Minua on viime aikoina (tai oikeastaan aina) ärsyttänyt ihmiset, jotka ovat ilkeitä, pahoja tai inhottavia toisilleen. Tämä tuli taas mieleeni tänään, kun huomasin omaisuuttani kadonneen kasvimaalta. Johan ne romppeet saivat koko kesän ollakin siellä ihan rauhassa, tänään piti tuoda ne kotiin, mutta joku muu olikin vienyt ne omaan kotiinsa. Kuspää, suoraan sanottuna.
Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta miksi läheisilleen tai muille suorastaan pitää olla inhottava? Miksi kiukuttelu, oikuttelu, ilkeily, pahantahtoisuus? Toki tätä voi selittää pahan olon purkamisella toiseen, joka lienee joidenkin mielestä ihan sallittua, mutta minä en silti voi ymmärtää. Jos on sattunut löytämään aidosti kivan läheisen, miksi ihmeessä ilkeillä hänelle? Vain siksikö, että ihan itsellä sattuu olemaan paha olo eikä osaa käsitellä sitä itse?
Ehkä oma yksinäisyyteni on tehnyt sen, että arvostan läheisiäni yli kaiken ja en missään nimessä halua kaataa omaa pahaa oloani heidän niskaansa. Mieltä painavista asioista toki voin ja haluan jutella heidän kanssaan, mutta se on aivan eri asia kuin tarkoituksellinen oman pahan olon siirtäminen myös toisen kärsittäväksi. En myöskään voisi kuvitella tiuskivani ja kiukuttelevani heille, kyllä pyrin kiukuttelemaan ihan keskenäni, jos kiukuttelutarvetta ilmenee. Pahaa mieltä on taatusti ihan riittävästi ilman että sitä lähtee vielä erityisesti levittelemäänkin.
Kaipa tuollainen kiukuttelu ja pahantahtoisuus on vain inhimillistä. Ihminen ei ole välttämättä hyvä toiselle, vaan enemmänkin itsekeskeinen, omaa etuaan tavoitteleva p***a. Tulihan se tänään todistettuakin, pätee myös ihan läheisiin suhteisiin, vaikka en ymmärräkään ilmiötä. Eipä kai tarvitsekaan ymmärtää, kunhan tietää, että tällaista tapahtuu. Ihminen on usein mikä on.
3 comments:
Mä olen niin smaa mieltä kanssasi!!! Olen kyllä ajatellut, että osittain tuo on varmasti myös luonnekysymys..ei vaan Osaa tai Halua kiukutella läheisille. Enkä mä itse sitä mitenkään tarkoituksella tee, ole kiukuttelematta tai olematta ilkeä, mutta se vaan ei ole luontaista. Joskus olen miettinyt, että onko sitä liian kiltti? Toisaalta, tuntuiosi aika hullulta alkaa OPETELLA olemaan ilkeä :-D
Samaa olen pohtinut viime aikoina kovasti. On ikävä huomata, että joku on ilkeä tahallaan ja jopa puukottaa selkään. Sellaiseen törmääminen tuottaa aina yhtä pahan mielen.
Silti itse haluan pysyä jatkossakin omana itsenäni enkä muuttua ilkeileväksi ihmiseksi. Pitkälti se on tahdon asia, miten haluaa toisia kohdella.
Kokemastasi huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia erityisen kauniita syyspäiviä sinulle Nan!
Helmi: olet luultavasti oikeassa tuossa, että kyseessä on paljolti luonnekysymys. Jos ei tee mieli kiukutella läheisille, niin sitten asia on niin :) Ei se minusta liiallista kiltteyttä ole, mutta ehkä jonkinlaista sopivaa kiltteyttä kuitenkin. Ja eiii, ei ilkeyttä kannata opetella :D
Nainen.kuvastimessa: minua myös painaa se, jos näen ilkeyttä, vaikka ilkeys ei itseeni kohdistuisikaan. Tulee paha mieli. Olen samaa mieltä, että on paljolti tahdon asia, miten toisia kohtelee. Kiukkupuuskan jälkeenkin voi pyytää anteeksi. Kiitos toivotuksista, kauniita syyspäiviä sinullekin :)
Post a Comment