Olen huomannut, että reagoin yllättävässä tilanteessa muuttumalla tuppisuuksi. Sen sijaan, että saisin sanottua, mitä mieltä olen oikeasti asiassa, hämmennyn ja toimin jotenkin hiljaa ja myötäillen. Tuntuu aivan siltä, kun aivoni lakkaisivat hetkeksi toimimasta ja reagointini tulee jostain syvemmältä, "selkärangasta", ja tuo toimintatapa ei miellytä minua.
Tänään törmäsin tuollaiseen yllättävään tilanteeseen. Koin, että minua yritettiin pikkaisen 'huijata', mutta reagointini tuohon oli siitä huolimatta myötäily ja halu miellyttää. Yritin löytää ratkaisun, joka olisi miellyttänyt toista osapuolta, vaikka minä olinkin oikeassa. Aika pian aloin kyllä kiehua, mutta silti en saanut päästettyä höyryjä ja todellisia ajatuksiani ulos. Kävelin paikalta pois ihan raivoissani, vaikka asia saatiinkin hoidettua ihan hyvin.
Olin tosi ärtynyt itseeni. Mikähän siinä onkin, että itsestään on vaikeaa saada ulos niitä tiukkoja sanoja sellaisessa tilanteessa, jossa niitä todella tarvitsisi? Toki jälkeenpäin keksin vaikka mitä sanottavaa, mutta yllättävän tilanteen tullessa eteeni se ei paljon auta; silloin niitä sanoja (tai ylipäätään mitään järkeviä sanoja) ei vain tule.
Jotenkin en ihmettele, jos jotkut pitävät minua ihan nössönä; jos ei saa sanottua asioita kovinkaan napakasti ja varmasti silloin, kun pitäisi, lyödään helposti nössön leima otsaan siitä eteenpäin. Vaikka ei kai sillä väliä, mitä muut ajattelevat, kunhan olisin itse tyytyväinen.
Tämän kertainen kehu itsestäni: painoni on juuri sopiva, jos painoindekseillä mitataan.
No comments:
Post a Comment