Unia, unia ja unia

Näen nykyisin joka yö unia. Tai pitäisikö sanoa, että muistan herätessäni näkemäni unen ja tämä tapahtuu vähintään kerran yössä. Yksi tai useampi uni per yö. Tätä on kestänyt nyt ehkä noin vuoden ja aiemmin unieni muistaminen/näkeminen oli melkeinpä harvinaista. Silloin oikein toivoin, että näkisin jotain unta, jonka muistaisinkin!

Olen ollut tosi hämmentynyt: onko minussa jotain vikaa, kun uneksin niin paljon, vai onko tämä jonkinlainen toiveeni täyttyminen? Jossain välissä nimittäin toivoin, että näkisin unia, että myös unimaailma auttaisi minua pääsemään elämässäni eteenpäin, auttaisi tunnistamaan itseäni, toiveitani ja vahvuuksiani. Voihan tämä olla sitä, koska unimaailmani on tuonut minulle paljon esiin alitajunnnassa pyöriviä asioita. Toisaalta olen myös ollut päivisin useimmiten väsynyt, eli unen laatuni saattaa olla huono tai sitten minussa on jotain muuta vikaa. Toisaalta tuota väsymystä on ollut jo pidempäänkin, vuosia, joten ehkä se ei liity uneksimiseeni.

Olen kuitenkin ottanut tästä ilosta kaiken irti. On mukava mennä nukkumaan, kun en voi koskaan etukäteen tietää, millainen yöllinen viihdetarjonta on. Unia on nimittäin ihan joka lähtöön, painajaisista tosi mielenkiintoisiin. Eräs epämiellyttävimmistä on tainnut olla minulle unessa tehty peräsuolentähystys, jota minulle ei siis ole koskaan oikeasti tehty enkä ole mielestäni edes ajatellut asiaa.

Pienesti epämiellyttäviä ovat olleet erilaiset hukkaamisunet: näin kahtena peräkkäisenä yönä unta, että ensin kadotin kissan ja seuraavana yönä mäyräkoiran. Näistä minulle tuli heti mieleeni, että minun on vaikea pitää tavoitteitani ja unelmiani "tähtäimessäni". Kadotan liian helposti itselleni tärkeät asiat ja erilaiset arjen suorittamiset vievät mennessään. Eli joskus minun on helppo ymmärtää uneni tuoma viesti, mutta aina se ei onnistu.

Olen oppinut hiljalleen tunnistamaan iltaisen mielentilani siten, että onko yöllä luvassa ikävän sävyisiä vai kepeitä unia. Jos mieleni on raskas, unetkin ovat sen mukaisia. Jos menen unten maille iloisin mielin, unetkin ovat positiivisia. Miellyttäviä uniani ovat olleet esimerkiksi monet seikkailu-unet sekä vierailut mielenkiintoisissa paikoissa.

On tämä unien näkeminen sitten tervettä tai ei, siinä on paljon elämää rikastuttavaa. Olen oppinut näkemään ja tuntemaan itsestäni ihan uuden ulottuvuuden, mikä on suorastaan huikaisevaa. Vaikka näenkin aika paljon epämiellyttäviä unia, toivon tämän unennäkemisen jatkuvan: minulle on avautunut ihan uusi maailma ja ymmärtämisen taso sitä kautta.

Lahjakkuuksia ja sankareita

Olen ihmetellyt. Miksihän ihmisistä tulee vakavien tapahtumien seurauksena lahjakkaita, sankareita tai jotain muuta erityisen positiivista? Miksi henkilön täytyy tulla ammutuksi ennen kuin häntä sanotaan lahjakkaaksi?

Minusta näyttää siltä, että ikävien tapahtumien (kenties laaduttoman) uutisoinnin seurauksena uhreista piirretään kuvaa jotenkin erityisen hyvinä ja lahjakkaina tulevaisuudenlupauksina. Juuri he ovat olleet erityisen tärkeitä jollekin harrastus- yms. porukalle, korvaamattomia opinnoissa ja työelämässä. Korostaminenhan toki kuuluu uutisointiin, mutta minusta tuntuu kurjalta kaikkien niiden lahjakkaiden ja hyvien ihmisten puolesta, joille ei ikinä sanota mitään heidän lahjakkuuksistaan ja muista korvaamattomista ominaisuuksistaan. Koska heille ei tapahdu mitään ikävää.

On tosi ikävää, että joku yksittäinen ihminen päättää jonkun toisen tai toisten kohtalosta vakavalla tavalla. Uskon myös, että uhrit ovat aina korvaamattomia joillekin ihmisille ja ryhmille ja omalla tavallaan lahjakkaita. Toivon vain, että nuo positiiviset asiat kerrottaisiin läheisille juuri tässä ja nyt eikä vasta lehtien palstoilla kaikille, kun jotain ikävää on tapahtunut.

Hyvän mielen haaste

Sain Petralta hänen blogistaan Petran maailma - kivoi jutui tosi kivan hyvän mielen haasteen. Siinä pitää esitellä kymmenen asiaa, joista tulen hyvälle mielelle. Jo pelkkä hyvän mielen asioiden pohtiminen tuo parempaa mieltä. Lisäksi minusta on hyvä ajoittain pohtia niitä oman elämänsä positiivisia asioita, jotka kantavat päivästä toiseen. Tässä siis kymmenen hyvän mielen tuojaa sekalaisessa järjestyksessä.

Luonto
Ensimmäisenä mieleeni tuli luonto. Se on asia, jota aina kaipaan, ja tavoitteenani onkin, että luonto olisi tulevaisuudessa suurempi osa elämääni kuin se nyt on. Minä pidän monenlaisista maisemista ja luonnon paikoista, mutta erityisesti eräs tietty paikka on minulle erityisen rakas.

Läheiset, rakkaat ihmiset
Läheiseni ovat minulle todella tärkeitä. Tätä tuskin tarvitsee sen enempää selitellä.

Hyvät kirjat
Olen lukemaan opittuani aina rakastanut kirjoja ja ollut niiden suurkuluttaja. Lukeminen on minulle suuri nautinto.

Liikkuminen, liikunta
Tunne siitä, että kehoni tekee työtä, liikkuu, tasapainoilee, taipuu, kulkee kovaa ja ponnistelee tuntuu minusta hyvältä. Pidän monenlaisesta liikkumisesta, hengästymisestä ja hikoilemisesta. Liike tekee hyvää myös mielelle.

Uusien asioiden pohdiskelu, oivaltaminen, itsensä kehittäminen
Mieli tarvitsee myös "liikuntaa". Minusta on mielenkiintoista oppia uusia asioita, oivaltaa, nähdä asioita erilaisista näkökulmista. Minusta tuntuu, että suorastaan tarvitsen mielelleni työstettävää, jotta voisin hyvin.

Nukkuminen
Hyvin nukuttu yö tekee ihmeitä seuraavalle päivälle. Jos olen nukkunut yöllä huonosti, päiväunet voivat korjata seuraavan päivän tilannetta.

Hyvä ruoka
Kyllä se niin on, että jos perusasiat ovat hyvällä mallilla, elämäkin näyttää valoisammalta. Hyvä ja monipuolinen ruoka vaikuttaa oloon positiivisesti. Jaksan paremmin ja hyvää ruokaa syödessä mielikin kohentuu.

Puutarha
Haaveilen puutarhasta. Kasvatan tällä hetkellä parvekkeellani yrttejä ja salaatteja ja olen ihan haltioissani: saan ihan omin kätösin kasvatettua jotain ihan oikeasti! Rakastan kasvien kanssa puuhastelua. Jonain päivänä minulla on oikea puutarha.

Oma rauha, omat jutut
Kaipaan toisinaan hetkiä, jolloin voin olla ihan rauhassa itsekseni jossain rauhallisessa paikassa ja tehdä omia juttujani. Sisälläni asuu pieni erakko.

Järjestyksen, kauneuden luominen
Pidän järjestyksestä ja järjestelemisestä - ainakin useimmiten (kotonani tämä ei kyllä näy). Jos minulla on aikaa, minusta on mukava luoda ympärilleni kauneutta. Rakastan värejä ja pidän niiden sommittelusta. Karsin mielelläni turhaa materiaa, mutta pidän joistakin tarkoin valituista tavaroista, jotka ovat ilo silmälle.


Tämän haasteen saa napata kuka tahansa, joka haluaa pohtia hyvän mielen asioita elämässään :) Niitä myös lukee mielellään :)

Rentoutumisen aika

Ennustin kevätkauden alkaessa, että minulle tulee työläs kevät. Olin oikeassa. Kevään mittaan jouduin tinkimään suunnitelmistani ja siirtämään opiskeltavaa syksylle, mutta suurimman osan suunnittelemistani opinnoista sain tehtyä. Olen aika tyytyväinen kaiken kaikkiaan, mutta omiin toimintatapoihini jäi vielä viilattavaakin, tässä jotain:

• Työmäärän suunnittelussa minun täytyy olla realistisempi. Luen hitaammin kuin mitä arvioin. Lisäksi jaksan työskennellä päivässä vähemmän kuin ajattelin. Lisäksi täytyy huomioida, että vapaapäiviäkin jää. Aikatauluissa täytyy olla myös varaa sille, että jonain päivinä opiskelu ei vain syystä tai toisesta sujukaan.
• Perfektionismista on syytä tinkiä, kaiken ei tarvitse hoitua täydellisesti. En kaikkiin tentteihin saanut luettua koko tenttialuetta ja stressasin asiaa tosi paljon. Ihan syyttä: arvosanoilla ei ole minulle juurikaan väliä ja itse asiassa osa opinnoistani on vapaasti valittavia, joten ei niiden tarvitse läpi mennä muutenkaan. Onhan se toki mukavaa ja palkitsevaa, mutta mikä järki on ponnistella ihan hullun lailla tosi hyvän arvosanan eteen, kun vähempikin (tässä tapauksessa) taatusti riittää?
• Opiskella voi rennolla otteella ja hauskaa pitäen. Onnistuin tässä ajoittain, mutta liian usein ponnistelin kirja kädessä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon tekstiä päähäni. Ei siten oikein opi. Ennemmin oppii rauhassa lukemalla, välillä ikkunasta ulos katsomalla ja mietiskelemällä asioita. Lisäksi kannattaa miettiä, että mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä oppia eikä opetella jokaista nippelitietoa ulkoa.

Erityisen mukavaa on nyt se, että ahkeroinnin jälkeen saan oikean palkinnonkin eli loman. Tekemisiini tulee selvä muutos, vaihtelua. Tällainen vaihtelu on se, mitä töissä suuresti kaipasin. Ei aina samaa puuroa, ei identtisiä viikkoja viikko viikon jälkeen, vaan on selvät rajat.

En ole viime aikoina juuri ehtinyt blogia kirjoittaa tai muidenkaan blogeja paljon vilkuilla, joten on mukavaa, että ehtii tehdä sitäkin. Sain Petralta hänen blogin kauttaan haasteenkin, joka on kiinnostava. Kiitos Petra!

Nyt minun on aika rentoutua. Onnistuin antamaan taas stressipaholaiselle pikkusormen ja huomasin, että se ei oikein sovi minulle. Selvisin kuitenkin hyvin, kun oli mitä odottaa, eli loma. Aah!

Toiveiden toteuttaja, vaan ei omien

Mieleeni nousi yhtenä päivänä ajatus siitä, mikä on ehkä ollut yksi merkittävimmistä asioista ja kokemuksista nyt tämän "vapaani" aikana. Se on mahdollisuus toteuttaa (ainakin jossain määrin eli enemmän kuin aiemmin) itselleni tärkeitä asioita, omia toiveitani. Tämä on jossain määrin uutta minulle.

Olen aiemmin sortunut liikaa kuuntelemaan ja myötäilemään toisten (varsinkin menneiden kumppanieni) toiveita. Onhan se toki mukavaa, että kumppani pääsee toteuttamaan asioita, joita hän haluaa elämässään toteuttaa, mutta menin itse tässä liian pitkälle. Annoin toiselle tilaa, mutta vein tilan itseltäni. Minä en toteuttanut omia toiveitani, vaan tein sen, minkä pienessä tilassani voin.

Toisaalta olen ollut myös kuuliainen yhteiskunnalle eli olen opiskellut kiltisti järkevää alaa ja tehnyt töitä järkevien valintojen mukaisesti.

Missä minä olen ollut? Olen toteuttanut jotain ulkoa annettua. Toki minullakin on ollut toiveita, mutta ne ovat aina olleet alisteisia jostakin toiselta taholta tuleville toiveille. Olen toteuttanut omia asioitani, jos niille on jäänyt tilaa ja ne ovat olleet hyväksyttyjä. Monesti ei ole jäänyt. Monesti minut on haukuttu haaveilijaksi ja ajatukseni on tyrmätty alkuunsa.

Jokaisella on velvollisuuksia ja kaikki niistä eivät ole mukavia. Minulla on ollut velvollisuuksia enemmän kuin monella muulla, mutta vain siksi, että olen itse ajatellut siten. Olen laiminlyönyt oman velvollisuuteni elää omaa elämääni ja omia toiveitani todeksi.

On suorastaan huikaisevaa nyt iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen elää omaa elämääni. Omaa elämääni? Onkohan se paljon sanottu? En nimittäin koe, että elämäni olisi vielä täysin "vapautunut omakseni", koska siinä on vielä menneisyydestä mukana kulkevaa painolastia, mutta onhan tämä nyt jo enemmän omaa kuin koskaan sitten teini-ikäni. Lisäksi voin tästä eteenpäin joka päivä muokata elämääni enemmän omakseni.

Olen ymmärtänyt myös sen, että harrastuksenikaan eivät ole olleet pelkästään mukavaa harrastusta, vaan hyväksynnän kerjäämistä ja suoritusten kautta itseni arvokkaammaksi ja taitavammaksi tekemistä. Näitä tuntemuksia koen vieläkin harrastaessani. Yritän pontevasti todistaa, että olen hyvä, vaikka tämä tuo minulle pahaa oloa, riittämättömyyttä ja huonommuudentunnetta.

Koko elämäni tuntuu siis olevan kietoutunut siihen, että yritän todistaa jotakin jollekulle toiselle tai teen jonkun toisen elämän helpommaksi samalla tehden oman elämäni vaikeaksi. Tämä tällainen on tosi tiukka solmu aukaistavaksi, kun se kietoutuu ihan kaikkeen minussa: se näkyy ja tuntuu arkielämässä, töissä, opiskelussa, harrastuksissa sekä suurissa ja pienissä elämänvalinnoissa.

Olen tosi kiitollinen siitä, että olen oivaltanut tämän itse itselleni rakentamani vankilan. Se mahdollistaa vapautumisen ajan myötä. Päivä kerrallaan.

Oi, turhuuksia!

Yksi uuden vuoden lupauksistani oli tehdä tänä vuonna mahdollisimman paljon uusia asioita, pieniäkin, tavoitteenani saavuttaa uusia ajatuksia ja näkökulmia. Nyt kun minulle tuli tilaisuus tehdä jotain uutta ja ah, niin turhaa, tartuin tilaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että nämä aktiviteetit eivät sinällään ole kohtuullisen elämäntavan tavoitteeni mukaisia.

Olen aina nauttinut kylpylässä käymisestä (ehdottomasti ruuhka-aikojen ulkopuolella). Edellisestä käynnistäni oli monta vuotta, joten nyt kun oli seuraakin tarjolla, menin nautiskelemaan (tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta kylpylää elämässäni). En tiedä, mikä vedessä olemisessa onkin niin nautinnollista, mutta nyt nautin kyllä ihan täysillä! Saunassakin olisin voinut käydä vaikka kuinka monta kertaa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilin koiravaljakkoajelua (kyydissä) ja lumikenkäkävelyä. Edellinen oli törkeän kallis, mutta päätin kokeilla sitä uuden vuoden lupaukseni mukaisesti. Yllätyin, miten vauhdikasta kyyti olikaan, tunne oli huima, kun luonnonkauniit maisemat vain vilahtivat ohitseni. Koirat myös haisivat yllättävän paljon, sitä en olisi etukäteen arvannut. Iskunvaimennuksen puuttuminen vaunussa ei olisi pitänyt yllättää eli kyyti oli välillä aika pomppuista. En suosittelisi tuota herkkäniskaisille. Kiinnostuin tuosta hieman, joten minulle ei olisi mitenkään mahdotonta mennä joskus oikealle retkelle valjakolla.

Jälkeenpäin kuulin, että valjakkokoirat kakkivat ns. lennossa eli juostessaan. Taaempana juoksevat koirat mielellään syövät edessä juoksevien tuotoksia, mikä toki onkin ihan näppärää kierrätystä.

Lumikenkäkävelystä en maksanut mitään, mutta en kovin pitkällä päässyt käymäänkään. Minusta lumikenkäkävely oli tosi kivaa. Toivon joskus asuvani siten, että voisin kulkea lumikengillä ihan kotipihasta metsään. Yllättävää oli tosin se, että lumikengilläkin uppoaa helposti, jos on pehmeää, eli niillä kulkeminenkaan ei onnistu missä tahansa lumessa ja kelissä.

Turhuudet virkistävät kivasti, mutta yhtä mukavaa minusta on ollut huomata, että en varsinaisesti kaipaa tällaisia aktiviteetteja elämääni. Voisin olla varsin tyytyväinen ihan kotonakin, hoidellessani omaa pihaani ja kulkiessani lähimetsissä. Onni tulee niistä omista, pienistä asioista, joita saa toteuttaa täydestä sydämestään ja vapaasti. Näin se vain on.

Tunnustus - One Lovely Blog Avard

Olen ollut viime aikoina onnekas ja saanut toisenkin tunnustuksen. Maalainen soi minulle blogissaan One Lovely Blog Avard -tunnustuksen. Lämmin kiitos siitä!

Tunnustukseen liittyvät ohjeet:

1. Kertoa linkin kera kuka lahjoitti tunnustuksen

2. Kirjoittaa 7 random faktaa itsestä

3. Lahjoittaa tunnustus 15:lle blogille/bloggaajalle.

Vai faktoja itsestäni? No, tässä on jotain:

1. Minulla on kaksi polkupyörää ja polkupyörän peräkärry. Rakastan pyöräilemistä. Siitä huolimatta en ole koskaan tehnyt oikeaa pyöräretkeä, vaikka sellaisesta olenkin haaveillut aina teini-iästä lähtien.

2. Sorrun aivan liian helposti kirpputorivaatteisiin ("maksaa vain 2 euroa, voihan tuon ostaa"). Tämä näkyy vaatekaapissani, jossa on menossa jatkuva raivausoperaatio.

3. Inhoan imuroimista ja tämäkin näkyy. Meluavan imurin perässä vetäminen on vain niin ikävää... Lattioiden pesu on ihan mukavaa.

4. Aloin seurustella ensimmäisen kerran 17-vuotiaana. Kadun vielä tänäänkin sitä suhdetta, vaikka katuminen turhaa onkin. Nämä tällaiset menneisyyden asiat ja omat menneet päätökset vain ovat joskus niin vaikeita sulattaa.

5. Haaveilen koiran hankkimisesta, mutta pelkään tulevani sille allergiseksi.

6. En viihdy tungoksessa. Yhtään.

7. Stressaannun helposti ja joskus ihan oudoistakin asioista. Opettelen siis stressinhallintaa ja olen jopa edennyt siinä.

Noita oli jostain syystä vaikea keksiä. Enkä nyt ala keksiä 15 blogia, joille laittaa tunnustus eteenpäin, vaikka niin moni blogi ansaitsisi tämän. Kiitos, että kirjoitatte mielenkiintoisia blogeja!

Tässä hetkessä elämisen vaikeudesta

On hämmentävää, millainen ero päivällä ja päivällä voi olla. Yhtenä päivänä voin täysin keskittyä siihen kyseiseen hetkeen ja puuhaan, jota olen tekemässä. Oloni on valoisa ja toiveikas. Toisena päivänä tulevaisuuteen liittyvät murheet nousevat mielessäni etualalle mustaksi harsoksi, joka värjää kaiken tekemiseni ja olemiseni. Murehdin, olen ahdistunut ja toivoton ja mieleni käpertyy kapea-alaiseksi.

Huonoihin hetkiini liittyy aina murheet sekä menneestä että tulevasta. Olen mielestäni möhlinyt menneisyyteni, tehnyt surkeita valintoja ja tulevaisuus näyttää olevan täynnä vain vaikeita valintoja ja arvoristiriitoja. Murheeni perustuvat ihan todellisille asioille, että ei ne keksittyjä ole, mutta suhtautuminen niihin vaihtelee tosi paljon päivittäin. Mistähän se johtuu? Valitsisin mielelläni niitä parempia päiviä enemmän, jos vain tietäisin, miten se tapahtuu.

Jotenkin minun täytyy oikeasti ratkaista tulevaisuuteeni liittyviä huolia ja ristiriitoja, koska ne vaikuttavat hyvinvointiini ratkaisevasti. Tällä hetkellä kuitenkin selviän niiden kanssa, koska tämä hetkeni on aivan vallan mainio: voin tehdä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja joita haluan tehdä. Se on arvokasta. Lisäksi voin tehdä asioita voimieni rajoissa, mikä on myös tärkeää.

Töissä ollessani työ vei voimani ihan senkin vuoksi, että se ei ollut yhtään mielekästä. Jos lisäisin tähän nykyelämääni aiemman työni, arkeni muuttuisi taas vahvasti miinusmerkkiseksi. Se kuvaa hyvin sekä aiemman työni "antoisuutta" että tässä sinällään hyvässä hetkessä olevien ikävien asioiden määrää. Koskaanhan elämä ei taida ihan täydellistä olla, mutta olisi tärkeää, että elämässä vallitsisi hyvien asioiden valta. Siksi minun täytyisi löytää joko keino karsia nykyisiä mieltäni hiertäviä (käytännön) asioita tässä nykyelämässä tai/ja löytää tosi mukava työ.

Elämä tuntuu kyllä käsittämättömän antoisalta silloin, kun pystyy elämään ja olemaan täysin tässä hetkessä. Tekemisenkään ei tarvitse olla "lempipuuhaa": olen kokenut hyviä tässä olemisen hetkiä esimerkiksi lukiessani tenttiin. Itse asiassa tylsäkin puuha voi olla antoisaa, jos sille pystyy antautumaan täysin. Aina ei tietenkään pysty, varsinkaan jos tekemisiään ei voi valita.

Löydettyjä kattiloita

Viedessäni eräänä päivänä pienmetallia keräykseen löysin keräysastiasta jotain yllättävää: kaksi kattilaa! Yllättävää se oli siksi, että ne kattilat olivat todella hyvän näköisiä, molemmat pohjatekstien mukaan kotimaista alkuperää. Toinen oli Opan kolmen litran kattila, jollainen minulla on jo, mutta ilman kantta ja väliosia (kätevää, kun on nyt kaksi kattilaa, johon nuo väliosat käyvät). Toinen oli puolentoista litran peruskasari. Miten ihmeessä joku on voinut luopua hyvistä kattiloista?

Tokihan kattiloissa oli "vikaa", eihän ne muuten roskiksessa olisi olleet. Molempien pohjaan oli palanut ruokaa tiukasti ja kunnolla, pohjalla oli siis musta kerros. Laitoin siis pyykinpesuainetta kattiloiden pohjalle kera pienen vesitilkan ja laitoin kattilat levylle. Kolmen litran kattilasta karsta lähti pois suurina laattoina, mutta kasarista palanut musta ei lähtenyt keittämällä pois. Sen jouduin työstämään irti perinteisesti hankaamalla, oli muuten kova homma.

Joku oli siis luopunut kattiloista, kun ruoka oli palanut pohjaan kiinni. Onko tämä nyt sitä (kaupunkilaista) uusavuttomuutta? En nimittäin oikeasti ymmärrä. Onko joillakin niin paljon rahaa, että kattilan likaantuessa voi ostaa uuden tilalle? Mitä haaskausta! Olen iloinen, että löysin nuo hyvät kattilat, ei niiden paikka ole kaatopaikka eikä metallinkeräyskään. Mitähän kaikkea käyttökelpoista ihmiset heittävätkään menemään nykyään, kun uuden hankkiminen on niin helppoa?! Olen kiitollinen löydöstäni.

Saatu tunnustus

Olen saanut ihania tunnustuksia. Aikatherine antoi minulle Liebster blog -tunnustuksen Pieniä sanoja -blogissaan. Tämä rakkautta on -tunnustuksen tarkoitus on käsittääkseni levittää rakkautta ympärilleen.

Minulle rakkainta ovat läheiseni ja luonto. Ne antavat elämälle voimaa, ponnistusta arkeen. Ilman rakkautta elämä olisi tosi tyhjä.

Tämän tunnustuksen myötä haluan välittää iloa ja rakkautta myös seuraaville blogeille/bloggaajille:

Huopalintu

Lähellä luontoa

Naisen logiikkaa

Ja muillekin lukijoille!

Kädet multaan, yrttejä kesäksi

Olin jo aikoja sitten päättänyt, että tänä kesänä en kasvata mitään parvekkeellani, koska saatan olla melko paljon poissa kotoa ja minulla ei ole kukille välttämättä kastelijaa. Tällä viikolla aloitin kuitenkin huonekasvieni huoltamisen vaihtamalla yhdelle kasville ruukun ja työnnettyäni käteni multaan mieleni muuttui.

En muistanutkaan, että kasvien kanssa puuhastelu on minulle intohimo. Olen lähinnä yrittänyt unohtaa tuon intohimoni, koska sen toteuttaminen tuntuu olevan vielä niin kaukainen asia - minulla ei ole pihaa ja maapalstat, joita voisin käyttää, ovat aivan liian kaukana.

Nyt sitten oivalsin tässäkin asiassa, että elämä on vain ja ainoastaan tässä ja nyt. En ehkä voi viljellä kovinkaan laajasti tällä hetkellä, mutta yrttejä voin kasvattaa. Onhan tässä nyt sitten se riski olemassa, että en löydä niille reissujeni ajaksi kastelijaa ja ne kuolevat, mutta elämässähän voi tapahtua muutakin ennustamatonta, mikä "pilaa" viljelyni. Ei sitä tiedä, mutta ihan turhaan pelkään ja ennakoin riskejä ja jätän tekemättä.

Minulle on tärkeää tuntea multa sormissani, nähdä vihreän kasvavan ja tuntea maan tuoksu. Minulla on aivan ehdottomasti tavoitteena pyrkiä saamaan maapala, jota voin viljellä ja ihan oikeasti ulkona. Tässä asiassa matka on jopa päämäärää tärkeämpi eli kasvuvaihe on kiintoisaa katseltavaa ja koettavaa, vaikka toki satoakin on mukava saada. Voin saavuttaa tällä pienimuotoisella yrttiviljelylläni edes pienen tuntuman kasvimaahan sitä oikeaa kasvimaata odotellessani. Voin nauttia kasvatuksesta edes jonkin aikaa, vaikka kuumuus ja kuivuus veisikin sadon myöhemmin. Nyt on nyt.

Olen joskus jopa harkinnut, että opiskelisin jotain kasveihin liittyvää, ihan ammatiksi asti. En kuitenkaan aikanaan valinnut sitä polkua, harmi.

Tätä en toivonut

Uuden vuoden lupauksessani tavoitteenani oli kokeilla mahdollisimman paljon uusia asioita/tekemisiä/yms. tänä vuonna. En tiedä, oliko norovirus-kokemus varsinaisesti elämäni ensimmäinen, mutta tuon kokemuksen olisin voinut jättää väliinkin. Tuo oli kuitenkin aikuiselämäni ensimmäinen oksennustauti. Paljon olikin unohtunut sitten lapsuuden... ja olisi saanutkin jäädä sille tielle. Pitänee varoa, mitä toivoo.

Noron tarttumisen helppoutta on vaikea käsittää ennen kuin sen omalla kropalla kokee. Minusta onkin suorastaan ihmeellistä, että se ei ole aiemmin osunut kohdalle. Tällä kertaa käsien pesu ei ihmeitä tehnyt - en osaa tarkalleen sanoa, minkä virheen tein.

Minulla on kuitenkin vankka mielipide siitä ihmisten typeryydestä, että raahataan vatsatautisia kakaroita tai itsejänsä muiden ihmisten sekaan. Miten voi olla, että todistettavasti järki ei joillakin riitä siihen, että pidettäisiin sitä etäisyyttä muihin ihmisiin (jätetään tulematta), jos perheessä on oksentelija? Se, että jos oksentelu onkin yhdelle lapsiperheelle ihan normaalia arkea, se ei välttämättä ole sitä muille ihmisille. Joillekin tuollainen voi olla vaarallistakin.

Minulle tuo tauti oli kuitenkin varsin harmiton, lähinnä vain ikävä. Pahin vaihe kesti yhden yön, jolloin kävin muutamaan kertaan halailemassa posliinia. (Opin tuossa muuten varsin hyvän ja tehokkaan tavan oksentaa, jos jotain oppimiskokemusta haluaa tuosta hakemalla hakea. Vain ensimmäisellä kerralla tuhrin käteni.) Paha olo jatkui tosin vielä päiviä.

En uskalla luottaa ihmisten järkeen siinä, että pysyisivät sairastaessaan kotona. Eivät pysy. Tämä on nyt opittu, vaikka toki olen tiennyt tuon aiemminkin. Nyt olen nähnyt omin silmin, mihin tuollainen vastuuttomuus voi johtaa (en ollut ainoa sairastunut tuossa ketjussa ja pääsin vähällä). Minusta on vähintäänkin kohtuullista ja ennen kaikkea vastuullista, että kysyttäisiin lupa, että saako sairaana tulla.

Keväästä nautiskelua

Nyt on alkanut paras osa vuodesta. Tästä eteenpäin aina lokakuulle asti on minusta parasta aikaa, vaikka pidän kyllä pimeästä talvesta ja kaamoksestakin jossain määrin. Nautin siitä, että on kunnon vuodenajat.

Kirkkaus on yllättänyt monena päivänä. Vielä en ole jaksanut etsiä aurinkolasejani, vaikka syytä olisi: minulla on varsin herkät silmät ja siinä missä joku vielä kirkkaudessa näkee jotain, minä olen puolisokea märkine silmineni. Silti on ihanaa, kun paistaa ja on lunta. On mukava käydä hiihtämässä.

Unohdin täysin, mitä lämpenevä kevät myös merkitsee: parvekkeen kevättulvaa. Olen heitellyt parvekkeelleni talven mittaan pahvilaatikoita (tämä liittyy varastoni siivoamiseen), jotka ovat nyt jäätyneet lattiaan kiinni. Vesi on tulvinut ja jäätynyt - ja juuri kun kävin parvekkeella tajusin, että vesi on kastellut koko matonkin (eli koko lattian). Veden poistoputki jäätyy joka kevät. Pitäisi kai kaataa siihen kuumaa vettä ja siirtää ongelma kerrosta alemmas.

Vaikka minulla on ollutkin nyt rankkoja päiviä opiskelujeni vuoksi, olen silti pystynyt iloitsemaan keväästä ja elämästä. Tämä nykyhetki tuntuu hyvältä, on hyvä olla näin. Samalla kuitenkin kontrasti tämän nykyisen hyvän elämän välillä ja työelämän välillä tuntuu kasvavan, mikä herättää minussa kauhua ja tulevan pelkoa. Nyt ei ole kuitenkaan sen aika, vaan tämän kevään. Nautitaan siitä!

Mennään siitä, missä aita on matalin

Edellisen kirjoitukseni kommentista muistui mieleeni professori Juha T. Hakalan ajatukset työn tekemisestä "mahdollisimman huonosti". Näissä ajatuksissa on mielestäni hyvin paljon järkeä ja apuakin tällaiselle kaltaiselleni perfektionismiin taipuvaiselle. Aiheesta voi lukea vaikkapa Aamulehden uutisesta.

Onko hyvillä arvosanoilla opiskelussa mitään hyötyä? Peruskoulussa ja lukiossa on toki, mutta näin jatko-opinnoissa asialla tuskin on mitään väliä. En usko työnantajien katselevan enää arvosanoja, vaan tutkintoa kokonaisuudessaan (jos sitäkään).

Voiko työt tehdä rennommalla otteella? Jos ajattelen aiempaa työtäni, niin vastaus on ehdottomasti kyllä. Niissä töissä huolellinen paneutuminen ja lopputuloksen hiominen "edustavammaksi" oli täysin hyödytöntä. Siitä ei kiitosta olisi tullut, vaan tärkeintä oli se, että työ oli tehty.

Toisaalta asiaa voi ajatella myös siltä kannalta, kenen hyödyksi tai mitä varten työtä tekee eli onko työn laadukkaalla lopputuloksella oikeasti merkitystä. Sikäli voisin kuvitella, että hoitotyössä huolellinen lopputulos on oikeasti merkityksellinen (hoidettaville ihmisille), mutta jos takoo rahaa jo valmiiksi rikkaille osakkeenomistajille, kannattanee etsiä se aidan matalin kohta pitäen kuitenkin huolta siitä, että turmaraja ei tule vastaan (artikkelista).

On oikeasti vaikeaa opetella rennompaa otetta tehtäviinsä, kun on pitkään suorittanut mahdollisimman täydellisesti. Olen ymmärtänyt, että täydellisyyden tavoitteluni on suurelta osin hyväksynnän etsimistä, oman riittävyyteni ja hyvyyteni todistamista. Käytännössä olen tällaisen toimintatavan jo huomannut toimimattomaksi (en ole sen parempi tai huonompi kuin ennen, vaikka kuinka suorittasin), mutta siitä on silti tosi vaikea päästä eroon.

Toisaalta haluan myös nähdä tällaisen taipumuksen tarkkuuteen ja huolellisuuteen myös hyvänä ominaisuutenani: näen yksityiskohdat, mutta myös kokonaisuuden, ja pystyn poikkeuksellisen huolelliseen loppusilaukseen ja -tarkistukseen, jos niin haluan. Silti tämä ominaisuuteni ei saisi olla kompastuskivi, joka vie liikaa voimiani ja aikaani. Sen ei tarvitsisi näkyä kaikessa tekemisessäni, vaan valikoidusti silloin kun niin haluan. Uskon, että tämänkin asian voi oppia.

Stressin väistelyä

Suunnitellessani tämän kevään opintoja viime syksynä, tilanne näytti pahasti siltä, että minun on vaikea löytää sopivia opintoja riittävästi. Opintojen riittävyyden määrittelee tuki, jota varten tarvitaan tietty määrä opintopisteitä per kuukausi. Tähän minunkin täytyi pyrkiä.

Sain kasaan hyvän suunnitelman, jonka mukaan keväästä ei tulisi liian kevyt tai raskas. Aloitin kevään hyvillä mielin.

Nyt olen tajunnut, että kevääni on ihan valtavan työläs. Tekemistä on valtavasti - miten tässä näin pääsi käymään? Osittain vika ei ole kyllä omani. Tälle keväälle on siirtynyt pakollisia kursseja, jotka minun on pakko suorittaa nyt. Näistä yllätyksistä en ole ilahtunut. En ole myöskään ilahtunut siitä, että syksyltä on venynyt pari tenttiä näin kevään puolelle - eihän sen pitänyt olla ongelma, kun kevät näytti alkuun varsin kevyeltä.

Nyt olen ihan ihmeissäni, miten tästä selviän? Eihän minun ollut tarkoitus näännyttää itseäni nyt, kun en näänny töissä. Ajattelin pyrkiä ottamaan tähän asiaan positiivisen näkökulman.

Osa kevään opinnoistani on pakollisia (eli ei kiinnostavia) ja osa ei (eli kiinnostavia). Tämä hankaloittaa opintojen priorisointia, mutta olen silti päättänyt laittaa kurssit järjestykseen ja pudottaa tarvittaessa jotain vähemmän tärkeää (eli ei-pakollisia) pois. Sitä ennen pyrin kuitenkin suoriutumaan koko kakusta, mutta en millä hinnalla tahansa. Hyvinvointini tulee kaiken edelle.

Olenkin aikatauluttanut tekemiseni aika tarkasti. Lisäksi pyrin opettelemaan olennaisia asioita eli en välttämättä lue tenttikirjoja kokonaan. Karsin, vaikka se tarkoittaisikin huonompaa arvosanaa. Nyt suoritus on tärkeämpi kuin arvosana. Arvokasta on myös se, että opettelen tärkeiksi kokemani asiat, koska opiskelen myös oppimisen vuoksi.

Lisäksi tarkkailen tuntemuksiani ja jaksamistani ja pyrin toimimaan sen mukaan. Haluan nähdä tämän tilanteen myös oppimistilanteena siihen, miten selviydyn hetkellisistä kiireisistä ja stressaavista hetkistä. Eiköhän tällaisia nimittäin jatkossakin tule, vaikka yrittäisinkin elää rennosti. Pysyväksi tällaista tilannetta en enää ota. Tiedän jo, mihin se tie voi johtaa.

Pakkasen hyödyntämistä

Monet näyttävät valittavan kovista pakkasista, mutta minä olen pitänyt niistä. Ulkoilu on kyllä jäänyt vähemmälle, mutta on mukavaa, kun on kirkasta ja kaunista. Pakkanen myös tuntuu jotenkin raikkaalta ja puhtaalta ja on mukavaa, kun se hieman puraisee nenänpäästä. Liika on toki liikaa, mutta liiallisuuksiin ei säidenhaltija ole vielä mennyt muuten kuin paikallisesti ja öisin. Oma pakkasrajani hiihtämiselle on -20, joten saatan kyllä hiihtämäänkin mennä, jos tuntuu siltä. Kävelyillä olen käynyt vielä kolmenkymmenen asteenkin pakkasissa.

Pakkaset ovat kyllä innostaneet ahkeroimaan kotona. Olenkin vienyt mahdollisimman paljon pehmeää (eli peittoja ja tyynyjä) ulos raikastumaan pitkiksikin ajoiksi. Aion myös sulattaa pakastimeni nyt, kun se on helppoa. Vie vain pakasteet ulos ja odottaa, että pakastin sulaa.

Lisäksi sain idean Pientä elämää etsimässä -blogista. Blogin pitäjän Marikkan Kaappien tyhjennysviikot -kirjoitus innosti minut vihdoin tekemään jotain omille ruokakaapeilleni. Minulla ongelma ei ole niinkään paljon siinä, että ruokaa pilaantuisi kaappiin, vaan siinä, että kaappitilaa on olemattoman vähän. Lopputuloksena kaappini ovat aina täyteen sullottuja ja osa hyllyistä on myös sekaisin täynnä erilaisia siemeniä ja pähkinöitä ja mitä lie. En ole yrityksistä huolimatta saanut mitään järjestystä aikaan. Kun ei mahdu, niin ei mahdu.

Yritän nyt toisenlaista lähestymistapaa. Kaapeissani on kuitenkin sellaistakin rompetta, jota käytän varsin vähän. Jotain pikkupussukoita jää väkisinkin nurkkiin venymään ja unohtumaan. Aionkin nyt tyhjentää kaappini ja laittaa niihin takaisin vain ne ruokatarvikkeet, joita käytän arjessani säännöllisesti. Loput laitan muovipussiin, jonka jätän ärsyttävästi lattialle lojumaan.

Tarkoitukseni on käyttää pussissa lojuvat ruoka-aineet mahdollisimman pian. Tämän myötä toivon, että kaapeissani vanhenevat sekä harvinaisemmat ainekset saa hyödynnettyä. Ehkä tämä keino auttaa vain hetkeksi, mutta olisihan sekin jo jotain. Seuraavassa asunnossa tiedän panostaa ainakin siihen, että kaappeja on riittävästi.

Raikkaita talvipäiviä!

Mihin aika menee?

Minulla luulisi olevan nyt varsin hyvin aikaa kaikenlaiselle. Silti minusta tuntuu, että aika kuluu lähinnä elämän ns. "tukitoimintoihin" eli itseni huoltamiseen, hygieniaan, ruoan laittamiseen ja syömiseen, liikuntaan, siivoamiseen ja siirtymisiin paikasta toiseen. Varsinaista tehokasta työaikaa opiskelulleni tuntuu olevan ihmeen vähän. Miten ihmeessä olen joskus ehtinyt käydä töissä?

Töissä käydessäni toki tingin monesta asiasta. Kotini siisteydessä oli paljon toivomisen varaa, koska tästä asiasta oli helpointa tinkiä. Liikunta oli minulle suorittamista, pakollista keholla tehtävää liikettä, jotta pystyisin tekemään töitä. Syömisessä oikaisin usein käyttämällä osittain tai täysin valmista, kaupasta ostettua ruokaa. Yhteistä kaikille näille toiminnoille oli se, että ne olivat pakkopullaa. Tein ne pakosta, en siksi, että halusin tehdä niin.

Nyt toimin omista lähtökohdistani käsin. Työ ei ole enää se kehikko, joka muotoilee kaiken muun elämän. Liikun, koska haluan liikkua ja se tuntuu kehossani hyvältä. Syön laadukasta, itsetehtyä ruokaa, josta aidosti nautin. Nukun riittävästi. Pidän parempaa huolta kotini siisteydestä, vaikka tällä osa-alueella onkin vielä paljon parannettavaa...

Elämän perusasiat vievät siis aikaa, jos haluaa itselleen mieluista ja laadukasta. Myös rahan säästäminen vaatii aikaa, koska esimerkiksi hyvän ruoan suunnittelu ja laittaminen vievät aikaa eikä kaivattua vaatetta välttämättä löydä ensimmäiseltä kirpputorilta.

Minusta tällainen laadukas elämä, jossa muuten ehdin tavata läheisiänikin huomattavasti aiempaa useammin, on todellakin elämisen arvoista, arvokasta. Tämä tuntuu hyvältä ja omalta. Vaikka elämäni puitteet (mm. asuntoni ja asuinpaikkakuntani) eivät ole todellakaan sitä, mitä kaipaisin, niin tällä nykyisellä pohjalla pystyy suunnittelemaan myös tulevaa. Kun energia ei kulu selviytymiseen, jaksaa miettiä vaihtoehtoja. Oloni on myös niin hyvä, että pystyn luottamaan omaan kykyyni muuttaa elämäni puitteita.

Tällaiseen elämän mukavuuteen jää helposti nautiskelemaan ja ehkä se on myös se aikasyöppö, joka vie aikaani opiskelulta. Tokihan saan opiskeltuakin, jos vain maltan olla tiskaamatta juuri nyt, maltan olla menemättä ulos, kun juuri nyt huvittaisi jne. Opiskelu vaatii itsekuria ja itsekuri rientää helposti lomalle, kun on mukavaa.

Onneksi myös opiskeluni on minulle monella tavalla tärkeää, joten sekin kyllä hoituu. Silti en voi olla ihmettelemättä, miten nopeasti aika rientää!

Väheksyntään kyllästynyt

Miksi minulle tulee usein sellainen tunne, että minua väheksytään (sekä taidoissa että ihmisenä)? Johtuuko se heikosta itsetunnosta, herkistä "tuntokarvoista" ihmisiä kohtaan vai jostain ihan muusta?

Jos tapaan ihan uuden ihmisen, en yleensä tunne olevani väheksytty, vähemmän arvostettu kuin muut. Tunne herää vasta, kun olen enemmän ollut jonkun kanssa tekemisissä. Ystävyyssuhteet ovat toki eri asia ja tarkoitankin näillä kohtaamisilla erilaisia virallisia tapaamisia kuten töissä tai harrastuksissa, joissa kohtaamiinsa ihmisiin ei kunnolla tutustu.

Arvelen syyn tunteeseeni olevan joko se, että kuvittelen epävarmuuksissani väärin tai että minä ihan todellakin aistin jotain oikein. Koska en tiedä, miten asia on, en koe myöskään voivani sitä kysyä tai muuten selvittää (mahtaisiko se edes hyödyttää).

Eräässä harrastuksessani olen ehdottomasti heikoimmasta päästä koko porukassa (harrastaahan voi kaikentasoiset) ja siten pidän mahdollisena, että suorituskeskeinen vetäjä ei arvosta minua tämän lajin harrastajana. Toisaalta arvelen, että ei hän minua ihmisenäkään arvosta, koska en ole hänen ihanteiden mukainen missään määrin.

Töissä koin olevani vahvasti väheksytty. Olen pohtinut, että se johtui luultavasti väärästä alavalinnasta johtuvista tiettyjen asioiden heikosta osaamisen tasosta, mutta myös siitä, että esimieheni ei arvostanut minunlaistani ihmistä. Se tuntuu jotenkin hassulta, kun meissä on itse asiassa hyvin paljon samankaltaisia ominaisuuksia. Olenkin pohtinut, että ehkä hän ei pitänyt siitä, että näki omat heikkoutensa minussa.

Nämä ovat olleet isoja tilanteita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että koen olevani väheksytty. On niitä tilanteita ollut tietysti muitakin. Milloin olen kokenut olevani arvokas omana itsenäni? Lähinnä läheisteni seurassa. Se onkin toki oikea paikka olla arvostettu.

Kai se on niin, että olen nykyaikana ihan vääränlainen ihminen (sitä tässä nyt sen enempää määrittelemättä). Silti minusta jokaista meistä pitäisi arvostaa sellaisena kuin kukin on. Haluaisin silti keksiä, miten suhtautua ihmisiin, jotka väheksyvät minua. Olen niin kyllästynyt tuollaiseen kohteluun, että saan noista tilanteista erittäin vahvan tunnekuohun (=raivostumisen), jota en välttämättä kuitenkaan tuo esille. Samapa kai tuo, miten toinen ajattelee, mutta tuo tunnekuohu ei tee minulle hyvää varsinkin kun se jää sisälleni pyörimään pitkäksi aikaa. En myöskään haluaisi alkaa lapsellisesti ponnistella yrittäen esittää "oikeanlaista", jotta kelpaisin. Minun pitää kelvata tällaisenaan.

Miten siis saada minua (tai muita) väheksyvät ihmiset aisoihin? Auttaisiko se, jos ei olisi heidän kanssaan missään tekemisissä? Se voisi olla vaikeaa.

Ehkä jotain uuden vuoden lupauksia

Tämä vuosi alkoikin hieman kiireisemmin kuin olin ajatellutkaan, mutta eiköhän tämä tästä taas tasaannu. Joskus ihmettelen, että miten olen oikein ehtinyt käydä töissä, kun tuntuu, että nytkin on jo yllin kyllin tehtävää. No, tokihan opiskelukin vie aikaa, vaikka sitä saakin aikatauluttaa enimmäkseen omien fiilisten mukaan.

Taisin viimeksi mainita jotain, että voisin ehkä uuden vuoden lupauksiakin itselleni kehitellä. Mietin, että miksi tarvitsen sellaisia, mutta sitten oivalsin, että voivathan ne myös kannustaa. Mietin siis seuraavia "lupauksia" itselleni tämän vuoden varalle, mutta lähinnä kannustimeksi:

• Pyrin tekemään mahdollisimman paljon uusia asioita tänä vuonna. Kuten aiemmin mainitsin, ne voivat olla ihan pieniäkin asioita, mutta tarkoitukseni on avartaa elämääni, kokeilla uusia juttuja, etsiä ja mahdollisesti löytää. Ehkä rohkaistun ja opin ajattelemaan asioista eri tavalla. Katsotaan, miten käy. Pyrin raportoimaan tännekin jotain uusista tekemistäni asioista. Alla on heti ensimmäinen, josta näkee, että kyse ei tarvitse olla mistään kovin ihmeellisistä asioista :)
• Siivoan varastoni. Minulla on siellä laatikoita, joihin en ole koskenut vuosiin (muuten kuin kantamalla niitä varastosta toiseen). Nyt käyn varastoni romppeet läpi siten, että vain tarpeellinen jää jäljelle. Erityisesti haluan luopua romppeista, jotka herättävät muistoja ikävistä menneisyyden asioista.
• Huolehdin kehostani paremmin kuin viime vuonna. Tarkoitukseni on siis liikkua enemmän kuin viime vuonna, mikä ei ole iso homma lainkaan, jos vain pysyn kunnossa. Viime vuottanihan vaivasivat lähinnä erilaiset fyysiset vaivat, jotka rajoittivat liikunnan harrastamistani. Muistan kuitenkin myös sen, että en stressaa ja rääkkää kehoani, vaan kuuntelen, mitä se tarvitsee.
• Opettelen stressinhallintaa. Tässä asiassa minun ei tarvitse tulla valmiiksi. Jatkan vain opetteluani liittyen ajanhallintaan ja stressin käsittelyyn. Olen kehittynyt näissä jo hieman, ja ennen työelämään siirtymistä minun olisi syytä opetella lisää.
• Löydän uuden suunnan elämälleni. Meinasin kirjoittaa, että "yritän löytää", mutta ymmärsin, että ei minun kannata enää yrittää. Ei yrittämällä välttämättä mitään tapahdu, pitää toimia. En haluaisi siis palata vanhaan työhöni ja sitä myöten vanhaan elämääni, joten minun on syytä kehitellä jotain uutta. Keksin kyllä, aikaakin on.

Eiköhän näillä ole hyvä aloitella tämä vuosi, joka on porskuttanut jo eteenpäin melkein kuukauden verran. Minulla on ollut varsin toiveikas olo. Näyttää siltä, että pääsen tänäkin vuonna tekemään asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Vapaani on myös tehnyt sen, että itsetuntoni on kasvanut kohisten ja se on luonut elämääni ihan toisenlaista tunnetta kuin mitä aiemmin on ollut. Ehkä kirjoitan tästä joskus toiste enemmän :)

---
Uusi asia elämässäni: Seisoin tässä eräänä päivänä päälläni. En millään olisi halunnut (eli uskaltanut), mutta kokeilin kuitenkin, tuettuna. Olen tainnut lapsena seistä käsilläni, mutta näin päälläni seisomista en ole kokeillut. Oikeastihan tuossa ei seisota päällä, vaan käsivarsien ja yläkropan lihasten varassa. Minulle tuli kokemuksesta sellainen tunne, että tuonhan voisi opetella ja sitten voisin seisoa päälläni ihan itseksenikin. Toisaalta en tiedä, miksi minun pitäisi harrastaa tuollaista: onhan siinä kai riskinsä, että jotain voi tapahtua, jos vaikka paino putoaakin pään päälle. No, tulipahan kokeiltua, eikä haittaa, vaikka tuo jäisi viimeiseksi kerraksi :) Tiedänpähän nyt sen, että ei tuo vaikeaa ole, jos opettelee.

Uuden vuoden alussa

Uusi vuosi on alkanut minulla tietokoneen vieroksumisella. En ole millään halunnut istua koneen äärelle, vaan olen mieluummin tehnyt kaikkea muuta - jopa siivonut. Olen kaivannut enemmän tekemisen meininkiä tai kunnollista rentoutumista, en paikallaan nököttämistä. Näitä aikoja tulee ja menee.

Olen pohtinut viime vuoden "antia". Tiivistetysti voisi kai sanoa, että olin lähinnä sisäänpäin suuntautunut, eli kaipasin (omaa) rauhaa, pohdiskelemista, hidastusta, harkintaa ja lepoa. Halusin kuunnella itseäni, koska en ole sitä elämäni aikana riittävästi tehnyt.

Se tuotti myös tulosta: kun oli aikaa, koen saaneeni paljon työstettävää pääni sisälle. Olen kuunnellut ja katsellut itseäni ja ymmärrän kai nyt itseäni paremmin. Paljon on kuitenkin vielä kesken.

Tänä vuonna uskoisin kaipaavani enemmän ulospäin suuntautumista. Sellaisesta on ollut merkkejä jo muutaman kuukauden. Haluan soveltaa pohdiskelemaani ja itsestä löytämääni käytäntöön ja kokea uusia asioita. Ensimmäisen askeleen olen jo ottanut: olen ilmoittautunut erääseen uuteen asiaan, joka selvästi tuntuu askeleelta uuteen. Toisaalta se saattaa jäädä toteutumattakin, mutta se ei ole sitten itsestäni kiinni: yritin ainakin, mutta minua ei valittu. Tärkeintä on se, että olen tehnyt jotain uutta.

Ehkä pohdin myöhemmin jonkinlaisia uudenvuoden lupauksia, mutta voisin nyt jo mainita yhden: aion tänä vuonna tehdä mahdollisimman paljon sellaisia uusia asioita, jotka ovat arvojeni mukaisia ja kiinnostavat minua. Tuo yllämainittu on yksi näistä ja toinen voisi esimerkiksi olla horsman lehtien kuivaaminen teeksi ensi kesänä. Kyse on siis (myös) erittäin pienistä asioista, uusista näkökulmista, etsimisestä ja toivottavasti myös löytämisestä.