Marita Moring: Lupa omaan elämään - ulos uhrautumisesta

Kirjaston kirjahyllyllä eteeni osui Marita Moringin kirja Lupa omaan elämään. Sattumalta? En tiedä, mutta minuun tuo osui ja upposi. Luin kirjan jo muutama kuukausi sitten, mutta minun täytyy kehua sitä täällä, koska se on todella hyvä kirja kaikille, jotka uhrautuvat toisten ihmisten vuoksi. Kirjan takakannessa lukee:

Oletko uhrautuja? Onko toisten auttaminen sinulle elämäntehtävä? Unohdatko omat tarpeesi?

Aluksi ajattelin, että en ole tuollainen, koska en koe toisten auttamista elämäntehtäväkseni (mukavaa se on, mutta ei nyt sentään elämäntehtävä). Sitten ymmärsin, että olen ollut nimenomaan juuri tuollainen. Uhrautumista on ollut vähenemään päin viime vuosina, mutta minulla on vahva uhrautumisen pohja ja sen mukaiset käyttäytymistaipumukset. Minä mielelläni huomioin toisen, jopa itseni kustannuksella, vaikka en sitä ole pystynyt myöntämään itselleni. Osittain (ja välillä suureksi osaksikin) oma uhrautumiseni on ollut tiedostamatonta.

Kirja on omakohtainen tarina toisten auttajasta, uhrautujasta ja omien tarpeiden kieltäjästä omannäköistä, onnellista elämää eläväksi ihmiseksi, joka on kehittynyt omaksi itsekseen. Kirjan omakohtaisuus ja tarinamuotoisuus tekevät siitä sellaisen, että se tempaisee mukaansa. Jos on hiemankin omaa kokemusta uhrautumistaipumuksesta, kirjaan on erittäin helppo eläytyä ja samaistua. Jossain määrin kirjan lukeminen järkytti minua, koska eihän kukaan halua olla liiallinen uhrautuja, eikä varsinkaan myöntää sitä.

Kirja etenee siten, että se ensin kuvaa elämää, jota eletään muita varten. Se kertoo uhrautumisen syntymisestä ja sitä edistävästä perhetaustasta sekä kirjoittajan että muiden ihmisten kokemuksista. Kirjassa kerrotaan otteita kirjoista, joissa uhrautumista on käsitelty. Näin kirjojen "teoria" kiedotaan eri ihmisten kertomiin kokemuksiin ja ajatuksiin uhrautumisesta, joka voi ilmetä monella tavalla. Kirjassa edetään eheämmäksi, kohti omaan itseä ja lopulta kerrotaan, että on lupa olla oma itsensä. Kehittyminen ja sen mahdollisuus tuntuu lohdulliselta.

Minä oivalsin kieltäväni itseäni näkemästä itseäni rehellisessä valossa. Olen halunnut sulkea kielteisiksi miellettyjä ominaisuuksiani luurangoiksi kaappiini, vaikka ne eivät sieltä siten koskaan katoakaan. Minulle teki (ja tekee edelleen) hyvää kohdata uhrautujaminäni: siten koen pääseväni siitä myös eroon.

Kasvioppia kasvimaalta

Tämä ensimmäinen kasvimaakesäni opetti minulle tosi paljon myös eri kasveista. Tässä jotain oppimaani:

• Härkäpapu: laitoin härkäpapua (kuvassa) varsin vähän. Ne kasvoivat hyvin ja komeiksi ja kukkivat runsaasti. Kukissa pörräsi tosi paljon kimalaisia, mutta sato jäi heikoksi. Sain palkoja siten, että niistä riitti muutaman ruoan lisukkeeksi. Pavut olivat kuitenkin niin hyviä, että taatusti kasvatan jatkossakin härkäpapua. Positiivista oli tosiaan härkäpavun kasvattamisen helppous sekä tuholaisten ja tautien poissaolo.
• Salaatit: kasvatin kolmea erilaista salaattia ja opin ainakin sen, että kannattaa kasvattaa monenlaista salaattia, jotta niistä saa tehtyä mielenkiintoisia salaattiruokia. Salaatit olivat helppoja kasvattaa, mutta vihreälehtiset maistuivat lehtokotiloille (punalehtiset siis ei).
• Mangoldi: en ollut koskaan maistanutkaan mangoldia, kun sitä aloin kasvattaa. Se ei oikein viihtynyt: muutama taimi jaksoi sinnitellä itsensä sen verran isoksi, että sain syötävää. Saatan jatkossakin kasvattaa mangoldia, mutta määrän ei tarvitse olla suuri.
• Nauris: nauriit ovat maistuneet makoisilta! Tiesin kesän olevan kaalikasveille hankala, kun luin kaalikoin runsaasta vaelluksesta. Aloitinkin nauriin kasvattamisen harson alla. Heinäkuussa pohdiskelin, koskahan harson voisi ottaa pois. Kesäreissuni aikana nauriiden lehdet olivat kuitenkin venyneet niin paljon, että ne olivat itse puskeneet harson pois päältään. Nauriissani oli niin vähän kaalikoita, että ne pärjäsivät mainiosti ja tuottivat hyvän sadon. Olisin voinut vain harventaa aiemmin, jotta kaikki olisivat mahtuneet kasvamaan kunnolla.
• Retiisi: mikä retiisi? Ai se kukkakasvi? Yritin kasvattaa retiisiäkin, mutta se halusi vain kukkia. Kukista näytti olevan iloa perhosille sekä muille pörriäisille.
• Porkkana: porkkanani kasvoi hitaasti ja varmasti. Luultavasti muutun ennemmin oranssiksi kun saan syötyä porkkanani. Satoa on edelleen paljon, se on hyvälaatuista ja herkullista. Ihanaa!
• Peruna: ai niitä kesän ensimmäisiä uusia perunoita... niitä ei mikään voita! Jonkin aikaa ehdin perunasadostani nauttia ja huolehtia, miten saan loppusatoni säilöttyä, kun perunaa oli tulossa niin paljon. Ongelma ratkesi, kun reissuni jälkeen huomasin mukuloiden olevan perunaruton kourissa. Loppusato meni roskiin. Ihmettelen vain sitä, miten perunoiden varsissa ja lehdissä ei näyttänyt olevan mitään vikaa? Perunan kasvattaminen ei siis ole helppoa. Tärkeintä lienee sopivan lajikkeen valitseminen siten, että se kestäisi mahdollisimman hyvin perunaruttoa.
• Lehtikaali: oi ihanuutta! Lehtikaali on suuri suosikkini, samoin lehtokotiloiden. Lehtikaalta on ollut sopivasti, olen saanut nauttia sitä jo monta viikkoa. Olen myös pakastanut sitä annospusseihin. Lehtikaali osoittautui varsin helpoksi kasvatettavaksi, ainoastaan lehtokotiloiden hävittäminen niistä on ollut yököttävää puuhaa.
• Kesäkurpitsa: laitoin kesäkurpitsaa kasvamaan varsin monta taimea - ja sen olen saanut huomata. Kesäkurpitsaa on tullut paljon! Olen tehnyt siitä lasagnea, kahta erilaista piirakkaa, kolmea keittoa ja kahta erilaista kastiketta. Lisäksi olen paistanut sitä lisäkkeeksi. Hyväähän kesäkurpitsa on, mutta kieltämättä on mennyt sinnittelyn puolelle sen kanssa. Talvella saattaa tulla hiljaisempi ajanjakso kesäkurpitsaruokien suhteen. Hyvää on se, että olen keksinyt monta uutta kesäkurpitsaruokaa.
• Palsternakka: ihanat palsternakkani ovat kasvaneet hyvin ja komeiksi. Se näyttäisi sietävän hyvin kuivuutta: olin alkukesästä jo varma, että se ei pärjää, kun maa pääsi kuivumaan ihan kuivaksi kastelujen välillä ja sentään välillä kastelin joka päivä. Nyt satoa tulee: tein jo juurespataa ja seuraavaksi teen niistä keittoa. Nami. Palsternakka näyttäisi olevan tosi helppo kasvatettava, joten kasvatan taatusti jatkossakin, jos mahdollista.
• Sipuli: siis mikä? Opin sen, että sipulia ei taida kannattaa siemenistä kasvattaa, kun voi valmiista pikkusipuleistakin kasvattaa. Ensi kerralla siis ostan pikkusipulit.
• Punajuuri: ei kasvanut lukuunottamatta muutamaa sinnittelevää taimea, joista ei tule satoa.
• Pinaatti: pinaatit katosivat hyvin nopeasti itämisen jälkeen. Yhden miniatyyripinaatin näin, mutta tuo maa ei todellakaan suosi pinaattia. En kokeilisi kasvattaa siinä pinaattia uudestaan.
• Kukat: yritin kasvattaa kukkia siemenistä. Ne taisivat kuivua jo heti alkuunsa, kun mitään ei kasvanut.

Minulle tuli suuri innostus kokeilla joskus erilaisia papuja. Niitä olisi kiva kasvattaa ja saada. Lisäksi haluaisin kokeilla erilaisia kesäkukkia. Muutenkin aion tutustua erilaisiin kasvatettaviin kasveihin ja suunnitella kasvimaani huolellisemmin. Nytkin olin toki suunnitellut, mutta kokemuksen myötä osaan taatusti suunnitella sen jatkossa "paremmin".

Toinen suunnittelua vaativa asia on myös kotiloiden hävittäminen. Niitä luultavasti kannattaa hävittää mahdollisimman sinnikkäästi: minulla sinnikkyys pääsi hieman heikkenemään kesän edetessä, jolloin kotilot lisääntyivät innokkaasti salaateissani, nauriissani, lehtikaalissa ja loppukesästä vielä kesäkurpitsassakin. Se oli ällöä. Alkukesästä kaivoin maahan kuopan, johon keräsin kotiloraatoja haudattavaksi. Jossain vaiheessa huomasin muurahaisten innostuvan kuolleista kotiloista: ne kalusivat pehmeät osat pois (suihinsa?) ja vain kuoret jäivät. Aloinkin hyödyntää lähellä sijaitsevaa muurahaiskekoa kotiloiden hävittämisessä.

Tässä oli osa kasvimaaopeistani. Enemmänkin taatusti on, mutta eiköhän tässä ollut tärkeimmät. Kyllä se on huikaisevaa, kun pääsee tekemään asioita, joita rakastaa. On ihanaa oppia uusia, kiinnostavia asioita. On mahtavaa saada omin kätösin tuotettua, tuoretta ruokaa. Lisää tällaista! :)

Oppeja kasvimaalta

Kasvimaa tänä kesänä on ollut aivan valtavan ihana asia! Se on ollut melkoinen oppikoulu, mutta myös suunnaton ilon lähde. Olen oppinut aivan valtavasti itsestäni, kasvimaan pitämisestä sekä eri kasveista. Kirjoitan tänne jotain yleisiä oppeja, joita olen harrastuksestani saanut. Kasvikohtaisia oppeja kirjaan kenties tarkemmin myöhemmin.

• Rakastan kasveja, niiden kasvattamista, maan muokkaamista ja monia muita puutarha-askareita. Tämä oppi ei tullut yllätyksenä. Ehkä hieman yllätyin siitä, miten hyvin kasvimaan hoitaminen sopii minulle ja näin ensikertalaisena voin sanoa, että myös onnistuin varsin hyvin.
• Kasvimaan hoitaminen vaatii aikaa. Yllätyin, miten paljon kasvimaan hoitaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Jos ei viitsi vaivautua, satokin jää pieneksi.
• Kasteleminen on valtavan tärkeää. Näin kuivana kesänä kastelu osoittautui suureksi haasteeksi. Aloin kerätä (vähäisiä) sadevesiä ja se luultavasti pelasti satoni. Lisäksi oivalsin, että kasvimaan pitäminen vaatii edes jonkinlaisen tuttavaverkoston: kastelu täytyy järjestää jotenkin reissujen ajaksi. Tämä oli iso haaste.
• Kannattaa kasvattaa sopivasti erilaisia kasviksia. Minulla maata oli enemmän kuin tarpeeksi, joten laitoin kasvamaan erilaisia kasviksia, kuten perunaa ja naurista, varsin runsaasti. Kuitenkin, jos ei ole kasviksille säilytysmahdollisuuksia, ei kannata kasvattaa paljon yhtä kasvia. (Luonto "auttoi" minua tämän ongelman ratkaisemisessa.)
• Erilaiset torjunta-aineet ovat välttämättömiä. En nyt tarkoita, että tällainen harrasteviljelijä mitään erilaisia tuholaisten ja tautien torjuntakeinoja juurikaan tarvitsisi, mutta tämän kesän jälkeen ymmärrän sen, että noita aineita tarvitaan, jos halutaan saada ruokaa. Silti suosin tai ainakin toivon suosivani luonnonmukaisia keinoja.
• Erilaisten ötököiden sietokykyni on saattanut kasvaa. En ole varma tästä, kun kyllä minua edelleen inhottaa moni ötökkä. Minusta on silti hyvä, että olen siedättänyt itseäni.
• Kasvimaalla puuhastelu on ihan hyvää liikuntaa ja tosi hyvä vastapaino työarjelle. Minulle tällainen puuhastelu työn vastapainoksi on täydellistä tekemistä.
• Kasvimaata voi pitää vähilläkin tiedoilla, tosin kasvikohtainen tieto auttaa valtavasti. Yksittäisten kasvien kasvattamisesta on hyvä tietää paljon, jos aikoo saada hyvin satoa. Tietoa tarvitsee ainakin erilaisista tuholaisista ja taudeista sekä niiden ehkäisykeinoista, lannoituksesta, kastelusta ja maan sopivuudesta.
• Kasvimaata pitämällä voi säästää rahaa. Kasvimaan pitäminen ei ole kallis harrastus. Satoa voi saada periaatteessa melko helposti paljon, jolloin rahaakin säästyy.
• Kannattaa satsata kunnollisiin puutarhakäsineisiin. Kasvimaallani kasvaa sekä piikkilehtisiä kasveja että nokkosta. Opin kantapään kautta, että kannattaa hankkia kitkemiseen sekä muuhun puuhasteluun kunnon puutarhakäsineet.
• Ehkäpä tärkein oppi: luontoa ei voi hallita. Kasvien kasvamista ei voi mitenkään hallita. Se on luonnon, sääolosuhteiden ja tiedä minkä kaiken hallussa. Voi tehdä vain parhaansa, kitkeä, lannoittaa ja kastella, mutta se mitä loppujen lopuksi saa syödäkseen, tuntuu olevan ihan muissa käsissä. Tämä tekee nöyräksi ja olenkin aiempaa kiitollisempi ruoastani. Vaikka arvostankin nyt erityisesti omin kätösin kasvatettua ja hoidettua satoani, arvostan myös muutakin tuotettua tuoretta ruokaa. Se vaatii osaamista ja työtä.

Sain varmasti muitakin oppeja kesän aikana, mutta ehkä tässä olivat tärkeimmät. Aion ehdottomasti jatkossakin pitää kasvimaata, jos sellaisen saan ja minun on mahdollista sitä koko kesä hoitaa. Kuvassa on kesäkurpitsojani, jotka olivat varsin tuottoisia (ja jääkaapissani on nyt kesäkurpitsapiirakkaa).

Aavistuksia

Aavistukset ovat mielenkiintoinen asia. Minulle niitä tapahtuu silloin tällöin, joten kerron tässä pari viimeksi tapahtunutta. Minun piti ottaa jauhopussi kaapista (onneksi ei kotona!), mutta tunsin outoa vastenmielisyyttä asiaa kohtaan. En oikeastaan ymmärtänyt tuntemustani, mietin vain hetken, että miten ihmeessä pystyn nostamaan pussin kaapista pois. Tuntui tosi oudolta, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun avasin jauhopussin. Siellähän kuhisi elämää! Lajimääritys jäi minulta tekemättä.

Pari viikkoa sitten pohdiskelin, että mitenhän kerran noin kaksikymppisenä tapaamani naisen elämä on mahtanut mennä. Olin jutellut hänen kanssaan vain kerran, mutta jotenkin hän jäi mieleeni. Välissä oli vuosia, että en edes muistanut häntä, mutta nyt hän palasi mieleeni useammankin kerran. Ei olisi siis kai pitänyt yllättyä, kun sain lukea hänen kuulumisistaan eräästä lehdestä, vaikka hän ei olekaan mikään julkisuuden henkilö.

Tällaisia asioita tapahtuu ja on mielenkiintoista pohdiskella, mistä ne tulevat. Sen tiedän, että haluamalla aavistuksia niitä ei tule. Pinnistelemällä ne myös pysyvät poissa ja stressi toimii myös hyvänä karkottimena. Kaikenlainen poissaoleminen omasta itsestään ja elämästään pitää poissa myös nämä arvokkaat pienet vihjeet tulevasta.

Saan aavistuksia silloin, kun olen ollut läsnä itsessäni ja elämässäni. Rauhalliset, stressittömät ja normaalit päivät kaikenkaikkiaan lisäävät herkkyyttäni. Alan nähdä, tuntea ja kokea enemmän. En osaa sanoa, mitä tuo enemmän on, mutta nämä aavistukset liittyvät siihen "ulottuvuuteen". Elämä on jotenkin enemmän kuin se, mitä ympärillä on. Onko se intuitiota?

Minusta tuo jonkinlainen "ohjaus" on valtavan lohdullista. Minusta tuntuu, että olen elämässäni sisällä ja asiat, jotka tapahtuvat, ovat väkisinkin oikeita, koska ohjaan itse elämääni ja olen avoin erilaisille elämässä tapahtuville asioille. Tämä tunne on sellainen, että haluan pitää elämäni omani tuntuisena, rauhallisena ja toimivana, koska sillä on oikeasti merkitystä. Vain siten voin tehdä päätöksiä, jotka tulevat itsestäni ja ohjaavat oikeaan suuntaan. Minulla on liikaa kokemusta päinvastaisesta.

Vaikka esimerkkini ovatkin pieniä, suurempiakin asioita on tapahtunut. On haasteellista osata käyttää aavistuksia hyväkseen. En oikein vielä tunnista, mihin kannattaa tarttua, koska haluaisin niin kovasti löytää vastauksen sisältäni, että haluni puskee aavistukset usein pois. Mikä on ohjausta ja mikä vain omaa haluani löytää ratkaisu jostain ulkopuolelta? Aavistusten maailma on mielenkiintoinen. On mukava tunne tietää jotakin, mitä ei voi tietää, ellei ole hereillä ja tunne.

Liikaa kaikenlaista

Liikaa, liikaa ja liikaa. Tuntuu, että nyt tapahtuu ja tulee liikaa kaikenlaista, jota en pysty sulattamaan. Samaan aikaan elämässäni ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Jotenkin vain kaikki tuntuu liikaa, kaikkea on liikaa, minun pitää venyä liikaa joka suuntaan ja en vain pysty sulattamaan kaikkea.

Päätin aloittaa uutislakon, kun ymmärsin, että pystyn elämään arkeani mainiosti tietämättä mitään maailman sotatilanteista tai poliitikkojen uusimmista aivoituksista hyvinvointini heikentämiseksi. Olen useimmiten ollut varsin ahkera uutisten seuraaja, en oikein itsekään tiedä miksi. Ehkä se on ollut jokin kansalaisvelvollisuuden suorittaminen ja sivistyneisyyden tavoittelu yhdistettynä uteliaisuuteen. Kivaa puuhaahan se on, mutta viime aikojen uutiset ovat lähinnä ahdistaneet minua, mikä on ihan turhaa, koska en voi vaikuttaa uutisoitaviin asioihin mitenkään. Voin vain vaikuttaa siihen, mitä uutisia otan vastaan.

Lisäksi kesälomailu on tehnyt sen, että sähköpostini pursuilevat viestejä ja lisää tulvii joka päivä. Osa viesteistä on toki oikein hyviä ja toivottavia, loput sellaisia, että mielellään lukisin, jos olisi aikaa. Se, mikä noissa viesteissä ahdistaa on niiden määrä ja se, että sähköpostilaatikkoni näyttää koko ajan kymmeniä lukemattomia viestejä. Suo on pitkä tarpoa. Facebook on toinen, jota kautta viestejä tulvii. Moniin viesteihin liittyy myös jonkinlainen "reagointivelvollisuus" ja kun nykyajasta on kyse, reagoida pitäisi nopeasti. Miten nuo saa hoidettua? Hoitamattomuuskin ahdistaa joka päivä.

Lisäksi pitäisi hoitaa netin kautta miljoona muutakin asiaa. Pitää muistaa, tehdä, ratkaista, siirtyä paikasta toiseen, suorittaa, lukea jne. Tenttiin lukeminen painaa hartioita koko ajan, lopputyönikin huutaa tekijänsä perään. Kämpän räjähtämisenestotoimet vievät oman aikansa (haluan ylläpitää siisteyttä, kun kerrankin on siistiä), haluan laittaa hyvää ruokaa, kasvimaakin pursuaa purtavaa, kun vain haen sitä. Eräs pieni ihmissuhdekonfliktikin vie hiljalleen hermot, kun aikaa ja voimia tuollaiseen ei ole (rasittaa ihmiset, jotka haluavat ymmärtää väärin).

Onhan osa tuosta puuhastelusta mukavaakin, mutta liika on liikaa. Miten perheelliset oikein jaksavat jatkuvaa ajan kanssa kilpajuoksua, kun minulle tällainenkin arki jo tuottaa tuskaa? Minullahan periaatteessa on nyt aikaa ihan hyvin, mutta silti tämä on liikaa, tapahtuu liikaa. Nämä kaikki asiat vievät voimia, vaativat liikaa ja kaipaan vain rauhaa, jotta voisin keskittyä tärkeimpiin asioihin.

Huomaan muutoksen itsessäni. Ennen jaksoin vaikka minkälaista hulinaa, mutta nykyään kaipaan vain rauhaa, tasapainoa ja tunne-elämän harmoniaa. Olen selvästi herkistynyt kaikelle ympärillä tapahtuvalle, ilmapiirille ja ympäristölle, enkä oikein siedä liian korkeita aaltoja. En tiedä, onko tälle selitystä, mutta minusta tuntuu, että olen vihdoin herännyt kulkemaan omilla jaloillani ja elämään omaa elämääni. Sen myötä kaipaan asioita, jotka ovat minulle hyväksi (ja haluan pois asioita, jotka vievät voimiani). Lisäksi voimavarani ovat todellakin rajalliset, enempään pitäisi tässä yhteiskunnassa varmaankin pystyä, mutta minä en vain pysty.

Ei elämästä täysin häiriötöntä voi saada ja tekemisen määrä välillä lyö yli. Silti kaipaan nyt valtavasti jotain rauhallisempaa paikkaa, jossa saisin karsittua ylimääräistä hälinää pois. Ehkä jonain päivänä...

Siirtymä kesästä syksyyn, lomasta arkeen

Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Olen säntäillyt (eli pyöräillyt) paikasta toiseen, hoitanyt välttämättömiä asioita, aloittanut opiskelut, lukenut tenttiin, pakastanut puolukoita, siivonnut reissun myötä räjähtänyttä kämppää, pessyt peittoja ja tyynyjä (normaali alkusyksyn askare hikisen kesän jälkeen) ja laittanut ruokaa kasvimaan antimista (kesäkurpitsaruokia siis). Puuhastelu on ollut enimmäkseen mukavaa, mutta täytyy myöntää, että hieman hengästyttää! Tämä muistuttaa rytmin muuttamisen pakollisuudesta, aherruksen alkamisesta ja loman loppumisesta. Vaikka tuossa on surumielinen sävähdys, ei tämä kokonaan mielestäni synkkää ole. Nautin syksystä.

Tämä syksy on erilainen kuin moni aiempi: tulevaisuuteni on täysin auki. Työrintamalla näyttää hiljaiselta ja lama luultavasti pitää sen sellaisena. Opiskelu pitää arjen täyteisenä, mutta siinäkin olen siirtymässä loppusuoralle. Harrastuksetkin laitoin kokonaan uusiksi. Vapaus ja päätösvalta oman elämän suhteen hullaannuttaa, mutta toisaalta olen ihmeissäni tulevasta: mitähän ihmettä alkaisin tämän syksyn jälkeen tehdä? Yritän pitää mielen rauhallisena turhista huolista ja antaa tilaa uudelle. Olen valmis siirtymään tekemään jotain uutta, olen valmis. Uusi, olet tervetullut! Voi, kunpa löytäisin ihan itse itselleni sopivan jutun, jota voisin alkaa tehdä. Saa minulle tosin tarjotakin kivoja projekteja ja muita hommia ;)

Nyt ryntään taas erilaisiin askareisiin. Ajatukset pysyvät kurissa, kun tekemistä piisaa. Kaunista syksyn jatkoa! :)

Uusi kirjahylly

Ostin uuden kirjahyllyn. Kyllä, minä joka välttelen shoppailua parhaani mukaan. Inhosin vanhoja hyllyjäni ja halusin niiden tilalle jotain nätimpää ja käytännöllisempää ja sellaista myös sain. Minusta on tärkeää, että on itseään miellyttävien asioiden ympäröimänä niin paljon kuin se on mahdollista, monessakin asiassa.

Olen katsellut uutta hyllyäni hämmentyneenä. Se on aivan eri maailmasta kuin muut huonekaluni, mutta se oli oikeastaan tarkoituskin. Jos en pidä vanhasta tyylistäni, en näe mitään syytä jatkaa sen ylläpitämistä enää, vaan vaihtukoon osa kerrallaan. Kuka on lisäksi sanonut, että kaikkien huonekalujen pitäisi olla samaa sarjaa tai edes saman värisiä? Minä hyppäsin kerta heitolla vaaleasta tummaan ja näky miellyttää silmääni. Tummaa taustaa vasten kirjat ja muut tavarat näyttävät asettuvan siististi paikoilleen, toki hyllyni kaapinovet myös peittävät sisältöä. On ihanaa, että kirjahyllyni on vuosien jälkeen vihdoin siisti ja kiva katsella. Ihmeellistä on myös se, että kirjahyllyssäni on nyt myös tilaa!

Hyllyn saapumisen jälkeen kämppäni on ollut hyrskyn myrskyn. Levitin vanhojen hyllyjeni sisällön pitkin lattiaa ja hiljalleen kävin tavaroita läpi. Järjesteleminen on ollut mukavaa: olen suodattanut kaikesta rojusta itselleni oikeasti tärkeät ja kiinnostavat kirjat ja tavarat ja asetellut ne uuteen hyllyyni. Kirjoja poistui muovipussillinen ja muuta rojua varmasti vähintään yhtä paljon. Tokihan olisin voinut siivota vanhan hyllyni jo aikoja sitten, mutta tämä tavaroiden siirto vanhasta uuteen teki karsimisesta paljon helpompaa. Monen kirjan kohdalla minusta vain tuntui, että tämän kirjan paikka ei ole uudessa hyllyssäni. Vanha kirjahyllyni jotenkin jumitti minut vain katselemaan kaaosta. Nyt minusta tuntuu, että jotain on oikeasti jopa muuttunut!

Kirjahyllyn myötä muutakin tavaraa on matkannut uusille paikoilleen. Järjesteleminen ikään kuin levisi käsistä ja ihanan moni vaelteleva tavara on löytänyt paikkansa. Olen nyt aika lähellä sitä tilannetta, että kaikilla tavaroilla on paikkansa ja että lattia on tyhjä irtotavaroista. Tyhjä lattia taas innostaa siivoamaan useammin ja siisteys taas itselläni vaikuttaa hyvinvointiini. Olen oikein tyytyväinen, järjestys tekee naisen iloiseksi ;)

Puutarhatöissä

Joskus nuorena puutarha-ala oli yksi toivealoistani. Kai se silloin näyttäytyi kuvitelmissani kukkien laitttamisena ja kitkemisenä, pienenä puurtamisena pienellä tilkulla. No, oli miten oli, olen toteuttanut pienesti toiveeni. Olen tehnyt muutaman tunnin puutarhatöitä ihan palkkaa vastaan. Hauskaa oli!

Oli mukavaa olla joku muu kuin mikä normaali työarjessa olen. Oli mukavaa, kun muut eivät tienneet, mitä teen normaalisti. Kerroin kyllä, että en ole puutarha-alan ammattilainen, mutta ei se näissä töissä häirinnyt mitenkään. Tärkeintä oli, että työ tuli tehtyä ja sehän tuli, kun minusta oli kyse.

Tämä pieni työ sai minut toivomaan, että tulevassa työssäni voisi olla edes jotain pientä fyysistä. Se pitäisi sopivasti hereillä ja kehon vireessä. Tuo on kuitenkin aika toivoton toive, koska nykyään työnkuvat ovat tosi kapea-alaisia. Töissä piiperretään oman kapean alueen parissa (ja ihmetellään, miksi on tylsää).

Outoa tuossa työssä oli oikeastaan se, että huomasin saavani eräältä taholta pientä alentuvaa käyttäytymistä, kun olin "vain" puutarhatyöläinen. Tuollainen käytös hämmästyttää minua aina, en keksi sille ikinä mitään perusteita. Toisaalta olin hyvilläni, että todellinen ammattini ei paljastunut, halusin olla ylpeä puutarhatyöläinen edes hetken. Se oli hyvä rooli, ihan yhtä hyvä kuin varsinainen ammattini tai mikä tahansa muu ammatti. Tärkeintä on, että tekee hyvin sen, minkä tekee, ei tittelin koreus tai palkan suuruus.

Kesän mukana kepeästi

Olen nyt kesällä jotenkin onnistunut soljumaan kesän ja sen tuoman askareiden virrassa. En ole yrittänyt väkisin tarttua mihinkään, vaan olen tehnyt askareitani mahdollisuuksieni mukaan. Ja tiedättekö mitä se on tuonut tullessaan? En ole murehtinut tulevaa! Tämä on ollut minulle huikea saavutus, minulle, joka olen murehtimisen mestari.

Tämä hetkessä ja tässä päivässä eläminen tuntuu tosi terveeltä ja virkistävältä. On kepeä olo, mukava tehdä ikävämpiäkin askareita ja väsymyskin on pysynyt loitolla. Olen saanut jotain hyviä asioita aikaiseksikin ja ennen kaikkea olen osannut nauttia saavutuksistani, pienistäkin. Tokihan kesällä olen yleensä muutenkin pirteämpi, loma tekee aina ihmeitä ja itselle tärkeiden asioiden tekeminen on aina huikeaa, mutta erityisen tyytyväinen olen tästä murehtimisen uupumisesta.

Olen liikkunut, huhkinut kasvimaalla, reissannut, marjastanut ja mökkeillyt. Ainoa, mitä oikeastaan selkeästi olen kaivannut, on hyvät kirjat. Ne ovat jääneet lukematta, koska minulla on ISO pino opiskeluun liittyvää kirjallisuutta luettavana. Mistä päästäänkin kesän "huonoihin" puoliin...

Opiskeluni ovat jääneet täysin kesäaskareiden jalkoihin. Olen hieman lukenut, hieman vähemmän kirjoittanut, mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että olen lukemisessa satoja sivuja jäljessä ja kirjoittamisessa 20-30 sivua. En tiedä, kuinka paljon minun pitäisi tuota harmitella, kun olen kuitenkin nauttinut kesästä ja pakottomuudesta. Jos tarkkoja ollaan, kukaan ei maksa minulle yhtään mitään noista opiskeluponnistuksista tällä hetkellä. Eli koen, että saan käyttää aikani juuri siten kuin haluan. Toisaalta olisin halunnut olla pidemmällä lukemisessa ja kirjoittamisessa. Jotenkin tuntuu, että osaan olla itselleni aiempaa armeliaampi tässä "epäonnistumisessa". Onhan minulla aikaa vielä opiskella. Mihin tässä valmiissa maailmassa on kiire? (Toimeentulokysymykset toki tulevat vielä joskus vastaan, mutta se on sitten sen ajan murhe.)

Aion vielä nauttia kesästä ja alkavasta syksystä. Olen onnekas ja pääsen vielä mökkeilemään, hengittämään raikasta ilmaa ja nauttimaan hiljaisuudesta. Aion ottaa siitä kaiken irti, pakottamatta.

Tartu tilaisuuteen

Olen viime aikoina yrittänyt löytää kaupoista kolmea samanlaista, lasitettua saviruukkua kukille, mielellään ruskeat, mutta ei ainakaan valkoisia. Joka kaupasta olen palannut tyhjin käsin. Kauppojen määrä ei todellakaan korvaa laatua - useimmissa kaupoissa on nimittäin ollut melkein sama ruukkuvalikoima, koristeellisia ja valkoisia ruukkuja löytyy, joistakin myös lasittamattomia saviruukkuja. Olen kiertänyt myös kirpputoreilla, mutta niistä ei oikein löydy kolmea samanlaista.

Tässä kierrellessäni minulla on ollut hyvin aikaa muistella, miten reissussa ollessani kävin eräällä kirpputorilla, jossa oli kolme kaunista, vaatimuksiini sopivaa kukkaruukkua. En ostanut niitä, kun ajattelin, että minua ei huvita raahata niitä laukussani. "Kyllähän kukkaruukkuja myydään asuinpaikkakunnallani." Väärin.

Tämä tapaus on muistuttanut minua siitä, että elämä tarjoaa monestikin tilaisuuksia, kun niihin vain huomaisi tarttua. Monet asiat soljuvat yllättävän vaivattomasti, kun vain näkisi, ymmärtäisi ja osaisi tarttua niihin heti, kun ne ovat edessä tarjottimella. Esimerkkinä tällaisesta kukkaruukkuja hieman suuremmasta asiasta oli työn vaihtaminen. Luulin, että minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin palata vanhaan työhöni, niin sitten yhtäkkiä näinkin ilmoituksen, johon reagoin heti. Näin, että tilaisuus oli suunattu minulle, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.

Olenkin alkanut terästämään havaintokykyäni, jotta näkisin tilaisuuksia. En varsinaisesti odota koko ajan jotain tapahtumaksi, mutta pyrin näkemään asioita eri tavalla kuin ennen. Joskus (kuten tuo kukkaruukkuasia) tilanteet menevät nopeasti enkä niitä juuri jälkeenpäin mieti, kunnes sitten oivallan, että siinähän se hetki oli ja meni. Varsinkin kun oikein etsii jotain, on vaikea löytää. Kannattaakin olla etsimättä ja vain napata eteentulevat asiat, luottaa siihen, että asiat järjestyvät.

Tilaisuuksiin tarttuminen vaatii rohkeutta, koska tilaisuuksia voi tulla eteen silloin, kun niitä vähiten odottaa. Aina ei voi olla valmis ja valmistautumattomuuden vuoksi tilaisuuksia ei kannata hylätä. Seuraavaa voi joutua odottamaan pitkäänkin. Mahtaisikohan ne kukkaruukut olla vielä siellä kirpparilla, kun sinne seuraavan kerran menen? Se voi olla jo paljon vaadittua. Tilaisuuteni oli ja ehkä meni, mutta eiköhän uusikin joskus vastaan tule.

Lomalla tietokoneesta ja netistä

En ollut suunnitellut sitä etukäteen, mutta niin vain pääsi käymään, että olin lomalla tietokoneesta ja netistä noin viikon. Sinä aikana oivalsin, miten vapauttavaa on irrottautua tietokoneeseen ja nettiin liittyvistä rutiineista. Olin ajatellut, että en ole erityisesti kiinni Facebookissa ja muissa netin houkutuksissa, mutta niinpä vain viikon aikana oivalsin, että kylläpä vain, minulla menee 1-2 tuntia päivässä aikaa ihan vain netissä viihtymiseen, joskus jopa enemmänkin.

Periaatteessahan tuo ei haittaa, mutta tarkemmin asiaa pohdittuani oivalsin, että en haluaisi käyttää elämässäni kovinkaan paljon aikaa ruudun tuijottamiseen. Teen oikeasti mieluummin jotain ihan muuta. Teen tietokoneella toki paljon asioita, joita haluankin tehdä, kuten kirjoitan blogia, luen toisten kirjoittamia mielenkiintoisia blogeja, seuraan jossain määrin Facebookia, maksan laskuja ja hoidan muita asioita yms. En kuitenkaan kaipaa juurikaan ajan kuluttamista tietokoneella, koska aikaa tuntuu olevan jo muutenkin vähän mielekkäisiin asioihin. Tietokoneella istuminen tekee olosta vain pöpperöisen (ennemmin siis vie energiaa kuin tuo sitä) ja sitten harmittaa, kun muuta jää tekemättä.

On silti vaikea alkaa karsia tekemisiään, mutta taidan yrittää. Ei kaikkia maailman asioita voi seurata, vaikka haluaisikin. Ehkäpä kannattaa kohdistaa energiansa ja aikansa niihin asioihin, jotka kiinnostavat aidosti ja jättää  muu vähemmälle. Priorisoinnin ohella voisi myös rajoittaa aikaa, jonka käyttää netissä. Lisäksi voisi pitää päiviä, jolloin ei istahtaisi tietokoneen äärelle lainkaan. Ehkä näillä pääsen alkuun nettiaktiviteettien karsimisessa, jotta netistä ei tulisi yksi uusi ähkyä ja ylitarjontaa tuottava, stressaava tekijä elämään.

Raikas tuulahdus

Olen päässyt hetkeksi pois tukalasta kämpästäni ja voin kertoa, että olen nauttinut. Olen istunut tuuletusikkunan alla lukemassa ja tuntenut raikkaan (eli viileän ja puhtaan) ilman puhaltavan virkistävästi sisälle. Olen hengitellyt pitkään ja syvään ja nauttinut joka solullani. Tähän on tosiaan tultu, että istuskelen tuuletusikkunan äärellä nautiskellen sen olemassaolosta ;)

Kaikkeen tosiaan voi tottua, siihenkin, että on tukalan kuuma ilma ja huono ilmanlaatu. Naapurikaan ei lisää sisälle tulvivan ilman terveellisyyttä ja raikkautta ja ilman kierto on suorastaan estetty tuuletusikkunoiden puuttumisella. Milloin raikas ilma on muuttunut itselleni vähemmän tärkeäksi? Melkein kaikkeen voi näköjään sopeutua.

Nyt aion kuitenkin nauttia. Raikkaus, puhtaus, ilman virtaus - silkkaa ihanuutta :)

Pari paitaa ja koukkuja

Ilahduin löytäessäni uusia paitoja. En oikeastaan ollut edes etsimässä mitään, vaan olin ihan päiväkävelyllä, mutta niinhän ne parhaat löydöt yleensä vastaan tulevatkin eli yllättäen. Poikkesin kahdessa kaupassa (toinen kirppari) ja löysin peräti kolme paitaa 23 eurolla. Kaikki paidat ovat merkkipaitoja (kaksi uutta, yksi käytetty), vaikka en sellaisten perässä juoksekaan. Laatu on kuitenkin hyvä, värit minulle sopivia ja mallit istuvia. Kiva.

Olen etsinyt nyt jonkin aikaa peruspaitoja (lyhyillä ja pitkillä hihoilla) itselleni korvaamaan vanhoja, jo aikansa eläneitä paitojani. Vanhojen paitojeni yksi suurimmista ongelmista on se, että ne on hankittu aikana, jolloin lyhyet paidat olivat muotia. Nyt olen ärsyyntynyt siihen, että paidat nousevat vyötärölle ja helmaa saa olla nykimässä alas. Muutenkin osa paidoista ei istu minulle enää (jos ovat koskaan sitä tehneetkään). Nyt pitäisi enää ryhdistäytyä vaateinventaarioni suhteen ja poistaa osa vanhoista paidoista.

Löysin lisäksi hyviä, isoja S-koukkuja, jollaisia olen etsinyt jo pitkään. Ostin heti pari pakettia. Tuollaiset koukut ovat tosi käteviä verkkoseinäisessä varastossa, jossa tavaroita saa ripusteltua S-koukkujen avulla seinille. Naapurinikin pitävät noita kätevinä siitä päätellen, että omia koukkujani on siirtynyt heidän varastoihinsa, heidän tavaroidensa säilytykseen. Kyllä, molemmat varastonaapurini ovat ottaneet koukkujani niiden ollessa hetken tyhjillään. Esimerkiksi rinkkani roikkui isossa koukussa ja kerran, kun olin reissussa, koukku oli kadonnut varastostani naapurin puolelle. Outo juttu. En minä ottaisi naapurini koukkuja. Nyt minulla on kuitenkin noita koukkuja niin paljon, että taatusti riittävät minulle joksikin aikaa. Pitäisiköhän kirjoittaa noihin nimeni ;)

Shoppailu harvemmin piristää minua, mutta jos löydän jotain todella hyvää ja tarpeeseen tulevaa, ilahdun aidosti. On mukavaa saada ratkaistua ongelmia hyvillä tuotteilla ja saada järjestystä. Elämän pieniä iloja :)

Kohti tyytyväisyyttä?

Minua ärsyttää oma jatkuva tyytymättömyyteni asioihin. Tyytymättömyyteni johtuu siitä, että mikään toivomani asia ei tunnu muuttuvan parempaan suuntaan, vaikka kuinka ponnistelisin. Tai no, onhan työrintamalla ollut toistaiseksi suunta parempaan, mutta sillä saralla suunta saattaa kääntyä koska tahansa. Muuten tuntuu, että otan yhden askeleen eteenpäin ja seuraavaksi ponnahdan taaksepäin suonsilmäkkeeseen. Suo vain natisee ja slurpsahtelee saappaan alla, kun yritän irrottautua.

Tuntuu, että elämäni on yhtä jumimista, paikallaan tahmaamista. Asiat eivät vain etene, vaikka ne välillä etenevätkin. Katselen ihmisiä, jotka laittavat asiat järjestykseen tosi sukkelaan ja toteuttavat toiveitaan, kun minä vasta suunnittelen - ja jään suunnitteluasteelle. Olenko vain toivottoman laiska vai mitä?

Inhoan asunnossani melkein jokaista huonekalua. Olen etsinyt uutta kirjahyllyä varmaankin jo pari vuotta ja uskomatonta kyllä, en löydä toivomani kaltaista kirjahyllyä mistään (siis ihan Ikeakin kelpaa, mutta kun sopivaa ei löydy, niin ei löydy). Yritin hiljattain katsella uusia verhoja, mutta en löytänyt. Olen yrittänyt karsia tavaraa ja saada rompetta paremmin järjestykseen nykyisiin kaappeihin, mutta en ole onnistunut. Sekasotku ei vain katoa. Vaatteet sentään nykyään mahtuvat kaappiini, mutta inhoan niistäkin suurinta osaa. En vain löydä mieluisia uutena enkä käytettynä.

Suunnittelen ahkerasti viimeisiä opiskeluponnistuksiani, mutta lähinnä mielessäni. Nekään eivät käytännön tasolla oikein etene. Riviäkään tekstiä ei ole syntynyt ja luettava kirja etenee korkeintaan parikymmentä sivua viikossa (=aivan liian vähän). Jotenkin tuntuu, että nysvään aikani johonkin tyhjänpäiväiseen, mutta en itsekään tiedä, mihin.

Minulla on koko ikäni ollut tietynlaisia haaveita, joita haluan toteuttaa, mutta nekään eivät etene yhtään. Jos yritän jotain toteuttaakin, se menee jollain tavalla lopulta pieleen. En pääsekään tekemään haaveilemaani asiaa, vaikka olen siitä jopa maksanut, tai sitten jokin muu menee pieleen. Luontoretkeilyjutut ovat usein mahdottomia itselleni auton puuttumisen vuoksi. Vaikka haluaisinkin elää ilman autoa, olen päättänyt sittenkin hankkia sellaisen, jos toimeentuloni joskus vakiintuu. En jaksa enää lykätä haaveitani ja raahata tolkuttomia tavaramääriä julkisissa, joilla ei edes pääse sinne, minne haluaisin.

Jos taloudelliselta kannalta ajattelee, opiskelujutut ja kodin laittaminen ovat kaikkein halvimpia ja mahdollisimpia toteuttaa. Se vain lannistaa, että asiat eivät näytä etenevän, mikään ei oikein kannusta eteenpäin näillä saroilla. En oikein jaksa jatkuvasti nysvätä näiden asioiden parissa siten, että oikeasti mikään ei kuitenkaan etene. En ymmärrä, miten edes on mahdollista käyttää niin paljon tunteja joidenkin asioiden työstämiseen ilman että asiat oikeasti etenevät.

Tämä oli taas aika negatiivissävytteistä kirjoittelua, mutta otan tavoitteekseni pyrkiä positiivisemman ajattelun suuntaan. Pyrin näkemään positiivista silloinkin, kun mikään ei etene (esim. luin 10 sivua kirjaa tai vaatteeni mahtuvat kaappiin). Ehkä se auttaisi saamaan enemmän aikaiseksikin ja välttäisin liiallisten vaatimusten sudenkuopan.

Silti en ymmärrä, miten joillakin elämä jopa etenee ja aika joutuisastikin. Pari haavettakin he onnistuvat toteuttamaan matkansa varrella tuosta noin vain. Mitenhän ihmeessä sellainen elämä eletään...

29,5 C eli hellehelvetti

Otsikossa on aamun sisälämpötila. Mittaamiseen on kätevää käyttää digitaalista kuumemittaria, kun se on tosi tarkka ja näyttää jo tuollaisetkin asteet. Muut mittarini ovat lähinnä suuntaa-antavia. Asteista voi päätellä, että jonkinlaista tukaluutta leijuu ilmassa...

...eikä vain leiju, vaan suorastaan velloo joka nurkka täynnä. Olen aivan äärimmäisen ahdistunut ja kuumissani. On niin tukala olla, että ei ikinä. Olen liian kuumissani edes viilentääkseni itseäni, voimat vain menevät, aika kuluu ja odotan ihmettä tapahtuvaksi. Yhtä ja toista tekemistäkin olisi, mutta mikään tekeminen ei vain yksinkertaisesti onnistu.

Olen hiljaa mielessäni tehnyt päätöksen, että tätä hikikoppia (eli kämppää) en enää ensi kesänä katso. Jos minulla ei ole varaa asuntoon, johon saisi läpivedon, yritän löytää edes sellaisen, johon saisi hommattua ilmastointilaitteen. Tähän nykyiseen ei saa poistoputkea muuten kuin tekemällä seinään reiän tai puhaltelemalla kuumuus rappukäytävään ja siitä ei taitaisi naapurit pitää. En vain kestä kuumuutta enää ja tämä tällainen hikikoppi on vain ja ainoastaan ihmisten kidutusta varten. Ei tällaisessa voi elää. Voi antakaa minun muistaa tämä päätökseni vielä siinäkin vaiheessa, kun talvi alkaa kullata kesän muistoja!

Sanoako vai eikö?

Mikähän siinä onkin, että ensin tuskastuttaa ikävästä asiasta vaikeneminen ja sitten, kun suunsa vihdoin saa auki, ahdistaa tajuttomasti se sanominenkin? Missä on se hyvä välitila, jossa olisi kelvollinen olo?

Jostain syystä minulla on ollut oivia tilaisuuksia kertoa mielipiteeni ja olen sen tehnytkin. Olen oikein harjoitellut sanomista tilanteissa, joissa minua on häirinnyt jokin asia. Aiemmin olisin tällaisina hetkinä vaiennut ja niellyt osani, mutta nyt sellainen osa ei näytä oikein istuvan... nahkani on herkistynyt ehkä liikaakin. En jaksa enää vain sietää. Esimerkiksi koin hiljattain syyllistämistä asiasta, jossa mielestäni minulla ei oikeasti ollut mitään syyllisen osaa, koska en oikeastaan ollut edes oikea henkilö asialle. Vastasin turhan napakasti ja nyt on aika jäätävä meininki.

Yhden palautteen annoin vähän liiankin reipashenkisesti. Suoraan, mitenkään kiertelemättä ja unohdin vielä mainita yhtään mitään hyvää, kun olisi asiasta voinut mainita jotain positiivistakin. Taas jäätää. Vaikka sanomiseni ovat olleet tarkkaan harkittuja ja jopa useampana päivänä hiottuja, en silti saa sanottua asioita niin kuin pitäisi. Ihmetyttää se, että miten suurin osa ihmisista riitelee ja ovat silti seuraavana päivänä väleissä. Minulla se näyttää olevan kerrasta poikki. Jokin aika sitten ulkona joku mies huusi naiselle "tappavansa sen ja sen toukan". Lyön vetoa, että he ovat huomenna väleissä.

Ihmisten kanssa toimiminen on rakettitiedettä. En vain ymmärrä, enkä osaa. Jos paha olo syntyy sekä sanomatta jättämisestä että sanomisesta, mitään selkeää ratkaisuakaan ei ole. Erakkous? Jäätävä välinpitämättömyys? En osaa olla välinpitämätönkään, kaikki ihmissuhdekonfliktit järisyttävät aivan liikaa. Olen ehdottomasti pohjimmiltani kiltti. Olen ehdottoman hyväntahtoinen ja tiukasti sanoessanikaan en tahdo toiselle pahaa. Joskus tuntuu, että hyväntahtoisuuteni on ihan hölmöä, kun oikeasti ihmiset osaavat olla halutessaan tosi julmiakin. Minä vain mietin muutamaa sanomaani harkittua sanaa ja niiden pilaamia välejä. Tuntuu, että kyse on pikkuasioista, mutta eipä siltä näytä.

Pyörä kunnossa ja matka jatkuu

Korjautin pyöräni ja se olikin hieman enemmän maksava korjaus tällä kertaa, mutta onpahan nyt tehty. Pyörä kulkee taas hyvin ja olen siitä tosi iloinen. Pyöräni on jo aika vanha ja olen törmännyt kommentteihin, että "et kai enää tuota korjaa, mikset osta uutta pyörää". Missä menee raja, jossa uuden ostaminen on järkevämpää kuin vanhan korjaaminen? Tuota on vaikea määritellä. Pyörässäkin saa vaihdettua melkein kaikki osat. Jos ostaa laadukasta, voisi kuvitella, että korjaaminen olisi järkevää. Lähtökohtaisesti huonosta kapistuksesta ei korjaamallakaan tee hyvää.

Puntaroin tälläkin kertaa korjauttamista ja sen järkevyyttä. Pidän pyörästäni paljon ja sillä on mukavaa ajaa ja tämä on puntarissa paljon painava asia. Pyöräni on painava teräsmöhkäle, mikä on miinusta, mutta toisaalta se tarjoaa oivan mahdollisuuden kunnon kuntoiluun. Ei pelkästään huono asia siis sekään. Vanhan korjaaminen on ekoteko, ympäristö kiittää. Vanhan pyörän yksi kiistaton etu on myös se, että pyörä ei kiinnosta varkaita. Pyörän lukitseminen riittää hyvin ja voin kulkea pyörälläni vapaasti ilman, että täytyisi pelätä ylimääräisten tahojen liiallista kiinnostusta pyöräni rahallista arvoa kohtaan. Vakuutusyhtiökin kiittäisi, jos tietäisi.

Oli mukavaa pyöräillä eilen hieman normaalia vehreämpiä reittejä kotiin. Nautin kulkemisesta, vihreydestä, sateen raikastamasta ilmasta ja oman pyöräni tunnusta. Ei aina tarvitse olla hienointa ja uusinta, riittävän hyvä ja omalta tuntuva riittää. Minulla on hyvä pyörä.

Pyöräilyn iloa ja tuskaa

Olen kulkenut töissä varsin paljon pyörällä. Matkaa on yhteen suuntaan vajaa kymmenen kilometriä ja sitä on pääasiassa mukava kulkea. Alkukaudesta pyöräilykunnon oltua vielä heikko, matka tuntui raskaalta ja keho rasittui ihan selvästi, mutta nyt voin kulkea matkaa useana päivänä peräkkäin ja se on välillä jopa mukavan kepeää. Silti minun täytyy muistaa levätäkin.

Olen nauttinut siitä, että voin kulkea omaan tahtiini ja vain katsella ohitseni pyyhältäviä julkisia kulkuneuvoja. En nimittäin pidä julkisilla kulkemisesta, noin yleisesti ottaen. Oikeastaan suhtautumiseni on ristiriitaista: kannatan julkisia kulkuneuvoja ja itsekin suosin niitä, mutta en silti halua itse säännöllisesti kulkea niillä. Ehkä se on epäsosiaalisuutta, kun en kaipaa kylkikyljessä nyhväämistä tunkkaisessa ja ahtaassa kulkuneuvossa, jossa ihmiset pärskivät ympäriinsä.

Eilen ja tänään pyöräily on näyttänyt rasittavampaa puoltansa. Eilen irtosi takapyörä. Se siis toki pysyi paikallaan, mutta oli irti. Siinä on mutterikiinnitys, joten en saanut sitä sormillani kiristettyä siten, että pyörällä olisi uskaltanut ajaa, joten kävelyksi meni. Illalla takapyörä kiinni ja koeajon jälkeen kaikki vaikutti olevan taas hyvin. Tänään takapyörä lakkasi pyörimästä, ei toki yhtäkkiä, vaan hiljalleen kauhean metelin säestämänä. Työnsin pyörän paremmalle paikalle "säilytykseen" ja kävelin taas. Äh.

Kai se pitää hyväksyä, että iloihin sisältyy vaikeuksiakin ja kaikki ei suju aina mutkattomasti. Pyöräkään ei ole ikuinen ja vaatii hoitoa ja huoltoa. Onneksi kuitenkin pyörän saa yleensä korjattua ja ilo voi taas jatkua.

Kuumuus... ja lapiohommia

Viikonloppu oli kuumuuden vuoksi vaikea. Missään ei ollut hyvä olla. Kotona sisällä on 30 astetta lämmintä, ulkona melkein sama. Hiki virtaa, vaikka mitään en tekisi. Tuuletin pyörii melkein vuorokauden ympäri ja auttaa nukkumaan edes pätkäunta. Väsyttää, uuvuttaa, tuskastuttaa, pyörryttää ja ärsyttää. Koko ajan on paha olla. Pitäisi juodakin paljon, mutta en oikein saattaisi, yäk. Ruokakaan ei maistu. En ole helleihminen lainkaan.

Kämpässä sotku leviää, kun en pysty siivoamaan. Melkein kaikki tekeminen on jäissä, kun siedettävän olon saa vain sohvalla makoillen tuuletin vieressä huristen. Harvoin olen maanantaiaamuna lähtenyt niin innolla töihin kuin tänään, voisin nyt asua töissä! Muutama tunti ilmastointia ja ajatus alkoi taas kulkea ja olo tasaantui. Minusta alkoi kuoriutua taas Ihminen. On hämmentävää, millainen ero itselläni ja itselläni voi olla, kun lämpötila on vaihtelee.

Kasvimaan askareetkin odottelevat nyt sään muuttumista. Kastelen jo tehtyjä kylvöksiä ja se tuntuu raskaalta tässä painostavassa kuumuudessa, kun kastelu ei ole ihan helpoimmasta päästä hoidettavia askareita, kun vesipistettä ei ihan vieressä ole... Oletettavasti kuivuus ei ole päässyt yllättämään, ainoastaan perunat ovat jääneet vähälle kastelulle. En tiedä, kärsivätkö ne siitä.

Aiemmin mainitsemani mukulakin on tunnistunut. Se on maa-artisokka, jota kasvaa sekä kasvimaallani että sen vieressä. Perunapenkkini päässä kasvaa kolme taimea ihan vierivieressä, joten minun on pakko kaivaa ne pois, vaikka noiden myötä luultavasti perunoitakin nousee ylös. Pitää olla varovainen. Lisäksi muutama alku on kulkuväylillä, ne on helpompi kaivaa ylös. Tämä ei ollut mikään kiva yllätys, mutta ei auta muuta kuin alkaa kaivaa. Noiden rinnalla ei nimittäin mikään tykkää kasvaa. Toivottavasti noita ei enempää alkaisi pyrkiä ylös. En olisi arvanut, että kitkeminen pitää aloittaa lapiolla, mutta kaikkea sitä oppii, kun tekee. Positiivista tässä on tietysti se, että syksyllä on tiedossa ainakin maa-artisokkaa. En olekaan koskaan syönyt sitä.

Kasvimaa!

Minulla on uusi, mielenkiintoinen kesäharrastus ja -haaste. Kuva kertoo olennaisen:

Voisin sanoa erään suuren haaveen toteutuneen, kun olen saanut kasvimaan kesäksi! (Huomioikaa myös uusi, hieno lapioni.) Kun näin maaplänttini ensimmäisen kerran, järkytyin tietoisuudesta, että minun pitäisi saada siinä jotakin kasvamaan, muutakin kuin rikkaruohoa. No, toivuttuani tuosta laitoin hihat heilumaan, ihan konkreettisestikin.

Suunnitelmani kasvimaan suhteen etenevät ja muotoutuvat. Taimia on kasvamassa ja ostettu. Siemeniäkin on jo hommattu. Viikonloppuna lapioin kahtena päivänä niin paljon, että lähes joka lihakseni on kipeänä. (Miten selästä voikin löytyä noin paljon kipeää lihasta? Reidet tuntuvat olevan kipeytymässä seuraavaksi, sitä ja köntystelevää kävelyä odotellessa.) Sormeeni on ilmestynyt rakko. On ollut kuitenkin ihan supermukavaa! Toistaiseksi tämä kasvimaapuuhastelu on ylittänyt odotukseni :)

Laitoin viikonloppuna perunaa maahan. Jos sen kasvu vähänkin onnistuu, sitä tulee aivan liikaa. Ituperunoita voisi myydä pienemmissä erissä, koska eihän niitä malta olla maahan laittamatta, jos sekä perunoita että maata on. Kitkemistä odotellessa... Löysin maasta myös jonkin oudon mukulan, joka oli alkanut kasvaa. Se voisi olla peruna, mutta varma en ole. Tyrkkäsin sen maahan hieman sivummalle, saa nähdä, mitä siitä tulee.

Tavoitteenani ei ole huikea sato, vaan omavaraisuus ;) No ei sentään: vaikka juuri mikään ei kasvaisi, ei se minua haittaisi. Olen niin iloinen siitä, että vihdoin pääsen tekemään jotain, mistä olen haaveillut koko ikäni. Vihdoin voin kokeilla, miltä kasvimaan pitäminen tuntuu. Voisikohan tämä olla minun juttuni?

Huonoina puolina tässä on se, että kasvimaalleni on hieman matkaa, eli työkalujen raahaamista on tiedossa. Onneksi lapio mahtuu hyvin reppuun ;) Myös kastelu tuottaa hieman haasteita eli pitkiä kuivia jaksoja en toivo. Lisäksi tiedossa on muutama viikon-parin reissu kesällä, joten kasvimaan täytyisi pärjätä myös itsekseen. Maan laadusta en osaa sanoa mitään, mutta minulla on hieman aavistusta siitä, että se voisi tuottaa haastetta. Aika savinen siis, osaksi aika kova ja osaksi kuivahkoa höttöä (olen hieman yrittänyt sekoittaa näitä). Lannoittamisesta ja kalkitsemisesta en oikein ymmärrä mitään, joten ne saattavat jäädä vähäisiksi... Tosin ehtiihän tässä vielä opetella yhtä ja toista. Alan hiljalleen ymmärtää, miksi puutarhuriksi opiskellaan monta vuotta.

Intoa minulla kuitenkin riittää, vaikka haasteita onkin! Osaamisesta ei ole tietoakaan, mutta tekemällähän oppii :)