Tunnen syyllisyyttä, helposti, paljon ja turhastakin. Siispä syyllistäminen on iskenyt minuun aina kuin puukko sulaan voihin. Helppo homma. Olen liian paljon sortunut toimimaan noissa tilanteissa siten kuin syyllistävä osapuoli on halunnut ja itselleni on jäänyt kynnysmaton litteä ja käytetty olo. Sillä ei ole ollut suurtakaan väliä, kuinka syyllinen minä olen oikeasti ollut. Kai minulla jokin osa on ollut, kun minua on syyllistetty? Vai?
No, eihän se näin ole. On olemassa ihmisiä, jotka syyllistävät, vaikka syyllistymiseen ei aihetta olisikaan. Tämä on ollut yksi iso oppiläksyni. En vielä osaa kuitenkaan suhtautua tällaisiin ihmisiin muuten kuin tilannetta ja asiaa vältellen. Yritän välttää konfliktia, koska en tiedä, miten sitä käsitellään tilanteessa, jossa minua syyllistetään asiasta, johon en ole syyllinen. On paljon helpompaa olla ihmisten kanssa väleissä kuin riidellä, vaikka kääntöpuolena onkin kynnysmaton fiilikset.
Eri tilanteita ovat ne, joissa oikeasti olen ollut syyllinen. Minun on ollut helppo ottaa asioista opikseni, selittää ja pyytää anteeksi. (Toisen osapuolen reaktiot ovat toki asia erikseen.) Mutkatonta edes omalta puoleltani.
Hiljattain minua syyllistettiin asiasta, jonka eräs tuntemani henkilö on jättänyt tekemättä. Minua mietitytti oma roolini (sylkykuppi) tässä asiassa. Viestin sävy oli vahvan syyllistävä, vaikka en osaakaan arvioida, onko se vain henkilön oma ilmaisutapa ja sinällään pahaa tahtomatonta, vai sellaista pahantahtoista ilmaisua, jolla pyritään saamaan minut syyllistymisen kautta toimimaan. En tosin tiedä, miten minun pitäisi toimia, kun minun pitäisi saada toinen henkilö toimimaan aivan kuin minä olisin vastuussa. Yhtä kaikki, paska fiilis tuli. Tajusin, että kynnysmatto olen ollut ja enää en jaksa. Seinä tuli vastaan, mutta vain omassa päässäni. Tässä tilanteessa toimin kuten aiemminkin, jätin reagoimatta, koska koen, että toisten asiat eivät minulle kuulu ja riita tällaisessa tilanteessa on hyödytön ja järjetön.
Olen oppinut erottamaan syyllistämistä. En vain tiedä, olenko tullut liiankin herkkänahkaiseksi, kun ihokarvani nousevat pystyyn ja verenpaineeni nousee ihan vain siitäkin, kun kuuntelen toisten ihmisten välistä syyllistämistä. En juuri nyt jotenkin edes ymmärrä syyllistämistä, siis sellaista, jossa oikeaa syyllistä ei etsimälläkään löydä. Painostustahan se on, pyrkimystä vaikuttaa toiseen oman edun vuoksi. Inhottavaa. Liekö syyllisin syyllistäjä itse...
2 comments:
Ihmiset ovat kyllä erilaisia. Itse huomaan sen erityisen hyvin haistattelussa. Minä en koskaan käske ystävieni haistaa p*skaa tai muutakaan ikävää. Mutta joissakin piireissä se on kai ihan tavallista, että haistatellaan niin kuin päivää sanottaisiin. Minusta haistattelu on todella rumaa ja töykeää, mutta ilmeisesti joidenkin toisten mielestä se kuuluu välillä asiaan ystävien kesken.
Meitä on moneen junaan. On marttyyrejä, syyllistäjiä, kiusaajia, vastarannan kiiskejä, riitelijöitä ja vaikka mitä. Syytön heittäköön ensimmäisen kiven; minussakin on varmasti piirteitä, jotka ärsyttävät muita.
Syyllisyyden tunne on siitä paha, että siinä saattaa tulla itselle todella paha olo vaikka toinen ei olisi edes tarkoittanut loukata. On eri asia loukkaantua ja harmistua jos joku suoranaisesti kettuilee tai kiusaa, mutta se on kurjaa kun kiusaa itseään loukkaantumalla asioista joita ei ole edes loukkaukseksi tarkoitettu.
Toki jotkut syyllistävät nimenomaan tarkoituksenaan loukata, mutta tiedän myös että joskus ottaa hiukan liian herkästi nahkansa alle asioita jotka eivät sinne kuulu.
Sanot että on kivempaa olla väleissä kuin riidoissa, vaikka se tarkoittaisi kynnysmattona olemista. Minusta se kuulostaa aika pahalta. Kuulostaa siltä kuin antautuisit mieluummin hyväksikäytetyksi kuin nostaisit metakan.
Sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, että henkinen hyväksikäyttö on ikävää ja vahingollista siinä missä fyysinenkin hyväksikäyttö. Muistelen että mietit näitä rajoja ja reagoimattomuuden seurauksia aikaisemmassa postauksessasi, joka koski fyysistä koskettelua (joka tapahtui muka vahingossa, mutta oli selvästi tahallista).
Minä en halua että minua lääpitään tahtomattani. En halua myöskään että minua hyväksikäytetään henkisesti.
Epätoivottuun käytökseen on mielestäni aina syytä reagoida jotenkin, koska vain siten voi viestiä toiselle ettei hyväksy tilannetta. On aina hyvä yrittää ensin rauhanomaista ja sovittelevaa lähestymistapaa, mutta joskus on otettava kovemmat aseet käyttöön. Eihän se ole kivaa, mutta ilkeyden ignoroimalla tekee karhunpalveluksen ilkeilijälle ja erityisen huonosti itselleen.
Kiitos hyvistä ajatuksistasi! Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi haistattelusta (ja koko kirjoituksestasi, toki). En ymmärrä, miksi ystävälle pitää sanoa jotain ikävää. En oikeastaan ymmärrä sitäkään, miksi ystävään ei luoteta eli jos tuntuu, että ystävä sanoo jotain loukkaavaa, ei varmistuta ensin ystävän sanomisesta. Kaikki loukkaavalta kuulostava ei tosiaan ole loukkaavaa. Keskustelussa on niin monta muuttujaa. Ja meitä on tosi moneen junaan.
Epäilen, että monet loukkaajat ja syyllistäjät eivät tosiaan ymmärrä, mitä tekevät. Mitenpä silloin kannattaa reagoida?
Hyväksikäytettynä on tosiaan paha olla. Arvioin omia sanomisia tilanteen ja henkilön mukaan: jos henkilö on fyysisesti enimmän ajan kaukana, mutta on esim. sellainen sukulainen, jonka kanssa on itselle edullista olla väleistä, niin pyrin pitämään sovun. En toki hinnalla millä hyvänsä. Missään nimessä päivästä toiseen en heittäytyisi kynnysmatoksi kenenkään vuoksi.
On hankalaa tosiaan tasapainoilla sen kanssa, että tekeekö ikävästi toiselle vai itselle. Itse tilanteen ollessa päällä tuo on erityisen vaikeaa. Olen siirtymässä enemmän kohti tervettä itsekkyyttä tässä asiassa, mutta harha-arvioita ja -askelia tulee edelleen. Tilanteet ovat kuitenkin niin yksilöllisiä, että yksi toimintatapa ei toimi kaikissa.
Olen pyöritellyt tätä samaa aihepiiriä ilmeisesti useastikin, mutta tämä on haastava asia. Pienin askelin kohti parempaa :) Hyvää viikonloppua sinulle! :)
Post a Comment