Vuf vuf, räyh räyh...

kuuluu siis yläkerrasta. Naapuri on hankkinut koiran, "kiva". Valvoinkin tuossa yhtenä yönä muutaman tunnin kuunnellen louskutusta ja katsellen elokuvaa, kun omistaja oli todennäköisesti kosteaa iltaa viettämässä. Minä olisin halunnut nukkua. En ole koskaan valittanut naapureistani, vaikka aihettakin olisi ollut, mutta nyt mieleeni tulee, että en ihan oikeasti jaksaisi enkä haluaisi viikonloppuöisin kuunnella koiran räyhäämistä. Parempi kai ottaa selville koiran tarkka osoite ja kävellä isännöitsijän juttusille. Jotenkin en kyllä usko, että valittamisesta on juurikaan hyötyä.

Yksinäisiä päiviä ja kirja "Rachelin loma"

Iltaisin alkaa jo selvästi hämärtää. Tarvitsee laittaa valot päälle, jotta näkee. Syksy on tuloillaan, halusin sitä tai en. Pidän syksystä, mutta en siitä, mitä sen jälkeen seuraa. Talvi on kylmä, pimeä ja karu. Se eristää ihmiset koteihinsa, ja tunnen silloin enemmän yksinäisyyttä kuin kesällä.

Olo on ollut aika vaihteleva. Toisaalta olen tehnyt ihan mukavia asioita ja ottanut aika rennosti, toisaalta olen tuntenut yksinäisyyttä. Siitä on taas tovi, kun olen ollut hyvässä seurassa. Kaupungilla kävellessänikin tunsin yksinäisyyteni: liian kauan vain omaa seuraa "nauttineena" jotenkin vieraantuu. Tuntuu oudolta, kun yhtäkkiä onkin paljon ihmisiä ympärillä. Silloin kaipaa näkevänsä tutut kasvot, hymyn ja kuulevansa ystävällisiä sanoja. Kaipaa kuulla, mitä jonkun toisen elämässä tapahtuu.

Näiden yksinäisten päivien myötä olen alkanut taas pelätä, että en enää löydäkään muita ihmisiä. Tunnen olevani niin eristyksissä, että miten voisi edes olla mahdollista, että kohtaisin jonkun ystävällisen ihmisen? Mistä tuo ihminen tupsahtaisi eteeni? Pystyisinkö itse olemaan ystävä toiselle?

Pelkään yksinäisyyttä. Se on mörkö minulle. Se vaanii minua, haluaa omakseen. En tiedä, miten saisin sen pois elämästäni.

Olen nyt lueskellut paljon, minun tapaani useampi kirja lojuu keskeneräisenä yöpöydälläni. Sain luettua loppuun kirjan "Rachelin loma" (Marian Keyes). Tuo kirja taitaa mennä kyllä ihan täysin hömppäosastolle, mutta se olikin juuri nyt oiva keino nollata aivoja. Kirja ei kuitenkaan osoittautunut ihan niin hömpäksi kuin pelkäsin; esimerkiksi romantiikkaa ei ollut kovinkaan paljon. Kirja kertoo Rachelista, joka mielestään elää hienoa ja vauhdikasta elämää, jota sopivasti höystetään huumeilla, lääkkeillä ja alkoholilla. Yliannostuskin on vain pieni virhearvio. Toiset näkevät vain asian toisin; heidän mielestään Rachelilla on huumeongelma. Siitä Rachel sitten päätyy muiden painostuksesta vieroitusklinikalle hoitoon. Se ei Rachelia haittaa, koska klinikalla hoidetaan myös kuuluisuuksia, kyllähän hän sinne mielellään menee julkkiksia tapaamaan. Hänellä itselläänhän ei mitään ongelmia olekaan.

Kirja on kirjoitettu hauskasti vakavasta aiheesta. Mielenkiintoista on päähenkilön kehittyminen kirjan aikana sekä se, miten riippuvuutta hoidetaan. Kirja oli yllättävän viihdyttävä, mutta myös ajatuksia herättävä, joten sikäli suosittelen.

Mies, joka haluaa hallita

Sade ropisee lohdullisesti. Aurinko on pysytellyt piilossa tänään, joten en ole ollut niin kuumissani kuin yleensä. Silti asuntoni on tosi kuuma. En kuitenkaan odota talvea, koska siinä vuodenajassa ei ole montaa hyvää asiaa.

Olen ollut taas valtavan iloinen siitä, että olen aikanaan päässyt eroon eräästä hankalasta ihmisestä. Hän on mies, mutta hän oli aina "vain" ystäväni... tai no, "ystäväni", koska hänen ystävyydessään ei ollut juuri mitään pyyteetöntä, hän halusi koko ajan muutakin (eli seksiä). Hän oli elämässäni näitä ihmisiä, jotka vievät energiaa. Hän rasitti minua enemmän kuin toi iloa. Minulla vain oli niin vähän ystäviä, että tyydyin siihen, mitä oli tarjolla.

Yksi asia, joka tässä miehessä ärsytti oli hänen dominoiva luonteensa. Hän halusi pitää ohjakset käsissään koko ajan, määritellä suhteemme ja ohjata sen kulkua. Huomasin, mitä oli tapahtumassa, joten pidin pääni itselleni tärkeissä asioissa. Joissain asioissa sitten joustin, mikä todennäköisesti vain kannusti miestä siinä, että hän halusi hallita minua.

On suunnattoman rasittavaa, jos aikuinen ihminen yrittää olla kuin vanhempi lasta kohtaan toiselle aikuiselle. Tämäkin mies halusi jatkuvasti ohjata ja opettaa minua. Hän esitti tosi tietäväistä ja oli tarjoamassa apuaan useinkin (tosin vain niissä tilanteissa, joissa hän koki itse hyötyvänsä). Hän kehui ulkonäköäni, mutta ei juurikaan luonnettani ja taitojani. Hän sai minut tuntemaan helposti heikoksi ja apua tarvitsevaksi, mutta ymmärsin ja näin, mitä hän teki, joten en taipunut heikon naisen osaan. Olin ylpeä siitä, että olin jo silloin oppinut jotain, mikä esti sen, että tämä mies ei päässyt henkisesti kiduttamaan minua.

Voimia tuo tahtojen taistelu vei, ja se päätyikin sitten siihen, että kertoessani rehellisen mielipiteen eräästä tärkeästä asiasta, hän veti isohkon palkokasvin nenäänsä ja laittoi välit täydellisesti poikki. Se tosin taisi olla enemmän minun onneni kuin hänen, ja olenkin nyt tosi iloinen, että tuo energiasyöppö poistui elämästäni. Hän "kiusaa" nyt uutta naista, jonka löysi netin kautta. Voin todellakin sanoa, että nainen ei ole löytänyt helmeä. Mies tavallaan vain käyttää naista hyväkseen saadakseen tietyt jutut... vaikka mitäpä se minulle enää kuuluu.

Silti mietin tätä tapausta ajoittain ja käsittelen sitä mielessäni. Tästä voisin kirjoittaa paljonkin, koska tämä "ystävyyssuhde" opetti minulle valtavasti. Se oli hyvä ihmissuhdekoulu, mutta ikävä kyllä se teki minusta myös aremman, ja minun on myös hyvin vaikeaa luottaa ihmisiin nykyään.

Mikä voi tehdä ihmisestä noin ilkeän, että keinoja kaihtamatta käyttää (tai yrittää käyttää) toista hyväkseen?

Kiitos!

Kiitos ja kumarrus Mairelle 'Rockin' Girl Blogger' huomionosoituksesta! Se lämmittää mieltä. Suon tuon huomionosoituksen mielelläni myös lukijoilleni, olkaa hyvä!

Kirjallisuutta - Veronika

Luin loppuun kirjan "Veronika päättää kuolla" (Paulo Coelho). Kirja oli mukava luettava, aika ohut, mutta kivasti kirjoitettu tarina. Kirjoitin jo aiemmin, että kirjan alku kolahti minulle siksi, koska Veronikan ongelma kirjan alussa on sama kuin itselläni: päivät toistuvat liian samanlaisina, jolloin tulee tunne, että elämässä on kaikki jo näetty ja koettu.

Kirjassa kuitenkin Veronika löytää keinon rikkoa samanlaisina toistuvat päivät. Hän oivaltaa valitsevansa elämän joka päivä, ja että vain hän itse voi muuttaa elämänsä siten, että hän elää omaa elämäänsä eikä jonkun toisen hänelle kirjoittamaa elämää.

Yritän opetella ihan samaa asiaa kuin Veronika. Ympäröivä maailma ikään kuin painostaa minua koko ajan tietynlaiseen elämään, jolloin hämärtyy se, mitä itse oikeasti haluan. En halua kaavamaisesti toistaa sitä, mitä "pitää" toistaa. Haluan valita ihan itse joka päivä sen, mihin suuntaan elämäni kulkee. Haluan itse kirjoittaa elämäni oman näköisekseni ja itse tehdä itseni onnelliseksi.

Kuulostaa hienolta. Mitenhän on toteutuksen laita?

Haaveiluja

Olen viime päivät pyöritellyt joitain haaveitani mielessäni. Haaveilen tekeväni tiettyjä asioita elämässäni lähiaikoina tai seuraavien vuosien aikana, mutta en voi olla pohtimatta sitä, onko nämä haaveet todellakin sitä, mikä on minulle hyväksi. Tuntuu, että välillä en tiedä sitä. Olen edelleen hukassa elämässäni, vaikka jotain palikoita onkin loksahtanut paikoilleen. Ehkä haaveiden toteuttaminen antaa jotain suuntaa siitä, onko niiden tie oikea minulle.

Välillä minulla on hyviä päiviä ja välillä huonoja. Tosi huonoja päiviä ei ole ollut pitkään aikaan, mikä kai kertoo, että parempaan suuntaan ollaan menossa. Nuo haaveet saavat minut toivomaan parempaa tulevaisuutta. Ne nostavat pintaan toiveikkuuden, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Toivon, että en romahda pilvilinnoista.

Tämä kuumuus vie kaiken puhdin minusta. En jaksaisi sitä enää. Hiki valuu ja mitään en jaksa tehdä. Viilennyskeinoja ei oikein ole. Kesä on ihanaa aikaa, mutta...

Tunteiden varovaista tunnustelua ja kierrätysihmettelyä

Eilen illalla Nukkumatin visiittiä odotellessa mietin, että mistä tietynlainen tuntemani "vihamielisyys" kumpuaa (en ole varma, kuvaako tuo sana sitä tunnetta parhaiten - todennäköisesti ei). Se on selvää, että osittain se liittyy erinäisiin menneisyyden kokemuksiin, mutta kuinka suuressa määrin, sitä en osaa sanoa.

En pidä tuosta "vihaisuuden" (ärtymyksen, katkeruuden, pelon tms.) tunteesta. Se on heikkous minussa ja en uskalla kohdata sitä. Siitä tosin tiedän, että minun täytyy kohdata se, jotta pääsen eteenpäin ja pääsen eroon noista ikävistä tunteista.

Minulla on siis monia asioita, joita kohdatessani reagoin negatiivisesti. Ne ovat asioita, joita pelkään, toivon (mutta en koe saavani), en halua missään nimessä saada tai en vain ymmärrä niitä. En tiedä, miten voisin oppia reagoimaan vähemmän pelolla ja vihaisuudella, mutta kai tämä asian varovainen tunnustaminen on se ensimmäinen askel.

Sitten ihan muun asian ihmettelyä: En ihan ymmärrä, miksi kierrättäminen on joillekin ihan suunnattoman vaikeaa. Luulisi, että jos sen päälle ei ymmärrä mitään, sitä ei sitten suotta edes yrittäisi sählätä muiden harmiksi. Mutta ei: on ihan pakko tunkea mitä sattuu jätettä mihin tahansa laatikkoon. Varsinkin muovipussit tuntuvat olevan sellaista jätettä, joka käy joka laatikkoon, aivan kuin ihmiset kuvittelisivat jonkun kaatopaikoilla erottelevan jätteet muovipussien sisältä oikeaan paikkaan. Vai kuvittelevatkohan ihmiset tosissaan, että muovipussiin kääritty saunavasta on biojätettä? (Sisältöhän on, muovipussi ei, joten kokonaisuus ei ole biojätettä.) Vai onkohan kyse jotenkin siitä, että enää ei ymmärretä, mikä maatuu ja mikä ei?!

Lukkoja ja unelmia

Olen ollut viime päivät väsynyt. Pää on myös mennyt jotenkin lukkoon; en saa kirjoitettua mitään, lukemiseen on vaikea keskittyä ja elämä koostuu turvallisista rutiineista. Kuumuus ja väsymys vaikuttavat varmasti osaltaan, mutta jotenkin pitäisi saada repäistyä itsensä irti tästä turtuneesta olotilasta, jonka tiedän vievän mielialaani alaspäin jatkuessaan liian pitkään.

Jotain hyvääkin kuitenkin: olen toteuttamassa yhtä 'unelmaani'; asiaa, josta olen haaveillut ala-asteikäisestä lähtien, mutta jostain syystä en ole sitä aiemmin kokeillut. Nyt laitoin vähän rahaa likoon ja katson, mitä tapahtuu. Toivottavasti löydän tämän myötä uutta iloa elämääni. Kirjoitan aiheesta myöhemmin varmasti lisää, kunhan näen, miten 'projektini' ensiaskeleet etenevät.

Olen miettinyt, että ehkä yksi keino selvitä masennuksen suosta voisi olla tosiaan kokeilla niitä asioita, joista on 'aina' haaveillut, jos se vain taloudellisten yms. syiden puolesta on mahdollista. Minulla on nyt mahdollisuudet kokeilla ainakin jotain, joten sen aion tehdä. Ehkä jostain asiasta saan iloa pitkäksikin aikaa, mutta jos en, niin ei se ole vakavaa: olenpahan ainakin kokeillut eikä asiasta tarvitse enää haaveilla.

Olen lisäksi ajatellut listata asioita, joita haluan tavoitella elämässäni. Jos se, että näen päivittäin minulle tärkeät asiat listattuna jossain, auttaa minua suunnistamaan niitä kohti, niin aion sitä kyllä kokeilla. On raskasta olla eksyksissä oman elämänsä kanssa, ja muistini ei ole niin hyvä, että joka päivä muistaisin, mitä haluan tavoitella.

Parisuhdepohdintaa

Minä en ole vielä valmis parisuhteeseen. Olen tullut tähän tulokseen jo monta monta kertaa. Joskus asia surettaa, mutta silloin yritän ajatella parisuhteilun raskautta (minulle, tällä hetkellä) ja yksin olemisen hyviä puolia. Molempia löytyy ihan riittävästi.

Koen olevani rikki enkä halua paikata rikkinäisyyttäni miehellä. Olen nyt hiljalleen alkanut nähdä, mitä parisuhteen pilaavaa kaavaa olen noudattanut aiemmissa suhteissani; minun täytyy todellakin käsitellä tuo asia, korjata itseni ennen kuin voin edes ajatella parisuhdetta itseni kohdalla. Asioiden ymmärtäminen tuntuu mukavalta, mutta toisaalta myös raskaalta, koska tajuan, että toipumiseen menee pitkä aika.

Yksi ongelmakohta suhteissani on ollut erityisesti suhteiden alussa se, että annan itsestäni erilaista kuvaa ulkonäköni perusteella kuin millainen "oikeasti" olen. Tuo ongelma ilmenee siten, että mies kuvittelee minun olevan ulkonäköni ja käytökseni perusteella tietynlainen. Lisäksi käyttäydyn alkuun siten, että suojelen itseäni vahvasti, mikä 'peittää' todellisen persoonani (eli annan väärää kuvaa itsestäni). Minun on myös vaikea tuoda itseäni esille, koska pelkään hylätyksi tulemista. Olen ehkä siis hieman epäaito, vaikka en tarkoitakaan sitä. Tuo käytösmalli vain taitaa olla niin syvällä itsessäni, että sen muuttaminen on vaikeaa.

Toinen ongelmani parisuhteissa on miesten valinta. Minulla on ollut aiemmin (toivottavasti ei enää!) heikko itsetunto, joten olen ollut imarreltu miesten huomiosta ja siten valinnut miehiä väärin perustein. Olen nähnyt muka riittävästi yhteisiä piirteitä, jolloin olen sulkenut silmäni varoitusmerkeiltä.

Kolmas ongelmani on ollut se, että en ole edes tiennyt, millaisen parisuhteen haluan. Olen kyllä kuvitellut tietäväni, mitkä asiat ovat tärkeitä, mutta käytäntö on opettanut toista. Sillä todellakin on merkitystä, että molemmat haluavat toteuttaa parisuhdetta suunnilleen samalla tavalla. Ei todellakaan ole olemassa yhtä suurta "the" parisuhdetta, vaan jokainen parisuhde on erilainen. Olen siis ehkä yrittänyt toteuttaa ihan vääränlaista parisuhdetta.

Noita ongelmakohtia voi olla enemmänkin, mutta tuossa on kolme selkeintä. Nyt minun pitää vain jatkaa toipumistani ja itseni löytämistä. Ehkä jonain päivänä kykenen omana itsenäni suhteeseen, joka on minun ja minulle sopivan kumppanini yhdessä luoma.

Liikaa asiaa ja 3 kehityskohdetta

Mielessäni pyörii liikaa ajatuksia. Niitä pulpahtelee mieleen vähän väliä, tartun joihinkin ja haluaisin kirjoittaa niistä, mutta hetki ei ole hyvä, en ole koneen äärellä tai en muuten jaksa. Sitten, kun istuudun koneen ääreen, olen liian ähkyssä kaikista asioista, joista olisi tarve kirjoittaa. Ajatukset menee mössöksi, ja yksinäisistä asiosta en saa otetta.

Minulla on tosi usein kiireen tunne. Tuntuu siltä, että pitää koko ajan katsella kelloa, jotta ehtisi tekemään kaiken, mitä pitää. En osaa istua alas ja vain nauttia ajan (usein liian nopeasta) kulusta. Tuntuu, että aika ei riitä mihinkään, vaikka kuinka yrittäisin suorittaa tätä elämää.

Niinpä, minä suoritan. Tästäkin riittäisi pohdittavaa loputtomiin.

Sitten ihan toista asiaa: Tartuin lukemassani kirjassa kolmeen kohtaan, joissa minun pitäisi ehdottomasti kehittyä:
- puhuminen (eli sanoa myös vastaan ihmisille, tuoda itseni esille)
- ilmaista tunteitani (eli ilmaista myös negatiivisia tunteita, vaikka vastaanotto olisi mikä)
- ottaa tilaa, pitää rajoistani kiinni (eli ottaa omaa aikaa levolle, kun siltä tuntuu, pitää kiinni omista tärkeistä jutuista eikä joustaa liikaa)

Kaikki nuo näyttää jo ajatuksenakin uuvuttavilta, koska tiedän, että tuolle tielle pääseminen on minulle vaikeaa. No, tuossa nuo asiat on kuitenkin listattuna, ja nyt täytyisi lähteä pontevammin niitä toteuttamaan. Askel kerrallaan, vakaasti tavoite mielessäni.

Kai tämä tästä.

Tylsä elämä on kai oma vika

Aloitin lukemaan kirjaa "Veronika päättää kuolla" (Paulo Coelho). Kirja kertoo juuri tuosta, mikä tuo nimikin on, eli päähenkilö päättää kuolla.

Olen lukenut vasta ihan vähän alusta, ja jo nyt mieleeni nousi ajatuksia. Tuo kirja näyttää jo alkutekstien perusteella olevan todella ajatuksia herättävä, juuri sellainen, joka nostaa pintaan monenlaisia asioita. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.

Kirjan Veronika päättää kuolla, koska kaikki hänen elämässään on samanlaista (tämä on yksi syy). Päivät toistuvat vain samankaltaisina, ja jossain vaiheessa vanheneminen vain lisää kärsimyksiä, miksi siis jatkaa.

Miten monta kertaa olen itsekin blogissani jaaritellut siitä, että kuinka päiväni toistuvat samanlaisina ja kuinka en jaksa sitä. Joten lienee sanomattakin selvää, että kirjan alku kolahti. Näin masentuneena huomasin vain nyökytteleväni Veronikan syille tappaa itsensä; noinhan olen itsekin joskus ajatellut, olen ajatellut, että tällainen tyhjänpäiväinen, samanlaisena päivästä toiseen toistuva elämä ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta elämä olisi elämisen arvoista. "Kaiken on jo nähnyt."

Sikäli oli raskasta oivaltaa, että tällainenkin elämä on ihan oma valinta. Valitsen joka päivä ne turvalliset rutiinit, joita toistan päivästä toiseen. En valitse juuri mitään sellaista tekemistä, joka toisi vaihtelua, vaan sen sijaan valitan tylsyydestä.

Koen, että minulla ei ole vaihtoehtoja valita toisin. Jotenkin tuntuu, että olen väärässä. Kai useimmiten voi valita? En tiedä, mutta nyt tuntuu kyllä tosi oudolta... Tiedän tosin sen, että räväköiden valintojen teko vaatii suunnattomasti rohkeutta, ja sitä on vaikea löytää, jos ei ole edes ihan varma siitä, mitä elämältään haluaa.

Oivaltaminen on kivaa, mutta siitä on valtavan pitkä matka käytännön toimiin. Ehkä sitten joskus... kun löydän sen elämäni kartan ja kompassin joskus.

Unia ja kilpailuja

Olen nyt nukkunut kaksi yötä vähän heikommin. On ollut vaikea saada unen päästä kiinni ja sitten, kun olen joskus puolen yön aikaan vihdoin nukahtanut, niin olen herännyt jo seitsemältä. Kuka nyt viikonloppuna seitsemältä ylös nousee, joten olen torkahtanut vielä pariksi tunniksi... ja se on ollut molempina aamuina virhe.

Olen nukkunut ne pari tuntia levottomasti ja unia nähden. Herännyt tokkurassa, pää raskaana. Molempina öinä olen kilpaillut jonkun (tuntemattoman) henkilön kanssa. Viime yönä olin matkalla ja kilpailimme, kumpi ehtii ensin lentokentälle. Jostain syystä minulle oli valtavan tärkeää voittaa. Kilpailu ahdisti, mutta pinnistelin ja pinnistelin loputtomalta tuntuvan ajan. Onneksi sitten heräsin, en olisi enää jaksanut juosta katuja ja stressata.

Edellisenä yönä oli samanlainen kilpailutilanne, mutta unen aihepiiri oli erilainen. En muista sitä enää, muistan vain pakon voittaa ja ahdistuksen. Eilen aamulla oli vielä kurjempi olo kuin tänään. Ajatukset oli ihan jumissa ja päässä tosi raskas olo. Ei kai ihmekään sen jälkeen, kun on pari tuntia ollut kisaamassa.

En ymmärrä, mistä nuo kilpailuaiheiset unet kumpuavat. Kenen kanssa haluaisin kilpailla? Itseni? Mistä moinen pakko kilpailla? Mistä ahdistus? En ymmärrä. Jotain pieniä rippeitä unissani on aiheista, joita olen viime päivinä miettinyt, mutta mitään kilpailemiseen liittyvää en muista aikoihin ajatelleeni.

Onkohan minulla jokin tarve näyttää, että olen hyvä? Ehkä, kuuluuhan masennukseen tunne siitä, että ei ole hyvä, ei ole onnistunut elämässään. Ehkä sitten unissani yritän pinnistää ja olla ykkönen, edes jossain hyvä. Ehkä. En tiedä. Ahdistavaa kuitenkin.

Tahtoo tietää!

Tuntuu, että päivät seuraavat toisiaan niin samankaltaisina, että ne puuroutuvat tasaiseksi mössöksi. Samat asiat toistuvat uudelleen ja uudelleen. Tämän mössön ulkopuolella välkkyy kuin tähtinä mielenkiintoisia asioita, joita voisi tehdä. En kuitenkaan ylety... kurkotan, mutta en saa otetta yhdestäkään sakarasta.

Voisin aloittaa uuden harrastuksen, voisin opiskella, vaihtaa töitä, matkustaa... Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon, mutta en tiedä, mitä tehdä. En tiedä, mitä haluan tehdä elämälläni. Olen miettinyt ja miettinyt, mutta en todellakaan tiedä. Siispä katselen tätä tavallista arkimössöä.

Voisin tietysti alkaa miettiä, että mitä en ainakaan halua tehdä, ja rajata kiinnostuksen kohteita sen mukaan. Sitten tietysti täytyy ottaa huomioon oma osaaminen ja kyvyt. Lopuksi vielä pitää muistaa masennus... vaikka haluaisinkin tehdä kaikenlaista juuri nyt, niin tosiasia on se, että en jaksa. Mitenhän senkin muistaminen on joskus suuressa suunnitteluinnossa niin vaikea muistaa.

Toisaalta, miksi minun pitäisi muuttaa elämääni mitenkään juuri nyt? Eikö pitäisi ensin toipua masennuksesta ja sitten vasta ottaa varovasti jotain uutta elämään? En tiedä vastausta tuohonkaan. Jotenkin tuntuu, että jokin uusi asia voisi sinällään piristää ja auttaa toipumisessa. Toisaalta se voisi myös uuvuttaa... mistä johtuen ainakin opiskelu ja työn vaihtaminen ovat poissuljettuja juuri nyt. Vaikeaa.

Miksi en voisi tietää, mitä haluan tehdä elämälläni? Miksi en pysty näkemään jotain kivaa tavoitetta kaukaisuudessa ja osata suunnistaa sitä kohti? Miksi olen hukannut sekä kartan että kompassin?

Tahtoo tietää!

Aurinkoa ja päätöksen tekemisen vaikeutta

Aurinko tuli sitten tervehtimään, kun pyysin (niin, minustahan se kiinni on). Mukavaa. Kävin heti aamusella lenkillä ja tuntui ihanalta, kun auringon lämpö kosketti ihoani ilman viileydestä huolimatta. Piristyin heti huomattavasti. Nyt kun on viikonloppuna aikaa, pitääkin nauttia tuosta valoa ja lämpöä tuovasta ihanuudesta.

Minun pitäisi päättää yksi asia. En nyt tässä ala selittämään tuota asiaa, mutta taas minussa näkyy hyvin se, että en kerta kaikkiaan osaa päättää. Päätösten tekeminen on aina ollut minulle vaikeaa, mutta varsinkin näin masentuneena se on melkein mahdotonta.

Tuohon päätökseen liittyy vielä muita ihmisiä, mikä tekee asiasta monin verroin haastavampaa. Yritän punnita hyviä ja huonoja puolia sekä yritän kuunnella itseäni ja tunteitani. Vaikka kuinka kuuntelen, niin en kuitenkaan vastausta kuule. En tiedä, mitä haluaisin tehdä asian suhteen, tuntuu, että en tunne mitään ja järkisyistäkään ei ole apua tässä.

Kyseessä ei ole edes mikään elämää suurempi asia, mutta silti tunnun odottavan jotain pientä ihmettä, joka ratkaisisi asian puolestani. Tämä päättämättömyys kuitenkin myös painaa mieltäni ja lisää ahdistustani. Lisäksi tämä aiheuttaa tyytymättömyyttä itseeni, koska en halua olla tällainen jahkailija!

Ei taida pääkopan stressinsietokyky olla lähelläkään hyvää vielä, kun saan ahdistusta vielä näistä varsin pienistäkin asioista. No, eiköhän se päätös synny viimeistään sitten, kun on pakko. Näinhän se aina menee.

Sitä ennen: aurinkoon!

Auringon puutetta ja ahdistusta

Nyt on perjantai. Pitäisi olla kai oikein onnen kukkuloilla tänään, mutta ei... silti ahdistaa. Jossain määrin on hyvä olo, kun tietää, että voi olla nyt viikonlopun ihan rennosti ja rauhassa, mutta on silti asioita, jotka pyörivät mielessäni ahdistavasti. Olisi niin mukavaa, jos jonain päivänä ei olisi yhtään ainutta ahdistavaa ajatusta päässä - utopiaa?

Olen lisäksi tajunnut, että en ole juuri aurinkoa moikannut tänä kesänä. Minussa ei ole tietoakaan minkäänlaisista rusketusrajoista, ja nämä vallitsevat säät ovat saaneet jopa minut kaipaamaan auringon lämmittävää tunnetta ihollani. Olen suorastaan pakoillut aurinkoa alkukesän ja nyt en ymmärrä, miksi. Talvella ahdistun pimeydestä ja kesällä on kai sitten liian kirkasta?!

Hei Aurinko! Minulla on nyt sinulle asiaa. Sovitaanko, että nähtäisiin?!

Lisää kirjallisuutta

Viileähköt sadepäivät innostavat tarttumaan kirjoihin, mikä on hyvä asia. Pidän lukemisesta ja siitä, miten kirjat saavat ajatukseni laukkaamaan villisti. Tällä kertaa lueskelin ihan puhdasta viihdettä, mutta mukavaa sellaista, eli sain päätökseen kirjan "Tyttö ja helmikorvakoru" (Tracy Chevalier).

Kirja on kirjoitettu tavalla, josta pidän. Se tempaisi mukaansa alusta lähtien. Pidin kirjan tarinasta, se oli mielestäni varsin yksinkertainen, mutta kaunis. Kirja kertoo nimensä mukaisesti "Tyttö ja helmikorvakoru" -taulun tarinan kuvan tytöstä. Kirja ei sinällään ollut mikään ihmeellinen, mutta ihan mukavalla tavalla viihdyttävä ja hyvä.

Päähenkilö on nuori, mistä tuli mieleen myös oma nuoruuteni. Ensi-ihastus on aina jotenkin suloista, niin myös kirjassa, etäistä, söpöä ja epävarmaa, niin kuin oli omanikin aikoinaan. Silloin ei vielä tiedä miehistä ja ihmisten pahuudesta mitään, elämä on huolettomampaa ja ihmiset hyviä. Joskus haaveilen vielä tuollaisesta viattomuudesta... se oli niin helppoa, oli niin paljon mukavampaa, kun kukaan ei ollut vielä käyttänyt minua kynnysmattonaan eikä tehnyt minusta vain seksuaalisten halujensa kohdetta.

En tiedä vielä, mihin kirjaan tartun seuraavaksi. Kirjastosta tarttui mukaani kyllä aikamoinen läjä hömppääkin... viitsinköhän edes tunnustaa, millaiseen hömppään joskus uppoudunkaan.

On ollut kyllä mukavaa vain olla nyt pari iltaa ja rentoutua kirjojen parissa. Se selvästi parantaa mielialaani. Harmi vain, että tuntuu useimmiten siltä, että ei ole oikein aikaa mihinkään, ei varsinkaan tällaiseen "turhaan" kuin lukeminen (en tosin ymmärrä, miten lukeminen voisi olla turhaa!). Joskus lukeminenkin muuttuu helposti suoritukseksi; siitäkin täytyy melkein tehdä kalenterimerkintä, jotta sille on aikaa... Tiedän, että tämä kiireen tunne on osittain vain muutettavissa oleva tunne, mutta en silti hallitse sitä...

Kirjallisuutta: Matka masennuksesta minuuteen

Sain luettua loppuun kirjan "Matka masennuksesta minuuteen" (Ritva Laaksonen, Liisa Heikkilä). Kirja on hyvin ohut, reilut 100 sivua, mutta yllättävän paljon siihen mahtui asiaa. Minulla tuo lukeminen venyi, koska alkuun koin vieraana jotkut kirjassa esiintyvät asiat, mutta kun jatkoin lukemista, oivalsin asioiden todellisen laidan. Kirjahan kertoo "Marian" tarinan, toipumisen vakavasta masennuksesta terapian avulla, ja miten terapiaprosessi kaikenkaikkiaan eteni.

Vierastin aluksi suuresti masennuksen käsittelemistä kuvien maalaamisen/piirtämisen avulla. En ole koskaan ollut hyvä piirtämään, joten en voinut ymmärtää, miten asiaa voi käsitellä tuolla tavalla. Sitten oivalsin, että piirtäminenhän on ihan sama asia kuin kirjoittaminen, puhuminen tai mikä tahansa luova itsensäilmaisukeino. Masentuneenahan itsensä ilmaiseminen menee helposti "tukkoon"; itsestään ei saa oikein mitään irti, ei tiedä, mitä ilmaisisi ja miten. Näinhän se on minullakin mennyt.

Jokaisessa on luovuutta, mutta jokaisella on myös hyvin erilainen tapa ilmaista sitä. Minä en tiedä omaani ihan tarkalleen, mutta kirjoittaminen tuntuu ainakin hyvältä. Koen, että saan siten käsiteltyä itselleni merkityksellisiä asioita, saan purettua asiat sellaiseen muotoon, että myös näen ne. Kirjoittaessani joudun myös pohtimaan asioita, jotka jäsentyvät mielessäni järkevimmiksi kokonaisuuksiksi. Minun on hyvä pakottaa itseni jotenkin ajattelemaan asioita, koska en usko, että masennus katoaa itsestään lakaisemalla se maton alle.

Pidän myös kuvista ja väreistä. Olen miettinyt, että voisiko se olla jotenkin myös minun tapani ilmaista itseäni. En ole varma, mutta voisin kokeilla valokuvausta. Se on aina kiehtonut minua.

Yksi kirjan "Marian" oivalluksista oli, että hän ei pidä ihmisistä. Hän hyväksyi sen ja karsi ihmissuhteita pois, koska monissa suhteissa "Maria" koki ottaneensa liikaa velvollisuuksia, mikä ahdisti. Loppujen lopuksi "Maria" kuitenkin oppi arvostamaan ihmissuhteita suuresti ja olemaan niissä myös oma itsensä, ei enää liian kiltti ja itseään toisten hyväksi uhraava. Taisi tuo tunne siitä, että hän ei pidä ihmisistä, johtua juuri tuosta epäterveestä suhteesta toisiin ihmisiin.

Tämä on asia, jota minun täytyy pohtia, koska tunnistan nuo asiat myös itsessäni tosi vahvasti. Koen, että en ole täysin hyväksynyt itseäni tällaisena kuin olen, joten olen ihmissuhteissa helposti jotenkin "joku muu", eli epäaito. Pelkään hylkäämistä niin paljon, että en uskalla olla oma itseni, ja sitten minulla onkin paha olla. Sitten, kun tämä toistuu riittävän monen ihmisen kanssa, koen, että ihmissuhteet eivät ole minua varten, vaikka minun pitäisi vain ensin löytää itseni, jotta voisin löytää toiset.

Piirtäminen oli "Marialle" aluksi ongelmallista, koska hän ei kokenut sitä hyväksytyksi asiaksi. Se oli ollut muka turhaa, joten hän oli kieltänyt sen itseltään. Kuinka niin tunnistan itseänikin tässä: olen pitänyt itseäni joissain asioissa kummajaisena, koska minulla on joitain "turhia" asioita, joka koen kuitenkin itselleni tosi tärkeinä. En ole antanut itselleni lupaa keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, koska olen kokenut ns. yleisesti hyväksytyt asiat tärkeimpinä, joten olen suorittanut enemmän velvollisuuksia kuin tehnyt asioita joista nautin. Toki työ täytyy hoitaa, jotta saa toimeentuloa, ja muitakin velvollisuuksia on, mutta liian paljon olen sulkenut silmiäni asioilta, jotka voivat olla kummallisia jonkun mielestä, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Olen vain yrittänyt olla mahdollisimman "normaali" edes miettimättä, että mitä järkeä siinä on.

"Marian" oivallus oli myös se, että lasten saaminen ja kasvattaminen eivät ole ainoa tapa toteuttaa naisellisuuttaan. Hän ajattelikin maalauksensa ja piirustuksensa "lapsikseen". Samalla tavoin hän kantoi ja kasvatti niitä sydämellään. Itse olen jo oivaltanutkin tuon, että naisena oleminen ei tarkoita pakkoa saada lapsia, vaan voi olla hyvä nainen muutenkin. En tosin tiedä, mikä olisi minulle kuin "lapsi"; tärkeä asia, jota haluan vaalia, suojella ja kasvattaa.

Kirjassa ihastuttaa se, että miten "Maria" jaksoi käydä pitkän terapian läpi ja sen avulla vapautua lukkiutuneista asenteistaan ja uskomuksistaan. Kirjan loppuvaiheilla sanotaankin kivasti: "Maria oli lopultakin itselleen "oikeanlainen"". Eli enää hän ei ollut riippuvainen toisten hyväksynnästä vaan hän löysi itsensä ja sai elämänsä siihen suuntaan kuin halusikin.

Kirjassa olisi monta muutakin asiaa ja ihanaa oivallusta, mutta tässä oli nyt jokunen mieleen erityisesti painunut. On mukavaa lukea kirjaa, jonka aikana voi sanoa monta kertaa "ahaa" ja tuntea, kuinka oivallus kiirii pään sisällä nostaen suupieliä ylöspäin. On ihanaa ajatella ja oivaltaa.

Ylöspäin hiljalleen - taas

Elämä on näköjään nykyään aikalailla vuoristoradassa istumista. Välillä mennään alas ja välillä tullaan tasaiselle. Ylhäällä ei tosin juuri käydä. Hyvähän tuo tasainenkin nykyään on, kun tietää, mitä sieltä pohjalta löytyy. Tasaisena aikana arki rullaa hiljalleen ja mitään erityisempää ei tapahdu.

Alkaa hiljalleen nämä mielialan vaihtelut kyllästyttää. En millään jaksaisi aina sitä vaihetta, jolloin elämässä ei tunnu olevan mitään toivoa. Toivottomuus on paha, koska se tuo tunteen, että olisi ihan sama kuolla pois täältä kärsimästä ja SE ei ole kiva tunne. Lohdullista on kyllä se, että näyttäisi siltä, että nuo huonot hetket kestävät nykyään lyhyemmän aikaa kuin esimerkiksi viime talvena. Silloin ne kesti vähintään muutaman päivän, helposti pari viikkoakin. Nykyään ne tulevat päivän-parin jaksoissa, joiden jälkeen lievästi huonoa oloa jatkuu vielä jokunen päivä, mutta noita pohjamutia kaivellaan vain tosiaan sen max pari päivää.

Voih, kun olisi elämässä jotain odotettavaa! Edes jotain pientä kivaa, mutta ei... tasaista arkea vain pitäisi jaksaa ja yritää pitää mieliala tasaisena. Jotain kivaa tekemistä voisin tietysti yrittää kehitellä, mutta en jaksa ponnistella sen eteen, että keksisin itselleni, yksinäni, jotain reissua tms. Olisihan se ihanaa käydä edes jossain... mutta onko se nyt niin kivaa yksin kuitenkaan. Kuluuhan se arki kotonakin.

No, tuohan loma kohta ainakin jotain vaihtelua arkeen :-)

Mahdotonta

On taas sellainen olo, että en jaksa. En tiedä, mistä ammentaa voimaa siihen, että saatan viettää loppuelämäni melkein yksin. En nyt purnaa parisuhteen puuttumisesta, vaan siitä, että ei ole oikein ketään noin niin kuin muutenkaan . Uskoisin, että en haluaisi elää erakkona, mutta tuo on yksi vaihtoehto... se tuntuu vielä hyvin mahdolliselta, jos ajattelee, kuinka usein tapaan uusia ihmisiä nykyään.

Taas on se hetki, että ajatus samanlaisena toistuvista päivistä ahdistaa. En tajua, mikä tarkoitus elämälläni voisi olla. Tehdä töitä yhteiskunnan hyväksi ja kuolla? Kuulostaapa "mukavalta".

Olisi niin kiva löytää se oma pieni paikkansa tässä elämässä. En vain niin tiedä, miten sen voisin löytää. En edes tiedä, mitä oikeastaan haluaisin. Tavoittelepa tässä sitten jotain elämään, jos on näin pihalla.

Arkisia askareita ja rauhoittumista

Sade ropisee lohdullisesti. Kävin juoksemassa juuri sellaiseen aikaan, että ei satanut. Juoksin pidemmän lenkin kuin yleensä ja se tuntui oikein mukavalta. On hienoa huomata, että kunto on kohentunut, pystyy pinnistämään itsestään niin paljon, että muutaman kilometrin juoksu tuntuu vain hyvältä.

Olen tänään siivonnut ja tehnyt muita kodin arkisia askareita. Nyt illalla mieleeni tuli, että olen koko päivän vain tehnyt ja tehnyt. En ole hetkeäkään vain istunut alas ja ollut, lukenut kirjaa tai tehnyt muuta rentoa. En jotenkin vain osaa... Tiedän, että pitäisi rentoutua, mutta se on vain niin vaikeaa.

Nyt sitten olo on väsynyt ja hieman kireä. Työviikko on taas pian käsillä ja pitäisi jaksaa. En tiedä, mistä ammentaisin voimaa arkeen. Juokseminen auttaa kyllä, mutta tuntuu, että jotain muutakin piristävää tekemistä voisi olla. Niinpä, taas tekemistä. Mikähän ihme siinä olemisessa on niin vaikeaa?!

Voisin nyt iltatoimet tehtyäni ottaa kirjan käteen ja istua alas (kirjanikaan eivät ole edenneet viime aikoina). Olla hetken paikoillaan sen sijaan, että säntäilisin ympäri kotiani. Ottaa tästä ensimmäisen askeleen kohti rauhoittumista. Olen ihan varma nimittäin siitä, että pitäisi oppia rentoutumaan ja olemaan; nauttimaan rauhasta ja hetkestä. Vaikeaa.