En koe ymmärtäväni ihmissuhteiden kiemuroista paljoakaan. Lähinnä minusta tuntuu, että liian usein kyse on nimenomaan kiemuroista, eli monimutkaisuudesta, jota ei voi käsittää. Ovatko ihmissuhteet aina olleet näin vaikeita vai oliko kaikki lapsena vain suoraviivaisempaa... ja suorempaa?
Minusta tuntuu, että aikuiset monimutkaistavat yksinkertaisimmatkin asiat. Ihmissuhteet näyttäisivät perustuvan erilaisille tulkinnoille toisen sanoista, ilmeistä ja käytöksestä. Jos jotain tulkitaan itselle uhaksi tai loukkaukseksi, aletaan itsekin esittää loukkaantunutta käytöstä, joka toisen pitäisi osata tulkita. Siinä on sitten kaksi henkilöä näyttelemässä jossain oudossa näytelmässä, jossa molempien osapuolien pitäisi osata tulkita toisen käytös siten, että solmut saadaan aukaistua. Pitää olla riittävästi loukkaantunutta keikistelyä ja toisen anteeksipyytelevää olemusta.
Olen kompastunut ihmissuhteiden monimutkaisuuksiin niin monta kertaa, että en pysty enää laskemaan. Olen miettinyt, että minulla on elämässäni viime vuosina ollut kolme ihmistä, joiden kanssa olen voinut olla rennosti oma itseni, luottaa ja nauttia seurasta. Muiden kanssa sukset ovat menneet ristiin ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ristiriidoista on seurannut kantapäiden yhteen laittaminen ja tiukka etääntyminen.
Tästä syystä olen oppinut, että ihmisten kanssa pitää olla uskomattoman tarkkana, varpaillaan joka hetki. Pitää muistaa kontrolloida jokaista sanaa, ilmettä, elettä ja käytöstä. Ihan jokaista. Pitää muistaa reagoida oikein toisen sanomisiin, hymy väärällä hetkellä on katastrofi. Pitää muistaa ehdottomasti reagoida heti jokaiseen puheluun ja tekstiviestiin ja esittää heti anteeksipyytelevää, jos unohtaa. Pitää muistaa pitää yhteyttä riittävän usein (ja jotta ei olisi liian helppoa, tuo "riittävän usein" pitää ostata tulkita kunkin henkilön kohdalla oikein). Tämän lisäksi pitää osata tulkita, mitä toinen henkilö minusta haluaa, jotta hänet saa pidettyä kiinnostuneena seurastani.
Ristiriitoja olen yrittänyt ratkaista useallakin tavalla: olen yrittänyt keskustella tai olen jättänyt ristiriidan ikään kuin huomaamatta eli antanut toisen esittää omaa show:taan ja jatkanut itse normaalisti. Joskus olen vetänyt etäisyyttäkin. Lopputulos on ollut aina kutakuinkin sama.
Keskusteluyritykset johtavat siihen, että toinen kiistää loukkaantuneensa aivan kuin olisin tyhmä ja en olisi huomannut oikuttelevaa ja etääntyvää käyttäytymistä. Yksi henkilö oikein keksimällä keksi minusta "vikoja" (hänen kannaltaan valitettavasti pystyin todistamaan, että en ollut tehnyt hänen syyttämiään ikäviä asioita), jotta voisi paeta tilanteesta. Ymmärsin, että oikea ongelma oli jokin ihan muu, toisen syyttely on helpoin keino paeta ja sulkea silmät omilta ongelmilta. Toinen vähensi oikuttelua, mutta lisäsi etäisyyttä minuun.
Etäisyyden vetäminen toimii usein niin, että molemmat ovat omissa poteroissaan ja mitään ei tapahdu. Toinen osapuoli saattaa ottaa yhteyttä jonkin ajan päästä tai sitten ei.
Minusta tällainen käyttäytyminen on aivan liian hankalaa. Vaikka kaipaankin lisää ihmissuhteita ja ystäviä, olen mieluummin yksin, jos ihmissuhde vaatii tällaista monimutkaista käyttäytymiskuviota. En kaipaa elämääni ihmistä, joka voi heittää toisen ihmisen ulos elämästään perustelematta asiaa mitenkään, ilman keskustelua. En kaipaa mitään loukkaantumisesityksiä. Mieluummin olen ilman ihmissuhteita kuin jatkuvasti varpaillani.
Toivoisin, että ihmiset eivät ottaisi ihmissuhteita niin kauhean vakavasti, että jokaista pikkuasiaa pitää tulkita tarkan seulan mukaan. Jokaisessa meissä on virheitä. Kaikki me teemme joskus hölmöjä juttuja, nauramme väärällä hetkellä tai unohdamme vastata viestiin. Se on inhimillistä. Uskon, että useimmat meistä eivät halua toisille ihmisille pahaa. Miksi tämä asia on niin vaikea muistaa sillä hetkellä, kun oma herkkä nahka värähtää? Miksi se oma napa helähtää sillä hetkellä maailman keskelle ja toisen näkökulma ja elämä muuttuvat roskaksi? Miksi ei voisi vain kysyä, että mitä toinen oikein tarkoitti? Miksi ei voisi vain kysyä itseltään, että onko ongelmaa oikeasti vaan luonko ihan itse tyhjästä ongelmaa?
9 comments:
Jokusen vuoden ihmissuhdekoukeroita taarustaneena tulee mieleeni tällainen synteesi.
Asiat monimutkaistuvat vuosien myötä, kun jokainen kokemuksemme kertyy reppuun jota sitten pengomme aina kohdatessamme uusia ihmisiä ja tilanteita.
Ja jossain vaiheessa repussa on paljon tavaraa. Ja siksi penkominen käy hankalaksi. Sormet suttaantuu ja aikaa kuluu.
Kaikki ne asiat olivat aikanaan hyödyllisiä. Osa vieläkin.
Mutta silti kannattaisi välillä ravistaa reppu tyhjäksi sängylle. Ja sitten huolella valita, mitä haluaa laittaa sinne takaisin. Mikä tuo iloa ja lohtua jatkossakin matkalle.
Ja lopuille lausua kiitokset ja hyvästit.
PS.Minäkään en jaksa kävellä varpaillani. Hölmöä ja raskasta. ;)
Näemmä ihan ensimmäinen kommentoija kenties oli jo liian herkkis ;).
Koko elämä on ihmissuhekoukeroita täynnä. Totta on se, että tietyt menneet tapahtumat, ihmissuhteet, saattavat vaikuttaa siihen, että joissakin sanoissa/teoissa toinen näkee, kuulee niissä jotain sellaista, mitä niissä ei ole. Jukka sen hyvin kiteytti tuossa reppuvertauksessa.
Itselläkin tuollainen aika oli, oikein inhotti itseäni, kun tajusin, kuinka paljon suvun käytös oli tarttunut ja halusin siitä eroon - ja pääsin.
Tuntuu rajulta ja kovaltakin karistaa ne ihmiset poijes, jotka vain vievät itseltä energiaa, tuomatta sitä lainkaan takaisin. Kukaan meistä ei voi kaiken aikaa antaa, tietenkään, mut jonninlainen tasapaino, ja se oma hyvänolontuntemus on se mikä merkitsee. Omia kutinoita on syytä kuunnella ja omalta osaltaan kysyä, tarkoittiko toinen sitä mitä sanoi, teki, jätti tekemäti.
Myös ne perustat, millä joku on ystäväsi, ne kannattaa aika ajoin punnita.
Olen paljon miettinyt nykypäivän ihmissuhteita ja niiden perusteita. Jos joskus otan puheeksi sellaisen ns. yya-suhteen, minnuu usein katsotaan kuin hullua. Ehkä aattelen niin erilailla. En katso ihmisten ulkoista (on se olemus tahi ulkokultaisuus eli omaisuus tms), vaan ihmistä kokonaisuudessaan.
Joskus toki jää miettiin, mitä toinen tarkoitti, mut yritän selvittää asiat heti jos vaan heti hokaan sen. Ja olen sitä mieltä, että miesten kanssa asiat, jutut ovat paljon yksinkertaisempia ja helpompia kuin naisten kans (olen itse nainen). Yleisesti tulen paremmin toimeen miesten kanssa (tässä ei ole seksualistisella puolella yhtään mitään tekemistä), sillä suorana ihmisenä en jaksa vihjailuja, keinotteluja, kähmäilyjä. Toki miun liika suoruuskaan ei kaikkia miellytä, mut ehkä se kirpaisee sittenkin vähempi ko nuo muut. Toisaalta, ihmisiä noiden muidenkin harrastajat ovat, tietenkin, mut itse me päätämme miten annamme itseämme kohdella.
Eiköhän balleriinoilla ole ihan tarpeeksi tuos varpaillakävelys, ei meittin sitä tartte tehä!
Ja taas jäi allekirjoitus, tuo edellä oleva siis Kuukkelilta.
"Tästä syystä olen oppinut, että ihmisten kanssa pitää olla uskomattoman tarkkana, varpaillaan joka hetki. Pitää muistaa kontrolloida jokaista sanaa, ilmettä, elettä ja käytöstä. Ihan jokaista. Pitää muistaa reagoida oikein toisen sanomisiin, hymy väärällä hetkellä on katastrofi. Pitää muistaa ehdottomasti reagoida heti jokaiseen puheluun ja tekstiviestiin ja esittää heti anteeksipyytelevää... SNAP... lisäksi pitää osata tulkita, mitä toinen henkilö minusta haluaa, jotta hänet saa pidettyä kiinnostuneena seurastani."
Horror. Kuvasit tässä hienosti sen, mitä ei missään nimessä pidä tehdä.
Pohdiskelin juuri blogissani ystävyyden syntyä ja sen mysteeriä, eikäpä siihen nyt oikein muuta johtopäätöstä tullut kuin se, että saadakseen ystäviä ihmisen pitää olla aito, luottavainen ja kyvykäs jakamaan. Se ei tietenkään käytöstään liiaksi tarkkailevalta feikiltä onnistu. Veikkaanpa että liian tarkka kontrolli tekee ihmisestä etäisen, vaikeasti lähestyttävän ja erityisesti vaikeasti tulkittavan.
Ole siis jatkossakin ihan oma itsesi. Se on loppujen lopuksi parasta, uskon ma :).
Hyvä juttu ja hyviä kommentteja. Muuten Nanin juttu oli kuin omasta kynästäni (näppikseltä, whatevr) mutta mä en jaksa noin paljon välittää muiden ihmisten fiiliksistä. Jos ovat vaikeita, olkoot keskenään vaikeita. Jos eivät tykkää niin ei sitten. Olen taidokas yksinään pysyttelijä ja kotihiiri ja työasiat hoidan työasioina enkä henkilökohtaisten mieltymysten mukaan. Ja kähmintää plus muuta epäreiskaa en jaksa sitten ollenkaan!
Musta myös tuntuu ihan samalta kuin mitä tuossa kirjotatkin.. On se vaan niin käsittämätöntä..
Mun mielestä ongelma tulee siitä kun aletaan liikaa miettimään mitä sanoa, miten toimia, mitä toinen ajattelee jne, aletaan analysoida liikaa. Selvästi parhaiten ainakin minulla toimivat ne ihmissuhteet, joissa avoimuus ja itsensäilmaisu ovat isoissa rooleissa.
Jukka: kiitos osuvasta ajatuksestasi. Noinhan se varmaankin on. En ollut tullut ajatelleeksikaan! Kokemukset tosiaan kertyvät, ihan kaikenlaiset, ja niiden mukana hyödyllinen ja ei-hyödyllinen tieto karttuu. Uutta suodatetaan sitten tämän vanhan mukaan. Eipä ole oikeastaan ihme, että nuorempana kompastuin moneen tosi hankalaan ja ikävään ihmiseen, kun en tiennyt silloin sellaisia olevan olemassakaan. Nyt tiedän, ehkä tiedän jopa odottaa tuollaisia ihmisiä/käytöstä?
Repun tyhjäksi ravistaminen ja asioiden nollaaminen on todella hyödyllistä. Kannattaa itse päättää, mitä repussaan kantaa, eikä antaa muiden lastata minunkin reppuani. Taidan itsekin unohtaa tuon varpailla kävelyn. Jos ihmiset sen myötä lähtevät, niin se on heihei.
Kuukkeli: minusta on hienoa kuulla, että ikävästä käyttäytymisestä (itsessä) voi päästä eroon. Olen myös oppinut jotain käyttäytymismalleja, joista on ollut minulle paljon haittaa ja niistä eroon pääseminen on ollut tosi vaikeaa. Kehitystä on toki tapahtunut ja se kannustaa, mutta matkaa vielä on. Osin nämä käyttäytymismallit ovat niitä, jotka vetävät puoleensa noita energiaa imeviä ihmisiä. En siis ole itse mitenkään viaton, mutta on hankalaa opetella toimimaan toisin.
Minustakin ihminen on kokonaisuus. Monet katsovat vain jotain tiettyä puolta ja ominaisuutta, en tiedä miksi. Ehkä se liittyy tähän suoritusyhteiskuntaan ja hyväksynnän ja menestyksen tavoitteluun: myös ystävien pitää olla kauniita ja menestyneitä, jotta ne pönkittäisivät omaa menestymistä.
Kyllä, miehet ovat pääasiassa yksinkertaisempia ihmissuhdeasioissa, positiivisella tavalla. Naiset vetävät asioita solmuun, joskus tuntuu, että ihan ajanvietteekseen. Ehkä ei silti kuitenkaan. Minusta suoruus on hyvä asia, vaikka se karsiikin porukkaa. Ehkä se karsii juuri ne, joiden on syytäkin karsiutua.
Hehkuvainen: olen ihan samaa mieltä kanssasi. Sikäli on vaikea ymmärtää, että miksi omana itsenäni oleminen tuntuu olevan se katastrofi ja sellainen kiltti ja myötäilevä olemus toimii. Ystävyyden synty on minullekin mysteeri, mutta uskon sen koostuvan juuri noista mainitsemistasi aineksista. Ne vain toimivat omalla kohdallani niin kovin harvan ihmisen kohdalla. Pitäisiköhän siitä päätellä sitä, että monet eivät itse asiassa etsikään ystävää, vaan jotakin ihan muuta? Ja toisaalta eihän kaikkien kanssa ihmissuhde voi toimia, vaikka kuinka haluaisi. Niin se vain on.
Zepa: tiivistät kommentissasi kaiken olennaisen siten kuin haluaisin itsekin elämäni olevan :) Juuri noin. Olen lapsuudessani oppinut liikaa varovaisuutta, varmistelua ja toisaalta luottamista (kaikkiin), mikä on ollut ongelmallista. Aikuisena ihmissuhteisiin oppiminen on hankalaa.
Annieveliina: Näin on. Kaikenlainen liiallinen pohdinta ja analysointi sinällään yksinkertaisissa asioissa johtaa katastrofiin. Ei ihmissuhteet monimutkaisia ole, ellei niistä tee sellaisia. Sellainen ihmissuhde on kultaa, jossa voi rentoutua.
Post a Comment