Olen huomannut, että varmin tapa ahdistua on liian laajojen asioiden miettiminen ja tässä tarkoitan nimenomaan omaa elämää. Tai miksei vaikka jonkun toisenkin elämää, mutta kuitenkin liian laajojen ja siten hallitsemattomien asioiden miettiminen. Voin esimerkiksi miettiä haaveilemaani elämäntilannetta, mutta se tuntuu niin kaukaiselta, vaikealta ja suorastaan mahdottomalta, että ahdistus on taattu. Pitäisi vain löytää lääke, joka veisi ajatukset pois tällaisesta liian vaikeiden asioiden miettimiseltä ja joka auttaisi keskittymään lyhyemmän ajan tähtäimiin, asioihin, jotka voi ratkaista.

Sitä lääkettä ei vain ole, ellei ajoittaista ikävistä ajatuksista pakenemista lasketa mukaan. Olisi mukavaa, jos ajatuksiaan ja tunteitaan voisi hallita, mutta näinhän ei ole. Koen, että tämä ikävien ajatusten vyöry häiritsee asioita, joita minun täytyisi saada tehtyä. Tuntuu vain niin merkityksettömältä ponnistella, kun näköpiirissä ei ole mitään tulossa... on vain tyhjää, turvattomuutta ja kirjoittamatonta elämää. Toisaalta tämän tilanteen voisi nähdä myös hyvänä asiana, helppoutena tehdä ratkaisuja ja mahdollisuuksina. Minun on vain välillä niin vaikeaa suhtautua asiaan siten, kun toivoisin kai, että olisi jotain, mihin kiinnittyä.

Olen aina arvostanut vapautta ja nyt kun minulla on se, kaipaan jotain turvallista, johon kiinnittyä. Mutta onko mikään turvallista? Voiko mihinkään oikeasti kiinnittyä? Onko mikään varmaa? Ei kai. On kai ihan luonnollista kaivata jotain omaa paikkaa tässä maailmassa.

Siten en siis haluaisi, että ajatukseni harhailevat liian laajoihin asioihin, omaan elämään ja liialliseen oman navan ympärillä pyörimiseen. Haluaisin hoitaa nykyiset askareeni, elää tässä päivässä ja luottaa, että elämä järjestyy... mutta järjestyykö se? Jotenkin pelottaa ajoittain.