Mie en halluu päättää...

Miksi elämässä pitää tehdä päätöksiä, jotka ovat omalle pienelle päälle aivan liian isoja asioita käsiteltäväksi? Tältä tuntuu juuri nyt. Päätöksenteko isoissa asioissa, joissa on aivan liikaa vaihtoehtoja (siis ainakin kaksi), on minulle vaikeaa. Mahdottomaksi se muuttuu, jos vaihtoehdot ovat tasavahvoja ja toisiaan poissulkevia.

Miten voi päättää asioista, jotka tosiaan sulkee toisiaan pois? On kaksi tärkeää asiaa, mutta jos valitset vaihtoehdon 1, niin vaihtoehto 2 on ainakin toistaiseksi täysin suljettu ovi. Äh.

Tähän ei auta järkeily eikä tunteilu. Järkeilyllä saa vain pään kipeäksi, koska kaikki vaihtoehdot keräävät riittävästi plussia ja miinuksia. Tunteilu ei myöskään auta, koska se vetää kaikkiin suuntiin.

Olisi mahtavaa, jos ei tarvitsisi tehdä vaikeita päätöksiä, mutta kutsutaanko sitä tilannetta enää elämäksi? Haudassa ei tarvitse valita eikä harmita. Nyt voi harmittaa, jos valitsee väärin. Toisaalta mikä on väärin ja mikä oikein? Sitä paitsi eiku-nappia ei ole, joten mitäpä sitä jälkeenpäin harmittelemaan, jos menee huti. Elämä jatkuu valinnan jälkeenkin, mutta ongelma on siinä, että stressi valinnan vaikeudesta ehtii kyllä nujertaa ennemmin kuin kykenee tekemään yhtään mitään päätöksiä...

Sellainen pää olisi kiva, joka ei vatvoisi kaikkia asioita ytimiä myöten, vaan kykenisi tekemään päätöksiä ja olemaan stressaamatta. Vai pitäisikö olla kiitollinen vaihtoehdoista, olisihan sekin kurjaa, jos niitä ei olisi...

(Jatkan päätöksenteon viivyttelyä.)

Harmaata massaa...

Tämä vuosi on ollut itselleni mielestäni lievästi miinusmerkkinen. On ollut varsinkin ajoittain tosi raskasta, elämä on tuntunut vain ikävältä ponnistelulta, sinnittelyltä ja harmaalta. Vuodenajoista itselleni se ikävin on lähestymässä (pimeäloska-aika), joten fiilikset helposti senkin myötä lähtevät laskuun... Oikeastaan melkein jo odotan vuodenvaihdetta, jotta tämä vuosi olisi lusittu ja voisi kuvitella aloittavansa "alusta" taas ensi vuonna. Oikeasti elämä on tässä ja nyt, eikä vuodenvaihteessa tapahdu mitään ihmeellistä.

En tiedä, mistä saisi väriä ja innostusta päiviin. Taloudellisesti ei ole oikein varaa hemmotella itseään ja kirmata tapahtumissa ja muissa vastaavissa. Samalla, kun mieli tuntuu harmaalta ja tylsältä, pitäisi kuitenkin olla ulospäin innostunut ja aktiivinen ja rakentaa jotain (työ)elämään päin. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, vaikka toisaalta kun pakottaa itsensä olemaan innostunut ja aktiivinen, jotain sellaista lopulta oikeasti muodostuu sisälleni. Saan hieman kiinni jostain ja jotain aikaiseksikin.

Kai on siten, että innostusta täytyy luoda itse, jos sitä ei ulkopuolelta (juuri) mikään herätä. Nyt kun mietin, niin kaipaisin oikeastaan vain seuraa, mukavaa tekemistä, tukea ja kannustusta. Onko se elämässä normaalia, että ihmisillä on tukea ja kannustusta? Minusta tuntuu, että olisin paljon energisempi ja iloisempi sekä uskoisin itseeni enemmän, jos saisin kannustusta ja hyväksyntää nykyistä enemmän. Tuntuu vain siltä, että ei sellaista voi "vaatia", vaan pitää sinnitellä itse, yksin. Olen kai sikäli reipas, suomalainen "tyttö", joka hoitaa asiansa hyvin ja jota (juuri) kukaan ei näe. Kun kerran pärjään ulkoisesti ihan hyvin.

Tästä tajunnanvirrasta tuli mieleeni, että pitäisi olla kannustusryhmiä ihmisille, joilla on syystä tai toisesta kannustusvajetta. Tänä aikana tällainen tulisi tosi tarpeen, kun liian monesta suunnasta tulee kaikkea lannistavaa.

(Olikohan tässäkään tekstissä muuta kuin harmaata lankamyttyä.)

Punainen lanka

Olen saanut CV:ni palautetta, että siitä puuttuu punainen lanka. En ihmettele: en ole keskittynyt mihinkään tiettyyn asiaan. Opintojeni tavoitteena oli suunnata urani uusille vesille, mutta pelkästään opiskelleena työt uusilla suunnilla eivät avaudu. Tämä on karu tosiasia. Suunnan olin ajatellut ottaa saamani työn mukaisesti. No, en ota.

Mietittyäni punaista lankaa tarkemmin ymmärsin, että koko elämästäni puuttuu punainen lanka. Minulla on pientä puuhastelua siellä ja täällä, kivoja harrastuksia ja mukavaa tekemistä, mutta jos minun pitäisi sanoa, mikä tarkoitus puuhastelullani tällä pallolla on, niin en todellakaan tiedä enkä ymmärrä. En keskity mihinkään yhteen asiaan syvällisesti siten, että se täyttäisi elämäni. Elämäni ei etene enkä oikein saa toteutettua suurempia suunnitelmiani. Kierrän samaa kehää vuodesta toiseen suuntavaisto hukassa toivoen, että edes läheiseni ovat tyytyväisiä toimiini. Hullua.

Miten elämäänsä voisi löytää suunnan, tarkoituksen? Jonkin sellaisen isomman asian, josta voisi vaikka kirjoittaa. Olen hyvä suunnittelemaan kaikenlaista, mutta jos jotain suurempaa pitäisi toteuttaa, niin kaikenlaisia "esteitä" ilmaantuu. Muka. Oikeasti voisin toteuttaa enemmänkin asioita, mutta aika ei riitä. Kohta ei myöskään raha. Tosin onhan onneksi halpojakin kiinnostuksen kohteita, joihin keskittyä. Pitäisi vain päättää, mitä se voisi olla.

Miksi keskittyminen johonkin (yhteen) suurempaan asiaan on niin haastavaa? Ehkä ongelma ei ole se, että minua ei kiinnostaisi mikään, en vain "kykene" valitsemaan omaa suuntaani. Tai ehkä en vain aidosti tiedä, mihin suunnata. Sen tiedän, että kaipaan suuntaa ja jotain sellaista intohimon kohdetta, jota pystyn toteuttamaan.

Äh, olikohan tässä tekstissäkään punaista lankaa ;)

Vanhaa vai uutta työelämässä?

Olen opiskellut uuden tutkinnon siksi, että pääsisin suuntautumaan työelämässä uusille urille, toisenlaisiin töihin kuin mitä olen aiemmin tehnyt. Opiskelu oli mielekästä, mutta olen iloinen siitä, että se on ohi. Aikansa kutakin. Valitettavasti olen nyt joutunut huomaamaan, että mahdollisuuteni saada toiveideni ja koulutukseni mukaista työtä on erittäin heikko, paikkoja ei juuri ole ja hakijoita on valtaisat määrät ja siinä vastavalmistuneet hukkuvat jalkoihin.

Aiemmin tekemäni työ on myös kulkenut suuntaan, joka ei oikein enää istu minulle eikä osaamiseeni. En myöskään ole asiasta juuri kiinnostunut, mistä syystä koin parhaaksi poistua niistä hommista. Tilanne on kuitenkin nyt se, että näitä vanhan työni kaltaisia työpaikkoja on tarjolla jonkin verran, tosin vähän on sellaisia, joihin osaamiseni enää sopii, mutta niitäkin saattaa olla.

Nyt minulla on ristiriitaiset fiilikset. Toki työtä kuin työtä kannattaa tehdä tässä työllisyystilanteessa, mutta jos sattuisin pääsemään vanhan työni kaltaiseen työhön, niin olisiko se uuteen uraan pääsemiseni surma? Menevätkö mahdollisuuteni jumiutumalla vanhaan ja tylsään ja hukkaan koulutukseni vai olisiko hyvä olla aktiivinen ja tehdä mitä tahansa? Saattaisihan tuo "vanhaan ja tylsään" työhön meneminen avata usia ovia johonkin toiseen suuntaan, mutta toisaalta on riski, että palaan takaisin lähtöpisteeseen. Toisalta saatan olla ylikoulutettu (mitähän sekin on?)  niihin hommiin eli kunhan nyt tässä vain pohdin asiaa.

En tiedä, mitä tuumaisin asiasta. Olisiko jollakin kokemuksia ja ajatuksia asiasta?

Perhosten pauloissa

Kuvan ihanuuksia lenteli tänään runsaasti kasvimaalla. Lisäksi siellä oli päivää paistattelemassa ja kukissa hyörimässä myös sitruunaperhosia ja jotain valkoisia perhosia. Näky oli aivan ihana! Harmittelin, että muuta kameraa ei ollut kuin puhelin, mutta yritin sillä kuvata. Nämä neitoperhoset olivat tosi pelottomia, sain kuvata jopa kymmenen sentin päästä ja ne vain keskittyivät kukkiin! Yksi melkein laskeutui kädelleni. Olin aivan myyty.

Samettikukkani alkavat olla parhaat päivänsä nähneitä, kuten kuvassa näkyy (pitäisi poistaa kuihtuneita kukkia...). Tämän päiväinen perhospaljous muistutti minua siitä, että kukkien kasvattaminen ei ole turhaa: oli aivan upeaa tarkkailla perhosten ja kimalaisten hyörintää kukissa, joita olin kylvänyt alkukesästä. Tunsin ponnisteluistani olleen jotain iloa luonnollekin. On uskomatonta, millainen voima luonnolla on piristää. Olin apea mennessäni kasvimaalle, mutta aikani perhosia ihastellessani piristyin. Miten aikansa voi saadakin kulumaan vain katselemalla perhosia ja kukkia? Aivan hyvin. Tulisipa vielä lisää aurinkoisia hetkiä :)

Mietteitä kesästä

Minulla on hämmentynyt olo: kesä oli ja meni? Miten se meni noin nopeasti? Niin, elämä menee nopeasti nykyään, en tiedä mihin.

Kesäkuussa mietin työttömyyttä ja taloudellista toimeentuloani, josta en vielä tiennyt mitään. Ahersin kasvimaalla ja olin tyytyväinen, että ei tarvinnut kotona hikoilla sisällä. Heinäkuussa kitkin, reissasin kotomaassamme ja tapasin (uusia) ihmisiä. Lomailin ja olin tyytyväinen, että ei tarvinnut kotona hikoilla sisällä. Elokuussa istuskelin ulkona, ihmettelin aurinkoa ja lueskelin. Tein pientä reissua, tarkkailin rusketusrajojani, joita hädintuskin näkyi, ja lomailin, oli mukavaa. Totesin uimisen jäävän tältä kesältä väliin, kun kahlasin järvessä hiekan puristuessa ihanasti varpaideni välistä. Vesi oli kylmää. Loppukuusta tukieni lopullinen taso selvisi ja ahdistuin. Kotona sai hikoilla riittävästi.

Kesääni sävytti siis liian tiukka aikataulutus tekemisieni kanssa, taloudellisten asioiden pohtiminen, kasvimaan rikkaruohotilanteen uuttera hallintayritys (joka epäonnistui), auringosta nauttiminen (sitten, kun sitä tuli) ja kivojen ihmisten tapaamisesta ja seurasta nauttiminen. Hyvää oli myös hetkissä, jolloin sain vain olla rauhassa ja lukea kirjoja. Kaikesta hyvästä huolimatta on jotenkin miinusmerkkinen olo, jotain uupuu. Syksy tulee liian aikaisin, en ole valmis.

Tällainen kesä tällä kertaa.

Pyrkimyksiä vähentää stressiä

Olen vuosien varrella muuttunut herkemmin stressaavaksi tai stressille herkemmäksi, miten sen nyt ottaakaan. En muista nuorena niin paljon stressanneeni jännittäviä tilanteita, mutta ehkä se johtuu siitä, että nuorena ei muutenkaan mieti asioita pitkällä tähtäimellä. Silloin elää enemmän hetkessä, nyt erilaisten valintojen seurauksia tiedostaa etukäteen liiankin hyvin, mikä tarkoittaa itselläni vaihtoehtojen loputonta puntarointia (mikä myös stressaa).

Olen nyt pyrkinyt tekemään asialle jotain, en tiedä auttaako se, mutta kannattaa kokeilla. Suurin osa stressistäni on nimittäin turhaa, riittäisi kyllä, jos stressaisi ja jännittäisi ihan vain "oikeita" asioita.

Ensin pyrin tunnistamaan stressin itsessäni. Seuraavaksi analysoin tilanteen eli arvioin, onko stressille oikeaa aihetta. Tämä pitää sisällään pohdinnan siitä, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua asioiden mennessä pieleen. Usein pahin mahdollinen asia ei ole kovinkaan paha, vaan esimerkiksi joku pahoittaa hieman mieltään, mikä lienee usein parempi vaihtoehto kuin yletön stressaaminen. Esimerkiksi jos aikatauluni ovat liian täynnä, on parempi karsia menoja kuin stressaantuneena ja ahdistuneena juosta menosta toiseen ja olla lopulta ihan poikki.

Olen pyrkinyt näkemään stressaavat tilanteet uudella tavalla. Kävin hiljattain yhdessä haastattelussa, joka luonnollisesti jännitti etukäteen hurjasti, mutta pohdin tilannetta etukäteen. Ajattelin pahimmat vaihtoehdot, jotka voisivat tapahtua ja ymmärsin, että ne eivät ole lainkaan pahoja. Jos toteutuvat, unohdan ne nopeasti. Sen jälkeen mietin, että kun elämästä olisi hyvä nauttia, niin aion nauttia haastattelusta, pidän siellä hauskaa. Tämä kuulostaa ehkä yliampuvalta, mutta pyrin tuollaiseen positiiviseen sisäiseen vireeseen, joka syntyy hauskasta tekemisestä ja siitä, että on täysillä läsnä siinä, mitä tekee. Hymyilin paljon ja olin innostunut. Luulisin, että tällainen vire ei olisi paha asia, ja haastattelun aikana ja jälkeen minulla olikin oikein mukava ja energinen olo (vaikka toki jännittikin). Meni sitten haastattelu miten meni (en tiedä vielä), mutta olin ainakin oma itseni ja tein parhaani, nyt voin "unohtaa" koko asian ja mennä elämässä eteenpäin.

Olen kuullut itseäni viisaammalta, että stressaaminen ei kannata. Näinhän se on, toivottavasti opin itsekin näkemään asiat kepeämmin.

Rauhoittuvaa kesää

Kesä on mennyt kivasti, tosin turhan paljon stressatessa ja jännittäessä. Tekemistä on ollut paljon, mutta nyt olen hiljalleen rauhoittunut ja edelleen rauhoittumassa. Nyt kun ei enää säntäile, ehtii kuunnella omia ajatuksiaan ja kohdata itsensä uudessa elämäntilanteessa. Mielialat ovat vaihdelleet kesän aikana tosi synkästä iloon, pelosta tyytyväisyyteen. Jotenkin nyt on tosi hyvin, vaikka joku muu voisi nähdä toisinkin. Joskus minäkin näen toisin, mutta pyrin tarttumaan toiveikkaisiin ja positiivisiin hetkiin.

Rauhoittaa kummasti, kun tietää tulevien kuukausien tulonsa, vaikka tulot ovatkin pienemmät kuin tämän hetken menot. Miten tällaisessa tilanteessa voi rauhoittua? Siten, että tieto on parempi vaihtehto kuin viime kuukausien epätietoisuus. Toisaalta myös siten, että minulla ei juuri nyt ole mitään hätää, vaikka pidemmällä aikavälillä minun on pakko saada talous tasapainoon. Tukien taso yllätti kyllä sikäli, että en jää miinukselle kovin paljon per kuukausi, mutta jään kuitenkin. Jotain on keksittävä.

Tukeni jäävät pieniksi, koska olen ollut aktiivinen, tehnyt töitä ja hoitanut hyvin raha-asiani. Tämä maa osaa siis "kannustaa" kansalaisiaan toimimaan, mutta yritän olla ajattelematta asiaa ja suhtautua tähän asiaan itsekkäästi: elän omaa elämääni ja ei minua oikeastaan kiinnosta, miten autan (tai olen auttamatta) tätä maata taloudellisesti. Elän vain elämääni ja pyrin tekemään siitä itselleeni parhaan mahdollisen. Jos onnistun lisäksi tuottamaan iloa toisille ja auttamaan, niin se on hyvä asia.

Yksi viime aikojen parhaista iloista näkyy kuvassa. Tuota lisää :)

Siirtymä

Alkukesä on mennyt nopeasti. En ole oikein ehtinyt edes sisäistää, että on kesä. Ehkä se johtuu siitä, että perinteistä tukalaa kuumuutta asunnossani ei ole ollut ja toisaalta olen mennyt ja tullut niin paljon, että en ole ehtinyt rauhoittua aloilleni. Toisaalta minulla on ollut jotenkin hankala olo muutoksen keskellä...

Elämässäni ei sinällään ole mikään muuttunut. Olen vain hiljalleen siirtynyt opiskelijasta työttömäksi eli olen valmistunut. Minun pitäisi iloita monen vuoden ahkeroinnin toivottua päättymistä, mutta työttömyys ja työllisyystilanne laimentavat iloa. Miten voi iloita, kun tulevaisuus näyttää pelottavalta? Haluaisin juhlia, koska tämä hetki on ainutlaatuinen. Tuskin suoritan enää kovin montaa tutkintoa tässä elämässä.

Henkisesti siirtymä on siis ollut vaikeaa. Olen ajatellut, että opiskelu johtaa työhön. No, voihan se itsellänikin siihen johtaa, mutta heikolta näyttää. Tilanne herättää hämmennystä, en tiedä, mitä nyt. Kaikki on auki. Siksi minusta tuntuu, että en saa itsestäni mitään irtikään, en puhumalla enkä kirjoittamalla. Siksi olen touhottanut melkein liikaa.

Ehkä suunta tästä vielä hahmottuu, kun antaa sen löytymiselle aikaa. Yritän suunnata ajatukseni ensisijaisesti kesään. Minua ei haittaa helteiden puute, mutta sadetta voisi olla vähemmän. Paljon vähemmän. Ihanaa kesän jatkoa!

Epämukavuusalueella hääräilyä

Olen viime aikoina hääräillyt varsin paljon epämukavuusalueellani. Jos elämässäni on hetken rauhallista ja tasaista, olen järjestänyt jotain jännitettävää itselleni. Tämä on ollut sekä ahdistavaa, mutta lopulta myös varsin vapauttavaa ja voimistavaa. Selvää on, että kaipaan elämisen tunnetta ja asioiden etenemistä elämässäni. Olen kyllästynyt vain pyörimään omissa samoissa pienissä piireissä eli olemaan lähinnä kotona ja odottamaan, että jotain ihmeellistä tapahtuisi. Odottaessa ei tapahdu.

Olen soitellut jonkin verran puhelimella. Olen hoitanut asioita ja soitellut työpaikkojen perään, mikä ei itselleni ole mitään mukavuusalueella olemista. On jännittänyt, olen pelännyt, että sanat menevät solmuun ja teen itsestäni hölmön. Ihmeellistä on kuitenkin ollut ymmärtää se, miten pieni ja merkityksetön oikeastaan olen, eli on aivan sama, mitä minusta on puheluiden jälkeen ajateltu. Useimmillahan sitä paitsi alussa sanotut nimet menevät ohi korvien, itselläni ainakin. Näiden soittojen myötä soittaminen on helpottunut ja lisäksi olen saanut arvokasta tietoa erityisesti niihin töihin liittyen, joita ensisijaisesti etsin. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi kysellyt.

Olen lisäksi mennyt tilaisuuteen, jossa on ollut pelkästään itselleni vieraita ihmisiä, ja lisäksi jutellut siellä ihmisten kanssa. Taas kerran minua jännitti, mutta keksin jopa jotain juteltavaa ja tunnelma oli hyvä. Jälkeenpäin olin oikein iloinen siitä, että olin tavannut mukavia ihmisiä.

Olen myös ajanut autoa toooosi monen vuoden tauon jälkeen. Hikoilutti ja tärisytti asettua ratin taakse, mutta minä todellakin ajoin autoa. Olen aina kammonnut kaupungissa ajamista, mutta minä ajoin nimenomaan kaupungissa ja se sujui yllättävän hyvin, vieläpä vieraalla autolla. Pysäköidessä pieneen parkkiruutuun jalkani tärisivät, mutta onnistuin siinäkin. Tunsin itseni todella onnistujaksi kokemuksen jälkeen.

Jotain muitakin pieniä onnistumisen kokemuksia epämukavuusalueella olen kokenut. Vaikka nuo tapaukset etukäteen ahdistavatkin tosi paljon, niin onnistuminen noissa asioissa on ollut tosi voimistavaa ja kannustavaa. Tunnen itseni vahvemmaksi ja rohkeammaksi. Minähän osaan ja pystyn, kunhan toimin!

Liikaa tietenkään tällaista ei kannata olla tai ahdistaa niin paljon, että yöunet menevät, ainakin itselläni. Mutta sopiva säännöstely tekee hyvää. On kiva ja kivan rohkea olo :)

Taimet ovat kasvaneet

Parvekkeellani viheriöi erilaisissa kylvöastioissa:

Kasvamassa on mm. kesäkurpitsaa, auringonkukkaa, ruohosipulia, lehtikaalta, yrttejä, chiliä ja kurkkua. Iso osa taimista menee kasvimaalle ja osa jää parvekkeelle. Nyt alkaa vaihe, jossa taimet pitäisi viedä kasvimaalle tai siirtää lopullisiin ruukkuihinsa. Olen sisustanut parveketta hankkimalla sinne hyllykön, johon pieniä taimia mahtuu mukavasti, eli ainakin yrttejä ja chiliä. Lisäksi pitäisi saada sovitettua köynnöstäviä kasveja sisältävä parvekelaatikko johonkin. Luulen, että lopputuloksesta tulee kiva :)

Olen vienyt jo jotain taimia kasvimaalle tuulen armoille. Harmi, kun tuulee, ei tekisi mieli viedä enempää taimia riepoteltavaksi, mutta ne ovat venyneet jo kovin isoiksi ruukuissa elelijöiksi. Luulin, että sää olisi ollut otollinen kasvimaapuuhastelulle, mutta täytyy nyt odotella ainakin tämä päivä. Tuulta on tosin ennustettu tulevillekin päiville... No, nyt on kuitenkin kesä ja se on mukavaa :)

Työnhaun varsinainen aloittaminen

Ajattelin jo aloittaneeni työnhaun, mutta mitä enemmän olen perehtynyt aiheeseen, niin olen ymmärtänyt vain harjoitelleeni. Työnhaku vaatii enemmän kuin työpaikkailmoituksiin vastaamista. Pitää uskaltaa, oivaltaa ja toimia. Tämän oivalluksen myötä soitin ensimmäisen puheluni työpaikasta. Puhelu tuotti heti tulosta: pääsin haastatteluun. Ensimmäinen työhaastattelu pitkään aikaan jännitti todella paljon, mutta tuotti myös tulosta, minulle näytettiin vihreää valoa. Minua tosiaan haastateltiin, vaikka avointa työpaikkaa ei juuri nyt ollutkaan. Tuosta paikasta saattaa koska tahansa kuulua jotain ja lyhyt/lyhyehkö työ voi olla mahdollinen.

Koin pian toisen yllätyksen. Pääsin toiseen työhaastatteluun! Tämä haastattelu järjestyi myös ei-niin-tyypillisesti ja kyseessä oli myös paikka, jossa ei ollut juuri nyt avoimia työpaikkoja, mutta minua tosiaan silti haastateltiin. Tästä en osaa sanoa, miten tämä jatkossa etenee, mutta tarkkailen tilannetta. Tämän haastattelun iso hyvä puoli oli se, että sain tietoa siitä, mitä alallani kaivataan juuri nyt ja sain muutenkin hyviä vinkkejä jatkoon.

Heti, kun aktivoiduin, alkoi tapahtua. Lisäksi edellisestä työpaikastani voisi periaatteessa kuulua jotain. Nyt voin sanoa eläväni jännittäviä aikoja ja erilaiset tunteet myllertävät sisälläni. Mahdollista on se, että mistään ei kuulu mitään tai toisaalta se, että kaikista tärppää. Kaikista olen kiitollinen, mutta varsinkin siitä, että tämän myllerryksen ja haastattelujen myötä minulle on alkanut hahmottua oma tilanteeni (osaamiseni on aika kapeaa ja laajemmalle osaamisalueelle olisi tarvetta eli alhaalta saa aloittaa) ja mitä voisin tehdä "isona". En ole miettinyt tätä kysymystä yksin, vaan olen saanut jakaa ajatuksia toisen henkilön kanssa ja se on avartanut silmiäni. On helpompi suunnistaa, kun on suunta.

Nyt näen kiinnostavia avoimia työpaikkailmoituksia ja minun toki kannattaisi hakea niitä. Toisaalta nyt on tapahtunut niin paljon, että hengähtäminen houkuttelisi. Tärkeää on kai se, että ei jämähdä mukavuusalueelleen makaamaan, vaan tavoittelee sitä, mikä voisi tarjota sen, mitä haluaakin ja missä voisi ammentaa itsestään jotakin tarjottavaa toiselle (ja vielä kun ensin keksisi, mitä tuo voisi olla) . Vielä tärkeämpää kuitenkin lienee lepo ja ilo, ehkä niitä voisi ainakin olla tarjolla loppuviikolle :)

Työnhaun aloittaminen

Olen tänä keväänä aloittanut aktiivisen työnhaun. Tätä ennen olen hakenut töitä viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, joten voi sanoa, että kyseessä on aika uusi asia. Tilanne Suomessa on muuttunut niin paljon, että olen huomannut työnhaun olevan nyt aivan eri asia kuin aiemmin. Käymäni työnhakuvalmennukset ovatkin tulleet tarpeeseen.

Hain ensimmäisiä kesätyöpaikkojani muistaakseni noin lukioikäisenä. Ensimmäinen kesätyöni oli kunnan tarjoama, jota hain muistaakseni jollain lomakkeella. Sain töitä. Helppoa. Tämän jälkeen minulle tarjottiin yhtä työtä kesäksi, mutta sen jälkeen kesätöiden hakeminen oli yhtä tuskaa. Minulla ei ollut suhteita hyödynnettäväksi, joten taistelin muiden nuorten kanssa vähistä paikoista. Onnistuin kuitenkin toisen kerran saamaan kunnan tarjoamaan kesätyötä. Myöhemmin onni oli ehkä se, että en päässyt heti opiskelemaan, jolloin sain työpaikkailmoitukseen vastaamalla mukavaa ja helppoa työtä talveksi, mikä auttoi minua saamaan vastaavia töitä jatkossa pariksi kesäksi. Sitten taas tökkäsi ja olin muistaakseni ainakin yhden kesän ilman töitä. Lopulta sain varsin hyväpalkkaisen kesätyön kaverin avustuksella. Tämä kaveri oli saanut töitä paikasta, joka palkkasi enemmänkin porukkaa. Soitto rekrytoijalle tuotti tuloksen.

Opintojeni loppuvaiheessa etsin vimmatusti töitä, mutta vaikealta näytti. Tunsin jo hieman epätoivoa, koska minun oli pakko löytää harjoittelupaikka, jotta voisin valmistua. Ensimmäisen oman alani työpaikan sain lopulta vastaamalla työpaikkailmoitukseen. Kyseessä oli vuokratyö, joka toimi hyvänä väylänä urallani eteenpäin. Olen kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden työntekijänä, jolla ei ollut alan työkokemusta. Asiassa toki auttoi huomattavasti hyvä työllisyystilanne alalla. Tästä eteenpäin olen päässyt varsin vaivattomasti työurallani eteenpäin. Nyt minulla on kuitenkin uusi tilanne: pitäisi ottaa haltuun työnhaku tässä heikossa työllisyystilanteessa ja löytää työpaikka. Olen ajatellut onnistua.

Olen tähän mennessä hakenut noin kymmentä työpaikkaa, mikä ei kuulosta paljolta. Koen kuitenkin, että tämä on ollut vasta harjoittelua. Olen vastannut ilmoituksiin, laatinut hakemuksia, muokannut ansioluetteloani, käynyt työnhakuvalmennuksessa ja taas muokannut dokumenttejani. Olen ollut aktiivinen myös somessa, tutustunut yrityksiin ja etsinyt tietoa. Olisin tähän mennessä toki voinut tehdä jo enemmän, mutta kaikki tämäkin työnhakurumba on vienyt tunteja ja taas tunteja ja minulla on ollut muutakin tärkeää tekemistä juuri nyt. Olen "vain" osa-aikainen työnhakija ja virallisestihan minä en ole työtön.

Olen oppinut paljon. Olen hakenut työpaikkoja laidasta laitaan ja olen oppinut, että tietyntyyppisiin paikkoihin hakijoita on sadasta ylöspäin. Kun minulla ei ole varsinaisesti kokemusta näistä töistä, niin minulla ei ole mahdollisuutta saada niitä, vaikka koulutukseni puolesta voisin sellaisia tehdäkin. Päteviä hakijoita on valtavasti. Oma polkuni tällaisiin töihin ei kulje ilmoituksiin vastaamisen kautta.

Tämä kokemus on ohjannut minut hakemaan ensisijaisesti sellaisia töitä, joita olen aiemmin tehnyt. En koe sitä tappioksi, vaan koen, että näillä alueilla minulla on eniten annetavaa ja samalla näissä tehtävissä voisin edelleen oppia ja kehittyä. Oikeastaan ei olisi lainkaan huono asia tehdä näitä töitä, vaan se yllättäen innostaa minua varsin paljon! Olen pohtinut paljon, millaiseen työhön sopisin ja mikä kiinnostaisi ja luulen, että olen löytänyt ajatuksen siitä, minkä tyyppistä työtä voisin tehdä. Tämä on hyvä, koska se auttaa minua kohdentamaan työnhakua, enkä haaskaa aikaani "turhiin" hakuihin, vaan täsmäkohdennan toimeni paikkoihin, jotka oikeasti sekä kiinnostavat että voisivat olla ulottuvillani. Järkevää.

Jatkan tästä aiheesta kirjoittamista myöhemmin. Näin lopuksi kuitenkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että työnhakua pitäisi opettaa jo koulussa, viimeistään toisella asteella. Jos olisin saanut jotain opastusta työnhakuun jo nuorena (jolloin ei nettiä ollut apuna samoin kuin nyt), niin olisin luultavasti saanut helpommin kesätöitä ja minulle ei ole muodostunut itsestäni käsitystä, että olen huono, kun ilmoituksiin vastaamalla en kelpaa. On tärkää tuntea olevansa hyvä ja kelvata ja työelämässä tuo on erityisen tärkeää. Työ vie kuitenkin todella paljon aikaa. Olen onneksi saanut työelämässä niin hyvää palautetta tähän mennessä työskentelystäni, että voin nyt hakea töitä pää pystyssä. Minä olen hyvä :)

Tyhjä tie

Sanat ovat olleet hukassa. Elämä tuntuu niin oudolta juuri nyt, että en tiedä, mitä siitä sanoisi. Tuntuu, että mitään ei ole tapahtunut, vaaleistakaan yms. ajankohtaisesta en ole jaksanut kommentoida. Olen vain keskittynyt arkiaskareisiin ja sitä kautta paennut murheita. Kivaakin on ollut, mutta jotain mukavaa odotettavaa kyllä kaipaisi. Jotain Uutta.

En tiedä, onko tuleva koskaan näyttänyt näin tyhjältä. Jos yritän miettiä tulevaisuuteen liittyviä asioita, niin näen vain tyhjän sivun. En näe mitään, en tunne mitään. Tulevaisuus on niin tyhjä kuin se voi olla, siihen ei liity mitään ajatusta, tunnetta tai toimintaa. Tämä on tosi outoa.

Outoa on myös se, miten vähän tyhjyys ahdistaa minua, loppujen lopuksi. Välillä tuntuu tosi pahalta ja välillä ei tunnu miltään. Tätä se on, kun ei ole mitään odotettavaa, ei hyvää eikä pahaa. Periaatteessa mitä tahansa voisi tapahtua.

Ahdistaa se, että pitäisi löytää kynä ja taito kirjoittaa tyhjälle sivulle jotain eli pitäisi olla aktiivinen ja tehdä elämälleen jotain. Välillä puhkun intoa ja ajatuksia. Välillä tuntuu lannistuneelta, näinkö se elämä nyt menikin. Tuntuu, että en tiedä mistään mitään ja samalla päässä suhisee ajatuksia enemmän kuin koskaan ennen. Mikä tienristeys tämä on? Vai onko tämä suora tie, joka jatkuu tyhjänä iäisyyteen?

Käytännön arkeni koostuu opintojen viimeistelystä, työnhausta, kuntoilusta ja kevätkylvöistä. En tiedä, odotanko kesää, kun en tiedä, onko odotettavaa. Kaipaan jotain, mihin tarttua ja pelkään, että en löydä sitä. Tavoitteenani on laittaa verkot veteen kaikkiin vesistöihin, mitä vastaan tulee, eli olen erittäin avoimin mielin kaiken suhteen. Voisin tehdä mitä tahansa, melkein ainakin.

Pelottaa kirjoittaa tästä tyhjyydestä, koska pelkään, että minua alkaa ahdistaa tämä tilanne, mutta eipä se taida pakenemallakaan muuksi muuttua. Pitää suhtautua tähän siten, että näen mahdollisuuksia. Pitää viedä elämää eteenpäin positiivisella asenteella ja olla aktiivinen. Kaikki voi järjestyä hyvin.

Siemenostoksilla hulluttelemassa

Kevät on aika, jolloin intoni kasvien kasvattamiseen yltyy melkein sekopäisiin mittoihin. Katselen kaupoissa siemenpusseja kaihoisasti ja ostelen "kaikkea kiinnostavaa". Lisäksi viime vuonna löytämäni nettikaupat ovat olleet "turmioksi": niissä on vaikeampaa hillitä itseänsä ja niinpä "satuin" klikkailemaan itseni lukuisten siemenpussien omistajaksi. Olen ostellut nyt siemeniä enemmän kuin koskaan ennen. Apua! :)

Huvittavaahan tässä on se, että en vielä tiedä, mihin saan mahtumaan kaikki kasvini. Tokihan osa siemenistä on tarkoitettu kasvimaalle ja siellä lääniä riittää liikaakin. Parvekkeellani kasveja saa järkevästi sijoitettua vain pienelle pöydälle, joka on viime vuosina ollut siis täynnä kasveja - ei niin väliä sillä, vaikka teekuppi ei enää sopisi sille (asiat tärkeysjärjestykseen). Minun pitäisi siis keksiä ja löytää ratkaisuja sijoitella parvekkeelleni enemmän kasveja. Pieni kasvitaso tai pari mahtuisi kyllä, mutta niitä on yllättävän vaikea löytää. Yritän löytää kyllä, mutta jos joku tietää, mistä erilaisia kasvitasoja ja muita -ratkaisuja voisi löytää, otan mielelläni vinkkejä vastaan :)

Kasvit ovat minulle intohimo, ne ovat olleet sitä aina. Kasvit saavat oloni hyväksi ja kasvun seuraaminen on kiehtovaa. On mukavaa tehdä omilla käsillä jotain ja kasvien kasvattaminen on hyvän asian tekemistä. Kesti kuitenkin pitkään, että annoin itseni höpsähtää täysin. Nyt saan tunkea asuntoni täyteen kasveja, jos minusta tuntuu siltä. Kasvatan juuri sitä, mitä haluankin ja nautin siitä sydämeni pohjasta! Onkin ihanaa toteuttaa omaa intohimoaan, antaa sen roihuta vapaasti. Minä kasvatan, vaikka hukkuisin kasveihini. Elämän isoja iloja :)

Olen nyt toistaiseksi ostanut seuraavia kasveja:

Sisälle:
Värinokkonen
Kaktussekoitus

Parvekkeelle:
Kirsikkatomaatti
Kääpiöauringonkukka (myös kasvimaalle)
Ruukkuherne (myös kasvimaalle)
Ruohosipuli

Kasvimaalle:
Härkäpapu
Pensaspapu
Kesäkurpitsa (keltainen)
Avomaankurkku
Porkkana
Nauris
Erilaisia salaatteja

Näiden lisäksi kaapissani on edellisvuosien siemeniä runsain mitoin, erityisesti erilaisia yrttejä, joita kasvatan lähinnä parvekkeella. Kasvimaata varten on kesäkurpitsaa (tavallista), kukkia ja erilaisia salaatteja.

Tästä on hyvä lähteä. On mukavaa, kun on suunniteltavaa ja innostavaa miettimistä ja tekemistä :)

Laskuvirhe

Olen tehnyt laskuvirheen omaksi edukseni. Olen laskenut (muka) tarkkaan tukikuukausiani ja paljonko minun pitää tehdä opiskeluhommia rahaa saadakseni. Olen pyrkinyt etenemään suunnitelmani mukaan, mutta joutunut toteamaan, että en ehdi enkä jaksa tehdä niin paljon kuin pitäisi. Tästä syystä olen perunut tukikuukausia, eli ilman tuloja on tovi mentävä.

Maanantaina eräässä tilaisuudessa istuessani minulla kuitenkin välähti. Numerot ilmestyivät silmieni eteen ja niissä oli mielestäni jotain väärää: näin ei voi olla! Onko? Tajusin, että olen laskenut lopputyölle vähemmän opintopisteitä kuin mitä siitä oikeasti saa! Tarkistin asian vielä kotona ja todellakin: olen laskenut opintopisteitä ihan väärin. Tämä tarkoittaa sitä, että voin kuitata lopputyöllä tukia enemmän kuin olin ajatellut! Toisin sanoen tämän laskuvirheen seurauksena saan hieman enemmän rahaa ja minun täytyy tehdä vähemmän hommia. Siis voiko olla todellista?!

Tämän oivalluksen myötä minua sekä nauratti että hieman itkettikin. Viime aikoina on vastustanut ihan pienissäkin asioissa omituisen paljon, joten tämä oivallukseni tuntui suorastaan joltain pelastusrenkaalta. Stressi hupeni ja sain tunteen, että selviän loppukeväästä riittävän hyvin. Mikä helpotus :)

Töksähteleviä päiviä

Joskus tulee aikoja, jolloin mikään ei oikein suju suunnitellusti. Tuntuu siltä, että itselläni on juuri tällainen ajanjakso meneillään. Jos jotain suunnittelen, pieleen menee. Pienetkin asiat tökkäävät vastaan, aivan kuin yrittäisin puskea liian kovaan myrskytuuleen ja askeltakaan ei saa otettua. Olen viime viikkoina muuttanut suunnitelmiani moneen kertaan ja edelleen menee pieleen. Pitäisi kai vain antaa asioiden mennä tarttumatta niihin sen kummemmin. Hyväksyä, että nyt vain menee näin. Jättää pinnistely jollekin muulle.

En ylläty pienistäkään asioista, jotka eivät juuri nyt suju. Valitsen esimerkiksi kassajonoista sen hitaimman. Sää muuttuu joksikin ihan kummalliseksi juuri sillä hetkellä, kun sairastelun jälkeen vihdoin pääsisin kävelylle. Läppäri hidastelee liikaa juuri silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsisin. Laitteita hajoaa ja yllättäviä menoja tulee juuri kun olen ajatellut, että pitää kiristää kukkaron nyörejä.

Kaiken todennäköisyyden mukaan jotain positiivistakin pitäisi tapahtua välillä. Sää ei voi aina olla huono ja laitteiden hajoaminen taukoaa hetkeksi ainakin siinä kohtaa, kun uusia on hankittu. Oletettavasti terveitä päiviä voisi olla edessä ja minulla on aikaa jonotella kassajonoissa. Joo, eiköhän tämä tästä vielä käänny.

Toipilaana

On mielenkiintoista, miten kunnon tauti voi pyörähtää elämään ja elämästä pois kuin pyörremyrsky. Taudin jälkeen jää vain ihmettelemään, mitä tämä oli, mitä tapahtui, missä olen. Olen vielä toipilas, mutta olen iloinen, että pystyn tekemään kotitöitä, jotka ovat sairastellessa jääneet tosi vähille. Koti siistiytyy hiljalleen ja jos en jaksa, voin välillä levätä ja katsoa vaikka elokuvan. On tosi rentoa. On mukavaa kuunnella omaa oloa ja toimia juuri sen mukaan, pinnistämättä, murehtimatta.

Sairastaminen oli suoraan sanottuna from hell. En muista, että olisin aiemmin influenssan kourissa kärsinyt noin paljon. Välillä suorastaan toivoin, että joku lopettaisi kärsimykseni, olo oli fyysisesti todella karmea. Toisaalta ei kyllä stressannut maailman ja oman pikkuruisen elämäni murheet, ei yhtään. Asiat löysivät tärkeysjärjestyksensä ja kaikenlainen pienestä murehtiminen tuntui älyttömältä, ja mikä parasta: tuntuu edelleen.

On aika hyvä ote elämästä juuri nyt, kun sairaus kirkasti elämääni. Ehkä kaipasinkin juuri tällaista pysähtymistä ja miettimistä, mitkä ovatkaan ne juuri minulle tärkeimmät asiat, jotta en puuhastelisi merkityksettömien asioiden parissa.

Kevätkin on edennyt kai hurjasti. En tiedä, mutta siltä näyttää. Olen sairastanut kutakuinkin kaikki viime aikojen aurinkoiset päivät. Sikäli on mielenkiintoista päästä joskus (ensi viikolla) seuraamaan, mitä ulkona tapahtuu.

Kuume ja pysähdys

Hiki virtaa, mutta se on ihanaa. Olen nyt toista päivää lähinnä palellut tolkuttomasti ja se alkoi tuntua jo epätoivoiselta ja raskaalta, mutta onneksi taukosi. Ei palelemista jaksa kovin pitkään, näköjään. Pian viime kirjoitukseni jälkeen minulle siis nousi kuume ja tosiaan nousikin: se lähenteli jo 39 astetta ennen kuin lääke auttoi. Outoa on ollut se, että lääke ei ole täysin auttanut ennen kuin nyt, vaan lääkkeen oton jälkeen palelu vain jatkui, vaikka kuume hieman taittuikin. Onni on se, että sain viime yönä nukuttua.

Tänään päivällä oli kyllä vaikeaa. Kuumeen ja huonon olon kourissa elämä näyttää ihan erilaiselta kuin muutoin, kaikki ylimääräinen ja turha karsiutuu pois. On vain minä, sohva ja jokin tv-ohjelma, kun mitään muuta ei yksinkertaisesti voi olla. Aiemmat pinnistelut ja armottomat suorittamiset näyttäytyvät tosi turhilta ja eteen avautuu näkymä, jossa näkee elämän ikään kuin etäämmältä. Siinä kuvassa näen, että pinnistelen tällä hetkellä kovasti tiettyjen asioiden eteen, mutta niiden itselleni kaikkein tärkeimpien asioiden eteen en tee juuri mitään, vaan oletan ikään kuin kohtalon hoitelevan ne "oikeille" raiteille. "Kun olen reipas ja ahkera jossain asioissa, muu tulee itsestään." No, ei tule. Ne elämänalueet (mahdollisesti) etenevät, joihin panostan. Muut eivät, koska harvemmin asioita "vain tapahtuu".

Siirryn nyt taas sohvalle tv-viihteen pariin. On oikeastaan varsin kivaa, että ei tarvitse tehdä mitään, vaikka sairas en tietenkään halua olla. Eiköhän tästä joskus parane.

Puuh, liikaa liikaa!

Olen taas "onnistuneesti" aikatauluttanut elämääni siten, että kiirettä pukkaa. Se tarkoittaa, että alkaa stressata ja hosututtaa. Olen ollut nyt huonojen yöunien ja pitkittyneen flunssan kourissa ja hermoni ovat olleet tosi kireällä. Kalenteria tutkaillessani olen todennut aikataulutukseni ja kalenterin olevan ihan eri maailmoista: en mitenkään ehdi tehdä kaikkea, mitä olen pohtinut tekeväni! Ei ihme, että (taas) stressaa.

Olen siis nyt keventämässä arkeani, miettinyt tärkeimpiä asioita juuri tälle hetkelle. Oma vointi on sikäli tärkeä, että jos vointi on huono, juuri mikään homma ei etene. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Ennemminkin liika tekeminen aiheuttaa kierteen, jossa pystyy koko ajan tekemään yhä vähemmän. Kulutan enemmän kuin tuotan.

Ensimmäisenä karsiutui toimeentulo, koska aika ja varsinkaan voimat eivät vain riitä. Loppukevät mennään siis nollatuloilla, mutta onneksi se on ylipäätään mahdollista (ajatella, jos ei olisi!). (Oikeassa työttömyydessä on ainakin se etu, että rahaa tulee ainakin vähän, vaikka mitään ei tekisi.) Seuraavaksi täytyisi saada nukkuminen ja vointi kuntoon, jotta jaksaisin ja pystyisin harrastamaan. Plussaa olisi keksiä mukavia asioita sulostuttamaan elämää.

Tulevaisuus kyllä ahdistaa. En ehkä kuitenkaan ole sellainen ihminen, joka sietää epävarmuutta nykyisessä työllisyystilanteessa. Puhumattakaan muiden elämänalueiden haasteista... Äh. No, olen tyytyväisempi, jos saan itseni terveeksi ja toimivaksi. Ehkä siitä arki alkaa taas luistaa paremmin.