Uusia päivärutiineja, osa 2

Uusi harrastukseni ei vielä täytä rutiinin kriteerejä, mutta mainitsen senkin uutena rutiinina, koska se johti vielä yhteen uuteen päivärutiiniin. Aamuinen jumppatuokioni innosti minut joogatunnille. Menin sinne sillä ajatuksella, että opin siellä joogaan kuuluvia asanoita ja muita elementtejä, joiden parissa voin sitten kotona hikoilla ja rauhoittua. Varsinaisesti ryhmäharrastusta en itselleni nyt kaivannut.

Jooga on osittain täyttänyt odotukseni. Se tuntuu kehossa ja mielessä hyvältä ja olen oppinut sellaisia harjoituksia, joita todella voin tehdä kotonakin. Pieni pettymys on ollut se, että kaikki liikkeet eivät sovi selälleni. Alaselkäni särky heräsi ensimmäisellä tunnilla pelottavasti, mutta sen jälkeen olen taas muistanut olla varovainen ja jättää selkää rasittavat liikkeet tekemättä. Selkä on jonkin verran jo rauhoittunutkin.

Jooga on selvästi ihan oma maailmansa hymistelyineen ja rentoutuksineen, mutta en ole kokenut sitä häiritseväksi. Minusta tuntuu hyvältä, että tuo liikuntamuoto on niin monipuolinen, siinä on jokaiselle jotakin: voin napata sieltä itselleni sopivia elementtejä ja panostaa niihin, ja jättää vähemmälle sellaisten asioiden pohdiskelun, jotka eivät itselleni sovi. Se, mihin heti ensimmäisen kerran jälkeen heräsin oikein kunnolla, oli rentoutus, rentoutuminen. Miksi en ole aiemmin ottanut hetkiä ihan vain rentoutumiseen, hiljaa olemiseen? Siitähän tulee aivan mahtava olo!

Uusia päivärutiineja, osa 1

Eräänä aamuna elokuussa herätessäni mietin, kuinka mukavaa voisi olla, jos aamu lähtisi nopeammin käyntiin (olen tosi hidas heräämään) ja keho tuntuisi jo heti aamusta vetreältä. Niinpä nousin ylös ja aloitin aamujumpan. Tein samoin seuraavana aamuna ja sitä seuraavana. Tuntui tosi hyvältä.

Sitten pidin kuitenkin parin aamun tauon, kun yhtäkkinen aloitus tuntui kropassani liialliselta ja varsinkin ranteissani turhan yhtäkkiseltä. Tauon jälkeen sain kuitenkin taas rytmin päästä kiinni ja nyt pyrinkin tekemään aamujumppani noin joka toinen aamu, mutta kuitenkin niin, että en stressaa määristä. Jos joskus jää väliin, sitten jää. "Jumppani" kestokin vaihtelee puolesta tunnista tuntiin. Tärkeintä ei ole määrä, vaan se, että tekee.

Aamuinen hetkeni ei ole pelkästään harjoitus keholleni, vaan myös mielelleni. Se herättämisen ohella rauhoittaa ja tasoittaa mieltä. Liikuntahetkeeni ei kuulu musiikkia (paitsi joskus jotain rauhoittavaa) eikä hyppelyitä. Avaan joogamattoni ja asetun siihen makaamaan. Siitä käsin teen liikkeitä, jotka ovat yhdistelmä jumppaa, pilatesta ja joogamaisia liikkeitä yhdistettynä venyttäviin liikkeisiin. Näiden lisäksi teen myös liikkuvuusharjoituksia.

Uudesta rutiinistani on muodostunut tärkeä aamullinen herätys keholleni ja mielelleni. Vaihtelen harjoituksessa painopistettä lihaskuntoharjoittelun, venyttelevän harjoittelun ja liikkuvuuden välillä senkin mukaan, miten fyysisesti väsyneeltä keho tuntuu. Olenkin oppinut kuuntelemaan kehoni viestejä aiempaa paremmin enkä enää edes yritä rehkiä yli sen rajojen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole mikään kotijumppaaja, en vain saa aikaiseksi jumpata kotona. Toisin voi näköjään kuitenkin käydä, kun löytää itselleen mieleisen, toimivan tavan liikkua.

Riittäisi jo

Olen pohjattoman kyllästynyt. Uuden oppimiseen ja pään käyttämiseen keskittyvä arkeni on ihanan piiiitkän lomani jälkeen taas alkanut ja olen jo nyt kyllästynyt. En opiskeluun sinänsä, vaan omaan alaani. Riittäisi jo!

Olen yli kymmenen vuotta opiskellut ja työskennellyt valitsemallani alalla. En alun alkaenkaan ollut siitä kiinnostunut, mutta se oli oikein mainio järkivalinta. Ei se vastenmieliseltäkään tuntunut: en tiennyt siitä mitään, joten olin utelias uutta kohtaan. Niinpä opiskelin ja ajattelin voivani työskennellä kyseisellä alalla, mutta hankalastihan se kantoi, kun todellinen kiinnostus puuttui.

Nyt kun olen opiskelemassa samaa kauraa lisää, olen ihan kypsä vaihtamaan suuntaa, tavalla tai toisella. Tämä on niin väärä tie tällä hetkellä kuin voi ikinä olla, joudun pinnistelemään äärimmilleni, jotta saisin tehtyä välttämättömät tehtävät. Tunnen itseni ulkoavaruuden olennoksi alani ihmisten keskellä, kun en jaa samaa kiinnostusta heidän kanssaan (jostain syystä millään muullakaan elämän osa-alueella). Onneksi tällä hetkellä minulla on muitakin opintoja suoritettavana kuin oman alan kura, joten se auttaa minua pysymään mieli virkeänä.

Todennäköisesti pudottaisin hansikkaani heti, jos kuulisin, että tätä olisi tiedossa loppuiäkseni. Sinnikkäänä ihmisenä uskon kuitenkin jaksavani tämän opintopätkän, kun tiedän, että se loppuu. Mutta että minun pitäisi tämän jälkeen kiinnostua vielä näistä samoista asioista työelämässäkin?! Ei! Antakaa armoa! Eikö kymmenisen vuotta riittäisi jo ei-kiinnostavien asioiden parissa askarteluun?!

Uskoisin, että omalta alaltanikin löytyy kiinnostavia tehtäviä, mutta niitä saa todennäköisesti etsiä oikein etsimällä. Löytäminen olisi mieletön tuuri ja työpaikan saaminen olisi varmaankin jo lottovoittoon rinnastettava. Ehkä silti aikanaan yritän, jos muutakaan en keksi.

Väärä alavalinta tuntuu juuri nyt mielettömän tukalalta. Miten pääsen tältä tieltä sivuun? Miten voisin löytää jotain ihan muuta tällä koulutuksella ja kokemuksella? En tiedä, mutta ei kai auta muuta kuin aikanaan kokella jotain ihan muuta. Pidän ihan mahdottomana sitä ajatusta, että näiden vuosien pinnistelyjen jälkeen vielä pakottaisin itseni johonkin itselleni ei-kiinnostavaan ja merkityksettömään. Luulen, että en edes pystyisi siihen, vaikka yrittäisinkin.

Kirjeitä vuosien takaa

Olen käynyt läpi varastossa olevia tavaroitani ja nyt viimeksi törmäsin vanhoihin, ystäviltäni tulleisiin kirjeisiin. Kirjeet ovat tulleet minulle 10-20 vuotta sitten (hui, miten nopeasti aika kuluu!). Suurin osa on rakkaalta lapsuudenystävältäni, mutta joitain kirjeitä ja kortteja on muiltakin, jo ajat sitten elämästäni kadonneilta ihmisiltä. Suurimman osan kirjeistä laitoin suoraan laatikkoon edelleenkin säilytettäväksi, osaa luin hieman ja osan laitoin roskiin.

Kirjeitä lapsuudenystävältäni lukiessani tunteet myllersivät sisälläni: miten minulla on ollutkin (ja on edelleen) noin ihana ystävä! Miten ihanaa on ollut, kun on voinut jonkun kanssa jakaa elämän iloja ja murheita, olla yhteyksissä, tuntea yhteyttä. Elää Ystävyyttä, luottaa, rakastaa toista sellaisenaan kuin hän on.

Elämä vei meitä molempia mennessään, tuli muka niin kovin kiireisiä vuosia ja yhteydenpito pätki, vaikkakaan ei koskaan ole loppunut. Tunnen valtavaa surua siitä, että minulla on muka ollut niin tärkeitä asioita, että en ole pitänyt tiiviimmin yhteyttä. Tunnen surua tässäkin asiassa siitä, että olen menneisyydessäni tehnyt valtavan vääriä valintoja. Miten olen voinut (melkein) luopua näin arvokkaasta asiasta kuin ystävyys hetkellisten, joutavien ja ehdottomasti väärien valintojeni vuoksi (tokihan en silloin lapsellisuudessani ymmärtänyt niiden olevan vääriä)?

Vilkuilin muiltakin ihmisiltä tulleita kirjeitä. Osa kirjeistä herätti lämpimiä tunteita, osa kirjeistä herätti mietteitä, mitähän kyseisille ihmisille mahtaa nykyään kuulua. Olisi kiva olla yhteydessä vieläkin, mutta yhteystietoja ei enää ole.

Osa kirjeistä herätti minussa suurta tuskaa. Erityisesti kirjeet, jotka johdattivat minut nykyiselle elämänpolulleni. Voi kunpa niitä kirjeitä ei olisi koskaan tullut, ollut! Heitin kirjeet roskiin. On helpottavaa, että voin heittää edes jotain muistoja vääristä valinnoistani roskiin, tuhottaviksi. Ehkä nekin asiat vaipuvat joskus unohduksen ihanaan syvyyteen, kun mitään niistä muistuttavaa ei ole enää olemassa (tämä on yksi syy, miksi haluan nyt siivota varastoni).

Kirjeet ja kortit on nyt käyty läpi. On tosi mukava tietää, että niissä, säilytetyissä, säilyy paljon minulle arvokkaita ja rakkaita muistoja. Olen iloinen, että olen elänyt vielä korttien ja kirjeiden aikaa.

Arnaldul Indridason: Ääni kuin enkelin

Kesäni on mennyt myös kirjoja lueskellessa. Yksi tämän kesän mainio löytö on ollut islantilaiskirjailijan Arnaldur Indridasonin dekkarit. Niissä pääsee sukeltamaan islantilaiseen elämänmenoon ja vuodenaikoihin rikosten selvittelyn lomassa. Näissä kirjoissa (kuten myös aiemmin mainitsemissani Wallander-kirjoissa) päähenkilönä on keski-ikäinen, yksinäinen mies, joka työnsä ohessa pohdiskelee elämäänsä ja sen merkitystä.

"Ääni kuin enkelin" on mielestäni yksi Arnaldurin parhaista kirjoista, mutta jos päähenkilön taivalta haluaa lukea mahdollisimman alusta lähtien ja järjestyksessä, kannattaa aloittaa sarjan ensimmäisestä suomennetusta kirjasta "Räme".

"Ääni kuin enkelin" alkaa hotellista löytyvästä murhatapauksesta. Hotellin henkilökuntaan kuuluva mies on puukotettu hengiltä ja löydetty joulupukin puvussa housut kintuissa. Kirjan päähenkilö Erlendur aloittaa tutkimuksensa kollegojensa kanssa ja alkaa hiljalleen avata kuolleen miehen elämää ja kohtaloa.

Samalla Erlendur pohtii omaa elämäänsä ja läheisiään, jolloin elämä ja kirjan tarina saa rosoisia, mutta myös inhimillisiä sävyjä. Kirjaa lukiessa taustalla voi nähdä islantilaisen karun maiseman ja vaihtelevan, kylmän ja kostean sään.

En ole aiemmin lukenut kirjoja islannista ja se on yksi asia, josta tässä kirjassa iloitsen. On mukavaa päästä elämään hetkeksi pienen saarivaltion arkeen, nähdä ja kokea uutta uudessa ympäristössä. Luin kesän aikana myös toisen islantilaiskirjailijan Arni Thorarinssonin dekkarin "Ylitse muiden", joka sekin avasi minulle islantilaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Sekin on mainio kirja, vaikkakin tyyliltään hyvin erilainen Arnaldurin kirjoihin verrattuna (kirja osui kirjastossa käteeni, kun etsin Arnaldurin kirjoja: sijaitsivat vierekkäin).

Arnaldur kietoo tarinat mielenkiintoisiksi paketeiksi, joissa tapaukset selviävät säie kerrallaan kuin lankakerää purkaisi. Kirjojen kieli on selkeää ja helppolukuista ilman turhia kiemuroita ja kaunisteluja. Inhimillinen ote yhdistettynä mielenkiintoisiin rikoksiin on kiehtova yhdistelmä.

Mielenkiintoinen artikkeli kirjailijasta löytyy Suomen kuvalehden sivuilta.

Mustikkaa ja pakkasta

Olen toivoton "sitten kun" -ajattelija. Eli ajattelen tekeväni asioita, sitten kun se ja se ehto täyttyy. Olin esimerkiksi ajatellut, että ensi vuonna saan tavalla tai toisella marjastuksen toimimaan elämässäni. Nythän se ei oikein toimi, kun minulla ei ole autoa.

Paitsi että minulle tulikin mahdollisuus marjastaa. Mansikoita olisin päässyt keräämään enemmänkin, mutta pakastintilani ei silloin riittänyt. Sitten kun huomasin pääseväni myös mustikkaan useammankin kuin kerran, tajusin, että marjastukseni onnistuukin jo nyt. En tarvinnut siihen tällä kertaa autoa, vaan ystävälliset lähimmäiset riittivät. Ainakin tällä kertaa. Ostin pakastimen.

Olen aina pitänyt marjoista ja marjastuksesta. Kaipaan metsään joka päivä. Olen marjastajana hidas maisemien katselija, mutta ei se minua haittaa: ehdin saada riittävästi marjojakin. Minusta marjastus on rauhoittava harrastus metsässä, eikä kiireinen suoritus tavoitteena saada mahdollisimman runsas lopputulos. Sehän on vain mukavaa, jos "joutuu" tekemään useammankin marjastusreissun!

Minussa on vahvaa keräilijähenkeä. Saan tyydytystä siitä, että voin katsella ruokavarastojani eli tässä tapauksessa monella tavalla säilöttyjä marjoja. Olen marjastanut pienestä pitäen, mutta viime vuosina se on ollut vaihtelevaa. Olen tänä kesänä ymmärtänyt, että marjastus on yksi "omista jutuistani": pidän siitä, pidän marjojen käsittelystä ja varsinkin niiden syömisestä. Marjoihin liittyy monenlaista mieluisaa puuhastelua. Enää en aio pitää siitä taukoa muuten kuin pakon edessä. Aion saada tänä syksynä vielä puolukoita ja karpaloita, ja ensi vuonna marjastan vielä enemmän kuin tänä vuonna.

Kesäonnea

Kesä on vienyt minut mukanaan. Alkukesän hankaluuksien jälkeen tein reissun, jonka jälkeen tein seuraavan, jonka jälkeen seuraavan... ja niin minusta tuli Kulkija. Hankaluudet unohtuivat, elämä vei mukanaan. Tietokonekin sai pölyttyä rauhassa.

Olen ollut onnellinen, en edes muista, koska olisin viimeksi nauttinut elämästä siten kuin olen nyt tänä kesänä tehnyt. Mistä se johtuu? Ensimmäinen syy on tietysti loma eli vapaus. Vapaus on minulle kenties tärkein asia elämässä. Minä tarvitsen edes tunnetta vapaudesta, jotta voin kulkea mieli kevyenä. Toinen syy on ollut ihanien ihmisten tapaaminen, mielenkiintoisten paikkojen näkeminen ja luonnossa oleminen. Olen niistä ihan valtavan kiitollinen, kiitos!

Kolmas syy on ollut kotoa pois oleminen. Kyllä, niin karulta kuin se kuulostaakin, olen onnellisempi poissa kotoa kuin kotona. Ehkä se kertoo jotain oleellista elämästäni tällä hetkellä. Paikasta, jonka pitäisi olla koti, mutta joka ei ole sitä. Olen jollain tavalla melkeinpä koditon ja olen siitä hyvin surullinen (paitsi en nyt kesällä).

Minulla on siis ollut harvinaisen paljon hyviä hetkiä tänä kesänä. Se lämmittää mieltäni suuresti, koen löytäneeni itsestänikin paljon uutta. Paljon vanhaa toivetta ja merkitystä on vahvistunut. Ehkä jopa jotain elämänsuuntaa on vahvistunut.

En tiedä, mitä kesän vaihtuminen syksyksi vielä tarkoittaa. Eihän onni voi jatkua ikuisesti? Ehkä ei, mutta toivoisin tästä kesästä jäävän montakin pysyvää hyvää asiaa.

Varovainen tunnustelija

Olen edelleen aivan liian varovainen ihmisten suhteen. Pelkään edelleen tosi paljon sitä, että he lähtevät luotani, jos olen "oma itseni" (mitä se sitten onkaan). Omat kokemukseni sanovat vahvasti, että vapautuminen ei kannata, jos en halua olla yksin. Kumpi sitten on tärkeämpää: se, että on oma itsensä (yksin) vai sitten se, että on sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka hyväksyvät minut vain tietynlaisena?

Aika on tehnyt sen, että haluan olla ennemmin vapautunut oma itseni. Silti se ei näy käytöksessäni, vaan olen entistäkin varovaisempi ihmisten seurassa. Tunnustelen ilmapiiriä ja toisen mielialoja kuin minulla olisi tuntosarvet. Tunnustelen ja luon käyttäytymiselläni ja sanoillani siihen sopivaa ilmapiiriä.

Toisaalta olen kokenut olevani enemmän oma itseni hiljaa sisälläni eli en ole välttämättä puhunut ajatuksistani ja tuntemuksistani. Näin vältän myös asioiden kaunistelemisen, mutta toisaalta jätän paljon itsestäni kertomatta.

Pelkään konflikteja ihmissuhteissa siksi, kun minut on usein hylätty niiden seurauksena. Pari "ystävää" on kaikonnut yhden ainoan mitättömän riidan seurauksena. Ei minulla ole ollut eikä ole syytä luottaa siihen, että ystävä pysyy, jos riidellään.

Silti minusta nykyään tuntuu siltä, että mieluummin olen yksinäinen kuin varon käytöstäni, muita ihmisiä. Paljon jää elämättä ja kokematta, jos keskittyy pinnistelemiseen, hillitsemiseen, varomiseen.

Nuori "taiteilija"

Olin peruskoulussa kuvaamataidossa keskinkertainen, kasin tyttö. Kuvaamataito oli kai ihan mukavaa, mutta siitä ei jäänyt juurikaan muistoja, ei edes minkäänlaisia muistikuvia. Toisin oli lukiossa.

Kävin lukiossa kaikki mahdolliset valinnaiset kuvaamataidon tunnit. Aloin "töhertää", "väkertää" ja tuottaa oikein urakalla ja innolla. Tein erilaisia töitä ja nautin siitä tosi paljon. Lopputulokseni olivat keskinkertaisia, kuin kenen tahansa tekemiä luomuksia, joista ei huokunut edes erityinen luovuus. Vaikka en ollutkaan huono piirtämään, en todella ollut hyväkään. Töherrykseni hukkuivat masssaan. Nykyään ne taitaisivat olla lähinnä avuttomia tikku-ukkoja, jos sitäkään.

Sain lukiossa kuvaamataidosta kiitettäviä arvosanoja, vaikka tuotokseni todennäköisesti erottuivat oikeasti lahjakkaiden tuotoksista. Opettajani taisi arvostaa sinnikkyyttäni ja intoani, ja minä arvostin sitä, että hän arvosti tekemistä ja intoa, eikä pelkästään lopputulosta. Opettajani oli todella kannustava ja pidinkin hänestä. Opettajani oli yksi osatekijä innostuksessani kuvaamataitoon. Hän siivitti minua niin "hyväksi nuoreksi taiteilijaksi" kuin minusta oli ikinä mahdollista silloin tulla.

Lukion jälkeen "taiteiluni" on jäänyt, mutta jotain ymmärrän nyt saaneeni noilta innostavilta tunneilta: tekemisen palon, innostuksen avulla oppimisen ja pystymisen. Minäkin voin oppia! Unohdin kuvaamataitotuntini vuosikausiksi, mutta viime aikoina olen pohtinut niitä lämmöllä. Minusta (ja kenestä tahansa) voi saada paljon irti, jos tekeminen tapahtuu sydämestä, täydellä innolla! Keskinkertainenkin voi venyä oikein hyväksi, jos hän asiaan oikein paneutuu.

Alavalinnastani johtuen olen kadottanut tekemisestäni innon ja sykkeen. Harva asia lukion jälkeen on vetänyt minua samoin kuin kuvaamataidontuntini, mutta nyt olen ymmärtänyt, että voinhan minä edelleen löytää samankaltaista innostuksen tuomaa voimaa! Eihän se ikää kysy. Löytää voi vain jos etsii. Odottajalle tuskin ojennetaan.

Uusia naapureita

Huomasin tässä eräänä päivänä, että minulla on uusia naapureita. Huomasin ne äänestä, joka ei kuitenkaan häirinnyt minua, vaan oikeastaan päinvastoin. En olisi uskonut, että näinkin korkealla naapuriin voisi saada toivotun perheen asumaan, mutta näin on käynyt. Olen tosi ihastunut näihin pirteisiin sinitiaisiin.

Olen kuullut linnunlaulua läheltä. Olen kuullut varoitushuutoja, nähnyt linnunhahmojen sujahtavan ikkunani takana johonkin. Lopulta parvekkeeni kaiteella istuva pikkuruinen, kovaa varoitusääntä kailottava tintti sai minut seuraamaan naapureideni elämää. Minusta tuli kerrostalokyttääjä.

Sinitiaisella on tapana istahtaa parvekkeeni kaiteelle ja huudella ennen kuin se sujahtaa pesäänsä. Siten pikkukaveria ei voi olla huomaamatta. Välillä se lepää, mutta sitten taas ilmestyy takaisin työntouhuun. Olen kurkistellut seinustan koloja pesää etsiskellen, mutta mielestäni sopivia koloja ei ole: minulla ei olekaan linnun taitoja taikoa koti sopiviin paikkoihin.

Kerran sinitiainen lensi ikkunani takana kuin kolibri, ihan paikallaan. Liekö nähnyt kuvajaisensa ikkunastani. Kerran olemme törmänneet toisiimme parvekkeellani. En tiedä, kumpi säikähti enemmän.

Olen valtavan ihastunut uusiin naapureihini. Näitä ottaisin mielelläni lisää ja mieluusti vähemmän - paljon vähemmän - siivettömiä, isokokoisia ja äänekkäitä kaksijalkaisia.

Ilta-ajatuksia

Olen viime aikoina nukkunut varsin hyvin. Joskus kuitenkin iltaisin hiljaisen hetken koittaessa ajatukseni ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ne ovat rynnänneet tietynlaisten ajatusten kimppuun, jotka ovat virkistäneet mieltäni ja karkoittaneet unen, valitettavasti. Siksi olenkin nyt pohtinut, että iltaisin pitäisi olla ihan omia ilta-ajatuksia.

Olen miettinyt iltaisin mm. sellaisia asioita kuin hammaslääkärissä tapahtuvia toimenpiteitä (heihei uni) ja erilaisia murheita (joita kyllä keksii vaikka tyhjästä, jos mitään suurempaa ei ole). Tiedän, että näiden ajatusten pohtiminen iltaisin on ihan joutavaa, mutta en hallitse ajatuksiani.

Olenkin ottanut nukahtamiseen ja ajatusten harhailuun avuksi sellaisia kirjoja ja lehtiä, joiden aiheet ovat neutraaleja ja ei-ahdistavia. Ne auttavat jossain määrin.

Haluaisin olla aamuvirkku. Nyt kun minulla on aikaa, voisin kokeilla siirtää unirytmiäni, mikä on aiemmissa kokeiluissani osoittautunut hankalaksi. Minulla on tapana nukkua liikaa, jos saan nukkua vapaasti. Tämä tekee sen, että illalla ei uni tule ja seuraavanakaan yönä rytmi ei siirry. Kesäaamut ovat kuitenkin niin upeita, että haluaisin kokea niitä enemmän...

Apuna tähänkin voisivat olla ilta-ajatukset eli ilta-ajalle räätälöidyt ja omistetut turvalliset ajatukset. Muutenkin minusta on parempi pohdiskella erilaisia itseensä liittymättömiä ajatuksia, kun ne ovat paljon antoisampia ihan omankin elämänsä kannalta. Murheissa kieriminen on helposti kehä, joka ei pääty.

Virkistystä vai ryyppäämistä?

Olen viime aikoina kuunnellut juttuja työpaikkojen koulutus- ja virkistyspäivistä. Kaikenlaista sitä työpaikoilla järjestetäänkin! On koulutuksia monenlaisista työhön liittyvistä ja liittymättömistä asioista ja virkistyspäiviäkin on erilaisin aktiviteetein useamman kerran vuodessa. Kuunteleminen on ollut hyvin avartavaa.

Minä en muista viimeisintä koulutustani työssäni, koska siitä on niin paljon aikaa. Koulutukset yksinkertaisesti poistettiin säästösyistä, vaikka niille olisi ollut tarvettakin. Jos jotain uutta tarvitsi oppia, se piti opetella itsenäisesti. Motivoiko? No, eipä erityisesti.

Virkistyspäivätkin taisivat olla turha menoerä. Omat kokemukseni rajoittuvatkin "virkistyspäiviin", joiden pääasiallinen tarkoitus oli vain järjestää näennäisesti jotain ja se jotain oli lähinnä ryyppäämistä. Minulle oli ällistyttävää huomata se, että monet nimenomaan halusivatkin sitä, että vain ollaan, seurustellaan ja ennen kaikkea ryypätään. Alkuun vielä jaksoin ihmetellä sitä, miksi jotkut eivät tulleet "virkistyspäiviin", mutta en enää myöhemmin. En minäkään tuollaisesta illasta virskistyisi. En edes viihtyisi. Kaipaisin jotain mielenkiintoista tekemistä, elämyksiä, mitä muut eivät kaivanneet.

Tunsin itseni aina vialliseksi, kun en sopinut porukkaan. Nyt kuitenkin viime aikoina olen oivaltanut, että onhan niitä muunkinlaisia työporukoita! Vaikka aika monessa paikassa ei käsittääkseni välitetä tavata työkavereita vapaa-ajalla, niin on myös toisenlaisia työpaikkoja, joissa tehdään mielellään jotain uutta ja mielenkiintoista yhdessä. Miksi minun kohdalleni osui ryyppymeininki? En tiedä, huonoa tuuria tai väärä ala.

Mukavaa, kun tulee hetkiä, jolloin omat käsitykseni avartuvat.

Vapaaseen virittäytymistä

Olen pohtinut törmääväni hyvin usein loman lähestyessä ja alkaessa tiettyyn ilmiöön: olen ensimmäisinä vapaapäivinäni usein ahdistunut ja synkeä, elämä on tummasävyinen. Lomaahan ei yleensä liikaa ole, joten nämä synkistelyhetket syövät lomistani useimmiten muutaman päivän - ja ilmiö korostuu, kun olen yleensä pilkkonut lomani useammaksi pätkäksi. Tuntuu tosi turhalta haaskata lomia näin, mutta minkäs teet. Minua vaivaa myös lomien lyhyys -ahdistus.

Nyt kun minulla on Oikea Loma, ilmiö ei haukkaa lomastani merkittävää osaa. Oikeastaan loma ja suunnittelu ahdistaa minua poikkeuksellisen vähän, koska tiedän ehtiväni tehdä kaikkea, mitä haluankin. Tai no, ainakin melkein kaikkea :) Mieli pystyy päästämään irti normaalista arjesta ja suorittamisesta ja ajan kuluminen tuntuu pehmeältä, sallitulta. Nyt ei ole kiire ehtiä.

Tekemiseni on hidastunut, saatan juoda yhtä teekupillista tunnin vain paikallaan istuen ja ikkunasta ulos katsellen. Teehän ei ole pahaa jäähtyneenäkään. Näiden hetkien jälkeen on taas mukavaa olla ahkera ja tehdä, koska sen jälkeen voi taas levätä. Viikonpäivät menevät sekaisin ja oikeastaan ne menettävät merkityksensä. Olen hidastunut, mutta toisaalta halutessani hyvinkin aikaansaava. Se tuntuu nyt jotenkin omituiselta, kun työelämässä ennemminkin teen paljon, mutta saan vähemmän aikaiseksi. Lisäksi useimmiten väsyttää. Elämä on kumma juttu.

Kevätsiivousta aloittelemassa

Olen lueskellut hieman kateellisena toisista blogeista ihmisten kevätaskareita pihalla ja puutarhassa. Voi kun minullakin olisi... ja olenkin päättänyt, että joskus minulla on jonkinlainen "ulkotila", jossa voin puuhastella! Saa nähdä, miten se järjestyy.

Sitä odotellessani olen kuitenkin aloittelemassa kevätsiivousta. Nythän taitaa olla jo oikeastaan kesä, mutta arkiaskareet ovat sitoneet siten, että en ole suotta viitsinyt kiirehtiä. Näin kun ilmassa tuoksahtaa jo vahva loman tuoksu, voin hiljalleen aloitella urakkaani.

Parvekkeestani on talven aikana muodostunut romuvarasto. Miten niin pääsi käymään? Taisi olla helpoin tie päästä ylimääräisestä romusta eroon. Eli joo, painin edelleenkin samojen tavaramääräongelmien parissa kuin aiemminkin. Tavaran määrä tuntuu olevan kasvava vakio (voiko noin sanoa?) eli siis se kasvaa tasaiseen tahtiin poistoyrityksistäni huolimatta. Olen ostanut talven aikana poikkeuksellisen vähän, mutta näin loppukeväästä vaatekaappini on saanut hieman täydennystä. Tyhjennysurakka on siis taas edessä.

Seuraavaksi onkin edessä keittiön kaapit. Kirjahylly. Vielä hieman kasvien hoitamista ja pistokkaiden ruukkuun istuttamista. Kaikki nämä puuhat ovat nyt mukavia, kun on kerrankin aikaa.

Samalla pohdiskelen kesäksi muutakin mukavaa tekemistä, reissuja ja muuta iloa. On mukavaa, kun ei stressaa. On mukavaa, kun loma on kerrankin sen pituinen, että ehdin tehdä kaiken, mitä haluankin. Ei tarvitse priorisoida, ei tarvitse karsia mukavia tekemisiä, ei tarvitse ahdistua lomasuunnittelussa. Voi vain olla ja tehdä silloin, kun tuntuu. Ja lähteä reissuun. Tai oikeastaan reissuihin, monikossa.

Nyt on kesä. Todellakin.

Vakuuttavuudesta

Olen pohtinut, että tarvitsen käytökseeni ehdottomasti enemmän vakuuttavuutta. En halua muuttaa itseäni, mutta käytöstäni kyllä. Haluan antaa itsestäni varman ja vakaan kuvan. Haluan esittää asiani siten, että muutkin voivat vakuuttua sanomisistani.

Minulla on ongelmia katsekontaktin kanssa. Jos minun pitää pohtia vastaustani, katseeni lähtee harhailemaan, koska en ilmeisesti osaa katsoa silmiin ja pohtia tiukasti jotain asiaa samanaikaisesti. Katseen harhailu tulkitaan epävarmuudeksi. Lisäksi taidan käyttää sellaisia sanavalintoja, että vaikka olisinkin varma, verhoan sanomiseni selittelyn muotoon. Lisäksi ulkonäköni lienee enemmän epävarmuutta huokuva kuin varmuuden perikuva.

En ole myöskään käyttäytymisessäni suora ja lähestyvä. Ennemmin halua pohtia asioita itsekseni ja sanoa asiani, kun tulee hyvä hetki. Ääneni taitaa olla enemmin naisellisen hentoinen kuin vahva ja vakaa. Ylläni on yleensä ennemmin ei-vakuuttavaa vaatetusta kuin aikuismaista ja huoliteltua.

Tarve olla vakuuttava lähtee itselläni erityisesti työelämän kokemuksista. Siellä pitäisi olla joka käänteessä varma ja vakuuttava, jotta olisi sellainen työntekijä, jolle voitaisiin antaa jotain muutakin kuin rutiinia rutiinin perään. Ulkoisesti epävarmoilta vaikuttavat eivät etene, eivät välttämättä pääse mukaan työyhteisöön ja eivät ole muutenkaan sellaisia mukaanotettavia, huomioitavia, vaan niitä harmaita työmyyriä, jotka kyllä hoitavat työnsä hyvin... ja ehkä siinä sivussa tylsistyvät tylsään työhönsä ja sivussa olemiseen.

En minä uraa kaipaa, vaan sitä, että minua kuunneltaisiin ja huomattaisiin omana itsenäni. Epävarmuus aiheuttaa sen, että toinen osapuoli ei ota vakavasti.

Näitä miettiessäni olen tosin ymmärtänyt, että en halua olla sellaisessa työyhteisössä, jossa täytyy antaa vakuuttavaa kuvaa, eli täytyy osata näytellä oikein, jotta on oikeanlainen. Oikeastaan en haluaisi edes työyhteisöä, johon liittyy kilpailuhenkisyyttä ja -asetelmia (eli etenemismahdollisuuksia "hyville tyypeille"). Tai mitäpä työyhteisöllä noin ylipäätään tekisin. En kyllä välittäisi jostain tietystä työpaikastakaan, johon raahautua joka aamu. Mielekäs työ ja toimeentulo riittäisivät.

Ruukkupuutarha-askareita

Olen hiljalleen tehnyt huoltotoimia ruukkukasveilleni. Kun puutarha puuttuu, niin tämä käy korvikkeesta. On mukavaa ja leppoisaa, ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, kuinka nuutuneista kasveista tulee mm. saksien avulla virkistyneen näköisiä. Pari kasvia on niin nuutuneen näköisiä, että ne taitavat mennä luonnon kiertokulkuun.

Pitäisi sahata pari puuvartista kasvia poikki. Ne eivät pysy enää omin voimin pystyssä ja toinen on kasvanut kattoon asti. Olen lykännyt tätä jo ainakin pari vuotta... kun en millään raaskisi pätkäistä kavereitani poikki. Se vain on vaikeaa, hölmöä? Taitaa se olla. Herkkämielisyyttä kasvien suhteen...

Noiden "puiden" pitäisi kyllä alkaa latvapistokkaasta kasvamaan ja saattaapa jäänyt "kantokin" alkaa pukata uutta vartta. Lopputulos saattaa olla paljon parempi kuin tämä nykytilanne, jossa kasvit nuokkuvat narujen ja keppien varassa, pitkä puinen varsi ilman lehtiä. Raaskiminen on vain niin vaikeaa.

Tänä vuonna nuo kasvit menevät kuitenkin poikki ja jään jännityksellä odottamaan, mitä niistä tulee. Kyllä elämän (ja kasvillisuuden) pitää välillä uudistuakin.

---
Päivän pieni ilo: tämäkin liittyy kasveihin: uusin lisä kasveihini (jo viime syksynä saatu) enkelinsiiven latvapistokas kasvaa. Lehdet ovat pieniä, mutta niitä on tulossa lisää. Toinen, lehdestä otettu pistokas ei ole tehnyt vielä mitään, mutta ei se kuihtumassakaan näytä olevan. Ehkä sekin alkaa joskus vielä kasvaa.

Aika kuumuuden on alkanut

Missä välissä kesä tuli? Siinä, kun olen istunut kotona tietokoneen äärellä? Ilmeisesti. Rakastan kevättä, tätä aikaa, kun luonto heräilee. On aina yhtä sykähdyttävää nähdä vihreän ponnistavan maasta vahvasti, nähdä sen leviävän täyttämään koko maiseman. Kevät on ehkä itselleni mieluisin vuodenaika, vaikka pidänkin kaikista.

Lähestyvä kesä tuo tullessaan murheen sisälämpötilan noususta. Eilen laitoin tuulettimen päälle ensimmäistä kertaa - auringon paistaessa asuntoni lämpötila nousee nopeasti sietämättömiin lukemiin. Erityisesti näin alkukesästä kuumuus tuntuu vieraalta ja vaikealta. Keskikesällä se on vain vaikea. En ole keksinyt keinoa viilentää asuntoani.

Kaipaan luontoon tai oikeastaan "luonnossa olevaan kotiini". En tarkalleen tiedä, mitä tuolla tarkoitan, mutta kaipaan luonnossa olemista ja sen tuomaa tunnetta siitä, että olen kotona. Rauhallisuutta ja vahvaa kuuluvuuden tunnetta.

Sitä odotellessa viimeistelen kevään "töitäni"; pian olen saavuttanut kevään osalta tavoitteeni ja voin olla tyytyväinen. Pian sen jälkeen voinkin siirtyä kaivatulle lomalle. Tiedossa oleva vapaa-aika tuntuu hämmentävältä: mitähän kaikkea tekisinkään?

Yksinäisiä tunteita elämänpolulla

Alkuvuoteni on jatkunut edelleen henkisesti raskaana. Hieman fyysisestikin raskaana siinä mielessä, että en voi juurikaan liikkua. Yritän tuntea kiitollisuutta siitä, että voin vielä sentään hoitaa omat asiani ja olen periaatteessa terve, kunhan maltan parannella äärimmäisen hitaasti paranevia vammojani. Tämä parantelu on kuin pitkä henkisen sietokyvyn taival. Pitää pysyä tiukasti määrätyllä polulla ja jos en pysy, paranemiseni palaa alkuun. Tai oikeastaan ei edes alkuun, vaan askeleen siitäkin taaksepäin.

Tunnen itseni tosi yksinäiseksi vaivojeni kanssa, mutta sehän on ihmisen osa. Kukin meistä kantaa vaivansa ihan itse, lähimmäiset voivat tukea henkisesti ja joskus fyysisestikin, mutta he eivät voi koskaan olla sinä kaikkine vaivoinesi. Tekisi mieleni ojentaa parantumiseni taakkaa lääkäreille, mutta vastuu on kokonaan itselläni. Niinhän se on, hoitohenkilökunta voi auttaa ja ohjata oikealle tielle, mutta paranemisen polulla on kuljettava itse.

Viime ajat ovat myös näyttäneet minulle ihmisen elämän muidenkin alueiden yksinäiset puolet. Vaikka minulla joitain läheisiä onkin, olen varsin yksin. On paljon asioita, joita minun täytyy ratkaista yksin. Minun täytyy ratkaista tiettyjä suurempia, elämääni liittyviä asioita yksin ja olen huomannut, että valitsen mitä tahansa, joudun luopumaan joistakin asioista ja ihmisistä ja päädyn vielä aiempaakin yksinäisemmäksi. Riskien ottaminen voi toki tuoda uuttakin elämään, kenties jopa uusia ihmisiä, mutta en uskalla luottaa siihen. Ja vaikka minulla olisikin valtava läheisten ihmisten turvaverkko, ei se poista yksinäisyyttä, joka ihmisen osa loppujen lopuksi on.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että jotkut eivät joudu elämässään olemaan samalla lailla yksinäinen toimija ja päättäjä kuin minä. Ehkä kuvittelen, ehkä asia on todellakin niin. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että kaipaan kaikkein eniten perhettä (johon voi kuulua lisäkseni 1+ ihmistä ja/tai eläintä) ja kotia. Kummassakin asiassa elämäni on ihan vinksallaan.

Vaivoistaan puhuminen

Lapsena ja nuorena ihmettelin, miten (silloisesta näkökulmasta katsottuna) vanhat ihmiset jaksavat puhua vaivoistaan pitkään ja hartaasti. Minua ei kiinnostanut, vaikka toki osasin olla jollain tavalla pahoillani toisten vaivoista.

Nyt ymmärrän. Minusta tuntuu, että voisin jauhaa vaivoistani loputtomasti, jos vain joku kuuntelisi. Toisaalta taas en halua puhua vaivoistani, vaan haluaisin tehdä jotain mukavaa, unohtaa kivut ja jomotukset. Ehkä haluaisin siis avautua vaivoistani jollekin lyhyesti ja sitten keskittyä tekemään jotain muuta. Minusta on tainnut tulla vanha, kun vaivoista keskustelemisesta on tullut "mielenkiintoista". Voisin sujuvasti kuunnella muidenkin ongelmia, kun empatiaa ja ymmärrystä nykytilassani kyllä riittäisi.

Olen kuitenkin huomannut, että erityisesti "vaivattomia" ihmisiä toisen vaivat eivät kiinnosta. Ne ovat aihe, joka kuitataan kohteliaalla kysymyksellä, johon kuuluu vastata virkkeellä tai parilla. Siinä kaikki. Siksi olenkin nyt yrittänyt keskittyä lähinnä pohtimaan ongelmiani itsekseni.

Itsekseen pohtimisessa (ja googlaamisessa) on se ongelma, että pelot saattavat vain lisääntyä. Olen mainio kehittelemään melkoisiakin kauhutarinoita terveysongelmiin liittyen omassa päässäni tiedon puuttuessa. Toisaalta taas googlatessa monesti löytää sekä lohdullista tietoa että kauhutarinoita. Olenkin miettinyt, että mitä keskustelutarpeellani oikein etsin.

Kaipaan tietysti huomiota ja lohdutusta, pelkojen lievittämistä. Kaipaan tunnetta siitä, että vaikka vaivat ovatkin minussa ja rajoittavat tekemisiäni, en ole ihan yksin, vaan minullakin on turvaverkko. Kaipaan kannustusta, jotta henkinen selkärankani ei napsahtaisi poikki, vaan jaksaisin uskoa vaivojeni hoitumiseen.

Puhuminen ei vain tunnu oikealta, kun eihän toisia, varsinkaan terveitä ihmisiä kiinnosta toisten vaivat. Ja tämä kiinnostamattomuus on tavallaan ihan oikeinkin, ei tarvitsekaan kiinnostaa. Tarpeeni puhua ei ole väärin sekään. Tässä asiassa ei ole oikeaa ja väärää. Kukin meistä täällä loppujen lopuksi kulkee vain omaa polkuaan yhtä vajaana tai täytenä kuin kuka tahansa meistä. Joskus sen keskustelukaverin löytää, joskus ei.

Epämuodikas eli tyyliä etsimässä

Olen viime aikoina vilkuillut ympärilleni sillä silmällä, että miltä näytän muiden seassa. Ei sillä, että minun tarvitsisi sulautua joukkoon, vaan ihan mielenkiinnosta. Olen huomannut, että olen todellakin jäänyt "muodissa" jälkeen. Olen kuin jostain menneistä ajoista vaatteineni, jotka lienevät vähintään kymmenen vuotta vanhoja. Osa on toki "aina kelpaavia" perusvaatteita. En ole ostanut juuri mitään uutta vaatetta vuosiin, kun en pidä vaatekauppojen kiertämisestä. Kirpputorilöytöni tuskin henkivät tämän ajan henkeä, kun vaatekaappini on muutenkin jämähtänyt menneeseen.

Toisaalta minusta muoti on ollut jo vuosikausia aika rumaa ja ankeaa, joitain pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kuvittelenkohan vain, mutta eikö muoti ollutkin silloin nätimpää, kun ei ollut rahaa ostaa vaatteita?

En ole oikein päässyt sisään tähän nykymuotiin, jossa sukkahousuja pidetään päälihousuina. Eli pyllistettäessä alushousut paistaa läpi. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, että monet nuoret pitävät kesäkenkiä (sellaisia kangaskenkiä) talvellakin. Pitkistä neulemekoista pitäisin, mutta yhtään nättiä ja ei-akryylista ei ole vastaani tullut. Muotivärejä en viitsi edes kommentoida.

Viralliset tilaisuudet olisivat minulle nyt kauhistus. En todellakaan tietäisi, mitä laittaisin päälleni. Luultavasti joutuisin kauppakierrokselle ja ostamaan jotain ei-mieluisaa. Arkivaatetukseni on usein sporttiseen vivahtavaa, mikä toimii useimmiten jotenkin. Hameitakin pidän, vaikka niihin sopivia kenkiä ja talvitakkia en omista. Juuri tuokin minua kiusaa: vaikka minulla onkin jotain ihan kivoja vaatteita, niiden kanssa yhteensopivia talvivaatteita tai-kenkiä minulla ei ole. Inhoan kenkien ja takkien ostamista. Kesällä on helpompaa.

Haluaisin jotenkin päivittää vaatetustani, mutta en tiedä miten. En toisaalta pidä kuluttamisesta, mutta toisaalta minulla olisi tarvetta näyttää siistiltä. Minulla on kuulemma tyyli, mutta en silti tiedä, mikä tyylini on tai mikä tämän ikäiselle sopisi. En ole ihan teini enää, mutta en vanhakaan. Siltä väliltä eli ei oikein tarkasti ottaen mikään.

Tiedän, mitkä värit minulle sopivat, joten voisin näiden värien ympärille muodostaa toimivan arkivaatetukseni, mutta juuri noita värejä myydään äärimmäisen vähän tai ei ollenkaan. Tiedän, millaisista vaatteista pidän, joten jos sellaisia ylipäätään myytäisiin, saisin niistäkin tehtyä itselleni siedettävän vaatekokoelman. Vaan ei myydä. Tiedän, millaiset vaatteet istuvat päälläni hyvin, mutta usein myydään juuri toisen mallisia. Hankalaa. En tiedä, mistä lähtisin liikkeelle.