulla on kotonani muodostunut tietty, selkeä paikka tavaroille, jotka ovat lähdössä joko varastooni, roskiin tai kierrätykseen. Sieltä voin aina lähtiessäni napata jotain mukaani, jolloin romppeet eivät jää nurkkiini lojumaan.
- Tiedän nyt haluavani karsia mahdollisimman paljon turhaa pois, koska se on vapauttavaa. Tiedän myös olevani "hamsteri", joka varautuu "pahojen päivien" varalle, eli minun täytyy olla tarkkana, jotta en taas ala kerätä rompetta ympärilleni.
Mitä nyt sitten jatkossa?
Aion jatkaa kaikessa hiljaisuudessa romuprojektiani, vaikkakaan en ihan yhtä järjestelmällisesti kuin tähän asti. Jatkan poistojani sitä mukaa kuin hyvältä tuntuu tavoitteenani vähäromuisempi koti (melkoinen tavoite itseni tuntien). Ehkä joskus tulevaisuudessa järjestän Romuprojektin toisen osan.
Tälle viikolle valitsen vielä viimeiset "viralliset" poistoni, jotka ovat kaksi takkiani. Varastossani on jo vuosia ollut takkeja, joita en käytä ja joita kohtaan minulla ei ole mitään intohimoja. Ehkäpä säästän niistä pari ns. "mökkikäyttöön", mutta epäkäytännöllisimmät vien kierrätykseen.
En päätä projektiani siksi, että mitään poistettavaa ei enää olisi. Oikeastaan olen huomannut, että minulla riittäisi poistettavaa todennäköisesti vielä pariksikin vuodeksi. Huomasin vain, että olen oppinut projektistani sen, mitä halusinkin, eli tavoitteeni on saavutettu.
Huomaako projektin tuloksia kotonani? Kyllä ja ei. Erityisesti vanhojen elektroniikkaromujen vieminen keräykseen vapautti varastossani kivasti tilaa, joka tosin vastaavasti taitaa olla täyttynyt jollain muulla (milläköhän?!). Ehkä varastossa olevan tavaran määrä on vakio. Kotonani olen saanut hieman lisää tilaa hyllyilleni, mutta en tarpeeksi. Tiedän tosin, mitä poistettavaa hyllyissäni vielä on, joten tilanne onneksi paranee. Vaatekaapissani tilanne ei ole lainkaan parempi, siinä riittää haastetta. Mutta olen silti kaiken kaikkiaan tyytyväinen.
Vuoden aikana opittua:
- Tavaroiden karsiminen ei vaadi suursiivousta tai muuta suurta ryhtymistä. Joka päivä voi kurkata jotain hyllyä ja laatikkoa ja katsoa, olisiko jotain poistettavaa. Minulle on henkisesti helpompaa luopua vain parista tavarasta kerrallaan kuin suuremmasta määrästä, mistä lie johtuukaan. Luulen kuitenkin, että se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle.
- Minulle on kertynyt vuosien varrella mieletön määrä rompetta. Siis mieletön! Osa on toki tarpeellista, mutta joukkoon mahtuu myös ihan liikaa turhaa rompetta. Luulen pärjääväni yllättävän vähällä tavaramäärällä.
- Liian suuri tavaramäärä tilaan nähden on ahdistavaa. Jos tavarat näyttävät koko ajan hyökkäilevän kimppuun, tilanne ei ole hyvä. Myös siisteyden ylläpitäminen on vaikeaa, kun kaikille tavaroille ei ole paikkaa tai niiden paikoilleen saaminen vaatii sullomistoimenpiteitä. Lisäksi jos imuroiminen vaatii ensin parin tunnin tavaranraivausoperaatiota ennen kuin pystyy edes harkitsemaan imuroimista, voi olla varma, että imurointia ei tule harrastettua turhan usein (erityisesti jos sattuu inhoamaan tavaroiden paikoilleen kantamista).
- Minulla on kotonani muodostunut tietty, selkeä paikka tavaroille, jotka ovat lähdössä joko varastooni, roskiin tai kierrätykseen. Sieltä voin aina lähtiessäni napata jotain mukaani, jolloin romppeet eivät jää nurkkiini lojumaan.
- Tiedän nyt haluavani karsia mahdollisimman paljon turhaa pois, koska se on vapauttavaa. Tiedän myös olevani "hamsteri", joka varautuu "pahojen päivien" varalle, eli minun täytyy olla tarkkana, jotta en taas ala kerätä rompetta ympärilleni.
Mitä nyt sitten jatkossa?
Aion jatkaa kaikessa hiljaisuudessa romuprojektiani, vaikkakaan en ihan yhtä järjestelmällisesti kuin tähän asti. Jatkan poistojani sitä mukaa kuin hyvältä tuntuu tavoitteenani vähäromuisempi koti (melkoinen tavoite itseni tuntien). Ehkä joskus tulevaisuudessa järjestän Romuprojektin toisen osan.
Tälle viikolle valitsen vielä viimeiset "viralliset" poistoni, jotka ovat kaksi takkiani. Varastossani on jo vuosia ollut takkeja, joita en käytä ja joita kohtaan minulla ei ole mitään intohimoja. Ehkäpä säästän niistä pari ns. "mökkikäyttöön", mutta epäkäytännöllisimmät vien kierrätykseen.
Subscribe to:
Posts (Atom)