Sairastelu on vienyt voimat ja ajanut elämän jotenkin outoon vaiheeseen. En ole voinut tehdä asioita, joita haluaisin tehdä (liikunta, opiskelu) ja joita pitäisi tehdä (opiskelu). Herään vain joka aamu toteamaan, että tauti ei ole väistynyt, ja ihmettelemään, että mikä ihmeen juttu tämä on? Miksi olen saanut näin aikaisin syksyllä näin omituisen taudin? Jokin flunssan sukulainen tämä toki on, mutta omituinen kulultaan ja kestoltaan ja monimuotoinen oireiltaan. Kestää ja kestää, kaksi viikkoa jo takana. Kauanko minä kestän? Olen jo mökkihöperö ja turhautunut. Koska pääsen tekemään asioita, joita olen luvannut tehdä?
Toisaalta olen ehtinyt tässä miettiä yhtä ja toista ainakin silloin, kun olen jaksanut. Elämässäni on asioita, joista olen iloinen. On kivaa tekemistä ja mukavia ihmisiä (enemmänkin toki voisi olla). Toisaalta olen ymmärtänyt, että olen (edelleenkin) tunnetasolla jotenkin tosi lukossa. Tunteet eivät oikein virtaa, ne jäävät johonkin sisäisen muurini taakse. Ilo saattaa pirskahdella ajoittain ulospäin, mutta niissäkin on liika kontrolli ja säännöstely ikään kuin iloisissa tunteissa olisi jotain vaarallista.
Hankalammat tunteet ovat vielä enemmän lukossa monen muurin takana. Koen kenties, että tunteiden avaaminen avaa myös minut haavoittumaan. Toisaalta voisi ajatella, että olen "hyvä" lokeroimaan hankalat tunteet lokeroihin ajatuksena, että käsittelen tunteet myöhemmin. Sitä en tosin tiedä, tuleeko se "myöhemmin" koskaan. Tietynlainen tunteidenhallinta on hyvä asia, mutta kaipaisin tunnetta siitä, että jotain virtaisi sisälläni vapaasti. Että en olisi niin tukossa. Itkukaan ei meinaa tulla, vaikka syytä olisi. Tunnen, miten sekin törmää johonkin näkymättömään muuriin.
En halua olla vain sisällä, asunnossani näin kipeänä ja muuten liikaa itsessäni lukossa. Yritän ajatella, että tämän pysähdyksen jälkeen tuntuu luultavasti mahtavalta olla terve ja pystyvä. Muistan varmasti taas arvostaa sitä, että pystyn ja jaksan. Sitä odotellessa.
5 comments:
Nyt on kuulemma pahoja flunssia liikenteessä, juuri sellaisia mitkä eivät meinaa parantua ollenkaan. Sairastaminen on tympeää touhua, mutta kannattaa kuitenkin malttaa, ettei tule ikäviä jälkisairauksia.
Tunteet ovat mutkikas asia, ainakin itse lukkiutuneena tunneihmisenä koen niin. Kuitenkin huomaan muutosta iän karttuessa paljon tapahtuneen, paljon on tapahtunut hyvää muutosta esim. parikymppiseen minään verrattuna. Oikeastaan olen pikkuhiljaa, itsensä tuntemisen ja hyväksymisen kautta, alkanut löytää paljon myönteistä myös tunteiden suhteen. Ne eivät niin paljon hämmennä ja ahdista, vaan alkavat olla asia joista voi alkaa vähitellen löytää elämään rikkautta. Mutta kyllä täytyy sanoa, että tie lukoista vapaammaksi on kyllä vielä kesken. Ehkä eniten on tapahtunut muutosta tunteiden hyväksymisen ja käsittelyn suhteen, eli mitä tapahtuu pään sisällä, mutta se ilmaisupuoli on vielä aikalailla lapsenkengissäm eli ei haluaisi olla niin pidättyväinen.
Tulipa nyt selvitettyä tässä omia tunneasioita, mutta tekstisi herätti ajatuksia ja aihe on minulle hyvin läheinen.
Paranemisia sinulle.
Puhun vain omasta kokemuksesta nyt. Iloiset tunteet peittyvät siksi että tiedostomattomasti on rakennettu alitajuntaan ajatus etten ole tarpeeksi hyvä kokemaan iloa. SE on täyttä illuusiota. Näin ainakin minulla oli, vieläkin. Vaikkakin voin olla jo paljon vapaampi kokemaan tunteita ja olemaan spontaani silloin kun haluan loukkaamatta tietysti ketään.Itke niin vapautat sielusi/sydämesi näkemään iloa myös.
Tarkkaile ajatuksiasi aina kun huomaat olevasi negatiivinen tai huomaat vastutelevasi jotain. Yllätyt. Toinen tapa on syventyä tunteeseen joka pidättelee sinua, mene niin syvälle kuin pystyt tunne kipu tai mikä se onkaan...elämä kyllä näyttää sinulle ratkaisun.
Sairaus on pysäyttävä seuralainen, sen voin itse kokeneena sanoa. Joskus on vain suostuttava, annettava kaiken olla, käytävä läpi se kärsivällisyyden oppitunti. Toivottavasti sinulla on läheisiä ja ystäviä, jotka voivat pistäytyä luonasi, sillä liiallinen yksinolo voi masentaa. Olet ajatuksissani ja toivon sinulle paranemista ja voimien palautumista.
Nyt on todella sitkeän pitkiä flunssia liikkeellä. Yritä kestää Nan, kyllä se siitä paranee! Ymmärrän täysin turhautumisesi, olen itse tosi huono sairastaja.
Tunnelukkojen avaus olisi hyvä, mutta miten se tehdään, siinäpä se. Itsellä tuntuu herkistyminen ja itku tulevan nykyään erittäin helposti, jopa liiankin herkästi koen välillä. Mutta ehkäpä siinä tunteet virtaavat vapaammin, tulevat ja menevät. Nuorempana pyrin pidättelemään itkua, nykyään en enää voi, se vain tulee. Mutta se myös menee ja aivan kuin jotain painavaa olisi sulanut pois.
Ilon itkut taasen antavat, energiaa ja lämmintä voimaa.
Neuvoja en osaa sinulle antaa, kun itselläkin nämä asiat ovat tapahtuneet tiedostamatta ja elämänkokemusten myötä. Mutta tsemppiä sinulle toivon, niin flunssan selätykseen kuin tunnelukkojen avaamiseenkin!
Kiitos teille ihanille kommentoijille :)
Huopalintu: moni sanoo samaa, että sitkeitä tauteja on liikkellä. Olen poikkeuksellisen hyvin malttanut levätä. Alussa yritin ehkä pinnistellä liikaa, mutta kun tauti on kestänyt, olen jotenkin "luovuttanut" ja vain sairastanut. Ehkä niin pitikin tapahtua.
Kiitos ajatuksistasi tunnelukkoihin liittyen, mukavaa kuulla kohtalontoverin ajatuksia. Minulla taitaa olla aikalailla samanlainen vaihe meneillään eli ilmaisupuoli on vielä lapsenkengissä. Oikeastaan minua hämmentää se, että vaikka olen kehittynyt tunteiden käsittelyssä ja ilmaisuissa paljonkin, viime aikoina on tuntunut tulevan takapakkia. En tiedä, miksi. Tai ehkä tiedän, jos pohdin asiaa.
Anonyymi: kiitos ajatuksistasi, niissä on asiaa. Luulen, että itse pelkään haavoittumista myös positiivisten tunteiden ilmaisussa. Eli että tunteet avaa oven sisimpääni kenen tahansa kulkea. Se on pelottavaa. Toisaalta ajatus siitä, että ei ole riittävän hyvä, on myös ehkä osittain totta. Ainakin jollain tasolla.
Marmustoi: sairastaminen on tosiaan taival ja kärsivällisyyden oppitunti, joka on käytävä läpi, vaikka kyseessä ei olisikaan ns. vakava sairaus. Pysäyttää. Kiitos lämpimistä sanoistasi, ne tuntuvat tosi hyviltä.
Nainen.kuvastimessa: kiitos tsempeistä, niitä aina tarvitaan :) On minullakin elämänkokemus auttanut paljon, mutta jotakin tuntuu nyt lukittuneen ikään kuin uudelleen. Ehkä tämä on vain vaihe ja asiat taas etenevät tästä niin kuin pitääkin. Ainakin se auttaa, että olen oivaltanut tilanteen, nyt voin ehkä tehdä asialla jotakin.
Post a Comment