Kirjallisuutta: Matka masennuksesta minuuteen

Sain luettua loppuun kirjan "Matka masennuksesta minuuteen" (Ritva Laaksonen, Liisa Heikkilä). Kirja on hyvin ohut, reilut 100 sivua, mutta yllättävän paljon siihen mahtui asiaa. Minulla tuo lukeminen venyi, koska alkuun koin vieraana jotkut kirjassa esiintyvät asiat, mutta kun jatkoin lukemista, oivalsin asioiden todellisen laidan. Kirjahan kertoo "Marian" tarinan, toipumisen vakavasta masennuksesta terapian avulla, ja miten terapiaprosessi kaikenkaikkiaan eteni.

Vierastin aluksi suuresti masennuksen käsittelemistä kuvien maalaamisen/piirtämisen avulla. En ole koskaan ollut hyvä piirtämään, joten en voinut ymmärtää, miten asiaa voi käsitellä tuolla tavalla. Sitten oivalsin, että piirtäminenhän on ihan sama asia kuin kirjoittaminen, puhuminen tai mikä tahansa luova itsensäilmaisukeino. Masentuneenahan itsensä ilmaiseminen menee helposti "tukkoon"; itsestään ei saa oikein mitään irti, ei tiedä, mitä ilmaisisi ja miten. Näinhän se on minullakin mennyt.

Jokaisessa on luovuutta, mutta jokaisella on myös hyvin erilainen tapa ilmaista sitä. Minä en tiedä omaani ihan tarkalleen, mutta kirjoittaminen tuntuu ainakin hyvältä. Koen, että saan siten käsiteltyä itselleni merkityksellisiä asioita, saan purettua asiat sellaiseen muotoon, että myös näen ne. Kirjoittaessani joudun myös pohtimaan asioita, jotka jäsentyvät mielessäni järkevimmiksi kokonaisuuksiksi. Minun on hyvä pakottaa itseni jotenkin ajattelemaan asioita, koska en usko, että masennus katoaa itsestään lakaisemalla se maton alle.

Pidän myös kuvista ja väreistä. Olen miettinyt, että voisiko se olla jotenkin myös minun tapani ilmaista itseäni. En ole varma, mutta voisin kokeilla valokuvausta. Se on aina kiehtonut minua.

Yksi kirjan "Marian" oivalluksista oli, että hän ei pidä ihmisistä. Hän hyväksyi sen ja karsi ihmissuhteita pois, koska monissa suhteissa "Maria" koki ottaneensa liikaa velvollisuuksia, mikä ahdisti. Loppujen lopuksi "Maria" kuitenkin oppi arvostamaan ihmissuhteita suuresti ja olemaan niissä myös oma itsensä, ei enää liian kiltti ja itseään toisten hyväksi uhraava. Taisi tuo tunne siitä, että hän ei pidä ihmisistä, johtua juuri tuosta epäterveestä suhteesta toisiin ihmisiin.

Tämä on asia, jota minun täytyy pohtia, koska tunnistan nuo asiat myös itsessäni tosi vahvasti. Koen, että en ole täysin hyväksynyt itseäni tällaisena kuin olen, joten olen ihmissuhteissa helposti jotenkin "joku muu", eli epäaito. Pelkään hylkäämistä niin paljon, että en uskalla olla oma itseni, ja sitten minulla onkin paha olla. Sitten, kun tämä toistuu riittävän monen ihmisen kanssa, koen, että ihmissuhteet eivät ole minua varten, vaikka minun pitäisi vain ensin löytää itseni, jotta voisin löytää toiset.

Piirtäminen oli "Marialle" aluksi ongelmallista, koska hän ei kokenut sitä hyväksytyksi asiaksi. Se oli ollut muka turhaa, joten hän oli kieltänyt sen itseltään. Kuinka niin tunnistan itseänikin tässä: olen pitänyt itseäni joissain asioissa kummajaisena, koska minulla on joitain "turhia" asioita, joka koen kuitenkin itselleni tosi tärkeinä. En ole antanut itselleni lupaa keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, koska olen kokenut ns. yleisesti hyväksytyt asiat tärkeimpinä, joten olen suorittanut enemmän velvollisuuksia kuin tehnyt asioita joista nautin. Toki työ täytyy hoitaa, jotta saa toimeentuloa, ja muitakin velvollisuuksia on, mutta liian paljon olen sulkenut silmiäni asioilta, jotka voivat olla kummallisia jonkun mielestä, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Olen vain yrittänyt olla mahdollisimman "normaali" edes miettimättä, että mitä järkeä siinä on.

"Marian" oivallus oli myös se, että lasten saaminen ja kasvattaminen eivät ole ainoa tapa toteuttaa naisellisuuttaan. Hän ajattelikin maalauksensa ja piirustuksensa "lapsikseen". Samalla tavoin hän kantoi ja kasvatti niitä sydämellään. Itse olen jo oivaltanutkin tuon, että naisena oleminen ei tarkoita pakkoa saada lapsia, vaan voi olla hyvä nainen muutenkin. En tosin tiedä, mikä olisi minulle kuin "lapsi"; tärkeä asia, jota haluan vaalia, suojella ja kasvattaa.

Kirjassa ihastuttaa se, että miten "Maria" jaksoi käydä pitkän terapian läpi ja sen avulla vapautua lukkiutuneista asenteistaan ja uskomuksistaan. Kirjan loppuvaiheilla sanotaankin kivasti: "Maria oli lopultakin itselleen "oikeanlainen"". Eli enää hän ei ollut riippuvainen toisten hyväksynnästä vaan hän löysi itsensä ja sai elämänsä siihen suuntaan kuin halusikin.

Kirjassa olisi monta muutakin asiaa ja ihanaa oivallusta, mutta tässä oli nyt jokunen mieleen erityisesti painunut. On mukavaa lukea kirjaa, jonka aikana voi sanoa monta kertaa "ahaa" ja tuntea, kuinka oivallus kiirii pään sisällä nostaen suupieliä ylöspäin. On ihanaa ajatella ja oivaltaa.